DOCTOR VELVET – New Breed
(Wap Shoo Wap WSW-015)
Kirjaa esikuviksesi Little Richard, Link Wray ja Nick Curran. Perusta sen jälkeen bändi ja julkaise ensimmäinen albumisi etupäässä omasta materiaalista koostuen ja kaikille edellä mainituille uskottavaa kunniaa tehden. Pistä sitten kansa tempullasi polvilleen ja siitä edelleen kanveesiin. Veikkaanpa, että suurimmalta osalta jäisi pistämättä. Mutta ei amsterdamilaiselta Doctor Velvetiltä, yhdeltä kuluvan vuosikymmenen kohutuimmista vintage rhythm’n’blues -kentän tulokkaista Euroopassa.
Energiseen joskin samalla myös teknisesti omissa ulottuvuuksissaan liitelevään ulosantiinsa lisäelementtejä mm. latin soulista sekä 1950- ja 1960-lukujen rock’n’rollista hakenutta ryhmää käskyttävät vanhat koulukaverukset, solisti ja kosketinsoittaja David Grutter sekä kitaristi Jerome de Vijlder. Viimeksi mainittu on myös porukan johtava säveltäjä ja sanoittaja. Yhtyeen puhallinvoimaa ylläpitävät fonistit Lucas Santana ja Arend Bouwmeester, bassoa soittaa César Puente ja rumpuja Yoad Korach. Lisäksi levyllä kuullaan täydentävänä tenorifonistina itsekin sooloartistina paraikaa kovassa huudossa olevaa Sam Ghezziä, taustalaulussa ja uruissa Paul Willemseniä ja perkussioissa Alex Figueraa.
City Junglea raamikkaampaa aloitusta on vaikea kenenkään debyyttialbumille kuvitella. Räjähtävä Lonnie Mack -kitarasooloiltu exotica rhythm’n’blues -rymistely vertautuu helposti juuri Nick Curranin vastaavanlaisiin tempauksiin äänitemaailmassa, ehkä kuitenkin eniten vasta hänen viimeiseksi jääneeseen 15 vuotta sitten ilmestyneeseen pitkäsoittoonsa ”Reform School Girl”. Bad Luck Baby vahvistaa samaa viestiä. Grutterin piikikäs laulusoundi pitää kuulijan valppaana, eivätkä kitara-puhallin-urkutaustat suo sen enempää armonhetkiä. Asia on selvä, nyt on tekeillä jotakin tavanomaisesta poikkeavaa.
Viidakkomeno jatkuu kappaleelta toiselle, mutta ajoittain tempoilua sentään tasoitellaan maltillisemmalla rhythm’n’bluesilla. Esimerkiksi Road To Nowhere annostellaan Johnny “Guitar” Watsonin 1950-luvun tuotannon maustamana, Blue Moon Caravan soi jylhänä exotica-bluesina ja Snake Pit taas hieman garagerockimmin vaikkapa The Crampsin tai The Detroit Cobrasin viitoittamilla kinttupoluilla.
Tummasävyinen R&B-slovari Fool’s Desire plagioi melodialtaan suoraan amerikkalaisen Jimmy Jonesin alkujaan vuonna 1960 levyttämää ja pian hänen jälkeensä Billy Furyn Englannissa versioimaa Wondrous Placea. Esitys on silti komea, vaikka koijarit housut nilkoissa näpistyksestään kiinni jäävätkin.
Albumin takakannen ”Music by Doctor Velvet” -kirjauksesta huolimatta aivan kokonaan bändin omaa käsialaa ”New Breedin” sisältö ei muutenkaan ole. Urkuvetoisena autotalli-piehtarointina versioitu I’m Crying on tietenkin The Animalsia eli Eric Burdonin ja Alan Pricen pettämätöntä käsialaa vuodelta 1964.
Kysyttäessä Doctor Velvetin henkilökohtaista missiota sen jäsenet kertovat yhteen ääneen haluavansa kuulostaa levytyksillään yhtä raisulta kuin keikoillaankin – tahto- ja tavoitetila, jonka eittämättä myös valtaosa muista maailman musikanteista allekirjoittaa. Hollantilaisilla on kuitenkin sanansa vakuudeksi jo yksi konkreettinen näyttö. Mikäli he ovat todella tehneet ensialbuminsa studiossa livenä, kuten itse vannovat, bändin tulevissa konserteissa vauhtia ja vaaranpaikkoja vasta täytyykin riittää.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 3/2025)
