DON & DEWEY
Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 3/1989)

Olen törmännyt peräti muihinkin, jotka ovat kertoneet kokemuksistaan Don & Deweyn musiikista. On paljastunut, että lisäkseni hekin ovat jupisseet samaa: "liian rankkaa, liian kovaa ja liikaa kerralla nieltäväksi". Näinhän se on, tämän dynaamisen duon rock & roll -kappaleet ovat sangen hurjia, jopa puistattavan pölyyttäviä. Tietyissä tilanteissa ne ovat kuitenkin paikallaan.

Duon (heh, yleensä moinen sana esiintyy vain Everly Brothersien yhteydessä, ja Don & Dewey saa Everlyt näyttämään kirmailevilta pikkupilteiltä) rokkiosaston lisänä oli haikeampi, balladipuoli sekä lievä Las Vegas -meininki selvine show-mentaliteetteineen. Kaikkiin tuli kuitenkin heidän kalvakka leimansa, joka näyttäytyy hyökkäävänä petona tai novelty-tyylisenä veijarina.

Juuresta

Kumpikin syntyi Etelä-Kaliforniassa v. -38, ja vietti lapsuutensa Pasadenan auringossa. Don Bowman Harris omasi klassisen musiikin koulutusta, oppi soittamaan pianoa ja viulua (josta tulikin hänen tärkein ja merkittävin instrumenttinsa myöhemmin), mutta klassista lienee sekin, että hän retkahti r&b-musiikkiin ihaillen Little Willie Johnin sielukkuutta, shoutereita ja mestareita alan vuoksessa. Sittemmin hän aikoi jazz-mieheksi, mutta siitä tuonnempana. Harris ei päässyt viuluineen 50-luvulla monellekaan kiekolla, sillä aika ei ollut otollinen – hän yritti sahata viululla huuliharpun, kitaran ym. soittimien ääniä. Hassua onkin, että hänen kohtalokseen tuli soittaa kitaraa Dewey Terryn istuessa pianon ääressä. 50-luvulla hän kuitenkin muotoili salaa myöhemmin legendaarisen sähköviulu-soundinsa. Tästä on esimerkki vasta -70 julkaistulla Specialty-LP:llä, jolla on -59 äänitetty "Pink Champagne", instrumentaalimainen versio Joe Ligginsin klassikosta. Minulle tosin on samaa, vaikka vaaleanpunainen samppanja veisikin kultani, sillä en ole moisesta kuplajuomasta välittänyt ja Donin viulunsoittokin kuulostaa hihnavetoiselta eukolta, jonka marinaa Donin viulu kai yrittää kiteyttää…

Dewey Terryn tausta on samanlainen, hänelle tosin pianon soittoa opettivat nunnat (!).

Virittelyt

Toverukset tapasivat hyvin varhain ja he olivat tyypillisiä koulun wc:ssä laulavia sankareita. Ritvanen kertoi heidän The Squires -yhtyeestään BN:ssä 6/83, enkä suostu kelaamaan sitä uudelleen. Porukka levytti Kicks- ja Mambo-merkeille singlet, sekä neljä 45:sta Vita-merkille ja yhden Aladdinille.

"Kuten jo alussa totesin, se (= Squires) jää historiaan Don & Deweyn takia – muissa suhteissa se oli tyypillinen keskivertoporukka, jonka levytyksistä ovat kiinnostuneet vain alalle intohimoisesti vihkiytyneet", hehkutti Ritvanen jutussaan. Sanassa on säilää, mutta yksittäisinä tapauksina muutamat Squires-urat ovat aivan kelvollista matskua.

Vita-merkillä Squires oli laulanut myös Effie Smithin kiekkojen takana ja tästä pääseekin siihen, että kun Smith jätti Vitan oman onnensa nojaan ja perusti Spot-levymerkin, hän muisti Donin ja Deweyn koska oli pitänyt heidän soittelustaan. 1956 Spotilla julkaistiin kaksi singleä nimellä Effie Smith & John Criner with Don and Dewey. Tietojeni mukaan duomme soittaa taustalla, en ole kiekkoja kuullut, mutta epäilisin kyseessä olevan r&b:tä – tummahkoa bluesiakin, sillä kappaleella "Fiddlin' The Blues" Don Harris saa luvan soittaa viuluaan.

On syytä mainita, että Don & Dewey hengaili Squiresin rippeiden kanssa myös nimellä The Bluejays. Kyseessä oli taattua bisneskieroillua – he julkaisivat cover-versioilla täytetyn EP:n Dig-merkillä jolla myös itse Willie Egan vahasti salanimellä. Egan oli tuttu, sillä hänkin levytti aiemmin Vita-merkille.

Specialty

Effie Smith ja aviomiehensä John Criner tekivät finanssisiirron myymällä Don & Deweyn sopimuksen Art Rupen maineikkaalle Specialty-merkille 1957. Tästä alkoi heidän tunnetumpi taipaleensa, Don & Dewey olivat arvostetulla levymerkillä ja saivat vapaat kädet kappalevalintoihinsa. Useimmat niistä he kynäilivät itse – ja tuottivat myös ensimmäisen sessionsa. Tammikuun lopulla -57 kaksikko äänitti kuusi kappaletta. Tukena oli kaksi tuntematonta taustamuusikkoa poikien hoidellessa itse lopun ja tilaisuudesta heitettiin ulos yksi single – mm. "Baby Gotta Party" jäi julkaisematta, mutta nehän ovat saatavana -85 julkaistulla Ace-LP:llä.

Specialty
559  Jungle Hop (1957)
         A Little Love
610  Leavin' It All Up To You
         Jelly Bean
617  Just A Little Lovin'
         When The Sun Has Begun To Shine
631  Justine (1958)
         Bim Bam
639  Ko Ko Joe
         The Letter
659  Big Boy Pete (1959)
         Farmer John

Tuo ensimmäinen 45 on kauttaaltaan villiä rokkia, kontrolloimatonta mekastusta, jonka suosio oli olematonta primitiivisestä raakuudesta johtuen. Kappaleet nimittäin tuovat esille juuri sellaisen kuvan mustaihoisista, joka on Aittoniemellä: kannibaali, mau-mau -heimon viidakkonatiivi. "Jungle Hop" kallistuu noveltymäiseen hauskuuteen käyttäen viidakkokieltä, josta en ole aivan päässyt perille. Mitähän tarkoittaa "a shang-a-lang-aoink-bang-boom"? Levyn kakkossivulla kuullaan komppikitaraa, jota soittaa taatusti ennenkin nopeana luutamiehenä tunnettu henkilö. Eittämättä jopa liian hurjaa kamaa.

Ilmeisesti Art Rupe ei ollut edes kuunnellut levyä kun oli sen päästänyt markkinoille. Siksipä hän vääntäytyi itse paikalle toiseen sessioon heinäkuussa -57 raahaten mukanaan kovia studiokettuja, Larry Williamsin levyiltä ja lukemattomilta muilta tutun kitaristin Rene Hallin, basisti Ted Brinsonin ja ässärumpali Earl Palmerin, josta luin hiljattain valaisevan haastattelun. Mies on ollut mukana käsittämättömän monella (hitti)levyllä. Sessiossa äänitettiin kolme kappaletta, joista julkaistiin hieno, understatementin tekevä balladi "Leavin' It All Up To You" sekä "Jelly Bean" – polkeva rokkijyrä. Ensin mainittu on sittemmin muodostunut valtavaksi menestykseksi, tosin muiden kuin Don & Deweyn versiona. Levyllä oli hyvää menekkiä, ja se jäi ihmisten mieliin. Listasijoituksista en tiedä. Kuka tietää? (Niitä ei ollut – mutta Big Al Pavlow noteeraa kaikki paitsi kolmannen Specialtyn merkittäviksi hiteiksi, kaksi viimeistä jopa molemmilta puoliltaan - JR). Tätä balladiosastoa jatkettiin seuraavallakin singlellä, ei yhtä herkullisesti, mutta kuitenkin. Näihin aikoihin jäi julkaisematta joitakin kappaleita, jotka (kuten "Day By Day") olisivat voineet hyvinkin muodostua hiteiksi – muiden kuin duomme esittämänä tietenkin. "Just A Little Lovin'" on jälleen suunniltaan menevä rock & roll , eräänlainen garage-kolistus, jossa laulusuoritukset vaikuttavat pillastuneilta yorkshiren maatiaisemakoilta.

1958 parikymppiset sällimme olivat jo tiedostettavia nimiä Kaliforniassa. Heidän keikoillaan oli kuulemma villi meininki, vaikka taustabändit olivat keitä lie metsäisiä kilistelijöitä. Vuoden -57 lopulla äänitettyjä kappaleita leimaa The Titans -lauluyhtyeen läsnäolo. He jäävät kuitenkin vain maalinroiskaisuksi päälärin pintaan, sillä Don ja Dewey tuntuvat olleen purjen kapteeneina Titansin jäädessä orjakaleerin huutosakiksi. duo oli tutustunut porukkaan Vita-merkillä ollessaan ja tekihän Titans omia, aivan hyviä kappaleita Specialtylle ja muille merkeille.

Maaliskuussa -58 Sonny & Cher -duosta sittemmin tuttu Sonny Bono tuputti heille kapppalettaan "Ko Ko Joe", jonka Don & Dewey päättikin levyttää. sen B-sivuksi tuli "The Letter", hehkuva balladi, joka oli peräisin jo edellisen vuoden lopulta. "Ko Ko Joe" sai kuitenkin kakkospaikan, sillä duolta julkaistiin "Justine"-single, todellinen rock & roll -klassikko. tästä ovat monet yrittäneet tehdä versioita, mutta alkuperäinen on yhä kovin.

B-sivulla oli remakka "Bim Bam", tahattoman raju jyskytys, mutta "Justine" oli se sivu, joka jäi mieliin. Tämä Justiina on kuulemma ollut joku yhdensortin Kotkan ruusu, jolla on Don Harrisin pari lastakin! Elää yhä. "Justinen" kitarariffit, ensitöinen party-vaikutelma ja pidättelemätön hurjuus ovat saaneet pelkästään lisää pontta näinä nykyisinä muzak-päivinä. Eikö olekin outoa, että se musiikki, joka soi ennen tavarataloissa ostosten rauhoittajana (muzak) on nykyisin sitä, mitä sanotaan rokiksi ja popiksi – minä sanon sitä eurohumpaksi ja rock-muzakiksi, sekunnin tuoreuttaan kestäväksi pilaantuneeksi vihannekseksi, jolla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa. Kuin aasialainen sauna.

"Ko Ko Joe" -45 oli "Justinen" kera duomme suurin myyntimenestys. Tämä Sonny Bonon väsäämä kappale panee miehen uuteen valoon: Bonolla oli veikeä ja nuori mieli, mutta miksei se sitten Sonny & Cher -aikoina oikein maistunut pinttyneelle diggarille? Tämä Ko Ko Joe on "coolest little monkey in town", häntäkin sinistä mokkaa. Kappaleessa on ruoskivaa kitarointia, pianonpaukutusta ja meninkiä. Massiivinen esitys, joka pirullisesti jättää "The Letterin" hauraaksi harsoksi.

Viimeinen Specialty-kiekko piti sisällään kaksi fonien tukemaa ässäkappaletta, joista muut sitten tekivät menestyksiä. Olympics-versiota "Big Boy Petestä" ei kannata verrata Don & Deweyn originaaliin, ne ovat erilaisia Olympics jätti "that's entertainment" -tyyppisen aspektin pois. "Farmer John" on hento, pidän enemmän Premiersin pikkuhitistä ja vaikka Suomen Antti Einiön korninsta pulttauksesta. No, Andy Einiö räväyttikin Premiers-version pohjalta.

Näitä Specialtyjä kuunnellessa jonkinlainen jakoileva, harppova hapuilu tulee mieleen. Kappaleissa on rajut lotarat, läpitunkeva rytmi, raakaa äänenkäyttöä jne. mutta ne ovat kuin suutariksi jäänyt lämpöohjus. Juhlintamusiikkia, sanoisin. Balladiosasto puolestaan on maukasta, todellisia hittejä, jotka väistivät moisen tapahtuman väärällä esiintuonnilla.

1959 Dewey Terry alkoi pitää vaalivaa huolta duon royalty- ym. palkkioista. Tällä hän onkin tienannut elantonsa tähän päivään saakka. Duohan ei saanut Vita- ym. levyistään centtiäkään. Jostakin syystä heidän seuraavat levynsä julkaistiin Specialtyn sisarmerkillä Fidelity:

Fidelity
3018  Little Sally Walker (-59)
           Kill Me

Kappaleilla on oikeat puhallinsektiot, "Sallylla" on myös sama uhoileva esi-rap -laulanta, joka on tuttua heidän aiemmistaan. Laulu on jotenkin tutunomainen noveltyhölkkä, mutta B-puoli on silkkaa bluesia, kitara varastaa koko potin. Raakaa, Chicago-tyylistä vääntöä esittävä kitara saa tosin hassua väriä päälleen, sillä lyriikoissa on "hyvin syvällinen peruste", nimittäin "kill me, 'cos I wanna die"! Selvää.

Fidelity-aikana äänitettiin myös "Pink Champagne" ja instrumentaalijompotus "Jump Awhile", joka julkaistiin maineikkaan H.B. Barnumin singlen kääntöpuolena (3017). Donin ja Deweyn osa rajoittuu pianon ja kitaran soittamiseen, vaikka kyllä sieltä kuuluu jotakin urinaakin taustalla. Kitarasooloa lukuun ottamatta varsin mitätön jammailu.

Bisnestä

Art Rupen päätettyä saksia Don ja Dewey pois katalookistaan he alkoivat kaupata laulujaan muille. Tästä tulikin tuottava toimi, sillä 60-luvulla lukuisat tähdet saivat hittejä versioillaan heidän lauluistaan. Olympics nappasi "Big Boy Peten", Premiers "Farmer Johnin", Righteous Brothers "Ko Ko Joen" ja "Justinen", Dale & Grace "Leavin' It All Up To Youn". 70-luvullakin mm. Freddy Fender ja Donny & Marie Osmond saivat isoja myyntilaakeja duomme kappaleilla. Voikin sanoa, että Osmondsit ovat kuin karkkikauppiaat Don & Deweyyn nähden. Duomme kun toi karkin sijasta väkevämpää ja seuraavanakin päivänä tuntuvaa jytkettä mukanaan.

Dale ja Gracen myyntimenestyksen johdosta duo levytti Specialtylle uudelleen 1964 singlen "Annie Lee" / "Get Your Hat" (691). Kappaleilta paistaa sielukkuus esiasteella. "Annien" perusta lojui siinä loassa, johon Little Richard uudelleentulemisineen äänitti "Annie Is Back" -rokkinsa. Don ja Dewey tekivät kappaleensa samassa sessiossa Little Richardin kanssa. He soittavat myös Richardin "Bama Lama Bama Loon", "Poor Boy Paulin" ja jo mainitun kappaleen taustalla – Don bassoa, Dewey kitaraa. Duo kävi myös Englannin-kiertueella 1964 Little Richardin kanssa ja britit toipuvat kokemastaan vieläkin.

En rupea esittelemään näkemyksiäni heidän myöhemmistä edesottamuksistaan. Dewey perusti perheen kuten Don ja aurasi tiensä musiikkibisneksen takapuolelle julkaisu- ym. miehenä. Donista puolestaan tuli joidenkin mielestä mullistava blues/jazz -viulisti. Hän teki useita levyjä mm. Epic-merkille, ja pääosassa oli viulu. Don & Deweyn viimeinen levytapaus oli Sonny Bonon tuottama LP "Soul Motion", jota en ole kuullut. Arvelisin viulun näyttelevän suurta osaa levyllä, ehkä jotain Coltranemaista jaskaakin kyti. Voisiko joku nauhoittaa?

Don tuli tunnetuksi paremmin "Sugarcane" Harrisina, miehenä, joka teki viulullaan sen, minkä Louis "Satchmo" Armstrong trumpetillaan. Hänen soittoaan ovat kuulleet monet Frank Zappan ja Mothers of Inventionin diggarit ja myös John Mayall -fanit. Mies vetelee soittimestaan taiteeksi luokiteltavia ääniä heidän levyillään. Itse asiassa kävin äsken tsekkaamassa Zappan "Chunga's Revengen" ja kuuluuhan sieltä viulu (nippanappa, sanoi Zappa).

En ole kiintynyt Harrisin levyihin, kuullut olen "Keep On Driving"-, "Fiddler On The Rock"- sekä "Cupful Of Dreams" -LP:t ja ne ovat jättäneet minut haihattelemaan. Sugarcane on niittänyt jazz-piireissä kovaakin mainetta ollen suurien festarien päätähtenä mm. Euroopassa ja jotakin – vielä jorina-asteella olevaa – olen kuullut, että duo olisi tekemässä jotain uudelleen yhdessä. No, niinhän se Young Jessiekin sanoi… Obie, now listen!

Tämä (sekava?) juttu näytti dynaduon rajuna/hehkeänä, enkä tiedä onko tarvetta palata asiaan tämän enempää. Jazz – mitä se sitten onkaan – ei tahdo mahtua BN:n sivuille ja lisää sekavuutta tuonee lokeroihin kaikkien James Brownien toteamukset "Soul? It was rhythm & blues".

Listaan finaaliksi saatavilla olevat Don & Dewey -LP:t, sinkkuihin en puutu, vaikka joitakin on julkaistu täysin alkuperäisen näköisinä uudelleen.

Niin villejä, niin vauhkoja!

DON & DEWEY
They're Rockin' 'Til Midnight, Rollin' 'Til Dawn!
(Specialty SPS 2131), julkaistu 1970, yhä saatavana
Ko Ko Joe / Leavin' It All Up To You / Big Boy Pete / Mammer-Jammer* / When The Sun Has Begun To Shine / Justine / Pink Champagne* / Little Sally Walker / Farmer John / Jungle Hop / Kill Me / The Letter
* = julkaistu ensikertaa tällä levyllä

DON & DEWEY
Bim Bam!
(Ace CH 151), 1985
Baby Gotta Party* / Sweet Talk* / Miss Sue* / Hey Thelma* / Bim Bam / Good Morning* / Jungle Hop / Just A Little Lovin' / Day By Day* / Jump Awhile / Impossible To Say* / Jelly Bean / Walk Alone* / A Little Love
* = julkaistu ensikertaa tällä levyllä (vaikka bootleggarit ehtivät "Baby Gotta Partyn" kimppuun jo Black-Out -LP:llä, jolla oli sama nimi...)

Aiemmin julkaisemattomista voi mainita (levy on arvioitu aikoinaan BN:ssä) niiden olevan tasajaettu balladi/rokki -osastoihin. Balladit ovat täysin mainioita, rokit selvästi virvokkeiden kera laukaistuja (miten niin selvästi?). Upeaa kamaa, viidakkomeininkiä hienoissa puvuissa.

Pari Don & Dewey -kiekkoa viikossa pitää virkeänä, ja ensi yöksi olen jo keksinyt mietittävää: miksi "Mammer-Jammer" kuulostaa Ray Sharpen "Linda Lu:lta"?

* * * * *

PS: Samalla kun pahoitellaan sitä, ettemme onnistuneet löytämään kunnon kuvia Don & Deweystä muutama tarkennus ja lisäys diskografiaan. Ne Effie Smith/John Criner -tuotteet (1957) olivat seuraavat:

Shade
1000  Miss Sue
           My Heart Is Aching

Spot
101  Slummin'
         Fiddlin' The Blues

Specialty/Fidelity -kauden jälkeen vuoden 1962 tienoilla Don & Dewey lyöttäytyivät Sonny Bonon kelkkaan levyttäen pari singleä Sid Talmadgen omistamille merkeille:

Rush
1002  Soul Motion
           Strechin' Out
1003  Don't Ever Leave Me
           Heart Attack

Highland
1050  Don't Ever Leave Me
           Heart Attack

Mainittakoon myös, että taustayhtye kappaleella "Leavin' It All Up To You" oli kuulemma Thurston Harrisin ja Young Jessien levyillä laulellut The Sharps, josta myöhemmin muovautui The Rivingtons. (-JR)

ANDRE WILLIAMS
Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 3/1989)

Fortune-levymerkki on keräilijöiden keskuudessa valttia. Sen vuosikertajulkaisuista maksetaan lähes päänahkoja, ja tuon ymmärtää, sillä yhtiön prässäykset taipuvat olemaan silkkaa mannaa ja hurmetta rankan r&b:n ystäville, unohtamatta rock & roll -faneja. Fortunen arvostus ei pukeudu pelkästään bluesdiggarin vaatteisiin, vaan esim. yhtiön parhaan artistin, Andre Williamsin, levyt ovat jotakin vieläkin suurempaa. Myös monet kulttirokkarit ovat hoksanneet niiden mojovuuden ja tunnepitoisuuden.

Yhtiö perustettiin Detroitissa v. -47. Itsemurha- ja väkivaltatilastoistaan kuulu moottorikaupunki loi oivat puitteet sydämellä tehdyn musiikin tuottamiseen. Perustaja(tar) Devora Brown myös tuotti useimmat Fortunen kiekot 3942 Third Avenuella sijainneessa studiossaan, joka pikemminkin muistutti rotanloukkua. Äänitykset tallennettiin Ampex 350 -nauhurilleja ilmeisesti yhtiö toimii yhä, sillä juuri Williamsin 45:sta on koottu 12-kappaleinen albumi, johon on luvassa jatkovoluumikin. En ole tätä levyä nähnyt, liekö sitä markkinoitukaan missään?

Fortunen menestyksiin lukeutui pari paikallishittiä ennen Williamsin astelemista kehiin. Perheyhtye Davis Sisters (mukana se Skeeter) ja Nolan Strong Strong & The Diablos "The Wind" -kappaleellaan (The Jesters teki tästä isomman hitin) pitivät yhtiön hengissä (ks. BN:t 4/77 ja 5/79). Ritvanen mainitsi "Rockin' Rollin' Vocal Groups Vol. 5" -arviossaan (BN 1/89) Andre Williamsin vanhaksi lauluyhtyekonkariksi, joka teki omaperäisiä levyjä. Tuo on totta, sillä Andren levytykset ovat kaikkea muuta kuin tasapaksua, jähmeää sulkuventtiilin pihinää. Hänen levyistään paistaa selvä lahjakkuus ja haltuunotto.

Andre Wlliams syntyi 1936 Alabamassa, mutta kasvoi Chicagossa. 50-luvun alussa hän törmäsi tulevaan vaimoonsa ja muutti tämän serkun luo Detroitiin. Andre ystävystyi vaimonsa serkkupojan kanssa, jonka nimi kilisyttää joillakin kelloa, sillä hänen nimensä on (Little) Eddie Hurt. Tuolloin Eddie oli tavallinen jörndonner, eikä isompi stara. Yhdessä Eddien kanssa Andre perusti lauluyhtyeen The Five Dollars, joka esiintyi myös nimellä The Don Juans. Minulle porukan vaiheet ovat jääneet usvan peittoon, mutta ilmeisesti Williams oli bändin showmies ja kantava voima, sillä hän patisti yhtyeen kolkuttelemaan Fortune-merkin ovea tietäen, että yhtiö julkaisi mielellään tiukinta ja rasvaisinta rhythm & bluesia. Devora Brown solmi sopimukset erikseen Andren ja The Five Dollarsin kanssa vuonna -55. Williams oli siis sooloartisti.

Vuoden -59 loppuun kestänyt Fortune-diili tuotti 12 singleä (- toim. huom: Fortune tosin julkaisi Williamsin levyjä aina vuoteen 1961 saakka), joista toiseksi viimeisellä A-puolen esittää The Diablos -niminen tähdenlento. Näitä kiekkoja on verbaalisesti mahdotonta kuvailla kappale kappaleelta, koska Andren visiot ja näkemyksellinen, paikoin uhmaava ote luo mitä merkillisimpiä kuvia mieleen. Voisi puhua kitchistä, maanisuudesta ja mustasta (tietenkin) huumorista. Mikäli vertausta kaivataan, mielessä on käynyt Richard Berryn rankimmat jive-äänellä esitetyt r&b:t kuten "Next Time". Andren levytykset ovat kuitenkin vielä enemmän, ne kuvailevat tilanteita niin mehukkaasti, että virittyneessä tilassa alkaa uskoa miehen hengen leijailevan selän takana. Äijällä oli selvästikin ideaa.

Kappaleilla kuullaan asiaankuuluvaa fonipuhallusta, nyt halpatuotettuna, mutta ehkä juuri siksi niin hedelmällisenä. Ilmeisesti muusikot saivat virittäytyä mielensä mukaan ja loihtivatkin taikavoimaisen poljennon levyille. Joku voisi sanoa sitä epämusikaalisuudeksi, mutta sitä kautta nämä veikot purskauttavat ulos uutta. Biitti on laiska, tunnelma pysähtynyt ja notkuvan rasvainen. Toki Williams teki uptempo-rokkejakin, mutta nuo humalluttavat lazy-biitit ovat enemmän hänen alaansa. Hänen yhteydessään on joskus puhuttu narkoottisista aineista, mutta mikäli ne - ja Andren räiskyvä big-mittakaavainen pukeutuminen – loivat tukijalan, niin samantekevää, mies oli hep ja cool.

Williamsin ensimmäinen Fortune-45 "Pulling Time" / "Goin' Down To Tia Juana" antoi vihiä kulttuurisulatuksesta. Hänen skaalansa lainehti kutkuttavista balladeista rokkeihin, tropiikkiin ja slovareihin. Voisi puhua jonkinlaisesta maailmanmusiikistakin. The Five Dollars lauloi useimmiten taustat levyille, ja ilmeisesti he ovat mukana myös Andren hittisinglellä "Bacon Fat" (itse asiassa B-puoli) eli "Diddle Diddle Womp Womp". Huomiota tuolle laiskasti silavatanssia esittelevälle kipaleelle toi se, että Epic-yhtiö otti sen jakeluunsa. Tästä kappaleesta mm. The Cramps on saanut keikoillaan irti vaikka mitä, ja mieleen tuleekin, että Williamsin on täytynyt olla todellinen show-mies, sillä monet hänen kappaleensa ovat kuin luotuja savuisiin klubeihin. Hän saikin lisänimen Mr. Rhythm vakuuttavan aistikkaan mentaalipoljentonsa takia. The Five Dollars levytti kappaleelle jatkon "How Do You Do The Bacon Fat" (Fortune 833). 1958 Andre oli Fortune-aikaisen suosionsa huipulla tehden kiertueita lähitienoilla ja Kanadassa.

Hittinsä jälkeen hän levytti monia paikallishittejä kuten "Mean Jean", "Greasy Chicken" ja "Jailbait", joka on todellinen herkkupala elinkautista ennakoivine tarinoineen ja mollivireisine taustabändeineen. Ilmeisesti hän kasasi oman ryhmänsä, sillä "Jailbaitilla" on merkitty etikettiin Andre Williams & his New Group. Ehkäpä maukkain kappale on kuitenkin "Don't Touch'in" B-sivuna julkaistu "Pass The Biscuits Please" (myös nimellä Please Pass The Biscuits"), joka tuli ulos samalla numerolla (839) kuin sitä edeltänyt reilu "Greasy Chicken". Aihe on tuttu fennomaaneillekin, sillä sukulaisten kutsuilla emäntä saa toitottaa puoli tuntia kahvin olevan kupissa, ja kun se on jäähtynyt, joku rohkea ottaa, mutta ei keksejä – tai että "tappaisi" kakun. Pleeeeeeeeezzzz! Pass 'em biscuits!

Andren levyt suunnattiin työväestölle ja se loi rajoituksia myyntiin. The Diablosin kanssa julkaistu single omasi takapuolellaan Andren & Five Dollarsin kovimman kitararokin ja viimeinen julkaisunsa "Jailhouse Blues" voisi antaa vihiä siitä, missä Andre asusteli. En tiedä, lusiko hän, tuskinpa. Nimittäin Fortune-rihman katkettua hän palasi Chicagoon v. -59 lopulla ja tiimasi yhteen The 5 DuTones -lauluyhtyeen kanssa, jolle teki kappaleen "Shake A Tail Feather". Tämä hotti juttu ei ole tuonut Andrelle ropoakaan rojalteina, vaikka Ray Charleskin sitä esitti Landisin Blues Brothers -leffassa.

Miehen myöhemmistä vaiheista en tiedä muuta kuin että hän teki "Twine Time" -kappaleen Alvin Cashille ja levytti 60-luvulla joitakin levyjä Sport- ja Ric Tic -merkeille. Väitetään myös, että hän tuotti joitakin Bobby Bland -albumeja, vaikkei kansista löydy mainintaa. Chess-yhtiöllä hän teki pienoisen comebackin 1968 "Cadillac Jack" -hitillä – "Girdle Up" ja Humpin' & Bumpin'" jäivät vaille menestystä. Tyyli oli funkahtavaa soulia, ja sittemmin Williams vietti aikaa keikkavakanssilla Miamissa, mutta asuu nykyisin Chicagossa ja on levyttänyt Fortunelle kiekon "Bacon Fat '86", jota en ole nähnyt tai kuullut.

Paljon on siis hämärää tämän mojovan miehen uraputkessa, mutta kuten sanottu, Fortune on julkaissut LP:n jonka joku import-levymyyjä voisi saalistaa tännekin saataville. Sitä paitsi viimeaikoina on ollut vaikeuksia nukkua, kun tietoon tuli, että Williamsilta on myös paljon aiemmin julkaisematonta Fortune-vahaa.

Andre Williamsin epätavalliset herkut eivät ehkä ole jokamiehen ala'carte, mutta se niiden luoma tunnelma ja mielen kirjoon piirtyvä sisäkatse tuntuvat ajattomilta. Ei suuria hittejä, mutta Truly Great Music, kuten Fortune-logossa lukee. Nerokasta ärretbeetä.

Andre Williams – Fortune 45:t 1955-61
824  Pulling Time
         Goin' Down To Tia Juana
827  Mozelle
         Just Want A Little Lovin'
828  It's All Over
         Bobby Jean
831  Just Because Of A Kiss
         Didlee, Didlee Womp, Womp (Bacon Fat)
         (Andre Williams & his New Group)
834  You Are My Sunshine
         Mean Jean
837  Jail Bait
         My Tears
839  The Greasy Chicken
         Come On Baby
839  Don't Touch
         Pass The Biscuits Please
842  My Last Dance With You
         Hey! Country Girl
847  I'll Do It All For You
         Put A Chain On It
851  (Georgia May Is) Movin' (= Diablos)
         (Andre Williams Is) M-M-Movin'
856  Jailhouse Blues
         I Still Love You

- Williams oli myös Fortunen menestynein artisti, siis myyntivaltti.

- Hän ei ole antanut haastatteluja. Tyrmääväähän se on, kun heppu sanelee toimittajalle ensitöikseen lauseen "don't ask me nothin'!"…

SELVENNYKSIÄ
Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 3/1989)

Nämä kaikki sen takia, ettei kukaan menetä yöuniaan.

PACHUKO (tai Patchuko) oli nimi, jota käytettiin (ja yhäkin) Meksikosta tulleista chicano-nuorista. Useimmiten nämä laittomasti siirtotyöläisiksi tulleet perheet asuivat omissa oloissaan ja pukeutuivat erinomaista tyylikkyyttä osoittaviin kuoseihin. Yleinen tieto oli se, että heidän kanssaan ei passannut vouhottaa. Voi menettää henkikullan. Yleinen tieto on myös se, että patchukot vaikuttivat vain Kalifornian alueella, mutta tämä lienee perua siitä, että suurimmat chicano-tähdet olivat peräisin tuolta alueelta. Levyttihän Chuck Higgins heille "Pachuko Hop" -kappaleen ilmeisessä nuoleskelutarkoituksessa 1952 ja ko. jengiläiset levyä ostivatkin – tosin se tyssääntyi siihen, että huumorimielinen Higgins levytti myös "Wetback"-nimisen kappaleen, joka oli puolestaan omistettu patchukoita karttaville. Higgins teki muitakin jengisotia aiheuttaneita kappaleita.

Patchukot vaikuttivat kuitenkin muuallakin. Nimitystä – ja ivallista wetback-kuvausta – käytettiin kaikista rajan yli pyrkivistä coolin näköisistä meksikolaisista, tai rajalla asuneista. Esim. nuorena nukkunut Bobby Fuller (joka muuten tapasi ex-missimme, ja vähän muunkin, Virpi "Meat" Miettisen) kertoi aikanaan, että Teksasin rajalla ollut Juarezin kaupunki oli kuulu vapaista viinahanoistaan ja patchukoista. Siksipä tuolle kaupungille onkin tehty monia hirttäjäislauluja.

Patchukot ja se, mitä he edustivat on olemassa yhä. Los Lobos, ja sitä ennen vaikuttaneet Los Locos Del Ritmo yms. bändit ovat pysyneet vihkiytyneenä vaalimalleen musiikille, johon liittyy usein myös musta r&b/foni-kama. Enemmän tästä kulttuurista saa tietoa vaikkapa kirjastosta.

* * * * *

BN 1/89:ssä ollut Esa Elgströmin Bob Luman -arviointi puhui elokuvasta Carnival Time. Leffan oikea nimi on kuitenkin Carnival Rock. Sen ohjaaja/tuottaja oli legendaarinen, nopeudestaan kuulu Roger Corman. Elokuva julkaistiin Howco-International -yhtiön kautta, joka nautti pientä menekkiä AIP:n siivellä. Kuva päätyi drive-in -teattereihin. Juoni kaikessa sentimentaalisuudessaan ei ollut Cormanin ominta alaa. Kuitenkin siihen upotetut taalat tulivat takaisin, kuten useimpien muidenkin B-leffojen kohdalla kävi. Pääosia näyttelivät David J. Stewart, Susan Cabot, Dick Miller ja Ed Nelson.

Luman esiintyy edukseen Ricky Nelsonin taustabändin kera. James Burton on mukana. Muina esiintyjinä olivat The Platters, The Blockbusters, David Houston ja The Shadows, joka esittää Burtonin nokkelasti rimmaaman "The Creep"-kappaleen. Mielenkiintoista on myös se, että Howco-Int. julkaisi vain dj-persoonia varten punaiselle vinyylille prässätyn soundtrackin, jolla oli elokuvan musiikki. Levyä ei myyty kaupassa, joten se on erittäin harvinainen. (Elgströminkin arvion käsikirjoituksessa oli leffan nimi oikein, lipsaus on sattunut puhtaaksikirjoitusvaiheessa ja siitä voitaneen ilman muuta syyttää Al Johnsonia, joka otti ja meni riehaa odotellessaan levyttämään kappaleen nimeltä "Carnival Time" singlelle Ric 967… -JR)

* * * * *

P.I. Wuorion A. Järvinen -arviossa (BN 1/89) "Jeanie Jeanie Jeanie" käsittyi hieman väärin. Kyseessä ei ole Little Richardin "Jenny Jenny Jenny", vaan coveri Motola/Page -sävellyksestä, joka lienee tuttu Eddie Cochranin ja Jimmy Maddenin versioina. Laulusuorituksesta vastaa Boycott-yhtyeen solisti ja hassuinta on, että sanat on omittu Stray Catsin debyyttialbumilleen tekemästä versiosta. Tuo kertonee jotain juurista. Sitä paitsi tämä Boycott-orkesteri on heittänyt omiin nimiinsä siekailematta sellaisia klassikoita kuin "I'm A Hog For You Baby". Varokaa! Stray Cats puolestaan on tehnyt näyttävän, joskin hymyilyttävän comebackin, ja se tästä hiusten halkomisesta…

PS: BN:ää luetaan!

In memoriam: TINY GRIMES (7.7.1917 - 4.3.1989)
Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 4/1989)

Tämä viikatemiehen tekonen kouraisi kovasti. Kuin olisi otettu patteri pois. Olin juuri innostunut Grimesin musiikkiin, aiemmin en ollut "uskaltanut" siihen retkahtaa jatsimaisuuden pelosta. Ennakkoluulot olivat turhia, mestarikitaristi Grimes loi oudon kuulakkaan, taitavan ja tyylipuhtaan soundin nelikielisestä kitarastaan. Juuri kun nelsonin oli ottanut, piti kuulla näitä viestejä…

Lloyd Grimes oli kotoisin Virginian Newport Newsistä. Hän soitti ensin rumpuja ja kitaraa, mutta Charlie Christianin oppipoikana loi maineensa nelikielisen kitaran varressa. Hänen pienille käsilleen ei kuusi kieltä sopinut. Grimesiä on liian usein vähätelty, mutta hänen uraansa liittyvät monet vierailut muiden nimissä julkaistuilla levyillä, sekä tietenkin omat upeat kappaleensa. Amatöörikarkeloista aloittaen Grimes muutti 30-luvulla Washington DC:hen soitellen samanhenkisten kanssa. Levydebyyttinsä hän teki 40-luvun alussa Cats & The Fiddle -porukan kiekoilla. Sittemmin hän sousi New Yorkin jazzklubeissa mm. Art Tatumin, rumpali Cozy Colen ja Charlie Parkerin ym. mullistajien kanssa. Pelkkänä taustahahmona hääriminen ei riittänyt, vaan Grimes johti omia combojaan 40-luvun lopulla. Kuuluisin näistä oli The Rockin' Highlanders, joka pukeutui kiltteihin. Heidän kukoistuskautensa ajoittui 40/50-lukujen molemmin puolin, ja yhtyeessä hankkivat kannuksensa mm. Screamin' Jay Hawkins ja ässäfonisti Red Prysock. Onkin verinen vääryys, että Grimes jäi kuitenkin pienen yleisön mestariksi kisälliensä astellessa parrasvaloihin.

Tinyn musiikki oli laajakatseista. Ainekset swingistä, jatsista, ajan pop-musiikista ja ns. lindy hop -menosta tekivät hänestä yhden r&b:n merkkihahmoista – esiintyihän hän mm. Alan Freedin ensimmäisissä Moondog-konserteissa yhdessä mm. The Dominoesin kanssa. Hänen r&b-mielessä kiinnostavimmat ja suosituimmat kappaleensa syntyivät Atlantic- ja Gotham-merkeille. Jazz-piireissä hänen "hienompaa" musiikkiaan on arvostettu korkealle – tosin toisin perustein. Grimeshän soitti jo mainittujen mullistajien lisäksi mm. Billie Holidayn, Coleman Hawkinsin ja fonisti Earl Bosticin kanssa. Oman bändinsä johtajana hän oli tilaa-antava: soittajat pääsivät sooloilemaan, mutta Grimesin kitaroinnille hekään eivät voineet mitään. Voisikin verrata häntä (myös) edesmenneeseen western swing -legendaan Bob Willsiin. Kummallakin oli taipumus saada bändeihinsä hienoja muusikoita, sekä olla samalla vankkumattomana pomona. Grimes soittikin Willsin Texas Playboysien kanssa 60-luvulla peräti levylle asti.

Aika ajoi Tinynkin ohi jo 50-luvulla, ja hän siirtyi enemmän projektihommiin. Populaarisuosio oli ohi jo 50-luvun lopussa ja v. -64 hän sairastui vakavasti palaten sceneen -66. Hänen hammond-urkuri Milt Bucknerin kanssa tekemiään levytyksiä pidetään jazz-genressä loistavina. Kuulakas kitarointi on yhä tallella, ja sitä jaksaa ihailla tuntikausia. Kuitenkaan varsinaisesti merkittäviä äänitteitä Grimes ei loppuaikoinaan onnistunut tekemään. Hänen vanhoja r&b-kiekkojaan aika sen sijaan on kohdellut hyvin: ne eivät ole menettäneet tippaakaan lumostaan ja pätevät nykyajassakin ajankohtaisina.

Euroopassa Grimesin maine oli jazz-piirien omaisuutta, kunnes levymerkit kuten Krazy Kat, Swingtime ja Whiskey Women &… julkaisivat hänen parasta materiaaliaan albumeina 80-luvulla. Tästä ei pekka pahene eikä musiikki parane.

80-luvun Grimes oli sairastellut ja tiimalasin hiekka sirotti viimeisensä lauantaina 4.3.1989 New Yorkin General Hospitalissa. Hän oli 72-vuotias. Pidän Grimesin poismenoa menetyksenä, jota osattiin odottaa. Ketä on vielä jäljellä? Huumorintajuisena ja leppoisana tunnettu veikko pysyy kuitenkin mielessä mielikuvituksellisella soitollaan kuolemansa jälkeenkin. Katsokaas, on miehiä, jotka eivät tarvitse kuin neljä kieltä tehdäkseen sen.

Maestro on jättänyt rakennuksen.

LAND OF 1000 DANCES - EPILOGI
Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 4/1989)

Lisävalona Pekka Talvenmäen hienoon urakkaan on kertoa muutamia muita tansseja, joille oli yhteistä niiden paikkakuntaisuus ja kulttivillittely myös tulevilla vuosikymmenillä. Pekka teki oikein pysyessään maineikkaimpien villitysten parissa, sillä nämä B-luokan tanssit olivat usein kestäviä kuin ohikiitävä hetki.

Poikkeuksiakin oli, USA:n itärannikolla harrastettiin laajamittaisesti ns. shackia (shag?), joka muodosti sinne oman musiikkityylinsäkin – itärannikon shack-surfin. Nyttemmin nähtynä sekin on vain fratrock-kamaa, partymusiikkia, eikä muistuta Losin rannoista, vaan pikemminkin Englannin Doverin kallioista. Jokin yhtye teki hiljattain hitin "Dinosaur Walk" ja se on shackia. Kyseinen musta porukka ja esikuvansa The Tams – joka myös oli kuulemma shackia – lienevätkin tutummat nimet.

Seuraavassa esitän muutaman pikkukulttimaisuuteen päässeen tanssin, jotka siis usein olivat vain jonkin yhtyeen/artistin lanseeraamia mielikuvia:

bunch / shig-ashag / waste / lookey-dookey / peep / gongja / chicken / poontang / wolf / off-beat / snack / gravyshuffle / bird / zoo / crusher / slop / turkeyneck / stretch / frog / bullfrog / hop / boop-bop / flip / slip / tarantula / mousetrap / slink / nelson / wrest / lobster / sleep (!) / fat / grind / hug / smell / creep / womp / primitive / weird / godzilla / blob (elokuvan mukaan) / luchlimbo / romp / camel walk / jne.

Lisäksi oli erilaisia jump-tansseja, viidakkotansseja ja tietenkin stripteasen tahtiin tehtyä wiggleä, jonka kruunaamaton kuningas oli Jack Hammer. Erilaiset "socko"- ja shock-tanssit hakivat vaikutteensa goottilaisuudesta, superhirviöillä operoivat kongahowlit ym. Esittäjä saattoi olla joku paikallinen yhtye, joka tosin pystyi satoja kappaleita käsittävän repertuaarinsa avuin pesemään Dick Dalet ja vaikka silloiset Stevie Ray Vaughanit. Suomessa tätä perinnettä vaalii hyvin 22-Pistepirkko. Kuten tiedämme, näitä erilaisia mamboja ja muita tansseja on ollut kautta aikain ja nytkin, mutta varsinainen kukoistuskausi – jota Pekkakin käsitteli – oli juuri 60-luvun alussa. Twist on yhä lyömätön, mikäli ajatellaan levymyyntiä ja useinhan on niin, että nämä tuntemattomiksi jääneet askelopit olivat suurtanssien variointia tai silkkaa huumoria – niitähän ei kaikkia edes voi tanssia, vai oletteko kokeilleet "stretchiä", "crusheria" ja "splittiä"?!! Mistään uudesta ei voi porista, sillä tanssittuhan on jo kivikaudesta saakka…

Post Rectum

TV2 esitti toukokuun lopussa ohjelman jitterbugin ja lindy hopin tanssijoista. Nämä mustien pula-aikana "keksimät" tanssit ovat sitä, mitä sanotaan jiveksi, mutta astetta hurjempia, varsinkin lindy. Tanssit kuvastivat taloudellisen tilanteen kääntöpuolta, sitä, että jostakin se ilo oli revittävä. Siksi ne ovatkin varsinaisia akrobatioita, uskomattoman herkullista katseltavaa. Vauhdissa (musiikki oli nopeaa swingiä tai r&b:tä) ei pysy, notkeutta vaativia heittoja ym. juttuja omaavat tanssit saavat katsojan huulen pyöreäksi.

Tanssijoiden – ja koko mustan väestön – köyhyyttä kuvasti se, että että heidät päästettiin ilmaiseksi taalan maksavasta tiketistä sisään Savoy-teatteriin. He kiersivät (tanssijat) myös bändien vetonauloina/extroina.

Ohjelmassa kerrottiin ko. tanssien olevan tulossa uudelleen. Monet opettelevat breakin ym. sijaan näitä vaikeampia – HIENOA! Haastatteluita antoivat mustat 40/50-lukujen tanssijat ja soittajat. Lisäksi nähtiin lukuisia filmitallenteita, joissa tanssittiin nykymittapuun mukaan hulvattoman mahtavasti ja kuultiin r&b:tä, fonistikin pomppi kuin mikäkin. Hauskaa tuntuu olleen. Vastakuvatuissa tanssiesityksissä soittivat Savoyn vanhat puhaltajat; voi veljet, tämä oli kuitenkin ohjelma, jonka missasitte! (Niin tehtiin… -JR)

KID THOMAS
Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 5/1989)

BN:ssä on sangen harvoin juttuja mustista B-luokan rock & roll -sankareista, mitä nyt levyarvioissa saatetaan kommentoida. Liekö syy siinä, että ei ole tietoja tai että heitä pidetään vilttiketjun Little Richardeina? Suhteellisen nuorena nukkunut Kid Thomas tosin liittyy Little Richardiin siinä mielessä, että Rikun musiikki sai hänet vankaksi ihailijakseen ja että he kohtasivat Tropicana-hotellissa 1957, jolloin Riku ihaili Kidin pompadour-hiuslaitetta ja tuli tämän keikalle illalla. Kid Thomasin hiuspehko ja koko naamavärkki huuliviiksineen onkin aika vaikuttavan näköinen.

Varsinaista omaa albumiaan Thomas ei ole saanut, mutta sekalaisella pinolla kokoomia hänen kappaleitaan on tarjottu jonkin verran. Näitä blues-rokkeja on tullut vastaan mm. levyillä "Wild & Frantic" (Wilderness), "Taste Of Harp" (Moonshine) ja "Teenage Rock & Roll Party, Vol. 5" (Ace). 70-luvulla oli muistaakseni DnL-merkin EP (33 1/3 rpm!) aika kattava. Kidin viidestä singlestä saisi hyvinkin mini-LP:n, mistä onkin joulupukille kirjoitettava heti. Miehen nimi on monille lukijoille tuttu, mutta siltikin hän on jutun ansainnut.

Louis Thomas Watts syntyi kirkossa käyvään perheeseen Sturgisissa, Mississippissä 1934. Vanhempiensa (V.T. & Virgin) kera hän muutti Chicagoon 1941 ja oppi tuulikaupungissa huuliharpun saloja Little Walter Smith -nimiseltä harpistilta. 40-luvun lopulla sankaristamme alettiin käyttää nimeä Kid Thomas johtuen hänen loisteliaista portsarien silmäänsahaamisista ja nuoresta iästä. Siksipä hän olikin kuin paraskin gladiaattori Chicagon klubeissa. Hän sai soittaa yhdessä mm. Elmore Jamesin, Muddy Watersin ja Bo Diddleyn kanssa. Thomasin esikuva lienee ollut Little Walter (jota hän tuurasikin Muddyn bändissä, kun Valtterilla aika ajoin venähti pitkäksi pullon ääressä). Hän opetteli Walterin tyyliä ja huomaamatta loi sitä kautta oman tavaramerkkinsä soittaen huuliharppua kuin saksofonia. Thomas seikkaili Chicagossa 50-luvun puolivälin tietämille ja muodosti oman combonsa. Tietoa ei ole, keitä tuossa yhtyeessä soitti, mutta tyyli oli r&b:tä ja Little Walteria. Ilmeisesti heidän keikoillaan kävi väkeä, koska yhtye pääsi tekemään session King-yhtiön sisarmerkille Federalille.

Cincinnatissa huhtikuun 18. päivä 1957 äänitetystä kahdeksasta kappaleesta levylle päätyivät "Wolf Pack" (tunnetaan myös nimellä "Wolf Call") ja "The Spell". Kappaleet ovat aika hurjia blues/r&b-huuliharputuksia ja kuvaavaa on, että pikkulapsukoilta saattaa tulla vetelät housuun, kun näitä pimeässä soitetaan. Selvää on, että mielessä käy voodoo ja muut kummat jutut, eikä vähiten siksi, että rumpali tuntuu olean raskaan työn tekijä ja taustalla urahtelee eläimellisiä äännähtelyitä. Levyn ansio on kuitenkin se, että sitä näyttämättä Thomas sai parempia ja rahakkaampia keikkoja.

Julkaisematta jääneet kappaleet saavat jo nimillään kuolan valumaan: "Jivin' Mess", "Come Here Woman", "You're Fine", "Here Is My Story", "Ride On, Ride On" ja "Beulah Lee" arveluttavat lankeamaan loveen, vai mitä?

1957 Thomasin Little Richard -inkarnaatio otti vallan ja heidän settiinsä tulvi raisumpia rock & roll -kappaleita. Yhtye esiintyi pari kuukautta Sportsman Lounge -kapakassa Wichitassa, Kansasissa. Tästä tuli amok-juoksu, sillä vakanssin päätyttyä yhtye laukesi ja Kid palasi Chicagoon. Uuden kokoonpanon myötä hän yritti Wichitaa uudelleen ja soitti keikkoja mm. Hound Dog Taylorin kanssa. Kuitenkin joidenkin ystäviensä eripuraisuudet ja ivailut Kidin harpunsoittotavasta kypsyttivät hänet, sillä selvästikään soitin ei ollut Thomasille tabu. Tästä ja meteorologisista olosuhteista johtuen hän osti menolipun länsirannikolle, Los Angelesiin.

Thomas joutui toimimaan sekalaisissa töissä elellen kädestä suuhun, ennenkuin sai esiintymisiä vapaissa, yläosattomilla tarjoilijoilla varustetuissa strippari-klubeissa. Hän yritti turhaan kolkutella levy-yhtiöiden ovia, sillä häntä ja hänen ulkonäköään pidettiin huvittavana.

Kuitenkin 1960 hän dso työvoiton. George Motola kustansi Thomasin singlen Transcontinental- eli TRC-merkille. Motola oli aiemmin säveltänyt yhdessä Rickie Page -typykän kanssa mm. kappaleen "Jeanie Jeanie Jeanie", jonka Eddie Cochran ja Jimmy Madden levyttivät. Hän oli yhteistyössä myös Phoenixista käsin operoineen, tulevan huipputuottajan Lee Hazlewoodin kanssa (Sanford Clarkin "Lou Be Doo" on Motolan tekemä) ja perustanut oman kustantamon. Olen viettänyt monia unettomia öitä vatvoessani missä järjenvoimissa levyn julkaisijat ovat olleet, sillä vuosihan oli 1960.

Kappaleet "Rockin' This Joint Tonite" ja "You Are An Angel" olivat ajastaan jäljessä vuosia. Siitä huolimatta levy on eräs hurjimpia mustia rock & rolleja. "Rockin' This Joint Tonite" on ekstaattinen näyttö siitä, mitä syntyy kun mennään totaalisesti vaille kontrollia. Thomasin harppusoolot ovat ikäänkuin korvaamassa saksofonia, ja kitaristi luo mattomaisen pohjan tälle ylinopealle primitiivivilleydelle. Onkin jupistu, että Thomasin harppuun pantiin jonkinlaiset palkeet (fööni?!), jotta ilma lentäisi raisummin läpi. Sinänsä kappale on valmistusaineksiltaan tavallinen, tauoilla salvattu rock & roll, ja kuitenkin se on pitänyt hekumansa kaikki nämä vuodet. Tuskin tällaiselle oli v. -60 parhaat markkinat. Itse asiassa Kidin venttiiliräjähdystä muistuttava talonkaatava laulusuoritus pesee Little Richardin 6-0. Flippi-puoli ei rohkene samaan vauhkouteen, vaan "You Are An Angel" on sangen nokkela rakkaimman oodi. Tämä 45 loi tukevaa pohjaa Kidin uralle, sillä vaikkei levy ollut kuin minimaalinen menestys - ihme sekin! - hän kokosi The Rhythm Rockers -nimiseksi ristityn bändin keikkoja varten. Yhtye soitti pitkin 60-luvun alkua erilaisissa konventioissa ja klubeissa. Huuliharppu jäi piippuhyllylle, sillä bändi soitti polkevaa rock & rollia ja twistiäkin. Täytyy muistuttaa, että tekihän Mighty Clouds of Joy -gospelbändistä syrjähypylle lähtenyt David Walker nimellä Bunker Hill pari käsittämättömän hurjaa rock & roll -sinkkua Mala-yhtiölle muhevalla äänellään. Taustalla soittaa muuten Link Wray & Wraymen! Siksikö ne niin roisilta kuulostavatkin nämä "Girl Can't Dance", "Red Riding Hood & Wolf" ja iso hitti "Hide & Go Seek"? Mutta tuo tapahtuikin itärannikolla, Washington D.C:ssä, jossa Wray & Bunkie esiintyivät mm. jokilaivakeikoilla! Sittemmin Bunker Hill (nimi suoraan USA:n historiasta) sai syntinsä anteeksi ja palasi gospel-genreen. Ehkä Kid Thomasin näkemys musiikista ei sittenkään ollut eriskummallista?

60-luvun puolivälissä Thomas solmi bändeineen sopimuksen Muriel-levymerkin kanssa ja tuo tuotti kaksi 45:ta. Ensimmäinen julkaisu tuntui vahinkolaukaukselta, sillä kappaleet ovat hieman hataralla pohjalla ja epätasaisuudesta kärsiviä. "The Hurt Is On" on suvantoineen hitaahko, Buddy Guymainen blues, jonka varastaa itselleen kitaristi piikikkäillä sooloillaan. Levyn B-sivu esitti revontulia tulevasta, sillä vaikka "I Love You So" morsettaakin epäselvästi, se pitää vauhtinsa ja tuo sekavuus muodostuu pitemmän päälle palkituksi. Tälläkin kappaleella kitaristi, jonka nimenkin nyt tiedän, loistaa. Kundi oli Marshall Hooks, varsinainen taituri, josta en tiedä sen enempää. Mies kuitenkin suoltaa sellaista vibraattovenyttelyä, että siinä jää Jimi Hendrixit nuolemaan näppejään. Varsinkin toisella Muriel-45:lla Hooks pääsee irti. Hän itse asiassa varastaa koko kiekon. Tämä "Wail Baby Wail" / "Lookie There" on ajankohtaansa nähden säälimättömän rujo levy, Kid Thomas päästelee raspiäänellä kuin soraa syönyt Little Richard ja Hooks puristaa sellaiset soolot, että sirkkeliä lihaan. Saksofonitkin ovat esillä, ja levy on (kammottavan) rankka. Oliko Thomas & bändinsä viikonloppujen ässäblastinki-akti? Mielettömyys voi olla mielekästä. Muriel-singlet julkaistiin nimellä Tommy Louis, koska Kid ei pitänyt itseään enää skidinä.

Vuosikymmenen lopulla Thomas levytti vielä yhden singlen Cenco-merkille. En ole kuullut sitä, mutta puheiden perusteella sitä pidetään wah-wah -efektillä höystettynä jäykkänä bluesina. Liekö totta? Samalla hän oli alkanut toimia jonkinlaisena talonmiehenä eineksen toivossa ja Cenco-singlen myötä teki vielä esiintymisiä klubeissa, mutta ilmeisesti kehäraakin rapistuvassa ominaisuudessa.

Surulliseen päätökseen Thomasin elämän johdatti rotuveljen päähän ampuma luoti. Uutisen mukaan hän oli lastannut eräältä Veverly Hillsin kiinteistöltä ajamansa ruohot pick-up -autoonsa ja ajanut parkkipaikalta autojen välistä eteen hypänneen nuorukaisen päälle. Poika kuoli ja Thomas sai syytteen taposta, mutta vapautettiin ja tapausta pidettiin tapaturmana. Raastuvasta poistuttuaan kuolleen nuorukaisen isä veti revolverin esille ja ampui Thomasia päähän. Hän oli vasta 36-vuotias (1970).

Harvojen levytystensä valossa Kid Thomas, tai millä nimellä hänet nyt tunnetaan, jää minihameeksi ja vaille suuria menestyslevyjä, mutta useimpiin hänen kappaleisiinsa sopii toteamus paskasta, joka on yksi niitä harvoja kunnolla loppuun tehtyjä asioita. Vertaus on ehkä mauton, mutta siltikin. Thomas levyjä kaipaisi enemmän esille, sillä ne omaavat sitä, mikä voi luoda pienen ihmisen elämälle hauskat puitteet.

KID THOMAS - 45 rpm

Federal
12298 Wolf Pack
            The Spell

TRC
1012 Rockin' This Joint Tonite
          You Are An Angel

Muriel
1001 The Hurt Is On
          I Love You So
1003 Wail Baby Wail
          Lookie There

Cenco
115 Angel
       Willow Brook

* * * * *

Tarkennuksia (Hannu Nyberg, BN 6/1989):
Kid Thomasin (BN 5/89) ystäville tiedoksi, että jutussa mainituista 10 julkaistusta urasta neljä löytyy englantilaiselta LP:ltä "Rockin' This Joint Tonite" (JSP 1002), jolla on myös kuultavilla 1968/9 Los Angelesissa levytetyt urat (alkuperä minullekin tuntematon) "Cozy Lounge Blues" ja "Five Long Years". Ensiksi mainittu on rivakka huuliharppuinstrumentaali, jälkimmäinen hidas blues, ei kuitenkaan ainakaan sanoituksen perusteella Eddie Boydin hitti vuodelta -52. Kitaraa näillä molemmilla soittaa muuten Joe Bennett, jos joku sattuu tuntemaan.

BUNKER HILL
Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 5/1989)

Luoja paratkoon, haureus voi palkita! Kyseinen artistimme on esimerkki siitä. Hän varasti nimensä suoraan USA:n kansanhistoriasta (käykääpä tsekkaamassa Konfederaatti/Jenkit -taisteluhistoriaa) ja levytti tällä pseudonymillään kaksi maailman hurjimpiin levyihin luokiteltavaa singleä.

Bunker Hill lienee tutumpi oikealla nimellään: David Walker, BN:ssäkin paljon palstatilaa saaneen gospel-suuruuden The Mighty Clouds of Joy jämäkkä-ääninen laulaja. En aiokaan puuttua gospel-juttuihin, sillä ne on dokumentoitu tämänkin lehden menneissä numeroissa. Sen sijaan voisi varoittaa, että Bunkerin kaksi singleä eivät ole jokamiehen tavaraa, Richterin asteikolla ne sijoittuvat vavisuttavimpiin lukemiin ja kuvaavaa on, että Little Richard kuulostaa broilerilta häneen verrattuna...

Syntiä ja syrjähyppy

Bunkie nautti hyvää mainetta Mighty Clouds of Joyssa, mutta hänessä oli tämä intohimo, joka on saanut Suomenkin papit peittämään yöjuoksunsa julkisuudelta. 1962 hän oli tullut risteykseen, ja valitsi kaidan tien sijasta mieron tien. Voin heittää muistuman eräästä vanhasta elokuvasta, jossa tyyppi joutui samanlaiseen tilanteeseen: maineeseen oli matkaa 2 kilsaa, ilo- ja peliluolaan 183 kilsaa. Arvatkaapa kumman tyyppi valitsi?

Ilmeisesti Bunkie muokkasi käsityksiään hyvästä ja pahasta varsin syvästi, sillä olihan hänen gospel-yhtyeensä eräs suuruuksista alalla. En tiedä, onko hän saanut tovereiltaan siunauksen tai synnit anteeksi kuutamoretkensä vuoksi, mutta se on varmaa, että tämä retki oli Bunkien mielenterveydelle hyväksi ja mikä parasta, mekin saimme varsin uskomatonta kuultavaa levareihimme...

Washington D.C.:ssä, USA:n pääkaupungissa (jonka köyhyys/rikos/ym. -tilasto on USA:n surullisimpia nykyisin) Bunkie päätti tarjota synnintekoaan ensin Link Wraylle, joka oli tuolloin paikallinen tähti, TV:ssä ja keikoilla. Wray on sanonut, että kuullessaan Bunkien laulavan kappaleensa, hän tajusi heti, että Bunkien se oli tehtävä. Tällä tavoin David Walkerista tuli hetkeksi salanimi Bunker Hill. Hän oli koko ajan mukana vielä Mighty Cloudseissa! Wray ja Bunker saivat tehtyä paikallisessa studiossa neljä kappaletta v. -62, ja ne saatiin Mala-merkin julkaisemiksi. Kappaleilla soittavat Link Wray (g), Bobby Howard (b), Linkin veli Doug (d) ja soolosinglejäkin tehnyt Vernon Wray (g). Viimeksi mainittu (ne soolosinkut olivat nimellä Ray Vernon) Linkin veli oli tuolloin asettunut promoottoriksi, ja hänestä tuli myös Bunkien manageri. Bunker pantiin esiintymään Wrayn bändin (Wraymen) kanssa Washingtonin ja lähitienoiden alueille. He soittivat myös vakansseja ns. boat-showssa, joen rannalla kelluvan ravintolalaivan ässinä.

Hitti!

Mala-merkin ensimmäinen julkaisu Bunker Hilliltä kärvensi hittilistoja, uskokaa tai älkää. Jopa pop-listoilla "Hide And Go Seek Pt. 1" pamahti sijalle 33 ja tämä on todellinen marginaaliheitto, sillä tällaista muhevuutta on vaikea löytää ajan muilta menestyksiltä. En tiedä, tekikö Bunker TV- ja muita isompia kiertueita hittinsä turvin, sillä hän yritti pitää salassa todellisen henkilöllisyytensä. Tämän kiekon B-sivuna oli sanoinkuvaamaton "Red Riding Hood And Wolf", jossa suorastaan puhkutaan niin roimalla äänellä, että ei riitä adjektiivit! Rummut hakkaavat kuin paalumoukari, ja meteli on hurjaa. Olenkin ihmetellyt, miksi jotkut valittavat kiinteistöhuoltajien talviöisistä "meteleistä", kun he putsaavat asiakkailleen aamun työhönmenotiet siisteiksi.

Minä en ole vieläkään tajunnut, miten "Hide And Go Seek" -muljaus pamahti sellaiseksi hitiksi kuin pamahti. Ehkä se roikasi poikkeutta teinien mieliin, ehkä se oli "hyvä teko", tai sitten siinä on jotain huimaa. Voi olla,että sitä mainostettiin jonkun kujeen tai tanssileikin lumeella, mutta hauskaa ajatella, kun he käänsivät levyn B-puolen...

Levyn menestys valkaisi myös Bunkerin Clouds-kavereille, mitä hän oli heiltä salannut, ja eiköhän Bunker saanut syntinsä anteeksi ja liittynyt rekeen. Kuitenkin tämä hyvän (Punahilkka) ja pahan (Susi) seikkailu oli tarpeen, Mala-merkillä suunniteltiin LP:n julkaisuakin, mutta touhu kariutui Herran tahdosta. Kaksi purkissa ollutta kappaletta julkaistiin hitin jatkeeksi, ja olenkin pitänyt tätä levyä aikaansa nähden mielettömimpänä hittijatkeena: "The Girl Can't Dance" / "You Can't Make Me Doubt My Baby", siinä ovat hyvällä passatut teinit olleet äimissään, kun moinen yhä stereot siruiksi räjäyttävä mellastus on pamahtanut, enkä ala kuvaamaan, mutta sen voin sanoa, että B-puoli on jämäkkä ja vahva gospel- ja soul-vaikutteitakin omaava tiukka pala, Bunkerinkin teostossa miedompaa osastoa, joka tarkoittaa sitä, että se on jäntevä, antaumuksella esitetty ja saa esille seikan, että välttämättä valkoinen ei voi yksinkertaisesti saada tätä latinkia, pyhää tunnetta. Mainittakoon, että levyn A-sivu on maailman - ja ehkäpä koko galaksin - hurjin äänitallenne.

Bunkerin levyjä kuvaillessa olen päätynyt siihen, että jokainen voi etsiä synonyymejä sanoille Raaka, Pidättymätön, Hurja tai Hulluus. Tämä on mondokamaa, ja minä olen siitä kiitollinen. Turhaan eivät Bunkerin äänihuulet pullistelleet metrin etäisyydellä himastaan. Bunkerin nousua ja tuhoa voi kuvata hyvin erään 20 lehmää omistavan maalaistuttuni sanoin: "Shon aina vaikeaa aikaa ihmiselle kun lehti tulee puuhun ja lehti lähtee puusta...". Liekö kyse samasta emotiaperäisestä ja selittämättömästä hommasta, mikä minullakin on - kuuhulluus.

Bunker palasi siis Mighty Clouds of Joyhyn, ja on ilmeisesti nykyäänkin porukassa. Spiritististä otettahan hänen äänensä antaa, ja myös näillä syrjähypyillä - sanon perhana! - "parempien" ihmisten lomaan. Uusintajulkaisuilla on ollut ainakin kumpikin sinkku, ja kokoelmillakin ne ovat esiintyneet, varsinkin näillä "trash"-kokoelmilla, ja jopa "Back From The Grave" -garagepunk-sarjassa. "Hide And Go Seekistä" vielä sen verran, että se joutui pannaan vihjailevuutensa takia joillakin radioasemilla ja siitä tehtiin pari coveria, jotka (en nyt muista bändejä) eivät menestyneet. Toinen Malakaan ei menestynyt tippaakaan, mutta mikäli olette vielä hengissä kaiken sen sieluhuudon, seppärummun ja murhakitarapartion jälkeen, niin kuvitelkaapa kuinka VIELÄKIN julmetumpia Bunkerin Malat olisivat, mikäli kukkulan studioon olisi palkattu saksofonisti tai pari?! Yöunet menee, mutta menköön, nyt on jo aamu, täytyy hillitä itsensä, kun menee tuonne bussipysäkille...

Mala
451 Hide And Go Seek
        Red Riding Hood & Wolf
464 The Girl Can't Dance
        You Can't Make Me Doubt My Baby

- Soittakaa naapureille, mutta älkää heikoille, ja soittakaapa heti testinä, montako wattia stereonne kestävät - lujalla kuultuna nämä puhdistavat!



Tarkennuksia (Hannu Nyberg, BN 6/1989):
Sinänsä ansiokas Bunker Hill -juttu (BN 5/89) kaipaa diskografiansa kohdalla hieman lisäyksiä ja tarkennuksia. Nimittäin singlen Mala 451 käänöpuolella ei ollut (ainakaan alunperin) kappaletta "Red Ridin' Hood And The Wolf" vaan "Hide And Go Seek Pt 2" (Pt 1 oli A-puolella). "Riding Hood" ilmestyi vasta numerolla Mala 457 parinaan sävelmä "Nobody Knows". Bunker Hillin ensimmäinen single oli vuonna -62 julkaistu Ruotsissa asti (Stateside KSS 1001) oikein kuvakannen kera, josta voidaan päätellä, ettei Pohjoismaissa ilmennyt erinomaisempaa tarvetta Bunkerin oikean henkilöllisyyden salaamiseksi.

ESQUERITA, VOOLA + ROCK & ROLL
Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 6/1989)

Esquerita, Proffa, Magnificent Milochi, Eskew Reeder, S.Q. Reeder, Estrelita, Excreta (!)... Rakkaalla piltillä on monta nimeä. Tätä juttua ei alunperin pitänyt tehdä ollenkaan - kirjoitin vain levyarviot Norton- ja Official-albumeista, mutta kun tietoja näytti olevan enemmänkin, Ritvanen muljautti idean pidemmästä jutusta. Ok, mutta haluan huomauttaa, että olen Esquerita-fani, ja hänen musiikkinsa ei ole jokaisen klasujärvisen lempparikamaa, ei siis mitään nukkekotitouhua. Marko (kaima, perhana!) Lehti (nimi on enne!) peräänkuulutti oikeutetusti mustien rokkareiden puuttumista BN:stä ja hänen Young Jessie -jutulleen sopinee jatkoksi todellisen rokkarin ja freak-out -miehen tarina. Tuosta "nimi on enne" -jutusta vielä sen verran, että jos minun nimeni olisi enne, olisin kuollut jo -73, ja jättänyt jälkeeni korttipelisatuja ja A. Heiskasen viikatetansseja, jos ymmärtänette...

