HANNU ”HEAVY” TIKKANEN – Rytmejä susirajalta – joensuulaiset rytmimusiikin pioneerit
(omakustanne, ISBN 9789529439645, 160 s.)
Kotimaisessa nuorisomusiikissa oli tunnetusti vain yksi keskus 1960-luvulla, Helsinki, jossa vähät levylle nuoria kelpuuttaneet julkaisijat pitivät majaansa.
Siksi on silmiä avaavaa, miten aktiivista toimintaa monissa pienemmissä kaupungeissa oli jo rautalanka-aikana ja viimeistään beat-musiikin lyötyä läpi, kun paikalliset teinit yrittivät toteuttaa unelmiaan kivuta rytmimusiikin parrasvaloihin.
Tähän saumaan iskee Blues Newsiinkin kirjoittavan Hannu ”Heavy” Tikkasen tuore tietokirja Rytmejä susirajalta, jossa perataan Joensuun ja sen lähiseutujen musiikkihistoriaa rockin, jatsin ja vähän myös tanssimusiikin suhteen aikojen alusta festivaalikauden alkuun 1970-luvun alkupuolella.
Vaikka kehut kulttuurihistoriallisesti arvokkaasta työstä on tätä nykyä melkoisen yliviljelty termi, tämä kirja on sitä: moni Pohjois-Karjalan ensimmäisen tai toisen polven musikantti tai sellaiseksi aikoinaan yrittänyt on jo manan majoilla tai vähintäänkin ikämies, ja Tikkanen on kerännyt muistot kansien väliin, kun muistelijoita vielä riittää.
Pidän erityisesti siitä, että seudun eri kokoonpanot on esitelty huolellisesti yksityiskohtineen: soittajat tuikitärkeine lempinimineen, instrumentit, jotka muusikot olivat usein itse tehneet, epämääräiset treenikämpät, keikkapaikat ja -kerhot, ohjelmistoa laina- ja joissain tapauksissa myös omine kappaleineen.
Vaikka Joensuusta oli maailmalle matkaa, kiinnostavaa on huomata, miten sikäläiset nuorisoyhtyeet olivat ajan hermolla tyyliyritelmien lisäksi myös nimissään: lännen- ja muunkin tyyliset seikkailuelokuvat, tv-sarjat ja muut kelpasivat teksti-inspiraatioksi bassorummun kalvoon.
Tämän alan todellinen jokihelmi on kitarayhtye The He-Goats, joka kehitti nimensä vuoden 1964 loppupuolella paikallisen Kino Tapion tarjontaan ilmestyneestä tuhmasta tanskalaisesta ”Pukki paratiisissa” -filkasta, jota mainostettiin fraasilla ”Ei oo pukin voittanutta”.
Samainen The He-Goats kilpaili vuosina 1966–67 sarvet tanassa kaupungin suosituimman bändin asemasta The Teachersia vastaan. Tämä olisi ollut aihe, josta olisi voinut lukea lisääkin, läänikeskuksen pienimuotoisesta bändisodasta faniryhmineen.
Tikkanen on valinnut tietokirjansa isoksi kuvaksi sen, että hän kertoo omalla äänellään bändien tarinat ensimmäisistä treeneistä ryhmän hajoamishetkeen. Vaikka asiat tulevat selväksi paikallishistoriaa tuntemattomallekin lukijalle, tekijöiden haastattelut bändiesittelyjen sekaan ja myös erillisinä olisivat parantaneet lukukokemusta entisestään ja antaneet lisähappea opukselle. Esimerkiksi Katri Koistinen (tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Katri Helena) olisi ollut epäilemättä mainio haastateltava paikallisista lavakuvioista 1960-luvun ensimmäisellä puoliskolla.
Nyt Tikkanen on käyttänyt ruutia eri musiikkityylien suhteen esittelemällä ensin genren kansainvälisen alkuperän ja poimimalla sitten syyniin muutaman muualla Suomessa toimineen alan yhtyeen, esimerkiksi rautalangasta helsinkiläisen The Strangersin ja tamperelaisen The Jessersin.
Olisin lukenut näiden muista tietokirjoista lainattujen kertausten sijaan mieluummin vaikkapa paikallisten nuorisoyhtyeiden seikkailuista tango- ja humppayleisön edessä!
Mukana tyyliesittelyissä on myös eräs reipas, tai aika persoonallinen, tulkinta. Tikkanen kertoo, että Helsingissä soitettiin 1950-luvun lopussa, rock’n’rollin lyötyä läpi, kontrabassovetoista rockabilly rockia. Termi on kieltämättä terhakka, mutta kaltaisenani fakki-idioottina en sotkisi termiä rockabilly Rock-Jerryn, Jorma Kaleniuksen ja kumppanien pioneeritouhuihin.
Hyvää on se, että Tikkanen pitää kirjassaan musiikilliset raja-aidat matalina. Joensuun merkittävät jazzyhtyeet saavat tilaa yhtä paljon kuin beat-yrittäjät, ja Eero Aven ja muut lavasankarit ovat hekin mukana, kun moni bändiläinen ansaitsi leveämpää leipää soittamalla myöhemmin näiden lavasuosikkien taustayhtyeissä.
Kirjan kuvitus on sekin toimivaa, vaikka jotkut digimuodosta muokatut apukuvat ovat kärsineet niiden palauttamisesta paperille: Yllättävän monesta yhtyeestä on löydetty promofoton tyyppistä materiaalia, ja paikallisen sanomalehden Karjalaisen arkistoista saksitut keikkailmoitukset täydentävät loput.
Tikkanen on saanut myös joihinkin nostoihinsa nautittavaa ajan kuvaa mukaan: Pohjois-Karjalan vuoden 1967 kitarayhtyekilpailuja kuvatessaan hän kertoo, miten tuomaristo perusteli The He-Goatsin pudottamista kolmen parhaan joukosta. Kyse oli ”yhtyeen käyttäytymiseen liittyvistä seikoista” – vuohipukit kun oli nähty tupakoimassa Joensuun urheilutalon pihalla tapahtuman aikana.
Toivottavasti Joensuussa ja lähiseuduilla tajutaan, minkälaisen urakan Tikkanen on tehnyt kerätessään paikalliset esittäjä- ja yhtyehistoriikit kirjaksi. Vastaavia voisi lukea muistakin suomalaisista kaupungeista.
Petri Lahti
(julkaistu BN-numerossa 1/2021)
