CREEK ROAD ELEVEN – Somewhere Along The Way
(CRV003)
Tiedän, että joillekin lehtemme lukijoille southern rock on punainen vaate, mikä johtuu Lynyrd Skynyrdistä, tai oikeammin vain erään radioaseman hevirotaatiossa olevasta Sweet Home Alabama -kappaleesta. Itsekin olen kadottanut juuri tuosta syystä mielenkiinnon southern rockia tai ainakin ko. bändiä kohtaan. Mutta mikäli genrestä pitää, niin onneksi vaihtoehtoja löytyy, kuten nyt arvioinnissa oleva Creek Road Eleven.
Toni Ruuska on toiminut pääasiallisena biisien kirjoittajana, mutta muutkin bändin jäsenistä ovat sävellyksiä tehneet, mikä omalta osaltaan tuo vaihtelua. Tuotannon yhtye on hoitanut itse ja äänityspöydän toisella puolella on häärinyt Pekka ”Splendid” Laine, jota ei pidä sekoittaa muusikko-journalisti Pekka ”Enchanted” Laineeseen. Pienissä erissä ja harvakseltaan tehty albumi on todiste siitä, että hiljaa hyvä tulee. Biisit seilaavat southern rockin, americanan ja countryvaikutteiden välimaastossa. Etenkin americanaa on laitettu isolla kauhalla, mikä luonnollisesti on parantanut lopputulosta.
Levy tuntuu huolettoman rennolta, mistä Springtime on hyvä todiste. Petri Frestadius heittää mukaan maukkaita koukkuja Hammondeillaan. Banjolla ryyditetty Snake Oil Man on puolestaan se upein kantri-americana-southern rock -sekoitus levyllä. Bassointrolla käynnistyvä Flowers And Thorns menee korvia hiveleväksi hempeilyksi. Real Good Time on sitten paluu perusasioiden pariin. Kunnon ränttätänttäboogieta alusta loppuun asti, näin se pitää tehdä. Levyn lainaraita Walking Back To Georgia istuu hyvin orkkismateriaalin joukkoon. Kuuntelin verrokiksi originaalin sekä pari kantriversiota aiheesta, eikä Creek Road Elevenin näkemys kalpene lainkaan niiden rinnalla. Paras on kuitenkin jätetty viimeiseksi. Blackbird iskee viimeisen naulan arkkuun. Kaiutetun sähkökitaran ja helkkyvän akustisen kitaran vuoropuhelu on vakuuttavaa. Tähän on hyvä lopettaa.
Vaikka muutokset tuoreelle levylle eivät ole periaatteessa mittavat, yhtyeen päivittynyt lähestymistapa kuuluu lopputuloksessa. Rummut ovat mukavan tuhdit, slidekitaraa on kiitettävän paljon, soundit ovat selkeät ja kantripuolelta vaikutteita saaneet helkkyvät kitarat luovat viehättävän, bändisoittoa tukevan lopputuloksen. Tykkäsin kahdesta aikaisemmasta levystä, mutta kolmas kerta toden sanoo. Tämä on kolmikosta se paras.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 3/2025)