Herätys

Eskew Reeder on tähtemme oikea nimi. Hän syntyi 30-luvun alussa Greenvillessä, Etelä-Carolinassa gospelia vaalineeseen perheeseen. Perheen pää, Eskew Reeder Sr elää yhä, äiti kuoli v. -71 ja hänellä on sisar Shirley. Eskew Jr oppi pianonsoittonsa alan opettajalta, mutta se ei juurikaan vaikuttanut hänen soittoonsa, sillä hän ei pitänyt opettajan karttakepin piiskana käyttämisestä. Laulupuoleen suurimmat vaikutteet tulivat gospelista, naapurin tyttöjen laulamasta oopperasta ja tietenkin radion kautta. Rankat elinolosuhteet saivat pojan hyvin pian omille areenoilleen. Hän näki tehtäväkseen laulaa ja soittaa pianoa, jota hän kilittikin valtavan kokoisilla kämmenillään The Three Stars -nimisessä gospeltyttötriossa. V. -53 hän esiintyi jopa New Yorkissa asti The Heavenly Echoes -gospelryhmässä. He soittivat vain kirkoissa. Pianonsoittoa on kuultavissa Heavenly Echoesin Baton-sinkulla "Didn't It Rain", ja ilmeisesti kyseessä on tuleva hurjapäämme.

Esqueritan taustalta löytyi kuitenkin hyvin paljon myös elementtejä, jotka sopivat Little Richardiin. Kumpikin oli seksuaalisesti poikkeavia, "kaikki täytyy kokea" -ideologialla toimivia hahmoja, mutta Richard oppi pianonsoiton juuri Esqueritalta - uskoisin myös Richardin falseton olevan peräisin Esqueritalta, sillä hänen Peacock-aikoinaan heidän tavatessaan Esque esiintyi Greenvillen roadhouse-klubissa nimeltä Owl, lauloi oopperamaisesti aivan muuta kuin gospelia yrittäen myydä samalla "siunattua leipää" - tavallista kaupasta ostettua ranskista, mutta se, miten leipä tarjottiin, olikin varsin Niilo Ylivainomaista: kyseessä oli Joe May, irvikuva nykyisistä TV-papeista. Tämä Specialtyllekin levyttänyt herra ruukasi saarnata hirvittävällä paatoksella, ja Esqueritan tilanne pianistina kävi tukalaksi, sillä hurmoksiin joutuneet ihmiset kävivät häneen käsiksi kiljuen "leipää!". Little Richard puolestaan oli Sugarfoot Sam From Alabama -showssa ja ruukasi esiintyä soittaen pianoa ja pitäen tuolia suussaan ja pöytää päänsä päällä (!). Melkoista meininkiä! Esque törmäsi Richardiin uransa myöhemmillä taipaleilla lukuisiin otteisiin, mutta niistä myöhemmin.

Tällaiset ihmelääke-yms. showt jatkuivat 50-luvun puolivälin tietämille. Esquerita kuuli Little Richardin Specialty-levyjä eikä ollut uskoa korviaan. Hän diggasi myös Hank Williamsia ja muuta oikeata countrya, mutta varsinaisena käännekohtana voitaneen pitää 1957 tapahtuneita demo-sessioita Dallasissa, sekä levytystä Paul Peekin kanssa.

Demoja ja tainnutusta

Owl-klubilla ollessaan Esquerita sai ympärilleen keikkabändin, jota vaivasi aina fonistin vakanssittomuus: oli otettava tarjolla oleva soittaja. Hänen muut kumppaninsa olivat Vincent Mosley (gtr), Tony White (bs) ja Ricardo Young (dms). Tämä sakki on mukana myös useimmilla Capitol-äänitteillä sekä alla käsittelemälläni Norton-LP:llä.

Vintage Voola
(Norton 202) (1987)
A (1) Rockin' The Joint (2) This Thing Called Love (3) Please Come On Home (4) Oh Baby
B (1) Sarah Lee (2) I Got A Lot To Learn (3) What Was Wrong (4) Sweet Skinny Jenny * (5) The Rock-A-Round *
* = Paul Peek, kestoaika n. 25 min.

Kunhan olette lopettaneet hinta/kestoaika -suhteen jaarituksen, von kertoa: A1-4 ja B1 ovat peräisin dallasilaiselle Sellers-firmalle tehdystä demo-sessiosta kesältä -57. Esquerita halusi päästä rock & rolliin kiinni ja tarjosi näitä demoja keikkojen ohessa halukkaille. Kappaleet on kopioitu hieman rahisevilta asetaateilta ja koelevyiltä, joten cd-julkaisua on turha odottaa. Nämä biisit hän levytti sittemmin Capitolille hallitummin (jos tätä termiä voi hänen yhteydessään käyttää) ja nämä ovat rutaalisia raakakopioita. Bändi ei ole maailman paras, mutta alkukantainen ja pullistuva nuoruuden into sekä kartoittamaton voodoovoima loimuaa läjän päällä. Nämä viisi kappaletta näyttävät Esqueritan riemukkaana tunnesiepparina, joka läiskii pianoa kuin pulpettia. Rytmiikka on paranoottista, ja jokaisella esityksellä kuullaan *voolaa* (tästä enemmän myöhemmin). Parhaiten onnistuvat A1, A2 ja B1, muita vaivaa laahustelu. Vaikka Nortonin pariskunta Billy & Miriam (ex-Zantees, nykyisin A-Bones, joilta on uusi "Free Beer For Life" -LP:kin - digatkaa sen kansikuvaa! - ja he tekevät Kicks/Bad Seed -lehtiä New Yorkissa - vaikuttavia ihmisiä) sauhuavat levyn kansiteksteissä kappaleiden olevan kovempia kuin Capitol-julkaisujen, rohkenen olla eri mieltä. Nämä ovat "vain" demoja, mutta jostain hemmetin syystä ne ainakin fanille kolahtavat. Ei vähiten siksi, että Esqueritan ääni on kuin kollidiumissa uitettu soraryöppy, vetkutteleva, mutta uniikki.

Vuonna -57 hän tapasi Gene Vincentin Greenvillessä ja hänen suosittelemanaan pääsi sittemmin Capitolillekin. Vincent antoi Esqueritalle myös legendaariselta Australian retkeltä saamansa Little Richardin vaatteet, todelliset glamo-puvut. Richard kun näki valon - muutamaksi vuodeksi. Tästä Esqi on ollut selvästi innoissaan. Hän soittaa pianoa Atlantassa tehdyssä Paul Peek -sessiossa ja levytti samaan aikaan myös kappaleet B2 ja B3. Nämä eivät oikein onnistu, jankkaavat pahasti r&b:n ja jopa bluesin parissa. B2 onnistuu oivemmin, mutta Esqin ääni ja se, miten hän "ääntelee" saattaa olla joillekin liikaa - tai naurettavaa. Peek puolestaan yritti soolouralle Vincentin Blue Capseistä (hän tosin palasi lippalakkiriveihin vielä "Hot Rod Gang" -elokuvaan) ja vastaperustettu National Recording Company (NRC) paukautti ensimmäisen julkaisunsa Peekin sinkulla, jonka kappaleet löytyvät tämän LP:n päätöksenä. Esquerita soittaa pianoa - taatusti kuulette sen jo alkuriffeistä! - ja samaa ysi-ysiä kilkuttaa myös Ray Stevens, joka sittemmin tuli tunnetuksi noveltyillään kuten "Harry The Hairy Ape" ja "Ahab The Arab" (joka levytettiin suomeksikin). Sessiossa oli muitakin nimekkäitä henkilöitä kuten Jerry Reed ja Joe South sekä ehkä myös Dickie Harrell (Blue Capsin rumpali). Johnny Meeks (Blue Caps) on kiistänyt osuutensa.

Peekin NRC-sinkku (001; B4-5) on "Rock-A-Roundin" osalta Esqueritan ja Peekin tiimisävellys. Murhaavalla introlla alkava kappale on yksi todellisista unohdetuista rock-klassikoista. Tätä metelipläjäystä voisi soittaa milloin tahansa esimerkkinä rock & rollista. Kappaleen maanjäristyksellinen ote ja vavisuttava melu herättävät taatusti Prinsessa Ruususenkin ilman sammakoiden imeskelyjä. Peek kuulostaa mustalta, mutta "Sweet Skinny Jennyllä" homma ei hoidu himaan. Kappale on novelty, köykäinen ja kalpea rock-hölkkä, jossa laulaja ampuu yli ja yritetään tehdä rautalangasta hittiä. Ehkä epäsuopeuteni johtuu siitä, että Peek on kuitenkin Esqueritan rinnalla kananpoika. On mainittava myös, että Peekin kappaleet julkaistiin taannoin Rollercoasterin EP:llä ja "Rock-A-Round" on feidattu ennen loppuaan! Tällainen äkkinäisyys ei ole uutta englantilaisille, hehän ovat feidanneet myös Rod Willisin NRC-rockabillyklassikon "The Cat" (kaiken selittävä loppu on jätetty veke!) ja Hank Ballardin Charly-LP:ltä "What You Get When The..." paljastuu samanlaisia kiire-elementtejä. Tuntuu, että he katsovat liikaa kelloihinsa ja odottavat päätäkseen heti dartsaamaan pubeihin...

Näistä kappaleista koostettu Norton-LP on fanikamaa, en uskalla ensikertalaiselle suositella. Karkkipäivä tämä on kuitenkin miehen faneille, dokumentti ennen Capitol-aikoja, kynnyksellä. Billy Miller muuten toteaa osuvasti kansitekstissään, että "Esquerita saa Little Richardin näyttämään Telly 'Kojak' Savalakselta" - tuossa on patoutumien purkaus, vai mitä!

Kapitoolille

Minulle on epäselvää, milloin Esquerita sitten töräytti sopimuksen Capitolin kanssa. Oliko se korvan takana jo Sellers-aikoina, sillä Capitolin julkaiseman LP:n kuvat on otettu Dallasissa (jossa ihmiset pyörtyilivät nähdessään maestromme hillittömine kampauksineen ja rhinestone-asuineen aurinkolaseissa). Joillakin kokoelma-LP:illä on mainittu debyyttisinglen julkaisuajaksi vuosi -57, mutta uskoisin, että homma alkoi vuoden -58 alussa.

Hän teki neljä-viisi sessiota, joista viimeinen saattoi tapahtua v. -59 alussa. Taustalla oli jo aiemmin mainittu bändi, sekä joku valkoihoinen, nuori vakuutusmyyjä saksofonistina. Fonisti on ilmeisesti päästänyt paineensa torven kautta, sillä siksi kiperän kiemuraisia ja rankkoja hänen tuuttauksensa ovat. Sessiot pidettiin Nashvillessä, ja ilmeisesti Capitolin sikariporras näki Esqueritassa valtikanviejän, sillä Little Richardhan oli "poistunut kuvioista".

Capitol
4007 Oh Baby
          Please Come Home
4058 Rockin' The Joint
          Esquerita And The Voola
4145 Laid Off
          Just Another Lie
PRO-1075 Hey Miss Lucy
                    Battie Over Hattie

Lisäksi yhtiö julkaisi EP:n, jolla epäilen olevan LP:ltä napattuja kappaleita (Capitol EAP 1186; "Esquerita!").

Ensinnäkin nyt lanseerattiin Esquerita-nimi ja samalla alettiin puhua "voolasta". Charlie Gillett kirjoitti Kaupungin Syke -kirjassaan (uusi painos saatavilla, muuten) Esqueritan olevan todellinen esimerkki rock and rollista, jopa luolamiesmäinen anarkisti. Mikäli sessiossa oli tuottaja, hänet on taatusti sidottu studion nurkkaan kapula suussaan. Gillett on oikeassa, tämä on kapinallista ja elämänmyönteistä rock & rollia. Tuottajaa ei tosin oltu sidottu, hän vain väänteli namiskoja kontrollihuoneessa. Kyseinen henkilö, Ken Nelson, oli aikaansa edellä oleva Capitolin A&R/tuottajahahmo, joka antoi artisteilleen useimmiten vapaat kädet. Tästä kertoo hänen yhteistyönsä mm. Gene Vincentin kanssa. Nelson ei välttämättä käsittänyt, mistä rokissa oli kyse, joten hän näki parhaaksi antaa artistien tehdä musiikkiaan sellaisena, kuin he sen tunsivat. Rock & roll -fanit halusivat kamansa ehtana, ei vesitettynä.

Olen viettänyt monia unettomia öitä vatvoessani, oliko Nelson tai Capitolin muu väki tuiskeessa julkaistessaan Esqueritalta näinkin monta levyä. Sitäpaitsi ison E:n levyt eivät juuri menestyneet! Hän esiintyi keikoilla monien rotuveljensä kanssa päätyen lopulta New Orleansiin...

Voola

Ensimmäiset Capitol-sessiot pidettiin Nashvillessä loppukesästä -58. Ehkä elokuussa, mutta lieneekö se niin tärkeää. Summarum: ne äänitettiin kuitenkin sangen lyhyellä aikavälillä, ja ehkä juuri sen takia tunne ei päässyt karkaamaan. Kappaleiden kuvaamiseen on etsittävä sanoja, synonyymejä hulluudelle, voimalle ja paikoin yli hilseen menevälle riemulle - rock and rollille. Villejä ne ovat, taustalla hortoilee surrealistinen saksofoni, joka muistuttaa tuulenpuuskissa kiertelevää permantovoimistelijaa. Rummut ja basso onnistuvat kuin onnistuvatkin pitämään jykeväotteisen takapotkun hallinnassa. Sen päälle foni, kitaristi - aina kun esille pääsee - ja Esqueritan piano roiskivat valtavasti värejä. Piano lienee epävireessä, tai viritetty alemmaksi muita soittimia. Kappaleiden yhteydessä olen kuullut kommentteja "taiteen vapaudesta", "mielipuolisuudesta" ja "karskeudesta". Pajavasara-kamaa, seppien musiikkia.

Useilla Capitol-kappaleilla on taustalaulajina atlantalainen The Gardenians, jonka johtomiehen, Calvin Arnoldin kanssa Esquerita myös sävelsi suuren osan kappaleista. Single "Oh Baby" jäi hakuammunnaksi markkinointimielessä. Single on Esqueritan sinkoilevien laulusuoritusten tukema, kulkeva rokki, jonka B-puolella on silkkaa r&b:tä, hidasta bluesia hieman 50-luvun alun tyyliin. Seuraava single lienee hänen tunnetuimpansa, ja samalla mielestäni myös esqueritamaisin, jos näin voi sanoa. "Rockin' The Joint" tekee heti selväksi alun järisyttävän pianoportaikon (kuin jääpaloja pudottelisi) jälkeen, että kyse on rock & rollista. Kappale on hengästyttävä, pianoa läiskitään, nuotit singahtelevat... Hurjaa. Levyn B-puoli esittelee "voolan", Esqueritan nimityksen falsetilleen ja muulle voodoo/viidakko -meiningille. Mies vetelee kuin Pavarotti, kiekuu, eikä kappaleessa ole mitään tavanomaista. Piano kilkuttelee ihmeellisiä sointuja, rumpali jyskyttää kuin säiliötä. Ei tästä saa selvää tohtorikaan, pitäisi lähettää VTT:lle kappale. Voisihan tällä tietysti pelottaa "kummitusmusiikin" vieroksujilta löysät housuihin, tai olisi säädettävä laki, jolla heidänkin aivoriihensä virittyisi joka neljäs vuosi - kuten hallituksellamme.

Välttämättä Capitolin singleksi valitsemat kappaleet eivät olleet osuvimpia. Julkaisematta jäi peräti 10 kappaletta, jotka kuultiin vasta 70-luvun lopulla ranskalaistuplalla. Nyt ne ovat saatavana Officialin julkaisemana. Noille kappaleille on yhteistä se, että ne eivät tosiaankaan ole raakakopioita tai navetan takana lojuneita rahinoita.

Listaan kappaleet alle:
- Sarah Lee
- Katie Mae
- Good Golly Annie Mae
- You Can't Pull Me Down
- Found Her
- I Live The Life I Love
- I Live The Life I Love (2)
- Wait A Minute Baby
- This Thing Called Love
- Baby Come Back

Ehkä tarkoitus oli todellakin julkaista ainakin osa näistä kappaleista, mutta koska "Vuoden rock & roll -löytönä" mainostettu sankarimme ei saanut levyjään odotetulla tavalla kaupaksi, idea haudattiin.

Neljä ensin mainittua kappaletta ovat varsin nopeita rock & roll -esityksiä, mutta pidän enemmän noista lopuista. Esim. "I Live The Life I Love", elämänohjeena hyvä, kakkosversiona ei hyvempi eikä parempi ja varsin tutunkuuloinen, omaa taustalaulajina The Jordanairesin, jotka pysähtyivät Nashvillessä auttamaan kaveriaan matkallaan Elviksen Gladys-äidin hautajaisiin. Uskoisin, että heihinkin teki vaikutuksen Esqueritan tabuiksi luokiteltavien ornamenttien ylläpitäminen (cowboy-hepenet) ja muu ensivaikutelma. Katsoessa Esqueritan kuvaa voi ymmärtää, miksi hän oli joillekin liikaa.

"Found Her" esittää miehemme falsettoa niin, että suukin alkaa jo mennä virneeseen, "Wait A Minute Baby" on kelpo rocker, mutta mieleenjäävimpänä pidän rujoa tulkintaa "This Thing Called Love'sta". Tämän kappaleen säveltäjäksi on joissakin yhteyksissä mainittu Eddie Shuler, Al Ferrierhän äänitti sen myös, mutta uskoisin kappaleen olevan yhden sun toisenkin esittämä - aina omiin nimiinsä - perinnepala. Esqueritan moni muukin kappale vaikuttaa hyvin tutun kuuloiselta, dejavu-pistoja löytyy hänen tuotannostaan runsaasti. "Baby Come Home" on - oletteko valmiit? - pop-gospelia (!). Voisi sanoa, että Esqueritan omiin nimiinsä tekemä materiaali, sekä nämä julkaisemattomay (joihin säv/san -krediittejä ei tunnu olevan) ovatkin 40/50-lukujen vaihteen gospel- ja blues-musiikin uudelleen maalaamista.

Esqueritan viimeinen varsinainen Capitol-single, "Laid Off", olisi hyvinkin voinut olla menestys. Kappalehan kertoo aina ajankohtaisesta probleemasta, työttömyydestä ja rahapulasta. Sen tunne on lähes periksiantava, välinpitämätön ja apaattisuutta lähentelevä - tosin veitikka on silmäkulmassa. Levyn B-puolesta kerrottakoon, että se on kätevä balladi, ja voitte kuvitella miltä kuulostaisi, jos edesmennyt Chuck Willis laulaisi countryä.

Osan jääneistä kappaleista Capitol päätti kaikkea järkevyyttä uhmaten julkaista albumina! Tämä on eräs pop-historian käsittämättömimmistä julkaisuista, raakaa ja eläimellistä rock & rollia mustalta mieheltä teinipopin aikana, levy julkaistiin v. -59! Ehkä se oli jäähyväislahja, sillä totaalisten floppisinglejen jälkeen Esqueritan Capitol-sopimus purettiin ja hän painui kiertueelle. Tavattuaan Bog Joe Turnerin hän tämän opastamana käveli New Orleansiin - varsin salskeanoloinen parivaljakko, vai mitä?

Capitol-LP:n nimi oli vaatinut tarmokkaan ajatusriihen, kunnes joku keksi:

Esquerita!
(Capitol T 1186)
A (1) Hey Miss Lucy (2) Why Did It Take You So Long (3) She Left Me Crying (4) Crazy Crazy Feeling (5) Get Back Baby (6) Hole In My Heart
B (1) I'm Battie Over Hattie (2) Baby You Can Depend On Me (3) Believe Me When I Say Rock & Roll Is Here To Stay (4) I Need You (5) Maybe Baby (6) Gettin' Plenty Lovin'
Uusintajulkaisut: Capitol/Pathe Marconi 1550791 (Ranska, -84), Stateside SSL-6037 (Englanti, -89)

Puolten avausraidat valittiin myös promosinkulle, ja Capitol julkaisi lisäksi EP:n, jonka kappalevalikoima on onnistuttu minulta salaamaan. Mikäli tätä LP:tä voisi kuvailla, on se kerrottava joko puhujapöntöstä tai savukkeenhehkussa pimeällä kujalla. Päällekäyvää, kuin alkuaikojen James Brownin lavaolemus olisi hurautettu lingon kierrätettäväksi ja tuloksena olisi puhdas, kaikkea muuta kuin ininää muistuttava käristelevä ääni ala Chuck Willis ja Ray Charles (ainakin "liikunta"mielessä).

Levyltä löytyy kipeää käyviä blueseja (A3, B2), jotka esitetään rujosti. Hieman hassua kantrivaikutteista r&b:tä (A2 - kuunnelkaapa lopun "voolaus"!), maailman hurjinta rock & rollia (A4, 6, B3, 4, 6) sekä silkkaa gospelpohjaista uhmakkuutta (A5). Nuo rokit on parempi kuunnella istuma-asennossa, sillä kyse ei ole työpaikkatoivekonsertista. Saattaa nimittäin lentää seinille! B3 on hieno oodi rokille ja riemukkuudelle. Promosinkulle valitut kappaleet ovat mielestäni kehnoimmat (kuvannee jotain Capitolin ajatuskulusta, vajeesta), mutta cover-versio Buddy Hollyn B5:sta luontuu näihin korviin huomattavasti iskevämmin kuin originaali. Esquerita laulaa todella kaikenkokeneen maailmanmiehen äänellä ja läiskii pianoparkaa miten sattuu.

Kaiken kaikkiaan tämä on hurjan mustan rock & rollin - tai minkävärisen tahansa - ystävien peruskalustoa, kuin Sherman-tankki. Tästä mieheen tutustumisen voi aloittaa loogisimmin ja voisi lainata Now Dig This -lehden päätoimittajan kommenttia, kuinka suositella levyä tietämättömille: hänen äänensä on Pat Boonen ja Bobby Veen välimaastossa, ehkä hieman Frankie Avaloniakin on mukana"... Huumori on kaunein kepponen.

Esqueritan 28 Capitol-äänitystä olkoon eräänä lippulaivana täyslaidallisia ampuvissa fregateissa, jotka matkaavat kuin Star Trekin väki - vuosikymmeniä vanha musiikki on kummasti pysynyt tuoreena, ilman palsamointia, ja ehkä se sittenkin on jonkinlaista henkimaailman jutunkia...

New Orleansiin

Esqueritan myöhemmät vaiheet ovat sekavia. Capitol-diilin jälkeen hän kuitenkin liittyi Big Joe Turnerin bändiin pianistiksi ja löysi uuden kodin New Orleansista, tarkemmin kaupungin mustien IN-mestasta Dew Drop Inn. Tuossa Crescent Cityn kulttipaikassa ovat vuosien varrella soittaneet kaikki mustat tähdet ja siitä sukeutui Esqueritalle eräänlainen olohuone. Hän soitti yöstä aamuun Cosimon studiomuusikkojen (Lee Allen, Red Tyler, Huey Smith & The Clowns jne.) kanssa, ja kaikilla oli mukavaa. Paikasta on kerrottu, että show alkoi klo 22:00 ja aamullakin kansa kirmaili vielä suut täynnä sapuskaa viskipullot kädessä tanssien pöydillä - omistaja mukaan lukien! Dew Drop Inn on siis hyvin merkittävä paikka.

N.O.-väki tuli tutuksi ja Esquerita alkoi käyttää oikeaa, Eskew Reeder -nimeään. Levytyksiä syntyi Allen Toussaintin tuottamana tasan kaksi v. -62:

Minit (Eskew Reeder)
648 Green Door
        I Waited So Long
658 Never Again
        We Had Love

Minit-debyytti ja koko Capitolin jälkeinen musiikki on varsin erilaista mikäli on tottunut kuulemaan hurjuuksia. "Green Door" oli pieni paikallismenestys, josta Booker T. & MG's ovat tainneet saada ideansa sipulihittiinsä "Green Onions". Tämä kappale on ollut jollakin Charly-kokoelmallakin, mutta en saa päähäni millä... Tyyli on siis N.O.-maista, ei ihmeellistä, eivätkä levyt ole kummoisia. Taustoista vastaa N.O. Symphony, peitenimi eräille tunnetuille studiomuusikoille.

Esqueritalla oli käytössään myös omat tyttönsä, taustakuoro, jota hän kutsui nimellä The Esquerettes. Heistä sukeutui myöhemmin The Sweet Inspirations, joten Cissy Houston oli mukana. Levyllä heitä kuullaan pariin otteeseen. En tiedä, ovatko he Esqueritan kahdella seuraavalla singlellä, jotka hän onnistui tekemään Joe Banashakin Instant-merkille 60-luvun puolivälissä.

Instant (Eskew Reeder, Jr)
3258 The Flu
          Undivided Love
3268 I Woke Up (With My Mind On My Baby)
          I Woke Up (With My Mind On My Baby) Pt. 2

En ole kiekkoja kuullut, epäilisin kyseessä olevan tanssivillityksillä ja bluesilla ladattu kaksikko. Jotkut sanovat, että mukana on jousetkin, onko? Instant-aikoina eräs Esquerettes-tyttö alkoi hengailla merkin pomon kanssa ja miehemme mielestä se ei sopinut. Siksipä julkaisematta jätettiin kappale "Margie".

Esquerita teki myös session Motownille Smokey Robinsonin, Earl Kingin ja eräiden muiden kanssa. Mitään ei julkaistu. Ennen poismenoaan Esquerita kertoi, että hänen New Orleansista tuomansa funkympi soundi muutti koko Motown-soundin sellaiseksi, millaisena se valtavirtana tunnetaan. Tästä voidaan aina spekuloida...

Seuraavan levytyksensä hän teki DJ-ystävänsä Hal Adkinsin toimiessa tukimiehenä. Hän soitti mm. Jimi Hendrixin kanssa ja törmäsi Little Richardiin, joka oli tuolloin OKeh-merkillä. Esquerita soittaa joillakin Richardin OKeh- ja VeeJay-levytyksillä pianoa (selvemmin sen huomaa kappaleilla "Slippin' & Slidin'" ja "Good Golly Miss Molly").

OKeh julkaisi kaksi singleä, jotka eivät tehneet muuta kuin sekoittivat artistimme taiteilijakuvaa; hänestä oli nyt tullut lähinnä piireissä hyvin arvostettu pianisti. Kappaleet äänitettiin Nashvillessä:

OKeh (S.Q. Reeder, 1966-67)
7239 I Want To Know
          Just In Time
7254 Tell The World About You
          Two-Ton Tessie

Nämä levyt jäivät täysin esikuvansa, keisari Richardin varjoon, joten yhdessä Hal Adkinsin kanssa Esquerita näyttäytyi mm. John Hammondin "Source Point" -LP:llä, näin ainakin väitetään, mutta en ole moisesta Hammond-LP:stä kuullutkaan. Väitetään myös, että levyn takakannessa on oikein valokuva Esqueritasta.

Adkins sai aikaan senkin, että Esquerita sai lykättyä singlen Everestille:

Everest (Eskew Reeder)
2025 A Tear
          Johnny Little

Kiinnostavinta on Esquerettesien läsnäolo, levy sai aikaan yhtä laajaa huomiota kuin jonkun kadunlakaisijan mietteet. Ilmeisesti hän liikkui enemmänkin Little Richardin kanssa, sillä seuraava levy julkaistiin Brunswickillä tammikuussa -68 ja Richardkin oli tehnyt debyyttinsä samalle yhtiölle. Kappaleet ovat hieman "elämää suurempia" hupailuja, urkuja soittaa Dr John ja tästä hillittelystä kertonee jo se, että levy julkaistiin eriskummallisella monikkerillä Magnificent Malochi.

Brunswick (Magnificent Malochi)
55359 Mama, Your Daddy's Come Home
             As Time Goes By

Tämän levyn myötä Esquerita tarjosi kappaletta "Stingy Jenny" Little Richardille, joka myös levytti sen (Brunswick 55377) v. -68. Seuraavan vuoden lopussa hän äänitti Bell Sound -studiossa New Yorkissa (jonne hän oli asettunut) viimeisen singlensä, jonka hän sai ulos Kaliforniassa käydessään Columbian alamerkin Cross-Tonen kautta.

Cross-Tone (Eskew "Esque-Rita" Reeder)
1007 Dew Drop Inn
          You Better Believe Me

Tämä voisi olla hieno päätös uralle. "Dew Drop Inn" on väkevä, hotti rokki ja tribuutti legendaariselle klubille. Levy unohtui kuitenkin kauppoihin, ja se lienee tunnetumpi Little Richardin listamenestyksenä vuodelta -70. Riku oli valinnut lisäksi ko. Reprise-kiekon (0907) kääntösivuksi toisen Esquerita-kynäilyn "Freedom Blues".

70-luvun alussa Esqueritan äidin kuolema teki syvän viillon syntiseen mieheen. Hän hengaili Little Richardin kanssa, tapasi jopa Elviksenkin, mutta orientoi enemmän gospelin suuntaan. Ainakin RCA:lle levytellyt Linda Hopkins esitti hänen "Seven Days Seven Nights" -sävelmänsä. Lisäksi hän esiintyi New Yorkin yökerhoissa ja adult-klubeissa mm. Lou Rawlsin kanssa pitkin 70- ja 80-lukua. Silloin tällöin hän sattui tapaamaan nuoruuden ystäviään, kuten alituisesti treenaavaa Fats Dominoa, Gladys Knightiä, Patti LaBelleä jne. Seksin väärinkäyttö, laitataajamien elämä ja talttumaton freak-luonne vaativat kuitenkin veronsa 23.10.1986. Esquerita levitoi pois, immuunikadon eli AIDS:in nakertamana.

Tästä ei puhuttu, samaan tautiin sittemmin orgiansa päättänyt John Holmes sai huomattavasti enemmän artikkeleita. Ehkä siitä ei pidäkään puhua, sillä Esqueritan maine on kuitenkin demonisista Capitol-hurjuuksista nyitty, syntynyt ja sellaisena se muistettakoon. Aina kuitenkin tulee kutina, joka johtaa vain hörhöön oloon ja piuhattomaan hohto-johtopäätökseen, jonka pistoke löytyy eksplosiivisista Capitol-siivuista.

Listataan nyt vielä lopuksi se Official-LP:

Rockin' The Joint
(Official 6001) (Tanska, -88)
A (1) Rockin' The Joint (2) Esquerita And The Voola (3) Laid Off (4) Oh Baby (5) Sarah Lee * (6) I Live The Life I Love * (7) Katie Mae * (8) Wait A Minute Baby *
B (1) Good Golly Annie Mae * (2) Found Her * (3) I Live The Life I Love (2) * (4) This Thing Called Love * (5) Baby Come Back * (6) You Can't Pull Me Down * (7) Please Come Home (8) Just Another Lie
* = aiemmin julkaistu vain ranskalaistuplalla. Loput Capitolin sinkkuraitoja, kaikki vm. -58

Esqueritan koko Capitol-tulostus on nykyisin siis kauttaaltaan saatavana. Toisin oli ennen. Englannissa julkaistiin Capitolin single- ja albumiraidoista koottu "Wildcat Shakeout - Esquerita" (Ember 6603) 60/70-lukujen taitteessa. Sitä näkyi vielä -81 myynnissä, mutta sen jälkeen ei. Ranskassa julkaistiin tupla-LP 70-luvulla: "Believe Me When I Say Rock And Roll Is Here To Stay" (Capitol 2S 150 85370/71), jolla oli kaikki Esqueritan 28 Capitol-äänitettä. Ja vihonviimeisenä mainittakoon tuore (?) ranskalaisen New Rosen alamerkillään julkaisema albumi, jolla on sama nimi kuin tuolla em. tuplallakin - numero on Fan Club FC-053, ja se on saatavana myös CD:nä.

LITTLE RICHARD - RCA- ja Peacock-vuodet
Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 1/1990)

Saapa nähdä, taonko lähtöpaalun Richard Penniman (s. 5.12.1932 Macon, Georgia) -juttuunkin, johon Seppo Elonen 10 vuotta sitten teki kolmos-osan. Varsinkaan hänen Specialty-vuosiinsa ei ole rohjettu (?) puuttua, sillä loivathan ne hänelle sen maineen, jonka turvin hän nykyisin on milloin minkin juorulehden jetset-palstoilla poseeraamassa kaiken maailman hömpöttäjien kanssa. Hänelle tekisi terää tehdä ns. kakkos-Australiat, mennä ja vetää viittansa alta pappispuku ja raamattu ja paasata sanaa. Minua ei ole kiinnostaneet hänen viimeaikaiset tekosensa Hollywoodissa. Ääni on yhä tunnistettava, mutta esiintymiset valokuvana lehdissä, näyttelijänä sivuosissa (mm. Beverly Hillsin Pummi) tai musiikkina soundtrackilla (viimeksi esim. Reitmanin Arnold/DeVito -pätkässä Identtiset Kaksoset) eivät tee oikeutta. Yrittihän mies myös comebackia Stu Colmanin tuottaman lp:n kera, mutta se ei onnistunut kuin Hollywoodissa. Tuolla levyllä hänen uniikki äänensä pauhaa varsin hyvässä riemussa. Ääni on Richardin lasipalatsi, siinä on värejä ja kirjoa, kuten hyvin vahvassa, epätavallisessa persoonassaan. Richard sotki uransa tappeluilla Jumalan kanssa, huume- ja meskaliiniretkillä ja gay-mentaliteetillaan. Hassua onkin, että vaikka hän niistä puhuukin hyvin vapaasti kirjassaan "Quasar Of Rock", ne eivät ainakaan näihin korviin ole muuttaneet hänen musiikkinsa iskevyyttä ja "ooh my soul" -latausta tippaakaan. Hän oli kuin Muhammed Ali, suurin ja kaunein ja lisäksi King of Rock & Roll and Queen too!

Suomen Renny "Lauri Harjola" Harlin ainakin julisti saaneensa synttärivieraakseen Little Richardin, mutta tietoa ei ole, tunteeko Harlin, minkä takia Richard on siinä asemassa missä on... Introsta asiaan:

Get Rich Quick!

Suurperheeseen syntynyt, eripituiset jalat omaava pienikätinen Richard Wayne Penniman osoitti jo nuorena olevansa perheensä eriskummallisuus. Jekkuileva musta lammas, joka käveli naismaisesti, vähät välitti koulunkäynnistä ja hengaili Maconin homojen ja transvestiittien kanssa. Perhe eli varsin hyvin, kävi kirkossa puhtain paperein (vaikka pontikkaa myynyt isä ammuttiin baarinsa edustalle v. -52) jne. Jo nuorena omaksuttu hyvän ja pahan ristiriita on siivittänyt Richardin elämää alati (vrt. Jerry Lee Lewis/Jimmy Lee Swaggart -kompleksi). Häntä pidettiin ominaisuutensa vuoksi friikkinä, punkkina ja hinttinä. Viimeksi mainitun ryhmän kanssa hän alkoikin hengailla ja sai hanttihommia Maconissa nähden samalla suuren vaikutuksen tehneen Sister Rosetta Tharpen, joka kiersi Lucky Millinderin bändin kanssa tuolloin. Tokihan Maconissakin oli selvät rasismin oireet, valkoiselle väestölle omat penkkinsä jne. muttei se sinänsä haitannut mustien elämää.

Richard lauloi ja hoikasi jo varhain, koulussa hän opetteli saksofonin soittoa, mutta siitä ei tullut mitään. asiat tapahtuivat omalla painollaan: Richard jätti koulun kesken 14-vuotiaana ja liittyi erilaisille freak/helppoheikki/medicine -turneille. Persoonansa epävakaisuudesta johtuen hän "luontui" homojen ja perverssien seuraan. "Little"-etuliite lanseerattiin johtuen hänen ruumiinsa paradoksista isoa päätä kohtaan. Näillä varhaisilla esiintymisillään Richard esitti cover-versioita ja drag-showtaan.

Persoonan löytymiseen vaikutti valtavasti vuosina 1949-51 kovia r&b-hittejä tehnyt Savoy-artisti Billy Wright. Hän käytti räiskyvää pukeutumistaan, huuliviiksiä ja meikkasi. Tosin hänen cool&slick -imagoaan häiritsivät hieman mustuneet etuhampaat, jotka muistuttavat Suomen – Neuvostoliiton bilateraalikaupan pylväsdiagrammia.

Richard tapasi Billyn Atlantassa ja pääsi hänen kauttaan kuulun Zenas "Daddy" Searsin (DJ/nurkanvaltaaja) korviin ja tästä siunaantui sopimus RCA:n kanssa Richard oli ominut Billyn "Pancake 31" -meikin, huuliviikset ja kampasi hiuksensa samaan tapaan huimaksi Mount Everestiksi. Richardin maalaus tosin tuli esiin paikoin kollaashi-linjamaisena.

Keikkojen lomassa Atlantan WGST-radioaseman tiloissa pidettiin sessio 16.10.-51 ja toinen 12.1.-52. Kummassakin sessiossa äänitettiin neljä kappaletta ja taustabändinä oli Wrightin combo. Richard ei soita pianoa, sitä kilkuttaa Tom Patton. Kappaleet julkistettiin sen kummemmin markkinoimatta.

RCA
4372 Taxi Blues (11/51)
          Every Hour
4582 Get Rich Qiuck (2/52)
          Thinkin' Bout My Mother
4772 Why Did You Leave Me (5/52)
          Ain't Nothin' Happening
5052 I Brought It All On Myself (11/52)
          Please Have Mercy On Me

Ensimmäinen single – kuten koko RCA-jäämistönsä – petraa vankkana r&b/jump -poljentona. Taksi-laulun "antaa palaa" -meno svengaa, mutta kellä on varaa ajaa taksilla all night long? Varsinkin, kun Richard huokailee pettävän naisensa perään. Wrightin bändissä oli muhevia puhallinmiehiä, kuten Albert Dobbins (altto), Carlos Bermudas (altto), Fred Jackson (tenori) ja itse Willie Mays (trumpetti) – kitaraa ei ollut lainkaan. Torvimiehet luovat jykevän biitin taustalle, tajuten että he ovat taustalla. Olen itsekseni miettinyt, että Richardista yritettiin kloonia, sillä ainoastaan tällä ensimmäisellä sinkullaan hän kuulostaa selvästi itseltään. Tai sitten hän muuten vain on imaissut täyteläisen paukun Roy Brownin tyylisestä korkeasta shouter-kamasta. RCA:n toinen single tuo väistämättä mieleen Roy Brownin, kuten oikeastaan loputkin. Viimeisen sinkun B-sivu "Please Have Mercy On Me" on itse asiassa "Every Hourin" toistoa, josta Billy Wright muuten teki version "Every Evening" -nimisenä saaden hitin.

"Every Hour" oli myös eniten radiosoittoa saanut kappale, loput jäivät oman onnensa nojaan. Kakkossinglellä Richard hoikaa poikamaisesti ja tämän jump-palan remakkuutta korostavat puhaltajat. B-sivu on valittava blues, jolla näkyy oidipaalisuutta ja itkettäviä ajatuksia. Rillumareipoika katuu tekojaan humalluttavasti. Richard sävelsi ("sävelsi") kappaleen itse, kuten myös "Why Did You Leave Me"- ja "Every Hour" -kappaleet. Tämä on kuitenkin kyseenalaista, sillä hänhän oli esittänyt keikoilla "Baby Don't You Want A Man Like Me" -kappaletta, jonka Billy Wright levytti myöhemmin ja krediitit sekoilivat mitä sattuu. Muista kappaleista vastaavat Joe Thomas, Howard Biggs ja Jane & Leonard Feather. Kolmas single esittää juopuneen tuntuista orkesteria ja haikeilee tinglaavan pianon kera menneen rakkauden perään. Olenkin miettinyt, että kuka se tämä alun perin olematon kitaristi on? Viimeinen, lähinnä muodon vuoksi julkaistu RCA-45 muistuttaa jämerästi Roy Browninsta. "Mercy" on poppia (!), kehnompi otos "Every Hourista", joka puolestaan on lainaus jostain muusta, joka ei nyt tule päähän. Kappaleen parasta on after hours -fonisoolo. Kääntöpuolella yhä humalaiselta vaikuttavan orkesterin "hidastettu" nopea kappale tuo esiin epäilyksen, ovatko he simahtaneet täysin tämän jälkeen.

Kappaleita vaivaa matkiminen, emmehän välttämättä tunne Little Richardia jäljittelijänä, vai tunnemmeko?

Kuitenkin entistä enemmän Ms Thingiä muistuttava freak out -tyyppimme sai voimaa näistä RCA-levyistä. Jopa hänen isänsä arvosti häntä ensimmäistä kertaa, mutta sääli, että hänet ammuttiin. Viimeisten RCA-levyjen julkaisun aikaan Richard liittyi (Melvin) Percy Welchin bändiin, joka oli tuttu omituisista taipumuksistaan. He kiertelivät Georgian lisäksi Kentuckyssa ja Tennesseessä, Richard tosin palasi aika ajoin Maconiin toimien tiskarina.

Piano!

Esquerita opetti Richardille pianonsoiton. Eskew, SQ, kierteli kaupasta ostettua "siunattua leipää" kaupanneella silmäänsahaus-showlla ja oli jo tuolloin omituisen näköinen. Richard muistaa, että Esquerita vitsaili nimensä virtsa-vääntelyineen ja omasi valtavan suuret kädet. Tätä kautta Richard oppi pianon; minä en tosin pidä häntä hyvänä pianistina ja sen kai hän itsekin tajusi palkatessaan 60-luvulla juuri Esqueritan sessioilleen. No, yhdistihän heitä tämä gay-genre.

Nashvillessä Richard liikkui Billy Brooksin, Barry Lee Gilmoren ja Jimmy Swanin muodostaman lauluporukan kanssa. Trio ei juuri mestarillista laulumeininkiä esittänyt, lainasi westcoast-bändin bassoääntelyä ja tuki hupailuaan kättentaputuksilla. Paremmin he olisivat saaneet mitaleja karjanleimausmittelöissä. Mukaan tuli pariskunta Raymond ja Mildred Taylor, jotka soittivat trumpettia, urkuja ja pianoa ja Mildred-vaimo rumpuja. Tämähän vie meidät siihen, että miksi bassoa ja rumpuja sanotaan maskuliinisiksi? Olen nähnyt näitä 30-40-luvun "videoita", ja niillä moisia soittimia hallitsevat juuri naiset. Näitä saattaa tulla vastaan kaikenlaisissa ajan halpaleffoissa ja niitä tehtiin leffateattereihin värittämään uutis-flikkien puudutusta. Louis Jordan ja Amos Milburn muun mudassa tekivät paljon tällaista ja meininki on hehkeä. Jos joku väittää, että Richard tai Jerry Lee mullistivat pianonsoiton, Hendrix kitaransoiton, niin jopa on langat löysällä. Noissa vanhoissa pätkissä oudot stepparit, soittoniekat ja muut vetelevät aivan vallattomia juttuja, kitarannuoleskeluista spagaatteihin ja pianontuhoamisiin. Katsoessa huomaa, kuinka "originaalia" on kourallinen niittivöitä ja pari purkkia geeliä. Mikään ei näämmä ole uutta ja sehän tässä kutittaakin. Edesmennyt Tiny Grimeskin käytti kilttiä (!) ja mielestäni nykyisestä rockista on tullut sitä, mitä ennen sanottiin muzakiksi – supermarket-musaa. Alan (Freed?) vaikuttaa nurkkapatriootilta, mutta on lystiä löytää näinkin nuorella iällä tällaisia asioita. Se antaa uudet puitteet superlatiiveille ja vaikkapa sanalle "ajattomuus". Ehkä ei ole aivan normaalia digata vaikkapa Richardin Peacockeja vuonna -89, mutta niissäkin on se kiukaallinen oikeanlaista venttiilinavausta ja tatsinkia. Jotain voodoota tässä kamassa on, vai onko kyse musiikkiperinteen ja -maun impulssimaisuudesta? Luontaisesta hakeutumisesta? En ole tiedemies, mutta jotain halaavaa ja lämmintä siinä on!

Peacock

Richard ja kaverinsa nimesivät itsensä Deuces of Rhythmiksi ja vokaaliporukan Tempo Toppersiksi. Merkittävin vakanssi tuli Houstonin Matinee-klubista, jossa heidät näki Johnny Otis. Otis, tuolloin jo vahva monitoimimies, näki Richardissa bisaaria eksoottisuutta ja valtavaa intensiivisyyttä. Siksi hän esitteli heidät Peacock-merkin diktaattorille, Don Robeylle. Robey oli varsin valkoihoisen oloinen musta, pullea pamppu, joka käsitteli artisteja kuten tuolejaan. Juuri sellainen timanttikauppiaan näköinen boss hoss. Robey näki Richardissa saldonkasvua, mutta myöhemmin heidän välilleen tuli melkoista skismaa, koska Richard halusi olla itsensä, eikä mikään keppihevonen. Tämän Riku toi julki hyvin voimakkailla äänensävyillä.

Bill Holfordin ACA-studiossa äänitettiin 25.2.1953 neljä kappaletta, joista sukeentui kaksi singleä.

Peacock
1616 Ain't That Good News (4/53)
          Fool At The Wheel
1628 Always (3/54)
          Rice, Red Beans And Turnip Greens

Peacock-debyytin "Ain't That Good News" -sivu aloittaa äänenavauksella ja muistuttaa RCA:n hitaita, painostavia blueseja, mutta lopuksi bändi löytää svengin: "I woke up this mornin' / I was blues crazy too!", huhuilee Richard Tempotoppareiden tukemana, erityisesti mikään instrumentti ei pääse esille, vaikka paikalla oli kitaristi Eddie Lee Williams ja joitakin Roy "Wild Saxophone" Montrellin bändin pelimanneja. Vai oliko se "Mellow Saxophone", kova kuitenkin, perhana. "Fool At The Wheelissä", uuden auton lumoissa ajelevasta tollosta kertovassa hauskassa kappaleessa Tempotopparit heittävät esikuviensa tyyliin mm. bassolaulantaa (vrt. Robins/Coasters), ja fonisti osoittaa valtavaa halua päästä esiin enemmänkin. Kappale on ns. yllytyslaulu, "drive, fool, drive", mutta biisin tauoista tämä tarinan rattijuopoksi paljastuva viskitollo ei tunnu välittävän. Tässä alettiin mennä sing-a-long -tyyliin, ja sitä jatkettiin seuraavalla levyllä. Huolettoman tuntuinen ruokareseptilaulu "Rice, Red Beans..." tosin ei mene minulta alas kuin tabascon avulla – irlantilaisethan ovat kuuluisia naurissapuskoiskaan (turnip), niitä tarjotaan jokaisen lisukkeena (makkara/nauris, perunat/nauris jne.) ja ymmärrän hyvin, että eräs ystäväni oli huojentunut iiri-pubissa ollessaan paikallisten alkuasukkaiden alituisesta piereskelystä. Richard julistaa kepeästi kappaleella syöneensä moista huonosti sulavaa, mutta tuskin hän on tiennyt, miltä "raikas aamu" vaikuttaa kaasupäästöisen yön jälkeen. Biisillä kuullaan myös Raymond Taylorin urkusoittoa, joka ei oikein istu. "Always" on muistuma RCA-lohduttomuudesta, nyt taustaäänin tuettuna, Richardin piano kilkattelee ja fonisti värjää keskinkertaisella soololla. Tämä on kehnoin Peacock, muka-paatosta.

Sinänsä maukkaasta menosta huolimatta kiekot olivat myynnillisesti mitättömiä. Syynä oli se, että ns. suuret tähdetkin levyttivät samantyyppistä kamaa. Joidenkin keikkojen jälkeen Richardin ja Robeyn suhde kävi nyrkkiotteluksi. Robey veti Rikua turpaan, mutta jostain syystä antoi tämän olla levymerkillään. Tempotoppersit hän hajotti, Barry Lee Gilmorelle taisi käydä kuin sikamaiselle Gary Gilmorelle 70-luvun lopulla, tai sinnepäin (soittakaa "Gary Gilmore's Eyes" – Adverts), muut Tempparit saivat Robeyltä diilin.

Mahtoiko Robey nähdä Richardissa tulevan staran? Ei kai, siksihän hänellä oli silmälasit. Mutta Riku oli kuitenkin ollut silloisten alan lehtien palstoilla ja hänen maineensa "weirdona" oli kasvanut laajalle. Riku tunsi jo monia alan figuureita ja imi heistä alati vaikutteita. Siksipä Robey päätti naruttaa Houstonissa silloin vierailleen Johnny Otisin bändeineen soittamaan Richardin taustalla. He panivat 5.10.-53 purkkiin neljä jykevää palaa, mutta niitäpä ei julkaistu kuin vasta Richardin Specialty-menestyksen korrella -56 ja -57.

Syynä moiseen oli artistin ja levypomoon napiseva suhde. Minä olen kuitenkin hieman harmistunut, etten kuullut näitä kappaleita alkaessani vajota Richardin musiikkiin. Ensitöikseni kuulin nimittäin Richardin RCA-jutut -81 LP:ltä, jonka ostin divarista ja jonka toisen puolen valtaa ilmeisesti tahallisen kontrastin luomiseksi Roy Orbison RCA-välitöillään. "Get Rich Quick" oli joskus soinut radiossa jo paljon aiemmin, mutta perhana, nämä Otisin kera tehdyt sessiot olisivat räjäyttäneet ultimaattisesti, mikäli... mutta kun ei. Jossitus on hauska harrastus, mutta nämä Rikun viimeiset Peacockit omaavat eriskummallista nuoruuden intoa ja täyssydämistä rakkautta, yhä.

Peacock
1658 Little Richard's Boogie (4/56)
          Directly From My Heart To You
1673 Maybe I'm Right (7/57)
          I Love My Baby

"Directly From..." julkaistiin vasta -56 "Tutti Fruttin" ja "Long Tall Sallyn" innoittamana, Robey ei tosin saanut kappaleita mihinkään, sillä tuolloin Riku oli aivan toisenlainen hahmo ja lauloikin sillä tutulla villillä tyylillään. Tämä vaappuva blues oli kuitenkin Rikun lempikappaleita, sillä hän levytti sen myös Specialtylle samaan tyyliin. Toisen sinkun "Maybe I'm Right" on myös samaa tyyppiä, joskin hieman paremman kuuloinen näissä korvissa. Kappaleiden tunnelma on hyvin kaipaava, joskin päämäärätön ja minusta tuntuu, että on yritetty kiteyttää – kuten aina lauluissa – onnistumatta. Raymond Chandler (se Marlowen luoja, kirjailija) on dekkareissaan onnistunut kiteyttämään (esim. "Los Angelesissa on yhtä paljon persoonallisuutta kuin paperimukissa"), ja tämä vain esimerkkinä. Niitä on monia muitakin. Itse pidän enemmän Donald Westlaken noir-huumorista ja Jim Thompsoninsta, joka muuten sai suomennosdebyyttinsäkin kevään korvalla. En arvosta Dashiell Hammettin dekkareita läheskään yhtä paljon kuin Philip Rothia ja Little Richardin viimeisten Peacockien kakkossivuja. Niillä Riku hihkuu sellaista tekemisen iloa ja onnellista hohtoa, että voi peijakas! "Little Richard's Boogie" on mainio kappale, Riku pumppaa juuri ennen hittiaikojaan sellaisella tenholla, että svengaa kuin laineet. Pianonsoittonsa ei pääse pahemmin esille, sillä shown varastavat Otisin trumpetistit (mukana Don Johnson, tuttu Miami Vicestä!... heh) ja fonisti. Biitti on vankoissa käsissä, ja minua minua viehättää Johnny Otisin itsensä vibrafoni–soolot, jotka heittyvät esille varsinkin "I Love My Baby" -jumpissa. Rikukin tuntuu löytäneen oman äänensä ja vaikkei Specialty-levyiltä tuttua scream-juttua olekaan, toimii, kuten klausjärviset sanovat.

Tämän -53 session jälkeen Richard häipyi Tennesseehen keikoille. Hän keskeytti turneen löytäen uudet, Upsettersiksi nimeämänsä soittokumppanit, ja heistä tuli pian todella "sumpin' else" tämän "tutti frutti, good booty!" -joikauksen myötä. Kiertueelle häntä tuli paikkaamaan maconilainen, tuntematon James Brown, joka osasi laulaa kuin Richard, mutta ei ollut samannäköinen. Brownia mainostettiin Little Richardina, ja muistammehan Otis Reddingit, Don Covayt (jonka alkuvuosista joku voisi valottaa) (joo, heti kun saadaan ne pari-kolmekymmentä omituista puuttuvaa sinkkua – lat.huom.) ja muut, jotka hankkivat kannuksensa kopioimalla Richardia. Ja soittihan Richard Donin Pretty Boy -nimellä julkaistun sinkun takanakin bändeineen. Myöhemmin Specialtyn Art Rupe osti 600 taalalla Richardin Peacockilta ja tämä levytti alkuvuonna -55 pari gospelbluesia, mutta sittenhän häntä ei enää bluesin parissa noteerailtu.

Toivon todella jonkun tekevän muhevan jatko-osan, voin avustaakin, ja samalla on syytä käsitellä myös Rikun gospelit, joita ainakin minä pidän mainioina. Pari vuotta sitten Ruotsin TV:n esittämä Aussie-rokkari Johnny O'Keefen kaksiosainen TV-sarja näytti Richardin lähes pelkästään saarnaajana. Hänhän ruukasi stripata lavalla ja omasi varaa ostaa uusi puku joka keikalle – tosin viimeisillä sen osaa näytteli pappiskaapu. Gospel-aikanakin tuli syrjähyppyjä, mutta mitä minä niistä porisen, kuka ottaa haasteen?!

Richardin varhainen matka on sinunkin saatavillasi:

LITTLE RICHARD/BOOTS BROWN & BLOCKBUSTERS
Rockin'n'Ravin!
(RCA NL-89965)

A-sivulla RCA-urat, B-sivulla mainiota Bootsin ja bändin tuuttausta

Hey Baby, Don't You Want A Man Like Me?
(Ace CHA 193)

Avautuvakantinen Peacockit sisältävä LP, jolla on "julkaistut ovat onnistuneempia" -kliseen täyttävät varjo-otot "I Love My Baby'stä" ja "Directly From My Heart To You'sta". Lisänä neljä Billy Wrightin vm. -55 kappaletta, jolla hän kuulostaa hyvin Richardmaiselta tai toisinpäin. Kaksi on ensi kertaa tällä levyllä.

P.S. Lopuksi vielä sananen muutamasta omituisesta julkaisusta:

Peacockin ja RCA:n pyrkistyminen rahastamaan Rikun Specialty-menestyksen kera tuotti ns. halpasarjajulkaisuja, joista minulla ei ole tarkkoja tietoja. Kuitenkin eritoten RCA otti vähäisestä valikoimastaan kaiken irti. Alkuperäisten singlejulkaisujen jälkeen yhtiö innostui v. -58 rahastamaan Little Richardilla – Peacockhan teki saman tempun yhtälailla epäonnistuen jo v. -56. RCA-Camden julkaisi ainakin kaksi EP:tä ja yhden LP:n. Seuraavassa tietoja.

Little Richard/Buck Ram and His Rock'n Ram Orch.
(RCA-Camden CAL 420), -58

En ole nähnyt/kuullut levyä, mutta ilmeisesti tälle on vahattu Rikun RCA-jäämistö, ja toisen puolen ottaa Buck Ram – valkoinen, Platters-hittitehdas. Samantyyppinenhän julkaistiin myöhemmin, Ramin vain korvasi Roy Orbison.

RCA-Camden julkaisi myös seuraavat EP-levyt pyrkien pääsemään apajille Rikun menestyskautena:

Little Richard
(RCA-Camden CAE 416)
Ain't Nothin' Happenin' / Why Did You Leave Me / Every Hour / I Brought It All By Myself

Little Richard Rocks!
(RCA-Camden CAE 446)
Tasi Blues / Please Have Mercy On Me / Get Rich Quick / Thinkin' About My Mother

Levyissä on oikeat kannetkin, Riku kuulussa zoot-puvussa jalat valuneen A-kirjaimen muotoisena.

BIG AL DOWNING - Mustavalkoinen jättimies
Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 1/1990)

Suomalaiset monsuunisateet eivät liiemmin olisi uskottavia, mutta musta country-artisti voi olla. Sellainenhan Iso Al nykyisin on, hän on saanut jopa Billboardin ojentaman #1 New C&W Artist -pystin 70-luvun lopulla ja menestys on poikinut hittejä yhä. Pidän Alin nykytyyliä yhtä mojovana kuin Conway Twittyn koulukaverin, Charley Priden omaa. Kumpikin saa rauhassa viihdyttää väestöä, näihin korviin he ovat tyhjää. Tämän takia rajasin jutun vuoteen 1964, johon katson Alin meitä kiinnostavan uran päättyneen. Muistaakseni Ritvanen on arvioinut Alin pauhausta sisältävän ruotsalaisen Jumple-LP:n taannoin ja britti-merkki Rollercoasterkin on pukannut ulos EP:n ja LP:n Alin varhaistuotannosta, joten myös materiaalin saatavuus on kunnossa.

Merkkimiehenä Alia ei voida pitää, hän oli koko ajan kallellaan enemmän populaarimpaan Fats Domino -tyyliin. Ennen kantriuraansa hän tosin kokeili James Brown -tyyliäkin ja soitti funkahtavaa matskua jenkkisolttujen Euro-tukikohdissa 60-luvun lopulla. Mutta jos painutaan farmille ja tarkastetaan, mikä oli homman nimi...

Suurperheeseen 9.1.1940 Lenapahissa, Oklahomassa syntynyt salskea Al Downing heräsi musiikkiin radion kautta, sillä perheessä ei varsinaisia musikantteja ollut. Lastatessaan säkkejä rekkoihin hän ihastui western swingiin ja countryyn – vasta myöhemmin Joe Turner, Little Richard ja Fats Domino saivat hänet pauloihinsa. Pianonsoiton Al oppi sinänsä hassulla tavalla: hortoillessaan veljensä kanssa Oklahomassa he spottasivat roskaläjästä paremmat päivänsä nähneen pianon ja kärräsivät puumöykyn kotiinsa. Seikka, että vain n. 40 kosketinta toimi, ei hidastanut hänen tarmokasta treenaustaan.

Al jätti koulunkäynnit 16-vuotiaana ja tutustui toveruksiin Bobby Brant ja polakkiperua olevaan Vernon Sanduskyyn. Heitä yhdisti rakkaus rock & rolliin, joten porukka alkoi soitella triona – Brant ja Al lauloivat. Brant oli myös porukan liikemies, ja parempi sellaisena. Vuoden -56 lopulla he nimesivät yhtyeensä yökerhonomistaja Bob Polkin ehdotuksesta. The Poe-Kats soitteli Etelä-Carolinan Coffeevillessä Polkin klubissa, ja ongelmana oli se, että Al oli yhtyeen ainoa mustaihoinen. Tästä eivät monet punaniskat pitäneet. Tämä teki kuitenkin Poe-Katsista erikoisen; he soittivat periaatteessa rockabillyä, ja Alin Little Richard -imitoinnit toivat omaan säväkkyyttä hommaan. Vuoden -57 lopussa mukaan tuli rumpali Joe Brawley ja nelihenkisenä he äänittivät demon Coffeevillessa. Tietojeni mukaan demolla oli Brantin Elvis- ja Jerry Lee Lewis-covereita. sekä Alin Riku-imitointeja. Nauhaa lähetettiin useille levymerkeille, mukaan lukien Sun, mutta ainoa palaute tuli dallasilaiselta dj:ltä Jim Lowelta, joka oli juuri perustanut White Rock -nimisen levymerkin. Hän järjesti yhtyeelle levytystilaisuuden vuoden -58 alussa Fort Worthissa maineikkaalla Cliff Herringin studiolla. Sessioista julkaistiin kaksi singleä, mutta listataan ne kaksi muutakin tähän:

White Rock
1111 Down On The Farm
          Oh Babe
1112 Rock & Roll Boogie
          Rock & Roll Record Girl
1113 Miss Lucy
          Just Around The Corner
1114 Piano Nellie
          I Found A New Love

Näistä ensimmäinen ja kolmas ilmestyivät nimellä Big Al Downing & Poe-Kats, toinen nimellä Bobby Poe & Poe-Kats ja neljäs Bobby Brant & Rhythm Rockers. Nämä ovatkin kinkkisempiä juttuja, sillä Lowella oli tapana jättää rojaltit maksamatta ja liisailla levyjä miten sattuu. Ensimmäisen session 45:t ovat loistavia. Eläinaiheinen "Down On The Farm" on Pikku Riku -tyylinen jytäpala, jossa rock & roll ottaa vallan farmilla. Biisi julkaistiin kuukausia myöhemmin myös Challengella (59006), ja äskenpä tämä putkahti ulos paikallisradiostani, toimittaja tosin ei tiennyt esittäjää (!?). B-puoli tuo mieleen enemmän Esqueritan, mikä käynee suosituksesta. Bobby Brant lauloi Poe-nimisenä toisella 45:lla. Tulokset ovat iloista, vauhdikasta rock & rollia. Alkin ryykää mikrofonin ääreen "Rock & Roll Record Girlissä" tehden hyvän "Good Golly Miss Molly" -pätkän kesken kaiken. Piano on esillä hyvin, Sanduskyn kitara kuulostaa elastiselta ja rumpali on mies paikallaan. Kuka sitten soittaa "Oh Baby" -biisillä fonia? Sitä pohtiessanne huomaatte myös, että basson poissaolo ei mitenkään tuntunut, sitä ei edes hoksaa.

Joidenkin tietojen mukaan "Down On The Farm" pamahti Texasissa isommaksikin hitiksi (kyllä – Big Al Pavlow noteeraa levyn kääntöpuolineen merkittäväksi myyntimenestykseksi vuodelta -58 – lat. huom.), mutta porukan mistään levystä ei kuitenkaan koskaan tullut valtakunnallisia menestyksiä. Nämä ensilevyt olivatkin pääsylippu parempiin keikkapaikkoihin, ja eräässä jointissa heidät huomasi Capitol-merkin James Bond, Jim Halsey, joka sai juoniteltua heidät Wanda Jacksonin kiertuebändiksi. He saivat esittää oman repertuaarinsa ennen Wandan kirmausta stagelle, ja kuten on jo tovit tiedetty, Al ja kumppanit soittivat myös huhtikuussa Wandan kahdessa sessiossa Hollywoodissa. Jutun loppuun olen listannut kappaleet, tunnetuinhan on tietenkin hitti "Let's Have Party". Ne tulivat ulos 45:na ja albumiraitoina Capitolilla.

Jacksonin kiertueillakin Poe-Kats sai usein nukkua yönsä autossa, sillä Alia ei suuren kokonsa vuoksi ollut helppo salakuljettaa hotelleihin. Tätä rotusortoa kuvasi oivasti muuten jokin aika sitten TV:ssä haastateltu lindy hop -tanssijatar, joka paljasti mm. että mustille oli ongelmia saada sapuskaa jopa roadhouse-roskaruokaloista kuten White Castle! Samalla kun burger-mestan kajareista kaikui musta musiikki, myyjä selitti, ettei heillä ole tarvetta palvella värivammaisia. Naurettavaa luupäisyyttä, samaa kuin 2-moraalisilla seksielokuvien moittijoilla: hekin kun mieluusti tirkistelevät niitä.

Rupeama Wandan kanssa päättyi Capitol-sessioiden jälkihuumassa, ja yhtye teki kierolle Jim Lowelle kaksi viimeistä 45:ta. Nyt mukana oli myös tuntemattomampia studiomuusikoita, ja yleisilme onkin vankempi, joskin myös populaarimpi, kallellaan New Orleansin suuntaan. Alin laulama "Miss Lucy" kärsii hampaattomuudesta ja lievästä tahdittomuudesta, ja siksipä tuo B-puolen "Just Around The Corner" onkin tarttuvampi. Kappale on kuin suoraan Fats Dominon ohjelmistosta. Erittäin iloinen, pomppiva ja rento. eräs ystäväni sanoi tämän kuulostavan Mamba-yhtyeeltä (!?!!), mutta eihän tuommoisia vertauksia BN:ssä noteerata, pikemmin Alin laulu on kuin nenä päässä. Pesee tämä Earl Kingit alta aikayksikön, ja single tuli ulos myös Carltonilla (489). Bobby Brantin piano-rocker on varsin reteetä boogia, B-sivulla kuullaan heiveröinen balladi. Tämäkin tuli ulos myös East-West -merkillä (124). Näiden levyjen jälkeen varsinainen Poe-Kats laukesi, jokainen tuntui etsivän särvintää omilta tahoiltaan ja Bobby Brantkin alkoi lähinnä yhtyeen manageriksi. Lowe (niin, tämä käärme ei ole se "Green Door" -Lowe) oli tuottanut heille pettymyksen. Porukka suuntasi Washington DC:hen, mutta Al kuskattiin New Orleansiin tekemään Carltonille toinenkin single. Mies oli retkahtanut täysin N.O.–soundin lumoihin, jopa niin, että sanottiin hänen kuulostavan Fats Dominolta enemmän kuin Fats itse. Cosimo Matassan kerman kanssa purkitettu floppi-45 olikin silkkaa domino-terapiaa:

Carlton
507 It Must Be Love
        When My Blue Moon Turns To Gold Again

Kappaleet purkitettiin v. -59 ja Alvin "Red" Tyler & Charles Fairly eivät mitenkään anna palaa foneillaan. Levyn avauspuoli onkin jotenkin mitättömän oloinen, vaikka kitaristinakin on Mac Rebennack eli Dr. John. B-puolen "Let The Four Winds Blow" -tyylinen rullaava N.O.-versio Gene Sullivanin country-hitistä onnistuu paremmin. Tosin tietokilpailussa joku voisi erehtyä luulemaan tätä Fats Dominoksi. New Orleansissa Al esiintyikin idolinsa Mr Dominon kanssa, ja tämän tekemä vaikutus syöpyi niin syvälle, että Al tarjoilikin huoletonta Domino-teoriaa seuraavat vuodet. Kitaristinsa Vernon Sanduskyn kanssa hän päätyi Len Caldwellin V-Tone-merkille v . -60:

V-Tone
215 Yes, I'm Loving You
        Please Come On Home
220 If I Had Our Love To Live Over
        Words Of Love
230 So Many Memories
        There'll Come A Time

Retoriseksi on turha ruveta: yleisilme on hidas ja rauhallinen. Komeita pop-kappaleita nämä ovat, esimakua Alin countrysta, mutta esim. hienolle "Yes, I'm Loving You" -45:lle on New Yorkissa dubattu jouset, eivätkä ne tässä mitenkään tue biisien olemusta. Toisen singlen avauspuoli julkaistiin minisuosion myötä uudelleen sittemmin Lenoxilla. Kyllä Al laulaa aivan kelvollisesti, Sandusky ei kitaroineen juuri loista ja muut soittajat olivat Johnny Dubas (bs), Eddie Kopa (sax) ja Chib Holmes (drs). Sandusky ja Dubas levyttivät muuten hassulla Spic & Spann -nimellä kaksi sinkkua Len Caldwellille. Kummallakin Al toimii pianistina, ja kyseessä on humoristista ja hassua luultavaa. "Slippin' & Slidin'" / "Our Drifting Love" (V-Tone 218) ja "Summertime Blues" / "End Up With The Blues" (Len 1013) kertovat, että Spic & Spann ovat laulajina "omaa luokkaansa". Tyypit hallitsivat kuitenkin useita instrumentteja, ja tekivät myös puoleksi lauletun, puoleksi soitetun kantrikepitys-LP:n "The New Country Sound Of Vernon & Johnny" v. -62 (MVM-169). Al sen sijaan vieraili muidenkin sessioissa ja narautti säveliä myös oklahomalaisen Clyde Stacyn Len-sinkulle 1961. Stacy yritti selvästi Dionin perilliseksi "Sit'in Down Cryin'" / "You're Satisfied" (Len 1015) -kiekolla. Kappaleet on kynäilty Clydelle Brantin, Alin ja Sanduskyn toimesta. Clydehän päätyi Kanadaan dj:ksi, ja hänen uraansa vaivasi aina cover-versiointi, joskin hän onnistui panemaan mm. "Hoy Hoy" -rokin paremmaksi. V-Tone ja Len -kipaleet äänitettiin Philadelphiassa ja Washingtonissa.

