SUE FOLEY – Pinky’s Blues
(Stony Plain SPCD1430)
Tänä vuonna on ilmestynyt paljon erinomaisia blueslevyjä, eikä julkaisutahti tuntunut hiipuvan edes vuoden viimeisellä kolmanneksella, kun markkinoille putkahti varsinainen pläjäys naisenergiaa eli Samantha Fishin, Sue Foleyn sekä Joanne Shaw Taylorin odotetut julkaisut. Otetaan niistä omalta osaltani ensimmäiseksi arviointiin pinon päällimmäinen eli ”Pinky’s Blues”. Yleensä Foley on ollut omavarainen levyttämiensä kappaleiden suhteen, mutta tällä kertaa omat sävellykset ovat vähemmistössä. Kolmen originaalin lisäksi levyllä on 9 kierrätysraitaa, joita hän on valinnut lempiartistiensa tuotannosta. Soittokavereina ovat rumpali Chris ”Whipper” Layton ja basisti Jon Penner. Sessioissa on pistäytynyt myös Jimmie Vaughan kitaroineen ja tuottajan pallilla istunut Mike Flanigin on siirtynyt Hammond B3n taakse kahden raidan ajaksi.
Kaikki levyn kappaleet ovat loistavia, kuten esimerkiksi vanha sotaratsu Okie Dokie Stomp, joka piiskataan sellaiseen laukkaan, että kyseessä on todennäköisesti hurjin kuulemani versio aiheesta. Angela Strehlin debyyttijulkaisulta ”Blonde & Blue” on löytynyt kaksi sävelmää, Two Bit Texas Town ja Say It’s Not So. Ensimainittu on ihan okei, mutta tiukkaa kitarointia sisältävä jälkimmäinen on mielestäni parempi.
Minulla on sellainen mielikuva, että Southern Men on alun perin ollut Southern Woman. Joka tapauksessa hypnoottisen rytmin ja energistä revittelyä sisältävä versio on erinomainen. Aivan pelkkää telecastertykitystä levy ei ole, sillä mukaan on mahtunut sentään yksi hempeämpikin raita, Think It Over, jossa pääosaa esittää Flaniginin soittama Hammond. Sovituksellisesti Messin’ With The Kid -melodiaa lainaava When The Cat’s Gone The Mice Play on veret seisauttavan kova veto.
Entä Foleyn omat sävellykset sitten? Ne ovat varsinainen supertripla. Foley on tehnyt vuosien saatossa monia hyviä kappaleita, kuten New Used Car, Truckin’ Little Woman, This Time ja Get Yourself Together, mutta nyt hän on säveltänyt hienoimmat laulunsa ikinä. Nimikappale on mielenkiintoinen instrumentaali, jossa Foley tarjoilee parasta osaamistaan. Tarttuvan melodian omaava Dallas Man on levyn menopala. Energisesti tulkittu shufflekomppinen, hiukan Dust My Broomin melodiaa mukaileva Hurricane Girl on varsinaista kitaran ilotulitusta.
Studiossa on ollut rento tunnelma ja se totisesti myös välittyy kuulijalle. Foley soittaa kitaraa enemmän kuin aikaisemmilla julkaisuillaan ja hän soittaa myös monipuolisemmin. Kitarassa on riittävästi tartuntapintaa ja tone on kohdallaan. Tämä ei ole pelkästään Sue Foleyn paras levy, tämä on vuoden levy! Teille, jotka ette asiaa tienneet, niin Pinky on Sue Foley signature pink paisley Fender Telecaster.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 6/2021)
