KID RAMOS – Strange Things Happening
(Nola Blue)
David ”Kid” Ramos (s. 1959) on pitkän linjan blueskitaristi, jonka edellisestä levystä on kulunut jo viisi vuotta. Omalla klassisella old School -tyylillään kitaristien kitaristina tunnettu Kid jatkaa uraansa jo pitkälle yli viidettä vuosikymmentä. Läheltä tosin piti vuonna 2012, kun Ramos sairastui Ewingin sarkoomaan, harvinaiseen syöpään, ja kävi läpi todella raskaat leikkaukset sekä kemoterapiat. Pari vuotta myöhemmin mies kuitenkin ilmoitti parantuneensa täysin ja työ musiikin parissa jatkui vanhaan malliin. Haastatteluissa Kid on muistellut, että usko Jumalaan kantoi vaikean sairausjakson aikana: ”Minulla on aina ollut henkilökohtainen suhde Jumalaan. Olen ollut kristitty, uskovainen, jo 30 vuotta, ja minua vain vetää puoleensa musiikki, joka tulee sydämestä, tiedäthän?”
Uuden levyn syntyprosessi käynnistyi Ramosin ja hänen ystävänsä pastori James Rasmussenin välisistä keskusteluista. Pastori kysyi Kidiltä, haluaisiko tämä mahdollisesti tehdä gospel-levyn. Toiminnan miehenä Kid soitti siltä istumalta laulaja-harpisti Brian Templetonille (The Radio Kings), joka taas suositteli mukaan ilmiömäisen pianisti-Hammond-urkurin Dave Liminan (Ronnie Earl & The Broadcasters). Komppiryhmäksi valittiin basisti Mike Tuturro ja rumpali Stephen Hodges (James Harman, John Hammond, Tom Waits) ja solistista vastuuta jakamaan tuli Kidin poika Johnny Ramos.
Levyllä instrumentaatio on siis perinteinen. Lähes joka kappaleessa on sekä Hammond-urku- että pianoraidat hyvin sovitettujen lauluköörien kuorruttamana. Näin on saatu aikaan iso soundi ja tunnelma sekä levyllinen gospeleita ja spirituaaleja West Coast -bluesotteella.
Kid Ramos kertoo äänityssession olleen nopea: ”Teimme sen livenä. Kaikki äänitettiin livenä. Ainoa asia, joka lisättiin jälkikäteen, oli piano, koska Dave Limina soitti B3-urkuja samassa huoneessa. Nauhoitimme pienessä huoneessa. Laulajat lauloivat samassa tilassa samaan aikaan. Ei ollut kuulokkeita, ja laulua varten oli vain pieni kaiutin, josta laulu kuului, jotta he saattoivat kuulla sen. Ja me vain teimme sen noin. (Se vei) noin kaksi päivää äänitystä ja pari päivää miksausta.”
Homma avataan pehmeällä kitarariffillä Hammondin vetäessä paksua samettista mattoa alle, maltillinen komppiryhmä saa homman svengaamaan heti lähdöstä ja laulu on miksattu ihanasti naamalle. Outoja asioita tapahtuu joka päivä, loihee Brian Templeton laulamaan mahtavalla gospel-äänellään levyn avausraidalla. Templetonin muhkea ääni ja fraseeraus toimii erinomaisesti biisin henkeen ja kaikkiaan koko levyn tyyliin. Nimikkoraita on ehtaa, klassista afroamerikkalaista spirituaalia, josta ehkäpä tunnetuimpana versiona on Sister Rosetta Tharpen luenta. Peli tehdään siis heti lähdöstä selväksi: armoa ei pelkästään anneta, sitä suorastaan kaadetaan ja julistetaan kuulijan ylle kuin kultaista valoa – ”Jesus is the Holy Light!”.
Gospelhymneillä jatketaan ja Clara Ward Singersin originaalin tavoin Hammondin ja pianon tuplauksella mennään How I Got Over -versiossa, akustisen pianon liidatessa. Rytmiltään letkeämmän kompin päälle Mr. Ramos pudottelee jälleen kaulamikille napsautettua pehmeää ja kuitenkin maukkaan säröistä kitarariffittelyä. Tässä kohtaa iskee levottomuus. Lähelle viisiminuuttiset biisit kärsivät liiasta pituudesta. Vaikka loppua kohti saadaan kasvateltua tunnelmaa, niin tiivistämisen jalo taito hieman alle medium-tempoisten kappaleiden ollessa kyseessä olisi ehkä ollut paikallaan.
Uusi levy on Mr. Ramosille syvästi henkilökohtainen ja hän toivoo, että se resonoi kuulijoille. Ja totisesti, niin se alkaa tehdä kolmosbiisissä I’m Working On A Building. Rumpali Hodges aloittaa sudeilla junakompin, julistavassa tunnelmassa biitti menee jalan alle kuin huomaamatta ja spittarinpohja napsuu lattiaan. Myös Ramos napsuttelee tutulla old school -otteella hieman nasaalimmalla soundilla fillejä ja tyylikkään soolon. Läpi levyn kitaran soinnissa on Fenderin tankeista tuttu runsas ja pitkä kaiku.