V. -62 Brant, Downing ja Sandusky perustivat oman levymerkin Kansoma, ja he myös duunasivat lauluja muille. Kansoma panosti markkinointiinkin, sillä Billboardissa nähtiin iso mainos "Big" Al Downingin toisesta Kansoma-45:sta. Promootio oli kuitenkin tuloksetonta.

Kansoma
001 The Story Of My Life
        I'd Love To Be Loved
002 I Love You (The Corlettes)
        Crazy Baby
003 The Dribble (The Magnificents)
        Do You Mind
004 The Saints
        Heartbreak Hill

Debyytti kääräisi Alin myös Chess-merkille, liekö Johnny Dubasin soittama huuliharppu ollut pääsytikettinä. Marty Robbinsin "Story Of My Life" on upea pop-kappale. Ja Al panee Martya turpiin. Chess julkaisi kiekon numerolla 1817, ja on saivarreltu pöydissä myös siitä, solmiko Al Chess-tiimin kanssa vuoden mittaisen sopimuksen. Epäilen, sillä Chess ei kiinnostunut Alin "The Saintsista", mutta putkauttipa Pop-Line-merkillään ulos Alin singlen nimellä Big Rivers (vrt. Muddy Waters...). Kansomista sen verran, että kolmen mustan washingtonilaistytön muodostama The Corlettes (joidenkin mukaan The Chorlettes) on minulle mysteeri, Al kuitenkin soittaa pianoa. The Magnificents sen sijaan oli Big Al ja Jengi pseudonyymillä. Olen kuullut The Raging Stormsien "The Dribblen", mutten Alin versiota, saati B-puolta, joten olen jäävi kertomaan. Sen sijaan (taas sama sana!) viimeinen Kansoma-45 tuli Alin nimissä ja "Saints" on se tuttu marssi "When The Saints Go Marching In", joka kulkeekin kepeästi. Mikään unohtumaton tämä ei kuitenkaan ole, B-sivulla on hieno slovari, johon Dubasin huuliharppu tuo twilight zone -tunnelmia, ja sinnehän Al pikkuhiljaa päätyikin.

Kaipa Al oli Big Rivers -salanimellä jotenkin Chessin kirjanpidossa. V. -62 julkaistiin lauluporukan ja fonien tukema single, jolla sävellyskrediititkin olivat oudoilla nimillä – ilmeisesti kyseessä olivat Downing ja Sandusky.

Pop-Line
BG 0209 Land Of Make Believe
                No One Else

Heh, tämä on eräs typerimpiä singlejä, kappaleet ovat rip-offeja, A-puoli "Valley Of Tearsista" ja B-sivu Clarence "Frogman" Henryn hitistä "But I Do". Rahastuksen makua piisaa. Jopa itse Fats Domino levytti A-puolen, ja jotenkin tämä käy paremman puutteessa. B-sivu puolestaan on liiankin pehmeä tohvelisankarihymistys, jollaisiin "Frogman" sai sentään jonkinlaista väriä, vaikkei häntäkään juuri laulunlahjoilla oltu siunattu. 60-luvun alussa Alin tiimin kyhäilemiä lauluja levyttivät Fats Dominon ("Land Of Make Believe", "Reelin' And Rockin'", "Heartbreak Hill", "Mary Oh Mary", "The Girl I'm Gonna Marry") lisäksi myös Billy Lewis ja Jerry Leen kantriserkku Mickey Gilley. Myöhemmin Alin apajia ovat käyttäneet mm. Wanda Jackson, Shakin' Stevens ja varmasti muutkin. Suomessahan ainoastaan kehno Cruisers-revival-combo levytti Bobby Poen kappaleen 70-luvulla.

Välttämättä Al ei itse tiennyt versioista, sillä hän ei tiennyt sitäkään, että hänen piisejään on bootlegattu Euroopassa. Sitä paitsi hänen uransa otti yhä sekavampia käänteitä 60-luvun alussa – Lenox-merkillä hän lauloi kaksi 45:ta yhdessä kallonpullistaja Little Estherin kanssa. Tosin Essie oli äänessä vain kolmella raidalla. Lenox-levytykset tuntuvatkin markkinayrityksiltä vailla suuntaa. Essiekään ei ollut kunnossa, mutta tämäntyyppisiä esi-soulduettoja tehtiin runsaasti noihin aikoihin.

Lenox
5565 If You Want It
          You Never Missed Your Water
5572 If I Had To Live Our Love Over
          Mr Hurt Walked In

Kappaleet äänitettiin Nashvillessä -63, ja "You Never Missed Your Water" oli pieni hittikin (sija 73.). Toisen sinkun A-sivu tosin on se sama V-Tone-levytys, Al & Essie eivät ylly laulutaisteluun tai hekumaan ja Bobby Brantin kynäilemä "Mr Hurt Walked In" on Solomon Burkemainen, mutta countrysävyinen biisi, jonka sielukkuutta lisää puhallinsektio. V. -64 Al levytti Columbialle räväkämmin Isoa Iskua, Sandusky ja kumppanit olivat jo toisissa kelkoissa.

Columbia
43028 I'm Just Nobody
            All I Want Is You
43185 Georgia Slop
            I Feel Good

Nämä ovat varsin erilaisia levyjä. Ensimmäisellä Al onnistuu parhaiten soul-laulajana, taustan suuri brassiryhmä ja jouset nostattavat tunnelmaa. Single äänitettiin maaliskuussa -64, ja onkin outoa, että saman vuoden syyskuussa tehty kakkossinkku on niinkin poikkeava edeltäjästään. Nyt mukana ei ole jousia tai viihteellisiä aineksia, vaan kyseessä on silkka rock & roll. Jimmy McCracklinin "Georgia Slop" -tanssille annetaan kyytiä, huuliharppu ja pianon tilitykset korostavat hurjaa tunnelmaa. Barrence Whitfield kopioi oman versionsa tästä. Sessiosta jäivät julkaisematta "Jivin' Jean" ja "Yeah Yeah Yeah", mutta nepä tulivatkin ulos uusina versioina CBS-45:llä Saksassa -67 (2536).

Tähän onkin syytä lopettaa. Alkin tajusi, ettei räiskyvälle rockille ja r&b:lle ollut kuulijoita kuin hämärissä takametsien mestoissa. Hänen tyylinsä ratsasti sittemmin suunnattomana ja jokaiselle-jotakin -styget pikkumerkeille ennen country-menestyksiä eivät saaneet huomiota. Laulajana ja pianistina Al kykeni mielestäni paikoin parempaan kuin Fats Domino. Little Richardia hän ei saanut selätettyä, vaikka hänen ensimmäiset levynsä ovatkin rock & roll –piireissä suuresti arvostettuja. Kuitenkin hän on eräs pitkäikäisimpiä ja levytetyimpiä mustia rokkareita – tosin enää vuoden -64 jälkeen ei voi puhua rockista. Hänen samettista c&w-ääntään kuullessa tahtoo piru ohjata pyörittämään vanhempia kiekkoja. Mustaa rockabillyä kuuluu, ja yritettiinhän itse Roy Browniakin rockabillyksi "Hip Shakin' Baby" -levyllä... Kyseessä on siltikin kopinajan musiikki, liituviestejä pyöreissä huoneissa. Big Al Downing ikään kuin popahtui kasvaessaa. Alkupään hurjuus on nykyisin harmitonta kantriviihdettä.

Saatavilla olevat äänitteet

Big Al Downing & The Poe-Kats
(Jumble JLP-1111)
Down On The Farm / Oh Baby / Just Around The Corner / It Must Be Love / When My Blue Moon Turns To Gold Again / The Story Of My Life / Georgia Slop / Rock & Roll Boogie (*) / Rock & Roll Record Girl (*) / Piano Nellie (*) / I Found A New Love (*) / End Up With The Blues (**) / Summertime Blues (**) / You're Satisfied (***) / Sit'in Down Cryin' (***)
(*) = Bobby Poe/Brant
(**) = Spic & Spann
(***) = Clyde Stacy

Down On The Farm With
(Rollercoaster RCEP 105)
Down On The Farm / Miss Lucy / Georgia Slop / Yes, I'm Loving You (EP, kolmiokeskiö!)

Rockin' & Rollin' With
(Rollercoaster ROLL 2015)
Down On The Farm / Oh Baby / Miss Lucy / Just Around The Corner / Yes, I'm Loving You / Rock & Roll Boogie (*) / Rock & Roll Record Girl (*) / Piano Nellie (*) / Georgia Slop / When My Blue Moon Turns To Gold Again / It Must Be Love / If I Had Our Love To Live Over / Please Come On Home / Words Of Love / Heartbreak Hill / I Found Somebody To Love) / The Story Of My Life / The Saints
(*) = Bobby Poe/Brant

Päällekkäin menevät ja pahasti. Vanhaa Gusto-LP:tä ei ole vuosiin ollut tarjolla. Levyjen kansissa on hyvät tekstit. Rollercoasterilla on ollut ilmeisesti alkuperäismasterit käytössä, joten soundipuoli on hieman parempi. Ja ettei jää vaivaamaan, "I Found Somebody To Love" ei ole kuin "I Found A New Love"... Levyjä löytynee tutuista ja oikeista paikoista, Eloselta, Fennicalta... Ja varuillaan sitä päivää, kun Alin uusin country-hitti osuu BN:n toimitukseen...

In memoriam: BULLMOOSE JACKSON (1919 - 1989)
Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 1/1990)

80-luku on verottanut veteraani-r&b-artisteja Tuonelan cumulus-maisemiin aikalailla runsaasti. Useita hulppeita r&b-kappaleita ja myös viihteellisempiä balladeja tehnyt Bullmoose Jackson menehtyi 31.7. keuhkosyöpään syntymäkaupungissaan Clevelandissa, jossa hän oli esiintynyt viime vuosina vallan runsaasti. Hän oli syntynyt 1919.

Benjamin Clarence Jackson oli suuressa suosiossa 40- ja 50-lukujen taitteessa rotevine hitteineen. Vaikka häntä pidetään mainiona saksofonistina, hän itse asiassa aloitti musiikillisen taipaleensa kirkoista oppien soittamaan myös viulua. Saksofonista tuli kuitenkin hänen pääinstrumenttinsa. Nuorukaisena hän perusti yhtyeen The Harlem Hotshots, mutta varsinainen läpimurto tapahtui Lucky Millinderin orkesterissa 40-luvulla. Millinderin idea oli myös keksiä "Bullmoose"-nimi ja kun Jacksonia katsoo, kyllähän hänen naamansa muistuttaa tuota Amerikan suurinta kaurista; pitkulainen naama ja leveä suu.

Lähtiessään luomaan omaa uraansa Jackson nappasi hännyksiinsä monia tähtipuhaltajia Millinderin orkesterista. Sellaiset suuret tekijät kuten Big John Greer, Sam "The Man" Taylor, Sonny Thompson ja Bill Doggett soittivat Jacksonin bändissä Buffalo Bearcats, ja tällaisen taiturikaartin kanssa oli liki mahdoton epäonnistua – jopa jazzin merkkimies John Coltrane puhalsi "Moosen" bändissä. Laulajana hän oli tavanomainen, ei mikään raju tai hienostunut r&b-tulkki, mutta ei käy kiistäminen, että hänen levynsä kuten "Big Fat Mamas Are Back In Style Again", "Big Ten Inch Record", "I Want A Bowlegged Woman" tai niiden balladimaiset A-puolet – joilla Jackson itse asiassa tuli menestyneeksi parhaiten, v. -48 hän oli USA:n suosituin r&b-artisti! – olivat isoja menestyksiä. Ehkäpä kansa otti "Moosen" laulunlahjat omakseen, koska hän osoitti, ettei sen tarvitse kovin kummoista olla. Toisaalta suosioon vaikuttivat "Moosen" kyky haistella uusia tuulia ja löytää erinomaisia muusikoita, sekä seikka, että härskit iskutempoiset r&b-kappaleet kuten juuri esim. "Big Ten Inch" ovat mitä tyypillisintä tuon ajan musiikkia mustan väestön keskuudessa. Parhaat levynsä "Moose" teki King-merkille, mutta tokihan hänen muillekin – erittäin monille – levymerkeille tehdyistä kappaleistaan löytyy erinomaisia otoksia, sillä "Moose" ehti levyttää nelisensataa levypuolta eri merkeille elämänsä aikana. "Moosen" ohjelmistossa oli hulppean r&b-kaman lisäksi siis viihteellisempiä balladeja, joita olen voinut kuulostella LP:ltä "Moose On The Loose" (Saxophonograph 506). Tällaisissakin hän kuitenkin vetää selvän rajan hommille – mistään viihdemuzakista tai kujertelusta ei ole kysymys. Tuo mainittu albumi antaa muuten hyvin laajan kuvan "Moosen" tyyleistä, mutta sitäkin parempi näissä korvissa on hänen toinen Mr r&b -kiekkonsa "Big Fat Mamas Are Back In Style Again" (olisivatkin… - siv. huom.) (Route 66 Kix-14) (nehän ON, - lat. huom.).

50-luvun puoliväliin tultaessa "Moosen" menestyksen päivät olivat auttamatta takana. Hän jäi nuorempien jalkoihin, mutta teki 50- ja 60-luvuilla monia vaihtelevantasoisia levyjä ilman suurempaa huomiota ja soitti vakituisesti festivaaleilla ja klubeissa. Kuvaavaa on, että hän joutui panemaan foninsa hyllylle joksikin aikaa 60-luvulla ja teki ns. 8:00 – 16:00 työtä. V. -85 hän käväisi Porin jatseissakin, ja samana vuonna hän teki nuorien muusikoiden kanssa LP:n Moosemania! (Bogus LP6-0214851), joka on kohtuullinen suoritus. "Moose" tuntuu olevan kunnossa, mutta häntä tukevat muusikot eivät. Pittsburghilainen Bogus-merkki taisikin olla ns. viimeinen naula, johon "Moose" luovutti rautaansa. Ilmeisesti vuoden -85 jälkeen "Moose" sairastui, ja tiimalasin hiekka alkoi kulua loppuun.

Minä muistan häntä iloisella lämmöllä, sillä tutustuin häneen nimenomaan "Big Ten Inchin" kautta ja vasta myöhemmin olen löytänyt muutakin hänen muotokuvaansa. "Moosen " musiikki on peruskamaa, jolla on hyvät ja huonot puolensa. Hyviä on kosolti enemmän, ja tämä veikeänäköinen mies ei mielestäni ansaitse tulla muistetuksi surulla ja paatoksella, vaan haikealla lämmöllä. Merkittävä mies, ääni ja saksofoninsa ovat hiljentyneet, mutta ei musiikkinsa antamat tunnot.

BARRENCE WHITFIELD & THE SAVAGES
Bostonin pauhaajat
Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 2/1990)

Alunperin oli tarkoituksena tehdä elämäkerrallinen tarina tästä hienosta yhtyeestä, mutta levyjen valossa se käynee oivemmin. Alkuvirittelynä kerrottakoon, että yhtye on vieraillut Suomessakin kahteen otteeseen (-87 ja -88) ja Barrence kasvoi kirkkoa vastapäätä...

Barrence Whitfield & The Savages
(Mamou M-11), 1984
A (1) Bip Bop Bip (Pretty Boy aka Don Covay) (2) Walking With Barrence (Lee Allen) (3) Mama Get The Hammer (Bobby Peterson) (4) Fat Mama (Ronnie Molina) (5) Cotton Pickin' (Mickey Hawks & Nightriders) (6) Go Ahead And Burn (Robbie Moore)
B (1) Savage Sax (2) Georgia Slop (Jimmy McCracklin / Big Al Downing) (3) Walk Out (4) Miss Shake It (Ba Ba Thomas) (5) Whiskey Wagon (6) King Kong (Big T Tyler) (7) Ship Sailed At Six

Dig Yourself
(Rounder Europa REU-1006), 1986
A (1) Bloody Mary (2) Big Mamou (trad.? vaiko Link Davis -sävelmä?) (3) Juicy Fruit (Rudy Greene) (4) Dig Yourself (Les Cooper) (5) Hug Me, Squeeze Me
B (1) Geronimo's Rock (Jerry McCain) (2) Shame Shame Shame (Smiley Lewis) (3) Breadbox (4) Wild Cherry (Leroy Washington) /5) Frieda Frieda (The Valiants) (6) Sadie Green (Big T Tyler)

Call Of The Wild
(Rounder Europa REUM-1029), 1987
A (1) Stop Twisting My Arm (2) Madhouse (3) Living Proof
B (1) Girl From Outer Space (2) The Apology Line * (3) Rockin' The Mule In Kansas, Swingin' Like A Young Gray Mare (Pretty Boy)
(*) = upeita omiakin albumeja tehneen Ben Vaughanin sävellys.

Ow! Ow! Ow!
(Rounder 9011), 1987
A (1) Rockin'ä The Mule (Pretty Boy) (2) Madhouse (3) Apology Line (4) I Don't Dig Your Noise (5) Living Proof
B (1) Stop Twistin' My Arm (2) Girl From Outer Space (3) Runnin' And Hidin' (4) The Blues Is A Thief (5) Ain't She Wild?!

Taustoja

Barrence Whitfield kasvoi Bostonissa, mutta imi vaikutteensa New Jerseystä opiskeluaikoinaan. Hän lauloi gospelia jo lapsena kirkoissa ja innostui Little Richardista ja hänen jäljittelijöistään. Tuloksena oli korttelibändejä, seilaamista yhtyeestä toiseen ja maagisen langan katoaminen. Siksipä hän lopetti kolmeksi vuodeksi tehden Jerry McCain-maisesti yksityisetsivänhommia. Tylsistyneenä siihen hän perusti tusinassa bändejä vaikuttaneen Peter Greenbergin kanssa The Savages -yhtyeen vuoden 1983 lopullla.

Tätä ennen Barrence oli tehnyt The Sharp -nimisen bändin kanssa singlen Random-merkille ("The Combat Zone"), ja Greenberg levytellyt monien garage/rock -bändien kanssa, mutta The Savages oli ensimmäinen etappi varsinaisen albumin syntyyn. Siitä näytti alussa tulevan tosi kuumaa, sillä vastaavaa 50's-tyylistä mustaa rock & rollia ei ollut - ja ei ole nykyäänkään - liikaa tarjolla, kaikkia mustia laulajia pidetään Michael Jackson/disco -tähtinä. Barrencella oli toiset periaatteet ja suorastaan uskomattoman näkemyksellisellä Greenbergillä lahjoja vaikka presidentiksi. Yhtyeeseen liittyi lisäksi basisti Phil Lenker, rumpali Howard Ferguson ja juttunsa oppinut fonimies Steve LaGrega. Tämä kokoonpano kesti aina "Dig Yourself" -LP:lle asti.

Savages nousi pian kulttinimeksi itärannikolla, he panivat jopa esikuviaan kampoihin hurjalla, lähes valonnäkemiseltä kuvaavalla viileydellään. Barrence Whitfield on eräs osoitus siitä, että valkoihoisella on jo syntyessään erilaiset äänihuulet, eikä hän yksinkertaisesti kykene saamaan mustaa rouhetta, sielua ja lihaksia viiltävää tunnetta kuten pikinaamat. Ulvomista, woooooo!

Savages keikkaili läiskien kuin viimeistä päivää ja tätä kautta Washington Post -lehden toimittaja Joe Sasfy sauhusi: "Tällainen villi ja inspiroitunut 50-luvun musiikki ei niinkään käännä kelloa vuosikymmentä taaksepäin, vaan räjäyttää sen pirstaleiksi!". Sasfy oli oikeassa, v. -84 Savagesille tupsahti manageriksi Andy Dougherty, joka kiidätti bändin Perfect Crime (!) -studioon ja purkkiin pantiin debyytti-LP. Tämän kuten "Dig Yourself'inkin" tuotti Peter Greenberg ja avustajana oli kosketinsoittaja Bill Mooney-McCoy (Kuuskoski-Vikatmaa). Barrence on kertonut, että he olivat kyseisessä 8-raitastudiossa aika humalassa Jack Danielsista ja oluesta, mutta tulokset olivat yllättävän hyviä. Ne julkaistiin v. -84 managerin Mamou-merkillä 3000 kpl painoksella, ja sittemmin levy on julkaistu uudelleen.

Debyytti

Levyä kuunnellessa paljastuu oitis, että asialla ei ole poikasia tai partiotyttöjä. Soundit ovat rankat ja halvat, mutta sinänsä osuvat. LeGregan foni pääsee oikeuksiinsa B-puolen alun instrumentaalilla, ja muissakin kappaleissa mies tuntuu puhaltavan koko elimistönsä ulos torvestaan. Whitfield ulvoo intensiivisesti ja pieteetillä, selvästi irrotellen ja loimuten hengellistä tulta. Greenbergin kitara on kuitenkin mieleenjäävintä, sillä se luo ihmeellisen maton, svengaavan komppisoolotuksen, joka näyttäytyy erityisesti kappaleella "Whiskey Wagon" - hulvaton rokki! Makua osoittaa myös "Cotton Pickin'in" mukaanottaminen, sillä tätä raakaa instroa eivät monet ole tajunneet. Reilusti alle 2-minuuttinen posotus panee asiat kuntoon, mutta mitä tekemistä sillä on puuvillan korjaamisen kanssa, onkin toinen juttu. Toinen juttu on myös yhtyeen coverit, jotka ovat periaatteella "hyviä kappaleita on tehty paljon, huono oma kappale häviää aina kreisille coverille". Mielestäni bändi heittää paikoin paremmat versiot näistä tykityksistä, ainakin "King Kong" on mieletön, "Georgia Slop" räimii kuin mikäkin ja ovela, jankuttava "Go Ahead And Burn" jää mieleen. Kaiken kaikkiaan hyvä LP, jonka päätösbiisi muistuttaa "Whiskey Wagon'ia". Tämä on rakkaudella ja rohkealla otteella tehtyä varsinaista rock & rollia, juhlintaan ja riemuun.

Debyytti-albumin levytyksistä jäi myös lukuisia yli laidan lentäneitä juttuja. Materiaalia siis oli, ja levy myi painoksensa hyvin nopeasti. Yhtyeestä muodostui pieni experttijengin suosikki, ja tätä siivittivät mm. keikat Fleshtonesin ja muiden rehvakkuuksien kanssa. Yhtye pääsi räkälöistä parempiinkin paikkoihin v. -85 äänitetyn "Dig Yourself" -albuminsa kera. Maineikas Rounder-levymerkki kustansi koko touhun, bändin kokoonpano oli sama, paitsi että pianistina toimi Mike Jones. levy äänitettiin Blue jay Studiossa, Massachusettesissa ja julkaistiin alunperin numerolla 9007, v. -86 Demonin jakelemana Rounderin Eurooppa-sarjassa. Hyvin pian albumin äänitysten jälkeen (jotka olivat taasen viinapirulla höyrystettyjä) bändi oli kiertueella USA:n eteläisimmissä valtioissa, ja toinen kantava voima, Peter Greenberg ilmoitti jättävänsä yhtyeen. Hän oli kyllästynyt kiertämiseen ja kun basisti Phil Lenkerkin häipyi, Barrence päätti laukaista koko yhtyeen.

Kakkos-älpee

Tämän levyn käsittelyä vaivaa se, että kyseessä on mielestäni onnistunein Savages-kiekko. Soundit ovat suorastaan mylvivän rehvakkaat. Voinhan kertoa, että kun sen aikoinani hankin ja katsoin turbaanipäistä, tukevaa neekeriä kannessa, mietin, mitähän tämä on. Turbaani (vrt. Chuck Willis, Screamin' Jay Hawkins, Sam The Sham...) on yleensä ollut laadun merkki, ja kun neula kosketti "Bloody Marya" tiesin, että rahat ovat osuneet nappiin: suorastaan mahdoton biitti iskee kun sivallus hekumaa, foni huutaa ja kun Barrence alkaa kirkua "wooo! wooow!" niin pieksävä meininki panee jokaisen puhkumaan mukana, ellei, niin kuuntelija on taatusti impotentti. "Bloody Mary" on muheva kappale, parhaassa hengessä perinnettä kunnioittaen, mutta tuoden sen tuoreempana takaisin. Tämä kumahtelee palleissa, aivan totta. "Big Mamou" hurmaa hienolla N.O.-meiningillä, fonit raikuu ja helvetti, koko levy on yhtä hurmiota. Coveritkin tahtovat pätkiä oroginaaleja 6-0! Se on paljon, mutta totta! Esim. Valiantsin (jotka, triviaalitietona mainittakoon, levyttivät "Good Golly Miss Mollyn" ennen Little Richardia, Bumps Blackwellin bändin kanssa) "Frieda Frieda" näyttää Barrencen armottomana kiljujana, "Breadbox" tuo muistumia debyytti-LP:n "Whiskey Wagon'ista", "Wild Cherry" vain huumaa kuten "Geronimo'kin", ja "Sadie Green" asettuu sinne hurjuusosastoon, ässäpäähän. Ehkä "Juicy Fruit" ja sen herkullisen veikeät sanoitukset kuvaavat heidän suhtautumistaan tähän touhuun. Aamulla otetaan kylpy pedissä, autokin on niin iso, että se pitää parkkeerata ilmaan jne. "Dig Yourself'in" nimikappale on hurmokselliseen finaaliin päättyvä versio Les Cooperin 60-luvun alun obskuurista, ja kun tässä on näämmä vatvottu noita kappaleita niin samalla voin kertoa, että Smileyn "Shame Shame Shame" jää varjokuvaksi Barrencen nivusiin, ja A-puolen päätös "Hug Me Squeeze Me" esittää pientä rockabillyä, tosin fuck-sanoilla höystettynä. Tämä on levyn kehnoin kappale, kitaravoittoinen.

Kaiken kaikkiaan pienellä bändillä on luotu vallaton ja muheva backbeat, jota Barrence täyttää hyvänä laulajana, paikoin karheasti, paikoin kirkuvasti. Aina mallikkaasti. Sanoituksista mainittakoon, että nehän ovat tietenkin hauskoja, covereiden originaalit kuulleet tietävät, mutta tietävätkö he mikä on "Breadbox"?

LP:n sessioista jäi yli mm. versio Big Danny Oliverin "Sapphire'sta" sekä kappaleet "All American Surfer" ja "The Kissing Tree". Peter Greenberg omistaa masterit, saapa nähdä kuullaanko niitä näissä korvisssa koskaan...

Vaikka kuinka kehuisin, on hassua, että Whitfieldistä ja Savagesista löydettiin Suomen diggarien piireissä ainoastaan huonoja puolia. Tämä on käsittämätöntä, yhtyehän ei moisia omaa, ja on - sanokaa mitä tahansa - tehnyt herkullisemmat versiot monista cover-kappaleistaan. Aina alkuperäinen ei ole paras, believe it or not! (kuten Don Covay kiljui)... Kyynisyys kapsahtaa useimmiten maksimoituna pessimismillä ja ennakkoluuloapatialla kylväjän omaan nilkkaan, voin kertoa tämän vanhana (joskin nuorena) kokemuksesta.

Mainetta Euroopassa

"Dig Yourself'in" eurojulkaisu sai hyvän vastaanoton. Yhtye tuotiin kiertueelle ja kokoonpano oli uusi: Milton Reder (gtr), Bruce Katz (pno), David Sholl (sax), Lorne Entress (dms), Richie Robertson (bs). Tällä sakilla tehtiin kaksi myöhempää levyä. Yhtye purkitti kappaleet mini-albumilleen "Call Of The Wild" ja ylikin jäi mm. "City Of Squares" ja uusi versio "Mama Get The Hammer'ista".

Vuoden -87 alussa tapahtunut Euroopan-kiertue veti mm. "kaikenkokeneilta" Lontoon Dinwalls-klubin asiakkailta jalat alta. Paikalla oli myös rock-tähtiä aina Robert Plantista lukien ja BBC:n tehotoimittaja Andy kershaw buukkasi yhtyeen suosittuun TV-ohjelmaan Old Grey Whistle Test. Tätä voitaisiin pitää heidän todellisena korkkauksenaan, sillä kun Barrence saapui silkkikaavussa ja turbaani päässä kameroiden eteen, historian lehdet vapattivat kun "Bloody Mary" alkoi pauhata. Hän sai myös kontolleen tittelin "Best lungs in rock & roll", mikä tietenkin aiheutti varsinkin brittien mielissä kiemuroita, sillä hehän kärsivät tunnetusti keuhkobronkiitista. Englannissa kiertue jatkui Saksaan ja Benelux-maihin, jossa sivumennen sanoen Barrence tapasi tyypin, jolla oli kaikki Sonny Boy Williamsonin Chess-sinkut, mutta hän ei soittanut niitä - ne roikkuivat seinällä! Sairasta!

Kiertueen lomassa putkautettiin ulos uusi mini-LP, joka samalla toi aivan uuden näkövinkkelin Barrenceen ja bändiinsä. Omista uusista kappaleista vastasivat Milton Reder ja David Sholl, ilmeisiä soul-diggareita. Levyn starttaus "Stop Twistin' My Arm (I Already Love You!)" on ennestään tuttua Little Richard -tyylistä rokkia, mutta "Madhouse" onkin vahvalyriikkainen keskitempojuttu, jossa Barrence parhaan blues-perinteen varjolla selittää, miksi on hullujenhuoneella. Homman kruunaa lopussa kiinni pamahtavan oven efekti. "Living Proof" näyttää viimeistään, mistä on kyse - Barrence kasvoi kirkon ääressä, mutta että näin James Brownmaisesti! Hienoa soulvaikutteista sulatusuunia, sanoisin, ja sanoitukset ovat hersyviä, eläviä todisteita. Muusikotkin luovat aivan toisenlaisen ilmapiirin kuin aiemmilta levyiltä osaisi odottaa. Mini-LP:n B-puolella on Pretty Boyn originaalille häviävä "Rockin' The Mule" ja Crampsmainen "Girl From Outer Space", keskitempoinen hehkutus, jossa on sielukkuutta. Ben Vaughanin sävellys "Apology Line" voisi olla oiva esimerkki DJ:den voipaisuudesta, hyvin, hyvin kaunis slovari, paikallisradion anteeksipyyntöohjelma. Muuten, levyn kannessa on hyvin Barrencen meininkiä kuvaava valokuva.

Suomessa Whitfield osoitti olevansa melkoinen showmies ja bändi vaikutti ammattitaitoiselta. Päällä tosin oli verkkarit, mutta myös timanttikauppiaan hattu - pulleaa riilinkiä, sanoisin, jopa haltuunottavuutta kirkkohengessä! Tällaistahan ei kuule radiossa ja elvänä nähtynä se on aikamoinen pommi kelle tahansa.

Tuo viimeinen albumi julkaistiin Amerikassa, ja sille on läntätty mini-LP:n kappaleet, sekä neljä aivan uutta kappaletta. Mieleenjäävin on "Runnin' And Hidin'", joka on itse asiassa mustien hurmoksellista kirkkomeininkiä osuvasti tavoittava gospel, huipentuu loppua kohden. Varsin kovaa kamaa. "Ain't She Wild" ja "I Don't Dig Your Noise" ovat remakkaa rock & rollia aiemmilta levyiltä tuttuun tyyliin, ja "Blues Is A Thief" on levyn jykevin kappale. Tässä Whitfield osoittaa osaavansa tulkita bluesia (soulmaisesti) ja kappale on hyvin painostava, vaikkakin kielitaitoiset nappaavat idean miksi blues on rosvo.

Kaksi viimeistä levyä tuottivat pääasiassa Milton Reder ja Mike Costello, ja ne äänitettiin kolmessa eri studiossa Boston/New York -alueella. Levyiltä paljastuu muuttuminen. Whitfield & bändinsä on ikäänkuin siirtynyt 60-luvulle Stax-souliin, Isoa Iskua piisaa.

Näiden levyjen jälkeen yhtye kävi Euroopassa kolmannen kerran, mutta minulle on hämärää mitä he tekevät nyt. Täytyy kysyä teiltä - tai soittaa puhelimella.

P.S. ja vielä lopuksi Barrencen uuden LP:n arviointi:

BARRENCE WHITFIELD & THE SAVAGES
Live Emulsified
(Rounder 9017), 1989
A (1) Bloody Mary (2) Rockin' The Mule In Kansas (3) Madhouse (4) Big Fat Mama (5) The Girl From Outer Space
B (1) Is It True? (2) Hi Fi Baby (3) Lizzie Leaps In (4) Big Mamou (5) Sadie Green

Sitten viimeisimmän studio-LP:nsä "Ow Ow Ow Ow!" jälkeen Bostonin käristäjä ja Savagesinsa eivät ole antaneet tietoja itsestään. Olivathan nuo kuitenkin viime vuonna mm. Roskilden festareilla, joten luppoaikoja ei ole ollut. Tämä live-kiekko on äänitetty joulukuussa -87 - tammi/helmikuussa -88 Los Angelesissa sekä Teksasissa. Rumpali Lorne Entressin on paikannut Seth Pappas, ja basisti Richie Robertsonin Dean Cassell. Jos Whitfield olisi syntynyt 30-luvulla, hän olisi ollut 50-luvulla joko Little Richard tai yksi hänen jäljittelijöistään. Barrence ei kuitenkaan syntynyt 30-luvulla, mutta tällainen tukevan, mustan fatsin laulama rock & roll pysyy hengissä tätäkin kautta: Whitfield karjuu paikoin kuin Screamin' Jay Hawkins, kirkuu kuin Little Richardin ja Don Covayn sekalannoite ja käyttää myös ylä-ääniä, joskaan ei Esqueritamaisesti. Tässä meillä on todellinen Mr. Majoneesi, joka pitää silmiään kalaämpärissä ja on painonsa verran tunnerypytystä. Whitfield kuulostaa eläintarhasta karanneelta gorillalta, joka on emulsoinut ruhonsa partavedellä.

"Uusia" kappaleita ovat B1-3, joista viimeksi mainittu ripeä instrumentaali. Fonisti David Sholl ja kitaristi Milton Reder - kumpikin useista yhteyksistä tuttuja - ovat Savagesien erinomaisen potkun koossapitäjiä. Heh, tämä instro tosin loppuu temmonlaskuun pianon turvin, jota Bruce Katz kilkuttaakin varsin mainiosti kauttaaltaan. Koska nykyisin ei tunnu olevan kuin yksi mies, joka jatkaa Little Richardin Specialty-levyjen - tai pysyy niissä - tyylistä särvintää, Barrence on ilmiö. Eri asia, sulattavatko puristit tämän, sillä Barren käsitys tuntuu perustuvan vauhtiin ja vaginaan - tällä levyllä ei hitaita kappaleita kuulla, mikä toisaalta on sääli, sillä Barre on osoittanut "Blues Is A Thief"- ja "Apology Line" -kappaleillaan hallitsevansa tuonkin alueen, vaikkei hän saakaan aikaan yhtä värisyttäviä tuntoja kuin esim. Roy Brown valittaessaan. Mutta mies ainakin yrittää. Seikka, että Barrence syntyi kirkkoa vastapäätä hallitsee, se on verissä ja nielussa, vaikkakin olen lähes 100:n varma, että esim. Ritvanen ei pyyhkisi edes hanuriaan tähän levyyn, tai perhana, sen kanteen tietenkin - eihän levyllä pyyhitä, ellei halua "lohkoja". Tuskinpa se kannellakaan onnistuisi, ellei sitten oltaisi laivan kannella kantelemassa kilotolkulla juoruja vaikkapa Teddy "Mr Bear" McRaesta, joka alunperin levytti tämän Grey Terryn tekemän biisin "Hi Fi Baby". Barre korisee kuin Teddy, mutta hän ontuu, onnistuen juoksemaan - karhuansa jalassa. Huomioikaa, että meillä on live-versio, studiossa biiisi voisi kulkea paremmin. "Hi Fi Baby" on sivumennen todeten jokaisen hi-fit omistavan urhon suosikki, vahalta siintyy elävä nainen, kovanluokan fidelityä. Minulle ei nyt tule millään mieleen, kuka "Is It Truen", jonka Barre saarnaa ja rokkaa hyvin, levytti alunperin; Williams/Brown ovat säveltäjät. "Onko se totta, mitä ne sinusta puhuvat?", siinäpä arvuutatte. Tämä on vauhdikas, joskin tauotettu biisi.

Mielestäni kuitenkin levyn A-puoli on mehukkaampi, A5:n liki surrealistinen päätös korostuu myös B-puolen Big "T" Tyler -coverin kliimaksissa. Pillit puhkuvat, sillä tämä on viimeinen kerta. "Dig Yourself" -albumin starttiraita A1 on äänitetty Austinissa bändin ensikeikalla siellä ja aikamoista ruutia kuuluu. Myös Don Covayn A2 kulkee amokissa ja debyytti-LP:ltä kiinnitetty A4, Ronni Molinan rieputus on aika kreisi. "Madhouse" on peräti parempi kuin studioversio, joten jos bileitä pidätte, tässä on levy, joka taatusti nyrkittää. Sounditkin ovat hyvät, ja koko ajan bailataan. Eräs parhaista party-levyistä tämä on! WOOOOOOWWH!

Hats Off To DEL SHANNON
Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 2/1990)

Suru-uutinen useita menestyshittejä listoille nostaneen Del Shannonin poismenosta lienee tavoittanut jo enimmät. Del lähti laukauksella.

Shannon oli kärsinyt jo useita viikkoja masennuksesta ja hänen ruumiinsa löydettiin vaimonsa Bonnien kera jaetusta uudesta asunnostaan Santa Clarasta, Kaliforniasta 9.2.1990. Hänen vierestään löydettiin 22-kaliberinen kivääri. Shannon ei jättänyt mitään viestejä lähdön syyksi. Hän oli kuollessaan 55-vuotias, ja kuolinsyyksi mainitaan itse aiheutetut ampuvahaavat eli itsemurha.

30.12.1939 Grand Rapidsissa, Michiganissa syntynyt Charles Westover rupesi armeijan jälkeen 50-luvun lopulla laulajaksi ja lauluntekijäksi päästäkseen pois rassaavasta arjesta. Mustan dj/kosketinsoittajaystävänsä Max Crookin kanssa keksitty nerokas "Runaway"-kappale löi hänet kerralla läpi newyorkilaisen Big Top -levymerkin avulla, eikä Shannon enää toista läpimurtoa tarvinnut: "Runaway" möi miljoonia useissa maissa muodostuen erääksi vuoden -61 myyvimmistä pop-hiteistä. Shannonin hieman kalmainen ja korkea falsetto yhdistettynä Crookin pilliurkuihin loi pohjan tuleville hiteille, kuten "Little Town Flirt", "Swiss Maid" ja "Stranger In Town".

Shannon poikkesi monista teinitähdistä edukseen mm. siksi, että hän teki itse kappaleensa ja pyrki myös valvomaan tuotantoa. Useat hänen kappaleensa ovatkin muodostuneet ajan mittaan kestäviksi klassikoiksi. Tähtiaikoinaan Del esiintyi mm. elokuvissa ja oli myös ensimmäinen artisti, joka nosti Beatles-kappaleen USA:n listoille ("From Me To You").

Shannonin kappaleille on ominaista myrskyiset taustat ja aihepiirin tummuus sekä vainoharhaisuus. Laulut kertovat usein tuskasta, sydänmurheista, jättämisestä, pettymyksistä ja yksinäisyydestä. Siksi vaikuttaakin, että Del Shannonin laulut kertovat jotain niiden tekijästä, Charles Westoverista. Useat hänet tunteneet ovat pitäneet Deliä maanis-depressiivisenä, hieman skitsofreenisenä nippuna ihmistä, jonka sisällä kaikki ei ole onnellisesti. Del Shannon lauloi sisimmästä minästään, Charlesista, joka saattoi tuntea yksinäisyyttä keskellä suuren joukon.

Vuoden -65 jälkeen Shannonin ura kääntyi alamäkeen, vaikkakin hän siirtyi tuottajaksi levyttäen itsekin mm. hienon hittilevyn "Keep Searchin'". Uudenlainen pop ajoi Delin kaltaisten 50-luvulla juurensa omaavien laulajien ohi. Shannon teki lisäksi erittäin runsaasti keikkoja pimeinä vuosinaankin ja sai varsinaisen viimeisen hittinsä Tom Pettyn tuottamalta albumilta "Drop Down & Get Me" julkaistun "Sea Of Love" -kappaleen myötä. Levy oli varsin arvostettu eritoten kriitikkopiireissä.

Yksityiselämä ja Charles Westover alkoivat kuitenkin ottaa voiton julkisesta Shannonista. Mies oli väkevä alkoholisti ja söi erilaisia pillereitä. Hän oli myös Charles W. -nimellä AA-kerhon puheenpitäjä, mutta avioero nuoruudenrakkaudestaan, ensimmäisestä vaimostaan Shirleystä 1984 murskasi hänen sisintään sivaltaen sydämeen. Itsemurhan syynä ovatkin henkilökohtaiset ongelmat ja hänen ailahtelevan herkkä mielensä, sillä musiikillinen ura oli mitä oivimmin uunissa: Deliä arvostettiin valtavasti, hän oli tehnyt visiittejä muiden levyiulle ja hänestä kaavailtiin Roy Orbisonin paikkaajaa Traveling Wilburys -yhtyeeseen. Omiakin levyjä oli teolla. Lisäksi "Runaway" nousi aivan uudelle sukupolvelle hitiksi TV-sarjan Murharyhmä kautta.

En kykene pitämään hänelle hiljaista hetkeä. "Runawayn" korkeat äänet kaikuvat värisyttävästi kuitenkin siellä jossain, ja minä kuulen sen.

LARRY WILLIAMS - The Sportin' Life Of A Black Rock & Roller
Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 3/1990)

Mustan rock & rollin alivaltiosihteeri Larry Williams oli kentaurimainen tapaus: yläruumiin pitäessä kelpo imagea, alaruumis oli sutenööri ja huumekauppias. Timanttisormukset ja limusiinit olivat kummassakin puolessa ja pukeutumisestaan Williams huolehti erinomaisesti. Kiistatta eräitäkin rock & roll -klassikkoja säveltänyt ja sanoittanut Williams on useimmille kuitenkin tuttu - jos on - monasti hänen hiteistään tehdyistä cover-versioista (Rolling Stones, Beatles ja ne kaikki muut), joita ovat väsänneet myös suomalaiset - The Balls tuoreimpana ("Bad Boy") ja kukapa voisi unohtaa Kari Peitsamon "Bony Moronie" -käännöstä "Tyttöni nimi on Jaana S / Hän on laiha kuin nuorisokeihäs"...)?!

Tapaa käydä niin, että usean artistin uran alkuvaiheessa levyttämät kappaleet jäävät heidän muistettavimmikseen ja myös parhaikseen. Näin myös tässä tapauksessa. Larryn menestys oli kuin skimbaajan päivä ennen hiihtohissejä jossain Sveitsin Alpeilla: aamu meni tarpoessa laelle, päivällä oltiin huipulla ja varjojen pidetessä lasketeltiin alas - myös välietappeja pidettiin. Ne tosin jäivät eväs- ja tupakkatauon mittaisiksi.

Larryn vanhan Specialty-LP:n takakannessa todetaan pontevasti, että "Larry Williams on näyttänyt toteen vanhan sananparren 'harjoitus tekee mestarin'". Totta, muttei musiikillisessa mielessä. "Harjoitus" huora- ja huumebisneksessä. Saman LP:n teksteissä hihkutaan, että "Larryn musiikki on sellaista, jota teini-ikäiset ymmärtävät ja jota arvostavat myös aikuiset, koska sen juuret ovat syvästi bluesissa." Siis koko perheen musiikkia? Tuskin, en ainakaan osaa kuvitella, että 1958 joku aikuinen räväytteli levysoittimestaan esim. "Slow Down" -blastinkin.

Kovista ja varsin ekstaattisista live-esiintymisistään tunnettu Williams oli varmastikin lavalla hulppea ja henkeäsalpaava kokemus, mutta levylle asti moinen tunnelataus ei useinkaan päässyt. Häntä verrattiin usein Little Richardiin, muttei Larry kyennyt kärisemään ja kirkumaan kuin Keisari Penniman. Tämä vertailu juontaa juurensa siihen, että Specialty-merkin Art Rupe teki työtä löytääkseen Little Richardin tilalle yhtä myyvää artistia. Ehkä lähimmin Larry liippuu Rikua kappaleilla "Slow Down", "Little School Girl", "Make A Little Love", "The Dummy" sekä Rikunkin myöhemmin levyttämällä "Short Fat Fannie'lla".

Larryn ääni-arsenaali oli nimittäin varsin uinuva ja suppea-alainen, hän ei ollut monitoikkoinen, muttei yksitoikkoinenkaan. Särmää hänen vokalisoinnissaan on kosolti, mutta vain nopeilla rokeilla. Niin, ja levyttihän Larry vasta kauan aikaa myöhemmin julkaistun Riku-biisin "Heebie Jeebies", jolla hän korvaa saksofonisoolon viheltelyllään (!). Aika hiukka tiukkaa! Williams ei siis kyennyt yhtä särmikkäisiin ja monipuolisiin tulkintoihin kuin Little Richard, eikä hän juurikaan käyttänyt Rikulle ominaista "woooooo!"-huutoa, vaan tyytyi huutohihkaisuissaan kuulostamaan pikemminkin soraa nielleeltä, puuskuttavalta raakarääkyjältä - jotkut ovat maininneet, että kyse on määkimisestä...

Williams oli tavallaan Specialtyn vara-Riku ehdan pastorilaiduttua jonkin aikaa, sillä jälleen kerran AIKA, tämä hölmö keksintö, puuttui tiluksille. Se muuttui pehmohakuiseksi, rock valjastettiin sikariportaan talutusnuoraan, pois kaduilta ja studioon. Larryn erinomaisesti taitama hirnuvan hauska ja hepulikas rock & roll sai väistyä, ja tietenkin hän yritti mukaan keimailumeininkiinkin. Parhaimmillaan Larry sai kappaleisiinsa jalomielestä otetta ja koppavaa fiilinkiä. Kehnoimmillaan hän sai kymmenen pennin karkin, joka maistui salpietarilta.

Crescent City ja jatkumola

Larry Williamsin syntyajaksi kerrotaan 10.5.1935, vaikkakin on väitetty, että hän oli jo pari-kolme vuotta aiemmin pullahtanut Tellukselle New Orleansissa. Tyypillisen baptisti-kasvatuksen saaneena sunnuntaisin käytiin kirkossa veisaamassa ja preisaamassa Lordia. Larry oppi soittamaan pianoa, ja ajautui synnin poluille jo nuorena: New Orleansin klubeja ja roskabaareja tuli koluttua varsin runsaasti. Teini-iässä Williamsin perhe muutti Kaliforniaan Oaklandiin, jossa Larryn N.O.-mainen letkeys sai luvan yhdistyä uuden paikan raikkaisiin rytmeihin. Outo taajama muodosti kuitenkin Larryn ympärille bändin nimeltä The Lemon Drops, joka oli varsin suosittu - eritoten San Franciscossa. Rahaa keikoilta ei kuitenkaan tullut, ja niinpä Larry aloitti rakkaan harrastuksensa kovin nuorena: naisten myymisen ja huumeiden kaupittelun.

Yhtye rupesikin vuotamaan 50-luvun puolivälissä, mutta he olivat lähettäneet demon "Iko Iko" (eli "Jockomo") Specialtylle, tuloksetta. Larry palasi New Orleansiin ja tavattuaan "Lawdy Miss Clawdy" -hitillään ratsastaneen Lloyd Pricen hän liittyi Pricen bändiin pianistiksi, jonka toimenkuvaan kuului myös Pricen asioiden hoitelu, autokuskailu ym. hoviorjahomma. Price olikin käänne Larryn kaaressa, sillä hän soitti muutamilla Pricen sessioilla - kuten myös Roy Brownin, Percy Mayfieldin jne. - pianoa saaden näin ensimmäiset kosketuksensa levytyshommiin. Pricen mennessä armeijaan Larry jäi tavallaan työttömäksi, mutta onnistui saamaan duunia Fats Dominon varapianistina ja roudarina toimien samalla sutenöörinä. Sportin' life!

Kun Lloyd Price sivilöytyi intistä 1956 hän halusi välttämättä levyttää omituista skeidaa, lullaby-tyylistä "taiteellisesti ja musiikillisesti" arvossaan ollutta poopperaa. Tämä välttämättömyys teki myös pisteen Pricen Specialty-uralle, joka loi (tilatun?) alkupisteen Larry Williamsille. Price levytti omalle KRC-merkilleen Louisianassa kappaleen "Just Because", joka ABC-Paramountin jakelemana muotoutui isoksi hitiksi. Art Rupe ja Specialtyn tuottajamies Bumps Blackwell ideoivat, että Larry Williams - "se Lloydin pianisti" - voisi olla uusi Lloyd Price. Niinpä Larry kutsuttiin levytyssessioon 26.4.1957 Los Angelesiin. Studiobändi - joka on mukana useimmilla Larryn Specialtyillä - käsitti sellaisia arvoherroja kuten Rene Hall, Barney Kessell, Plas Johnson, Alvin "Red" Tyler, Ernie Freeman, Earl Palmer ja Leon M. Silby. Tosin myöhemmin Larry soitti itse pianoa Freemanin ja Silbyn lintsatessa.

Larry äänitti Pricen "Just Because'n" kääntöpuolenaan oma teostus, aika hilli "Let Me Tell You Baby" ja tulos oli alentava ja myös uskomaton: Larry on aivan kuin Lloyd Price "Just Becausella". Kiekko ei uhannutkaan Pricen originaalia, mutta samanlaiset huuliviikset kuin Little Richard omaavassa Larryssä oli selvää ainesta, ja niinpä ruvettiin rokkaamaan tolkuttomasti. Art Rupe keksi, että tässä pimp-miehessä oli aineksia saldon kasvuun. Tuossa ensimmäisessä sessiossaan Larry oli äänittänyt myös menevän ja noveltymaisen biisin "Short Fat Fannie", joka perustuu leikittelyyn "Peggy Sue"/"Mary Lou" ja "Fever", "Slippin' & Slidin'", "Long Tall Sally" -armolla.

"Specialtyn pääjohtaja Art Rupe käytti paljon aikaa löytääkseen yhtä menestyksekkään laulajan kuin Little Richard, muttei päässyt niinkään lähelle päämäärää kuin Capitol Esqueritan kera (Esqueritahan oli floppi, toim. huom.). Paras löytö oli Larry Williams, jonka väritön ääni loi miehen levyihin aivan toisenlaisen tunnelman verrattuna Little Richardin eloisuuteen. Williamsia säesti raskas, jokseenkin jähmeä yhtye, ja hänen paras ja suosituin levynsä oli "Short Fat Fannie", "käytännöllisesti katsoen muistilista tuoreista rock & roll -hiteistä lisättynä parin vähemmän tunnetun r&b-biisin nimellä..." Noin kirjoitti Charlie Gillett kirjassaan Kaupungin Syke. Ennenkuin Larry sai toisen singlensä markkinoille ehdittiin tehdä uusi sessio, josta syntyi mm. Sonny Bonon - joka tuolloin tyrkytti itseään bisnekseen - kanssa yhteistyössä sävellettyjä kappaleita kuten "You Bug Me Baby". Bono oli osallisena myös mm. "She Said Yeah"- ja "Teardrops"-kappaleiden teossa.

Mitä teen kullillain?

Kesänpuolessa -57 "Short Fat Fannie" jymähti r&b-listojen ykköseksi ja pop-listallakin vitoseksi. Nasevahan tämä on, ja anekdoottina mainittakoon, että Larry oppi vislaustyylinsä rockabilly-hemmo Gene Maltaisilta, joka teki freelancer-biisejä mm. Aladdin- ja Specialty-merkeille levyttäen itsekin mm. "Crazy Baby"- ja "Raging Sea" -hurjuudet. Maltais on muuten esimerkki siitä, kuinka juuri ja juuri motellikirjoihin puumerkkinsä kirjoittaa osannut kundi voi myöhemmin tulla lakimieheksi ja kunnallispoliitikoksi. Tämän Larryn hittisinglen kääntöpuoli on aika surkeaa kuultavaa: Lloyd Price-mainen nitkutus, mateleva etanannaha, joka osoittaa kuinka huonosti Larry lauloi hitaampia kappaleita. Mutta ei tansseissa hauskaa haaskata, eikä se lopu.

"Fannie" toi Larrylle kultalevyn ja miehestä tuli "atominen sensaatio", kuten silloiset lehdet a'la Dig, Hep ja Rhythm & Blues kirjoittelivat. Williams buukattiin oitis mahtipontisille pakettikiertueille päivän tähtien seuraan ja hänen liki kubistinen lavashownsa oli todella kiihkeää ja erikoista: Larry kun saattoi onnistua repimään nytkytellessään jopa pussihousunsa ja luotsasi hypnoottisilla silmillään milloin ketäkin yleisön joukossa onnistuen parhaimmilaan luomaan requem-laisen messutunnelman. Lava muuttui kirkoksi.

Siinä kun kakku napattiin periaatteessa pöljällä hitillä, Williamsilta julkaistiin perään uusi single, josta siitäkin muljahti hitti. Kuitenkaan mistään hittihakuisuudesta ei voida jorista, koska kappaleita oli jo valmiina purkissa. Juuri tuosta toisesta sessiosta ovat peräisin "Bony Moronie" -45:n biisit. Larryhan halusi B-sivua "You Bug Me Baby" paraatipuoleksi, mutta tässä tapauksessa Art Rupen pitämä jöö osoittautui voitokkaaksi ja oikeaksi: "Bony Moronie" oli hitti jo ennen julkaisuaan - ei moisella tarttuvariffisellä rock & roll -kappaleella voi mokata. Biisin maineikkaan kitarariffin keksi Rene Hall, jo edesmennyt studioklaanin ässäseppä.

Williams vietti 1957 myös kuukauden New Orleansissa ja palasi kiertueille The Hawkettesin kera. Tällä porukalla oli mainetta "Mardi Gras Mambo" -biisin johdosta, ja mukana kiertueella oli myös pianomies ja Hawkettes-solisti Art Neville, Larryn hyvä ystävä. Jopa niin hyvä, että kun Larryn keikkabuukkaukset sekoilivat (hänen piti esiintyä kahdessa paikassa yhtä aikaa), Art tuhersi samanlaisen voukun kuin Larrylla ja meni Larryksi Larryn keikalle, eikä kukaan huomannut mitään. Niin, olivathan James Brown ja Dee Clark olleet "Little Richardeina" jo aiemmin, kun Riku ei hengellisistä syistä hoitanut viimeisiä keikkojaan. New Orleansissa Larry muistetaankin auttavaisena persoonana, joka pyrki tuomaan esiin uusia kykyjä. Esimerkiksi Art Nevillen nuorempi veli Aaron sai Larryn kautta hittinsä "Tell It Like It Is" ja tekiväthän Larry & Art pari yhteisbiisiä (Huey Smithin "Rockin' Pneumonia & Boogie Woogie Flu", jota ei tuolloin kuitenkaan julkaistu). Art Neville on kertonut Larryn olleen hieman ainutlaatuinen jätkä. "Larry ja minä ajoimme Los Angelesista San Franciscoon, ja Larry porisi koko matkan kertaakaan toistamatta itseään." Melkoinen jorinapussi siis, moottorisuu.

Syyskuussa -57 julkaistu "Bony Moronie", raju ja liki anoreksinen kappale rokin historiaa kuohahti r&b-listan ysiksi kelluen pop-listoilla parhaimmillaan sijalla 14. Tämä makarooninlaihasta tytöstä kertova ylistys kipusi Englannissakin sijalle 11 vuodenvaihteen jälkeen. Levyn B-puoli on nopea, mutta kevyehkö rokki, josta voi aistia jopa Karibianmeren rytmejä. Itse en erityisemmin pidä tästä kappaleesta liiallisen popmaisuuden vuoksi.

Jouluna -57 Larry buukattiin Alan Freedin suureen joulushowhun New Yorkin Paramount-teatteriin. Mukana olivat mm. Jerry Lee Lewis, Chuck Berry, Buddy Holly ja The Everly Brothers. "Bony Moronien" struktuuri oli kaapata keikan Larryn voitoksi, mutta aivan finaaliin asti hän ei päässyt, vaan kirmasi Freedin Big Beat Showssa vuoden -58 alussa kolme kuukautta kaikkien silloisten supertähtien kanssa. Larrylla meni erinomaisesti, mutta aikaa jäi myös toisen harrastuksen lisätienesteihin: naistenkaupittelu ei suinkaan ollut jäissä.

Williams palasi Los Angelesiin tehden session, jonka suolana vuolaistiin hänen seuraava singlensä, mielestäni Larryn kovin rock & roll -45 "Dizzy Miss Lizzy" / "Slow Down". Itse asiassa tämän levyn olisi pitänyt olla ykkönen millä listalla tahansa, mutta A-siivu kipusi vain sijalle 68. Syytä voi hakea mm. siitä, että rajuilma oli kammettu, rock & roll oli lipunut vuolaille vesille ja vesi oli maitoa ja kolapirtelöä, jota suollettiin Fabianien, Bobbyjen ja Frankieiden suusta TV-median välityksellä. Tällaisella hurjalla parivaljakolla ei ollut asiaa kabinetteihin. "Slow Downia" aiottiin alunperin A-puoleksi, mutta mitä hittoa, singlellä on kaksi A-puolta, sillä siinä kun "Dizzy" lau'uttaa kitaraa vängästi ja Larry puhkuu suoraan lärviin, "Slow Down" omaa kummallista suloutta massiivisen riffityksen vastineeksi. Tällä 45:lla ovat mukana Larryn perusainekset ja Specialty-kemia: vonkuvat kitarat, suoltavat saksofonit ja vahva, "400 kiloa rautaa penkiltä" -rytmiryhmä. "Slow Down" on mielestäni pariotoksesta jämerämpi, ja haluaisin kuulla kuinka Wagner olisi sen tehnyt... The Beatles levytti kummankin kappaleen, ja nehän olivat menestyksiä. Seikka toi Larrylle runsaasti rojalti-rahaa. On silkkaa pilkkaa, ettei tällainen 45 menestynyt kovinkaan, sillä eihän musta ole väreistä vaalein.

Liikennemerkki #131 300 metrin päässä

Vuosi -59 oli Larryn eräänlainen risteys, joka punnitsi nimellisarvonsa. Hän tenhosi kovaa, KOVAA rokkia, mutta levy-yhtiö ajatteli liian bisnesvoittoisesti pyrkien liu'uttamaan Larryn pois freneettisistä rokeista aknettomaan ja keimailevaan soft-poppiin. On myös spekuloitu, että Art Rupe olisi hieman antanut "ylimääräistä" tiskijukille, jotta Larrya soitettaisiin radioissa jne. Liekö tämäkin selitys hittien myyvyyteen? Todisteita ei ole. Siinäkin mielessä vuosi -59 oli käännekohta, että Larry sai kenkää Specialtylta kärähtäen huumeista samana vuonna. Se ei kuitenkaan hidastanut Larrya - eikä Specialtya, joka suolsi ulos nipun kirjavia singlejä: Larry pantiin laulamaan samaan hengenvetoon typeriä poppeja, mutta myös kivahkoja rokkeja. Mikään näistä ei menestynyt, vaikka hakuisuutta oli - liikaakin. Ja mitäpä häjyllämme olisi ollut ruikuttamista, omatoiminen myyntibisnes toimi jälleen hyvin.

Ensimmäinen tästä 45-potpurista oli "Hootchy Koo", shuffletempoinen tanssibiisi, joka "tekee kipeäksi", kuten sanoituksessa todetaan. B-puolenaan varsin vauhdikas, suorastaan hillitön "The Dummy" kertoo siitä, kun sua pidetään pöpinä kun tomppeliakkaa diggaat. Seurannut "I Was A Fool" / "Peaches & Cream" on jonkin sortin tekopirteä, muovinen nollaus. Eräs tyhmimmistä Williams-singleistä. Ja mainittakoon sekin, että varsinaisen ja viimeisen rock & roll -45:n "Bad Boy" / "She Said Yeah" turvin uran uusi käänne oli jo käännetty. Tämä oli vielä rokkia, kieli poskella mutta häntä koipien välissä. Levyn A-puoli on kuin suoraan The Coastersin ohjelmistosta pölhöbassolaulajalla tietysti tuettuna. Tämä "paha poika" soittaa rokkia yötäpäivää, eikä diggaa koulunkäynnistä. Heh, sivumainintana sekin, että Sam The Sham & The Pharaohsin "That's Good That's Bad" -biisi on variaatio tästä. B-puolella mennäänkin jo haistelemaan 60-luvun alun esi-soulia, ja se kuinka Larry sanoo "yeah" luo punoksen, josta myöhemmin englantilaiset tekivät versionsa - tekivät kummastakin puolesta.

Hieman kalseaahan se on kuunnella kolmea viimeistä Specialty-45:ta, sillä Larry oli kuin jukebox päästen vain piirun verran esittämään omintaan. Yhden sinkun B-puoli "Teardrops" on ehkäpä Larryn paras onnistus hitaan kappaleen tulkintaan. "Give Me Love" tuo mieleen muistot gospel-kirkosta nopeatempolla, ja viimeiselle 45:lle oli mukaan lykätty jopa tyttökuoro: "Ting-A-Ling" on surkeaa, itkevää paskoa, mutta lievähköä lievitystä kuullaan B-puolen "Good Morning Little School Girl" -tsibaleella, vaikkei se mieltä kohota. Specialty yritti vielä finansoida julkaisemalla LP:n, jolle oli koottu sinkkubiisejä. Ei onnistunut.

Sielun kommentaattori

Williams oli kuitenkin uurastava mies, ja hän levytti jo heinäkuussa -59 Chess-merkille useita kappaleita mm. Willie Dixonin tukemana. Ensimmäinen 45-lohkaisu "My Baby's Got Soul" oli minihitti r&b-listoilla, mutta myöhemmät eivät menestyneet. Kaiken kaikkiaan Chess julkaisi viisi sinkkua ja LP:n, mutta henkeä ei ollut, sillä viimeisestä Chess-sessiosta 1961 ei julkaistu mitään.

Larry oli tiimannut yhteen kitaristi Johnny "Guitar" Watsonin kanssa ja tästä tuli hänen 60-luvun ristiretkensä. He kokosivat bändin ja tekivät menestyksekkäitä klubi-keikkoja. Larry sai ulos kaksi singleä, joita en ole kuullut, ensin Mercurylla ja sitten sen alalafkalla Smash. Watson ja Williams perustivat myös oman merkin, joka jäi kuitenkin piippuhyllylle melkein heti.

The Larry Williams Show -nimellä liikkunut akti yritti paluuta v. -62, mutta vasta pari vuotta myöhemmin he tekivät comebackin, jonka tilaajina olivat britit: Englannin mersey- ja r&b-boomi haali Larryn kiertueelle Englantiin v. -65 ja tästä liimanarisevasta rupeamasa julkaistiin peräti kaksi vain Euroopassa ilmestynyttä live-LP:tä. Tunnelma levyillä on erittäin erittävä ja tiivis, vanhojen hittiensä lomassa Larry puskee soulia ja Isoa-Iskua. Onneksi Johnny "Guitar" Watson ei pahemmin laulele - tai määi, kuten 50-luvun alussa tehdyiltä levyiltään kuuluu.

60-luvun alussa Williams ehti myös laulaa taustoja Ernie K-Doen hitille "Mother In Law" ja työntyä Jessie Hillin Minit-merkille laulamaan klassikoksi muodostunutta "Ooh Poo Pah Doo" -hittiä. Englannin-kiertueen jälkeen Larry palkattiin tuottajaksi uudelleen henkiinherätetylle OKeh-merkille, ja hän levytti sille itsekin kuusi 45:ta ja LP:n. LP:llä oli lämmityksiä hiteistä omituisen "soulaavaan" tyyliin, kujertavaa pehmoilua vailla nujerruksen rupea. Williams tuotti mm. Little Richardin OKeh-levytyksiä, joilla soitti Watsonkin. "Larry Williams oli kehnoin tuottaja maailmassa", on Riku todennut. He olivat kuitenkin hyviä ystäviä - myös huumebisnesmielessä, sillä Williams ajatteli bisneksistään kuin kylmä liikemies; hän meinasi ampua Rikun, kun tämä ei ollut maksanut kokaiinilaskujaan.

Pamauksella pois

Larry sai ulos myös yhdessä Watsonin kanssa tehdyn OKeh-LP:n "Two For The Price Of One", ja se oli lievä r&b-menestys. Olen itse kuullut levyn kerran, enkä toista kertaa toivo tulevan, vaikkakin levyltä lohkotut kaksi 45:ta "Mercy Mercy Mercy" ja nimikappale möivät hyvin, joskus -67. Williams ja Watson yrittivät olla trendihakuisia, ja jos olette kuulleet Watsonin tuoreimpia levyjä, tiedätte mistä paskasta on kyse.

60-luvun lopussa päättynyt OKeh-touhu jätti sanattomat hyvästit Larrylle, vaikka hän teki vielä Fantasy-merkille sinkun ja disco-LP:n, varsin funkyn ja joidenkin arvostaman levyn. Riippuu korvista, minulle tämä levy on kuin seissyttä talkkunapuuroa. Vaikkei julkinen menestys ollut enää mistään kotoisin, Larrylla meni varsin hyvin, ellei oteta huomioon sitä, että hän kärähti taasen 1973 elinkeinostaan. Pimppabisnes ja huumediilaus jatkui ja Larrylle tuli myös rojaltimaksuja. Onkin outoa, ettei Larry ole mukana missään 50-luvun rokkileffassa, vaikka hittejä oli. Häntä voi kuulla parin hassun elokuvan soundtrackilla 70-luvulta. Mies yritti karseaa disco-comebackia vielä 1978, mutta kaikki loppui siihen, että Larry Williams löytyi kuolleena upeasta talostaan Hollywoodista luodinreikä päässään 21.1.1980 (jotkut tietolähteet antavat päivämääräksi 7.1.). Pihalla oli Rolls Royce, Cadillac, Porsche... Sisällä timanttisormuksia jne. Bisnes muotoutui Larryyn huumeeksi ja hän painoi itse liipasinta - ainakin virallisesti - vaikka voisi spekuloida, että jotkut muut kävivät ampumassa hänet.

Tämä "bisnes" oli noussut Larrylle päähän jo ajat sitten, eikä hän onnistunut loppuaikoinaan olemaan kuin sormikas timantteja, tyylikkäitä pukuja ja naapuria kateelluttavaa luxuria autoineen ja mansioineen. Kuitenkin Larrylla meni hemmetin hyvin verrattuna moniin muihin parin hitin tähtiin. Hautajaisissa Little Richard lauloi "Precious Lord'in".

Jos jätämme yksityiselämän holviin ja otamme asiantyngän pelkästään musiikin valossa, Larry Williams teki tarpeeksi. Ehkä liikaakin, ja vaikkei hänen biisejään ole monessakaan nostalgia-elokuvassa, ne hengittävät omin voimin ilmeisesti vielä pitkään. Kyllä hän tammesi toikkarointinsa, muttei oikeastaan maalannut musiikkiaan, koska musta on väreistä tummin... Mitä nyt paikoin laimenteli ja lantrasi.

