SEAN MCDONALD – Have Mercy!
(Little Village Foundation)
Mikäli Sean ”Mack” McDonald olisi valkoinen, alta kolmekymppinen sekä kenties vielä eurooppalainenkin muusikonretku, rohkenisin väittää, ettei hänen retrouskollisessa rhythm’n’blues-soundissan koettaisi olevan varsinaisesti mitään maata mullistavaa. Ultralahjakkaita 1950- ja 1960-lukujen nostalgiaan hurahtaneita artisteja on näillä markkinoilla kyllä nähty ja heihin tullaan väistämättä törmäämään vastaisuudessakin. Tämä pääosin omaa musiikkiaan esittävä, debyyttialbuminsa julkaisuhetkellä 24-vuotias tapaus on kuitenkin saanut aikaiseksi melkoisen puhurin bluesharrastajien keskuudessa. Ja painavasta syystä.
Samaan aikaan, kun etenkin ”retro-soul” näyttää vetävän puoleensa myös yhä uusia afroamerikkalaisia artisteja, olemme saaneet oppia, ettei ”liian kauas” menneisyyteen hamuava blues-ilmaisutapa ole ollut enää aikoihin kovinkaan trendikästä siellä, mistä kaikki vuosikymmeniä sitten sai alkunsa. On ymmärrettävää, että myös traditionaalisemmaksi miellettävä musta musiikki elää jatkuvasti ajassaan ja välttelee siten täydellistä paikoilleen juuttumista, mutta historian tietynlainen ”unohtaminen” ei vaikuta pitkäjänteiseltä toiminnalta sekään. Hiljattain tätä myyttiä on ilmaantunut rikkomaan useita toinen toistaan valovoimaisempia persoonia, jotka vaikuttavat tekevän vilpittömästi henkilökohtaisista syistä ei vain isiensä vaan jopa isoisoisiensä aikaista uutta musiikkia.
Atlantasta, Georgiasta kotoisin oleva kitaristi-laulaja Sean McDonald, tuo ”nuori mies vanhan ukon vartalossa”, kuuluu mm. D.K. Harrellin lailla juuri tähän seuraavan aallon tulokasjoukkoon, jolle mikään ei olisi ominaisempaa kuin tarttua esimerkiksi Rudy Ray Mooren lauluyhtye-henkiseen My Souliin, Rev. Oris Maysin kvartettigospel-pitoiseen Don’t Let The Devil Rideen tai Tommy Hodgen vahvistaman Ike Turnerin yhtyeen vuoden 1959 levytykseen That’s All I Need, ja versioida ne tarkoituksella niin autenttisesti kuin se nykypäivänä on mahdollista. Tärkeän tuen tähän kaikkeen on hänelle toki antanut aiheen pelottavan hyvin tunteva Kid Andersen, joka tuotanto- ja studiovastuiden ohella myös soittaa ”Have Mercy!”:llä toista kitaraa.
Vielä luotettavamman selkänojan uskaliaaseen yritykseen antaa jo kymmenisen vuotta nimenomaan McDonaldin kaltaisia independent-hahmoja tukenut kalifornialaissäätiö Little Village Foundation, jonka perustaja Jim Pugh luonnollisesti huolehtii pätevänä muusikkona levyn kosketinosuuksista. Väkivahvassa säestysryhmässä heikkoja lenkkejä ei tunneta muutenkaan, kokenutta Greaseland-rivistöä täydentävät mm. rumpali June Core, fonisti Eric Spaulding sekä tausta- ja harmonialaulusta vastanneet Marcel Smith ja The Morgan Brothers.
Äänituotantoa yliopistossa opiskelleen ja aihepiiristä myös tutkinnon suorittaneen McDonaldin tapa tehdä musiikkia sekä ennen kaikkea laulaa vaikuttaa häkellyttävän luonnolliselta. Siitä puuttuu kaikenlainen pakonomainen tarve ärjyä, kähistä, mylviä tai uhitella. Kaverista ei kerta kaikkiaan paljastu syytä, miksi hän teeskentelisi olevansa jotakin muuta kuin on. Leikillisesti sanoen sitä ei löydy edes hänen kirjoittamaltaan New Orleans -poljentoiselta Fakin’ It -raidaltakaan. Mackin omat kappaleet liikkuvat kaiken kaikkiaan ihailtavan notkeasti lajityypistä toiseen, hitaasta Duke Records -tyylisestä R&B-vuodatuksesta Killing Me aina rock’n’rollahtavaan Angel Babyyn sekä jump blues -pitoiseen kitarainstrumentaaliin Shuffleboard Swing saakka.
Albumin lainarepertuaarin huipentavat vielä luovempina poimintoina Lula Reedin ja Sonny Thompsonin orkesterin 1950-lukuinen balladihitti Let’s Call It A Day sekä kattauksen kiistattomimpana sinettinä Bobby Blandin vuonna 1968 levyttämä Rocking In The Same Old Boat. Käsittämättömän upeasti sekä laulettu että tuotettu puhallinorkesteripohjainen urbaani soulblues pitää kuulijan herkeämättömässä otteessaan läpi koko 5-minuuttisen kestonsa.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2026)
