JANIVA MAGNESS – Hard To Kill
(Fathead FH 1007)
Rautarouva Janiva Magnessin edellisalbumista, John Fogertyn musiikille omistetusta ”Change In The Weatheristä” on vierähtänyt nelisen vuotta, joten kesällä 2022 ilmestynyt ”Hard To Kill” merkitsi hänen kohdallaan tervetullutta paluuta tositoimiin oman väkevän kappalevarannon kanssa.
Detroitissa 1957 syntynyt palkittu soulblues-laulaja on edennyt 16. pitkäsoittonsa kohdalla eräänlaiseen kulminaatiopisteeseen. Jo teininä traagisia asioita kokemaan joutunut Magness eli vanhempiensa itsemurhan jälkeen sijoituskotielämää ja tutustui omakohtaisesti sekä väkivaltaisiin ihmissuhteisiin että päihderiippuvuuteen. Tien valoon tarjosi kuitenkin musiikki. 1990-luvun alussa alkanut levytysura johdatti Janivan mm. Alligator- ja Blue Elan -merkeille, mutta hän on julkaissut äänitteitään myös oman Fathead Recordsinsa kautta. Näin on asian laita myös tuoreimman albumin tapauksessa. Omavaraisuuteen tähdännyt toimintamali on lisäksi vahvistanut artistin osuutta levyjensä kappaleiden kirjoittajana. Nyt Magness uskaltautuu jakamaan elämänsä arkaluontoisimpia hetkiä sanoitustensa kautta. Mikäli levyn aisapariksi on vielä mahdollisuus ottaa alkujaan 2019 ilmestynyt ja nyt myös audioteoksena julkaistu, vielä perinpohjaisemmin henkilön sisimpään kaivautuva muistelmateos Weeds Like Us, alkavat laulujen merkitykset aueta kuulijalle entistä värisyttävämmällä tavalla.
Vaikutuskerrointa toki lisää jo se, että Magness nyt sattuu olemaan vahvaäänisenä sekä iän myötä myös karismaansa voimistaneena solistina harvinaisen selkeäkielinen tuntojen välittäjä. Soitannollisesti hänen yhtyeensä tavoittaa kappaleille luontevan bluesrokahtavan ja kantrisoul-sävyjä viljelevän tyylin esimerkillisellä tavalla. Kokonaisuutta ja tuotantoa on ollut pitämässä keskeisenä tahona koossa Magnessin pitkäaikainen yhteistyökumppani Dave Darling, muun vakiokomppiryhmän muodostavat basisti Gary Davenport, rumpali Matt Tecu, urkuri Jim Alfredson ja kakkoskitaristi Zach Zunis. Mukana pistäytyy myös duettolaulajana äänensävyltään hyvän vastavoiman Janivalle tarjoava John Németh.
”Mikä ei tapa, se vahvistaa”, lienee kärjistetysti Magnessin ”Hard To Killille” asettama omaelämäkerrallinen ohjenuora. Levy vyöryttää pureksittavaksi toinen toistaan raadollisempia selviytymis- ja kohtalotarinoita. Edes vahvarytminen aloitusraita Strong As Steel ei tässä suhteessa säästele, vaikka lopputulemana voimaantumisen tunne olisikin. Janivan ääni ei tarvitse liioiteltua draamallista lisää, hän on kokenut kertomansa asiat itse – kenties jopa liian läheltä. Naisen äänessä voi siksi soida epäoikeudenmukaisesta kohtelusta kumpuava katkeruus, mutta taiteilijana hän ei halua hakea sääliä tai lannistaa kanssaeläjiään. Kokemusten jakaminen on varmasti ollut hyvin henkilökohtainen prosessi, mutta niistä voivat myös muut saada ohjausta oman arkensa karikkoihin. Tiettyä rytmillistä lohtua vakavuuden keskelle tuo myös positiivisen oloiseksi kuoron ja urkujen sävyttämäksi rhythm’n’bluesiksi arrattu erolaulu Don‘t You Forget About Me. Sanoitusten ja sävellysten ohella Magness onkin tehnyt lauluntekijäkavereidensa kanssa oivallista työtä myös sovitusrintamalla. Tahtilajit pidetään aisoissa ja suoranaisisia revittelyjä ei sekaan juuri mahdu. Musiikki itsessään on silti hyvinkin tanssittavaa, kuten mm. 1980-lukuista r&b-henkeä lähestyvä Lover Girl, Muscle Shoals -sävyinen I’m Still Here sekä rehdisti pehmoileva funk-keinuttelu Standing On The Moon (Where’s My Spaceship?) hyvin aktualisoivat. Levyn ainoa varsinainen lainanumero, John Hiattin The Last Time sopii niin ikään tähän kerhoon sekä pettämis- ja epäluottamusteemansa että groovahtavan yleisilmeensä perusteella.
Samanaikaisesti sekä äärettömän koskettavan että jopa kiusallisen lähelle artistin sisintä päästävän ”Hard To Killin” kiteyttää pelkistetysti säestetty päätösesitys Oh Pearl, jossa Magness kirjoittaa laulunsa kautta sydäntä särkevää avointa kirjettä tyttärelleen, jonka hän joutui luovuttamaan adoptoitavaksi ollessaan vain 17-vuotias: ”Toivottavasti sinun unelmasi tulevat toteen, oma äitini petti minutkin.” Levyn ahdistavan surumielisestä ilmapiiristä on vaikea tunnistaa sitä lavalla sädehtivää ja elämäniloa huokuvaa hahmoa, johon meistä monet ovat varmasti konserttien kautta saaneet vuosien varrella tilaisuuden tutustua. Upean laulajan äänestä ei sitä vastoin voi edelleenkään erehtyä.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 2/2023)