Nykyisin Larryn parhaan kauden tuotoksia on saatavilla paremmin kuin koskaan ennen. Ennenjulkaisemattomia juttuja ovat vinylöineet niin Specialty kuin Englannissa Ace - myös Sonet on julkistanut jotain. On selvää, että paras ja ainut tapa tässä ajassa virittyä Williamsiin toteutuu levyjen kautta. Oikeastaan olisi parempi ettei tietäisi hemmosta mitään, sillä silloin iskun voimakkuus voisi olla paljon suurempi. Antakaa jäämistön vonkua puhemiehenä, maybe it makes you dizzy, miss pussy...


Larry Williamsin terveelliset jäämistöt: diskografia

USA
***

Specialty (1957-59)
597 Just Because
        Let Me Tell You Baby
608 Short Fat Fannie
        High School Dance
615 Bony Moronie
        You Bug Me Baby
626 Dizzy Miss Lizzy
        Slow Down
634 Hootchy-Koo
        The Dummy
647 I Was A Fool
        Peaches And Cream
658 Bad Boy
        She Said 'Yeah'
665 Steal A Little Kiss
        I Can't Stop Loving You
677 Give Me Love
        Teardrops
682 Ting-A-Ling
        Little Schoolgirl

Chess (1959-61)
1736 My Baby's Got Soul
          Everyday I Wonder
1745 Get Ready
          Baby, Baby
1761 I Wanna Know
          Like A Gentleman Ought To
1764 I Hear My Baby
          Oh, Baby
1805 Lawdy Mama
          Fresh Out Of Tears

Mercury (1963)
72147 I Can't Help Myself
             Woman

Jola (1964)
1000 Beatle Time, Pt. 1 *
          Beatle Time, Pt. 2 *

El Bam (1965)
69 Call On Me
      Boss Lovin'

Smash (1966)
2035 Call On Me
          Boss Lovin'

L&W (1965)
69 Strange
      Call On Me

OKeh (1966-67)
7259 This Old Heart (Is So Lonely) *
          I'd Rather Fight Than Switch *
7274 Mercy, Mercy, Mercy *
          A Quitter Never Wins *
7280 I Am The One
          You Ask For One Good Reason
7281 Two For The Price Of One *
          Too Late *
7294 Boss Lovin'
          Just Because
7300 Find Yourself Someone To Love *
          Nobody *

Venture (1968)
622 Shake Your Body Girl
        Love I Can't Seen To Find It
627 Wake Up (Nothing Comes To A Sleeper But A Dream)
        Love I Can't Seem To Find It

Bell (1969)
813 I Can't Find No Substitute For Love *
        I Could Love You Baby *

Fantasy (1977-78)
806 Doing The Best I Can (With What I Got)
        Gimme Some
810 One Thing Or The Other, Part 1
        One Thing Or The Other, Part 2
841 The Resurrection Of Funk
        Funky Force

Magnum (1979)
726 Big Bad Wolf
        You Can Stay

* meinaa, että Johnny "Guitar" Watson on myös kreditoitu etikettiin.


Albumit

HERE'S LARRY WILLIAMS
(Specialty SP 2109), 1959
Short Fat Fannie / Make A Little Love / Hootchy-Koo / Lawdy Miss Clawdy / Peaches And Cream / Give Me Love / Bony Moronie / Little Schoolgirl / Dizzy Miss Lizzy / Teardrops / You Bug Me Baby / Ting A Ling

OUR SIGNIFICANT HITS (kokoelma)
(Specialty SP 2112), 1960
Bony Moronie / Just Because / Short Fat Fannie (loput urat: Lloyd Price, Little Richard ja Sam Cooke)

THE UNRELEASED LARRY WILLIAMS
(Specialty SP 2158), 1974
Rockin' Pneumonia & The Boogie Woogie Flu (with Art Neville) / She Said Yah / High School Dance / Iko Iko / Jelly Belly Nellie / Just Because / I Can't Stop Loving You / Slow Down / Zing Zing / Took A Trip / You Bug Me Baby / Marie Marie / Bad Boy / Oh Baby

HOCUS POCUS
(Specialty SP 2162), 1974
Dizzy Miss Lizzy / Hey Now, Hey Now! / Make A Little Love / Heebie Jeebies / I Was A Fool / Let Me Tell You Baby / Love Charms / Hocus Pocus / The Dummy / Steal A Little Kiss / Should / Laugh Or Should I Cry / Bad Boy Cha Cha / Baby, You're Love Is Driving Me Crazy / Short Fat Fannie
* mieletön levy!! *

SLOW DOWN WITH LARRY WILLIAMS - THE MISSING AND UNISSUED SIDES
(Specialty SP 2225)
Slow Down / High School Dance / She Said Yeah / Just Because / I Can't Stop Loving You / Heebie Jeebies / The Dummy / Bad Boy / Let Me Tell You Baby / Jenny Lee / Hootchy Koo / Steal A Little Kiss

LARRY WILLIAMS
(Chess LP 1457), 1961
My Baby's Got Soul / Every Day I Wonder / I Wanna Know / Baby Baby / Do Right / Gee Baby / Oh Baby / I Think I'm In Love / Like A Gentleman Ought To / Heartbreaker / Be Kind / I Hear My Baby
(Cheers! Chessin julkaisemattomia kappaleita ovat "School Of Life", "The Kiss", "I'm A Fool", "Fresh Out Of Tears", "Have Fun", "Boss Lover", "Lawdy Mama" ja myöhempi otto "Fresh Out Of Tears'ista"...)

TWO FOR THE PRICE OF ONE
(OKeh OKM-12122/OKS-14122), 1967
Two For The Price Of One / Keep On Lovin' You / Ask Me / Ain't Gonna Move / Mercy Mercy Mercy / Too Late / Love Is Such A Funny Thing / Takin' No Chanes / I'd Rather Fight Than Switch / A Quitter Never Wins

LARRY WILLIAMS' GREATEST HITS
(OKeh OKM-12123/OKS-14123), 1967
Short Fat Fannie / Hootchy-Koo / I Hear My Baby / Just Because / Bony Moronie / Slow Down / Boss Lovin' / Lawdy Miss Clawdy / I Got A Woman / Mary Ann

THAT LARRY WILLIAMS
(Fantasy F-9553), 1978
Bony Moronie (Disco Queen) / One Thing Or The Another / ATS Express / The Resurrection Of Funk (Funk Comes Alive) / How Can I Believe (What You Say) / Funky Force (Is With You) / Can't Dance To The Music (If It Ain't Got Funky Rhythm)


ENGLANTI
********

London (1957-60)
HLN 8472 Short Fat Fannie
                   High School Dance
HLU 8532 Bony Moronie
                   You Bug Me Baby
HLU 8604 Dizzy Miss Lizzy
                   Slow Down
HLU 8844 She Said Yeah
                   Bad Boy
HLM 8911 I Can't Stop Loving You
                   Steal A Little Kiss
HLM 9053 Get Ready
                   Baby, Baby

Outasite (1965)
45-500 Beatle Time, Pt. 1
               Beatle Time, Pt. 2

Sue (1965)
WI 371 Strange
              Call On Me
WI 381 Turn On Your Love Light
              Dizzy Miss Lizzy

Decca (1965)
F 12151 Slow Down
                Sweet Little Baby

Columbia (1967)
DB 8140 Mercy, Mercy, Mercy
                 A Quitter Never Wins

MGM (1969)
1447 Love, I Cant Seem To Find It
          Shake Your Body Girl

Sonet/Specialty (1970)
SON 5003 Short Fat Fannie
                   Bony Moronie
SON 5013 Slow Down
                   High School Dance

Old Gold (1971)
OG 9495 Bony Moronie
                Short Fat Fannie


EP:t

London REU 1213 (1959)
I Was A Fool / Peaches And Cream / Hootchy-Koo / The Dummy

Sonet/Specialty SONE 1 (1977)
Dizzy Miss Lizzy / Bony Moronie (B-puolella Little Richard)

- Sonet- ja Old Gold -julkaisut ovat uusintoja, aivan viime vuosina julkaistuja.


Albumit

OUR SIGNIFICANT HITS
(London HAU 2404), 1962
Sama kuin Specialty-kooste.

LARRY WILLIAMS ON STAGE
(Sue ILP 922), 1965
Dizzy Miss Lizzy / High School Dance / Think / Turn On Your Lovelight / Lawdy Miss Clawdy / Short Fat Fannie / Try Me / Good Golly Miss Molly / Send Me Some Lovin' / Slippin' And Slidin' / Bony Moronie / Please, Please, Please / Long Tall Sally

THE LARRY WILLIAMS SHOW FEATURING JOHNNY "GUITAR" WATSON WITH THE STORMSVILLE SHAKERS
(Decca LK 4691), 1965
Slow Down / Louisiana Hannah / Two Hours Past Midnight / Baby / Out Of Tears / For Your Love / Whole Lotta Shakin' Goin' On / Hootchy-Koo / Sweet Little Baby / Looking Back / Stormsville Groove / Trust In Me
(= uudelleenjulkaistu Edsel-merkin toimesta)

ORIGINAL HITS
(Sonet/Specialty SNTF 5008), 1972
Short Fat Fannie / Make A Little Love / Hootchy-Koo / Lawdy Miss Clawdy / Peaches And Cream / Give Me Love / Bony Moronie / Little School Girl / Dizzy Miss Lizzy / Teardrops / You Bug Me Baby / Ting A Ling

DIZZY MISS LIZZY
(Ace CH 129), 1984
Dizzy Miss Lizzy / Lawdy Miss Clawdy / You Bug Me Baby / She Said Yeah / Teardrops / Let Me Tell You Baby / The Dummy / Bad Boy / Bony Moronie / Slow Down / Just because / Peaches And Cream / Hootchy-Koo / Little Schoolgirl / Make A Little Love / Short Fat Fannie

ALAKAZAM!
(Ace CH 203), 1987
Hey Now / Baby's Crazy / I Was A Fool To Let You Go / Zing Zing / Hootchy-Koo / Make A Little Love / Short Fat Fannie / Jocokomo (with the Lemon Drops) / Hocus Pocus / Took A Trip / Jelly Belly Nellie / Love Charms / Heebie Jeebies / Rockin' Pneumonia And The Boogie Woogie Flu (with Art Neville) / The Dummy / Oh Babe

Lisäksi Ace on julkaissut CD:n (Ace CDCH 917) "The Best Of Larry Williams", jonka 22 biisiä pitävät sisällään Specialty-kamaa. myös noilla vinyyleillä julkaistuja toisia versioita. - huh-huh-huh -

In the middle of nineteen hundred & yesterday with...
SCREAMIN' JAY HAWKINS
Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 4/1990)

Umculo opera, ubalwana iwami! (Laulakaamme oopperaa, pienokaiseni!)

Umgowa, kuomat! Screamin' Jay Hawkins on viime aikoina ollut tapetilla varsin paljon, tosin lähinnä muilla kuin musiikillisilla ansioillaan. Hän on yhdessä pääosassa Jim Jarmuschin MYSTERY TRAIN -elokuvassa, jota Jarmusch mainosti kovasti viime vuoden Sodankylän filmifestivaaleilla. Elokuvan ensi-ilta oli 1.12.1989 Lontoossa, ja Jarmusch on sittemmin leikannut uudelleen tämän epätavallisen desperado-tarinan, joka sijoittuu Memphisiin, Gracelandin liepeille. Ex-Clash -pomo Joe Strummer esiintyy myös elokuvassa ja Jay esittää yömotellin pokea verenpunaisissa vaatteissa. Anekdootti kuvausten yhteydestä on kerrottava: ongelmat sään kanssa tekivät tepposen, satoi kun piti paistaa ja toisinpäin - Jarmusch piruuntui tähän, ja sanoi Jaylle: "Jay, roll your bones". Jotain magiaa Jayssa on, sää muuttui, ja homma oli purkissa.

Liekö leffaura sitten Jayn tulevaisuus, tiedä häntä, mutta ainakin hän on aikonut jo tovin perustaa kulinaristeille ravintolan, koska pitää ruoanlaitosta. Suunnitelmissa on, että hän buukkaisi paikkaan 40- ja 50-lukujen r&b-tähtiä. Aika hienolta kuulostaa. Mutta entä se,että Jay lauloi: "Eating a wax feather sandwich"? Siitä on kyse, mies on hourupää, joskin sivistynyt turkisburgerin syöjä. Jayhin pätee Elviksen sanoma: "imago on eri asia kuin henkilö sen takana". Mutta populat vaativat Jaylta aina "I Put A Spell On You'ta", ja sen hän heille antaakin - nykyisin sekoittaen siihen oopperaa.

Hawkins on vaikea haastateltava, eräskin toimittaja kysyi häneltä: "Where are you from, Jay?", johon sotamaalauksessa istuva maestromme vastasi: "You mean WHO are you from?". Tuntuu kuin ajatuskaksilohkomme olisi säkissä päästä roikkuen. Alunperin Jay ei ollut pelle, komedian esittäjä, mutta hänestä tuli sellainen - hyvässä mielessä, toisin kuin esim. Bill Haley ja "Rock Around The Clock" -kivireki. Kannibalistisen tyylinsä kupeessa Jay on esittänyt silkkaa viihdettä ja rujoa klubi-bluesia. Jos voit metsästää taaksepäin lentävän kärpäsen, voit tutustua Jayhin ja sahdata alligaattori-viiniä.

Juhani Ritvanen kirjoitti BN 3/80:ssä Jaysta paljon, mutta hän ei päässyt ihmislihan makuun - ei tuolloin Jaysta täällä tiedettykään mitään. "I Put A Spell On You" oli kuulemma Themin tai CCR:n originaali... Eikä silloin ollut Jayn levyjäkään pahemmin saatavilla; nyt niitä on. Vanhasta uuteen.

Alkumessu

Jayn sanotaan syntyneen 18.7.1929 Clevelandissa, Ohiossa. Jalacy J. Hawkins kasvoi tyypillisen mustaihoisen kasvun kirkkoineen. Nelilapsisessa perheessä ainoastaan Jay osoitti kykyjä musiikilliseen lounaaseen, ja hän opettelikin soittamaan saksofonia ja pianoa, viimeksi mainittu livahti hänen pääsoittimekseen. Myöhemmin omilla levyillä ulostui selviä vaikutteita big bandeista, Louis Jordanista, Cab Callowaysta ja oopperoista, joita mies rakasti suunnattomasti. Arvelisin kuitenkin Erroll Garnerin ja Johnny Otisin bändissä soitelleen Devonia Williamsin olleen Jaylle melkoisia virittimiä tulevaan.

1944 Jay lopetti koulunpenkin haudutuksen ja valehteli ikänsä mennen armeijaan, jossa hän vietti uskomattomat kahdeksan vuotta. Viihdytysjoukoissa Jay saikin omalaatuista mainetta. Hän oli myös varsin tyrmäävä nyrkkeilijä, useiden mestaruustitteleiden haltija, mutta päätti lopettaa kehäilyn 1949 pieksettyään Billy McCannin kehässä sairaalakuntoon. Alaskan mestarina oli hyvä lopettaa. Hawkins rupesikin tyrkyttämään muhkeaa, shoutermaista laulutapaansa rahanteon katalysoimana. Olihan hänestä pidetty - ainakin armeijan kekkereissä, mikä ei välttämättä ollut mikään astinlauta menestykseen.

Madoda ngenzeni na???

Eli zulukielestä suomeksi: "Arvoisat herrat, mitä olen tehnyt?". Tämä kysymys lienee muljahtanut Jayn mieleen hänen lopulta päästyä aivan oikeaan yhtyeeseen. 50-luvun alussa hän nimittäin näki keikalla maineikkaan Tiny Grimesin & His Rocking Highlandersin. Tiedä sitten pitikö hän Grimesin mestarillisen combon käyttämistä kilteistä, vaiko pelkästään musiikista. Ilmeisesti kummastakin, sillä Jayllahan on lievästi sanoen bizaari ja omalaatuinen huumorintaju sekä selviä lahjoja runouteen. "A pain called 'Had to eat more' made me get a job" hän lauleli myöhemmin. Hawkinsin kerrotaan menneen takahuoneeseen ja saaneen paikan pianistina Rocking Highlandersissa, jossa soittivat mm. upea saksofonisti Red Prysock ja rumpali Sonny Payne. Jay sai luvan myös laulaa bluesia - kaiken muun ohella, sillä hänestä tuli bändin yleismies, jonka toimenkuvaan kuuluivat Grimesin hovipalvelijana toimiminen, henkivartiointi, koirankusetus, kokkaaminen, autokuskin hommat jne. Vuosi Grimesin mukana kiertueella pitkin USA:ta riitti, roskaruoka ja yöpymiset autonpenkillä tai asuntovaunussa eivät vastanneet Jayn kuvaa showbisneksestä. Kuitenkin hän teki levytysdebyyttinsä juuri Grimesin bändissä, joka tuolloin levytti Gothamille.

Gotham (1953)
295 Why Do You Waste My Time
        The Carnation Hop

A-puolella kuullaan Jayn vielä hieman kypsymätöntä laulua. Kappale ei ole mitenkään erinomainen, ja B-puolella on instrumentaali, joita Grimes ruukasi tehdä korikaupalla. Tämä 1953 julkaistu kiekko ei aikaansaanut kansannousua, mutta yhdessä Atlanticille tehdyn Grimes-session kanssa se näytti vihreää valoa Jaylle tuoden tarvittavaa kokemusta. Tammikuussa 1953 Grimes nimittäin äänitti pumppuineen Atlanticille viisi biisiä, joista "The Man I Love" ja "Begin The Beguine" julkaistiin numerolla Atlantic 990 kolmen muun jäädessä hyllylle. "Peanut Vendor" sekä Jayn laulamat "Screamin' Blues" ja "My Dream" voisivat olla kiintoisaa kuultavaa, sillä julkaisun esteeksi muodostui seikka, että Atlanticin omistaja Ahmet Ertegun halusi Jayn laulavan kuin Fats Domino, johon Jay oli antanut piikikkään vastauksen: "Hae Fats itse laulamaan Fats Dominoa." Jaylla oli jo tuolloin käytössään Screamin'-etuliite, jonka hän oli ansainnut eräässä länsivirginialaisessa klubissa mylvimällä ja hourupäisellä huutolaulullaan. Hawkins sanoo tarkoituksella kehittäneensä moisen mielipuolisuuden ja kipeän naurunhörötyksen välimaastossa tarpovan tyylinsä erottuakseen muista. Erottuihan hän, ei vain laulutavallaan, vaan liikkeillään, jotka nekin olivat mielenilmaisuja, ja myöhemmin hän erottui TODELLA, kun ruumisarkut ja pääkallot tulivat kuvaan.

Huominen eilen

Liityttyään Lynn Hopen johtamaan bändiin vuoden -53 syksyllä Jay esitti ensimmäiset kauhuefektinsä keikoilla. Perkeleen kanssa oltiin tultu sinuiksi, mutta samalla Jay alkoi vaikuttaa yhä enemmän mau-mau -kannibaalilta - mieshän pitää ruoasta. Tosin hänen esiintymisasunsa olisi aivan hyvin voinut olla pakkopaita, jossa voi huoletta sätkiä primitiivisten riittien ja loveen lankeamisen ottaessa paikkansa.

Hawkins soitti myös Fats Dominon bändissä, mutta lempattiin pois liian omituisten juttujensa takia. Fats onkin todennut Jayn olleen "a weird person", mutta sitähän hän olikin. Tavattuaan Wynonie Harrisin hän sai hommia Baby Grand -klubista New Yorkin Harlemista, ja Apollo-merkin A&R-hemmo löysi Jayn tuosta turkkilaista saunaa muistuttavasta luolasta vieden miehen Apollon alamerkille Timely, joka julkaisi 1954 Jalacy Hawkins -nimellä kaksi singleä.

Timely (1954)
1004 Not Anymore
          Babtize Me In Wine
1005 I Found My Way To Wine
          Please Try To Understand

Näillä kappaleilla Jay on löytänyt hornasta varsin kuumaa käristystä. Hän huutaa nämä r&b:tä ruoskivat kappaleet suunnattomalla eläytymisellä, ja "Babtize Me In Wine" joutui pannaankin jumalanpilkan (?) takia. Kappaleet julkaistiin uudelleen 1957 Apollolla (506 ja 528 samassa järjestyksessä), eikä silloinkaan menestytty. Seuraavana vuonna Jay teki kaksi singleä, jotka olivatkin jo sitä keskushermostoa rienaavaa taattua huurua, voodoota ja silta tulevalle.

Mercury (1955)
70549 This Is All
           (She Put The) Wammee (On Me)

Wing (1955-56)
90005 You're All Of My Life To Me
            Well I Tried
90055 Even Though
            Talk About Me

Mercury-45 on kuin miehen rankka tilitys, todella karmivaa kuultavaa. Jayn valituksessa on silkkaa hirviömäisyyttä, joka muuttuu omituiseksi hautausmaapolkaksi keskitempoon B-puolella. Tämä "Wammee" on loitsukappale, Jay levytti tämän uudelleen "The Whammy" -nimisenä 1963, ja mukana ovat savuavista sieraimista tulevat puuskutukset, sekä paranoottinen ääniburblinta. Mercuryn alamerkillä Wing julkaistu single puolestaan ei kipinöinyt samoin aihein, sillä A-puoli on erittäin viihteellinen balladi, joka ei oikein onnistu. Sen sijaan B-puolella on armoton, hidas helmi: tässä Jay ja saksofoni "puhelevat". "Minä yritin, minä YRITIN parhaani"... Jotenkin tämä ei kuitenkaan ole lohduton, sillä kuten monilla muillakin Jayn levyillä, jää kuulijan päätettäväksi onko mies tosissaan, vai pilaileeko hän. Kiekot julkaistiin nimellä Jay Hawkins.

Viidakko alkoi säpistä kuitenkin pelottavammin, kun Jayn onneton manageri Stan Patt möi 50 taalalla managementin Irv Nahanille, joka ensitöikseen raahasi Jayn pois Atlantic Cityn juottoloista ja tekemään levyä philadelphialaiselle Grand-merkille.

Grand (1956)
135 Take Me Back
        I Is

Nyt mentiin jo psykedelimaan korvan taakse. Siinä kun "Take Me Back" on varsin "normaali" kappale, ruikutus päästä takaisin syliin, "I Is" on tolkutonta kuultavaa nerokkaine lyriikoineen. Jay oli äänittänyt Grand-merkille myös kappaleen "I Put A Spell On You" sekä autoylistyksen "$ 10.000 Lincoln Continental", jotka uusi manageri osti itselleen ja tuhosi ne samantien. Irv Nahan poltti nauhat ilmeisesti siksi, että kappaleet olivat varsin viihteellisen kuuloisia, Nat King Colelta tuoksahtavia. Nahan arvioi (lehmännahan?) myös, että "Spell" ei ollut rakkauslaulu vaan pikemminkin yliluonnollinen juttu. Rakkauslauluna se olisi sovinistinen, S/M-biisi.

Arkkuatri

Ilmeisesti Irv Nahan on vastuussa myös siitä, että Jay päätyi Columbian alamerkille OKeh v. -56. Tämä neljä singleä ja albumin tuottanut periodi muodosti kuluttajien mieliin sen perikuvan nyt Screamin' Jay Hawkinsina brillatusta artistista, joka ei vieläkään ole saanut tallottua saappaitaan savesta. Monille Jay on yhtä kuin "I Put A Spell On You", eikä lainkaan väärin, sillä niinhän se on. Jaysta muodostui kuitenkin OKeh-levyjensä tuella sensaatio, aikuisten kauhu ja nuorten diggaama omituinen voodoo-shamaani. Tokihan on selvää, että Jayn mielipuolista musiikkia ja karjuntaa auttoivat seikat kuten tuolloin tehdyt halpiskauhuelokuvat, Sputnikin laukaisu, "olla erilainen" -mentia, jota kyllä pystyi olemaan Jayn siivellä.

OKeh (1956-57)
7072 I Put A Spell On You
          Little Demon
7084 You Made Me Love You
          Darling Please Forgive Me
7087 Frenzy
          Person To Person
7101 Alligator Wine
          There's Something Wrong With You

Kaksi ensimmäistä julkaistiin v. -56, loput 1957. Jos joku kappale ansaitsee klassikon maineen monitoimivuudessaan, se on "I Put A Spell On You", kappaleeseen tuntuu löytyvän uusia värejä ja visioita kerta kerralta; esimerkiksi Jim Jarmuschin emigranttileffassa "Muukalaisia paratiisissa" on "Spell" hyvinkin kantava voima sen soidessa amerikan-unelmaa etsivien unkarilaisten taipaleessa. Uskoisin useimpien tuntevan tämän kappaleen, joka todella pudottaa housut ja panee kuuntelemaan, mikä on asia. Kappaleen pääosassa ovat tangahtava rytmi, saksofoni ja Jay, joka kurlailee paikoin kuin skitsofreeninen gorilla. "Spellin" synnytykseen liittyy meitä aina kiinnostavaa tietoa, kuten että Jayn piti ennen levytystä päästä "vireeseen". Studioon tuotiin usea kori viinaksia, sapuskaa ja sen sellaista. Kappaleen julkaisun jälkeen se meni oitis pannaan "kannibalististen ja epämääräisten huutojen" takia, ja Jayn täytyi tehdä uusi versio. Hänhän ei tietenkään muistanut edes sanoja, ja piti kuunnella omalta levyltä miten oma kappale menee. Nykyisin kuunneltuna "Spell" ei kovinkaan tulisi pannaanjulistetuksi, mutta 50-luvun McCarthy-Amerikassa Jay merkitsi jotain kommunismia. Mainittakoon, että tuo "Spellistä" saksittu röhkinä löytyy LP:ltä "Stewed Moonbeams In Wavy Gravy" (Edsel ED-283), ja mainitulla kiekollahan on parikin Screamin' Jay -jäljittelijää, Hurricane Harry ja Lloyd Fatman.

"Spellin" kääntöpuoli "Little Demon" on hervoton novelty-rock & roll, Hawkinsin ja Nahanin yhteistyössä tekemä rivakka ralli, jolla foni raikuu, ja Jay puuskuttaa kuin helvetinjuna. Hillitöntä kuultavaa, jopa niinkin, että Jay ponnahti koville pakettikiertueiulle Suurten Tähtien kanssa. Omistuista on kuitenkin se, että Jay todellakin oli jonkun aikaa itsekin Suuri Tähti, mutta "Spell" ei kivunnut edes r&b-listoille! Odotellessaan levyn tulostusta Jay ehti porskuttaa jälleen Fats Dominon bändissä ja The Turbans -lauluporukan saksofonistina. Ehkäpä "Spellin" myynti olikin kollektiivista pitkän ajan tulosta ja se on Jayn ikuinen taakka. Toinen OKeh-45 oli naurettava seuraaja "Spellille", sillä nyt Jay sekoili humoristisesti balladien - Nat King Cole-maisten - suvannoissa. Hänen vahva äänensä antaa kuitenkin paljon anteeksi ja jättää jälleen "onko se tosissaan" -kysymyksen mieleen.

V. -57 Jay oli kuitenkin sensaatio. Ollessaan Alan Freedin show-jutuissa Jaylle tuli ruumisarkku-efekti: Jay itse ei millään meinannut mennä arkkuun, mutta Freedin korottaessa taalamäärää Jay kannettiin arkussa lavalle. Tästä seurasi selvityksiä lakien kanssa, Jayta syytettiin kuoleman halveksunnasta ja sillä pilailusta. Mutta kuolema oli Jayn elo, savupommien siivittämä arkusta nousu sotamaalauksessa jäi taatusti ihmisten mieliin. Jay oli klovni, jota eivät toimittajatkaan kyenneet pitämään sanansäilässä, koska Jay oli nokkelampi sanasieppari. V. -57 Jay filmattiin myös Charles Dubinin ohjaamaan ja Ralph Siepen Paramountille tuottamaan elokuvaan MR ROCK & ROLL, joka kertoi Alan Freedin tarinan lusmuilevasti. Vaikka filmillä ovat mm. Little Richard ja Frankie Lymon, Jayn osa leikattiin pois, koska, kuten Jay NOW DIG THIS -lehden haastattelussa kertoo, "Sanoivat minun pilkkaavan mustia, ja sanoin, ettei Tarzan-kuvissakaan tollasia tultu valittaan. Miksi minua kiusataan, minä olen blueslaulaja, joka valitsi tiekseen afrikkalaisen bluesin ollen erilainen. En varastanut keltään mitään, mulla on oma juttuni, joka tulee mun tyhmästä päästäni." Onneksi Jayn valokuvia MR ROCK & ROLLista on sentään nähty, hän on lakanoissa ja todellisen kannibaalin näköinen. Muitakin hassuja juttuja Jayn fleksatiivisiin esiintymisiin riittää, kuuluisin on se, että The Drifters lukitsi Jayn arkkuunsa, eikä tämä päässyt lavalle klaustrofobiassa kylpeneenä. Jayn show oli kuin mielenmajoitus henkimaailman juttuihin: arkku kannettiin savuiselle lavalle, bändi soitti kavahtavaa biittiä ja NARSK! Arkusta pyllähtää viitoihin sonnustautunut pahan pappi kädessään "Henry"-pääkallonsa kepin puttina. Tämä Henry poltti aina savukkeita.

Ehkä juuri tällaisten viihteellisten balladien julkistelu (taustalla laulaa The Ray Charles Singers) löi naulan arkun kanteen. Tuskinpa kukaan "hep"-nuori halusi moista pelleilyä. Kuitenkin hän sai mainetta - hyvää ja huonoa - efektiivirikkailta keikoiltaan, joissa oli aikaansa edellä oleva valo- ja savushow. Jay oli eritoten mustien suosikki, koska pelko on kiehtovaa, eikä kukaan viitsi tai kehtaa mennä itse julkiselle näyttämölle heilumaan poppamies-tamineissa ja murisemaan lihaksia vapattavaa ultrasäteilyä. Jaylle oli siis tilaus, heh heh. Hän muodostui minikultiksi, mutta "Spelliä" seuranneet levyt olivat totaalisia floppeja myynnnillisesti. Vaikka Leiber & Stoller -tiimi teki hänelle kappaleen "Alligator Wine", joka jäi hänen viimeiseksi OKeh-sinkukseen, mitään ei ollut tehtävissä. Screamin' Jay Hawkins oli yksinkertaisesti liian paljon aikaansa edellä tai sitten tulossa tulevaisuudesta matkalla menneisyyteen. Tuosta "Alligator Wine'sta" on muuten Jay todennut, että kappale on hänen oma kynäilynsä, ja siksi hän esittää, ja on levyttänytkin sen nimellä "The Feast Of Mau Mau". Itse kappale on siirtymä Afrikan urbaanirämeille. Ääniefektit (viidakko kuhisee ja swamp thing on tulossa...), primitiivinen giljotiinipauke sepän pajassa yksinkertaisesti ottaa kuulijan päästä kiinni. Jay itse selostaa mylvien ja koristen, kuinka tätä viiniä tehdään. Tämä apokalyptinen kappale on erittäin visionaari ja jos innostutte tekemään tätä viiniä, se voi jäädä yritykseksi, sillä ensin täytyy saada kiinni se taaksepäin lentävä kärpänen ja pyydystellä mm. sammakoita. Tavalliselle kengänpohjan kuluttajalle Jayn tekstit eivät ilmeisesti kolahda, mutta toisaalta, epäilen ovatko BN:n lukijat näitä "tavallisia". Ehkä viininvalmistus onnistuukin! Melkoista kuraa se mahtaa kuitenkin olla. Mainittakoon vielä tästä tsibaleesta, että rytmi on todella kuin soundtrack "Ilmestyskirja Nyt!" -leffan jaksoon, jossa tapaamme eversti Kurtzin "värikkäässä" miljöössään. Kaikenlaisia rääkäisyjä kuullaan. Villi juttu, ja kun B-puolellakin on hieman "Spellin" tapaan tangonilkuttava "There's Something Wrong With You", jossa Jay heti ensitöikseen kurlaa ja mörisee baritonisaksofonien pyrkiessä jäljittelemään häntä (tai toisinpäin), niin antaisin sinkulle weirdo-mitalin. Jay murisee kimmasiipastaan, joka on hänen mielestään "pimahtanut", koska sapuskat rupeavat maistumaan omituisilta, käytös on muuttunut ja voikin narisee. Pimu ei kuitenkaan aio jättää Jayta ennenkuin lehmälle kasvaa siivet (!), joten reiluna miehenä Jay tyytyy toteamaan, että "olen väsynyt jankkaamaan, akka, sinulle on sijaisia". Hulppea kappale!

Ennen "Alligator Wine" -singleä OKeh oli julkaissut mainion "Frenzy"-molotuksen, jonka B-sivulla on Teddy "Mr Bear" McRaen simppelinerokkuus "Person To Person", hitaanpuoleinen tahdonilmaus. Levyttiköhän Teddy itse kappaletta, hänhän oli myös melkoinen kurkkuäänäri. "Frenzy" paraatipuolena on erittäin murskaava ja hullu rock & roll -pala, vimma on parodiallista pauhausta ja mainittakoon, että useat psychobilly-bändit ovat yrittäneet coveroida tätä biisiä, mutta siinä taas näkee sen jutun: nuoren valkoisen poitsun ääni on kimitystä ja rupeaa ottamaan vain ohimoon. Saavutus sekin, "Alligator Wine'sta" yritti edesmennyt The Vibes saada aikaan jotakin, mutta tulos oli surkea.

Ennen Jayn mapittamista OKeh julkaisi häneltä albumin "At Home With Screamin' Jay Hawkins", joka oli tietysti kaatopaikan täytettä: siksipä sen originaalipainos onkin nykyisin keräilijäharvinaisuus (muttapa levy on julkaistu uudelleenkin). Itse asiassa levy julkaistiin Epic-merkillä, ja shakkilautakuvioisissa housuissa vehkeineen kannessa sittaava Jay muistuttaa pikemminkin pelleä kuin noitamiestä. Levyllä oli muutamia kappaleita 45-urien lisäksi, jotka näkivät neulan ensi kertaa: "Deep Purple" -viihde, loppua kohden sairaaksi menoksi menevä viihderalli "I Love Paris". Laardiksi hän pistää "You Made Me Love You" -balladinkin esittäen kuitenkin kadunkulma-r&b:tä a la "Yellow Coat" ja "Hong Kong", joka onkin todellinen huumoriripala. Jay rääkyy läskit seinille ja puhuu kiinaa tyyliin "pjongpatiopjang, matio". Kappale kölköttööttää nytkytyksin, ja virneeseen suu menee, vaikka Jay koettaa todistella murhettaan, kun jätti tyttönsä Hong Kongiin. Kitarat soivat nausaattisesti, ja lievää viihde-morbista omaa myös "Orange Colored Sky" -tylsyys. Edsel-merkki julkaisi nämä biisit "Frenzy"-albumina 1982, ja LP:tä on yhä saatavana - jopa CD:nä, jolla on kaksi ennenjulkaisematonta "Spell"-sessiossa äänitettyä kappaletta ("You Ain't Fooling Me" ja "Please Forgive Me" toissoittona).

Syy Jay lähtemiseen OKehilta, major-merkiltä, juontuu siihen, että hän ei saanut rahaa levytyksistään. Häntä pidettiin sairaana barbaarimaisena hulluna ja tuomiopasuunana jopa siinä määrin, että hänelle ei ruvettu myymään edes elinkeinolleen tuikitarpeellisia ruumisarkkuja. Jay ei myöskään liittynyt NAACP:n jäseneksi - liekö häntä sinne haluttukaan? - ja OKehilta lähtö tapahtui liekkien ja leimausten sekä ärräpäiden siivittämänä.

Hawkins äänitti vielä v. -58 riippumattomalle philadelphialaismerkille neljä kappaletta tuntemattomien muusikoiden säestämänä:

Red Top (1958)
126 Armpit No. 6
        The Past

Nämäkin jäivät verisiksi ohareiksi, ilmeisesti yhä ovat julkaisematta kappaleet "I'm So Glad" ja "Wake Up & Live". Muuten, nämä olivat Official-merkin bootlegilla nimeltä "I Is", joka vedettiin hyvin pian markkinoilta pois. Taisivat Officialin sakki kerrankin ruveta leikkimään väärän miehen kanssa ja Jay langetti kirouksen heidän ylleen...

50-luvun loppuvuodet Jay vietti reissaten pakettikiertueila siirtyen pikkuhiljaa Havaijille, jostapäin hänelle oli tarjottu vakanssia kuuluttajaksi/esiintyjäksi Honolulun Forbidden City -klubiin. Vaikka Hawkins joutui karsimaan lavarekvisiittaansa klubien koon suhteen, hänestä muodostui eräs Havaijin maineikkaimmista viihdyttäjistä kaikenlaisissa yökerhoissa.

Uudelle kymmenluvulle proput savuten

Hawkins äänitti Kingin studioilla Cincinnatissa 60-luvun alussa kolme kappaletta ("Alligator Wine", "I Put A Spell On You" ja "Angel Of Death"), joita ei julkaistu. Merkittävämäpää oli se, että eräällä keikalla Miamissa 1962 Jayn savupommi räjähti sytyttäen yleisön joukossa olleen tytön nimeltä Pat Newborn nahan palamaan. Patin päästyä sairaalasta Jay huolehti hänestä ja heistä tulikin hyviä ystäviä. Nyt hieman lipsahdettiin ajasta etuilemaan, sillä olihan Jay hortoillut levytysten toivossa vanhojen kavereidensa luo New Yorkiin ja yksi levy julkaistiinkin. New Yorkissa Teddy "Mr Bear" McRaen orkesterin kanssa tehdyt siivut ovat Jayta hulluimmillaan!

Enrica (1962)
1010 I Hear Voices
          Just Don't Care

Siinä kun B-puolen jump-rytminen kappale on tavallinen donitsi tarttuvine säkeineen, paraatipuoli on karmea hallusinaatiotango, jolla Jay soittaa urkuja, vaikkeivät ne luo kuin klaustrofobista mustaa aukkoa. Tämä kappale todella pysäyttää, ja heikkohermoiset tuskin uskaltavat soittaa sitä yksin pimeässä huoneessa. Kappaleella kuuluu kaikenlaista sähinää ja skitsofreenisiä vapatuspuuskutuksia. McRaen bändi käytti levyn etiketissä nimeä The Chicken Hawks, jonka Jay sittemmin on lanseerannut taustabändinsä - koostui se sitten keistä tahansa - nimeksi. Todella mielipuolinen kappale, kuin hullujenhuoneelta!!!

Palataksemme Pat Newborniin, Jay ehdotti tälle duo-aktia. Näin syntyi Screamin' Jay Hawkins & Shoutin' Pat -kaksikko, joka teki itse asiassa pari levytystäkin. Ensimmäinen sai julkaisunsa Jayn kaverin ja samalla pehmopopin sanansaattajan Peter DeAngeliksen tarjottua tilaisuutta levyttää kevyestä linjastaan tutulle Chancellor-merkille. Russ Faithin orkesterin kera syntyi yksi 45.

Chancellor (1962)
C-1117 Ashes
              Nitty Gritty

Single jäi täysin vaille menestystä, vaikkakin sellaisen hakua voi selvästi aistia varsinkin A-puolelta, joka kulkee tässä "Teenager In Love" -soinnutuksessa, tosin Jayn megalomaanisen maskuliininen huutava ääni tuo mieleen jotain muuta. Pat ei tyydy kuin mölähtelemään ja kommentoimaan välissä kappaleen kertoessa rakkaudesta verrannollisesti tuhkaan - tupakantuhkaan, kuten on sanottu. Tämä savuke käryää loppuun asti sen kummemmin imemättä, ja pitäisin levyä Jayn iskuna tanssilevymarkkinoille... ja jos tämä olisi sinne asti päässyt, olisin myynyt sormeni. Sesam-luut olisivat tulleet kaupan päälle, mikäli omaan typeryyteensä romahtava, nimensä veroinen "Nitty Gritty" olisi tehnyt saman. Onneksi Jay ei kuitenkaan ole levytellyt näitä uusiksi, vaikken "Ashes'in" tapauksessa panisi pahakseni. Hänhän on levyttänyt tietenkin "Spellin" monta kertaa kykenemättä koskaan saavuttamaan alkuperäisen maagisuutta, ja muitakin sotkuja, kuten "Little Demon" nimellä "Mountain Jive" tai "Frenzy" uusin sanoin "Stone Crazy" -nimisenä hänen uraansa liittyy.

Jay lennätti Patin myös Havaijikeikoilleen, ja kaksi minulta kuulematonta kappaletta julkaistiin -63 live-äänityksinä LP:llä "A Nite At The Forbidden City". Biisit olivat "Whammy", jonka Jay oli jo aiemmin levyttänyt ja tuli levyttämään pian uudelleen, sekä "Seems Like You Just Don't Care", jonka arvelen olevan saman kuin Enricalle tehdyn B-sivun. Havaijin lisäksi Jay & Pat kävivät myös Japanissa esittämässä vastinetta samuraille.

Loppujen lopuksi tämä Jay & Pat -duo oli tylppäikäinen, sillä Pat meni ja jopa puukotti Jayta, koska tämä hengasi tulevan vaimonsa Ginnyn kanssa.

Uutta tulta uraan tuli erään John P. Cannin nähtyä Jay Havaijilla. Cann oli vankkumaton fani ja tarjosi palveluksiaan managementin muodossa. Pian oltiinkin New Yorkissa äänittämässä sessiota Sammy Lowen orkan kera. Vaikkei tästä Roulettella julkaistusta 45:stä irronnut menestystä (Jay on OMAPERÄINEN, myös siinä, että osaa tehdä & valita kappaleet, joita ei Bobby Vinton -fani kuuntelisi... jos kuuntelisi, halvautuisi!), se oli napanuora Englannin r&b-boomiin.

Roulette (1963)
4579 The Whammy
          Strange

"She put the whammy... oooh, ooooee-oohh on me!", mylvii Jay instrumenttien luikerrellessa kuin madot pääkallon silmistä. Tämä on huima juttu, ja Englannissa Columbia julkaisi singlen (DB 7460) - kolmas Jayn britti-45 - antaen ehkä tietämättään boostia miehellemme, sillä "Spell" oli tunnettu Englannissa, koska useat uus-r&b-bändit esittivät ja levyttivät sitä pyrkimättä edes ja onneksi juurikaan jäljittelemään Jayn koristavaa korinointia. "Whammyn" 'madot', 'voodookäärmeet' ja muut pakenivat silmäkuoppiin kertosäkeen alkaessa hyllyä kuin säkättävä monstermobiili, jossa sytkät on päin peetä.

Tässä Roulette-sessiossa äänitettiin erään tuntemattoman kappaleen lisäksi "Party Girl", "Feast Of Mau Mau" ja - uskokaa pois - "A Hard Day's Night" (!).

Salamoita Englannin taivaalla

Hawkins maksoi itse vuoden -65 tammikuussa matkansa ja keikkansa Englantiin. Hän esiintyi iltapäivällä esim. Lontoossa ja illalla satoja kilometrejä pohjoisempana. Vaikka Jay oli matkareissujen väsyttämä aina toisella keikalla, hänestä oli valloillaan legendaa, kuten että hän ajoi seepranväriseksi maalatulla Lincolnilla läpi New Yorkin ja Jaykin kuuli näitä juttuja antaen osviittaa, että ne olivat totta, vaikkeivät ne ehkä olleetkaan. Jay ja Ginny pitivät Englannista niin lystisti, että olivat siellä heinäkuuhun -65.

Ennen paluutaan Amerikkaan Jay oli ehtinyt levyttää Englannissa Planet-merkille albumin, jota en ole kuullut. Deccan studioilla toukokuussa -65 äänitetty levy sisälsi paljon balladeja, sekä "Night & Day" -tyylisiä kappaleita; viisi jätettiin hyllylle. Amerikassa Jay äänitti vahvatuntoisen singlen Welton Youngin orkesterin kanssa vailla menestystä.

Providence (1965)
411 Poor Folks
        Your Kind Of Love

"Poor Folks" on rankka, hidas ja huutovalittava kappale. Itse pidän tästä paljon, vaikkei tässä varsinaista "koukkua" olekaan. Meitä on moneksi, ja siellä on niitä, jotka ruikuttaa ja jotka ottaa sen iloisesti. Jayn suhtautuminen on kantaaottamaton, mutta ääneltään brutaali. Kääntöpuolella on mitä menevin nylkytysjumppi, jota kuunnellessa tulee mieleen esiaskel hänen eräisiinkin Philips-biisehinsä; Jayn ääni on kuin Roy Brownia vedettäisiin jengoille! Mukana on pieniä mörähdyksiä ja ilmeisesti Jay äänitteli Laurie- ja Holton-merkeillekin jotain muljautuksia, muttei mitään (uskallettu?) julkaista.

Vuoden -66 alussa Jay palasi Englantiin tuoden arkut, pommit, salamat ja melkein itse pirun mukanaan. Kiertue oli vähintäänkin sensaatio, mutta ehkäpä Jayn kappaleet kuten "Alligator Wine", "Frenzy" jne. olivat aivan liian mielettömiä britti-r&b-bändeille, sillä ne eivät uskaltaneet niitä ruveta tekemään. Eikä Jaykaan Englannissa saanut listamenestyksiä - ellei sitten oteta huomioon Animalsista lähteneen Alan pricen "Spell-"menestystä ja Nina Simonen sinänsä näkemyksellistä hittiä. Ja Simonehan oli musta jenkki, joka ajoi - ja ajaa - paljon rotuasioita pysyen vartalo suorana päämääriensä kanssa. Jay muuten tarjosi "Poor Folks" -kappalettaan Simonelle, mutta tietääkseni Nina ei sitä levyttänyt.

Providence-45:n floppaus ei turbaaneissa viihtyvää hourupäätämme lannistanut, vaan hän pääsi levyttämään Decca-merkille v. -67. Olen hieman väärä henkilö sanomaan näistä biiseistä mitään, sillä vaikka sielukkuutta piisaa, jotenkin nämä jäävät hääppösiksi, vaikkakin olen soul-väen puolelta kuullut paljonkin eriäviä näkökulmia. Liekö syy siinä, että on pienet korvat joilla ei juuri lennellä...?

Decca (1967)
32019 All Night Long
             I'm Not Made Of Clay
32100 I Put A Spell On You
             You're An Exception To The Rule

Todetaan vain, että aika erilainen versio "Spellistä" on saatu aikaan. Levyt ilmestyivät loppuvuodesta -67, eikä niitä juurikaan noteerattu, mikä onkin jo normaalia Jayn asioidessa. Deccan ja Hawkinsin yhteistyö ei kantanut pääkalloa, joten Jay häippäsi Havaijille röhkimään tuttuihin klubeihin joksikin aikaan saaden sittemmin residenssin MC:nä/huuliveikkona & laulajana eräässä strippariklubissa, jossa asioivat eritoten Vietnamin sodan veteraanit. Pari vuotta kulahti pelleillessä, ja todettakoon nyt tässä sekin, että Jaylla todellakin on patesta viihdyttämiseen ja pelleilyyn - onhan häntä billattu joskus nimellä "The clown of rock & roll" (kuka mahtaa olla "king"? Elviskö? Vai Earl King?!). Jayn asema jäi tietenkin strippariklubin ollessa kyseessä hieman taka-alalle, sillä tunnetustihan ukot kyttäävät mieluummin riisuutuvia naisia kuin katselevat esim. Jayn pärstää. Hawkinsin osaksi jäikin selostelu ja rasvaisten vitsien heittely. Laulamista kuultiin enemmän strippariklubin vieressä sijainneessa country & western -baarissa, jossa Jay esiintyi ilmeisesti joillekin muille kuin redneck-henkisille partasuille. Juuri tuossa klubissa Jay sai idean tehdä kantri-biisi, ja hänellähän eivät ideat jää vaappumaan puolitiehen. En ole tätä sittemmin Philipsille levytettyä singleä kuullut, sillä se julkaistiin vain Havaijilla. Olisiko peräti harvinaisin Jayn sinkku? "There's Too Many Teardrops" / "Makaha Waves" oli nimikkeistö, ja tuo kääntöpuoli taitaa olla havaijilaistyylinen juttu.

Tannopon-tabletit pannaan!

Jaylle urkeni ura Philipsin levytähtenä 1969-70. Tämä diili tuotti kuusi singleä ja kaksi LP:tä, jotka on julkaistu uudelleenkin tuplana Edsel-merkillä ("Feast Of The Mau-Mau"). Aikakauteensa nähden kyseessä on varsin kovaa r&b:tä! Ensimmäisen albumin nimi "What That Is?!" voisi hyvinkin saada vastauksen "God Bless The Human Shit". Levyn kohokohtiin kun lukeutuu eittämättä Jayn myöhemminkin levyttämä "Constipation Blues" eli "Ummetus-blues". Tämä hidas, tietenkin valittava blues soljuu kuin kovettunut pökäle ummetuspotilaan mahassa. Jay kurnii ja matkii erilaisten pierujen ääniä. Kappaleen syntyhissa on mielenkiintoinen: Jay kirjoitti sen Havaijilla kun joutui sairaalaan ummetuksen takia 1963. Ei jööti yksinkertaisesti enää tullutkaan, ja kertomansa mukaan Hawkins sai kaikenlaisia lääkkeitä, joilla olisi pitänyt "irrota", mutta ei. "Siellä minä istuin vessassa ja kyyneleet valuivat silmistäni. Kysyin Herralta mitä pahaa olen tehnyt ja huusin 'let it go, let it go!". Samalla hän raapusti "efektejä" vessapaperirullalle, ja loppujen lopuksi - kuten kappaleellakin kuullaan - melkoinen satsi ehtaa mustaa räjähtää pytyn pohjille... Liekö sitä kuuluisaa neljän tuuman, jota eräs haukiputaalainen nuorimies päästelee putkimiesten vaivoiksi???

"What That Is" -levy on äänitetty livenä Club Amigossa, Hollywoodissa heinäkuussa -69 ja omistettu presidentti Nixonille. Levyn tuottajalle (Milan Melvin) ekstrapisteet, sillä tunnelma on tosi kuhiseva Jayn esittäessä sellaisia paloja kuin "Stone Crazy", "Dig", "Feast Of Mau-Mau" tai nimikappaleen, joka on eäs suurimmista suosikeistani - varsinainen freak-out-r&b! Äh ja höh. Tuskinpa mies olisikaan voinut hankkimansa kokemuksen luvin epäonnistua, sillä siinä kun hän laulaa ja mörisee sekä soittaa pianoa, taustalla on sellaisia nimiä kuin Earl Palmer, Plas Johnson jne. ja jopa jazz-nimi - ja Marlon Brando -leffaan "Wild One" (Hurjapäät) soundtrackin tehnyt äppylä - Shorty Rogers on sovittanut jouset kappaleeseen "I'm Lonely".

Toinen LP oli tituleerattu nimellä "Screamin' Jay Hawkins" ja se sisälsi studiomatskua Jayn sovittamana. Hemmetin lupsakkaa r&b:tä tältäkin löytyy, eritoten mylvivä versio "Please Don't Leave Me'sta" sekä "Bite It" ja peräti "Our Love Is Not For 3" iskevät tähän kaaliin. Kuin kaataisi öljyä aivoihin - tai ainakin soijakastiketta. Philips-levyjen kannetkin ovat varsin vaikuttavia - "What That Is" on ajalle tyypillinen taideteos (voodoota tai jotain) ja toisella Hawkins miettii valkoisessa arkussa paneeko kannen kiinni vai nouseeko pois. Kuten totesin, levyt todellakin ovat vankkaa ja vanhakantaista kunnon r&b:tä - ne vain tehtiin pahimpina happovuosina, jolloin musiikki - pop-musiikki - oli jo mennyt lieveilmiöiden tulvaksi: oli ensin hippejä ja sitten näitä poliittisia aktivisteja, jippejä. Levyjen julkaisuvuosi ajoittui myös samaan, kun Charles Manson "perheineen" käväisi tappamassa mm. Roman Polanskin vaimon Sharon Taten - joka muuten on säilynyt historiankirjoissa lähinnä ristisanatasolla.

Listaan alle Philipsin single-julkaisut:

Philips (1969-70)
40606 I'm Lonely
             Stone Crazy
40636 There's Too Many Teardrops
             Makaha Waves
             (julk. vain Havaijilla)
40645 Do You Really Love Me
             Constipation Blues
40668 Do You Really Love Me
             Moanin' (Constipation Blues)
40674 Our Love Is Not For Three
             Take Me Back
40674 Our Love Is Not For Three
             Constipation Blues

Mitähän Philipsin päätösportaan päässä on kellunut? Optimistijollako?! Ihmetyttää, suorastaan AIVASTUTTAA parinkin biisin pompottelu singleltä toiselle (pierevä "Constipation Blues" eritoten). Oliko "Do You Really Love Me" ja "Our Love Is Not For Three" pamppujen mielestä Jayn paras ja kaupallisin anti yhtiölle? Tuskin, sillä siinä kun viimeksi mainittu voisikin olla, "Constipation Blues" tuskin hehkutti monenkaan radioaseman dj:tä. Ehkä he kuuntelivat Jayn selostaman intron levyyn, joka kuuluu näin: "Ladies and gentlemen, most people record songs about love, heartbreak, loneliness, being broke... Nobody actually went out and recorded a song about REAL PAIN. The band and I have just returned from the general hospital, where we caught a man in the right position. We named this song 'Constipation Blues'". Mutta kun näsäviisaalle dj:lle alkoi soljua eteen baritonisaksfonin aikaansaamia "pieruja", hän taatusti rupesi menettämään ruokahaluaan. Kaksi viimeistä Philipsiä julkaistiin muuten 1970 - ja samalla numerolla. Olikohan toinen joku spesiaaliprässäys vaiko moka? Samapa tuo, pressi ei ainakaan Hawkinsin aikaansaannoksia noteerannut, uutiskynnystä ei ylitetty, vaikka aihetta kerrankin olisi ollut. Olivathan Philips-LP:t "hittejä" kuitenkin kodikkaammissa piireissä - r&b-harrastajien keskuudessa ja taitavatpa olla sitä vieläkin - Jay kun on ajaton, eikä musiikki ole hänelle rajapyykki. Mies meloo upeasti eri tyylien lahdessa ollen vaikka Spike Jonesmainen vitsari, tai vaikka jatsari. Philips-kaudella Jay teki uransa parhaita sanoituksia, joihin ei aivan heti pääsekään hollille. Hän leikkii sanoilla, muuntelee niitä täysin selkokielen vastaisesti ja varsin herkullisia juttuja löytyy mm. "What That Is" -kappaleesta jne. Kerran kun kuulee, ei tajua, mutta parhaat ovat jo koukussa toisella kierroksella. Hawkins voisi aivan hyvin julkaista "runo"-kirjan, sillä tuolla rintamallahan päästetään nykyisinkin ala-arvoista "runoutta" ulos; sellaista, jota edes minä en uskaltaisi jättää roskapönttöön pelossa, että joku lukaisee sen ja nauraa itsensä katki. Hawkins on siis temaattinen nero! Vaikuttaa siltä, kuin hän olisi erinomainen - ja pyrkii siihen - jokaisessa asiassa, mihin ryhtyy. Ei mikään puolimatkan holopainen siis.

En tiedä mistä syystä hänen Philips-diilinsä ei läpäissyt katsastusta, ehkä hän ei vain ollut kannattava investointi. Isolta merkiltä siirtyminen riippumattomalle newyorkilaiselle merkille kävi Jaylta vaivatta - se oli koettu jo monta kertaa aiemminkin.

Queen Bee (1971)
1313/1314 Monkberry Moon Delight
                      Sweet Ginny

Tämä 1971 julkaistu kiekko on ainakin Red Lightningin "Screamin' The Blues" -koosteen mukaan levytetty Houstonissa, Texasissa 1970 ja Jay soittaa myös pianoa. Mukana ovat myös fonit ja vahvan versionpa Jay vetäisee Palle McCartneyn "Monkberry'stä". Kappale jumputtaa, rytmi on kuin paaluvasaralla aikaansaatu junttaus. B-puoli lienee omistettu Jayn mielitietylle - oliko sen oikea nimi muuten Virginia? - eikä henkilökohtaisuuksien vuoksi ole kovinkaan kummoinen - varsinkin kun biisi on tyhjänpäiväinen instro. Näissä levyissä (levyssä!) piilee sekin paha, että kitiseviä muoreja on raahattu korikaupalla väkättämään taustalle; vievät esim. "Monkberry'stä" hekutankit taskuihinsa.

Mukautumista?

Hawkinsin uraan tuli uusi sivu, kun hän äänitti Nashvillessä Line-merkille LP:n "A Portrait Of A Man And His Woman". Levyllä kuullaan mm. Tommy Alsupin kuusikielistä bassoa, bongoja, vibrafonia, urkuja ja kuoroa. Ei kuulosta hyvältä, mutta aivan kelvollista tämä on. Etunenässä "Itty Bitty Pretty One", "Portrait Of A Man", "We Love" ja What Good Is It". Jopa versio Conway Twittyn superhitistä "It's Only Make Believe" onnistuu! Melkoinen versio muuten. Levyn yleistunnelma on funkikas ja soulahtava, hieman pysähtynyt. Saattaa olla, että tätä on vaikea saada, mutta aussie-bootleggaajat Koala-firmasta ovat tunkeneet osan matskusta kahdelle LP:lleen v. -79 - ja tietenkin nekin ovat vaikeita saatavia, perhana. Tämä levy pyrkii jonnekin middle-of-the-road -kansan korviin siinä onnistumatta - levymerkkikin teki konkurssin pian.

Jay oli hieman pulassa, sillä seuraavatkaan sinkut eivät osoittautuneet minkään arvoisiksi. Itse asiassa ne ovat kehnointa miehen tuotannossa, vaikkakin varmasti joku löytää niistä myös hyvää sanottavaa:

London (1973)
196 Africa Gone Funky
        Africa Gone Funky (instr.)

RCA-Victor (1974)
PB-10127 Voodoo
                   You Put The Spell On Me

1973 julkaistu London-single on karmeaa kuultavaa Hawkinsilta. Kappale on sekava soidinmeno trumpettien kera. Rytkytetään ja ongitaan ilman matoa. Seuraavana vuonna julkaistu RCA-kiekko on parempi, mutta akkakuorohan se siellä taas vittuilee, urut ja trumpetti (tosin vain "Voodoo'lla") panevat palan legotaloon, eivätkä nämä kipaleet yksinkertaisesti onnistu. Jayn olisi pitänyt tajuta, että hänen matskunsa ei sovi disco-heilujille.

V. -76 hän onnistui vielä polttamaan itsensä proppujen ja valopanoksien lauetessa päin lärviä. Hawkins viettikin runsaasti aikaa sairaalassa seuraavina vuosina, mutta häneltä julkaistiin kokoelma-LP "I Put A Spell On You" halpamerkillä Versatile, ja osa kappaleista oli suunnitteluasteelle jääneen "The Beginning Of A New Dawn" -LP:n demostoa. Hawkins syöksyy viihteelliseksi kolmella New Yorkissa v. -76 äänitetyllä rallilla: "Ebb Tide", "I've Got You Under My Skin" ja "Time After Time". Jouset ovat mukana - ja kuorokin se siellä vonkuu jonkinlaisen huilunkin pihistessä... Ei tällainen paska osu minuun, mutta muutenhan Versatile-LP on kelpo hankinta, sillä levyltä löytyy "Spell'istä" versio, "Ashes" mutta myös "Africa Gone Funky" ja pitkästyttävä instro "Sweet Ginny". Yhtiö julkaisi myös singlen "I Put A Spell On You" / "Africa Gone Funky" (Versatile SS-700) v. -77 ja kappaleet ovat samat kuin jo aiemmin julkaistut London- ja Decca-versiot. Olihan Epic-merkkikin julkaissut jo v. -75 uusiksi OKeh 7072:n numerolla ML-5-2209, ja Englannissa julkaistiin 1978-79 single ("Spell") sekä kokoelma-LP Red Lightningin toimesta.

Hawkins oli siis ollut jonkin aikaa sokeana valopommiräjähdyksen takia, mutta onneksi näkö palasi ja 1978 hän sai esiintyä "American Hot Wax" -elokuvassa joutuen jälleen leikkelyn kohteeksi. Jaylla lienee jokin ihme taipumus päästä kusipääfirmojen talliin ja sama pätee leffoihinkin. Elokuvassa Jayta näkyy varsin värikkäissä kuteissa takahuoneessa, ja saadaanpa eksampli showstakin. "Ei kukaan aukonut päätään, kun 'King Kongissa' alkuasukkaat juoksenteli filmillä, eikä kukaan auo päätään, vaikka joku Kiss menee lavalle turvat maalattuna seepraksi. Minä maalasin kenkäni seepraksi ja heti vittuiltiin! Sanottiin, että tuo on väärin", kertoi Hawkins Blues & Rhythm -lehdelle -87 ja niinhän siinä kävi taas, että Hawkinsin osaksi sai jäädä lyhennetty performanssi "American Hot Wax'ssa". Olen itse kuitenkin nähnyt kaksi versiota elokuvasta, ja niistä ensin näkemäni on se "complete". Arvatkaa miltä tuntui, kun Alan Freediä näyttelevä Tim McIntire rupesi luomaan tunnelmaa... Bändi kuplii taustalla... Henget rupesivat suhahtelemaan ja VOT! - Jalacy posahtaa täysissä tamineissa arkusta vetäisten mahtavan version "Spellistä"! Ennen biisin aloittamista hän kuitenkin verryttelee kurlaten, kiljuen ja hyppien ympäriinsä kuin seonnut poppamies. Tämä on elokuvan vaikuttavin kohta, siinä jäävät Jerry Lee Lewis ja Chuckleberry keskinkertaisuuksiksi ja tavanomaisiksi taputtelijoiksi. Elokuvan soundtrack-LP:llä tuo biisi on tietysti mukana. Leffan menestystä verotti samaan aikaan tehdyn Travolta-paskan "Saturday Night Fever" julkistus - siinä ämmät, vaiko eunukkejako lienevät? Siis The Bee Gees kimittää... Muistan itsekin, kuinka sain juoksukilpailusta - jotka tietenkin voitin; muuten erittäin tyhmä harrastus, lopetin koska en halunnut juosta johonkin hemmetin maaliin... - vapareita "Hot Wax'iin".

Kymmenluvun päätteeksi Jay palasi studioon hirvittäviä mielessään. Hän aikoi tehdä disco-version "Spell'istä", mutta onneksi ystävät kiiruhtivat sanomaan, että elä hyvä mies mene munaamaan itseäsi! Niinpä New Yorkin Blue Rock -studio sai 1979 vieraakseen Jayn lisäksi Keith Richardsin, joka siis soittaa kitaraa tällä vain Englannissa julkaistulla singlellä. "Spell'in" kääntöpuolena oli "Armpit No. 9", ja myös edistyksellisyyttä - hyvässä [] pahassa [] (valitkaa ruutu ja rasti siihen!) - on mukana syntikoiden turvin. Paska versio, mutta "Armpit" on aika lailla jännempi - olihan Jaylla aikoinaan lavashowssaan nk. "armpitrubber", jonkinlainen kaapumasiina... (?). Levyn numero on muuten Polydor POSP 183, eikä Keef Richards vaatinut mitään maksuja soitostaan - se oli pikemminkin tilaisuus ja tunnustus hänelle, vanhalle juopolle.

Do you remember the 80's?

... Jotenkin, jotenkin. Jaylle 80-luku oli nousevan arvostuksen aikaa. Vihdoinkin hänen kulttimaisuutensa (joka tosin on edelleen pysytellyt siinä) oivallettiin varsinkin uudemman sukupolven voimin. Hawkinsilla oli työtilaisuuksia runsaasti New Yorkin klubeissa sekä Euroopassa, jossa hän vuosikymmenen aikana vieraili useita kertoja; bändinä oli Chicken Hawks, joka koostui vähän kenestä tahansa. Totta puhuen (no en minä tässä ole aiempaa tekstiä valehdellutkaan!) 80-luku oli "muutosten aikaa", kuten itäblokissa, ja myös Jaylle. Siinä kun joulun jälkeen katsoimme livenä Ceausescun teloituksen, Hawkins revitteli jossain klubissa pianonsa kanssa. Ei Jay ainakaan nyt tätä kirjoittaessani ole vieläkään tullut supertähdeksi, mutta perhanan menevää musaa hän saa aikaan.

Ilmeisesti ranskalaiset kärsivät ummetuksesta kosolti, ja englantilaiset eivät vain myönnä omaa kärsimystään (tee kovettaa mahan!). Edselin julkaisema kokoelma "Frenzy" pamahti ulos -82 rapaten tietä Jaylle, joka sitten menikin Pariisiin keväällä -83 ja äänitti albumin nimeltä "Real Life" suuren muusikkojoukon tukemana. Eritoten torvet ovat esillä, mutta syvästi tulkittu aloituskappale "Deep In Love" omaa silkkaa ranskalaishanuriakin! Tämä mm. atomisista sandwicheistä, pekoni-barbeque -kekseistä ja syvällä rakkaudessa olemisesta kertova kappale on upea! Taustatoitottajat kurnivat, rytmitys on tosi laiska ja myös synteettinen. "I saw what nobody else saw... - I saw too much", aloittaa Jay biisinsä, ja tiettyä sairasta boutique-tunnelmaa tässä on. Ranska onkin Espanjassa - ainakin siestan aikaan. Levyllä kurnii myös huuliharppu, bandonion, ja kuten todettu, vaskipuhaltimien joukko on suuri. Tällä Larry Martinin tuottamalla LP:llä ei ole kuin yksi kehno tai peräti skeida ura. Se on "Get Down France", kuin köyhänmiehen James Brownia. Useat kappaleista Jay on levyttänyt aiemminkin ja "Mountain Jive'kin" on itse asiassa "Little Demon" toisin sanoin, mutta "Constipation Blues" kyllöttää B-kyljen lopussa ja hemmetti, mitkä sotkut sieltä ruutaa! Tässä Jay pieree suullaan! Pain!

Tämä Paris Album -merkillä julkaistu kiekko ei ollut supermenestys, mutta muistan lukeneeni siitä arvioita lehdissä ja nythän se on uudelleenjulkaistu myös CD:nä. Taitaapi asialla olla Charly, joka on julkaissut muutakin matskua uusiksi mestarilta. Varsinaisen tuhtina on ukon ääni pysynyt.

Levyrintamalla seuraava julkaisu taisi olla kahden sukupolven hedelmällinen ja etten sanoisi mieletön yhteentörmäys: newyorkilainen Rudi Protrudin johtama garage-punk-bändi (heittävät 60-luvun garagea ja albumeja on ilmestynyt paljon - semmoinenkin tässä sivuseikkana, että nimellä Link Protrudi & Jaymen julkaistut kaksi LP:tä ovat ehdotonta kamaa Link Wraysta pitäville...) The Fuzztones soitti Jayn taustalla keikalla ja tilaisuudesta julkaistiin mini-LP, joka on peräti arvioitu BN:ssä. Jay ei eksynyt Midnight-levymerkille, joka levyn julkaisi, vaan koska hän oli New Yorkin scenessä alati mukana, entusiastimainen Midnightin pomo rukoili Jayta merkilleen. Ensimmäiset jutut kuultiin merkin kokoelma-LP:llä "Midnight Christmas-Mess", jolla on joululauluja. Jayn "It's X-mas (A Time For Giving)" on platan svengaavin biisi, mies ja piano puhaltavat menemään... Mutta toisaalta muut esiintyjät ovatkin eri sorttia, garage-punkkia ja sen sellaista. Tämä julkaistiin v. -84, ja Fuzztonesien kanssa tehty live-mini seuraavana vuonna. Levy on melkoinen kokemus, eritoten "Alligator Wine" puhaltaa uusia tuulia aivoihin. Tällaisten erilaisten kulttuurien yhteentörmäykset ovat monasti hurjia (vrt. Sonny Boy Williamson II meets The Yradbirds - eli Yardbirds, perhana). Vaikkei levy tarjoa kuin neljä biisiä (maxi-EP?), tunnelma on kauttaaltaan korkealla ja huumori kukkii. Vissiin tämä äänitettiin Midnight Recordsin joulupirskeissä, koskapa joulustahan sitä ivaillaan "It's That Time Again" -biisillä. Juu, ja löysinpä sen T. Takan tekemän arvionkin, BN 5/86 (=101), ja hänkin tuntuu pitävän tästä levystä. Taka on myös taannut lukijoille keikan intropuheen, joka on hyvin paljastava rämetarpomisineen ja jalanjyrsimisineen.

