TOMI LEINO TRIO – Got Them Blues
(Homework HWR015)
Joskus 15 vuotta voi vierähtää kuin siivillä. Tomi Leino Trion tapauksessa ajanlaskenta on pikemminkin käänteistä, sillä maamme niin kansainvälisesti kuin kansallisestikin arvostetuimpiin kuuluva bluesmuusikko on tuntunut olevan kuvioissa mukana ”aina”. 2000-luvun alussa T. Leino Blues Groupeineen ”piireihin” uinut lahjakas kitaristi-huuliharpisti aloitti varsinaisen levytysuransa T. Leino Bandin puitteissa vuoden 2009 esikoissoololla ”Dynamite Boogie”. Pian sen jälkeen vuonna 2010 perustetun Tomi Leino Trion (basisti-kitaristi Jaska Prepula ja rumpali Mikko Peltola) kanssa hän on levyttänyt tähän mennessä neljä pitkäsoittoa. Määrä ei ole suuri, mutta kun lukemaan ynnätään myös yhteisjulkaisut mm. Steve Guygerin, R.J. Mischon, Helge Tallqvistin, Pepe Ahlqvistin, Kat Balounin, ruotsalaisten Trickbagin ja Knock-Out Gregin sekä monen, monen muun kanssa, aletaan jo saada käsitystä todellisesta mittaluokasta.
Tony Joe White -tyylinen swamp rock -avaus Cousin Joe ei jätä arvausten varaan, mistä Leino on ammentanut tämänkertaisen pääinspiraation albumilleen. Laulullisen ilmaisunsa nyt tahallisesti pelkistetyimmilleen vievä artisti on ennenkin paljastanut Louisianan ”Swamp Foxin” erääksi esikuvakseen. Valinta osoittautuu hänelle oivalliseksi. Lähes kaikki levyn kappaleet viettävät askellusta tavalla tai toisella ”Polk Salad Annien ja kumppanien” jalanjäljille, etenkin laiskasti groovaavat Rumble In The Juke Joint ja Lonesome Prison sekä slidekitaran kontrolloimana kiireettömästi eteläistä raidematkaa taittava Midnight Train. Lyriikkaosastolla kaikki esitykset säveltänyttä Leinoa on avittanut monin paikoin Sami Parkkinen. Useampia hänen tekstejään sisältyi myös Trion kahdelle edellisjulkaisulle, vuoden 2022 ”Play That Thingille” sekä Pepe Ahlqvistin kanssa 2021 levytetylle ”Backstreets Of Bluelle”.
Funkymmin rämeseuduille ohjaavat huuliharpun tukema Got Them Blues, toistamiseen junailutunnelmissa bluesrokkaava Cold Cold Railroad sekä Truckin’ Little Woman, levyn ainoa lainapala Willie Nixin ohjelmistosta. Viimeksi mainittu on saanut hitaahkona wah-wah -kitaroituna junnauksena hyvin toisenlaisen olomuodon alkuperäiseen vuoden 1952 Checker-äänitteeseen verrattuna.
Tutumpi ja turvallisempi ”blues-Leino” ilmaantuu takaisin kehään Freddie King -henkeen kitaroidulla ja rytmitetyllä B.S. Is Back In Townilla. Mainittakoon, ettei Tomi sentään kiroilemaan äidy vaan kirjainyhdistelmä tarkoittanee tässä tapauksessa mustaa lammasta (black sheep). Hienokseltaan Kingin Federal-kauden rhythm’n’blues-tyyliseen materiaaliin ottavat kosketusta myös mollitunnelmoitu No Tears On My Pillow sekä naisen lumovoimasta varoitteleva She’s Too Much. Solistin niukanpuoleiset äänivarat ja säyseän puheenomainen laulutyyli eivät ehkä silti ole aivan kotonaan juuri tämän tapaisissa kappaleissa.
Vaikka levynsä nimessä Leino vakuuttelee bluesin edelleen majailevan hänen sisuskaluissaan, on irtautuminen kaikkein ounastelluimmasta tyylipilttuusta sekä sessiotöistä muiden artistien takaa kohti henkilökohtaisempaa valokeilaa toivottavasti ollut hänelle itselleen prosessina mieltä nostattava. Sangen harvakseltaan omaa musiikkia julkaisevalle itsenäisen tien kulkijalle tällainen ”pieni jäynä” onkin voinut olla ratkaiseva kannustin ylipäätään ryhtyä levyntekoon. Väistämättä mieleen hiipii suomenkielistä mutta paikoin hyvinkin samanhenkistä suo-kantrirockia esittänyt fiktiivihahmo Jim Korpi, joka sittemmin paljastui Leinon alter egoksi.
Studiolle juhlakalulla ei kuitenkaan ole ollut kohtuuttoman pitkä matka. Ville Sihvosen sekä omasta lähisuvusta löytyneen Eemil Leinon äänittämä ”Got Them Blues” kun on totta kai syntynyt Leinon kotiosoitteessa Ikkalan Suprovoxilla.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 5/2025)