Meno tihenee seuraavassa hitaassa The Soul Stirrers -kierrätyksessä Oh What A Meeting. Alkuperäisen levotonta rumpukomppia ei ole toistettu, vaan tyylikkäästi virvelin kanttiin mennään A-osassa ja menoa kasvatellaan hienosti kohti voimakasta, jopa tiluttelevan runsasta skittasooloa. Kitaran soinnissa on tiheää tremoloa loivalla kaarella, maalailussa on eri tyyleillä puhuttelevaa ilmaisua ja sekä rumpali Hodges että urkuri Limina nousevat omalle tasolleen. Johnny Ramosin pehmeä, hiljainen ja korkea lauluääni pääsee tässä oikeuksiinsa. Tunnelma välittyy ja taustakööri tekee tyylikkään selvää jälkeä. Loistava veto. Vaikka arvioija ulisi liian pitkistä biiseistä alussa, tämä 7-minuuttinen teos ei kuulosta niin pitkältä. Ristiriitaistako, ehkäpä.
Jesus Dropped The Charges on ehtaa soulbluesia ja voisi löytyä telkkarissa HBO:n The Righteous Gemstones -sarjan soundtrackilta. Levyn ainoa oma originaalikappale on Brian Templetonin jo 2006 julkaisema An Answer To Isaac, joka voisi myös olla telkkarisarjan tunnarina, tosin ehkäpä prätkäjengistä kertovassa tällä kertaa. Tyylikästä harpunsoittoa ja sooloilua biisissä piisaa sekä suoraa pölkkyvirvelin poljentoa.
Tunnelmasta toiseen vie kaunis kolmijakoinen hituri God Walks The Dark Hills, jonka David Ramos jälleen tulkitsee hyvin kauniisti. Tässä vaiheessa paatuneimmat puristit ehkä puristavat nyrkkiä rystyset valkoisina, kun totean, että Davidin korkea ja kuulas ääni on soinniltaan kuin kotimaamme hieman eri genren kiintotähden Antti Tuiskun.
Akustisen kitaran latinokuviot mexicali-tyyliin biisin alussa saavat tukea trumpeteista ja haitarista tyylikkäässä valssissa Satan’s Jeweled Crown, The Louvin Brothersin ”Satan Is Real” -levyllä ensiesityksensä saaneessa klassikossa. Brianin ja Davidin yhdessä duetoimana kappaleeseen on saatu maanläheinen tunnelma. Viimeinen minuutti sitten kiihdytetään tuplatempolla kuin vimmattuna.
Kun Kid Ramos soitti aikanaan James Harmanin bändissä, pianisti Gene Taylorin lähdettyä Blastersiin, kiinnitettiin remmiin toinen kitaristi. Nuori Kid sai seurakseen Michael Mannin eli itsensä Hollywood Fatsin. Kid on kertonut, että Fatsin kanssa kuusi iltaa viikossa keikkoja paiskiessa oppia kitaroinnista tuli jatkuvalla syötöllä. Tämä kuuluu upeasti nopeana jump-tyylin versiona tehdyssä kappaleessa Nobody But The Lord. Levyn nokkamies vetää kyllä omalla soundillaan, mutta selkeästi hatun nostona mentorilleen. Rumpali Hodges on jälleen kovilla ja biisi on levyn ehdotonta aatelia.
Tilanne rauhoitetaan Bob Dylan -hiturilla Every Grain Of Sand. Solisti Templeton nostaa version tulkinnallaan AA-luokkaan. Kappaleessa on hienovaraista jännitteen rakentamista ja laukaisemista, perusbluesrakenteesta poikkeavaa ilmaisua mutta myös kauniin perinteistä ja herkkää tunnelmaa.
Psykedeelisempääkin otetta on mukana More Love More Power -kierrätyksessä. Hienosti rubatona lähtevä kitara on ladattu kaikilla mahdollisilla munuaisilla ja on saatu ehtaa Hendrix/Santana -fiilistä, ja kun runsaan minuutin fiilistelyn jälkeen päästään itse asiaan, on kuin aikakone olisi siirtänyt bändin vuoteen 1969. Hienon kuuloiset köörit ja solistiset huudahdukset sekä kitaran iskusävelet nousevat loppua kohden ja messuaminen päättyy pitkään feidiin, levyn ainoaan sellaiseen.
Itse levy päätetään vanhaan kristilliseen hymniin I Am A Pilgrim, josta on saatu leivottua reipas mediumtempoinen hölkkä. Siinä on lopetusbiisin tunnelma alusta asti ja hyvä niin, tunti gospelia vaatii veronsa paatuneemmaltakin syntiseltä! Vahva suositus myös ateisteille.
Gona Lehtinen
(julkaistu BN-numerossa 2/2025)