Hawkins on siis tunnustettu kuningas ns. erikoisemmissa piireissä, punkin ja kauhun ystävien paneeleissa. Ilmeisesti Midnight-sopimus on voimassa yhä, joskin holtittomana. Viime vuonnahan julkaistiin "At Home With Screamin' Jay Hawkins (In The Wee Wee Hours)", jolla oli -84 äänitettyjä juttuja: Jay & piano livenä klubissa ja tunnelma on korkealla, helkutti! Arvioinkin levyn pari BN:ää sitten.

Grrrrrbloohhhröööhh!

So what? Hawkins ei ole osoittanut suuria luomistarpeita viime vuosina. Uusia levytyksiäkin on arveluttava odottaa, koskapa mies tykkää leffoista ja aikoo perustaa sen ruokalan. Keikkojakin on piisannut, ja tottahan se on, että Jay on tehnyt jo tarpeeksi yhdelle elämälle. Pelkästään "Spell" olisi jo riittänyt, mutta näin fanina en pane pahakseni niitä muitakaan - minähän nukun ja valvon niiden kanssa. Hawkins on pettynyt levy-yhtiöiden rahanmaksuun, siksi hänellä on nykyisin oma publishing-firma (Screamin' Jay Hawkins Music). Ei ole ihmekään, siksi paljon firmat ovat häntä riepotelleet kuin rättiä. Jay totesi taannoin tekevänsä levyjä aina, keikkoja kun sopii ja satsaten ravinteliinsa - jolle toivotan oikein hyvää säkää - sitähän tarvitaan Jayn kanssa, mikäli aiemmat merkit pitävät paikkansa... Mies on VOIMISSAAN yhä, ei ollenkaan papparaisen näköinen ja lopuksi en ala selittelemään Jayn merkitystä. Se on nimittäin kaikkialla ja kauttaaltaan sielläkin, missä hongat vielä humisee. Sanon vain että Screamin' Jay Hawkins on todellinen PERSOONALLISUUS ja TAITURI 1900-luvulla. Tai eilen... Mau-mau, grrrblllll!


** Screamin' Jay Hawkins put the whammee on 45's **

Höh, en minä tästä varppina täydellistä saanut, mutta Te lukijat voittekin sitten pommittaa meitä lisäinfolla. Pelkällä vasarallahan ei synny kuin ruttuja, ja tietonikin loppuvat vuoteen 1977 luokse. Se oli hyvä vuode! Uskoisin, että jonkinlaisia pikkumustia Jaylta on ropissut tuon -77:n jälkeenkin, mutta en kelpuutakaan mukaan esim. eltaantuneenoranssikellertävän Old Gold -reissue-merkin tuotteita, ja varmasti muitakin uusintajulkaisuja on singleinä pöllähtänyt. Ei ole sketuaalia tsekata kaikkea, ja sormikin on kipeä, mutta toivon että tämä kollaasi USA:n (lueteltu edellä artikkelin yhteydessä) ja Englannin julkaisemista singleistä vuoltuu kankaaseenne. Lisäyksiä on tervettä lähetellä - tänne vain!

Epic (1975)
2209 I Put The Spell On You
          Little Demon

Versatile (1977)
700 I Put The Spell On You
        Africa Gone Funky

Kaksi edellistä OKeh/Decca/London -uusintajulkaisuja. Originaaleista saa PULITTAA, mutta mikäli tyytyy reissueihin (albumit), voi olla tyytyväisin mielin. Seuraavaksi britti-julkaisut:

Fontana (1958)
H-107 I Put A Spell On You
            Little Demon

Columbia (1963)
DB-7460 The Whammy
                 Strange

Sue (1965)
WI-379 I Hear Voices
              Just Don't Care

Direction (1969)
58-4097 I Put A Spell On You
                Little Demon

EG/Polydor (1980)
PSOP-183 I Put A Spell On You
                   Armpit No. 6

Liekö Charly tai Edsel julkaissut singlejä? Ainakaan en ole nähnyt, mutta ruukaavat. Toivottavasti tästä muusista on edes jonkinlaista apua metsästäjille!



** Screamin' albums **

Huomautettakoon oikein megafonin kautta, etten aiokaan listata jokaisen albumin kappaleluetteloa, ja että tämä lista on selektiivinen - ei siis täydellinen - olennaisen kystan kelluessa kuitenkin taatusti muassa, vai mitä? Ensiksi jenkkijulkaisuja:

- At HomeWith Screamin' Jay Hawkins (Epic LN-3448), 1958
- Screamin' Jay Hawkins & Lillian Briggs (Coronet CX-218), 1962 (2 stygeä by Jay)
- I Put A Spell On You (Epic BN-26457), 1969 (uusintajulkaisu 3448:sta)
- What That Is? (Philips PHS-600-319), 1969
- Screamin' Jay Hawkins (Philips PHS 600-336), 1970
- A Portrait Of A Man And His Woman (Hotline HL-10024/25), 1972
- I Put A Spell On You (Versatile NED-1125), 1977
- Screamin' Jay Hawkins & The Fuzztones - Live! (Midnight MIRLP-114), 1985
- At Home With Jay In The Wee Wee Hours (Midnight MIRLP-138), 1989
- Live And Crazy (Blue Phoenix 59.7312), 1989

Taitaa olla muitakin (ks. LP-arvio diskografian lopusta) ja Jay esiintyy myös "American Hot Wax" -elokuvan soundtrackilla (A&M SP 6500), sekä Shoutin' Patin kera levyllä "A Nite At The Forbidden City" kahden kappaleen verran (Sounds Of Hawaii 50158). Lisäksi Midnight Records on julkaissut Jayn jameja ns. "joulu"-kokoelmillaan kuten "Midnight X-Mas Mess Vol. 1 & 2". Omistan itsekin pari outoa Jayn levyä Koala-merkillä, v. -79 julkaistut selvät bootlegit "Itty Bitty Pretty One" (KOA-14327) ja "Lawdy Miss Clawdy" (KOA 14376). Nämä sisältävät kuitenkin lähinnä 70-luvulla tallennettua musiikkia, jotka kaikki on myös virallisesti julkaistu.

Kuitenkin vanhalla mantereella, eritoten Englannissa, on pidetyt huolta siitä, että Hawkinsin musiikkia on saatavilla. Siksipä alla olevassa brittijulkaisuja:

- The Night And Day Of Screamin' Jay Hawkins (Planet PLL-1001), 1965
- I Put A Spell On You (Direction 8-63481), 1969
- What That Is! (Mercury SMCL-20178), 1969
- Screamin' The Blues * (Red Lightnin' RL-0025), 1979
- Frenzy! * (nyt myös CD:nä) (Edsel ED-104), 1982
- Real Life (niin, ranskalaispainoshan tämä olikin...) (Paris C 3358), 1983
- Feast Of The Mau Mau * (2-LP) (Edsel DED 252), 1988
- Real Life (uusinta Paris-albumista) (myös CD, #163) (Charly CRB 1205), 1989
- I Put A Spell On You (CD #181, Hotline-LP:n uusintajulkaisu) (Charly CRB 1211), 1989
- I Is * (tämä bootleg lienee jo vedetty markkinoilta...) (Official 6062), 1989

Levyjä ilmestyy nykyisin paljon. Niitä on kuin silmiä kalaämpärissä ja Jayltakin on varmasti muutakin kuin mainitsemani julkaistu. *-merkki muuten tarkoittaa sitä, että kyseessä on kokoelma - esim. Edsel-tapauksissa OKeh-hurjuuksia ("Frenzy!") ja Philips-albumit uusiksi ("Feast"). Red Lightnin'in "Screamin' The Blues" on oiva lyhtypylväs, varhaista ja nuolella vuoteen -70 ammuttua Jayta. Ainakin Seppo Elonen kertoi minulle, että harvinaisia sinkku-uria sisältävä Official-levy on vedetty markkinoilta, ja lienenkö väärällä pytyllä, jos sanon, että muistaakseni Charly on julkaissut vanhan Epic 3448:n uusiksi - myös CD:nä. Lienenkö? Sivuseikkana kerrottakoon, että Jay osoitti privaatissakin show-miehen aineksensa myös Suomessa -87: hn pelästytti kokonaisen japsituristiryhmän tehden magnesium-flashpommeja hotellin aulassa - ja myös taksissa - näin kertoo itse keikan järjestäjä. "Se rupesi loitsuamaan ja hiero käsiään ja sitten hirvee väläys ja POFF! Savua. Tosi ukko!"

En pane pahakseni piruuttanikaan, vaikka Jay olisi jo tätä kirjoitettaessa tehnyt uusia äänityksiä, olipa se sitten viihdettä, funkya tai okkultistista turkishampurilaista, se on kekseliästä, voimakasta ja vääntää tiukimmankin suun hymyyn. Millaiseen, se jääköön itsekunkin leivottavaksi. Et sinä TIEDÄ mitä KOKKI kuten Jay laittaa ruokaasi, evääksesi. Sinä syöt sen, after all.

The Art Of Screamin' Jay Hawkins
(Spivey LP 1036), 1984
A (1) Let Your Love, Little Darlin! Come Back To Me (2) It Took Your Kind Of Love (3) Love Nobody But Me
B (1) In My Dream (2) Furburger (instr.) (3) I Want To Do It In A Cave!
Screamin' Jay Hawkins (piano ja laulu)
Washboard Doc (Joseph Doctor) (pyykkilauta, paistinpannut ja lehmänkello)
John "Flash" Whitner (kotitekoinen yksikielinen bassontapainen)
Cab Lucky (kitara)
Nat Riddles (huuliharppu)
Äänitetty New York Cityssä eräänä sateisena yönä 1981 - studiossa.

Tuskin tarvitsee enää selittää, että Jayn ääni selättää. Tämäkin jenkkijulkaisu tukee väittämää, että Jayn jostain syvältä - ehkä hornasta? - tuleva ääni on bisneksen voimakkaimpia kilpaillen semifinaalissa luonnonvoimien kanssa. Erikoiseksi levyn tekee rento ja lupsakka jamitunnelma, sekä peräti maalaismaisemat mieleentuova instrumenttivalikoima. Tämä kotipolttoinen kulkeutuu kuitenkin kaupunkilaisiin viemäriverkostoihin ja kysyy kuulijalta aikaa: levy nimittäin ei ole mikään 15-minuuttinen läpihuuto, vaan kestoa on reilut puoli tuntia - kummankin puolen päätöskappaleet ovat yli 9-minuuttisia kudelmia, mutta en ainakaan itse ole ehtinyt kyllästyä.

Yleistunnelmasta sanottakoon, että Hawkins on vedossa, Nat Riddlesin huuliharppu sooloilee kautta linjan ja kitarakin kujertelee muutamia tilutuksia. Levy alkaa kuin aamunkoitto, ja sitten Jay on jo täydessä vauhdissa kirkuen ja mylvien omaperäisiä rakkauslaulujaan. Pesulautavoittoinen A2 on tietenkin se svengaava "Your Kind Of Love" ja A-puolen päätös oma lukunsa.

B-puolella aloitetaan mollissa, menetyksen voimat vallitsevat unelmista heränneessä miehessä lohduttomasti ja seuraava, Jayn karjaisulla ja "kill the hell out of me!" -huudoilla tuettu sapuska-instrumentaali lienee Hawkinsin sisäpiirivitsejä... Turkispurilaisia? Luolaa etsivä päätöskappale on tapaus sinänsä: Jay ei sentään lyö akkaa pöllillä päähän ja raahaa tukasta luolaansa, vaan hän etsiskelee luolaa, jossa hän voi "act like a beast" jne. Kirkaisuja kuullaan siekailematta. Ehkä Jayn kannattaisikin ottaa tästä vaari, ja perustaa tuleva ravintolansa jonnekin takametsiin - jonnekin luolaan.

Kaiken kaikkiaan tämä edustavat kansitekstitkin omaava kiekko on ainakin pitemmälle ehtineille diggareille mielenkiintoinen, joskaan ei henkeäsalpaava tuotos - kappaleitahan ei ole muualla julkaistu. Oman kappaleeni sain imaistua Seppo Eloselta, joten sieltä voi kysellä.

TÖLLÖTTIMEN VALOSSA...
Maailmalla soi: Latotanssit Louisianassa
Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 6/1990)

Perjantai-ilta klo 23:00 jälkeen ei ole ehkä paras aika lähettää tällaista ohjelmaa. Spottasin tämän cajun-musiikkia ja kulttuuria esittelevän ohjelman 5.10.-90 enkä pettynyt pätkääkään. Ohjelmassa perehdytettiin periaatteessa kuka tahansa tähän monisatavuotiseen musiikkiin, jota dominoivat two-stepit, valssit ja köyhälistön elämää kuvaavat saoitukset viulujen ja haitarin sekä muiden soittimien tukemana. Jokainen tutkiskelkoon itsekseen, kuinka ranskalaisväestö ikäänkuin kierteen kautta saapui Louisianaan.

Mieleeni tuli BN:ssäkin olleet matkakertomukset (by Pertti Nurmi), ja dokumentaarisen ohjelman toteutus oli hyvä: kamera-ajot pelloille, kuisteille ja tienviittoihin maisemalliset ainekset mukaan lukien kertoivat hiljaa jo hyvin paljon, mutta lisäpisteitä herui monista haastatteluista, musiikkiesityksistä ja arkistovalokuvista. Valittavat, remakat ja vollottavat esitykset tulvivat ranskanmongerruksena, ja tekstit oli suomennettu ruudun katsojaa varten. Ne kertoivat cajunien elämästä, vähävaraisuudesta ja harrastuksista, joiden etunenässä tuntui olevan ns. renttu-meininki, pakanallinen juoputtelu.

Ohjelmassa esitettiin mielenkiintoisia, ja hieman arveluttaviakin tietoja. Haitari (joka todettiin kestäväksi kapineeksi) esiintyi sen mukaan ensi kerran mustien hoodoo-menoissa 1800-luvun lopulla. Alan veteraanit, klassikot ja muu perusta käytiin läpi, eri instrumenttien taistot (viulu vs. hanuri) kuuluivat asiaan ja vasta sodan jälkeen nuo soittopelit löysivät toisensa samalla kun sinänsä eristäytyneeseen ("Kuin oma valtio" - Queen Ida) taajamaan rupesi tulemaan siirtotyöläisiä mukanaan vaikutteet mm. western swingistä, countrysta ja bluesista. Näistä imien cajun-musiikki muotoutui sellaiseksi kuin se nykyään on. Sen rytmi ja lataus on hyvin tunnistettavissa, mutta ohjelman mukaan tämä yksityisaarre levisi suureen julkisuuteen vasta 50/60-lukujen taitteessa Dewey Balfan liidaamilla kiertueilla. Sittemminhän koko maailma on saanut nauttia tästä mainiosta musiikista.

Zydeco sai myös tilaa, termin juuret kerrottiin ja tehtiin selväksi, että zydeco on mustien cajunia, afrikkalaisempaa. Esim. Clifton Chenier oli kova tähti Louisianassa jo Specialty-aikoinaan, mutta muu osa USA:aa ei tiennyt mitään hänestä. Louisiana oli todellakin jonkinlainen eristäytynyt motti muinoin, mutta se ei ole sitä enää, sillä pyykkilaudan soitosta sormissa 12 korkinavaajaa per käsi - saaden aikaan taiturimaisen kuvion - plus tulevaisuuttakin tälle varsin yksikantaiselle mutta pirun lailla aina erilaiselle musiikille, loi musta ehkä 10-vuotias pyykkilautamestari metallisella peltipukimellaan.

Esityksiä ja haastatteluja nähtiin mm. Chenieriltä, Queen Idalta, Michael Doucetilta ja Beausoleilta sekä vaikkapa D.L. Menardilta - cajunin Hank Williamsilta. Uuden polven Wayne Toups & Zydecajun osoitti esiintymisellään, että tätäkin musiikkia voivat digata myös nuoret. Melkoisen rokkaavaa menoa heiltä lähtikin, itse asiassa voisin huvittaa (ainakin itseäni) termillä zydecajunpunk, sillä hieman räkä poskella mutta rajun elämyksellisesti Wayne ja poppoo soitti. Kuitenkin juuret olivat selvästi esillä, ja että seikkaa Wayne toitotti haastattelussakin. Myös Eddie Shuler kertoi kaikenlaista, ja ns. pihaorkesteritkin jammasivat. Juré- ja bazar-rytmit nopeuttanut zydeco sekä cajun omaavat herkeämättömän tulevaisuuden. Ihmismielissä on aina nämä tunteet ikäänkuin perustana, enkä pane pahakseni, vaikka joku kutsuisi esim. Wayne Toupsia psyko-zydeco-cajuniksi, koska jo ilman nimikkeitä virpoaa leimauksellinen tunne ja ystävyys tätä musiikinlajia kohtaan.

Ohjelma oli siis erittäin mielenkiintoinen ja valottava. Brazos Films -niminen yhtiö mainittiin tekijäksi ja nostaisin hattua TV 1:lle mikäli minulla olisi hattu. Erinomainen opetusohjelma, ja mainittakoon tässä, että 9.10. Matlock-oikeussalidraamasarjassa oli aiheena tekijänoikeuksien pölliminen: valkoinen vei mustan blues-äijän biisin ryöstön ohessa, ja finaalissa Matlock, blues-äijä sekä itse Brownie McGhee heittivät riemuisan "Midnight Special" -version. Kuulinpa myöhemmin myös acid-house -version eräästä Robert Johnsonin bluesista, mutta niinhän se maailma (su)muttuu... Moniko missasi cajun-ohjelman? Ahaa, ai siksi, että kakkoselta tuli James Dean -dokumentti samaan aikaan, sehän vei Talvenmäet, Ritvaset ja Nurmet... vai?

* * * * *

No, kun kerran kysyttiin niin vastaanpa omasta puolestani... Joo, näkemättä jäi; mikäli olin kotosalla, niin luultavasti ahersin Faye Adams -stoorin kimpussa - ellen sitten katsonut puolella silmällä McCallia kolmoselta... Matlock puolestaan kuuluu mm. Mikä Mikä Viidakkokirjan ohella niihin ohjelmiin, joita en katso. Mutta moniko näki Pulmuset-sarjassa (ehkä 25.10.) tulleen hillittömän "Shotgun"-version?! Tämähän ei ole lasten ohjelma - tulee torstai-iltaisin lähellä puoltayötä - ja sarjaa seurailleet arvannevat, että "Shotgun" meni niin upeasti poskelleen ettei voi kuin ihastella!

Juhani Ritvanen

Pikaesittelyssä monimaanikko ja pianistitaituri CECIL GANT
Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 1/1991)

Suurelle osalle rokkareista Cecil Gant on yksi niistä hahmoista, joita pidetään artisteina, jotka sattuivat levyttämään rock & rollia ennenkuin koko nimekettä oli keksitty - tai valkaistu - ja minusta tuon rajan vetäminen on tylsää: onhan Jimmy Prestonin, Jackie Brenstonin, Joe Turnerin jne. jne. jne. kama erittäin rokkaavaa, ja käsittäköön itse kukin omin perustein mitä nimeää miksikin - onhan valkoiseltakin puolelta eksampleja, kuten Delmore Brothers & Wayne Raney, Bob Wills ja taas niin ja niin edelleen. Jos nyt alkaisin tässä sauhuamaan siitä, että niitä oli niin paljon rupeaisin kuitenkin pohtimaan ikärakenteita, sukupolvien vaihdoksia, imago-tekijöitä, sosiaalisia ka kaupallisia näkökohtia, mediaa, lantrausta, suvaitsevampaa seksuaalisten tarpeiden hyväksyntää ja kaikenlaista muuta, mitä ei ole kirjoitettu, mutta minkä useimmat lukijoista tajuavat itsestäänselvyytenä siihen, millaiseksi rock & roll muotoutui. vaikka se nykyisin onkin paikoin ohittanut ja unohtanut tarkoituksensa.

Cecil Gant levytti paljon, pianistina hän oli hyvin taitava ja kekseliäs - ja ensimmäinen ykköshitti jäi myös viimeikseksi. Gantin taidot boogie woogie -sarjassa olivat hyvät, ja häntä on verrattu yleensä Leroy Carriin, kummatkin kun olivat Nashvillessä syntyneitä ja tolkuttomaan juopotteluun menehtyneitä. Minä pidän selvänä, että Gant ihaili Carria, ehkä liikaakin - hänhän periaatteessa samaistui idoliinsa juomarina ja kuolonsyyssään... Olenkin hämmästynyt, nimittäin Gant soittaa tyylikkäästi levytyksillään ja liekö syy harjoitus vai se, että juomarina hän kykeni harkkaamaan jutut huppelissakin, vai oliko hän sittenkin suht' selvänä sessioissa? Blues-fanit ovat monasti tuominneet Gantin lipeväksi, koska hän esitti monenlaista - myös ajan pop-musiikkia - matskua ja hänen äänensä on kimmoava sekä korkeahko. Paikoin hän puhkuu, paikoin yhkyy, eikä tämä miellytä kaikkia. Lisäksi miehen ainoa hitti oli ajankuvaamo ja viihteellinenkin, ja legendan aineksia löytyy myös siitä, että ehkäpä rullaavimmat ja sanoisinko rokkaavimmat uransa jäivät hänen viimeisiksi levytyksikseen. Gant joi itsensä hengiltä alkuvuodesta 1951 (Whitburnin mukaan mies kuoli keuhkokuumeeseen 4.2.-52; aika pitänee paikkansa, samoin syy jos laittaa sen lainausmerkkeihin... - lat. huom.). Tuskin hänestä kuitenkaan olisi muodostunut teinien staraa, eiväthän muutkaan vastaavat sitä tehneet.

G.I. Sing-station ja cross-overismi

Cecil Gant syntyi 4.4.1913 Nashvillessä. Hänen kasvuvuosistaan ei paljoa tiedetä, mutta tässä yhteydessä olen arvellut ja miettinyt, oliko Nashvillen Kit-merkille levyttänyt Clenest Gant (& Don Q Orchestra) sukua Cecilille. Clenestin "Jump Jump Hi-Ho" (Kit 884) viittaisi siihen suuntaan, ja Duke-merkillä tämä miekkonen käytti nimeä Clentt Gant. Cecil puolestaan harjaantui Nashvillen klubi-scenessä ja esiintyi radiossa muuttaen länsirannikolle ja käyden armeijan. On arveltu, että hänen sotaväkensä oli yhtäkuin Los Angelesin yökerhoissa soittamista - jonkinlaisessa viihdeplutoonassa hän taisi olla. Gantin "keksijäksi" on sanottu Cliff McDonaldia, joka ihastui pianistimme tyyliin nähdessään tämän esiintymisen sotakuluja avustaneessa hyväntekeväisyyshommassa, jolla siis kerättiin varoja militaariteollisuudelle. Gant oli tuolloin (1944) yhä varusmies. McDonald näki Cecil Gantissa tulkin tekemälleen kappaleelle nimeltä "I Wonder", joka oli hyvin kaupallinen ja aikansa tuntoja peilaava.

"I Wonder" äänitettiin Gilt Edge -merkille, joka mainosti Ceciliä seuraavasti: Private Cecil Gant - The G.I. Sing-station" Kappale on hyvin viihteellinen ja kuten jo totesin, vanhalla mantereella taistelevan, uljaan sotilaan ajankuva, aihehan käsittelee uskollisuutta, eli jaksaako lemmitty pysyä pettämättömänä.

Kappale ol itodellinen jymymenestys, se kirmasi Harlem Hit Paraden kärkeen ja jopa Louis Armstrong äänitti oman versionsa. Tokihan tällaisia nimenomaan aikansa lauluja oli muitakin, Vera Lynnin "We'll Meet Again" jne... Mutta että "I Wonder" repi ovet auki myös valkoisille markkinoille, se ei kovin tavallista ollut. (Pop-listoilla sija 20 - lat. huom.)

Gant esiintyi Detroitin Paramount-teatterissa ja Nashvillen Zanzibar-kerholla valkoihoisille, paremmalle väelle, eikä siinä kaikki, mies hoiti homman alusta loppuun univormussa! Lisäksi hänet hyväksyttiin jopa hillbilly-radio-ohjelmiin, niinkin puristinen ohjelma kuin Grand Ole Opryn "Barn Dance" tai WHK-aseman Blue Grass Club ottivat hänet listoilleen. Kumma kun eivät hankkineet Al Jolson -kopioijaa... Eikä totta puhuen viihteellisten mustien pop-levytysten esiintyminen valkoisille listoilla nyt niin ennennäkemätöntä ollut, muistuttaahan Gantin äänikin Nat "King" Colea. "I Wonder" oli Gantin ensimmäinen ja viimeinen jymyhitti, lisäksi se osoitti, että pieni, uusi ja tuntematon riippumaton levymerkki kykeni putkauttamaan menestyslevyn ja Gilt Edgen osakas Bill McCall aloittikin hitin tuomin tuloin Starday-merkin rakentelun. Alussa mainitsin, että Gant oli taitava boogie woogie -pianisti. Hitin B-sivu "Cecil Boogie" antaa tästä osviittaa, vaikkei se hänen komeimpia suorituksiaan saralla olekaan.

Kovaa pinnistelyä

On hieman ällistyttävää, että Gant ikäänkuin painui unholaan hittinsä jälkeen (Billboard noteerasi vain viisi paljon pienempää hitinpoikasta - lat. huom.). Ehkä tuo menestys oli niin paljon aikansa tuote, etteivät toisenlaiset äänitykset enää menestyneet suuremmin - mies levytti hittinsä uusiksi Bullet-merkille Nashvillessä muutama vuosi myöhemmin, eikä se toiminut. Supermenestyksensä jälkeen Gant alkoi levymerkiltä toiselle hyppelyn saaden milloin boogieta, bluesia, balladeja tai r&b:tä ulos sellaisilla merkeillä kuin Bronze, 4 Star, Bullet, King, Dot, Swing Time, Imperial, National ja Decca. Jotkut olivat pikkumenestyksiä, useimmiten levyt jäivät harvojen herkuiksi.

Voi olla, että tämä epävarmuus yhdistyneenä persoonaan johti alkoholismin ruuvikierteeseen. Se, ettei "I Wonder'in" uusintaversio menestynyt - eikä "New Cecil Boogiekaan" - pani varmasti ajattelemaan, kun samalla klubiyleisö kehui kovasti. Gantin elämä kuvastuukin hänen levytyksiltään: hän puuskutti viinaksia ylistäviä tai niistä kertovia kappaleita kuten "Wake Up, Cecil, Wake Up", "Stuff You Gotta Watch" ja "Boozie Boogie". Hän esitti kuitenkin enemmän morkkista ja lähtemistä / menettämistä käsitteleviä kappaleita tai pinnisteli itsesäälissä omille tunaroinneilleen. Hyvin paljon materiaalia oli myös perinteiseen boogie woogie -tapaan a la "I Got A Girl Who Lives Up On The Hill..." ja pelkkiä taidonnäytteitä, kuten "Syncopated Boogie" ja kolmas "Cecil Boogie" -välähdys "Original Cecil's Boogie". Yksi hänen komeimmista suorituksistaan tällä alueella oli taatusti aikaansa edellä oleva v. -47 tehty "Hogan's Alley".

Gant tuli kuitenkin suht' hyvin toimeen, hän oli suosittu klubi-esiintyjä niin Los Angelesissa kuin Nashvillessäkin ja jopa New Orleansissa, missä hän pistäytyi v. -50 esiintymässä ja äänittämässä Imperialille neljä kappaletta. Ilmeisesti hänessä oli todellakin jotain vastustamatonta lumoa, kerrotaanpa Roy Browninkin sanoneen, että Gant oli huippumies ja vastuussa urastaan! Siis ei omasta, vaan Brownin... Brown tapasi Gantin New Orleansin maineikkaalla Dew Drop Inn -klubilla. Tosin minusta kyllä vaikuttaa, että Gant teki tuolloin sessionsa ja ehkäpä myös keikkansa ilman suurempaa kunnianhimoa, ikäänkuin vain rahoittaakseen rankan juopottelunsa. Onkin surullista, että hänen ystävänsä tai muusikkoveljet eivät tehneet miehen alkoholiongelmalle mitään. Voi tietenkin olla niinkin, että Gant yksinkertaisesti tajusi, että tämä on menoa ja samaistui Leroy Carriin ryypiskellen itsensä hengiltä. Tätä tukee sekin seikka, että Gantin viimeisiä levytyksiä ilmestyi myös nimellä Gunter Lee Carr, ja kertovaa on sekin, että hänen sanotaan levyttäneen useita kappaleita aivan ympärikännissä, tilassa, ettei Gant edes muistanut levyttäneensä edellisenä päivänä! Liekö totta, ainakin hän onnistui kuulostamaan... no, sanotaanko että kohtuukäyttäjältä. Bluesista puhuttaessa liika aivojen viinassa liottaminen ei ole kovinkaan epätavallista, vai onko?

Lopun koitto?

Pelkästään musiikin kannalta tarkasteltuna lopun koitto olisi hyvinkin voinut olla uusi alku. Gant otti aivan uuden suunnan viimeisillä levytyksillään Deccalle v. -50 New Yorkissa. Näitä uria monet pitävät hänen merkittävimpinä töinään, nythän ei heivailtu monenkirjavissa lajikkeissa countrystä bluesiin ja softiin. Kyseessä oli lähinnä r&b, tosin pienin puuttein, joita olisi voitu ajanmukaistaa esim. puhaltimin enemmänkin.

Juuri nämä viimeiset Decca-levytykset ovat luoneet Gantille sen pioneeri- ja rokin esi-isä-maineen, joka hänellä nykyisin on (vai onko?). Monilla esityksillä on oikeastaan kysekin juuri siitä, mikä oli ominaista rock and rollille, tempot, sävelkulut jne. viittaavat asiaan, mutta eivätköhän esim. "We're Gonna Rock" ja "Rock Little Baby" tarkoittaneet rock-sanalla hieman toisenlaisia kytkentöjä, kuin minä tuo sana tunnetaan. Kiinnostavaa on myös se, että Gant (tai Gunter Lee Carr, kuten levyissä luki...) levytti Tennessee Ernie Fordin "Shotgun Boogie'n" ja Leadbellyn "Goodnight Irene'n" Deccalle - ensimmäisenä mainittu on aika kova juttu.

Gantin yli sata levytystä käsittäneessä tuotannossa eräs kiintoisimmista kappaleista on "Killer Diller Boogie". Tällä kappaleella on kolme kättä soittamassa pianoa ja se kolmas käsi kuuluu valkoiselle nuorukaiselle nimeltä John Bentley, joka oli totaalinen Gant-fani. Hän seurasi idoliansa ja Gant opetti hänelle taitoja ja toimi myös pojan henkivartijana; eivät Losin klubit - mustien siis - olleet otollisimpia paikkoja valkoiselle pojankoltiaiselle.

Monien mielestä Gantin Decca-kiekot ovat hänen parhaitaan, mutta makuasiahan tämä on, mieshän oli jo siinä pisteessä, että sisuskalut olivat poksahtamaisillaan. Hän olisi voinut saada uutta menestystä, sillä hänet buukattiin New Yorkin klubeihin ja tuo Gunter Lee Carr -pseudonymikin unohdettiin (itse asiassa sitä kai käytettiinkin vain kahdella ensimmäisellä Decca-singlellä - lat.huom.). Gant jatkoi ryyppäämistä ja kuoli alkoholimyrkytykseen.

Kun tuli puhutuksi tuosta rock & rollista, hieman väärältä tuntuu, että Alan Freedia pidetään termin keksijänä, pikemminkin häntä voitaisiin pitää termin tunnetuksi tekijänä, onhan rock-sana esiintynyt jo v. 1922 levytyksillä ja ehkäpä aiemminkin. Roll-liite tuli mukaan jo 1930. Mustathan termin keksijöitä olivat, mutta ehkäpä ei ole nyt sopiva tilanne tuon aiheen tuumailuun.

Levypuoli nyt

Tämän pienen ja suppean esittelyn päätteeksi olisi mukava kuunnella Cecil Gantin levyjä, mutta ne tahtovat olla kiven alla. Kuusi albumia on julkaistu, hajaraitoja kokoelmilla, ja aina kun rupean selittämään, tuntuu käyvän niin, että joku nero on ehtinyt tietämättäni julkaista LP/CD -levyn. Ehkä nytkin käy niin.

Gant oli sen verran kyvykäs ja persoonallinen taituri, että helpomminkin saatavia julkaisuja kuin Flyright 4703, 4710 ja 4714 soisi löytyvän. En edes tiedä kyseisten levyjen nimiä. Kolme markkinoilla aika ajoin kelluvaa kokoelmaa on vielä jotenkuten saatavilla: "Killer Diller Boogie" (Magpie PY 1816), "I'm Still Singing The Blues Today" (Oldie Blues OL-8004) ja "Rock The Boogie" (Krazy Kat KK 7413). Ensin mainittu on tarkistettu BN 3/83:ssa. Kiva olisi nähdä diskografiakin, minulla siihen eivät tiedonrippeet riitä, riittävätkö kenties sinulla?

Marko Tapio


* * * * *

PS: Cecil Gant kelpuutettiin jopa vanhaan Leadbitter/Slaveniin, mutta tuon painoksen tietoihin ei ole alkuunkaan luottaminen. Uusitussa "Blues Records'issa" oleva diskografia lienee ainakin tarkempi, vaikka täydellisestä ollaan kaukana. Sen mukaan Gant levytti 142 levypuolta, joista ainoastaan viisi jäi julkaisematta - jo tässä heittää varmasti pahan kerran.

Juhani Ritvanen

GEORGE CLINTON - Funkin mestaripappi!
(Siruja ja sammalta mopissa, vai...???)
Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 2/1991)

Olkoon tämä vaikka testimonia. Olen jo vuosia salaa diggaillut George Clintonia, hänen asennettaan ja periksiantamattomuuttaan. Ei siinä tosin mitään salailua ole, mutta hän on eräs niistä harvoista tosi mustista taiteilijoista, jotka tiedostavat ja ovat ylpeitä rodustaan. Ensituttavuuteni tähän joidenkin rasistien mielestä vaaralliseen mieheen tai hänen luokassaan spektaakkeliseen touhuun kävi TV:n kautta vuosia sitten, kun näin Funkadelicin todella action-pitoisen lava-shown kaikkine katossa roikkuvine, valtavine avaruusaluksineen. Säpinää ja säihkettä piisasi sulateltavaksi pitkiksi ajoiksi. George Clinton kantaa ylpeydellä nahkaansa, hän näpäyttää ja protestoi ollen monen nykysuuntauksen alkuisä, todellinen funk-guru. Mieshän vietteli 50-vuotispäiviään taannoin ja monilta se taisi jäädä huomaamattakin, ainakin koto-Suomessa. Ehkä syy siihen, ettei Clinton ole juuri menestystä niittänyt valkoisilla markkinoilla on siinä, että hänen freak-out -sekoilujaan ja raja-aidat kumoavia teilauksiaan ei ole aivan iisiä niellä. 80-luvulla hän siirtyi Capitol-merkille saaden johtoportaalta kehotuksia miedontaa tyyliään kaupallisemmaksi, jotta syntyisi tila crossover-mahdollisuudelle. Kyllä, hän lievensi hieman jättäen hillittömimmät sekoilut, mutta kas vaan, mies nipisti "r&b Skeletons In The Closet" -albumilla (jonka kannet jo ovat varsin mielenkiintoiset sarjakuvailuineen) mustia crossover-tähtiä. Hän puuskutti mm. että mustan tähden on pyrittävä olemaan mahdollisimman valkoinen. Kaikki oman rodun piirteet on peitettävä. Varsinkin kappaleella "Captain Crossover Presents: What To Drop To Go Pop" asiat kulminoituvat, Clinton on huolestunut, ja syystä: onhan esim. Michael Jackson yrittänyt aivan oikeasti jollain poppakonsteilla saada ihonvärinsä valkoiseksi - toisaalta Jackson onkin kokenut melkoisen mutaation sitten 80-luvun alun ja aikoo syväjäädyttää itsensä... Liz Taylor aikoo syväjäädyttää vain päänsä, jotta se voidaan joskus liimata johonkin parempaan vartaloon... Voi luoja! Clinton on tuskin moisia edes pohtinut, ja onhan hän toiminut valkoistenkin esiintyjien kanssa tuottamalla mm. Red Hot Chili Peppersin energisen "Freaky Styley" -albumin ja LP:llään "Some Of My Best Friends Are Jokes" munaili tietokoneneron oloinen britti Thomas Dolby.

Funk Mob

60-luvun lopulla The Parliamentsin tyrehdyttyä Clinton (s. 22.7.1940 Plainfield, Ohio) kokkaili mitä erilaisimmissa ja mielikuvituksellisimmissa ryhmissä. Mikäli funkista puhuttaessa hänen nimensä ohitetaan, silloin ei puhuta funkista, enkä tarkoita huonekaluja. Nykyisin useat nuoremmat rap- ja funk-porukat ovat haastatteluissaan ja levyillään osoittaneet kunniaa tälle todelliselle pioneerille. The Parliamentin "Chocolate Cityä" pidetään monien mielestä ensimmäisenä rap-levynä, ja sitä tämä -75 julkaistu kiekko voi ollakin. Clintonin ja yhtyeidensä oikkuja ja neronleimauksia ovat kopioineet monet, monet muut. Esim. joku Gap Band teki halvan ratkaisun: he nappasivat Clintonin tyylistä paloja ja littivät ne omaan, sofistikoituneempaan tyylinsä saaden menestystä, joka Clintonilta jäi saamatta. Eikö Gappareiden "Burn Rubber" -biisi ole plagiaatti Parliamentin "Flash Light" -stygestä, häh? (r&b-listan ykköshittejä molemmat - lat. huom.) Gab Band ei onnistunut täysin liitoksissaan, saumat rosottivat. Varsinkin 70-luvulla Clintonin aikaansa edellä olevaa oireilua arvosteltiin jyrkästi sekavuudesta ja tyylittömyydestä, ts. hänen tekosilleen ei keksitty sopivaa nimeä, joka voitaisiin teipata jonkun lokeron päätyyn. Ja melkoista mylläkkäähän siitä syntyy, kun vaikutteita otetaan heavy-rockista, kantrista ja afro-rytmeistä sekä jopa skotlantilaismusiikista... Ihme ja etu, homma sykkii ja pumppaa elävästi. Varsinkin Funkadelicin kolmella ensimmäisellä albumilla huomio kiinnittyy Eddie Hazelin pitkiin, erittäin mielenkiintoisiin kitarasooloihin. Ne ovat suorastaan ällistyttäviä! Funkadelicin v. -78 tehty LP "One Nation Under A Groove" omaa kappaleen nimeltä "Promentalshitbackwashpsychosis Enema Squad". Sillä kysellään kuiskaillen taustalla oikeastaan Clintonin suhteen peruspohtimoa: which one is George Clinton?

Funk Mob olkoon yhteisnimike Clintonin monille projekteille ja mielikuvitushahmoille, joiden itse miestä & persoonaansa lähinnä olevaa kuvitelmahahmoa tuo Funkadelicin esittämä hiljainen kysymys utelee.

Rewind

Jos rullaamme taaksepäin ja kerromme olennaiset asiat ennen 60-luvun loppua, voimme startata siitä lähtökuopasta, että mustia sorretaan. Pula-aikoina ruoan sijaan sai mielikuvitus täyttää vatsan ja pään - sarjakuvin. Kaikki supersankarit olivat tietenkin valkoisia. Teräs- ja Lepakkomies, Buck Rogers, Flash Gordon, Tarzan... EC-yhtiön ennakkoluuloton ja epäkohtia esiintuova julkaisupolitiikka loi ensimmäisen mustan sarjakuvasankarin "Weird Fantasy" -lehden numerossa 18. Tässä 50-luvun alkupuolella ilmestyneessä sarjiksessa oli Judgement Day -niminen avaruustutkimusta käsittelevä stripistö. Aihetta käsiteltiin McCarthyismin noitavaino-ajan henkeen liian vaarallisesti ja arveluttavasti: astronautti oli neekeri. EC-julkaisut saivatkin luvan kuolla sensuurin ja Comics Code -pykälistön voimin. 50-luvun puolivälissä mustien oikeuksien ajaminen alkoi kyteä, ja teini-ikäinen George Clinton perusti yhtyeen The Parliaments hieman myöhemmin (ensilevy "Party Boys" / "Poor Willie", Apt 25036 vuonna -56). He esittivät ajalle tyypillistä mustaa lauluyhtye-kamaa, sinänsä nasevia harmonioita, mutta vasta 60-luvulla Clinton alkoi ilmapiirin vapautumisen myötä osoittaa niitä piirteitä, joista hänet tunnemme. Hän tuntuu aina esittävän myös asian toisen, piilotellun puolen. Parliaments-kvintetin ainoaksi isommaksi menestykseksi jäi "(I Wanna) Testify" (Revilot 207) vuodelta -67 (sija 3 r&b-listalla, 20 pop-puolella), mutta tuolloin orastavan psykedelian ja acid-meiningin tupesta lienevät virkkaantuneet kehitelmät kuten Hertz-autovuokraamon sloganista "Let Hertz Put You In The Driver's Seat" muokattu potikka "Let Hurt Put You In The Loser's Seat". Clinton alkoi noina luovina aikoina tympääntyä crossover-hitteihin ja niiden sydänsurutteluihin. Hän teki Parliamentsin kanssa muutamia oudon veikeitä uria ehtien antaa kynäilyjään myös muille. The Debonairs sai levytettäväkseen kappaleen "Headache In My Heart".

Vuodesta -67 eteenpäin Clintonin ottelut kävivät yhä bizaarimmiksi kappalein kuten "The Goose" (Revilot 214), jonka sanat ovat aika hulluhkot. Yleinen vapautuminen, solmujen avaus ja psykedelia värittivät sittemmin hänen tekosiaan. V. -68 Clintonin taustamuusikot pyrkivät esille enemmän ja enemmän. He keksivät nimekseen psykedelialta haiskahtavan Funkadelicin ja yhtyeen jäsenet (Ed Hazel & Gary Shrider - gtr; William "Bootsy" Collins - bs; Bernie Worrell - keyboards...) olivat ohjaajansa kera monissa koitoissa. Niin, ohjaajansa. Clinton on kuin musiikillinen elokuvaohjaaja, hän johtaa toimenpiteitä ja omaa punaisen (tai mustan) langan, ideat ja viimeisen näkemyksen, joskaan tämä ei tarkoita sitä, että hän olisi Idi Amin, mikäli ymmärrätte - muusikot saivat toteuttaa itseään erittäin runsaasti, mutta Clinton loi mielikuvat, imagon. Useat Funkadelicin miehityksestä ovat sittemmin vierailleet mm. Talking Headsin ja Pretendersin levyillä, jos se nyt kiinnostaa. V.- 68 Clinton ja Parliaments olivat detroitilaisella Revilot-merkillä, ja yhtyeellä ja yhtiöllä tuli erimielisyyksiä. Levy-yhtiö katsoi omaavansa oikeudet The Parliaments -nimen käyttöön, joten Clinton simppelisti lyhensi koko hoidon muotoon The Parliament. V. -70 niin Funkadelic kuin Parliament tekivät debyyttialbuminsa - kaikki Clintonin ohjaamia. Ensin mainittu tuli Westbound-merkillä, toinen, Parliament-kiekko "Osmium", Invictus-merkillä. Tämä Parliament-LP on ollut aikaan varmasti raju tapaus, tuskin neutraaleja mielipiteitä on kiikkunut, levy on joko happoa tai emästä - tai lipeää. Jouluna -90 yritin maistaa lipeäkalaa, mutta mummo-parkani muka-kalliit haarukat ja veitset rupesivat tummumaan sähkönsinisiksi. Siihen jäi lipeät ja kalat. Mitä olisikaan moinen valkoinen mömmö tehnyt sisuskalustolleni, kun lappausvälineetkin rupeavat sulamaan...?!

Avaa mielesi, anna kaiken tulvia läpi

"Open up your mind and let everything come through", humisi eräs toinen oikku, Roky Erickson The 13th Floor Elevators -yhtyeen debbari-LP:llä "Psychedelic Sounds Of..." (International Artists). Rokystä löytyisi jutun juurta niin että vuosi nousisi, mutta hän ei oikein istu BN:n palstoille. Tuon "Roller Coaster" -nimisen kappaleen säe istuu puolestaan Funkadelicin ja Parliamentin alkutuotantoon mukavasti. Funkadelic ja Parliament kun olivat yksi ja sama ryväs ja katalysaattori sille käsitteelle ja hedelmöitymiselle, jonka yhdistämme George Clintoniin.

Siinä kun Parliamentin debyytti-LP oli jo levykannen perusteella aika rohkea (klovneja ja militarismia, seassa musta pukeutuneena Ku-klux-klan -munkkiasuun...) se oli vielä - ja on - oikullisempi musiikiltaan. Hevit ja kantrit lyövät kättä leopardi-asuisen Clintonin komennuksessa. Levy hämmentää yhä, ja seuraava Parliament-LP julkaistiin vasta -74, Casablanca-merkillä. "Up For The Down Stroke" oli liennytyksellisempi, enemmän laulun kustannuksella operoiva vesivärikirurgi, Funkadelic puolestaan sai debyyttinsä jälkeen -70 samana vuonna ulos vielä ajatuksia herättävän ja mieltä vapauttavan "Free Your Mind... And Your Ass Will Follow" -LP:n ja v. -71 kiekon "Maggot Brain". Münchenin surullisesti alkaneena olympiavuonna -72 he julkaisivat "America Eats Its Young" -LP:n, joka on jonkinlainen tietyn ajan päätös, sillä v. -73 tehty "Cosmic Slop" ei ole lainkaan yhtä soitinpitoinen kuin aiemmat. Jokaisella levyllä on funk-fanille annettavaa. Mieleeni tulikin, että on hassua huomata se sama tuubajöötiläs tässäkin yhteydessä: funk on tullut laajemmin tunnetuksi toden totta Red Hot Chili Peppersin kaltaisten valkoisten bändien ansiosta. Laajuudella tarkoitan ns. keskiverto-levynkuluttajaa, joka ei vatvo tämmöisiä juttuja pitkin öitä. Monet uudet rock-sarastoon tahtomattaankin laskettavat yhtyeet käyttävät Clintonin oikkuja ehkä tietämättään, ja Suomessakin tällaisia yrityksiä on pinnistellyt levylle asti. Pikemminkin kyse on kuitenkin eri tyylisuuntien törmäyksistä, jotka parhaassa tapauksessa synnyttävät uutta. Eihän uusi ole vielä koskaan jäänyt syntymättä. Toisaalta voi tapahtua harmillisiakin asioita. Koko rikas homma voi romahtaa kuten haudat - täyteen tupaten. Yhtä hyvin voisi koko ajan kysellä ja kysellä kaikenlaisia, koska välillä vaikuttaa, että vastauksetkin ovat parempia kysymyksinä kuin vastauksina. Clinton tosin täyttää molemmat ehdot: hän kyselee ja hän vastailee - ei välttämättä omiin kysymyksiinsä.

Dr. Funkenstein & aliakset

Jos Parliament oli sanoituksellisesti uudisraivaaja, Funkadelic oli sitä musiikillisesti. Tämä yhteenveto sai oikeastaan kosmista taka-tynkää ja muotoutumista nimenomaan Funkadelicin "Cosmic Slop" -LP:n kansissa: graafikko Pedro Bell piirsi kannet, hänestä tuli osa Funk Mobia, sillä hän kirjoitti levyjen kansitekstejä nimellä Sir Lleb Of Funkadelica. Bellin taiteilu on selvää underground-sarjakuvien perua ja tietenkin hän sai monia, hyviä jäljittelijöitä. Sanottakoon tätä nyt vaikkapa funk-taiteeksi. Aiheina olivat astronautit, rotu- ja sosiaaliepäoikeudenmukaisuudet, Vietnamin sota, seksi ja jonkinlaista imua lienee syntynyt myös Shaft-leffojen turvin. Nyt viimeistään mustaihoinen sai kuvansa strippeihin voimakkaana, ylpeänä sankarina, eikä Fritz The Cat -kauppiaan oirein. Tosin Fritz The Cat -animaatiossa ei rotuja erotella, ja mieleeni on jäänyt mustan diilerin kuvaus, kun hän napsuttaa peukaloaan Bo Diddleyn nimikappaleen säkeissä. On siinä jotain eriskummaa henkeä. Pedro Bellin hommissa paistavat usko parempaan ja suurempaan tulevaan, ikäänkuin funk muotoutuisi uskonnoksi.

Parliament ja Funkadelic olivat vain jäävuoren huippu, tarkasteltaessa Clintonin muita aliaksia. Mitä sanovat Parlet, The Sewat Band, The Incorporated Thang Band, Godmoma, The Brides Of Funkenstein, Fred Wesley & The Horny Horns, The P. Funk All Stars tai Bootsy's Rubber Band? Sanovatko ne sinulle mitään? Ohjaajana Mr. Clinton, tietenkin.

70-luvun puolivälissä Clinton ja Parliafunkadelic-nimellä tehdyt showt kasvoivat valtamereksi. Visuaaliset ja sisääntunkevat tehosteet tekivät niistä jotain uskomatonta. 1974 julkaistu Funkadelic-LP "Standing On The Verge Of Getting It On" oli anarkistinen ja tarkoituksellinen paketti. Samalla puhalti Parliamentin "Up For The Down Stroke" ja nämä levyt olivat selvästi tanssimista ajatellen tehtyjä, joskaan hotista ja rasvatusta biitistä & sanoituksista ei tingitty. Tuon Funkadelic-LP:n kansissa Sir Lleb eli Bell jatkaa "Cosmic Slop'in" tarinaa. Nyt George Clinton on hänen mukaansa mustan musiikin kaartin johtaja. Jimi Hendrix on kuollut ja Sly Stone menettänyt intohimoisen vimmansa. Tästä kirjelmästä jää kuva, että Sir Lleb tarkoitti sitä, että mustasta musiikista oli tulossa valkoista. Tuo pelko ei ole turhaa, monikohan arvosti Clintonin hommeleita tuolloin? Hän kun loi fantasioita, erittäin mustaa ja mahtipontista lavameininkiä kaikkine suurine vekottimineen.

Vaikka valtavan näyttävät showt veivät itse kunkin ajatukset pois arjesta, Clinton kiepautti kuitenkin oudolla tavalla ympäri: saappaat seisoivat maassa kuin pylväät. Hänen fantasiansa oli tiedostavaa ja oikeuksia ajavaa. Ilmeisesti näiltä ajoilta on peräisin Black Planet -ajatusraami. Mikä konservatiiviselle, valkoiselle Amerikalle olisikaan pahinta kuin tieto mustasta planeetasta, joka voisi olla - maa. Olihan presidenttiehdokas Jesse Jacksonkin kova etujen puolesta taistelija. Eräässä valokuvassa hän on nyrkki pystyssä Motownin Berry Gordyn kera mielenosoituksessa. Oikeastaan Clintonin töillä täytyi olla kerättävä vaikutus, varsinkin 70-luvulla hän riimitti paljon tekstiä mahdollisuuksista, kuten mustat pormestarit ja poliitikot. Martin Luther Kingin ja Malcolm X:n (jotka murhattiin) tai Stokely Carmichaelin tavoin hän ei mölissyt mistään mustan rodun erinomaisuudesta, vaan penäsi kansalaisoikeuksia. Vietnamin sodan vuosina useta mustat kokivat hölmöksi taistella Vietkongia vastaan, kun he joutuivat taistelemaan omista oikeuksistaan kotimaassaan. "We don't need the bullet when we got the ballot."

Yhtyeiden jäsenet muodostivat sooloporukoitakin, Bootsy's Rubber Band (ks. BN 1/82) etunenässä ja v. -75 Funkadelic julkaisi lava-spektaakkelimaisen albumin "Let's Take It To The Stage", jonka kansiteksteissä Sir Lleb piti puheensa George Clinton Yliopistosta, joka sijaitsi Stinkvillessä, Alabamassa... Lleb puhui mm. juuri Vietnamin tyhmästä sodasta. Oikeastaan vuosi -75 on funkin saralla merkittävä. Siitä alkoi tulla hyväksyttyä ja suosittua laajemminkin, joskaan valkoinen väestö ainakaan Amerikassa ei sulattanut samana vuonna ilmestyneitä Parliament-LP:itä "Chocolate City" ja "Mothership Connection". Molemmat levyt ovat varsin piikitteleviä, viimeksi mainittu suorastaan monumentaalinen valu ja varsinainen alkusysäys erikoisten mielikuvitushahmojen esiinmarssiin. Sittemmin sellaiset hahmot kuten Dr. Funkenstein ja hänen Bridges-morsiuskaartinsa, Kidd Funkadelic, Starchild, Bootzilla, Casper ja Sir Nose D'Voidoffunk seikkailivat kuin sarjakuvahahmot useilla Clintonin töillä. Tässä vaiheessa oikeastaan alkaa mennä koko touhu jo niin sekavaksi, ettei tiedä mikä on mitäkin. Nämä hahmot kun pulpahtelevat niin Funkadelicin, Bootsyn kumibändin, Parliamentin, Funk Mobin, Funkateersin ja Horny Hornsin kiekoilla. Joku voisi väittää, että Clinton oli katkera omasta mielestään itsensä myyneille rotuveljilleen, kuten Earth, Wind & Fire, jonka hän asetti humoristiseen valoon kappaleella "Earth, Hot Air And No Fire". Toisaalta paasaaja-Clinton oli koko ajan sormi ojossa, hän siunasi Suklaa-Cityn ja sen Vaniljalähiöt ikäänkuin Jumalana poikkiteloin itsensä kanssa. Viimeisen aromin soppaan tuo ns. Blaxploitation-elokuvat, joita tehtiin runsaasti 70-luvulla. Tosin jo 60-luvulla harrasteltiin hassuja Blacula-elokuvia, jotka filmattiin usein Meksikossa. Olette voineet nähdä lajityypistä kolmisen vuotta vanhan parodian "I'm Gonna Get You Sucka", jonka soundtrackiakin on näkynyt A-kaupassa kympin hintaan - ja väsäsihän Clinton musiikin George Lucasin "Howard The Duck" -leffaan, joka osoittautui kuplaksi. Lisäksi hän on mukana Princen "Graffiti Bridge" -soundtrackilla ja itse elokuvassakin.

P. Funk ja Atlantis

Kuten totesin, jutut rupesivat kasaantumaan keskenään, noppia oli sekoittamassa iso sakki. Funk Mobin uuden kitaristin Mike Hamptonin keksimä "Tales Of Kidd Funkadelic" päätyi Funkadelicin 1976 ulostuneelle LP:lle titteliksi. P. Funk eli Pure Funk lanseerattiin markkinoille ja tätä tyyliä voisi kuvata populaarimmaksi, nykyisinkin kun mustan tanssimusiikin jytke perustuu P. Funk -kaavaan. Clinton selitti salaisen juttunsa, rytmi-idean jo -74 julkisuudessa todeten, että "everything is one the one", mikä tarkoittanee, että ensimmäinen tahti 4/4-osatahdissa on jykevämpi, muut tavanomaisempaa tyyliä. Tiedättehän, FUNK is up, right now.

S. P. Funk, jona minä sen käsitän hälveni ja vetelöityi 80-luvun alussa, mutta sitä ennen nimikkeellä tehtiin Funkadelicin suosituin LP "One Nation Under The Groove" (-78) ja paljon muuta. P. Funk -kiertueet jatkoivat spektaakkeleita. Parliamentin -76 ja -77 ilmestyneet LP:t "The Clones Of Dr. Funkenstein" ja "Funkentelech Vs. The Placebo Syndrome" muokkasivat kopioijia ja rotuaan häpeäviä. Vaikuttaakin siltä, että Clinton on mies joka antaisi, mutta häneltä varastetaan. Sinänsä kiintoisaa on myös se, että tuon viimeksi mainitun LP:n myötä tuli sarjakuvalehti, jonka oli tehnyt Overton (Earthman) Lloyd. Samaa ideaa käytettiin Bootsyn kumipartion neljännellä levyllä "This Boot Is Made For Fonk'n" (-79). Tosin Bootsyn sarjakuva oli samalla värityskirja... Kaikissa näissä piikikkäissä jutuissa oli kuitenkin huumorin pilke, ja esim. Bootsyn tapauksessa se oikein tuomalla tuotiin esille. Tarvittiin valkoinen kuminaama, koomikko Steve Martin pilailemaan, jotta isommatkin yhtiöt kiinnostuivat - Martinilla oli pari hittiäkin pop-listoilla moisin pilailueväin.

Omituinen ja aivan oma maailmansa näissä kappaleissa elää. Kulminaatio oli Atlantiksen nousu -78, jolloin levymerkitkin olivat jo vaihtuneet. Vain Parliament ja Bootsyn kumit pysyivät Casablanca-merkillä, Funkadelic siirtyi Warner Bros. -yhtiölle ja entisen James Brown -puhaltajan Fred Wesleyn johtama Funkateers-torvisektio sai oman debyyttinsä nimellä Horny Horns Atlantic-merkillä v. -77. LP "A Blow For Me, A Toot For You" on aikamoinen puhallus. Myös muut muusikot tekivät levytyksiä mm. Aristalle ja Westboundille. V. -78 tulvahtivat myös astronautit Parliamentin "Motor Booty Affair" -LP:llä ja kuten jo aiempana totesin, Funkadelic teki toisen Warner-kiekon "One Nation Under A Groove" - ensimmäinen oli "Hardcore Jollies" v. -76. Parliamentin LP omasi ensi kertaa sarjakuvakannet niin etu- kuin takakannessa, tekijänä Overton Lloyd. Funkadelicin hitti-LP:llä puolestaan esiintyi runsain mitoin entisen Ohio Players -miehen Walter "Junie" Morrisonin kynänjälki. Hänen musteensa kirjoitti myös Parliament-kiekolle salanimellä J.S. Theracon. Tämän levyn kuvitus, varsinkin delfiineillä ratsastavasta karjapaimenasuisesta Clintonista otetut sisäpussin kuvat panevat miettimään, aika hillitöntä meininkiä. Kun sanoin jotain levyjen omamaailmaisuudesta, viimeistään tässä on pintaesimerkki, vai monelleko selviää ensilaskemalla Dr. Funkensteinin ja Starchildin palkkasodat Atlantiksessa tai Sir Nosen ja Rumpofsteelkinin taiston siirtymä Zone Out Of Zero Funkativity -paikasta (maasta? planeetasta? merenpohjasta?) Telluksellemme? 70-luvun lopulla hommelit alkoivat kuitenkin toistaa itseään, Clintonin r&b eli Rhythm & Business ja suuruudenhullut kiertueet pyrkivät toistamaan lausetta "fantasy is reality", kuten Parliamentin "Earth Tour" -LP:n studiobonusbiisillä kuullaan. Monia levytyksiä kuitenkin syntyi, muut kytkennät kuten The Parlet saivat aikaan LP:n "The Pleasure Principle" (-78) ja seuraavana vuonna "The Invasion Of The Booty Snatchers" -kiekon. V. -79 kauppoihin saapuivat myös Funkadelicin "Uncle Jam Wants You" ja Parliamentin "Gloryhallastoopid", jonka sarjakuvista vastasi Roland "Stozo" Edwards, joka hieman aikaisemmin oli mallaillut Parletin ja Fred Wesleyn Horny Hornsin kansiin.

Koko rakennus romahti v. -81, mutta esiräjäytykset antoivat odottaakin moista, sillä luontainen lämpö oli kadonnut ja tarvittiin voimalaitoksia. Rumpali Jerome Baileyn ottaessa lähtöpassit v. -79 ja julkaistua uuden Mutiny-yhtyeensä kanssa albumin "Mutiny On The Mamaship" hän asetti Clintonin varsin kriittiseen valoon. "Mamaship" oli paukaus hajonneeseen Mothership-henkeen, joka joskus oli. Lisäksi kolme Parliamentin alkuperäismiestä lähti, ja he tekivät oman Funkadelic-LP:nsä v. -80 nimellä "Connections And Disconnections", joka myös käsitteli Clintonin otteita kärkevästi. Jotain lakitupa-juttujakin oli tuolloin, ja Parliamentin viimeiseksi LP:ksi jäi "Trobipulation" 1980. Sen henki on samanlainen kuin se idea, jota Moskovan olympialaisissa käytettiin keihäänheiton aikana. Portit auki ja tuulta keihään alle... 1981 Funkadelicin viimeisin rytke pääsi ulos, eikä "Electric Spanking Of War Babies" ole kovin kehno, muttei hyväkään. Hoippuva rakennus romahtaa, joitakin onnistaa jäädä vinoon, ns. Pisan tornin asentoon. Tietenkin Clinton kertoi, että hän käytti hirmuhallitsijan elkeitä touhuissaan sillä tarkoituksella, että kaikki pysyisi pikimustana. Oikein tai ei, tuumaa itse.

Hillo-setä siirtyy Capitolille

Romahdus tapahtui Clintonia ajatellen surkeaan aikaan: hän oli perustanut oman Uncle Jam -levymerkin, jolla julkaistiin mm. entisen Detroit Spinners -miehen Philippe Wynnen ja The Sweat Bandin LP:t v. -80. Kaikesta hässäkästä selvittiin, ja on korostettava, että George Clintonin persoonallisuus ja asenne ovat ne aseet, joilla hän tekee atakit. "Ajattele! Se ei ole vielä laitonta", hän on sanonut. Haareminsa tuhoutumisen jälkeen Clinton on tehnyt omia albumeja sekä tuottanut. Monilla on mukana takavuosien tuttavuuksiaan. Ensimmäinen Capitol-LP "Computer Games" julkaistiin v. -82 ja sitä seurasivat kolme muuta varsin hyvää levyä, viimeisin, v. -86 julkaistu "r&b Skeletons In The Closet" on suosikkini, ja ne muut olivat "You Shouldn't Nuff Bit Fish" (-83) ja "My Best Friends Are Jokes" (-85), joka johti yhteistyöhön alussa mainitun Thomas Dolbyn kanssa, sillä Clinton oli mukana tämän Cube-kiekolla jatkaen funk-mielipuolisuuttaan Capitol-sinkulla "Do Fries Go With That Shake". Nämä eivät ole jokatyypin kamaa, mutta en estele kokeilemista - itse jäin koukkuun.

Funkaali

Clintonin oikut eivät sopineet Capitolin haluamiin sokeriraameihin. V. -86 lähtien hän on tarponut omia teitään, tosin vielä Capitolilla ollessaan hän kasasi P. Funk All Stars -kiertueen, mutta 1989 hän oli jo rahapulassa. Jelppaajaksi tuli Prince, joka julkaisi Paisley Park -merkillään Clintonin ainakin tässä taloudessa tällä hetkellä (30.12.-90) viimeisimmän LP:n "The Cinderella Theory", jota pitää oikein katsella ja kuunnella ja makostella eri asennoissa eri suunnilta, jotta alkaa toimia. Ei tosin oikein vieläkään toimi, ainakaan siten kuin käsitän tapahtuvan Clintonin tapauksessa. Lieneekö mieheen vielä iskevä viidenkymmenen villityksen flashback? Saa nähdä, mutta on hienoa, että tämä radikaali funk-guru tunnustetaan - Public Enemy suoltaa Clintonia, Digital Underground käyttää Funk Mobia iskuna "Sex Packets" -LP:llään ja De La Soul toimittaa Funkadelicin "Knee Deep" -biisin pätkettä "Me, Myself And I" -kappaleellaan, puhumattakaan Chuck D:n rappauksesta "America Eats Its Young" -stygestä selvästi jo nimeltäänkin Clintoniin viittaavalla LP:llään "Fear Of A Black Planet". Varmasti muitakin esimerkkejä löytyisi, yksi suosikkini Red Hot Chili Peppers omaksuu samanlaista asennetta ja huumoria kuin Clinton. Miksihän popparit pitävät tuota -85 tehtyä Clintonin tuottamaa "Freaky Styley" -albumia heidän ns. vaikeimpana levynään? Heh heh hee! Pippurien mielestä funk on värisokea, mutta "Uplift Mofo Party Plan" -LP:llään "Funky Crime" -kappaleessa pannaan, että "well I've committed a funky crime against a state of mind", mutta samassa kappaleessa toinen säkeistö selventää saman, minkä Clinton vuolikymmenen vuotta aiemmin: "hey you mister interview, I don't have to answer you / This is what I grew into / Don't judge me and my soul stew / 'Cause funk is my attitude / Funk is my attitude". Niin, funk on asenne, eikä ainakaan nykyisin vain mustaa, kun pippurien kaltaiset osaavat kehittää sitä tyylitörmäyksin. ja tyylitörmäyksistä syntyy aina jotain mielenkiintoista. Kai te tiedättekin, että viime vuonna (-90) heidänkin kaikki albuminsa, myös aiemmin Euroopassa julkaisemattomat pantiin niin vinyylille kuin CD:llekin taas saatavana -osastoon... Ja kun nyt heitä käytän tässä hieman keppihevosmaisena esimerkkinä, sanottakoon, että Pippuriklubin sakki on mitä energisin ryhmä, ja siinä kun Clinton loi avaruusaluksia spektaakkeli-keikoilleen, nämä monnit esiintyivät mm. sukat munissa jne. Nähty on ja basisti on mieletön!

Entä Clinton? Minä venttaan uutta LP:tä, joka teidän tätä lukiessanne on voinut ilmestyäkin. Hänen vaikutuksensa niin inspiraationaalisilla kuin kuvituksellisilla mielenväänteillä on läsnä yhä - sarjakuvakansia, piirroksia, sloganeja jne. käytetään edelleen - ja mielenkiintoista on sekin, että Clintonin alkupamausta jatkavat yhtyeet ovat monasti jääneet sensuurin kampoihin. Toisaalta esim. Living Colour tekee aivan omaa musiikkiaan, mutta asenne on clintonismiä, soitosta sitä ei huomaa - sanoitukset ja haastattelut ym. media-esiintymiset puhuvat enemmän. Clintonin erityispiirre on kuitenkin se, että hän tuntuu mieluummin elävän vedellä ja leivällä kuin antaen itsensä myyntiin tai tehdäkseen crossover-juttuja, vaikka ymmärrettävästi "Howard The Duck" -homma sinne lipoikin. Mutta se oli soundtrack, ja turhahan moisenlaisen leffan äänitaustaksi olisi kaataa osoittelevaa funkia. Clinton on ammattilainen, hän tietää mitä tekee, mutta me emme aina tiedä mitä hän tarkoittaa. Yritämme ottaa selvää, eikä aina silloinkaan onnistu - valkene.

George Clinton ei ole mikään turha mies, vaikka hänen hartiansa voivat olla leveät kuin ladon ovet ja naama kuin naurismaa. Toivottavasti hänelle ei käy kuten Little Richardille, sillä Clinton on ollut mukana "House Party" -nimisessä leffassa ja ilmeisesti teolla on jonkinlainen P. Funk -leffakin. Pohtikoon jokainen itsekseen, mikä aiempana mainituista mielikuvitushahmoista on George Clinton vai onko George Clinton edes George Clinton?! Minusta tuntuu, että on kasvatettava tietty ymmärrys, jotta käsittää hänen rikkautensa - aivot. Hänellä on mieli, jota ei tunnissa tajua, ei edes vuodessa, ja sieltä sinkoavat kontrastiasettelut vailla konformismia, sillä en ole koskaan huomannut hänen teoksissaan mukanajuoksijan piirteitä. Mies voi harmaantua, ajatukset sentään vielä värittyä. Ehkä kahden- tai kolmenkymmenen vuoden päästä Clintonista puhutaan suurena messiaana mustan musiikin yhteydessä, mutta miksei keskustelua ja kuuntelua voisi aloittaa jo nyt? Varsinkin kun hänen Capitol-kiekkonsa voivat olla CD:näkin ja Parliamentin kiekot löytyvät myös CD:inä PolyGramilla. Funkadelicia vaalii Ace, tosin Parliamentin "Rhenium" (eli "Osmium") on saatavana bonus-kappaleineen HDH-merkillä. Clintonin muutkin työt päätyvät CD:lle, näinhän vanha myydään uudelleen ja siitä huolimatta olen toiveikas, kai joku sentään innostuu?! Joku muukin kuin vanhempi fani. Eipä muuta, päätän raportoimiseksi menneen testimonian tähän. Kuulemiin.

