JIMI ”PRIME TIME” SMITH – It’s My Time
(New Folk NFR 9890)
Jimi ”Prime Time” Smithin nimi ei ole tuttu suurelle yleisölle, ja voi olla, ettei tämän toiveikkaasti nimetyn albumin jälkeenkään ole yhtään tutumpi. Mutta hän on kyllä kaveri, jolle kannattaa hetkeksi kallistaa korvansa.
Tästä ei nimittäin blues paljon aidommaksi ja autenttisemmaksi muutu. Kysymys on Smithin välittämästä vilpittömästä tunteesta ja omistautumisesta, joka vie kuulijan kuin vuosikymmenten taakse. Albumia verhoaa vintage-ilmapiiri, johon harvemmin nykyään törmää.
On selvää, että tällaisen levyn luoneella artistilla täytyy olla poikkeuksellisen syvällinen suhde bluesiin. Jimi Smithillä on. Aika harva, jos enää kukaan elossa olevista kitaristeista voi sanoa, että Jimmy Reed opetti hänelle kitaransoiton, mutta vasta Hubert Sumlin ja Eddie Taylor auttoivat häntä löytämään oman äänensä.
Hieman taustaa: Jimi Smithin, oikealta nimeltään Minford James Smithin (s. 1959) äiti Johnnie Mae Dunson oli yksi ensimmäisistä naisrumpaleista 1950-luvun Chicagon bluespiireissä. Rouva Dunson, lempinimeltään arvatenkin kuvaavasti ”Big Boss Lady”, myös kirjoitti lauluja Jimmy Reedille ja ryhtyi hänen managerikseenkin. Ja samaan aikaan Reedistä tuli kasvavalle James-pojalle jonkinkainen isähahmo.
Tätä taustaa vastaan ei ole yhtään kummallista, että Jimi Smith kotiutui myöhemmin kuin luonnostaan monien bluessuuruksien bändeihin. Heitä olivat Jimmy Reedin ja Eddien Taylorin lisäksi mm. Big Walter Smith, Eddie ”Cleanhead” Vinson ja Fenton Robinson.
Sen sijaan levytysrintamalla on ollut pitkän uran aikana hiljaisempaa. ”It’s My Time” on vasta neljäs Smithin levy. Debyytti ”Give Me Wings” (Atomic Theory) ilmestyi 1998 ja kakkos-albumi ”Back On Track” (Cold Wind Records) 2002. Reilun 20 vuoden tauon jälkeen 2023 ilmestyi ”World In A Jug” (Southwest Musical Arts Foundation) osana huuliharppumestari Bob Corritoren ”From The Vaults” -arkistosarjaa. Pertti Nurmi totesi arviossaan (BN 1/2023) levyn olevan ”kokonaisuutena hyvä ja riittävän monipuolinen julkaisu”.
Taustatiedon mukaan Smithillä oli kiire saada ”It’s My Time” purkitettua ennen kuin hänelle tehtiin riskialtis selkäleikkaus. Varmaa tietoa ei ole, mutta ehkä siksi tuntuu kuin levy olisi äänitetty studio-livenä, siis mahdollisimman vähillä korjauksilla. Se ei ole huono asia. Leikkauskin kuulemma sujui hyvin.
Neil Robertsonin gospel Don’t Let The Devil Ride on väkevä avauskappale, jossa Smithin kitara, Toby Lee Marshallin urut sekä Allen ”The Captain” Kirkin rummut ja John Wrightin basso luovat oivallisen polun albumin musiikille. Smithin laulua siivittävät valitettavasti tuntemattomiksi jäävien naislaulajien lähes ekstaatiset purkaukset.
Kahdeksan levyn 11 esityksestä on Smithin käsialaa. Back On The Road (vrt. On The Road Again) on hieman turha perusshuffle, mutta Breaking My Heart sisältää huomattavan hienoa kitarointia.
Albumin huippuhetki on Smithin komeasti laulama perinneblues My Time, jossa hän näppäilee akustista kitaraa Bob Corritoren makoisan huuliharputtelun tehdessä täsmälleen sen, mitä pitääkin. Yksistään tämän kappaleen takia albumi kannattaa kuunnella.
Hidas blues She’s A Peach on pitkinä kaarina soivan kitaran ja rauhallisen huuliharpun nautintoa. Viehkosti funkkaava Bluzman voisi olla ja ehkä onkin ”Prime Time” Smithin tunnuskappale, jossa hän muistaa lyhyesti oppi-isiään Jimmy Reediä ja Eddie Tayloria.
Albumilla on kaksi lainaa Luther Allisonilta. Will It Ever Change sisältää Smithiltä jälleen vakuuttavaa kitarointia. Silti vaikuttavampi valinta on albumin päättävä hidas Serious (Allison vuoden 1987 albumin nimikappale). Se sopii mainiosti Smithin lauluäänelle, avausbiisin tavoin taustalaulajat tuovat mukanaan aimo annoksen gospelia, Toby Lee Marshall vyöryttää tunnelmallista urkumattoa ja Smithin rauhallinen kitarointi nostattaa kappaleen sfääreihin kauniiksi kuuntelukokemukseksi. Hieno tulkinta!
Harri Aalto
(julkaistu BN-numerossa 1/2026)