Marko Tapio


* * * * *

Pistetäänpä loppuun vielä tilasto Clintonin ja hänen "omimpien" joukkioittensa single-menestyksistä r&b/soul/black -listoilla; joku aina silloin tällöin löi läpi mustalla puolella. Tämä on siis pelkkä hittilista, EI diskografia:

THE PARLIAMENTS

Revilot (1967)
207 (I Wanna) Testify (3)
211 All Your Goodies Are Gone (21)

Atco (1969)
6675 A New Day Begins (44)

PARLIAMENT

Invictus (1971)
9095 The Breakdown (30)

Casablanca (1974-80)
0104 Up For The Down Stroke (10)
811 Testify (77)
831 Chocolate City (24)
843 Ride On (64)
852 P. Funk (Wants To Get Funked Up) (33)
856 Tear The Roof Off The Sucker (Give Up The Funk) (5)
864 Star Child (26)
871 Do That Stuff (22)
875 Dr. Funkenstein (43)
892 Fantasy Is Reality (54)
900 Bop Gun (Endangered Species) (14)
909 Flash Light (1)
921 Funkentelechy (27)
950 Aqua Boogie (A Psychoalphadiscobetabioaquadoloop) (1)
976 Rumpofsteelskin (63)
2222 Party People (39)
2235 Theme From The Black Hole (8)
2250 The Big Bang Theory (50)
2317 Agony Of DeFeet (7)

FUNKADELIC

Westbound (1969-76)
148 Music For My Mother (50)
150 I'll Bet You (22)
158 I Got A Thing, You Got A Thing, Everybody's Got A Thing (30)
167 I Wanna Know If It's Good To You (27)
175 You And Your Folks, Me And My Folks (42)
185 Can You Get To That (44)
205 Joyful Process (38)
        Loose Booty (49)
224 On The Verge Of Getting It On (27)
5000 Red Hot Momma (73)
5026 Let's Take It To The Stage (89)
5029 Undisco Kidd (30)

Warner (1977-81)
8309 Comin' Round The Mountain (54)
8367 Smokey (96)
8618 One Nation Under A Groove (Pt 1) (1)
8735 Cholly (Funk Getting Ready To Roll) (43)
49040 (Not Just) Knee Deep (Pt. 1) (1)
49117 Uncle Jam (Pt. 1) (53)
49667 The Electric Spanking Of War Babies (60)

GEORGE CLINTON

Capitol (1982-86)
5160 Loopzilla (19)
5201 Atomic Dog (1)
5222 Get Dressed (73)
5296 Nubian Nut (15)
5332 Last Dance (26)
5324 Quickie (72)
5473 Double Oh-Oh (32)
5504 Bullet Proof (69)
5558 Do Fries Go With That Shake (13)
5602 Hey Good Lookin' (41)

Pop-listoilla nämä eivät juhlineet. Korkeimmalle päätyi "Tear The Roof Off The Sucker" (15), mutta esim. r&b-tilaston ykköshitit "Flash Light", "Aqua Boogie", "One Nation Under A Groove", "Knee Deep" ja "Atomic Dog" joutuivat pop-puolella tyytymään vastaavasti sijoihin 16, 89, 28, 77 ja 101... Clintonin soololevyistä ei ainutkaan noussut Hot 100 -tilastoon...

Juhani Ritvanen

Miksi diakoni hyppii? - BIG JAY MCNEELY!
Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 3/1991)

Aah! Ahaa! Saksofoni, tuo Adolphe Saxin 1800-luvulla keksimä läppäjärjestelmäinen käyrä metallivaski! Kuinka sen äänistä voi olla pitämättä? Kartiomaisesta torvesta utuisen savun lailla leijaileva iltamyöhän jazz...

Haa! Aaha! Saksofoni, tuo soittimista aina mustin ja seksikkäin, tuo honkkaava, säädyttömyyksiin saakka tunteenpalkoja riepotteleva ekstaasin ääniputki. Juuri se, jonka rajuotteisimmat soittajat saavat päästelemään myrskyisiä pauhauksia ja sanovat itse "puhaltavansa aivot sen kautta pihalle". Saksofoni, tiedättehän?

Mietimme täällä, kuinka kertoisimme teille ehkäpä kaikkien aikojen raisuimmaksi tenorisaksofonistiksi sanotusta Big Jay McNeelysta, jota odotamme tohkeissamme Pori Jazziin. Aivan, mietimme juuri siksi, koska hän on BN:n lukijoille tuttu mies. Ainakin puolituttu, albumeita on arvioitu seitsemän kappaletta vuosien 1980-91 aikana JR:n toimesta ja saattaahan olla, että tässäkin numerossa vilahtaa joku hänen levyistään. Siksi, että hänen albumejaan on mainiosti saatavilla ja pääosin hänen 40-luvun lopulta alkanut uransa ja levytyksensä tuonne 50-luvun ja 60-luvunkin puolelle saakka on uusintajulkaisuilla dokumentoitu, vieläpä useimmiten peittoamattoman asiantuntevine kansiteksteineen. On hieman epämielekästä ruveta vatvomaan hänen tekosiaan erittäin tarkasti. Varsinkin, kun hän on tehnyt myös hienoja uusia levytyksiä ollen 64-vuotiaanakin mitä terävimmässä, sanoisinko tuuttaavimmassa kunnossa. Kovan kunnon takana ei piile mitään erityisiä peruukin alle kätkettyjä saloja, vaan silkat terveet elämäntavat kuntoiluineen. Eiköhän reippailusta käy myös hänen armoton soittonsa - ja lisäksi hän on Jehovan todistaja, mikä tosin on minua aina hieman mietityttänyt. Tuskinpa nimittäin täälläpäin vastaavanlaisia Vartiotornien vavisuttajia on tai mihinkään uskonlahkoon edes hyväksyttäisiin. Viimeistään siinä vaiheessa kun Jay alkaa tehdä merkkitemppujaan eli rojahdella selälleen ja tuutata jalat ilmassa ravisten niin että puut taipuvat tai lähtee maineikkaalle kävelylleen pitkin baaripöytä tai langattoman mikrofoninsa avuin vaikka kadulle tai naapurimestaan, alkavat metsiemme uskovaiset kauhistella moisia gyraatioita perustellen uusia valistusseuroja romahtaneiden tomumajojensa valtakunnansaleiksi.

Toisaalta, yksikään r&b:tä, rokkia tms. rytmimusiikkia esittävä artisti ei koskaan ole tuntenut tekevänsä perkeleellistä, joskin ristiinhaarukointeja on tapahtunut paljonkin, Jerry Leet, heavy-munkit ym. Onhan meissä kuitenkin aina uskoa, ja jospa minä nyt kysyn itseltäni, että uskonko minä Joe Houstonin olevan Chuck Higginsiä rankempi honker, niin minä vastaan itselleni, että kyllä minä uskon – tai oikeastaan kuulohavaintojen perusteella tiedän. Jos Houston laitetaan Big Jayn kanssa lankulle, veikkaisin, että Houston puhallettaisiin pois haiden ruuaksi. Tai vähäpätöisempiin jointteihin päristämään vaskeaan.

Muitakin vertaumia ja nostoja sekä pudotuksia itsekukin saksofonismiin hiemankaan rakastunut henkilö voi tehdä ja järjestellä palkintojenjakotilaisuudet mieluiseensa malliin.

Kuitenkin Big Jaynkin edustaman suoraviivaisen ja eläimellisen honker-pläjäyttelyn niskassa oli musta pilvi 50-luvun puolivälissä rock & roll -musiikin tehdessä läpimurron. Vain harva pystyi siirtymään uusille markkinoille vaikeuksitta, mutta esim. studiorotat kuten Lee Allen ja Sam "The Man" Taylor sekä Red Prysock onnistuivat. Tietenkin puhallisvoimakkuutta lievennettiin, boforit laskivat ja jäkättävimmistä King Curtis -tyylisistä taitureista tuli myyntivaltteja, ellen nyt aivan pihalla ole. Ja kovinpa kalpeilta kuulostavat pääosin nykymarkkinoiden menestyslevyjen saksofoniosuudet. Ai niin, Big Jay McNeelystähän minun piti jotain...

Cecil James McNeely (s. 29.4.1927) varttui Los Angelesin Wattsin kaupunginosassa. Innoke saksofonismiin juontui perhepiiristä; vanhempi velipoika Bob soitti baritonia. Bob siirtyi tosin puhtaammille ilmoille v. 1984. Veljekset harjoittelivat intensiivisesti ja Jay on maininnut eroavansa muista honkereista juuri sen vuoksi, että hän oli opiskellut musiikkia useita vuosia pystyen täten saamaan tenorinsa kuulostamaan vaikkapa sellolta (!). Tokihan hänellä on ns. luontaisetukin: varsin muhkea alahuuli, mikä antaa tiettyjä erityisominaisuuksia esimerkiksi täyden vibraation aikaansaamiseksi auttaen asiaa myös silloin, kun puhalluksen tarkoitus on repäistä supraan matalasta sävellajista sopraanorekisteriin. Mitä enemmän huulta suukappaleella, sitä enemmän mahdollisuuksia väristyksiin ja yllätyksiin.

JR esitti jossain levyarviossa, että Jayta pidetään hieman vajavaisena saksofonistina, joka korvasi puutteet karskilla svengillä. Onko mielipide JR:n vaiko ns. yleisempi? (Kyllä se tuli muistaakseni suoraan levyn kansiteksteistä, tai ehkä jonkin haastattelun kautta – Jay taisi itse todeta, ettei hän mikään taituri ole ja varsinainen kynämies myötäili laajentaen yleistykseksi asti; minä tietysti soittotaidottomana ainakin puolittain uskoin... - JR). Eihän Jay suinkaan mikään progressiivinen jazz-taituri ollut, mutta taitavampi kuin monet kollegansa ja lisäksi perin monipuolinenkin, minkä ovat osoittaneet entisiä levytyksiä enemmän (no kyllähän sieltäkin löytyy hienovaraisempaa ja tatsikasta helmeilyä) nimenomaan uudet äänitykset. Jayn, kuten monen muunkin aikalaisensa, maineen perusvalu on kuitenkin vanhoissa, suoraviivaiseen täryttelyyn kurkottavissa äänityksissä ja ainoa puute oli pikemminkin se, ettei Jayta oltu siunattu laulunlahjoilla, mutta hyvinhän hän on sen tiennyt itsekin. Hän ei juuri leipäluukkuaan auo.

Olen lukenut mm. Arnold Shawn kirjoituksia ja mutustellut väittämiä, kuten että honker, saksofonillaan aivonsa pellolle puhaltava ruhkahöylä, olisi seurausta II maailmansodan aikaan annetuista parempiin oloihin viittaavista, katteettomista lupauksista, jotka toteutumatta jääneinä aiheuttivat turhautumia, raivoa ja patoumien purkua fonin kautta. Toiset sanovat tyylin syntyneen kuin itsestään, kolmannet vuodattavat tilitystä arvostetuiksi jazz-puhaltajiksi aikoineista, epäonnistuneista hepuista, jotka kiidättivät sielunraivonsa kiertoon pettymyksistään päästäkseen (vrt. Shaw) puhisten foniaan myrskyboforilukemiin ruumiin mylviessä herpaantuneena kuin transsissa. Ehkäpä noinkin, mutta taatusti haluttiin myös saada suosiota muutoinkin kuin normaalistamalla. On luonnollista, että kovuutta ja pirstovaa meininkiä sekä erottuvuutta haettaessa käytettiin vauhdikasta tempoa, voimaa ja hillitöntä hillumista – tämä kun pätee kaikkeen käsityksiä murtamaan pyrkivään musiikkiin oli kyseessä sitten aikoinaan rock & roll, punk tai mikä tahansa.

Tuhti tanakkuus, pesäero viihteeseen, hieman alempi taide ehkäpä myös sosiaalikastiltaan alemmille kengänkuluttajille heidän riemakkaissa baareissaan. Tunteiden paloa kai, poroksikin, mutta tietenkin kovinkin honker olisi hieman laannuttanut, mikäli ovenraosta olisi tyrkytetty rahatukkoja. Kukaan ei vain juuri setelikääröjä tuputtanut.

Big Jay omaa jazz-pohjan. Hänen ensimmäinen trionsa koostui kakkospuhaltajasta nimeltä Sonny Criss sekä pianisti Hampton Hawkesista. McNeely ehti jammailla myös Birdin ja Wardell Grayn kanssa, mutta hänen suurin suosikkinsa oli Illinois Jacquet, joka oli avartanut kovasti svengin olemusta soolollaan Lionel Hamptonin klassikolla "Flying Home" vuonna 1942. Jay äänitti sittemmin oman näkemyksensä – perin villin – tästä kappaleesta Swingin'-merkille 50-luvun jälkipuoliskolla. Levytysvierailut alkoivat vuodesta 1946, ja Jay soitti seuraavana vuonna varsin häijyä tavaraa Johnny Otisin Excelsior-kiekolle "Barrel House Boogie", joka oli raivokkain Otis-kakkara siihen asti ja sai ilmeisesti tämän kreikkalaisperäisen bändinjohtajan miettimään kuin antiikissa ikään tulevaisuuttaan ja markkinoita. Ei vaikeasti tajuttava taide-jazz ole myynyt koskaan, big band -aika alkoi vedellä viimeisiään... Raha lojui karskissa r&b:ssä.

Vuonna 1948 Jay alkoi levyttää Savoy-merkille oman bändinsä kanssa. Tuloksena oli neljä pikkulevyä, joista maineikkain oli tammikuussa -49 julkaistu "Deacon's Hop", r&b-tilaston kärkeen sihissyt pala, joka ei suinkaan ole sitä esim. sittemmin Federal-merkillä tutuksi tullutta mielipuolista tuuttausta, vaan ennemminkin suht' sovelias, tarttuvan sävelmänkin omaava instrumentaali, joskin Jayn ilotulitukselliset lähtökohdat on piirretty hyvin esille. Kappaleesta tuli Jayn tunnari moneksi vuodeksi ja hän levytti Imperial-merkille 50-luvun alussa sellaisia jatkumoita aiheeseen kuin "Deacon Rides Again", "Deacon's Express" ja jopa mylvityn porukkahoilausversion ykköshitistään nimellä "Let's Do It". Nämä olivat huomattavasti rajuotteisempia levytyksiä, bändiinhän kuului Bob-veljen lisäksi trumpetisti, pasunisti, rumpali, basisti ja pianisti. Hieman toisenlaista diskoniaa löytyy jatsikkaalta "Deacon Blows For Ray" -esitykseltä.

"Deacon's Hop" -kappaleen juurakoita haeskellessa liirataan kahteen esitykseen. Rumpuintro on suoraan Glenn Millerin kappaleen "Nothing But Soul" inspiroima, muu Count Basien / Lester Youngin vuoden 1940 levytyksestä "Broadway".

Ykköshitistä huolimatta Jay oli kuitenkin varsin tuntematon muualla maassa, eikä hänen oikein koskaan onnistunut murtautua perinpohjin mannermaiseen kuuluisuuteen. Asiaa ei parantanut vuonna -49 sekään, että hän sai potkut Savoylta riitaannuttuaan yhtiön omistajan kanssa.

Jayn läpimurtona suurempaan tietoisuuteen pidetään kesällä 1949 Los Angelesin Wrigley Field -stadionilla Cavalcade Of Jazz -showssa tapahtunutta shown varastamista Lionel Hamptonilta, joka oli ottanut vaimonsa varoittelusta huolimatta Jayn mukaan orkesteriinsa. Hampton oli 40-luvun varsinainen hittileipuri, eikä hän suhtautunut tapaukseen kovin kiittelevästi. Itse asiassa hän ei antanut koskaan anteeksi, että joku Losin lähiöstä palkattu hulttio nappasi kakun suuren maestron nenän edestä. Jay nyt vain sattui esittämään hieman sooloiluja... Hän lähti marssimaan stagelle koko ajan tuutaten ja muiden oli tietenkin lähdettävä perään. He vain eivät kyenneet. Heinäkuinen päivä oli kuuma, mutta Jayn saksofoni oli vielä kuumempi kimallellen auringon säteiden kultaamana ekstaasiin joutuneen yleisön silmissä.

Jay teki myös yhden bravuurinsa, rävähti selälleen jonkinlaisen rullalaudan tai pisanginkuoriläjän päälle ja alkoi raastaa selkäänsä ruumistaan ja raajojaan ravistellen. "Blow, Jay, Blow!" Rajua, rajua – ja lehtiotsikot sauhusivat sensaatiomaisesta nuorukaisesta, joka hiestä läpimärkänä svengasi pitkin poikin.

Hampton ei suinkaan ole ainoa esimerkki itsestään Jayn suhteen liikoja luulleista. Sanotaan nyt vain, että on parempi antaa Jayn esiintyä viimeisenä.

Tästä kehkeytyi levytyksiä ja työtilaisuuksia pitkin 50-lukua. Pääosin levypuolia ilmestyi Exclusive-, Imperial- ja Federal-merkeillä sekä hieman myöhemmin Swingin'-yhtiöllä. Myös Aladdin julkaisi räkäisen singlen "Jay's Frantic" / "Deac's Blowout" ja 50-luvun puolivälissä pullahti pari kakkaraa Vee-Jaylla, joista osa onnistuttiin munaamaan sähköuruilla; enkä puhu matalasta Bill Doggett -soundista. Myös Atlantic ja Warner Bros. panivat itsensä likoon.

Vaikka esimerkiksi Exclusive-levyt olivat toinen toistaan repäisevämpiä instrumentaaleja, jokunen laulettukin kappale mahtui mukaan ja niitä syntyi Jayn säestämänä huomattavasti enemmän Imperialille yhtyeen melskatessa mm. nuoren Jesse Belvinin ja Three Dots & A Dash -porukan takana.

Useiden mielestä ehkäpä boforisimmat levynsä Jay teki vuonna 1952 alkaneen ja kaksi vuotta myöhemmin päättyneen Federal-kautensa aikana. Esimerkiksi debytointi levymerkille on silkkaa murhaa! "The Goof" / "Big Jay Shuffle" on niitä pikkumustia, joita kuunnellessa tulisi ensiksikin istua tukevasti persauksilleen ja tuossa "Shuffle'ssahan" Jay vaihtaa soittimia veljensä kanssa soittaen baritonia. Federal julkaisi 17 levypuolta, ja kun me saksofoni-friikit ihastelemme niitä, käy hieman pala tai ruoto kurkussa, sillä moisille kappaleille olisi arvellut löytyvän suuri kuulijakunta.

Rautaisimmasta päästä debyytin lisäksi mainittakoon tuonaikaisen elokuvavillityksen inspiroima "3-D" vuodelta -53, kappale jossa Selmer saa kyytiä sävellajien sinkoillessa kuin hiukkaskiihdyttimessä ylös-alas totaalisen rokkaavassa tempossa. "Nervous Man Nervous" on periaatteessa sama kappale kuin samoihin aikoihin ilmestynyt Bill Haley & The Comets -levytys "Crazy Man Crazy", hiukka rajumpi vaan ja taustalaulusta vastaa The Platters. Kumpikin kappale on jäljentö Kingille 1951 levyttäneen Willis "Gator Tail" Jacksonin "Howlin' At Midnight'ista".

Turha kai tässä on vaikeroida ohi mennyttä menestystä,, vaikka Federalin johtaja Syd Nathan osuikin musiikillisesti naulan kantaan. Mutta pitikö naulata samalla kätensäkin pöytään kiinni? Keikkasuosio oli kovaa, mutta Nathan töppäsi puskiessaan Jayta eriskummallisena jazz-miekkosena! Varsinaiset jazz-sielut eivät noin hurjasta svengistä pitäneet, eivätkä muunlaisen musiikin ystävät olleet otettuja jazzilla. Kuitenkin, vankkoja levytyksiä, hienostelematonta r&b:tä, joka vain sattui olemaan etuajassa – rock and rolliahan ei oltu "keksitty", ts. valkaistu ja kuivapyykattu suurille massoille ja ymmärrän hyvin,että nykyisin monet rokkarit ovat ihastuneet Jayn pontevaan ja armottomaan meininkiin. Aina se hieman riepoo, että tuntuu käyvän lepsusti tyylilinjojen tositekijöille, useimmiten mustille. Tässä tapauksessa valkoiset yhtyeet kuten Bill Haley & The Comets voihkivat näyttävimmät palat honkereiden lava-akteista sekä soittotyylistä miedontaen ne muutamia asteita soveliaammiksi eikä kai minun pitäisikään kysyä teiltä, mistä kappaleesta Comets-fonisti Rudy Pompilli nappasi "Rudy's Rock'insa" tai filmitallenteiltakin yhä näkyvät hyppelynsä, taivuttelunsa ja jalkojen sätkyttelynsä???

Jaylla oli vaikeuksia, eikä hän ollut ainoa. Vuonna 1957 hän oli bändeineen pidemmällä vakanssilla Birdland-klubissa, Seattlessa ja he äänittivät kellarissa useita kappaleita eri solisteja käyttäen... Syntyi jopa varsi rupista rockabillyä ja luonnollisesti myös instrumentaaleja. Osa näistä kappaleista julkaistiin (viisi 45:ta) maineikkaan L.A.:ssa operoineen dj Hunter Hancockin Swingin'-merkillä, ja eikö vaan Haywood "Little Sonny" Warnerin tulkitsemasta kappaleesta "There Is Something On Your Mind" revennyt hitti pian julkaisunsa jälkeen helmikuussa -59. Kappale oli r&b-tilaston viides murtautuen myös pop-listojen sijalle 44. Jokaisen on täytynyt kuulla joku versio tästä hitaasta, "pre-soul"-kappaleesta. Huey "Piano" Smithin Clowns-yhtyeestä lähtenyt Bobby Marchan tosin pani versiollaan paremmaksi päätyen r&b-listojen ykköseksi ja pop-sarjassakin sijalle 31 Fire-levytyksellään 1960. Muuten, parikin näistä Swingin'-julkaisuista omaa outoja äänitehosteita ja soundissa jo aiemmin tapahtunut keventyminen on yhä kasvullaan.

60-luvun alussa Warner-merkki julkaisi Jaylta vähäpätöisen live-albumin ja lisäksi pitkin vuosikymmentä saattoi putkahdella jokunen kiekko. Jay teki joitakin sessiotöitä Modern-merkille, saattoi harvakseltaan käväistä puhaltamassa jonkun klubin kumoon, mutta pääsääntöisesti hän vetäytyi bisneksestä keskittyen kantamaan postia ja omistautuen valitsemalleen Jehovan todistamiselle, mikä jo uskonnormeja (ankarat) noudattaakseen vaatii pitämään kuntoa kovana – Jehova kieltää mm. verensiirrot.

Hiljaisuutta kesti vuoteen 1983 saakka, jolloin Jay teki näyttävän paluun. Hän esiintyi revival-mittelöissä kotimaassaan ja sai aikaan uusia levytyksiä. Eurooppa otti hänet sydämellisesti vastaan, ja esiintyessään minun syntymäpäiväni kunniaksi Lontoossa samana vuonna osana r&b-Jamboreeta hänet päästettiin tietenkin irti viimeisenä. Häntä on paha seurata...

Tuon tulemisen myötä Jay äänitti Englannissa ensimmäisen studioalbuminsa uuden sukupolven tukemana ja hän onkin esiintynyt Englannissa varsin tiuhaan tahtiin. Omalla Big J -merkillään Jay julkaisi v. -88 mainion "Az Bootin'" -LP:n ja viimeisimmällä vain cd/kasetti -muodossa julkaistulla tuotteellaan (ks. levyarviosivut!) hän toivottaa meidät tervetulleiksi Kaliforniaan.

Höpö höpö, eiköhän meidän ole syytä toivottaa Big Jay McNeely tynnyrikeuhkoineen ja kultaisine Selmereineen tervetulleeksi Suomen kauniiseen suveen!


Kyselkää näitä oikeista puodeista:

HONKERS & SCREAMERS
(Savoy SJL 2234) (BN 2/80)
- Tupla-LP, mukana Jayn Savoy-palat vuosilta 1948-49. Muut tuuttaajat Lee Allen, Sam "The Man" Taylor, Hal Singer ja Paul Williams.

ROADHOUSE BOOGIE
(Saxophonograph BP 505) (BN 4/85)
- Exclusive- ja Aladdin-äänityksiä vuosimallia 1949-52.

THE BEST OF BIG JAY MCNEELY
(Saxophonograph BP 1300) (BN 1/86)
- Paras tutustumistapa mieheen; peruslevy, jolla 19 valittua turistusta, hitit Vee-Jay- sekä Federal-railakkuuksista 1947-57.

DEACON RIDES AGAIN
(Pathé Marconi 154 6691) (BN 1/84)
- Imperial-levytyksiä 1950-53, mukana myös Jesse Belvinin varhaistuotokset.

SWINGIN'
(Big J JLP 103) (BN 4/85)
- Swingin'-merkin moppausta vv. 1957-60. Kaikki 16 julkaistua äänitettä.

GOLDEN CLASSICS
(Collectables COL 5133)
- Sama kuin edellä, myös cd:nä.

BIG J IN 3-D
(Sing 650) (BN 6/88)
- 12 Federal-rantua, pahasti päällekkäin "The Best Of..." -levyn kanssa ja puutoksena vain "Texas Turkey".

LIVE & RARE
(Earth Angel JD 908) (BN 1/91)
- Liveä ja studiotakin hieman, kovimpien fanien kamaa aikakiepuman liippaillessa vuosilla 1953-65. Mukana "Texas Turkey".

1983 R&B JAMBOREE
(Ace CH 89)
- Jay 28.8.-83 Lontoon Electric Ballroomissa taustabändinä Juice On The Loose. Kolme Jaylta, loput loat by Willie Egan, Chuck Higgins ja Young Jessie.

BIG JAY MCNEELY MEETS THE PENGUINS
(Ace CH 101)
- Pyhäinmiestenpäivänä 1983 "30th Anniversary Of Rock & Roll" -tilaisuudessa äänitetty live Hollywoodin Club Lingeriestä. Jaylta neljä kappaletta, B-sivulla pääesiintyjänä ollut The Penguins.

FROM HARLEM TO CAMDEN
(Ace CH 111)
- Lontoossa 1983 Juice On The Loose -yhtyeen kanssa purkitettu studio-LP peruukkimiehen paluu studioon kymmenien vuosien jälkeen.

AZ BOOTIN'
(Big J 107)
- Varsin raisu 1987 levytetty studio-LP The Rocket 88's -bändin kera.

WELCOME TO CALIFORNIA
(Big J CD 109) (BN 3/91)
- Freak-out! Jay esittää jopa countrya! 2 liveä, loput studiossa taustayhtyeenä The Ronnie Mack Band (ks. levyarviosivut!).

BO DIDDLEY - The Real Thing
Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 3/1991)

Neljän vuosikymmenensä aikana rock & roll -bisneksessä Bo Diddleyn ei ole koskaan tarvinnut kuulostaa kuin itseltään. Vain todella harvoista hahmoista voi sanoa samaa syvällä rintaäänellä. Hänen innovatiivinen kitarointinsa, "Bo Diddley beat", ennakkoluuloton vahvistinten ja soundien käyttö yhdistyneenä mielikuvituksellisesti muotoiltuihin kitaroihin ja räiskyvään pukeutumiseen on taatusti vaikuttanut valtavasti uusien sukupolvien muusikonsiemeniin antaen tavalliselle kuulijalle selittämättömiä elämyksiä. Diddleyn arkinen, mutta kuitenkin "elämää suurempi" mielikuva on luonut täysin omaperäisen tyylin, tunnistettavan ja alkumaalauksellisen pohjan hyvin paljolle - tämän tästä esiin tulee hänestä ammentavia esiintyjiä, emmekä me voi kyllin hänen mahtavuuttaan arvostaa. Otetaanpa esimerkki: George Michael sai taannoin hitin kappaleella "Faith". Missä rytmissä tuo hitti kulki? Arvatkaapa vaan...

Nyt kun karismaa sähisevä musta gladiaattori saapuu ainakin näillä näkymin Puistobluesiin, voimme nähdä elävän legendan omin silmin. Hän on vieraillut ainoastaan kerran aiemmin Suomessa, 7.3.1979 Kulttuuritalolla. Ystäväni ja nykyinen Boots-kitaristi Jarmo Heikkinen on yhä tohkeissaan muistellessaan tuota keikkaa. Vaikka Bo on synonyymi rock & rollin synnyn kanssa, sen eräänä todellisena alkuunlaukaisijana, häntä ei noteerattu Clevelandiin 1986 alussa perustettuun Rpck'n'Roll Hall Of Fameen edes kymmenen merkittävimmän hahmon joukkoon. Kaiken huipuksi ennen häntä sinne kelpuutettiin hieman arveluttaviakin nimiä, ja aikoinaan saikin lukea lehdistä Bo'n olleen hieman närkästynyt moisesta. Sittemmin hänet on sinnekin kelpuutettu.

80-luvulla Diddley osoitti täysin tympääntyneensä levybisnekseen: hän ei saanut latin latia rojalteja Checker-levytyksistään, joskin nykyisin MCA on heruttanut ropoja väärin kohdelluille artisteille. Tämän vuoksi Diddley päätti perustaa BoKay Productions -firman ja hoidella asiat itse: uudet äänitteet ilmestyivät kasetteina ja myös ranskalainen New Rose on lisensoinut kaksi Bo'n viimeisintä kasettia, "Ain't It Good To Be Free" ja "Living Legend", albumimuotoon Euroopassa. Lisäksi hän esiintyi ennakkoluulotta sivuosissa joissakin Hollywood-elokuvissa, kuten "Vaihtokaupat", jossa hän esitti asekauppiasta sekä mm. Nike-mainoksessa ja päätyipä hänen varsin ärhäkkä uudelleenlevytyksensä "Who Do You Love" -kappaleesta "La Bamba" -elokuvan soundtrackille vuonna -87. Eräässä haastattelussa Bo kertoi näin: "Ensinnäkin minua on kusetettu niin paljon musiikkibisneksessä takavuosina, etten luota enää kehenkään. En saanut rojalteja ja voit mennä mihin tahansa levykauppaan ja löytää Bo Diddley -levyn. Sain tarpeekseni ja päätin hoitaa homman omin voimin. Väsyin hakkaamaan päätä seinään. En tiedä mitä nämä yhtiöt hakevat, mutta sanonpa yhden asian: tulen kuulostamaan Bo Diddleyltä kuolemaani saakka."

Mutta palataanpa niihin seikkoihin, joiden vuoksi yksi hänen varhaisista albumeistaan sanoi kansitekstissään: "Bo Diddley is an iventor".

McCombista Chicagoon

McComb, Mississippi sijaitsee lähellä Louisianan rajaa. Otha Ellas Bates syntyi 30.12.1928 maata viljelevään perheeseen. Hän oli vielä lapsenkengissään kun hänen isänsä kuoli ja äiti lähetti viisivuotiaan poikansa Chicagoon serkkunsa Gussie McDanielin kasvatettavaksi. Välttääkseen laillisuusongelmia ja päästäkseen kouluun harmeitta Ellas otti käyttöönsä McDaniel-sukunimen.

Gussie McDaniel oli kirkossakäyvää sorttia ja nuori Ellas sai ensimmäiset kosketuksensa musiikkiin näiltä reissuilta. Hän innostui viulunsoitosta ja sai Ebeneezer Baptist Churchin kautta soittimen, johon seitsenvuotiasta naperoa opetti kirkon musiikillinen johtaja, professori O.W. Frederick. "Soitin 12 vuotta viulua, mutta mihinpä musta viulisti olisi päässyt", Diddley totesi myöhemmin. Hän pääsi kuitenkin kirkon orkesteriin, mikä sinänsä oli naapurustossa arvostettava saavutus. Hieman toisenlaista oli meno puolestaan lähistön Pentacostal-kirkossa, jossa kansa hyppi rytmissä hengellisessä ekstaasissa. Tämä teki suuren vaikutuksen nuorukaiseen.

Ellas kävi Foster Vocational High Schoolia 18. ikävuoteensa saakka. Viimeisenä vuotenaan koulussa hän alkoi opetella kitaransoittoa, mutta päätyi tosin McDanielin perhettä tyydyttääkseen soittamaan joksikin aikaa myös vetopasuunaa Baptist Congress Bandiin. Kitara sai Ellaksen kuitenkin täysin lumoihinsa. Hänen siskonsa osti pojalle akustisen Kay-kitaran, jonka tämä oppi yrityksen ja erehdyksen kautta virittämään - tosin hieman omaperäisesti.

Ellaksen viritys on kaikkea muuta kuin ortodoksinen: "Viritän yhä kitaran samalla tavalla, eikä muiden muusikkojen ole kovin vaikea soittaa kanssani, joskin heidän pitää hieman muunnella omia kuvioitaan." Näperellen ja kokeillen aikaansaadut sävelet tuottivat sittemmin kuormittain hienoja sävelmiä ja mikäli jotakuta kiinnostaa, tämä Sebastapol-viritykseksikin sanottu Diddley-vire on avoin D-viritys: D / A / D /F# / A / D.

Bo Diddley & Signifying

Kouluvuosinaan saamansa nimi Bo Diddley on jonkinlaista katuslangia. Se tarkoittaa jotain sellaista kuin härkäpäinen, paha, huolttio. Signify puolestaan merkitsi katutasolla itsekunkin oman arvon tuntoa ja sitä, että se myös osoitettiin. Lisävalaistusta termille saa Bo Diddleyn "Signifying Blues" -kappaleesta tammiluulta -60. "Say Man" -hitin innoitamana tehty kappale kytee Bo'n ja Jeromen solvatessa toisiaan minkä kerkeävät. V. -87 Ruotsin TV:ssä nähdyllä (ja nyt videollakin saatavalla) taltioinnilla "I Don't Sound Like Nobody" Diddley kertoo näistä kahdesta termistä mainiten myös halunneensa aina olla rumpali, mutta jättäneensä suuremmat yritykset, koska käsien rytminen motoriikka ei ottanut luontuakseen. Hän mainitsee myös, ettei juuri korvaansa lotkauta, jos joku hihkaisee hänelle "Hey Ellas!". Hän on Bo Diddley, ollut jo yli 40 vuotta.

Niin, Chicagon South Side kasvattaa lujaluontoiseksi ja katuviisaaksi. Bo Diddley joutui myös tappeluihin. "Minähän en pidä tappelemisesta", hän on sanonut. "En pidä myöskään karkuun lähtemisestä."

Vuonna 1946 Diddley oli täysin bluesin imussa. Hän tallusteli Maxwell Streetillä Epiphoneksi vaihtuneen kitaransa kanssa ja diggaili eritoten Muddy Watersia, joka oli muuttanut Chicagoon 1943. Muddy ehkäpä suurimpana esikuvanaan hän näki myös tuolloin vasta katusoittajina uraansa aukovia blues-legendoja, kuten Little Walter, Jimmy Rogers ja Floyd Jones. Kiistatta myös Louis Jordan bändeineen on merkinnyt paljon, näki Bo hänet sitten elokuvien kera esitetyissä musiikkipätkissä tai muutoin - varsinkin Jordanin näppärästä liikehdinnästä ideoita lienee heivaantunut Diddleyn sittemmin omien esiintymisiensä yhteydessä esittämiin koreografioihin, joista tuli maankuuluja.

Langley Avenue Jive Cats

Koulunsa päätettyään Bo sekä pari koulukaveriaan perustivat katusoittoporukan, jota he kutsuivat nimellä Langley Avenue Jive Cats. Mukana saattoi pyörähdellä tuolloin vain paikallinen kuuluisuus jos sitäkään, Earl Hooker, mutta pääosin akustista yhtyettä johti Bo apunaan serkkunsa Roosevelt Jackson kurkkupurkkibassossa, Billy Boy Arnold huuliharpistina sekä pesulaudansoittaja, joka kuitenkin pian korvattiin Jerome Greenin soittamilla neljällä marakassilla. Diddleyn ja Greenin marakassien luoma lattarifiilis tuli olemaan olennainen osa Bo Diddley -soundia. Monasti on kummasteltu, että Green helisytti vain pampuloitaan, mutta ei kai syitä kaukaa tarvitse hakea - hänhän oli tunnettu naistenmies ja pokasi parhaat lihat keikkojen jälkeen muiden jäädessä kokoamaan vahvistimiaan.

Billy Boy Arnold on haastatteluissa kuvaillut, millaista heidän hommelinsa noihin 40-luvun loppuvuosien aikoihin oli South Siden kaduilla. "Bo soitti boogieta ja Muddy Watersia omalla tavallaan. Vuonna 1950 varsinkin "Rolling Stone'a" soitettiin paljon. Bo oli tosi funky ja ihmiset pitivät. Siispä me aloimme soitella kadunkulmissa ja ihmisiä kerääntyi ympärille nakellen hattuun rahaa. Me saatiin porukkaa ympärille, soitettiin puolisen tuntia ja painuttiin seuraavaan kadunkulmaan. Bo jakoi rahat neljään pekkaan... Saimme jotain 10-12 taalaa per nuppi. Bo ei soittanut juurikaan sitä 'Bo Diddley' -tyylistä juttua tuolloin, enemmän boogie woogieita, kuten se yksi kappale, "Noxzema". Lisäksi hän tanssi paljon."

Noihin aikoihin Diddleyhin teki suuren vaikutuksen myös John Lee Hookerin jymymenestys "Boogie Chillun" ja itse asiassa hän ehti mennä naimisiinkin Ethel Mae -nimisen sorean tytön kanssa. Avioliitto tosin päättyi eroon aikoinaan ja nykyisin Diddleyn elinkumppanina on Kay. Perheen perustaminen toi tiettyjä velvoitteita. Lisätuloja Bo hankki aamupäivisin nyrkkeilijänä ja ilmeisesti muunkinlaisissa hommissa. Iltaisin hän saattoi painua Maxwell Streetille jammailemaan. Vuoteen 1950 mennessä Langley Avenue Jive Cats oli menneisyyttä, ja syntyi The Diddley Trio, josta seuraava askel oli The Hipsters. Mukanaan rumpali Frank Kirkland, toinen kitaristi Jody Williams ja Jerome Green Bo'n porukka pääsi soittamaan vakinaisesti 708 Clubiin. Ansiot tosin peräti monasti surkastuivat katu- ja kekkerisoittoon nähden.

Muddy Waters, Little Walter ja Howlin' Wolf dominoivat vallankahvassa 50-luvun alkuvuosina Chicagossa. Soittotilaisuuksista ei ollut puhettakaan ellei ohjelmistoon kuulunut noiden herrojen kappaleita ja parhaat työtilaisuudet olivatkin silloin, kun nämä suurmiehet olivat muualla kiertueilla. Diddley onkin sanonut, että monipuolisuus on kaiken A ja O: silloin sinulla on varmasti mahdollisuudet selvitä, joten älä kavahda mitään, olipa se bluesia, countrya tai mitä lie. Hänen tosin ei ole tarvinnut seikkailla tyylilinjojen verkoissa, koska hän loi jotain omaa vieden sen pidemmälle kuin kukaan muu.

Viidakkorytmi

Diddleyn tavaramerkiksi muodostunut rytmi perustuu yhteen sointuun, jotka Kirklandin raskas tom-tom -rummutus ja Greenin marakassit tukevat. Juuret ovat traditionaalisessa laulussa "Hambone", jota voisi pitää loruna, mutta myös planktonina rapille. Shave-and-a-haircut-six-bits -rytminäkin tunnettu rummutus on siis jonkin sortin mutaatio mustan Afrikan alkuasukasheimojen paukutuksista rumba-maustein mukanaan hitusen Karibian kaikuja. Kuitenkin, kysykää keneltä tahansa - parhaiten tämä rytmi tunnetaan Bo Diddley beatina, eikä useimmille sitä tarvitse edes kuvailla, joten mitä tässä jankkaamaan.

I Spell M - A - N.... Man

50-luvun alkuvuosina soittaminen oli Bo'lle kivaa amatöörihommaa, mutta hän ryhtyi pian ammattilaiseksi. Soittaessaan 1954 vaihtelevalla kokoonpanolla (mm. välillä rumpalina oli Clifton James, toisena kitaristina James Bradford jne.) sellaisissa klubeissa kuten Stardust Trail ja Castle Rock, idea levyn teosta alkoi kypsyä mieleen. Billy Boy Arnold oli tehnyt jo 1953 Bob Carterin bändin säestämänä singlen "I Ain't Got No Money" / "Hello Stranger" (Cool 503) ja piipahtanut studiossa kummemmitta tuloksitta myös keväällä -53. Levyn tekeminen oli jo pelkkänä käyntikorttinakin tie parempiliksaisiin keikkoihin ja niinpä Bo ja Billy tekivät lakkalevyn naapurustossa asuneen rouvan Webcor-vehkeellä. Kappaleet "Bo Diddley" ja "I'm A Man" saivat toimia kyytipoikina julkaisijaa etsittäessä. Levyä tarjottiin ensiksi Vee-Jay -merkille, jonka jälkeen Bo painui Chuck Berryn jalanjäljillä osoitteeseen 2120 South Michigan Avenue. Chess-yhtiön toimipaikassa Leonard Chess päätti ottaa riskin ja julkaista levyn, mikäli Bo siistisi "Bo Diddley'n" sanat, olihan kappaleen alkuperäinen nimi ainakin Billy Boy Arnoldin mukaan "Dirty Motherfucker", ja tuskinpa tuon niminen tekele olisi 1955 ollut kovinkaan "cool" myyntilistoja ajatellen.

Bo Diddleyn pelinavaus äänitettiin 2.3.1955. Billy Boy Arnold ei syystä tai toisesta ollut mukana soittamassa huuliharppua "I'm A Man" -kappaleella. Vonkuvan suorituksen puhalsi Lester Davenport. Paikalla olivat myös Jerome Green, Frank Kirkland ja pianistina joko Otis Spann tao Henry Gray. Singlenä julkaistujen kappaleiden lisäksi sessiossa syntyivät myös vasta 1959 albumilla "Go Bo Diddley" julkaistut "Little Girl" ja "You Don't Love Me (You Don't Care)", jonka little Walter - tuolloin "My Babe'lla" r&b-listojen ykkösenä ollut - kopioi omiin nimiinsä elokuussa -55 pitämässään sessiossa nimellä "Hate To See You Go". Walter värkkäsi itselleen myös Bo'n julkaisemattoman instrumentaalin "Little Grenadier" pistäen nimeksi "Roller Coaster" ja käyttäen tremoloitua kitarasoundia.

"I'm A Man" / "Bo Diddley" on siksi kova ja kestävyytensä osoittanut debytointi, että arvelen kaikkien tuntevan kappaleet. "I'm A Man" oli yhden soinnun machoilu, erittäin paljon Muddyn "Hoochie Coochie Man'ia" muistuttava bluesvamppaus. Muddyn sanotaan pitäneen tästä niin, että se inspiroi häntä levyttämään "Mannish Boy'n". Mutta "Bo Diddley", tämä on taatusti ollut jotain todella funkya vuonna -55. Se esitteli samalla sekä artistin että tämän luoman viidakkorytmin kuulijoille. Mukana oli sittemmin pidemmälle vietyjä sanoituksellisia oudoksutuksia: "Bo Diddley buy baby a diamond ring / If that diamond ring don't shine / He's gonna take it to a private eye" jne.

Single kimmahti r&b-listojen kakkoseksi kesällä -55. Kyseessä oli täysin omaehtoinen tyylin ja hahmon esiintulo. Diddley soitti tuolloin monissa levynkansissaan pitelemäänsä Gretchin punaista Jet Fire Birdiä ja sama keppi hänellä oli mukanaan, kun hän esiintyi menestyksekkäästi Ed Sullivanin maanlaajuisessa CBS:n lähettämässä "Toast Of Town" -TV-showssa jyskyttäen "Bo Diddleyn" kansan kalloon. Hieman myöhemmin ahkerasti kitaroita vaihdellut ja jo tuolloin varsin värikkäästi pukeutunut Bo teki sopimuksen Cincinnatissa, Ohiossa toimineen Gretch-kitaratehtaan kanssa. Hän oli suunnitellut ja rakentanut itselleen suorakulmion muotoisen kitaran, mutta se oli varastettu. Niinpä Gretchin Brooklynissä toimiva tehdas valmisti uskomattoman tavattomia ja bizarreja kitaroita customoituna mitä mielikuvituksellisimpiin muotoihin vain Bo Diddleylle. Kuuluisin on tietenkin Bo Diddley Cadillac - se nykyisin 5-vaihteinen Turbo-suorakulmiokitara, jollaisen kanssa Bo poseeraa mm. "Have Guitar Will Travel" -albuminsa kannessa päristellen nimikkovespallaan pitkin Michigan Avenueta. Tosin nykyiset custom-kitaransa tehdään Nashvillessä ja Australiassa. Ei siis voi mitenkään väheksyä Diddleyn panosta tässäkään suhteessa - hän oli aikaansa edellä paljon ja varsin futuristisia luomuksia neliökitaran kanssa olivat myös turkispäällysteiset kitarat, nahkapintaiset, avaruusaluksen muotoiset ja teräväkärkiset kitarat eri muotoineen, jotka tuntuvat olevan varsinkin heavy-väen suosiossa nykyisin, joskin esim. Z.Z. Topin Billy Gibbons pitää yhtenä suosikkinaan perusneliömallia.

Diddley on sanonut olevansa rakentelija ja yksi syy hänen himoonsa saada kitara näyttämään ja kuulostamaan ikäänkuin jokaisella kappaleella täysin erilaiselta ja erikoiselta oli se, että hän näki kitaralla ja soundeilla olevan paljon enemmän ulottuvuuksia kuin perinteiseksi todetut normit. Hän värkkäsi kellosta tremolon ennenkuin niitä alettiin valmistaa liukuhihnalta. Lisäksi hänen live-esiintymisensä olivat nerokkaita kekseliään vahvistinkäytön vuoksi. Ne olivat myös meluisia. Bo käytti kahta isoa Fenderin Bassman-vahvistinta ja koskapa tuolloin ei ollut vielä monitoreja, hän sijoitti kaksi spiikkeriä kummankin Bassmanin taakse ja neljän niiden eteen. Näin ollen rumpali pystyi kuulemaan missä mentiin ja lieneekö tässä sitten kaikkien aikojen ensimmäinen PA-systeemi? Niin peijakkaan monessahan Bo oli ensimmäinen.

Diddley-tähtäysproggiksia

Toukokuussa -55 Universal Studiolla purkitettiin seuraavalle singlelle kappaleet "Diddley Daddy" ja "She's Fine, She's Mine". Julkaisu hämmensi entistä enemmän hädintuskin debyytistä toipuneita kuulijoita, sillä kyseessä oli varsin erilainen julkaisu - mukanahan oli The Moonglowskin laulamassa taustoja "Diddley Daddy'lle". Levy kilahti r&b-tilaston sijalle 11. Bo esiintyi ajan kovimmissa ja kuumimmissa mestoissa. Alan Freed järjesti Bostonissa Diddley Daddy's R&B Extravaganzan ja Dr. Jiven Harlemin Apollo-teatterin r&b-revuet, Los Angelesin Figuerola Ballroomit ja New York Cityn Carnegie Hallit tulivat Bo'lle läpeensä tutuiksi. Hän valloitti vetävällä show'llaan, hänen eriskummallinen tapansa soittaa kitaraa milloin mitenkin päin ja saada järeän vahvistinarsenaalinsa sekä muiden laitteiden ja sormitekniikkansa avuin siitä irti mitä futuristisempia ääniä räjäytti tajuntoja. Oma juttunsa oli tanssiaskeleet, taivuttelut jne., johiin mm. Elvis ihastui nähdessään Bo'n v. -55 Apollossa. Kuitenkin dj:t paria poikkeusta laskematta näkivät moisen erilaisen ja uuden soundin lokeroinnin vaikeaksi. Tokihan Alan Freed ja esim. Tommy Smalls soittivat Diddleyn levyjä, mutta niin omituisiksi niitä arveltiin pääporukan osilta, että ne luokiteltiin - jatsiksi! Tämän vuoksi Diddley sai jonkin aikaa esiintyä samoilla keikoilla bebop-bändien kanssa.

Noina vielä ahdasmielisinä aikoina Bo Diddleyn levytykset olivat taatusti ikäänkuin kiellettyjä hedelmiä suurelle valkoiselle yleisölle. Monet valkoiset pitivät kuitenkin suunnattomasti Diddleyn esiintuomasta ideologiasta ja tyylistä. Esimerkiksi eräs lubbockilainen nuorukainen nimeltä Buddy Holly äänitti "Bo Diddley'n" sekä samaa Diddley-biittiä lainaavan, oman ja erinomaisen kappaleen "Not Fade Away", joka liikkuu lyriikkoja myöten originaattorinsa hengessä ("My love is bigger than a Cadillac / I try to show it and you drive me back"). Mitenkä mustaihoiset sitten suhtautuivat? Kyllähän hittejä tuli, ei tosin hirvittävästi, mutta kuitenkin. Joidenkin mustien mielestä Diddley oli liian vanhanaikainen ja koska myös valtakunnallinen radiosoitto jäi hieman puolitiehen, Bo Diddleytä voidaan pitää jukeboxien suosikkina - niissä tilastoissa hänen levynsä menestyivät, niitä soitettiin ja toinen vankan maineen luonut seikka oli ahkerat esiintymiset ja tätä kautta tapahtunut promotointi. Eihän se maailman kummallisin asia ole, että uutta ja erikoista hieman vieroksutaan ja pelätäänkin, kun ei ole vielä parempia kokemuksia.

Kolmas single sekoitti kuulijoiden aivopokeria entisestään: "Pretty Thing", omakohtaisesti ensimmäinen kuulohavainto Bo Diddleystä vuosia, vuosia sitten ja samalla miehen eräs cover-versiollisesti suosituimpia lauluja. Tuskinpa unohdan koskaan ensi kertaani: "Mitä... Mikä hitto tää on?!?!!", ällistelin tosi weirdon viidakkokitaran räppäillessä alkuriffejään. Jerome Greenin laulama "Bring It To Jerome" on myös klassikko ja antaa pontta miehen maineelle. Äänitystilaisuudesta on yhä julkaisematta yksi kappale ja koska tuli puheeksi, niin mainittakoon, että Diddleyltä on yhä arkistoissa oikein kelakaupalla tavaraa, joskin esim. Chessin Diddley-boxilla niitä on jokunen nyt julkaistu ja olipa MCA:n "Bo Diddley's A Gunslinger" -cd:lläkin kaksi arkistojen aarretta. En kuitenkaan ala tarpomaan ja selittelemään niistä pitemmäksi, tiedämmepä kuitenkin, että tavaraa piisaa eikä kovan luokan Diddley-diggarilla ole ollenkaan syytä vielä mihinkään kissanpäiviin.

Vuonna -56 alkanut maailmanlaajuiseksi levinnyt rock & roll -kuume teki myös Diddleytä tunnetuksi lehtijuttujen turvin ja Englannissa julkaistiin ensimmäinen levy, EP, jolla oli ensimmäinen ja kolmas 45 heinäkuussa samana vuonna. Diddley oli myös eräs ensimmäisistä amerikkalaisista rock & roll -miehistä, jotka kävivät kuohuttamassa Australiaa Lee Gordonin järjestämällä The Biggest Rock & Roll Showlla 1956. Taustayhtyeenä toimi Red Prysockin Rock And Roll -orkesteri.

Hoodoo You Luv?

Seuraavista singleistä The Moonglows lauloi jälleen taustoja "Diddy Wah Diddy'llä", mutta toukokuussa -56 äänitetty "Who Do You Love" on eräs lyriikoiltaan omituimisimpia Diddley-laukauksia. Jos jostakin tuon aikakauden kappaleesta voidaan puhua psykedeelisenä, niin tässä se on! Idea kypsyi Bo'n katsellessa kadulla eläinten lailla melskaava pikkujätkiä, jotka rappasivat kuin koirat, että "I walked forty seven miles of barbwire / Used a cobra snake as a necktie". Loput hän kynäili itse ja tässä säröisessä, maybellenemaisessa rytmissä laukkaavassa ja varsin pelottavassakin kappaleessa kysellään Arlenelta, että ketä tämä lempii. Potentiaalinen ehdokas on varsinainen desperado asustellen kalkkarokäärmeen pesässä pääkallojen ym. rekvisiitan kera. "I don't mind dyin'", Bo laukoo ja jäävankkuritkin lentävät. Way-out, daddy-o!

Kappale oli menestyssingle ja lukuisat yhtyeet ovat sittemmin tehneet omia näkemyksiään siitä, Ronnie Hawkinsista Doorsiin ja Thorogoodiin. Originaali on yhä omaa luokkaansa. Kuudes Checker-45 oli puolestaan siinä mielessä uusi veto, että Diddley teki ensimmäisen cover-version, vaikka hän tietenkin pani sävellyskrediitteihin puumerkkinsä E. McDaniel. "Cops And Robbers" oli sarjakuvamainen esitys, jonka säveltäjä Kent Harris kätkeytyneenä nimen Boogaloo And His Gallant Crew suojiin oli levyttänyt Los Angelesissa toimineelle hammastahnalevymerkille Crest kääntösivunaan "Clothes Line" (Crest 1030). Kiekko oli Boogaloon toinen, Crest 1014 sisälsi kappaleet "Talk About Party" / "Big Fat Lie". Bo'n singlen kääntöpuolta "Down Home Special" on Gene Vincent kuunnellut ahkerasti, sillä varsin pienin muutoksin hän levytti saman kappaleen myöhemmin nimellä "I'm Going Home".

Diddley keikkaili kuitenkin niin ahkerasti, että hänelle ei juuri jäänyt aikaa tehdä kovasti uusia levytyksiä, joskin hän hoksasi tuottaa ja soittaa taustat Washingtonista kekkaamansa Billy Stewartin Chess-debyytille. Tästä "Billy's Blues" -kappaleesta ja sen kiemuroista enemmän Chess-boxin arvion yhteydessä (ks. levyarviosivuilta!).

Vuoden -56 loppuun saakka Diddley kävi Alan Freedin Big Beat Package Shown kera Yhdysvaltojen suurimmat kaupungit lävitse ja suosio oli hyvää. Niin hyvää, että levy-yhtiössä ajateltiin Bo'n voivan lupsakkaasti siirtyä Chuck Berryn tavoin laajemman yleisön suosioon. Berryn ja Diddleyn tyylejä on hieman hoopoa verrata keskenään, mutta Chuck oli levymyynnillisesti aina kollegaansa edellä ja tokihan Berryn tyyli oli selvempää ja helpommin sulavaa kuin mutkikas, omituisia lyriikoita voodoo-rytmeissä tarjoileva Diddley, joka kaiken lisäksi ällistytti puvuillaan ja soittimillaan.

Elämä kiertueilla oli rankkaa ja Jerome Greenin kerrotaan hankkineen lisäliksaa vahtimalla muita paketin tähtiä, etteivät he erehtyisi juopottelemaan. Saamansa 50 taalan / viikko Jerome itse puolestaan kaatoi viinaksina kurkustaan alas! Kuitenkin näiden kiertueiden ja joidenkin TV-esiintymisten ansiona oli se, että Bo Diddleyn nimi, soundi ja rytmi oli poltomerkitty lähtemättömästi ihmisten mieliin kuten myös historian särölehdille.

Vuonna -57 Diddley äänitti kaksi singleä, joista raivoisa "Hey! Bo Diddley" kääntösivunaan eräs komeimmista rakkaudenosoituksista, "Mona", oli onnistuneempi. Seuraavan vuoden keväällä syntyi huutava, barbaarinenkin "Hush Your Mouth" takapuolenaan upea ja loppua kohden vain hillittömämmäksi menevä "Dearest Darling". Merkittävämpää on kuitenkin se, että samssa sessiossa syntyi silkassa vahingossa Bo'n suurin pop-hitti "Say Man". Äänitystauolla Bo ja Jerome pelleilivät keskenään yrittäen solvata toisiaan kieli poskella ja välillä nauraa röhöttäen. Äänittäjä Ron Malo antoi äijien tietämättä nauhan pyöriä ja näin, sattumalta ja täysin spontaanisti improvisoiden syntyi todellinen 'signifying'-helmi. Miehenretaleet haukkuvat toistensa tyttöystäviä varsin räväkästi, Jerome jorisee vieneensä Bo'n tytön kämpilleen kuvaillen mm. "she had to sneak up on a glass just to get a drink of water."

"Say Man'iin" tehtiin sopiva tausta, mutta ennen sen julkaisua näki päivänvalon debyyttialbumi, jolle oli koottu sinkkujulkaisuja sekä peräti kolme uutta singleä, jotka tutustutti kuulijan Willieen ja Lillieen ("Rock and roll and rockabilly / Made me lose my sweet Lillie"), Bo'n kommelluksiin hirviön kanssa toivat ensi kertaa esille hänen pohjattoman rakkautensa doowopiin. On kuitenkin pieni sääli, että slovareiden tulkitsijana Bo ei ollut kovinkaan pätevä, pikemminkin arkinen, mutta hyvin latautunut. "I'm Sorry" on ihme kyllä varsin onnistunut suoritus, taustalla laulaa ilmeisesti The Carnations, ja r&b-tilastoissa heltisi sija 17. Tämän kiekon kääntösivuna ollut "Oh Yeah" on suora "I'm A Man" -kopio. Mainittakoon, että Etta James teki vastauslevyn tuolle Bo'n debyytille ("Woman").

Kuumaa vahaa kuumaan sataan

Bo Diddleyn albumi otettiin hyvin vastaan ja nyt jo täysin yleisesti tunnustettuna ja selviä jäljittelijöitä kannoilleen saaneena Bo Diddley tunkeutui Billboardin Hot 100:n heinäkuussa -59. Duane Eddy ("Cannonball"), Dee Clark ("Hey Little Girl"), Johnny Otis ("triple "Willie & Hand Jive", "Crazy Country Hop" ja "Casting My Spell") tunnetuimpia mainitakseni tekivät rahaa Bo Diddley -biitillä. "Crackin' Up" on pysynyt tähän päivään Bo'n ohjelmistossa ja voi että tämä on minusta kaikessa huokailevuudessaan kaunis ja tarttuva kappale. The Carnations tättälälättättää vienosti tapailevan kitarakuvion päälle Bo'n laulaessa mm. että "I do your laundry and your cooking too / What more for a woman can a man like me do? / What's bugging you? / Oo-o-oo, you're crackin' up"... R&b-listoilla sijoitus oli 14., ja tämä Bo'n ensimmäinen Hot 100 -levy ylsi sijalle 62.

Seuraavaksi julkaistu "Say Man" kohosikin sitten 5.10.-59 pop-listan tilalle 20 pöristen siellä 7 viikkoa. Hittisinglen kääntösivulla oli ripeä instrumentaali, jollaisia Bo teki hyvinkin paljon. Tapauksen johdosta kyhäistiin kokoon LP "Go Bo Diddley", jolle pantiin jo neljä vuotta aiemmin levytettyä materiaalia uudempien lomaan.

"Say Man'in" jatko "Say Man, Back Again" jäi roikkumaan bubbling under -osastoon sijalle 106, ja kaiken kaikkiaan Diddley sai Hot 100:aan vain viisi levyä. Ei järin suuri saavutus, mutta saavutus nyt kumminkin. Viimeinen tuossa tilastossa käväissyt kappale oli sijalla 88 ihmettelemässä piipahtanut "Ooh Baby" vuodelta -67, mutta eipä lepatella harppauksin vuosien yli.

Puristeita ja tulikeppejä

Vuoden -59 syksyllä Diddley äänitti kovasti materiaalia. Hitin jatkoksi kaavailtu "Say Man, Back Again" ei siis ottanut kipinää toivotussa määrin (sija 23 r&b-puolella, ja listaviikkoja kokonaista yksi). Levyn takapuolella ollut hurja romppaus "She's Alright" on kuitenkin esimerkiksi niin kaikkivoivan pakahduttavasti esitetty, että suosiota olisi suonut. Kolmas albumi "Have Guitar Will Travel" sisälsi samanlaisen, ehkäpä vielä voimallisemman "I Love You So" -kappaleen, ja kansissa sanotaan vihjevertauksena Ray Charlesin nimi. Levylle oli koottu jälleen poimintoja hieman sokko-otannalla ja v. -60 ilmeisesti "Road Runner" -singlen menestyksen (r&b #20) myötä singottu "The Spotlight" -LP (ks. BN 2/88) sisälsi mm. kappaleen "Crawdad", joka innotti blues-boomia hautovan Englannin nimeämään erään Lontoon maineikkaista r&b-luolista kyseisellä nimellä. Tämä 45:nakin julkaistu kappale tosin meni metsään, mikäli siitä ajateltiin "Road Runner'in" follow-upia.

60-luvun alussa Diddley oli yhä ehdoton näky keikalla ja hän otti mukaan myös puolisiskonsa Norma-Jean Woffordin, joka oli ilmeisesti se ensimmäinen The Duchess. Hän soitti komppikitaraa, joka tyylinmukaisesti oli varsin surrealistinen custom-malli. Jerome Green sai myös lisää tilaa valokeilassa ja itse Diddley teki näihin aikoihin mm. ns. Hendrixit, eli pani kitaroitaan liekkeihin lavalla. 60-luvun alusta alkoi myös Diddleyn eri trendeihin puikotteleva LP-rupeama, ja hän osoitti omaavansa jokaiseen uuteen villitykseen oman napakan sanansa.

Eihän minun välttämättä tätä tarvitsisi sanoa, mutta Bo Diddley on tehnyt enemmän lauluja itsestään - ilmiöstä - kuin kukaan muu. Aiempien virstanpylväiden vuokseen liittyy "Bo Diddley Is A Gunslinger" -albumi, jolla Bo on kansikuvassakin jo varsinainen näky. Levyllä on kekseliäitä sovituksia, mm. Tennessee Ernie Fordin hitistä "Sixteen Tons" erittäin jännä arraus ja "Somewhere" on tietenkin "Over The Rainbow". Lisäksi opastettiin, kuinka "Crawdaddyä" tanssitaan. Seuraavien albumien nimet kertovat Bo Diddleyn olevan milloin twistaaja, milloin rakastaja ja lisäksi hän vei meidät rantabileisiinsä ja surffailemaankin. Englanti oli kuitenkin valmis.

Diddlingiä Englantiin

Englannissa oli jo julkaistu Bo Diddleyn levyjä, mutta vasta v. -61 Pyen ja Chess/Checkerin sopima diili kantoi hedelmää. "Bo Diddley Is A Gunslinger" oli ensimmäinen uudella diilillä julkaistu albumi ja sitä pidetään sangen merkittävänä. Singlejä alettiin julkaista 1962, lukumäärä kipusi vuoteen -64 mennessä yhdeksään, minkä lisäksi LP- ja EP-markkinat jylläsivät nekin. Kotimaassaan Diddleyltä oli julkaistu mm. erinomainen "Pills"-single ja Top 50 -hitti, Willie Dixon -sävelmä "You Can't Judge A Book By Looking At The Cover". Diddleyn levytysten saatavuuden paraneminen merkitsi aikamoista katalysaattoria britti-r&b:lle. Rolling Stones, Johnny Kidd & The Pirates, Manfred Mann - jokainen arvonsa tunteva brittipumppu imi valtavasti vaikutteita Diddleysta ja versioi hänen kappaleitaan. Toiset eivät tyytyneet edes moiseen, vaan syntyi Bo'n kappaleiden mukaan nimettyjä yhtyeitä kärkipäässä Pretty Things. Ja Newcastlesta tullut The Animals levytti oikein kunnianosoituksen sittemmin Bo'lle, "Story Of Bo Diddley".

Tietenkin Chuck Berry päihitti Bo'n taas, ainakin listamenestyksessä, sillä kaiken kaikkiaan Diddley vietti yhteensä kymmenen viikkoa brittilistoilla, kovimpana hittinä Pyen julkaisema "Pretty Thing" (sija 34, 1963) ja se toinen menestys oli Chessin julkaisema "Hey Good Looking" v. -65 (sija 39). Buddy Hollyn postuumijulkaisu, versio "Bo Diddleystä" sen sijaan oli kesällä -63 peräti neljännellä tilalla!

Vuonna -63 nasevasti "Pretty Thing'in" menestykseen kytkeytyen Diddley saapui Englantiin kiertueelle mukanaan omat, vaikuttavat vahvistimensa, Green ja Duchess. Lontoon Victoria-teatterissa 29.9.-63 tehty debytointi yhdessä Rolling Stonesin, Everly Brothersin ja parin muun kera oli menestys. Kiertueeseen liittyi sittemmin Little Richardkin ja ainakin hetken aikaa Bo Diddley oli se toiseksi kovin nimi heti Berryn jälkeen. Varsin varmojahan monet ovat mm. siitä, että Diddley soitti toista kitaraa Berryn syyskuussa -59 pitämässä sessiossa, joka tuotti mm. "Memphis'in" ja "Sweet Little Rock And Roller'in".

Vuosi 1964 kului USA:a ja Kanadaa kierrellessä. Albumeja tulvi markkinoille ja esiintymiset Shindigissä ja Dick Clarkin ohjelmissa pitivät pannun kuumana. Hieman arveluttaa eräidenkin albumien sisältö: niille kun koottiin kappaleita hyvin pitkiltäkin aikaväleiltä. Taustalaulusta vastasi The Bo-Ettes, mukana saattoi olla jo aiemmin mainittu Billy Stewart kosketinsoittajana. Diddley antoi myös viulistintaitojensa kuulua tehden varsin ennakkoluulottomia instrumentaalejakin, joista mainittakoon vaikkapa 1962 äänitetty ja albumilla "Bo Diddley" julkaistu "Sad Shack". Elvin Bishopin kitarasoolo Paul Butterfieldin "East West'illä" omaa pitkän lainan suoraan tuosta kappaleesta ja kokeilut feedbackin ja erilaisten efektien kanssa lienevät antaneet jotain San Franciscon hämybändeillekin puhumattakaan siitä, että "Who Do You Love'sta" muodostui biker-jengien anthem. Heh, lurauttipa Bo tuolle albumille muuten kappaleen nimeltä "Mr. Krutchev"... Diddleyllä oli kotonaan Washingtonissa kotistudio, jossa hän äänitteli aika tavalla kappaleita. Käytäntö oli usein se, että overdubbaukset ja masteroinnit suoritettiin Chicagossa.

Single "Greatest Lover In The World" oli varsin retee pala, viimeksihän tästä teki version muistaakseni The Fuzztones. Käsittämättömin LP oli kuitenkin "Surfin' With Bo Diddley", jolla oli tasan neljä Diddley-esitystä, muut kappaleet olivat Billy Lee Rileyn & The Megatons -yhtyeen Memphisissä äänittämiä instrumentaaleja. Rileyhän toimi noina vuosina laulukauppiaana ja sessiomuusikkona.

Chessillä oli joskus tapana tehdä ns. vale-livejä, ts. hurraava yleisö dubattiin studioäänitysten sekaan. Bo Diddleyn "Beach Party" -albumi on kuitenkin aito live, äänitetty Beach Clubilla Myrtle Beachilla, Etelä-Carolinassa 5. ja 6. heinäkuuta 1963. Arvio löytyy BN:stä 5/89 ja mielestäni kyseessä on todellinen live-albumien helmi; meininki on suorastaan räjähtävää laatua ja T.J. Malin mainitsi "Bo's Waltz'in" mahdolliseksi häävalssiehdokkaakseen arviossaan. Siinä olisi katselemista, kappale on nimittäin melko uskomaton, ja kyllä siinä papiltakin luiskahtaisi kieli kauluksille silkasta äimistyksestä.

1965 Diddley teki toisen Englannin-kiertueen, menestys oli jälleen kovaa tasoa ja kotimaassa mm. esiintymiset Apollossa pitivät miestä pinnalla. Minulle tuntematon, Diddleyn ympärille tehty elokuva "The Legend Of Bo Diddley" julkaistiin. Mikä tämä elokuva on? Onko kukaan nähnyt sitä?

Häneltä julkaistiin myös edustava hittikokoelma, "Hey Good Looking" -hitin ympärille kiepautettu LP ja Berryn kanssa jaettu kitarakiekko.

Revivaalit

Vuonna -66 Bo esiintyi AIP:n julkaisemassa, Phil Spectorin tuottamassa lyhykäisessä elokuvassa "The Big TNT Show" esittäen kolme kappaletta varsin sekalaisessa katraassa. Nämä olivat kuitenkin vaikeuksien vuosia, uhosi Bo singleillä ja albumilla sitten olevansakin "500% More Man". Pitkäaikainen marakassimies Jerome Green nimittäin asettui aloilleen avioon astuen ja Duchesskin katosi kuvioista. Samaan tapaan kuin Berry, myös Diddley esiintyi pilvikemuissa mm. Fillmoressa ja Haight-Ashburyssä. Seuraavina vuosina hänet nähtiin tärkeimmissä revival-kavalkadeissa yhdessä kollegojensa kanssa ja uusi, musta ja hattupäinen imago tuli tutuksi myös sellaisten elokuvien kuin "Let The Good Times Roll", "London Rock & Roll Show" ja "Sweet Toronto (Keep On Rockin')" kautta. Soipa "Bo Diddley" myös härskissä animaatiossa "Fritz The Cat".

Viimeisiä huippuhetkiksi tarkoitettuja, mutta varsin lässähtäneiksi jääneitä kasaumia Chessillä olivat Super Blues -kokoonpanot. Bo Diddley on sitä mieltä, että Chess Records oli kuin kiinteä perhe aina Leonard Chessin kuolemaan saakka. Bo'n viimeiset julkaisut yhtiöllä olivat pyrintöjä funkyyn ja mustaan tietoisuuteen suurine taustajoukkoineen. New Yorkin Kings Parkissa tallennettu vuoden -71 teos "Another Dimension" omaa mm. CCR:n kappaleita, enkä minä oikein saa näitä tuotteita sulamaan.

Viimeinen Chess-levytys tehtiin 1974, Bo oli jo neljä vuotta aiemmin muuttanut New Mexicoon. Hän äänitti RCA:lle albumin "20th Anniversary Of Rock And Roll" (RCA 1042) ja vaikka minullakin on vuosia aikaa, kun olen viimeksi sen kuullut, kyseessä on kehnoin albumi, jonka hän on koskaan tehnyt. En tiedä tarkkaan, julkaisiko RCA jotain muutakin, mutta kaiken kaikkiaan tuo sopimus tai oikeammin kyyristely oli puhdas mahalasku.

Diddley Daddy

Kuten tämän tarvonnan alkupuolella mainitsin, Bo pitää nykyisin pintansa ja katsoo, että hänkin saa kakusta palasen. Hän, jos joku sen on ansainnut. T.J. ei juuri diggaillut "Ain't It Good To Be Free" -LP:tä (ks. arvio BN 3/85), mutta minusta sillä on hetkensä. Itse puolestani tiettävästi viimeisimmän uutta materiaalia sisältävän "Living Legend" -kiekon arviossani esitin joitakin ratkaisuja, sillä levy on miltä suunnalta tahansa tarkasteltuna rivaton. Ei tahdo saada otetta. Arvio löytyy numerosta 1/90. Näiden lisäksi mm. Black Lion -merkki on julkaissut hieman puuduttavia live-taltiointeja, mutta vuosikertamateriaalia - klassisia Checkereitä - on näinä päivinä eri muodoissa saatavana kiitettävän runsaasti. Tosin 80-luvun puolivälissä julkaistuissa italialaisissa uusintapainoksissa oli oudon ouhet ja diskanttiset soundit, mutta viime aikoina tässäkin suhteessa on parannusta tapahtunut roppakaupalla, ja siksipä MCA:n julkaisemat CD:t ovat äänentasollisesti uskomattoman järeitä.

Entäs vielä? Tervetuloa, Bo Diddley, "he who put the rock in rock and roll"!


Videokatsaus

BO DIDDLEY:
The Locomotor - I Don't Sound Like Nobody

Mainitsin tästä ruotsalaistiimin sydämellä tehdystä videosta jo tuossa pidemmässä alkuosassa. Kyseessä on Tukholman Karlsson-ravintolassa tallennettu live vuodelta 1987, kesto tunteroinen ja varsinaisten kappaleiden lisäksi Bo Diddley kertoo urastaan varsin lepppoisasti.

Bo soittaa Turbo 5-Speed -neliökeppiään välillä tuikkien sitä yleisöä kohti. Ei ihme, ettei hän käytä esim. Fenderin kitaroita - hänen isoissa käsissään ne muistuttaisivatkin lähinnä hammastikkuja. Taustayhtye on soittanut vuosia hänen taustallaan, Lady Bo & The Family Jewel hoitaa työnsä kunnialla. Basistina on Wally Malone, rumpalina Rick Allegri ja tummempaa, joskin itämaistakin väriä antaa moottorisahamallista kitaraa soittava Lady Bo eli Peggy Malone, joka tiukoissa, punaisissa housuissaan pyörittää takamustaan koko keikan ajan ainakin miesväkeä miellyttäen - olkoon pieni mahakin siinä vatkatessa kivasti pullollaan. Bo kertoo muuten tavanneensa tämän uuden "Duchessin" Apollon edessä v. 1958.

Diddleyn ääni on voimissaan, vaikka hän ylipainoisena mustissa salamakuoseissaan vaikuttaakin vanhalta, väsyneeltäkin, mutta annas olla kun hän rupeaa möyryämään! Tämä on todellakin täyttä tavaraa koko video, kappaleita esitetään seuraavasti: Mona / Bo Diddley / Diddley Daddy / Little Girl / Who Do You Love / Crackin' Up / Hey Bo Diddley - Run Diddley Daddy - Hey Bo Diddley -medley. Viimeksi mainitun aikana Bo käväisee paukuttamassa rumpuja. Kappaleet eivät ole mitään 20 minuutin maratooniversioita, kuten joskus.

Suosittelen katsomista, Bo vie mukaansa huuliaan mutrustellenkin ja videojulkaisijana on Hendring-video. Hieno sulka Bo'n hattuun.

Ja muistattehan, että varhaisempiakin taltiointeja on koostevideoilla saatavana...

SOUL LIMBO? ... eli pelinavaus lajin instrumentaaleihin
Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 3/1991)

Instrumentaaleja on tehty kautta musiikkihistorian. Ne ovat olleet kansansuosiossa sykleittäin - ja tunnetuin periodi (bigbandien jälkeen) lienee rock- ja pop-instrumentaalit, jotka valtasivat myyntitilastoja 50- ja 60-lukujen taitteessa. Olihan Suomessakin rautalankakausi ja usein nuo soittokappaleet korostivat kitaraa, Johnny & The Hurricanes tosin urkuja. Paljon aiemmin esim. r&b:n saralla syntyi järeitä saksofoni- ym. instroja ja mitään tarkkoja raameja on vaikea tehdä, koska en kykene nimeämään touhun aloittajaa, eri soittimien läsnäoloa eri aikakausina jne. jne., ja joka tapauksessa löytyy (marginaalisia) poikkeuksia eri tyylien laaksoista. Instrumentaalimusiikki on valtava, surrealistinen rakennus.

Useimmiten genressä oli (ja on - tehdäänhän instroja toki yhäkin) kaksi ääripäätä: nopea, tanssittava tempo ja hitaampi, tunnelmatempo. Suursuosikit olivat useimmiten tanssittavia ja tarttuvia. Joku koukku tai kuulijan mieliin syöpyvä juttu täytyi olla, kitarayhtyeillä se oli efektien, satunnaisten huudahtelujen ja soinnin sekä sävelmän uppoavuus, ja toisaalta esim. villit honker-tuuttaukset saattoivat olla pelkkää mielipuolista hypertempoa, jossa fonistin keuhkojen kyvyt punnittiin. Tunnelman luominen itse kunkin miellettäväksi oli A ja O. Bill Doggettin hitti "Honky Tonk" (King 4950) oli raikas, shuffle, kotiaskareiden lomassa mitä parhain kappale ja esim. veteraanirumpali Cozy Colen beatnik-instrot "Topsy" (Love 5004) tai "Turvy Pt. 2" (Love 5014) esittivät hänen kykyjään - ja tunnelma oli suurkaupungin ruuhka-ajan mukaisesti kiireinen ja hermostunut. Populaarimusiikkia tarkasteltaessa soul-instrumentaalit toimivat päinvastoin kuin kitarat/rumpu -ajattelu: soundi pyrittiin saamaan usein mahdollisimman isoksi ja reheväksi, puhaltimia tai jopa viuluja ei säästelty ja tanssikappaleissa rytmi korostui ylös miksatun, vahvasti esillä olevan basson ja tatsikkaan, iskevän rummutuksen elastisessa kompissa. Soul- ja funk-rytmit olivat nykiviä, refleksejä koettelevia muusikoiden biitintajun osoituksia kaikessa musikaalisessa ilotulituksessaan.

Moniko sitten mieltää soulin instrumentaalimusiikiksi(kin)? Ei kovin moni, ei minullakaan asiaa tiedusteltaessa tulisi mieleen instrot, vaan sama kuin useimmiten soul-fanien keskuudessa: laulajan tulkinta, sen sielukkuus ja tunnelataus. Kuinka sitten voi olla soulia, kun moinen pää-elementti puuttuu? Hyvinkin, avainsana on fiilinki, se lämpöönsä kietova tatsi, joka soljuu soittajien kautta vastaanottajaan joskus tanssimaan janoavasti, joskus tunteita kuvittavasti jne. jne. jne. Genren hauska ominaisuus on myös se, että monasti instrumentaalista soulia tekivät studiomuusikot ja yksittäiset sessiohemmot. Eivät korvat mitenkään mene kourulle sillä parjauksella, että ammattihenkilöt eivät omaisi tunnetta - noinhan monasti väitetään. Lisäksi instrot antoivat monille veteraanimuusikoille kuten King Curtis uutta puuta uransa uuniin ja jotkut suurelle yleisölle tuntemattomat nimet kuten sessiorumpali Paul Humphrey saivat peräti hittejä - Humphrey tosin on rajatapaus, hänen nimellä Paul Humphrey & his Cool Aid Chemists julkaistu "Cool Aid" / "Detroit" (Lizard 21006) oli hieman fuusioiva, mutta jopa pop-hitti, kuten monet muutkin souliksi luokiteltavat instrot.

Huomioitava seikka on sekin, että koska laulajaa ei ollut, myös valkoiset esitykset olivat varsin hyviä, paikoin erinomaisia. Tosin olihan niitä valkoisia ja hyviä sielukkaita laulajiakin, itselleni mieleen juolahti heti britti Chris Farlowe, ja eiköhän moiset liki rasistiset tuomaroinnit olisi syytä haudata jo. Ja kun laulusta nyt ehdin, niin selitänpä myös siitä, että nimenomaan laulusoulina tunnettuja kappaleitakin tehtiin instrolevytyksinä, esimerkkeinä vaikka Little Mac & The Boss Soundsin todella iskevä "In The Midnight Hour" (Atlantic 2309), jonka paraatisivulla oli vähemmän kova lauluversio. Billy Prestonin versio (Capitol 15458) jää jäähylle, kummatkin olivat urkureita ja Preston tosin teki muilla levyillään kovempaa jälkeä. Ehkä pitäisi myös mainita Soul Brother #1, James Brown, jonka nimissä julkaistiin useita instrumentaaleja - olihan esim. "Papa's Got A Brand New Bag Pt. 2" (King 5999) paraatipuolensa soittoversio, eräänlainen "backtrack". Nykyisin on hyvin yleistä, että kappaleista tehdään erilaisia dub-versioita ja miksauksia tai että lauletun kappaleen (esim.) maxi-versiolla on myös instrumentaali - ja sinänsä onkin mielenkiintoista törmätä siihen tosiasiaan, että 60-luvulla esim. Englannissa monet soul-instrumentaalit saivat brittijulkaisijoilta erikoisefekti-version, ts. kappaleeseen lisättiin joku tehoste. Niin, eikä vain Englannissa, sillä esim. Saksassakin tämä uusi rytmiikka omaksuttiin, ja orkesterin johtaja Alfie Kahn sai kovaa populariteettia Englannissa - lähinnä tanssiklubeissa - instrumentaaliversiollaan The Temptationsin "Law Of The Land" -kappaleesta. Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta nimenomaan tanssittavuus oli ominaista genrelle ja kyseiset levytykset myös menestyivät parhaiten.

Soul-instrumentaali on vaikeampi määritellä kuin laulettu soul. Siksipä tässäkin pelinavauksenomaisessa jutussani tapahtuu varmasti monien mielestä kärjistyksiä ja lipsahtelua esim. funkiin - joka muuten on varsin suosittua rytminä nykyisten rock- ja pop-yhtyeiden parissa. Suomessakin on selviä esimerkkejä ja monasti kyse on jonkinlaisista tyylilajien hedelmällisistä törmäyksistä... Pitäkää korvat avoinna - tai poppiin ja liialliseen Northern-korostukseen. Sanoin pelinavauksenomaisessa, koska en pyri aikaansaamaan ultra-kattavaa juttua vaan avaamaan keskustelua ja vaikkapa lisäjuttuja - ovathan monet alan artistit, kuten Junior Walker, Billy Preston, Willie Mitchell, The Mar-Keys, Alvin Cash, Booker T. & The MG's ja King Curtis BN:n lukijoiden tiedossa ja artikkeleitakin heistä on tehty.

Eräs vanhimmista ja hilkulla olevista menestyksistä saralla oli Phil Upchurchin combon "You Can't Sit Down" (Boyd 3392), joka menestyi myös Englannissa. Soulia tuosta sittemmin The Dovellsin lauluversiona esittämästä (Parkway 867) rytkystä on paha hakea, mutta se toimi tietyllä tavalla korkkaajana. Toisaalta parempi esimerkki on The Mar-Keysin seksuaaliseksi sanottu "Last Night" (Satellite 107), olihan ryhmässä mukana mm. Steve Cropper ja Duck Dunn - ja Satellite-merkistä muodostui sittemmin Stax, jonka instrumentaalipuolen mestareihin mainitut herrat kuuluivat ollen studiomuusikkouden lisäksi mukana Booker T. & The MG's -kokoonpanossa, jonka "Green Onions" (Stax 127) lienee kaikille tuttu. On myös kiintoisaa, että tuon sipulikappaleen jälkeen (-61) oli vuosien tauko seuraavaan hittiin, joita 1967-69 lipui pop-listoillekin kuusi kappaletta, tunnetuimpana "Groovin'" (224), "Soul Limbo" (0001) ja "Uptight"-elokuvan soundtrackilta lohkaistu "Time Is Tight" (0028).

Hi-merkin tuottajana ja muusikkona toiminut Willie Mitchell menestyi myös pop-listoilla 1964 ja 1968, "Soul Serenade" (Hi 2140) lienee tämän trumpetistin tunnetuimpia tekemisiä ja häneltä julkaistiin 70-luvun lopulla varsin epämääräisiä levyjä, albumimuotoon pantu eräskin kehikko sisälsi taatusti vanhempaa materiaalia - ja vaikken herran aikaansaannoksista kovasti piittaakaan, on single "Prayer Meeting" (Hi 2147) näämmä hallussakin... Mistähän tämä on minulle putkahtanut?

Tottakai minun pitäisi selittää sellaisista nimistä ja joukkioista kuin The Mohawks, The Dynatones, Choker Campbell, Earl Van Dyke, Jimmy McGriff, The Marketts, Wynder K. Frog tai The Bar-Keys, kuusimiehinen bändi, jonka "Soul Finger" (Volt 148) on eräs parhaista lajityypin esimerkeistä - vaikkakin yhtye koki surullista tietä kokoonpanomuutoksen, kun ainoastaan yksi jäsen selvisi hengissä traagisesta lento-onnettomuudesta Lake Montana -järven jäätävään kylmyyteen. Yhtye oli Otis Reddingin taustabändinä ja tuolloin 10.12.1967 Redding & The Bar-Kays lähtivät viimeiselle matkalleen. Tosin uudella kokoonpanolla yhtyeellä oli sittemmin 70-luvulla hittejä. Tässä yhteydessä pitäisi myös korostaa Autry DeWaltia eli Junior Walkeria ("Cleo's Back", "Satan's Blues", "Shotgun" jne., kaikki Soul-merkillä), koska hän menestyi niin hyvin 1965-70, ja Billy Prestonin levytyksiä, joista esim. "Billy's Bag" ja "Grazee", kaksiosainen vääntö, ovat alan amalgamaa - vaikkakin tämän myös The Beatlesin levyillä soitelleen ja jo 1958 W.C. Handyä elokuvassa "St. Louis Blues" näytelleen urkurin menestyskausi myös valkoisilla markkinoilla olikin 70-luvun alkupuolella. Alleviivata pitäisi myös Alvin Cashin ja veljiensä levyjä, tai James Brownin vaikutusta genreen ja niinpäin pois, mutta ehkä niistä innostutaan kertomaan tuonnempana, instrumentaaleillahan ainakaan tässä sarjassa - ei ole valtava ystäväjoukko takanaan. Useinhan ne sivuutetaan levyarvioissakin sanalla "instrumentaali" - eli siis tylsä, mitäänsanomaton (tuo on totta, sic!) ja innostamaton vinyylintuhlaus, vai...?

Höpö höpö, genren instrumentaalit voitelevat suitsukkein ja itse koen soittimien riemujuhlan vastustamattomaksi - asiaan tosin voi vaikuttaa sekin, että soitan myös itse erilaisia soittimia, ja diggaan sitä saakutin upeaa rytmitatsia. Memphis oli vain yksi kehto alan instroille. Valkoiset, kuten entisen Elviksen basistin Bill Blackin combo pyrkivät saralle, ja kitaransoitossaan aikaansa vuosia edellä ollut Travis Wammack ryskytti tyriä ARA-merkillä ja sittemmin Atlanticilla julkaistulla "Scratchy"-kappaleellaan (esimerkiksi), tosin Wammackin kitarointi on silkkaa rockia, mutta tausta oli soulinkia, vaikka tästä ollaan montaa mieltä. Kitaristeista puheenollen laskisin myös joitakin Freddy Kingin instrumentaaleja mukaan, nimenomaan rytmiikan vuoksi. Kielisoittimista mieleeni juolahti Chessin harvat alan julkaisut, eritoten jousibändi Soulful Strings ja heidän "Burning Spearinsa", kappale on tanssihomma, ja jousien lisäksi kuullaan huiluakin! Sinänsä maininnan arvoista lienee sekin tosio, että levyn "ohjaaja" Richard Evans julkaisi kappaleen uudelleen 70-luvun lopulla Epic-merkillä käsittämättömässä disco-rytmissä.

Huilu ei ollut vieras aiheessamme, Herbie Mannin cover The Mar-Keysin Stax-hommelista "Philly Dog" (185) omasi muun muassa moisen pillin ja Atlanticille levytti myös Little Richard -kopiona aloittanut Rex Garvin, jonka James Bond -kappale "Sock It To 'Em, JB" (Like 45-301/Atlantic [UK] 584028) on kaksiosainen. Instro-osaa kunnellessa on hassua todeta tempon hitaantuminen ja kuulla, kun Rex & bändi hehkuttaa Bond-leffojen nimet ja paukauttaa taas rytkimään.

Ramsey Lewis puolestaan sai maineentynkää kahteen otteeseen julkaistulla Cadet-kiekollaan "Wade In The Water" - vanha gospel-juttu, jonka Lewis on sököttänyt pianovoittoiseksi tanssikappaleeksi... No joo, Ramsey on niitä rajatapauksia, hänhän teki jo aiemmin Chess/Cadetilla "Hang On Sloopy" -klassikosta instron, ja isoin hitti oli "The In Crowd" Argolla...

Enemmän muista yhteyksistä tuttuja henkilöitäkin kelpuutettaneen tähän lahkoon, King Curtisin "Soul Twist" (Enjoy 1000) on hassu, mutta -67 levytetyt, varsin tuttujen muusikoiden kanssa tehdyt kappaleet kuten "Memphis Soul Stew" (Atco 6511) ovat jo genreä, jopa Boots Randolph keplottelee "These Boots Are Made For Walkin'" -sinkullaan saksofonistina. Mitenkä sitten soulin käsittivät Earl Van Dyke esim. "Soulstomp"-kappaleellaan? Monethan tekivät mitä ruokaisampia versioita soul-sanan hartein, oli soul-kastiketta, -keittiötä ja -serenaadia, "soul food" on jo oma käsite. Lisäksi enemmän jatsiin yhdistettävät nimet, kuten Jimmy Smith saivat suosiota, Smithin "The Cat" (Verve 523) on ainakin minulle käsittämätön. Miehen samannimistä LP:täkin on saatavilla ja kyseessä lienee ollut uusien tuulten aistinta, eikä kovinkaan onnistuneesti.

Paljon jäi muita nimiä mainitsematta, mutta olkoon tämä alusta siihen, että (ehkä) BN:ssä nähdään kattavampia tarinoita instrumentaalisakeista, tiedä vaikka Pekka innostuu - tämä juttuhan on hyvin paljon pintasivelyä, kuten aiemmin totesin, pelin- ja keskustelun avaus. Itse toivon näkeväni - onhan niitä tosin jo nähtykin - juttuja alan yrittäjistä lehdessämme, instromusiikki ei ole väheksyttävää, ei varsinkaan tällä alueella, ja vaikka useimmat esitykset sitten kallistuisivat Northern-soulin pystiin, onko se turmiollista? Tanssia kansa haluaa ja halusi.

Tyylikirjavuus iso kuin Teksas: RAY SHARPE – Kaikki mielihyvän vuoksi!
Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 4/1991)

Pimeältä pohjalta on mahdollista ponnistautua valoon, mikäli oikea suunta on ensiksi hahmotettu. Silloin musiikintekeminen on mielekästä, tosin monet kokevat sen mielekkääksi, vaikka lyhty himmenisikin – tai peräti sammuisi kokonaan. Ray Sharpen tapauksessa pimeä pohja tarkoittaa sitä, että hän diggasi alunperin valkoista country- ja hillbilly-musiikkia, varsinkin Jimmie Rodgersia opetellen jopa jodlaamaan. Jo rodullisen seikan vuoksi hän kuitenkin soitti aluksi lähinnä bluesia ja sen eri tyylilajeja. Mutta hänen äänensä on hyvin valkoinen, seikka, joka narrasi monia hieman samaan tapaan kuin Elviksen ensilevytykset tekivät. Kuvaavaa on, että varhaisilla klubi-keikoillaan Sharpe oli saada turpaansa, kun esitti countrya(kin) mustien saluunoissa – raja-ajattelua on molemmin puolin, joskaan Sharpe ei tunnu välittävän rodullisista seikoista. 50- ja 60-luvuilla nuo seikat olivat kuitenkin selvät: musta ei hengaa valkoisen kanssa eikä toisinpäinkään. Sharpe yritti naimisiinmenoa valkoisen neidon kanssa, muttei moinen käynyt päinsä, se oli siveetöntä. Myöhemmin kiertueilla hän törmäsi rasisimi-ongelmiin monien muiden veljiensä tavoin – mustaihoisille ei myyty ruokaa, heitä ei palveltu ja pienemmissä taajamissa ei ollut edes motellia heille, jolloin he saivat palella keikkabussissa. It's a hard life.

Pimeä pohja on myös ennakkoluulottomuutta, joka ei kaikinpuolin ole miellyttävää. Sharpen ensimmäiset, ja tunnetuimmat, levytykset olivat rock & rollia, mukana oli softiakin materiaalia, mutta se, että mies teki sittemmin tanssilevytyksiä, kantria, hoopoja noveltyja ja folk-rockia päätyen taas bluesiin, hämmentää. Ray Sharpe ei ole helppo pala diggarille – hänen tuotantonsa on vähintäänkin häilyvää, raja-aidoista ei piitata, ne murenevat. Yhdessä vaiheessahan hän yritti muovailla yhteen soulin ja rock & rollin, mutta tulokset eivät liputtaneet edes puolitankoon. Ehkä Sharpen tarkasteluun tarvittaisiin sisäistä oivallusta, yhteistä kieltä ja hyväksyntää sille, että musta mies voi kuulostaa valkoiselta ja mustalta. Mustavalkoiselta? Oikeastaan voisi sanoa, että Ray Sharpen tuotanto on kuin Texas olisi Malin osavaltio ja sen pääkaupunki Suomenlahden rannalla on Bagdad. Siksi erilaisia kiekkoja hän teki.

Kitaristina Ray Sharpe on varsin tatsikas ja hyvä, klaaraten edustavimmin juuri rock- ja blues-genret. Tämän vuoksi onkin ällistyttävää tietää, että hänen levyiltään saattaa sitten löytää oksalla roikkuvia meetwursti-siivuja, varsinkin 60-luvulla Sharpen olisi tullut tinkiä materiaalistaan, mutta hän on kertonut pitävänsä kaikenlaisesta musiikista ja toisaalta levymyynti tuottaisi isompaa leipää; itsekunkin on elettävä.

Seuraavassa tarkastelen Sharpen uraa, jolle on ominaista vankka itseensä ja kykyihinsä usko sekä yleisön olon mukavasksi tekeminen ja – soittamisen ilo, vaikka joskus sormet olivatkin veripisaroilla. "Linda Lu" jäi ainoaksi varteenotettavaksi menestykseksi, ja kappaleeksi, johon hänet tullaan aina yhdistämään.

Pienenä poikana

Ray Sharpe syntyi Fort Worthissa, Teksasissa 8.2.1938 isohkoon perheeseen toiseksi nuorimpana. Hän oli pesueen ainoa musiikillisiin töihin suuntautunut, ja manalan vetäjä on verottanut Sharpen sisarukset, isä Jessien jne. He asuivat hyvin köyhissä oloissa, ilman sähköä ja vanhempien avioeron jälkeen Ray kulki äitinsä Beulah Maen kanssa töpselitaloihin imien vaikutteita radiosta. Tietenkin ääniaalloilla liplattivat T-Bone Walker ja Pee Wee Crayton, kun kerran Teksasissa oltiin ja Jimmie Rodgersin kappaleet saivat veitikan lumoihinsa. Hän säästi ja osti panttilainaamosta teini-ikäisenä Stella-kitaran, tosin hän ei osannut virittää sitä ja apua oli haettava katusoittajalta nimeltä Rocky, joka myös opetti Raylle muutamia kepityksiä.

Kaikenlaisten koulu- ja kykykisa-esiintymisten jälkeen Ray pääsi klubeihin ja aluksi esitti sellaisten bluestähtien kuten Webb Pierce, Little Jimmy Dickens ja Hank-nelikon Williams - Snow - Locklin - Thompson materiaalia – kantria siis. Suunta vaihtui parempien liksojen muodossa sinisempään kamaan, ja Sharpe sai taustalleen oman bändin The Blues Whalers. Heistä tuli suosittu klubi-akti. Itse asiassa ensimmäiset, tosin julkaisemattomat äänitteet ovat peräisin tuolta ajalta. Yhtye soitti taustat Darrell Glennin sessiossa Cliff Herringin studiossa 1958, ja sai tehdä jämäajalla oman asetaatin, jota Darrellin isä Artie Glenn lähetteli kuultavaksi tiettyihin paikkoihin. Tuolloin äänitetyt kappaleet olivat "That's The Way I Feel" ja instrumentaali "Presley". Ray soitti kitaraa ja lauloi, Raydell Reese (pno) ja Cornelius "Cat Hair" Bell (dms) olivat muut soittajat. Yksi asetaatti postitettiin Phoenixiin, Arizonaan. Se poiki kiintoa.

Preludi vinyylipuristeisiin

Phoenixin maakarit Lee Hazlewood ja Lester Sill kuulivat Rayn matskussa potentiaalia ja lennättivät hänet levyttämään kaupunkiin kesällä 1958. He eivät olleet kiinnostuneita The Blues Whalersista, joten taustamiehet Al Casey, Easy Deal Wilson, Buddy Wheeler ja Bob Taylor komppasivat. Tosin tietolaari vahtelee, soittiko Casey kitarasoolot ensimmäisen session kaikilla kappaleilla, näin voi kuitenkin olla, mutta sanon asian niinkuin se on: en tiedä. Myöhemmillä levytyksillä mukana oli näitä Duane Eddyn vakiomuusikoita enemmänkin, saksofonisti Jim Horn, Jimmy Troxel ja joissain tapauksissa saksofoni jälkeenäänitettiin esim. Los Angelesissa (Plas Johnson) tai Fort Worthissa (King Curtis kotikonnuillaan). Pieni diskografia vuosien 1958-1960 puristeista on paikallaan, kaikki äänitykset on tehty Audio Recorders -studiossa:

Hamilton
50002 Oh, My Baby's Gone
            That's The Way I Feel

Jamie
1128 Linda Lu
          Red Sails In The Sunset
1128 Linda Lu
          Monkey's Uncle
1138 T.A. Blues
          Long John
1149 Gonna Let It Go This Time
          Bermuda
1155 For You My Love
          Red Sails In The Sunset
1164 Give'n Up
          Kewpie Doll

Gregmark
14 (The New) Linda Lu
      The Bus Song

3-Trey
3011 Justine
          The Street Where You Live

Sharpen managerina toimi klubin, jossa hän soitti, omistaja nimeltä Eleanor Smith ja Artie Glenn tuli mukaan jaolle toiseksi manageriksi levyjen ruvetessa ottamaan tulta. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että rouva Smith huolehti Rayn keikka- ym. asioista omaten myös rahaa, jota kaksikon "aivot" eli Glenn tarvitsi sopimusten ja juoksevien asioitten hoiteluun. Yhdessäkään nämä managerit eivät kuitenkaan olleet oikein hajulla, mitä tekivät. He eivät promonneet – ja ns. inside-tieto sekä oivallus, mitä levybisnes on ja mitä se ei ole puuttui. Ravintolan pitäjä ei välttämättä menesty levyteollisuudessa.

Rayn ura sooloartistina tulehdutti myös The Blues Whalersin, joka hyytyi, vaikka ainakin ensimmäisen singlen etiketissä yhtye oli mainittu. Kiekko julkaistiin Dotin alamerkillä Hamilton ja jostakin syystä pian sen jälkeen myös Dotilla, vaikkei se ollut kuin paikallinen radiohitti Teksasissa. Molemmat kappaleet ovat vauhdikkaita esityksiä, varsinkin "Oh, My Baby's Gone" on yksinkertaisuudessaan napauttava. Ensimmäisessä sessiossa äänitettiin ilmeisesti myös "Monkey's Uncle", mutta siitä enemmän tuonnempana.

Toinen sessio pidettiin tammikuussa 1959 ja tuolloin syntyi Sharpen jonkinlainen tunnuslevy "Linda Lu". Hän oli esittänyt kappaletta jo keikoilla kotiseudulla ja havainnut sen suosituksi. Oikeastaan kappaleen julkaisusta voidaan antaa kunnia tuottaja Lee Hazlewoodille, Sharpe ei nimittäin ollut ajatellutkaan "Linda Lu'ta" uudeksi singleksi, hän piti enemmän suosikistaan "Red Sails In The Sunset", joka on vanha standardi – nyt kevyempänä sovituksena, mutta pehmeys ja tunnelma on säilytetty. Rytmi tosin on nopeahko.

Hazlewood tiedotti, että kappaleessa on potentiaalia, ja loppujen lopuksi sekä kaikkien onneksi se äänitettiin. Nyt Ray soitti itse soolokitaraa, joka feidaa kappaleen lopussa. Mielenkiintoista on sekin, että kappaleella käytettiin sekä bassokitaraa (Al Casey) että pystybassoa (Buddy Wheeler) ja rytmikitaraa soitti Duane Eddy. Kääntöpuolen saksofonistin osa lankesi Plas Johnsonille, joka äänitti sen siihen Los Angelesissa. Myös taustakuoro pantiin Losin kautta levylle, mutta "Linda Lu" ei moisia omaa.

Kappale julkaistiin keväällä -59 ja "Red Sails In The Sunset" sai kosolti radiosoittoa, mutta osoittautui kestämättömäksi. Kun levylässyt käänsivät kiekon toisinpäin, "Linda Lu'n" tarttuvan iskevä riffi upposi nuorison riveihin ja kappaleesta tuli isonpuoleinen hitti, Sharpen ainokaiseksi jäänyt. Parhaat sijoitukset olivat 11 (r&b) ja 46 (pop). Ainakin rock-piireissä kappale on yhä jonkinlainen klassikko, ei hirveän vaalittu, mutta klassikko kuitenkin – ja tietenkin juuri siksi, että Johnny Kidd & The Pirates teki siitä versionsa 1961 (HMV POP-853), ja sittemmin The Pirates ja monet muut pub-rock -yhtyeet ovat jaksaneet veivata kappaletta. Kiddin versio on hyvä, mutta listasijoitus Englannissa jäi nippa nappa originaalin pop-vastaavasta Amerikassa: Kidd pinnisteli brittitilaston sijalle 47.

Mikä kappaleessa siten oli se jokin, joka imeytyi kuulijoiden mieliin? Oikeastaan kysymystä ei pitäisi edes asettaa noin, sillä kappaleen soiminen radiossa on syypää hitin pulpahdukseen, näinhän se useimmiten on, ja silloiset musiikkilehdet kuvasivat kappaletta termillä "blues-jumper". Ensinnäkin Sharpe kuulostaa valkoiselta, kappaleen rytmi ja riffi-kikka ovat tarttuvia, mutta uskoisin, että Sharpen laulutapa oli yksi syy "Linda Lu'n" erottumiseen aikalaisistaan. Hän tuplaa sanoja, ikäänkuin arkistesti selittäen, muttei osin esim. Billy Stewartin ääritasolle mennä, vaan Ray notkuu suorituksen ikäänkuin lonkalta.

Sharpe oli hitin aikaan varsin sinisilmäinen ja tietämätön 21-vuotias nuorukainen. Hänellä oli oma keikkabändi ja hänelle tarjottiin mittavaa itärannikon kiertuetta, jolle vastaukseksi annettiin selvä "ei"; managerit näkivät paremmaksi, että Ray soittaisi vakituisesti Skyroom Ballroomissa! Hän tosin oli pakon sanelemana mukana Dick Clarkin pakettikiertueella Caravan of Stars yhdessä Duane Eddyn, The Coastersin, Jack Scottin, Jan & Deanin, LaVern Bakerin, Skip & Flipin, Rusty Yorkin, Bobby Rydellin ja Frankie Avalonin kanssa. Enemmän hän kuitenkin keikkaili Teksasissa ymmärtämättä potentiaaliaan. "Linda Lu" keikkui listoilla reilut kolme kuukautta, tuotti Sharpelle rojalteina kolme ja puolisataa taalaa ja on hyvä jatkumo niille rock & rollin naissankareille, kuten Peggy Sue. Kappaleen ollessa kuumimmillaan Jamie-merkillä välähti, että kääntöpuoleksi on nerokasta panna saman kustantamon kappale: näin voitto maksimoitaisiin kolikoiden kilistessä täysin omaan pankkiin. Siksipä single julkaistiin uusiksi kääntöpuolenaan vauhdikas Chuck Berrymäinen rock & roll "Monkey's Uncle", myös Sharpen omaa tekoa. Kappale on todellakin kuin Berryn ohjelmistosta kitarariffejä myöten, ja sanoituspuolikin on herkullista noveltyä – Chuck ei tosin viidakkoaiheita juuri käsitellyt, mutta mikäli olisi, se olisi voinut kuulostaa tältä. Taustalla kuuluu raadollisen veikeää pianointiakin, ja kitarasoolon aikana Sharpe hihkuu mm. että "ooh, let's go, Cheetah!". Sillälailla, niinhän ne simpanssitkin. Mainittakoon sekin, että hieman myöhemmin Fort Worthissa annettiin erään ravintolan nimeksi Linda Lu, eikä ollut harvinaista, että Ray soitti siellä.

Seuraavat julkaisut eivät syystä tai toisesta menestyneet, vaikka olisivat olleet kuinka hienoja. Ajankohta ei ollut enää otollinen ja myönnettävä on sekin, että Sharpen materiaali oli hieman jäljessä – ehkä onneksi – ajan hittimateriaalista. Toisaalta läheisempi yhteistyö, esim. samassa kaupungissa asuminen olisi voinut antaa potkua hommaan. Käytännössähän Sharpe tapasi tuottajansa aina vain kun äänitti Phoenixissa. Sen jälkeen hän lensi takaisin Teksasiin. Hazlewoodin sävellys "T.A. Blues" on mielestäni oikein hyvä, itse asiassa hitin jälkeinen 45 on komeaa keskitasoa – ja mainittakoon, että "Linda Lu" julkaistiin Englanissa singlenä Londonilla ja EP:kin siellä tehtailtiin sisältäen ensimmäisen ja kolmannen singlen kappaleet.

Ilmeisesti hedelmällisin toveruus sessiomuusikoista kasvoi pianisti Bob "Easy Deal" Wilsoniin, joka kirjoitti Raylle kappaleet "The Bus Song" ja "Gonna Let It Go This Time". Ray puolestaan soitti kitaraa Wilsonin singlellä "There'll Come A Day" / "Dallas" (Park Central 2714) vuonna 1960. Tämä yhteistyö tuottikin ensimmäisen ns. lipsahtavan Sharpe-kiekon. "Gonna Let It Go This Time'n" kääntösivu "Bermuda" on meksikolaistyylinen, akustistakin kitaraa omaava hehkutus vuodelta -60. Sharpe onnistuu hyvin, onhan hänellä aiheeseen perinteitä, sillä Teksas sattuu olemaan Meksikon rajanaapuri ja Fort Worthia lähempänä rajaa sijaitsevissa kaupungeissa oli yleinen siveyssääntö, että Juareziin ei mennä huvittelemaan ja juopottelemaan synnin kujille pahojen naisten vieteltäviksi... Sharpeen liittymättömänä mieleeni muistuu Bobby Fullerin nuoruuskokemukset Juarezissa ja Dorsey Burnetten hirttolavalaulu "Juarez Town", joka oli "Tall Oak Tree'n" B-puoli (Era 3012) ja eräs ensimmäisistä suosituista folk-kappaleista... Ainakin Dylanin mielestä.

Lopuista Jamie-kiekoista sen verran, että ne ovat aivan hyviä. Paul Gaytenin sävelmä "For You My Love" on ihan kelpoa kamaa, vaikken tajua, miksi kääntöpuoleksi valittiin jo aiemmin julkaistu "Red Sails In The Sunset". Tuolla Gayten-kipaleella sekä viimeisellä Jamiella saksofonistina toimi King Curtis, puhallukset tosin äänitettiin taas jälkeenpäin. Sharpe oli Curtisin vanha kaveri ja Ray oli opettanut tälle sittemmin kiinteistöbisnekseen orientoituneelle saksofonilegendalle kitaransoiton alkeita. Viimeinen Jamie-45 ei mitenkään kalpene sarjassa, vaan on erittäin letkeää kamaa kaikinpuolin. Noista sessioista on myös ennenjulkaisematonta materiaalia, mutta sen julkituonti ei liene hirvittävän tärkeää, ei Sharpesta ole älyttömiin Sun-sekoiluihin tai Eddie Cochran take??? -osastoon. Mieluummin näkisin julkaistavan uusintajulkaisua vailla olevat Sharpe-kiekot – hänen materiaalinsa kun ei ole niitä helpoimmin hankittavia ostoksia.

Kuljettelua levyfoorumilla

Hazlewood/Still -kaksikko ei suinkaan sylkenyt Rayn päälle ja potkaissut häntä kadulle. He keksivät luovina henkilöinä lisätä muutamia overdubbauksia "Linda Lu" -kappaleeseen yrittäen Era-yhtiön jakelemalla Gregmark-merkillä vihtoa uutta potkua hittiin – onnistumatta. Mielenkiintoisempi onkin B-sivu "The Bus Song", jota on pidetty jopa sosiaalisena kommenttina, johtuen lyriikoista, joissa väkeä kehotetaan siirtymään taakse ja siellä ovat jo mustat... Tuskinpa kukaan kuitenkaan tuolloin keksi moista näkemystä lauluun, vaikka se voisikin kuvata sitä, että mustasta ongelmasta pyrittiin vaikenemaan, heidät tuupattiin bussin perälle. 3 Trey -single teki kaskea sille metsälle, jonka värit eivät olleet vihreitä enää hänen 60-luvun muussa tuotannossaan. "Justine" on Sharpen oma sävellys ja ällistyttävää, kappale on kuin rockabillyä, ei kovinkaan monen kilometrin päässä Sun-kamasta. Mukana tosin on saksofoni, ja kappale tuo muistumia junnaavuudellaan eräästä Carl Perkinsin myöhemmästä Sun-singlestä, joka lainasi paljon bluesista, aivan oikein, That's Right. Ray soitti kappaleella myös pianoa. Kun kiekon kääntää toiveikkaana toisin päin, alkaa mainitsemiani oksilla roikkuvia meetwursteja näkyä irvikuvana – levyn B-puoli on vähintäänkin "kokeilu": kyseessä on silkka big band -raita, isolla orkesterilla. Sharpe ja kamut äänittivät pohjat Phoenixissa ja Hazlewood ideoitaan toteuttaakseen jälkeen lisäsi Los Angelesissa äänitetyn Connie Conwayn orkesterin, joka ei oikein lopputuloksena kyennyt kirsikaksi kakun päälle. Ehkä sillä yritettiin Darinin "Mack The Knife" -menestyksen uusintaan, tulokset jäivät tosin mitättömiksi, vaikka 3 Trey-merkin jakelijana toimikin Atlantic. Tietääkseni tämä kiekko oli viimeinen Sharpen yhteistyö Hazlewood/Sill -tuottamon kanssa. Hänen sopimuksensa heidän kanssaan oli kuitenkin voimassa vuoden -61 loppuun asti ja Ray sai piljetin New Yorkiin huhtikuussa -61. Sill ja Hazlewood ideoivat orkestraalisen session Atlanticille, mutta eivät itse olleet läsnä. Tuloksena oli neljä kappaletta, joita ei vieläkään ole julkaistu. "Your Kisses", "I'm Too Much", "When I Danced The Mashed Potatoes" ja "Hey Little Girl" omaavat vaskia aina pasuunasta trumpettiin monen ukon voimalla ja vibrafoniakin käytettiin. Lisäksi taustakuoro oli mukana. Moisen paisuttelun on täytynyt tuntua oudolta ja vieraalta Raysta – hänellä oli vain nelimiehinen bändi.

"Hey Little Girl" on Phil Spectorin kynästä, vaikkei hän sitä muista. Ray teki kuitenkin kappaleesta klubisuosikin kotikonnuillaan ja kävi New Orleansissa Harold Battisten tuottamana äänittämässä neljä julkaisematonta kappaletta, joista yksi oli juuri tuo sävelmä. V. -63 kappale vihdoinkin julkaistiin, ja tällöin se oli jo ehditty coveroida – dallaslainen yhtye Robert Price & The Exotics oli levyttänyt sen. Sharpe muutti joksikin aikaa Los Angelesiin ja sai tuloksensa ulos Gary Paxtonin yhdellä merkillä Garex. Tämän, hieman tussun uudelleenluennan menestys ei ollut suurta, L.A.:ssa se kiehahti pikkasen ja Ray soitti tuossa megalopoliksessa keikkoja päästen mukaan myös Show Of Stars -kapsäkkiin, jossa esiintyivät mm. Donna Loren, The Beach Boys, The Olympics, The Righteous Brothers, The Orlons ja monia muita. Hän esiintyi Hollywood Bowlissa valtavalle yleisölle.

Kuljemmeko yhtä matkaa?

Garex-single, joka julkaistiin Englannissakin, on Sharpen uran kannalta pohtimo: hän tarttui innokkaasti ja ennakkoepäilyksittä uuteen tuuleen, materiaali muuttui ja kokonaisuutena 60-luvun tuotanto on melkoista rosollia. Hänen olisi pitänyt pohtia. Artistikuvansa oli levyrintamalla hieman hoopo, keikkapuolella lämmin ja halaava. Ja "Hey Little Girl" on tollo kappale, kääntöpuoli on hieman parempi.

Alle on listattu diskografia 1963-71:

Garex
203 Hey, Little Girl
        The Day You Left Me

Park Avenue
4904 Baby Ora
          Do The Thaxton
4906 Almost Grown
          Sweets For My Sweet

Monument
874 Let's Go, Let's Go, Let's Go
        It's Too Cold

Atco
6402 Help Me (Get The Feeling) Pt 1
          Help Me (Get The Feeling) Pt 2
6437 Mary Jane
          I Can't Take It

A&M
1297 Another Piece Of The Puzzle
          Dream On Donna

Tuon lisäksi julkaistiin debyyttialbumi, mutta siitä myöhemmin.

Kenelle kuuluu syy tästä roiskinnasta? Kuuluuko se John Fisherille, joka tuotti alkuunpanijan "Hey Little Girl"? Kuuluuko se hassulle -63 julkaistulle Park Avenue -kiekolle, jossa pelaillaan aikaa ja sen henkeä imeskellen tanssivillitysten parissa? Ei ole mieltä, että tasokas artisti vihtoo hölynpölyn parissa, vaikka "Do The Thaxton" onkin mielenkiintoinen luenta. Toisen Park Avenue -45:n kääntösivulla oli ehkä joku muu artisti/yhtye – vaikea sanoa, kun en ole kuullut. Arvelisin kuitenkin, että "Almost Grown" on versio Chuck Berryn (heh, tai Hectorin) kappaleesta.(- toim. huom: Singlen Park Avenue 4906 kääntöpuolella julkaistiin kappale "Sweets For My Sweet".)

Tässä vaiheessa Sharpen olisi pitänyt todellakin miettiä, mitä hän haluaa artistina: linjaa vai linjattomuutta. On olemassa kaksi ratkaisua: edetä sadun, myytin ja valtavirtojen koskessa, joka on myös historian ja kohtalon tie. Tai sitten on noustava monta kerrosta itsensä yläpuolelle (ironian) kierreportaita tyyliheijastumien maailmaan, jota jotkut sanovat post-modernismiksi. Rayn taival johti optimistiseen harhaan, kierreportaiden askelmat olivat kaatuvat, ikäänkuin hän tallaisi syvälle sielusopukan mustimpiin tunteisiin tietämättömänä siitä, ja siitä, mitä teki. Hän soitti Losin klubeissa ja tapasi King Curtisin. Curtis oli tuolloin The Beatlesien lämmittelijä. Sharpe palasi kotikaupunkiin pian ja sai 1964 melkoisen veromätkyn. Se pani ajattelemaan.

Sharpe päätti tehdä albumin, joka kuulostaisi siltä, mitä hän on keikalla. Äänitys tehtiin livenä, mutta tulokset jäivät julkaisematta. Päätettiin mennä studioon ja Cliff Herringin tiloissa purkitettiin kahdessa sessiossa "Linda Lu" -miehen LP-debyytti. Peruskokoonpano oli William Clay Jr (bs/gtr), Otis Tarkington (pno) ja Chester Freedman (dms). Ray lauloi ja soitti soolokitaraa, lisäksi käytettiin Harvey Andersonin ryhmää vaskipuolella. Levy oli lapsus, kansiteksteissä todettiin, että Ray esiintyy erilaisissa koulutansseissa ja että hän haluaa tuntea yhtenäisyyden yleisön ja musiikkinsa kanssa mennen yleisön joukkoon. Materiaali oli kuitenkin turhankin vaihtelevaa, kokonaisuutta ei voi hahmottaa kuin Ray Sharpen varjolla.

RAY SHARPE
Welcome Back Linda Lu
(Award LMP 711)
A (1) It's Too Cold (2) Bottoms Up (3) Baby Face (4) Together We Will Always Be (5) Goodnight Irene (6) No Money Down
B (1) Baby Baby Baby (2) Cuttin' In (3) Haunted House (4) Cold Cold Heart (5) Big Boy Pete (6) Welcome Back Linda Lu

Sharpen vuoden -64 kuvaamona setti on asiallinen, mutta minä en oikein kykene suoriutumaan tästä, kantria, r&b:tä, rokkia, vähän kosiskeluakin. Kappaleet on nauhalla ja tympiikin vähän kuunnella näitä versioita Hank Williamsin, Chuck Berryn, Johnny Fullerin, Leadbellyn jne. teoksista. "Goodnight Irene" on tunnetusti varma valinta kapakkakeikan lopetukseksi. "Haunted House" onnistuu "No Money Down'in" tavoin aivan hyvin ja "Cuttin' In" on hyvä, mutta monet noista muista kappaleista saavat aikaan vain nolon olon – varsinkin lölly "It's Too Cold" ja "Baby Face". Nimikappale on toisinto, joka ei yllä lainkaan sen originaalin rinnalle. No, ainakin levy kertoo sen, että Sharpe pyrki olemaan monia makuja viihdyttävä elävä jukeboksi.

Monument-merkin Fred Foster sai levyn käsiinsä ja näki taaloja kappaleessa "It's Too Cold". Hän tuotti session Nashvillessä vuoden -65 alussa ja kappale tehtiin uusiksi studiomuusikoiden ja tyttökuoron kera. Ovathan Boots Randolph, Floyd Cramer ja huuliharpisti Charlie McCoy arvostettuja, mutta varsin lässähtäneeltä tulokset kuulostavat. Toiseksi kappaleeksi coveroitiin Hank Ballardin menevä hitti. Levy jäi nukkuvien hitiksi, totaaliseksi flopiksi.

Ray teki -65 keikkoja myös Los Angelesissa ja törmäsi jälleen King Curtisiin. Tämä poiki ideoita, jotka ovat yhä Atlanticin kalmistossa. Kuuden kappaleen sessio sisälsi mm. versiot kappaleista "Haunted House", "My Babe", "Hey Little Girl" ja "That's The Way I Feel". Vuonna -65 Curtis oivalsi, että Rayn lavalla esittämässä "Help Me" -kappaleessa on hitintynkää, ja tästä sukeentui tuloksia vuoden -66 alussa, jolloin "Help Me (Get The Feeling) Pt 1 & 2" purkitettiin. On mainittu, että Jimi Hendrixkin soittaisi komppikitaraa tässä, mutta mitenkähän on? Hendrix soitti tietääkseni julkaisemattomilla kappaleilla, jotka syntyivät hieman myöhemmin ("Baby How About It", "Linda Lu" ja "I Can't Take It"). "Help Me" -single jäi kauppoihin, kappaleessa on samaa kuin Van Morrisonin ja Themin "Gloria'ssa", ja se on käsittämätön rokin ja soulin kemiallinen yhdistysyritys. Elokuussa julkaistiin sitten "Mary Jane", joka jatkoi samaa linjaa. Pyrittiinkö tässä yhdistämään soulin tatsi ja rokin hulabaloo? Tanssittaviahan nämä ovat, mutta tekijöillä ei ole ollut oikein tietoa, mitä aiotaan. Viimeisen Atco-45:n tuotti King Curtis, mitähän hänellä oli mielessään?

Sharpe palasi jälleen kotiseudulle klubikeikkaajaksi. Hän äänitti hyllylle jääneet kappaleet "Funky Funky Feeling" ja "You Became A Habit To Me" Robin Hood Briarsin studiossa Tylerissä, Teksasissa v. -69 käyttäen bändinä Texas Upsettersia... Liekö sukua sille Upsettersille? Robin Hood Briars voi olla tuttu rock & roll -diggareille "Dis A Bitty" -kiekostaan. V. -71 Ray äänitti sessiomuusikoiden tukemana Maurice Rogersin ja Hal Winnin tuottamat ja säveltämät kappaleet A&M-merkille. Levy rupesi ottamaan tulta, mutta jäähtyi promootion puutteeseen. Billboard kuvasi "Another Piece Of Puzzle'a" folk-rokiksi. Itse en ole kiekkoa kuullut.

70-luku kului keikkarintamalla, tietääkseni viimeinen puriste on LP nimeltä "Texas Boogie Blues" vm. -79 ja kyseessä on todellakin Sharpen ensimmäinen blueslevy – mies lopultakin ymmärsi. Omia kappaleita ovat valkoiselle vaimolle omistetut "Alva" ja "Alva's Baby Blues" sekä "Linda Lu'n" uusinta. Loppu on coverointia Freddy Kingistä Chuck Berryn kautta Sonny Boy Williamsoniin ja J.B. Lenoiriin. Kiekko on aivan hyvä ja kasvava kerta kuuntelun jälkeen moneksi. Höh, levy on arvioitukin BN:n numerossa 1/82 ja JR suotsasi yhä saatavila olevan Jumble-LP:n (3/80).

Miten Sharpen kareeri on nykyisin, jää arvailuksi. Itse en ole hänestä kuullut enkä nähnyt viime vuosina. Tuskinpa hän on supersuosiossa mustan matskun diggareiden keskuudessakaan, ei ainakaan Suomessa, mutta crossoverina, mustavalkoisena hän on kiintoisa. Tämäkin juttu paisui – ja kun paisui, niin on mielekästä listata perään vielä niiden mainittujen LP:iden kappaleet.

Texas Boogie Blues
(Flying High 6502)
A (1) Boat Dock (2) In The Wee Wee Hours (3) Snap Your Fingers (4) Alva (5) Don't Start Me To Talkin'
B (1) Linda Lu (2) You're Not The Only One (3) Talk To Your Daughter (4) Man Watch Your Woman (5) Alva's Baby's Blues

Ray Sharpe
(Jumble 331959)
A (1) Linda Lou (2) Kewpie Doll (3) That's The Way I Feel (4) Long John (5) Help Me (6) Mary Jane (7) Have Love Will Travel
B (1) T.A. Blues (2) Give'n Up (3) Oh My Baby's Gone (4) Red Sails In The Sunset (5) Monkey's Uncle (6) I Can't Take It (7) Look At Me

"Have Love Will Travel" ja "Look At Me" ovat The Sharpsin tekosia, en ymmärrä miksi ne ovat tällä levyllä...

Mr. Valonsammutin: JERRY BYRNE
Tulkoon valkeus – ja joku sammutti valot
Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 5/1991)

Me olemme aistivälitteisiä. Ei käy kieltäminen, etteikö Jerry Byrnen mahdollinen maine ponkaisisi "Lights Out" -nimiseltä astinlaudalta. Hänen, kuten monen muunkin tapauksessa tulevaisuus on menneisyys. Sieltä ammennetaan ja iän myötä on opittu tiedostamaan New Orleansin hoodoon ja gris-gris -hommeleiden olemusta. Kuinka 17-vuotias koululainen näitä gusha-gushia ja gumboja voisi käsittääkään? Jerry oli tuon ikäinen tehdessään ensilevynsä. Triviana mainittakoon, että hän oli myös ensimmäinen valkoihoinen, joka lauloi Art Rupen Specialty-merkille. Monet valkoiset ja puolivalkoiset olivat käyneet luukulla, mutta akkuna oli jysähtänyt kiinni niin että sormet oli jäädä väliin. Chan Romerokin yritti...

Byrnen vauhtiurat lienevät nostaneet jotkut pystyyn, mutta hän jäi itse nelinkontin. Hänen uransa on sumeaa, ainakin meille fennoskandeille, minullakin on vain tuntuma siitä, mitä nämä mystiset gumbot ja gris-grisit ovat. Jerryn systeemin ongelmana oli rajanveto Fats Dominon ja Little Richardin välillä. Hän konttasi valkoisena lukiolaisena idoliensa välimaastossa imitoiden viimeksi mainittua paremmin.

On kiintoisaa, kuinka mustasävyisiä esityksiä valkoiset New Orleansissa ja lähiseuduilla levyttäneet kalpeanaamat saivat aikaan. Suuri osa kakusta lankeaa sessio-muusikoiden lautaselle, ja jopa Jimmy Clanton, nykyinen evankelista, kuulosti mustassa marinadissa kelluvalta lampaankieleltä. Parempia esimerkkejä lienevätkin Frankie Ford, Bobby Charles, Ronnie Barron ja Dr. John eli Mac Rebennack. Heidän esityksissään on oikeaa puskentaa ja tatsia. Byrne puolestaan oli hypoteettinen. Vaikutteet eivät ehtineet edes puolisulaa, ne tarttuivat nieluun kuin levä eikä niitä voi edes esiymmärryksen kautta pitää kuin suppeasta perspektiivistä singottuina solmuina. Sellaisena ne pätevät, Jerry ei tiennyt muuta kuin että oli nastaa rokata, levypomot syöttivät haluamansa sopan hänelle puukauhalla. Hänen olisi pitänyt löytää omintakeinen rauhansa, mutta hän ei kaatanut eikä voinutkaan kaataa ympäröiviä aitoja. Pieni piknikmäinen työmatka omaan sisimpään olisi auttanut.

Sade rasvaa

Jerry Byrne (tai Byrnes) syntyi 1940 New Orleansissa. Varhaisvuodet ovat autuaasti vällyjen välissä. Ilmeisesti kirkko- ja radio-kuviot kuuluivat asiaan. Hän harrasti koripalloilua sekä muita teinien huveja. Rock & Roll vavahdutti ja mainitut Little Richard & Domino muodostuivat hänenkin suursuosikeikseen. Oman toimintansa aktiivisesti hän aloitti Mac Rebennackin bändissä. Mac oli jo 14-vuotiaana soittanut levylle tavallaan laittomasti, koska hän ei kuulunut muusikkojen AY:een. V. -56 Rebennack alkoi keikkamuusikoksi Wallace Davenportin yhtyeessä, ja he säestivät eri solisteja mustien mestoissa. V. -57 hän oli jonkun aikaa mukana Roy Brownin yhtyeessä ratketen kokoamaan oman, 8-miehisen yhtyeensä, jonka solistiksi tuli kukapa muu kuin Jerry Byrne. Yhtye kulki nimellä Jerry Byrne & The Loafers. Byrnen puristeelle päättyminen kävi onnenkaupalla: hän oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Paikka oli Little Richardin keikka, jolla Byrnen sanotaan päässeen lavalle asti kärisemään yhdessä idolinsa kanssa alkuvuonna -58. Poika lienee ollut ekstaasissa. Esitystä seurannut Specialtyn New Orleansin A&R-mies Harold Battiste pokasi Jerryn keikan jälkeen ja sopimus syntyi nopeasti kuin tuulenvire usvapilvessä. Tuskin Byrne oikein tajusikaan, että levytysdiili oli totisinta totta. Vauhtia on pidetty yllä myös siinä nopeudessa, joka jäi Rikun keikan ja levytyssession väliin: parin viikon kuluttua tuosta keikasta Byrne oli Cosimo Matassan studiolla hoikaamassa ensilevyään, jonka paraatipuoilesta muodostui pieni rock & roll -klassikko. Sitä ovat vaalineet monet rock-yhtyeet, yhä ja yhä.

Sähköt katki

Ensimmäinen Specialty-sessio pidettiin 8.2.1958. Alusta pitäen oli selvää, että Jerrystä mallailtiin valkoista Little Richardia, ja taustoiltaan homma onnistuikin. Lisäksi Mac Rebennack loukkaantui, koska hän ei saanut soittaa pianoa. Kasi-kasia tammesi Art Neville, session tuottaja Harold Battiste soitti saksofonia, Charles "Hungry" Williams (R.I.P.) rumpuja ja kitaristeina olivat Edgar Blanchard ja Justin Adams. Bassoa soitti muuan Frank Fields. Luottoporukkaa, vai mitä? Muistaakseni jostain hemmetin vanhasta Musa-lehdestä (juu, 11/73) olen lukenut Waldemarin mainion artikkelin N.O.-musiikista ja Dr Johnista, ja siinä mainittiin, että ennen kuin Jerryn debyytti ilmestyi, hän joutui vankilaan. Saattaa olla, että muistikuvat vinksuvat, mutta ilmeisesti jossain vaiheessa Jerry on ollut kiven sisässä – tätä tukee Bernard/Peretta -kaksikon "Encyclopedia Of Rock" -kirjakin, jonka peukaloani lyhyemmässä Jerry Byrne -esittelyssä todetaan lopuksi Rebennackin sanoin näin: "Jerry got into some trouble and had to go off-the-seat for a while". Olihan Mac itsekin linnassa 60-luvulla ja pääsi kamakierteestäänkin. Käytön syyksi hän sanoi sen, että jokainen ilta niissä paikoissa oli kuin viimeinen päivä: kapakoissa ammuttiin ihmisiä ja joku saattoi hullaantua mielipuolisuuteen paukutellen umpimähkään. Ja mitäpä Jerryn posereissuja pohtimaan, hän oli siellä joko 50-luvn lopulla tovin tai sitten 60-luvun alussa – tietäisin jopa lehden, josta asia voisi paljastua, mutten ole saanut sitä käsiini. Ehkäpä vireät lukijamme jyrähtävät...

Specialty julkaisi Byrneltä kolme singleä:

Specialty
635 Lights Out
       Honey Baby
651 Why Did You Ever Say Goodbye
       You Know I Love You So
662 Carry On
       Raining

Mahdollisista listasijoituksista minulla ei ole tietoja, onko JR:llä? (On – niitä ei ollut... - JR). Kuitenkin debyytti oli ainakin jonkunsortin menestys etelän seuduilla, muut floppasivat kuin suomalaiset korkeushyppääjät. "Lights Out" on useimmille tuttu, suoraan Little Richard -menoon sovitettu bangaus pianosooloineen ja Jerry laulaa aivan hyvin 17-vuotisena – ennemmin tämä olisi tyrmännyt kansaa kuin Elvis Sun-debbarillaan, mutta siitä olikin kulunut jo melkein neljä vuotta, mikä musiikkibisneksessä on pitkä aika. Surkein versio, jonka olen tästä kuullut on The Piratesin Suomessa Bluelight-merkille tekemä 45, jolla laulaja kuulostaa pytyllä istuvalta ummetuksenkärsijältä. Intiimeistä asioista on kyse, vaikka hääkellotkin Jerry kuulee soivan: "Mother looked at me / she was a-peepin' through the window / the way she looked at me, boy, I thought I was a sinner...
Lights out! I'm glad now that the lights were out / sister knows more 'bout – what to do when the lights go out?!"
Niin, mitä sinä puuhaat pimeässä lemmityn kanssa? Tämä on Byrnen paras kappale ja aiheesta tunnetuinkin, sillä B-sivun unina osoittaa, ettei hän omannut kykyjä Fats Dominomaiseen letkeyteen tahi sitten hitaiden kappaleiden tulkintaan. Tämä kappale sekä seuraava 45 ja kolmannen B-sivu tuovat mieleen jotenkin sen, ettei tollolle tai alastomalle saa nauraa, vaan heille on annettava pyyhe. Viimeistään nyt osoittautuu todeksi JR:n jo vuosia toitottamat ala-asteen kyvyt New Orleansin levyttelijöistä puhuttaessa. Poikkeuksia on paljon (totta sekin... - JR), mutta minkäänlaista sihtiä tai suodatinta ei ollut, vaan studioon päästettiin määkimään lammas kuin toinenkin, Jerryn tapauksessa varmaa ei ollut se, mikä oli kädessä, koska mitään ei ollut kädessä. Hän oli lukiolainen, ajatuksiltaan rönsyilevä nuori porkkana, jonka kuka tahansa pystyi poimimaan pellosta. Debyytin ollessa paikallislistoilla peräti ykkösenä eri puolilla etelää innokas Byrne jätti koulut ja lähti kiertueelle. Hän esiintyi monien tähtien kanssa, myös toisen idolinsa Fats Dominon. Suuri tähti hän ei koskaan ollut, pikemminkin lämmittelijä Jerry Lee Lewisille tai Larry Williamsille. "Lights Out" -kappaleen tekijät Mac Rebennack ja Seth David tekivät myös toisen kiekon hommelit ja mikäli Specialty-merkki aikoi tästä "hitin" seuraajaa, voi vain äimistellä: kyseessä on hitaampaa, tyttökuoron tukemaa muminaa, jonkinlaista tähtäystä Fatsin hitaampiin numeroihin ja kuten jo totesin, Byrnellä eivät tällaisiin kyvyt riittäneet.

Kolmas Specialty-kiekko palasi debyytin laduille. "Carry On" on hyvin samanmuotoinen rock & roll -paukaus kuin "Lights Out", Rebennack ja David ovat tekijöinä, ja ehkei se sitten niin hassua olekaan, että kun Byrne lipoi soolouralleen Specialtylla, Mac toimi A&R-jäppinä Ace-merkille äänitellen melkoista "laulamista" niin paikallisten tiskijukkien urisemana kuin Earl Kingin veljenpojan tuomina lammasteluina. Mac olikin kohteliaisuusmies, vaikka pokka oli monesti pettää. Tokihan siellä kävi Frankie Lee Simsit ja vähän turhankin tiuhaan palstoillamme vilahdellut Jimmy McCracklin. Mac teki myös omia instro-levyjä, muttei koko touhusta tullut mitään ja hän palkkasi solistiksi Ronnie Barronin, joka on periaatteessa Jerry Byrnen kaksoisolento. Barron lauloi kuin Byrne ja se hassuus on siinä, että Barron levytti Englannin Acelle "Carry On" -kipaleen eikä eroa originaaliin huomaa äkkinäisesti kuin soundeista. Barron sentään soitti pianoakin. Monet ovat menneet halpaan ja sekoittaneet Byrnen "Carry On'in" Barronin v. -83 tehtyyn versioon. Enkä äimistele. Byrnen viimeisen 45:n kääntöpuoli on kuulematta, hitaaksi marmatukseksi arvelisin, mutta ei kai kyseessä sentään ole se Naomi Nevillen sävelmä, jonka yhdistän oitis Irma Thomasiin? Taas voisivat tiedokkaammat mylväistä...

Lieppuvat liaanit

Byrnen Specialty-kausi oli siis varsinainen tukki, tai pölkyn pätkä, mutta v. -60 hän oli mukana The Cheer Leaders -nimellä julkaistulla 45:lla Spinett-merkillä. Kiekon numeroa ei ole tiedossa, liekö tuo pakollistakaan, kirpeämpää makua antaa se, että ko. single "Chinese Bandits" / "True Love" omasu Byrnen lisäksi paikallisen jalitsujoukkueen tytöt (cheerleaders). Noveltyja nämä ovat, eikä Byrne ole oikeastaan kuin statisti, sillä Huey "Piano" Smith, Mac Lekuri-John ja Frankie Ford olivat myös mukana ja levy hyppäsi paikallissuosikiksi. Tietenkään taustahahmoja ei annettu kenenkään tietoon, jokaisella oli omat diilinsä eri lafkojen kanssa. Tämä kiekko lienee viimeinen Byrnen rock & roll -tapainen tuotos, hän tosin on kuulemma levyttänyt 80-luvun puolivälissä General-merkille "I'm From The South" -sinkun, josta en totea juuta tai muuta, kun ei ole käsiin vuoltunut. (- toim. huom: The Cheerleaders -single julkaistiin sarjanumerolla Spinett 1000 ja Byrnen 1980-luvun tuotos "Hello My Love" / "I'm From The South" sarjanumerolla General GR 547. Lisäksi vuonna 1974 ilmestyi kaksi ennenkuulematonta Specialty-äänitettä sisältänyt single "My Little Girl" / "I Can't Say No", Specialty 735. Jerry Byrne toimi myös solistina yhdessä Mac Rebennackin ja Frankie Fordin kanssa yhtyenimellä Morgus & the (Three) Ghouls v. 1959 julkaistulla kappaleella "Morgus The Magnificent", Vin 1013.)

Taantumapötkö

Byrnen kerrotaan keikkailleen aina 60-luvun puoliväliin saakka ja kyllästyminen kysyi toista leipää. Hän rupesi yrittäjäksi Morgan Cityssä, Louisianan armeijaan yhteydessä olevan Marine Supplies Co:n voimin ja on sittemmin tehnyt – ääh, monenko jutussa näin aina todetaan – joitakin keikkoja lähinnä New Orleansin festareilla. Onpa hän tietääkseni käväissyt partasuin Englannissakin keväällä 1987, mutta menneet ajat ovat menneet ajat. Jerry Byrne voidaan muovata "Lights Out" -paukkuun, siinä on tavallaan ensimmäistä kertaa vastuussa nuorukainen viimeistä kertaa. Meitä kuitenkin vaivaa hieman se, että nyt kun Specialtyn arkistot ovat ties monettako kertaa "auenneet", sieltä voisi odottaa Byrne-kiekkoakin; häneltä on useita ennenjulkaisemattomia kappaleita. Jos ne ovat noiden hitaampien kaltaisia käämejä, pysyköön arkistot kiinni.

Arvelisin, että useimmat ovat kuulleet juuri "Lights Out"- ja "Carry On" -kappaleet. Pitäkää mielikuvanne, niillä Jerry on kovimmillaan, mutta kun pannaan nallit luoteihin ja punnitaan kyvyt, Byrne jää käpälämäkeen housut puolikintuissa. Mikäli hänellä oli merkitystä, se oli noiden vauhtikappaleiden tuoma energia ja muistutus siitä, että kaikki on yhtä – roskiin rodut. Sääli, ettei maine levinnyt, mutta tälläkin hetkellä jossakin päin päärynämäistä palloamme jotkut soittavat "Lights Out'ia"... joka muuten toimisi väärällä nopeudella kapakoiden valomerkin tulkkina. Eipä tosin ole kapakoissa käyty moneen kuukauteen. Mikä olisi hyvä loppujoikaus? Ota virne ja soita hidas Byrne!

THE CUES
Crazy, Crazy Party
(Bear Family BFX 15309) -88
A (1) Crackerjack (2) Burn That Candle (3) Prince Or Pauper (4) Charlie Brown (5) Rock And Roll Mr Oriole * (6) You're On My Mind (7) Crazy Crazy Party (8) Oh My Darlin'
B (1) Killer Diller (2) Why (3) The Girl I Love (4) Much Obliged (5) Be My Wife (6) Destination 2100 And 65 (7) I Pretend (8) Don't Make Believe
(* = ennenjulkaisematon)

JIMMY BREEDLOVE
Sings Rock And Roll Hits
(Bear Family BFX 15327) -58/-88
A (1) Rock And Roll Music (2) Swanee River Rock (3) Whole Lotta Shakin' Goin' On (4) CC Rider (5) Hound Dog (6) My Prayer
B (1) Long Tall Sally (2) The Lonesome Road (3) Killer Diller (4) The Great Pretender (5) Jailhouse Rock (6) A Mother's Love
(Julkaistu alunperin LP:llä RCA Camden 430)

Koska nämä LP:t liittyvät toisiinsa ja Cues-kiekon kansitekstit ovat kattavat (Pete Grendysa), ei ole aihetta enää dokumentoida tämän Ollie Jonesin hehkuttaman lauluyhtyeen vaiheita sen tarkemmin. Vinkkinä kuitenkin, että Cues oli liki-legendaarisen Jesse Stonen lempiaivoitus, vanhan klaanin porukka, joka teki ennen näitä Capitoleja milloin milläkin nimellä kiekkojaan eri merkeille ja sähäytti taustoja varsinkin Atlantic-yhtiön artistien levyille, mm. Ruth Brownille ja LaVern Bakerille. Asiaan liittyi myös raastupajuttuja... (Joo, ja Cues-vaiheita ei ole senkään vuoksi tarpeen tässä läpikäydä, koska muistaakseni kerroin ydinkohdat omassa arviossani, joka on tällä hetkellä painossa ja ilmestyy numerossa 2/89 - en enää edes muista, miten yksittäisiä raitoja kohtelin, mutta uskoakseni sen verran syntyy näkemyseroja, että toinenkin, rock & rollin kannalta asiaa lähestyvä arvio on paikallaan BN:ssä; minähän värkkäsin omani vanhana doowop-harrastajana. - JR)

Vankan taustansa turvin he aloittelivat levyttämisen Capitolille New Yorkissa 1955. Julkaistut viisi singleä eivät juuri menestyneet, ja Cuesia voisikin pitää lauluyhtye-genren underground-kollaasina, josta hittimaakarit imivät vaikutteita. Heillä oli juttu hallussaan, joten Capitolilla toteutettu markkinataktikointi olisi pitänyt kaiken järjen mukaan toimia. Singlet julkaistiin kolmen kuukauden välein, niissä oli asiaankuuluvat fonisoolot ja ehta hyppykeppirytmi, jotka tukivat yhtyeen muhevaa sointia. Ensimmäinen Capitol-single (A2 & A8) kuvaa valintoja. A-puolelle laitettiin nopea, B:lle hidas.

"Burn That Candlella" Jimmy Breedlove laulaa sooloa ja tämä svengaava kappale lienee tutumpi Bill Haley & The Cometsin versiona (Decca 29713), joka veti pisteet kotiin räiskyvämmällä otteella. Cuesin ja Haleyn versiot levytettiin aika tavalla samaan aikaan (syksy -55), joten tuntuukin että kappale tyrkättiin Haleylle - säveltäjäkin on "Winfield Scott" eli Cuesin baritonisti Robbie Kirk. "Oh My Darlin'" on puolestaan perinteikäs slovari, jossa Ollie Jones sooloilee kujertavasti hiekkapaperisamettisella äänellään.

Toinen single (A4 & A6) on samankaltainen. Jonesin tekemä "Charlie Brown" piehtaroi novelty-hengessä ja Abel DeCosta, Eddie Barnes ja Kirk pääsevät irrottelemaan. Huomattavaa on musiikin ns. unohtuminen Cuesin alle, sillä "You're On My Mind" -balladi hehkuttaa pahimmankin rikollisen kuuntelemaan. Ensimmäisten levyjen kappaleet olivat peräisin kahdesta sessiosta, mutta B6 & B8 - heidän kolmas 45 - tulivat samasta ja varsinkin tuo B6 on herkullinen jump/jive -r&b. Elokuvissakin esiintynyt The Tyrones -bändi teki kipaleesta rokkaavan version nimellä "Blast Off!", joka taisi tulla ulos Libertyllä. Vai oliko se Imperial? En nyt jaksa tarkistella. Kappaleessa on kaikki kohdallaan, lisänä efektejä. Breedloven hartaushetki B8 pullistaa jotenkin tutusti, kappale ei oikein pääse alkua pidemmälle, mutta välttää pahimmat kliseet.

Viimeinen julkaisu (B2 & A3) ja edeltäjänsä (A1 & B3) ovat täydellisesti toisistaan poikkeavia. "Crackerjackilla" foniosasto on korvattu kitaralla ja meininki kammottavan hurjaa. Biisi on vauhko rock & roll, jonka rockabilly-miehetkin tuntevat Joe Clayn mielettömänä versiona (Vik 0281). Kitaran osa on tuoda tuomisinaan tuimuutta ja se soikin kuin kepittäjä hyppisi samalla trampoliinilla. Samassa sessiossa purjeensa levitti myös julkaisematon B1, joka on varsin samantapainen käristely. Sooloa lauloi Breedlove, joka levyttikin B1:n kehnompana versiona RCA:lle myöhemmin. Kääntöpuolena oli Abel DeCostan sooloilema ripeätempoinen numero, joka tuo mieleen rahastuksen tuolloin suositun alaikä-soundin lumeella. Hyvä kappale kuitenkin. Tuo viimeinen Capitol-45 soljutti samantyyppistä hapuilua "Why"-pikajuoksulla. Minä en tästä löydä mitään ja fonisoolo pelastaa mitä voi. "Prince Or Pauper" on onnistuneempi, perinteikäs, Jonesin soljutteleva slovari.

Yhtyeen viimeisestä sessiosta tulevat A7 & B7. Ne julkaistiin Prep-sisaryhtiöllä. Tuo bilehulluttelu on maukas jump, joka on ajastaan jäljessä. Tunnelma on kuitenkin muheva, ehkäpä myös muhinoiva. B7 on balladi, joka tuokin mieleen kaasutilan jälkeisen todistelun. Ennenjulkaisemattomista B1 tuli jo mainittua, eikä nämä muut niin ihmeellisiä ole. A5 on aikaansa edellä, sillä lintuvillitys pääsi valloilleen vasta 1958 Bobby Dayn myötä. Kappaleella kuullaan sirpitystä ja ornitologinen aihe lienee perua bändien käyttämistä nimistä. Riippusiltaa voisi käyttää siinäkin, että aihe antoi vinkin (cue) Daylle. B4 & B5 olisi voitu hyvinkin julkaista, meininki on hieno. Kunnon show-otteella ja fonilla ladattu hassuttelu B4 saa Eddie Barnesin päästelemään bassoääniään oikein olan takaa, vaikka kappale olisi voinut menestyä paremmin 50-luvun alussa Dominoesin ja muiden siivellä. Breedloven haavanlehti-äänellä kosittu B5 on hyvin toteutettu, mutta hiukan yliampuva johtuen Breedloven hassunkuriseksi menevästä "sentimentaalisuudesta". Taisi tulla pakit.

Tämä -88 julkaistu albumi omaa upeat soundit, joten maistamiseen on syytä. Mikäli rock & roll/r&b/balladi -triangeli kiehtoo, niin tuskin pettymyksiä tulee. Kokonaisuutena onnistunut kiekko, joka todistaa, että ammattilaiset osaavat vilistellä maulla. Kannessa varoitetaan Officialin (6013) "halpa"julkaisusta, joka koskee Breedloven seuraavana käsiteltävää soolokiekkoa. Soundeissa ei sinänsä ole eroja, mutta Official sattui pullauttamaan lätyn ulos aiemmin.

Vuonna -56 Breedlove (s. -28 Apalachiola, Florida) jätti Cuesin ryhtyen sooloartistiksi. Homma ei kuitenkaan oikein onnistunut, sillä siinä kävi samoin kuin hänen aiemmilla yrityksillään. Heppu nimittäin lauleskeli useissa porukoissa 40-luvun lopulla muutettuaan New Yorkiin, mutta juuri kun asiat tuntuivat olevan kunnossa, hänet vietiin armeijaan 1952 pariksi vuodeksi. Cuesin myötä hän sai aina Vegasiin ja Kanadaan ulottuneilta kiertueilta makua bisneksestä ja ailahti naimisiinkin erään chicagolaisen typykän kanssa. Yhdessä he tekivät Cues-biisin "You're On My Mind".

Ilmeisesti hän tahtoi tehdä lauluja muille ja olihan J.P. Morganille siippansa kanssa tekemä "Get Up (You Sleepyhead)" pieni hittikin. Hän teki joitakin soolokeikkoja ja tutustui hittikynäilijä Otis Blackwelliin. Aiemmin saamiensa suhteiden turvin hän levytti singlen "That's My Baby" / "Over Somebody Else's Shoulder" (Atco 6094) sekä "I Can Still Hear You Say You Love Me" / "I Wish I Were Twins" (6105), eikä mainetta tulvinut. Blackwellin suosittelemana Jim hyppäsi RCA-yhtiölle tomppaillen ns. demomiehenä. Hän lauloi demoja Elvikselle ja muille ollen tovin Kunkun hovidemoilija. Esim. Presleyn "Jailhouse Rock" on kopioitu lähes täysin Breedloven versiosta. Tätä seikkaa RCA ei halunnut täysin paljastaa, vaan ko. albumilla kuultava versio ei sinänsä tuo mieleen Presleytä. Jimmy oli solminut Hill & Range -kustantamon kanssa epämääräisen sopimuksenkin, joka merkitsi sitä, että hän todellakin oli Elviksen hovidemottaja.

Vuonna -58 RCA työsti häneltä LP:llisen rokki-hittejä halpamerkillään Camden. Tämä nyt uudelleenjulkaistu kiekko on kuin värisuora, mikäli haluaa musiikkia bileisiin. Jim tuntuu ottavan tästä vähästä kaiken irti ja hän tuntuu innostuneelta. Taustat on soitettu paikoin hieman kangerrellen, mutta löytyy sieltä muutamia mehutuskohtia. Mies laulaa välillä elvismäisesti, välillä kurkkuvokaalilla ja sivaltavan koskettavasti slovareilla.

Niin levyä kuin Jimiä vaivasi jonkunlainen hampaattomuus. Persoonallista otetta ei oikein ole, siksipä Jim olisi voinut mennä paremmin läpi lauluyhtyeessä, mutta eipä se sekään oikein onnistunut. Hänellä ei ole omaa tyyliä, vaan kimppu variaatioita, joista kuulija voi luoda kuvan Breedlovesta. Tämä johtunee siitä, että tausta oli Jimilläkin r&b:tä, demojen myötä Elvistä ja slovareitakin tehtiin. Levyn hitaat onnistuvat parhaiten, vaikkakin haukottelevat sessiomuusikot vaikuttavat tympääntyneiltä. Erinomaista kamaa bileisiin, tarkempaa kuuntelua levy ei oikein kestä, sillä vertausnimistö on sen verran kovaa tasoa. Levyltä julkaistiin myös EP (Camden 447), ja sekin päätyi ale-hyllyihin. Jim kyllästyikin kloonina oloon ja yritti muille kustantamoille demoillaan ja sävelmillään, joista "Tower Of Strength" oli hitti Gene McDanielsille. Häneen ei luotettu sooloartistina.

60-luvun alussa Breedlove sai ulos singlet "Can't Help Loving You" / "I Saw You" (Pye 110) ja "My Guardian Angel" / "Anytime You Want Me" (OKeh 7145), jotka kosivat markkinoita. Joutsenlaulunsa, Bob Saffer -sävellys "Jealous Fool" / "Li'l Ol' Me (Loves Li'l Ol' You)" (Diamond 144) vuodelta -63 oli paluuta elvistelyyn. "Jealous Fool" nimittäin on hyvä Elvis-tyyliin (ja Elvis-äänellä) heitetty vauhdikas rock, jossa King Curtiskin muljauttaa fonisoolon. Mustan tekemäksi ei uskoisi. Myöhemmin hän tehtaili lauluja muille ja näytelmiin käsikirjoituksia. 1978 Jimmy kuoli sydänkohtaukseen New Yorkissa.

Tältä LP:ltä Jimistä tulee esiin monipuolisuus, joka paradoksaalisesti koituu mokaksi. Oman tyylin löytäminen ei onnistunut, vaikka näennäistä svengiä piisasikin. Laulajana hän oli taituri vailla persoonaa. Sama kuin "oikein soittamalla" ei aina päästä itse asiaan. Kyllä "Rock & Roll Music" kuulostaa Jimin versiona paremmalta kuin sinä "jokaisen tuntemana" Beatles-mölinänä. Tuskin monikaan tätä sielupyykissään nappaa, mutta bile-ymmärryksellisiin koteihin se luo puitteita, jossa hiprakassa olevat saattavat erehtyä luulemaan kappaletita alkuperäisesityksiksi... Puhumattakaan kaikesta muusta tohinasta...

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 3/1989)

MICKEY BONES & HUBCAPS
(Swamptone 6602) -89
A (1) In The Night (2) Lover Not A Fighter (3) Mellow Down Easy (4) Monkey Time (5) Boogie In The Park (6) Mean Little Mama (7) That's Right
B (1) My Next Door Neighbor (2) I Can't Stop It (3) Mellow Saxophone (4) No Help Wanted (5) I Don't Care (6) Rocket In My Pocket

On aikoja, jolloin mieli kaipaa tuuletusta, ns. irrottelua. Mickey Bones ja maineikkaista muusikoista koostuva "Pölykapselit" sopivat tarkoitukseen mitä upeimmin. Bones on amerikkalainen, itärannikolta kotoisin oleva rumpali ja Hubcaps seudun rokkaavan bluesin hyvä näyte. Levy on special guest -periaatteella tehty, mutta vaikkei bändi ilmeisesti keikkoja teekään, he ovat onnistuneet kiitettävin arvosanoin. Bones ei ole mikään pojankoltiainen, mutta ilmeistä velmua ja tervettä nuoruuden intoa hänessä on yllin kyllin. Vaikka mies venytteleekin naamaansa erilaisiin sfääreihin kannen kuvissa lippis päässään, hänen musiikkimakunsa on kotoisin muualta kuin nukkekodeista. Kuluttajavalistuksena voin kertoa, että Bones soittaa rumpuja ja laulaa. Hän on myös sovittanut ja tuottanut levyn. Pölykapseleina ovat kitaristit Milton Reeder, Joe Pete Weatherbee, Kenny Holiday ja Allen Shinefield. Puhaltimet ovat hyvin esillä. Föönäreina ovat Gordon Beadle, Curtis Stone, Scott Sheltner, Bob Bunton ja Rory McLeod, joka myös soittaa osalla kappaleista bassoa – myös Brian Rost ja Bruce Katz basisoivat niin sähkö- kuin kontra-kapistuksin. Katz soittaa myös pianoa, joka onkin hyvin pinnassa parilla kappaleella. Huuliharpistina on Mike Costello ja viulistina B5:llä Matt Leavenworth. Aioin verrata Bonesia rumpali-laulaja -syndroomasta johtuen walesilaiseen Rockin' Louieen (ex-Sunsets -rumpali), joka Mamma Jammerseineen teki 80-luvun alussa "It Will Stand" -LP:n (Charly). tämä on turhaa, sillä Bones on niin rumpalina kuin laulajanakin parempi, hän irrottelee, vaikka sortuukin välillä yrittämään liikoja. Mikään Caruso hän ei ole, mutta sitä tuskin kukaan vaatiikaan tämäntapaisen meiningin kera. Sitä paitsi LP:n soundit ovat hyvät, miksaus on toteutettu jännästi: balanssi-namiskaa siirrellessä saa eri soittimet kuulumaan siten, että kuulee, mitä on tehty päällekkäisäänityksinä. Nämä ovat kuitenkin sivuseikkoja yleisilmeen kannalta.

Bones tekee hyvää musiikkia, ja aina toitotettua "uuttakin" hän on onnistunut saamaan kappaleisiin – jotka ovat kaikki tyynni covereita. BN:n lukijat näkevät kappaleluettelosta, mistä Mickeyn lempparit ovat peräisin. Mukana on hyvä versio Major Lancen A4:stä, ja ainoana suvantokohtana B5, joka on Buck Owens -tyylistä hyvää countrya. LP:n kovimmat huuliharppuraidat A3 ja B1 erottuvat muista lähinnä siksi, että äänitys on varsinkin lauluosuuden kannalta hyvin raaka, etten sanoisi brutaali. Minulle kyllä kelpaa Jerry McCainin B1:stä versio kuin versio, sillä kappale on mitä terävin niin svengiltään kuin hauskoilta sanoituksiltaan. Myös kappaleet A1-2, 5 ja B2 Bones hoitaa tyylikkäästi.

Orbisonin rockabilly A6 ei istu Bonesille. Hän ei saa kappaleeseen edes tulta, ja Roy Montrellin B3 kaatuu hänen naurettavaksi menevään laulusuoritukseensa – taustat tosin ovat kuin Montrellin alkuperäiseltä Specialty-singleltä. Nämä kaksi ovat LP:n pahimmat, mutta kiinnostavimpana pidän New Orleans -versiota Carl Perkinsin A7:stä. Tässä on pasuunatkin, todella osuva sovitus, itse asiassa parempi kuin Carlin originaali.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 4/1989)

RAY GELATO'S GIANTS OF JIVE
Giants Of Jive
(Blue Horizon BLUH 006) -89
A (1) Sing Sing Sing (2) On The Sunny Side Of The Street (3) T'ain't What You Do (It's The Way That'cha Do It) (4) Flying Home
B (1) Please Mr. Policeman (2) All The Jive Is Gone (3) Late Night Blues (4) Big Fat Mamas Are Back In Style Again (5) The Eel

Ray Erwin eli Ray Gelato aloitti Dynamite Bandissa ja jatkoi jo hajonneessa Chevalier Brothersissa. Nyt hän on kasannut uuden bändinsä, joka on saavuttanut mainetta Lontoon jazz- ja r&b-klubeissa kosolti. Jiven Jättiläiset on reilun vuoden vanha jump-bändi, soittajisto on tuttua mm. Stargazersista, Chevalierseista, Roccosista ja Sugar Ray Fordin Hot Shotseista. Kerrotaan nyt nimetkin: Simon Wallace, Martin Winning, Mark Seymour, Tony Hepworth, Pat Reyford ja Teriksen näköinen Clark Kent (eli Anders Janes). Yhtye ei ole lainkaan niin jatsaava kuin Chevalierit, joihin heitä tietenkin on verrattu. Itse asiassa tämä LP on mieltä nostattavaa hurvittelua, jolla pannaan kaasua lautaa niin että alkuperäisversiotkin alkavat kalveta!

Covereita levyllä piisaakin, mutta niihin on saatu tuoretta jumpinkia ja osa on pantu täysremonttiin. tuntuukin siltä, että tämä debyytti olisi jonkinlainen kooste heidän keikkasetistään. Levyn tuottajaksi on saatu entinen Deep Sea Diver/Comets -hahmo Pete Thomas, jolla tuntuu tämänkaltaisen musiikin soundit olevan hallussa. Yleisilmeeksi on tulostunut räväkkyys, riemu ja tietynlainen taituruuskin - Gelatonhan ei tarvitse todistella oikeastaan enää mitään. Jump ja jive hallitsevat, laulajana Ray on Louis Prima -mainen käristelijä, tenorifonistina mehukas painos Sam Buterasta. Tosin esim. Hampin A4:stä on tarjolla hurja Big Jay McNeely -otteinen versio, ja jostakin syystä bändin oma B1 tuntuu siltä, kuin se olisi Wynonie Harrisin biisi. Muita kohokohtia ovat mm. A3 ja B3-4. Tosin heti A-puolen alussa lykätään meininki käyntiin semmoisella tempolla, että heiveröisemmät tippuvat kyydistä oitis. Voisi tietenkin piirtää, että alkuperäisversiot ovat parhaita jne., mutta kuten totesin, yhtye on saanut niihin uutta häppää ja panee ne koetukselle. Sitä paitsi useat kiinnostuvat originaaleista tätä kautta. Eri asia on, kuinka kauan bändi pysyy kasassa – briteille tuntuu olevan tyypillistä hajota ennen aamunkoittoa.

Eipä se maailma niin paha paikka olekaan. Tämä LP huuhtoo huolet kompostiin ja tekee iloiseksi. Englannissa on useita samantyyppisiä bändejä, ja onhan Suomessakin muutama. Nuorekasta, irrottelevaa, sellaista mitä Roy Brown meinasi aikoinaan kiljuessaan olevansa "mighty mighty man, young and in my prime!". Englannissa on kansantautina krooninen bronkiitti, mutta Giants of Jive -yhtyettä moinen pihinä ei vaivaa. Tunnustan pitäväni tästä, vaikka Suomessa on vallalla tämä tyypillinen ilmiö: kun kama paranee, suosio katoaa.

PS: Blue Horizonilta on tämän jälkeen (ja tätä kirjoitettaessa) tullut jo kaksi uutuus-LP:tä. Dana Gillespie ("Sweet Meat", BLUH 007) tarjoilee jämerää femaali-r&b:tä 40/50-lukujen mustien tätien (ja miesten, jopa Howlin' Wolfin!) malliin, Big Joe Louis & Blues Kings (BLUH 008) Chicago-bluesia perinteikkäästi.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 4/1989)

THE MADNESS INVASION, Vol. 3
(GMG 75036) -88
A (1) Tommy King & The Starliters - Bop Diddlie In The Jungle (2) The Jiants - Tornado (3) Bob Taylor & Counts - Taylor's Rock (4) Jayhwaks - The Creature (From Outer Space) (5) Lord Luther - (I Was A) Teenage Creature (6) Twisters - Count Down (7) Myron Lee & Caddies - Magic In The Summer Night (8) Dale Wright - That's Showbiz
B (1) Andy & Manhattans - Double Mirror Wrap-Around Shades (2) Lion & Leprechauns - Mouse Trap (3) Rhythm Rockers w. Bob Vidone - Weird (4) Jim Boss & The Sundowners - Your Love Is Stronger Than Dirt (!) (5) The In Crowd - Speed Queen (6) Duals - Stick Shift (7) Robert Williams - Loud Mufflers (8) Randy Luck - I Was A Teenage Cave Man

"Sleazy", "Trash" ja "Warped" ovat eräitä termejä kuvaamaan tätä Houruuden Invaasiota. Tarkoituksena on julkaista hieman kieroutuneita ja epätavallisia 50-luvun ja 60-luvun alun kappaleita. Tämä uusi osa (heh, vol. 4:kin saattaa olla jo saatavana) pesee vol. 2:n, muttei ykköstä.

Kansitaiteella (gore/porn/horror/sci-fi -lööpit) pyritään löytämään ostajakunta meikäläisistä, ja piru vie onnistuuhan se. Tosin "nautittavuuden" voi maksimoida, mikäli on aiemmin sattunut perehtymään asialle. Tuntuu ironiselta ja hassultakin, että tällä tavoin pakattuna nämä kappaleet joutuvat aivan toisenlaiseen tarkasteluun kuin mitä ne olivat aiemmilla Bison Bop-, White Label-, Eagle- ym. julkaisuilla – osaa tosin ei ole ennen LP:ltä saanut. "Madness Invasion" -sarja on siis "Desperate Rock & Roll"-, "Sin Alley"- ja "Grind"-kaman diggareille, ja tätä kautta ovat maistiaisia ottaneet myös tavalliset, muuten hommalle korviaan lotkauttamattomat.

Voi kertoa, että tälläkin levyllä on täysin nimeään vastaamattomia kappaleita, mutta tämmöiseen näkökulmaan asetettuna niistä löytyy se korneus ja hieman samanlainen ajatus kuin ihmismielen pimeissä peloissa kaikkea tuntematonta kohtaan. Voisihan Hitleriäkin ajatella 2-vuotiaan tasolle jääneeksi veitikaksi, voivathan hörhöuskovaiset kuunnella poppia ja kuvitella laulujen "hänet" Jumalaksi. Äh, samantekevää, sillä "Madness Invasion" -tyyppisten levyjen maukas "mauttomuus" omaa juonta vain siteiksi. Muu meininki on tärkeämpää, aika on tehnyt tehtävänsä ja luurangot astuvat kaapeistaan antamatta hengähdystaukoja. Peilistä kuvastuu vakuumin kautta kadonnut menneiden aikojen surrealistinen (!) romu-ideologia ja hauskuuttelu: autot, tytöt, hirviöt ja "ET mene kotiin!" -ajattelu. Kuitenkin on aihetta kysyä, tehdäänkö jostakin laulusta trash-klassikko siten, että se ilmestyy tällaisilla levyillä?

Minusta oli ennen tämänmoisia levyjä kiihottavaa etsiä näitä outoja, nyt ne tarjotaan teineille valmiina pakettina. No, onhan kakaroilla kaikki puuhamaat ja pallomeretkin, ja se on loppujen lopuksi aika vaarallista. Tällä kiekolla esim. Duals-instru B6 oli hitti, Dale Wrightkin teki pikkuhittejä ja Myron Lee oli erittäin suosittu, tätä hänen kolmannen ja viimeisen Hep-sinkkunsa B-puolta ei muuten löydy hänen upealta "Rock & Roll Midwest Style" -LP:ltään (UPLP 1004) ja kappale on naivi kesäyön killistely. Dale Wright puolestaan ei juuri moskaa tehnyt, "That's showbizkin" on epätoivoinen kuvaus levybisneksestä Al Casey -tyylisellä kitaralla vahvistettuna.

The Jiantsin (heh, hauska nähdä takakanteen painettu Claudra-singlen etiketti: it's not who makes it – it's how it sounds!) esifuzz "Tornado" on taatusti tuttua kamaa päällekaatuvine kitaramattoineen monilta aiemmilta re-issueilta ja repro-sinkuilta. Laulajan ääni tosin on heiveröinen. Levyn erottuvimmat ovat Tommy Kingin A1, joka muistuttaa "Diddley Daddya" ja omaa hillittömiä viidakko-efektejä, Jayhawksin (!) novelty A4, B2 ja B8, joka on hyvin primitiivinen "kommentointi", ilmeisesti samannimisestä eksploitaatioleffasta. Tosin avaruus/invaasio/mutantti/ym. alien -aiheista löytyy rutosti parempiakin näyttöjä.

Levyn instrumentaaleista Dualsin B6 on hieman kulahtanut, A3 renkutus ja Felco-merkille pari sinkkua tehnyt Twisters ei ole terävimmillään tällä "Count Downilla". Hurjinta kuultavaa tarjoaa B3, joka on todella "warped". Tämä on tosi neuroottinen instro, Bob Vidone & Rhythm Rockers oli newyorkilainen, ja jos olette kuulleet heidän "Goin' My Wayn" tai "Bony Moronie" -rip-offin "Untrue", niin ette ole kuulleet vielä mitään! Oliko tämä Rhythm Rockers – Bobin bändi – muuten sama, joka teki mielettömän "Madness"-instron?

Muita mainitsemisen arvoisia ovat britti-r&b -tyylinen B1, hauska B4 ja A5. Varsinkin B1:llä on ekstaattista vokalisointia. Niinpä niin, tässä on karmeuksien ja hulluuden etsijöille nivaska kamaa, jonka tahaton kipeys ja turmeltuneisuus ovat paljastavia – paljastavampaa kuin yksikään ajan hittilevy. Olen soittanut tätä paljon, ja tajunnanvirta ei ole silti klikannut.

Erinomainen hankinta röpötyslevyksi, sillä tahtomattaankin näkemys kasvaa ja toivottavasti saa heppuja huomaamaan, että White Labelit ja Bison Bopit ym. ovat aivan yhtä kelvollista kamaa. Varokaa marsilaisia!

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 4/1989)

CHARLIE FEATHERS
All Tore Up!
(Zu-Zazz Z-2008) -89
A (1) Bottle To The Baby* (2) I Can't Hardly Stand It* (3) One Hand Loose* (4) Everybody's Lovin' My Baby (5) Dinky John (Walmay 101) (6) South Of Chicago (Walmay 101)
B (1) Corrina Corrina** (2) Defrost Your Heart* (3) Running Around* (4) I've Been Deceived (5) The Wild Side (Of Life)* (6) Don't You Know* (7) Where' s She At Tonight
(* = ennenjulkaisematon otto, ** = ennenjulkaisematon kappale)

Rockabillydiggarit haukkovat henkeään, ja syystä (hapeton tukehtuu). Feathers on sen sortin legenda ja laulaja, että häntä ei voi kopioida, vaan hänestä voi ottaa vaikutteita. Feathersin nimen maininta tuo heti mieleen sanan TUNNE, ja tämähän se on starring-roolissa tälläkin kiekolla.

A-puolella on eri ottoja King-matskusta, suurta eroa julkaistuihin ei ole, ellei sellaisiksi lasketa sanaheittoja ja sukeentuvia rytmitysmokia. Aloituskappale on eräs hic-up -heaven näissä korvissa, vaikka seuraava läväyttää nikotuselementin loistoonsa. Hassua, mutta pidän A1:stä Zu-Zazzin "Legendary -56 Sessions" -versiosta enemmän, johtuneeko mehukkaammista sanoituksista?

Kappaleiden soundit ovat master-tasoa, mutta julkaistut olivat kuitenkin ne onnistuneimmat. Kansitekstien mukaan r&b-katalookistaan tuttu King-merkki halusi Feathersin kuulostavan humalaiselta ja kitaristi Jerry Huffman ei ollut tyytyväinen saamiinsa soundeihin. No, vaikka nyt paljastuikin, että ne ovat "mokia", kuka alkaa väittelemään, etteivätkö ne olisi silkkaa rautaa?! Feathers onkin kuulu valehtelemisestaan ja surrealistisesta nikottelustaan, Huffman puolestaan sekosi fundamentalisti-uskoon. Kingeillä rumpalina on sessiokettu Buddy Harman ja basistina Jody Chastain. Feathersin 4 King-45:ta ovat rockabillyn peruskamaa, itse asiassa parasta, seksuaalista katalysointia.

A5 & 6 ovat -59 tehdyltä Walmay-kiekolta, joka on vähimmin tunnettu ja samalla kansanperinnehenkisin Feathers-pari. Johnhardymaisuutta, kaipuuta ja banjon tukemaa folkkailua. B-puolella on neljä Sunilla tehtyä uraa, joista "Corrina Corrina" on pienestä rahinastaan huolimatta hyvin ponnekas, kontraa jomotellaan kuin löysää kumia, joskin kimmokkaasti. Tämä koelevyltä kopioitu -56 äänite muistuttaa hyvin paljon Meteorille levytettyä "Get With It" -laukkaa. B2 ja B4 eivät pahemmin eroa julkaistuista, enkä minä näistä valittavista honkytonk -määkimisistä ole koskaan pitänyt, varsinkaan Feathersin esittämänä. "Running Around" on tällainen kepeämpi ja kipeämpi honkytonk-ralli, jota (oletteko valmiit?) ei julkaistu vasta kuin viime vuosina, sittemmin vielä alternate takena ja tämä kyseinen versio on harjoitusotto. Tulee mieleen, että Feathersin haukoituskin olisi joidenkin mielestä julkaisun väärti, päälle vielä uniss.alt.take ym. ym.! Olisiko?

B-sivun loppujäämistö onkin "tuntemattomasta sessiosta 60-luvun puolivälistä", mutta vaikka useimmilla Feathers-faneilla onkin kiemuroita pitempäänkin oiontaan kaalissaan, selviää, että B7 on sama kuin Redita-LP:n "That Rockabilly Cat" otto, kappale tunnetaan myös "Rain"-nimisenä ja löytyyhän se (ahaa, eri ottona!) Barrelhousen "Good Rockin' Tonite" -LP:ltäkin. Tätä lukuun ottamatta nuo loput olisivatkin saaneet jäädä unholaan, mitään uutta ne eivät tuo artistin kuvaan ja ovat jamihenkisiä kantriin kallistujia.

On naurettavaa, että esim. Charlyn käsittämättömien Sun-julkaisujen myötä ei tahdo enää erottaa edes sitä julkaistua versiota jostain hemmetin take seiskasta. Tämä on pannut ennen niin mainostetun Sun-myytin "one take" aivan rapa-valoon. Paria poikkeusta lukuun ottamatta aikanaan levylle päätyneet versiot olivat parhaita, mutta kokonaan julkaisemattomat kappaleet ovat luku sinänsä: niistä osuu korviin helmiäkin (esim. Carl Perkinsin "Her Love Rubbed Off" -hauntfuckfuck tulee heti mieleen) ja paikkansa ne ovat ansainneet tässäkin kontekstissa.

Tämä Zu-Zazz -LP on mielestäni fanikamaa, sellaisena paikoin herkullista. Omatkin Feathers-lempparit ovat juuri nyt King-kiekoilta, Kay-singlen"Jungle Fever" ja Tav Falcon Frenzi-merkille tehty uudehko mini-LP. Ei ole väärin sanoa, että Feathers on kipeä ja one-track -mielinen anarkisti, mutta on väärin, että hän on halvaantunut diabeteksen takia vuosi sitten. Hän on todellinen rockabillyn ja siihen uskon poikkitaiteellinen hic-up -nero ja sanansaattaja, konossaariton suurlähettiläs.

(PS: Rojaltit maksetaan).

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 4/1989)

Honkkia ja pauketta, naisia ja nauketta:
LOOKEY-DOOKEY
(Honk It 68-IOU-1)
A (1) Nightriders - Looking For My Baby (2) Champion Jack Dupree - Shim Sham Shimmy (3) Andre Williams - Don't Touch (4) Bobby Louis - Fire Of Love (5) King Coleman - Loo-Key Doo-Key (6) Bobby Long & His Satellites - Mojo Workout (7) Jerry McCain - Run Uncle John (8) Big Jay Mercer - Bermudas (9) Piano Red - Right And Ready (10) Big Maybelle - That's A Pretty Good Love
B (1) Bunker Hill - The irl Can't Dance (2) Guitar Crusher - The Monkey (3) Rex Garvin - Oh Yeah! (4) Continentals - Don't Do It Baby (5) Piano Red - Wildfire (6) L.C. McKinley - Nit Wit (7) Louis Jones - Rock And Roll Bells (8) Premiers - Run Along Baby (9) Sammy Fitzhugh - Sadie Mae (10) Joltin' Joe Howard - Searchin' For My Baby
(Alaviite: Honking Rhythm & Blooz Howl & Hoot!)

"When I find that gal, I'm gonna knock her down...!", täsmentää Nightridersin solisti poikain tukemana heti alkutykityksessä. Kiemurteleva foni ja lievä beduiinikaravaani-ääntely kruunaa kappaleen. Siitähän tässä on kyse: petollisista naisista, juomingeista, laittomuuksista ja rajusta r&b:stä. LP:n useimmilla kappaleilla kuuluu ruudinkatkuista foninpuhallusta, osalla elementti on korvattu huuliharpulla (Jerry McCain), kilkattavalla joint-pianolla (Piano Red) tai iskevillä kitararyöpsytyksillä (mm. Continentals).

Kyllähän näitä "hämärä"-kokoelmia keLPaa soittaa, tärkeintä on se, että tällä tavoin paketoituina ne pääsevät muuten asiasta kiinnostumattomienkin korvakalvoille. Vankin ostajakunta löytynee "Desperate Rock & Roll"/"Las Vegas Grind"/"Black Rock & Roll" -kokoelmatroikkien diggareista. Tämänkin kiekon kannessa on kirvestä tms. heilutteleva nätinnäköinen miekkonen, jonka naamaan on lentänyt ilmeisesti märät alushousut. Tämä ilme kuvaa hyvin levyn tuottamaa ilmapiiriä.

Kappaleet on kopioitu suht' onnistuneesti alkuperäissingleiltä, yhteistä on rankanpuoleinen meininki ja tällaisia sikaparty-levyjä tarvitaan, sillä siitä tässä musiikissa on kyse pohjimmiltaan. Mustaa r&b:tä ja rock & rollia tarjoavia kokoelmia on lukuisia, mutta useimmiten ne ovat diskofiilisiä, eivätkä riemukkaita. Viime aikoina tosin on mainittujen "Black Rock & Roll Vol. 1 & 2:n" lisäksi ollut saatavilla muitakin reiluotteisia plättyjä, joista suosittelen poikkeuksetta seuraavia: "Wild Original Rock & Roll" (White Label), "Screaming Howlers - 24 Trax" (Club), "Frantic/Wild" ja "Frantic"-kiekot (Wilderness), "Screaming Rock & Roll" (Esoldun)... näitä riittää, "Desperate"-sarjassakin (Flame) on muutama musta jymypala, mutta espanjalainen "Gonna Party Tonight" (Black-Out) on rip-off, sillä esim. Joe Texin uskotellaan esittävän"Switchen In The Kitchen" -hurjuuden, vaikka kyseessä on Don "Pretty Boy" Covayn "Rockin' The Mule" -sinkun B-sivu (Big 617). Covay ruukasi tehdä kovia Little Richard -variaatioita - paikoin Richardin ja Upsettersien säestämänäkin - ennen maukkaita soul-vuosiaan Atlanticilla.

Tämän "Lookey-Dookey" -kiekon nimikappaleen korisee King Coleman ja siinä esitellään jonkin sortin syntitanssia sovinistisella uholla. Tansseja esitellään myös lähinnä rämpytykseksi jäävällä "Mojo Workoutilla" ja Guitar Crusherin "Monkeyllä". Mistähän tämä Guitar Crusher sai nimensä? Koska kappaleella ei juuri kitaraa kuulla, epäilen syvästi, että hän oli jonkinlainen nimensä väärti, kitarakeräilijöiden painajaisuni. Itseäni viehättää Piano Redin ajattomat hulivililaulut, A9 on "Right String Baby" -hittinsä mukaelma ja B5 huutojen tukema instro, jolla kuullaan stripparipianon lisäksi muhevaa bassonsoittoa. Andre Williams ei ole terävimmillään, vaikka kappaleesta kehnommat artistit olisivat tehneet tusinan sarjalevytyksiä. Polkevaa r&b:tä kuitenkin. Levyn parhaat littlerichardmaiset esitykset ovat useita kovia kappaleita tehneen Rex Garvinin B3 ja Louis Jones, joka tosin omaa hulluutta lähentelevän tyylin kello-efektejä sisältävässä B7:ssä - erinomaisen hauska kappale, joskaan ei joinakin aamuina... Efektejä on myös A4:llä, jolla Capitolillekin levyttänyt Bobby Louis sauhuaa "lemme burn, lemme burn...!" ja väistelee päällekaatuvia vesiämpäreitä.

Mielipuolisin kappale on tietenkin gospelryhmästä Mighty Clouds of Joy syrjähypyn 60-luvun alussa tehneen uskomattoman voimallisen äänen omaavan Bunker Hillin aka Dave Walkerin "The Girl Can't Dance", joskus maailman hurjimmaksi kiekoksikin sanottu Mala-levytys, jolla taustalla Link Wray & Raymen yrittää pysyä Bunkien mukana parhaansa mukaan. Todellista taloja romauttelevaa huutoa, todellinen oodi tyttökaverille! Mitä sitten Big Maybelle tällä hyvin machomaisella levyllä tekee? Heh,tämä A10, hänen parhaita 50-luvun lopun Savoy-uria, ei juuri erotu kuin uhmakkuudellaan. Maybelle mörisee kuin kunnon mies! En tosin välttämättä halua, että hän olisi istunut naamalleni. Kappaleella kuullaan miesääntäkin ja kitaristina on ilmeisesti Mickey Baker.

Lopuista noteeraan Continentalsin rajulla piikkikitaralla tuetun B4-rokin ja aina velmun Champ Dupreen mehevän jump-r&b:n A2. A1, miltäkö kuulostaa, kun solistin määintä yhdistyy lehmän ammuntaa muistuttaviin puhallintaustoihin? Kokeilkaa mauttoman hupaisaa Premiers-uraa B8!

Keräilijöiltäkin puuttunee joitakin, vaikka varsin tunnettuja nimiäkin on mukana. Kuten totesin, tällaiset levyt herättävät hortoilijat, jotka eivät ole vielä päässeet apajamakuun ja LP on mitä roimin kippaus-levynäkin. Hyvä ettei talo romahda... Lainatakseni B. Milleriä, "who's fans are buying these platters - Bonjovi's Clyde McPhatters?!" Clyden tilalle tosin voisi asettaa ennemminkin Mr Bearin ja rosoäänisiä ukkoja.

Ei kai levyn Nightriders ole SE Nightriders, joka on mm. Moonshinen levyillä esiintynyt, muhkeita nimiä rivissään pitänyt muuntuvainen combo? Tuskin.

P.S. Kyllä Nightriders tosiaan on juuri SE Nightriders (kuva ja perustietoja BN:ssä 2/88)! "Lookin' For My Baby" on singleltä Sue 719 jostain vuoden -59 loppupuolelta; yhtyeen tuonaikaisesta kokoonpanosta tai ko. kiekosta minulla ei tarkempia tietoja ole, mutta luullakseni esim. Van Walls, Melvin Smith, Doc Starkes ja Harry Crafton olivat yhä mukana! Vieläkään en tahdo uskoa todeksi, että sama porukka lauleli vuosien 55-58 tienoilla Teen-, Sound- ja Swan-merkeille kesyjä valkolais- ettei peräti aikuis-rokilta kuulostavia lällätyksiä omenasiideristä ja vastaavista. Sen sijaan olisi mukava kuulla vaikkapa kiekko Grand 111 vuodelta -54; Nightriders säestää Fay Simmonsia kappaleilla "Whim, Wham, Whop" ja "Makin' A Fast Get-A-Way"... Fay on nimittäin yksinäänkin ruudikas leidi, saati tällaisessa seurassa... (JR)

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 4/1989)

LAS VEGAS GRIND Volume 3
(Strip 003) -88
A (1) Bob Taylor - Wowsville * (2) Party Rockers - House Party (3) Fabulous Continentals - Breakin' Up (4) Bikinis - Crazy Vibrations (5) Originals - Sleepless Hours (6) Bobby Summers - Pad (7) Bob & Don - The Beat Generation * (8) Gauchos - Good And Bad (9) Axcents - Hold It, Mary (10) Johnny & The Baa-Baas - Move Along
B (1) Majestics - Riding By (2) Jack Hammer - Wiggling Fool * (3) Jesters - Jesters Jump (4) Sparkles - Oh Girls, Girls * (5) Fabulous Tempos - Nut Sundae (6) Bob Bunny - Scatty Cad (7) Capers - Iced Tea (8) Cozy Cole - Bad (9) Upsetters - The Strip (10) Space Man & The Rockets - Cave Man Love
(Äänitykset 50-luvun lopusta ja 60-luvun alusta... tai sinnepäin... * = laulettu, loput instrumentaaleja, tai sinnepäin...)

... Miksei tällainen topless-baarien musiikki soi nykyisten stripparien taustalla, vaan hekin ovat sortuneet käyttämään disco-jumputusta? Viimeksi näkemäni irlantilainen alan tanssijatar sortui hänkin tekopirteyteen. Saluunojen ja yökerhojen musiikkiahan tämä levy on pullollaan, ja käynee esimerkistä muistakin sarjan (bootleg-) volyymeista. Jokaisen kannessahan on vähäpukeisia naisia, neon-värejä ym. Liekö synnintunnot vai mikä, kun näitä tunnutaan karttavan. Kuitenkin useimman mielessä on ainakin joskus ollut maailma, jossa pihvi paistuu yötäpäivää, naisista tapellaan ja rietas musiikki soi. Eräänlainen aikuisten huvipuisto-visio siis, räiskyvyyttä kun piisaa.

Kokoelma-LP:t ovat kuitenkin aliarvioituja, enkä suostu ymmärtämään miksi. Niiltähän löytyy usein juuri ne puuttuvat kappaleet tai muuten vain unohdettua, mutta mainiota svengiä. Tälläkin kiekolla on jopa huuliharppua. Se tosin ei oikein "riisu". Niin "Grind"- kuin muihinkin tämän tyyppisiin kokoelmiin retkahtaneet hankkivat tämänkin, entä muut? Tarttuuko tämä heille vyöruusuksi, vai elävätkö he ikuisesti ahtaassa komerossaan?

Mukana on käristäviä instrumentaaleja, pari lauluyritystä sekä moskaa, joka onnistuu usein olemaan niin haurasta ja kornia, että alkaa kuulostaa hyvältä. Siis sitä "hyvää huonoa". Lauluyritykset ovat useimmiten kammottavia, kuten A7 ja B4. Vanha konkari, monitoimihurjastelija ja wigglen kuningas Jack Hammer sen sijaan melskaa parhaansa mukaan. Rokki-Make soitti tämän YLE:ssä liki 10 vuotta sitten, eikä aika ole kappaletta pariloinut. Varsinaisten laulettujen lisäksi on puoli-instrumentaaleja, joilla kuullaan mm. juoppokuoroa (A10), sekä muuta röhkintää, valitusta, ähkyntää, huutoa ja iloittelua. Näissä on yhteisnimittäjänä ns. gimmickin käyttö. Lattari A4, krapulainen A5 ja B1/6 ovat onnistuneimmat, mutta esim. A2:lla ollaan tukevassa jurrissa ja B3 pysyy keskiverto fonibaakelsina. B7 omaa tuhdin poljennon ja riffit, ja albumin päätösura lienee jotain pähkinä-mehujäätelöpuikkoa markkinoivan B5:n kera tämän "Grindin" typerimmät: vai mitä luulette kappaleesta, jonka esittäjä on "avaruusmies", joka korisee olevansa luolamies.

Soitinvalikoimaa käytetään ennakkoluulottomasti. Löytyy bongoja, foneja, torvia (kummassakin merkityksessä), urkuja, harppua, kitaraa jne. Instrumentaaleista suurin osa on kelpo tavaraa, A8 aika näppärä. Tunnetuimmat instrot ovat veteraani-jazzrumpali Cozy Colen B8, joka on variointi miehen "Topsy"- ja "Turvy"-hiteistä - siis Kerouac-kamaa. Pikku-Rikun taustabändin B9 tulee heidän jämerältä Falcon-45:ltaan ja on napakka fonijuttu. Levyn idea kiteytetään kuitenkin heti A-puolen alussa Bob Taylorin "Wowsville"-jaloittelujorinassa. Bob saapuu jonkin sortin Vegasiin, rilluttelemaan neon-valoihin ja tapaa mm. venäläisen koripalloilijan mittaisen typykän jne. Wowsvillen asukasluku on muuten 369. Ei mikään suurkaupunki.

Kokeilkaapa tätä levyä vaikkapa huviksenne. Mukana tosin ei ole edellisen Louie's Limbo Loungen Louien sisälappua tms. Louiehan kertoi entisenä strip-klubin pitäjänä hieman kipeistä esiintyjistään, mm. Jack Hammerista. Vakavampikin harrastaja löytänee levyltä pari puuttuvaa uraa, eikä soundipuolikaan ole holtiton, vaikka suoraan originaali-45:lta nämä on tälle tallennettu. Anto-puoli on siis muutakin kuin riettailua. Navan allehan tämmöinen iskee, jos yleensä iskee, mutta toimii mm. pokeri-iltojen, bileiden tms. arkipuuhien taustana mainiosti. Ei saa CD-levynä.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 5/1989)

IF IT AIN'T A HIT, I'LL EAT MY... BABY!
(ZuZazz Z-2009) -89
A (1) Jackie Wilson & LaVern Baker - Think Twice (take x) (2) Two Time Slim - Snatch And The Poontangs * (3) Boozoo Chavis - Deacon Jones (4) Chick Willis - Stoop Down Baby Pt 1 (5) Blenders - Don't F*** Around With Love * (6) Roy Brown - Butcher Pete Pt 1
B (1) Roy Brown - Butcher Pete Pt 2 (2) Clovers - The Rotten Cunt Suckers' Ball * (3) Bullmoose Jackson - Big Ten Inch (4) Chick Willis - Stoop Down Baby Pt 2 (5) Boozoo Chavis - L.A. Women And Uncle Bud (6) Slim Gaillard - Fuck Off (The Dirty Rooster)
(* = kannen mukaan aiemmin julkaisematon, äänitteet 50-60-luvuilta)

ZuZazz-merkiltä on ennenkin (ja varsinkin jälkeen) tullut remakoita levyjä, usein Memphis-musiikkia. Tämä "piirakansyönti"-kantinen kiekko tarjoaa rivoa bluesia, lauluporukkakamaa, zydecoa sekä uudempaa ja vanhempaa r&b:tä. Olen tosin eri mieltä kannen teesin "dirtiest of 'em dirty blues" kanssa. Mutta eiköhän tälläkin alkuun päästä - liikaahan aiheeseen perehtyneitä kokoelmia ei ole liikkeellä, mieleen tulee nytkin lähinnä vanha "Risky Blues" -LP (King/Bellaphon). Tämä julkaisu sattui yksiin Jackie Wilson -renessanssin kera ja mies mainitaan jopa etukannessa ostovinkkinä. Eri asia mitä "Reet Petiteen" tottuneet pitävät Wilsonin ja LaVernen vankasta duetosta 60-luvun puolivälistä. Muhevinta on osapuolten loppua kohden riettaaksi yltyvä sanasota, ja pre-isoa iskuakin piisaa.

Muutkin esiintyjät ovat varsin tuttuja, Roy Brownin rankasta Petestä kertova huuto-jump on sijoitettu levylle oivasti. Bullmoosen hepin ylistys sekä Chick Willisin "Stoop Downit" ovat laatutavaraa, joskaan Chickin party-urat eivät yksinkertaisesti toimi levyllä. BN:ssä on arvioitu myös ennen zydecon keksijänä pidetyn rentun, Boozoo Chavisin hänen Maison de Soul -LP:ltä poisjätetyt kaksi uraa (A3/B5), jotka kuitenkin löytyvät Acen Euro-julkaisulta. Chavisin ranskanenglannin mongerrus ja haitarinsoitto on hauskaa kuultavaa, ja jos saa sanoista selvää, niin mukana viuhahtelee jos minkämoisia elimiä. Boozoon oma poika soittaa rumpuja, ja onkin sangen loistava. A3 on myös sinänsä ajankohtainen, että Suomessakin on puhuttu hengenmiesten, eli leperien yöjuoksuista...

Täkynä hankintaan oli maineikkaan Cloversin B2, joka kuitenkin osoittautui pettymykseksi; tällaisia kuulee kosolti miesten wc:ssä valomerkin jälkeen. Kappale oli kuitenkin 50-luvun puolivälissä New Yorkin underground-klassikko. Blendersin "Don't Mess Around With Love" on myös tarjolla reva-ottona, mutta tämä on jopa sorvaamattomampi kuin Clovers. Blenders vaikuttaakin vähän eltaantuneelta viihdepumpulta. Ehkä tällaisia laulettiin kadunkulmissa, muttei Alan Freedille. Mikä on miehiään Two Time Slim? Äänite on tuoreehko, slidellä tuettu hidas jorina-blues, jossa Slim puhelee elämästään. Hän lainailee Bo Diddleyn "Who Do You Loven" sanoja, ja kertoo olevansa "the baddest motherfucker you've ever seen". Linnatuomioita ja impotenssiakin on kärsitty. Poor sod! Slimin biisiä vaivaa liika pituus.

B-puolen päättävä monimaanikko Bulee "Slim" Gaillard onkin levyn helmi. Kappale on hänelle tyypillinen pienimuotoinen jammailu, jossa tosin ei lauleta vaan kotkotetaan. Hervotonta kuultavaa, ei tosikoille. Kotkottelukin tulee ulos selvällä "merkityksellä", ja kappaleessa on sievä kitarasoolokin. Slim on tehnyt paljon levytyksiä, mutta niitä kuulee liian harvoin. Hän asuu ilmeisesti Lontoossa, sillä muistaakseni mies on tehnyt visiittejä uudempien r&b/jump-yhtyeiden levyille.

Kuitenkin, tämä on liian tuttua matskua, sillä jopa 30-luvun äänitteiltä löytyy kosolti rivompaa. Tuhma tämäkin on, kannessa varoitetaan soittamasta kappaleita radiossa ennen tarkistusta. Muuten voi löytää itsensä Radio Iranin palveluksesta. Tämäntapaisille kokoelmille tuntuu kuitenkin olevan sosiaalinen tilaus, tulkitkoon tuon kuka itsekin miten huvittaa. Tuskin tällaisia päivästä toiseen jaksaa soitella muut kuin "alan" törmäilijät, sillä alapäähuumorikin on kukkivaa. Neljän kappaleen (julkaisemattoman) tekijäksi on nimetty J.J. Titzanass, mutta minullapa on se kutina, että levyn kappaleet on ennenkin julkaistu ties minkälaisilla kokoelmilla ja bootleg-EP:illä. Paremminkin - paljon paremmin - tämän olisi voinut tehdä.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 5/1989)

eri jemmareita
BO DID IT!
(Satan SR-2120)
A (1) The Buddies - The Beatle (2) Elwood James - Arkansas Jane (3) Tommy King & The Starliters - Bop Diddle In The Jungle (4) The Abstracts - "Bo" Gumbo (5) The Talismen - Casting My Spell (6) Gar Bacon - Marshall, Marshall (7) Bob Vaught & The Renegades - Bo 'Gator (8) Mumbles Scott & Esquires - Baby What You Want Me To Do (9) Curios - Chicken Back Pt 1
B (1) Curios - Chicken Back Pt 2 (2) Mel Smith & The Night Riders - Pretty Plaid Skirt (& Long Black Socks) (3) Spotnicks - Drum Diddley (4) Richard Barrett - Snake And The Bookworm (5) Curley & Jades - Boom Stick (6) The Descendants - Lela (7) Phil Flowers - Johnny Bom Bonney (8) The Monterays - Bo-Did-It (9) Special "Bo"-nus cut (?!?)
(Ei Hi-Fidelity vaan Bo-Delity!)

Viidakkobiittinä, hambonena, shave & a haircut six -bitsinä ym. tunnettu Bo Diddley -rytmiikka hallitsee tämän kokoelman artisteja. Joku voisi saada tutkimusmitalin - tai ainakin tuopin - jos ottaisi selvää, montako Diddley-variaatiota on vahalle aikojen kuluessa päässyt. Eri asia sitten olisiko mitalin saajan kanssa enää mahdollista kommunikoida urakan jälkeen...

Nyt asialle on vihkiytynyt itse Saatana, jonka Helvetistä hissin pohjalle ylösnostettavaksi saapunut bootleg-kiekko nojaa vankasti tuohon tietyissä tilanteissa vetelät aikaansaavaan rytmiin. Tuskinpa Ellas McDaniel panee pahakseen, ja selvisipä sekin, että Saatana majailee näämmä USA:ssa. Diddliumin kemian rakennusaineina ovat kalkkarokäärmesoundin luovat marakassit, tremolohakkelus-kitara ja paikoin seppä/pajavasaramainen rummuttelu. Meikäläinen ei erota itse Bo'n instrumentaaleja toisistaan, lauletut sentään jotenkin. Toisaalta, levyn esiintyjät eivät välttämättä lainaile juuri Bo'ta vaan saapa mestari Johnny Otiskin krediittejä lähinnä "Willie And Hand Jive" / "Casting My Spell" -valikoimastaan. Kappaleet tulevat pikkumerkeiltä 50-luvulta aina 60-luvun hippikesän tienoille.

Kyseessä on siis simppeli kiekko, joka toimii niin party- kuin muunakin kiekkona. Turha sanoa, että levy on hyvin yksioikoinen: ruosteen päälle vedetään uutta pintaa, eri sävyisenä ja paikoin lastentarha-meiningillä. Taitaapa peräti olla ensimmäinen tällainen LP? Ei taatusti saa CD:nä! Seitsemän instrumentaalin lisäksi mukana on 11 laulettua ja "laulettua" uraa, suurin osa 60-luvun alkupuolelta.

Instrumentaalit ovat halvoilla puhaltimilla, tom-tom -sooloilla ja paikoin käristävällä kitaralla ladattuja. A1 on varsin vahva juttu, taco-torvet tyrmäävät, mutta urut kuuluvat kirkkoon - tälläkin ne nostavat vain mahaourut suu-aukolle. Kappaleen "säveltäjäksi" on merkitty J. Reynolds - tuskin se kalmalevyjä Demonille tehnyt hengenpelastaja, Jody Reynolds. A4 tulee Vantage-merkiltä, bändi Albuquerquesta, New Mexicosta ja sekoittelee "gumboonsa" (kulinaristit tietävät: gumbo on keittokolladium-pöperöä, jonka tulisuudesta ollaan montaa mieltä - tabascon kanssa menee...) diddlingin lisäksi jopa Dick Dalen "Misirloun" kitarariffejä. Kalkkarokäärmeet alkavat ryömiä kaapeista... Kaliforniaan, jossa tahtia antaa A7. Aika räävitön esitys, autotallimekastusta, bassofuzzia, puhaltimia. Rockabilly-diggarit tuntevat Bobby Crownin & The Curiosin paremmin muista yhteyksistä, tällä kertaa porukka varioi handjive-teemaa - A9 on laulettu versio, B1 live-tunnelmaa tavoitteleva huudoilla kyyditetty instro-tamppaus. Erinomaista juhlintaan, mutta muuta käyttöä näillekään ei löydy. Levyn tunnetuimpia Phil Flowersin kera lienee ruotsalainen The Spotnicks, jonka rumpu-boo'itus läsähtää urkujen tsekkiläisyyteen. Mitenkä tämä muuten on eksynytkin itse Saatanan levylle? Oklahomalaisen The Monteraysin B8 tulee T-Hee-merkiltä ja kytee kolmeminuuttisena passelina esimerkkinä siitä, että Mark Knopflerin nuottikirjat on syytä tunkea silppuriin viimeistään nyt. Tämä rujo instro on eräs levyn parhaista, vaikkakin lepohenteille liian rujoa kamaa.

Levyn loput kappaleet ovatkin ihmisäänen turvin taottua bodausta. Handjive-nikkaroinnit esiintyvät mm. Elwood Jamesin Bonanza-kappaleelta A2, kitaran varressa muuten Al Casey. Arkansasin Jaana saa hillbilly-zulut kuolaamaan ja lainataanhan tässä Gary US Bondsin "New Orleansiakin". Jo mainittu "Chicken Back" -tanssi lukeutuu samaan sarjaan - jotain leivänsyöntitanssia?

Tommy Kingin "Bob Diddle In The Jungle" on "Bo Diddley" toisin sanoin. Terapiamusiikkia kaikille efekteistä pitäville ja pääkipua kärsiville. Mitä lie lintuja ja ötököitä siellä vapattaa? Tommy King sen sijaan on laulajana nukkekoti-tasoa. Samaa yrittää Gar Bacon A6:lla, tosin aihe on jokapaikan kyttääjille tuttu: autoa on ikävä, ja Bacon porisee Reinikaisen kanssa ennenkuin hankkii Colt 45:n ja aikoo napata varkaan itse. Fonit soivat ja legopalikkarummut kolahtelevat nahkoihin. Kansitekstien mukaan Baconilta (ah, on miehellä nimi!) aiottiin julkaista LP:kin - Gar Bacon Is A Haslinger...

Enempi "rajuun" valkoiseen r&b:hen kallistuvat sitten englantilaisen Talismenin läpihuuto Otis/Johnson Brothers -standardista A5 (kitaraa soittaa muuten Jimmy Page), ja Floridasta peräisin oleva A8, joka tyytyy vain nopeuttamaan Jimmy Reed -klassikkoa - parasta on alun kanakitara ja huuliharppu. B-puolelta sen sijaan löytyy jo aiemminkin kokoelmilla räjähdellyt Mel Smith B2:lla, joka tulee newyorkilaiselta Sue-merkiltä. Todellinen offbeat-mies, kappale on orgastisuudessaan vertaansa vailla, kitarat ovat kiimaa, ja tämä rasvainen seksijylinä osui sittemmin myös The Crampsin levyille, tosin nimellä "Cornfed Dames". Cramps pani sen tietenkin omiin nimiinsä, ja tuleekin mieleen, miksei itse teosta saada koskaan kiinni itse teosta. Richard Barrettin Coasters-donkkaus B4 ja Descendantsin B6 sen sijaan olisi voitu korvata paremmalla kamalla - sitähän piisaa. Eikä r&b-konkari Phil Flowerskaan maistu miltään, ellei sitten sukkahieltä. Tarina eriskummalliset jalat omaavasta Jormasta ei säväytä, äh, meneehän tämä lastentarhassa.

Tuntemattoman esittäjän "Special Bo-Nus Cut" on itse asiassa "Roadrunner", mutta enpä ole tällaisena iloisena rajaseutu-versiona tätä ennen kuullut. Levyn hillittömin kappale, joku meksikolainen laulaa elämänmyönteisesti. Vaikuttaa kuin laulaja heräisi katuojasta ja hyvien huomenien sijasta päästäisi maukkaan pierun. Caramba! Mies hoikaa niin että liitokset ratkeilevat ja pasuunat ym. tukevat ilmavaivaisia iskuyrityksiä. Selvä mex-sapuskan maku alkaa tuntua nenässä.

Kivinaamaisimmatkin hihkaisevat nauruksi, kun näkevät LP:n kannen. Sommitelma Diddleyn debyytti-LP:stä, tosin erästä pokea muistuttava "Bo" pitää kädessään pesulauta/pesäpallomaila -rakenteista "kitaraa", ukko muistuttaa vasta Lapissa tapaamaani merkonomi-aslakkia. Kansi karsii vakavikot oitis pois, mutta ehkä yksi rytmitys on liikaa joillekin. Hämärälevyjen ystävät sen sijaan voivat tarkistaa, varsinkin jos on taipumusta hurvitteluun. Nyanssejakin erottuu, vaikka yksipuolinen materiaali sitä verottaakin.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 5/1989)

TEEN-AGE RIOT!
(Atomic Passion AP 1957) -88
A (1) Phil Jones & The Lonely Ones - Ballad Of A Juvenile Delinquent (2) Chuck Harrod & The Ant-Eaters - They Wanna Fight (3) Portuguese Joe - Teenage Riot (4) Gene Maltais - Gangwar (5) Chuck Daniels & The Classics - Glass Pak (6) Robert Williams & The Groovers - Loud Mufflers (7) Reggie Perkins - High School Ceasar (8) The Savoys - Domino
B (1) Betty Dickson - Shanty Tramp (2) Ronnie Allen - Juvenile Delinquent (3) Billy Ledbitter - Stealing Hubcaps (4) Barry Weaver - Street Fight (5) Steve Carl & Jags - Curfew (6) Kip Tyler & The Flips - Rumble Rock (7) T.V. Slim - Juvenile Delinquent (8) Little Sonny & Rumblers - Riot In Cell Block No. 9
(Äänitteet 50- ja 60-luvuilta. Hippikesään asti ei mennä.)

Tällaista kiekkoa on kaivattu! Koiravartion jermutkin tulisi panna kuulolle, sillä heille tämä olisi soundtrack illanviettoon. Herranpieksut, taitaapa olla maapallon ensimmäinen nuoriso-ongelma-LP - kaikki biisit liittyvät nuorison kriminaali/päihde/turhautumis -ongelmiin. Kuitenkaan mistään Simon Frithin Rockin Potku -kirjan kaltaisesta teoksesta ei ole kyse, sillä kaikista kappaleista löytyy alkuperäistä "kapinaa" ja eritoten huumoria - osin tahattomasti. Levymerkin takaa paljastuvat amerikkalaiset Billy Miller ja Miriam Linna, joiden kuuluisampi levymerkki on Norton. He tekevät myös Kicks-lehteä ja Miriam Bad Seed -zineä, joka käsittelee kaikkea juvies-tapoista alan kioskikirjallisuuteen. Tämä LP voisi hyvin olla Bad Seedin soundtrack... ja pariskunta on tuttu ainakin rock & roll -väelle Zantees- ja A-Bones-yhtyeistä, viimeksi mainitulta on tullut uusi mibi-LP:kin olut-kansissa oluen ystäville. Entäpä tämä LP? Voiko 50,000,000 teinirikollista olla väärässä? Katsotaan...

Mukaan on mahtunut rock & rollia (A2, 3, 7, B1, 6), rockabillyä (A4, B2, 5), raskaan sarjan r&b:tä (A8, B3, 7, 8) ja hotrod-hurjastelua (A5, 6). B4:kin kallistuu rähinää enteillen r&b:n suuntaan, A1 sen sijaan on genre-klassikko, todellinen alansa anthem, vaikkei Phil Jones ollut laulunlahjoilla pilattu. Hän kuulostaa jokamieheltä. Lyriikat ovatkin parasta antia, eikä kertomuksen teineille käynyt kovinkaan häävisti. Rock & roll -osastosta on juoltunut aika tunnettua kamaa, kuten Reggie Perkinsin samannimisessä leffassa esittämä A7; tässä -59 valmistuneessa Missouriin sijoittuvassa filmissä pääosaa esitti levyjäkin tehnyt John Ashley ja ohjaajana toimi O'Dale Ireland. Perkins käämi sinkun toisenkin puolen leffassa ("Date Bait Baby"). A7 on ajankohtaansa nähden aika tiukka rokki, hieman nytkyvä. Surf-merkille kaahaillut hourupää Portuguese Joe sen sijaan ei pääse ratsiapilleillä ja kaaosmelulla täytetyllä A3:lla puusta pitkään. Kyllähän tässä lastut lentelee, mutta kun bändikin koostuu multippeli-veikoista, joille on yhteistä epärytmiikka, niin kyse on pikemminkin humalatilassa tehdystä fonilla tuetusta melskauksesta, joka tuskin näissä korvissa soi vallan usein. Äh, mitä muuta kuin kaoottisuutta voisi odottaakaan, kun yhdistetään hispaano, surf ja Etelävaltiot?! A2 sen sijaan murenee Chucksterin kömpelyyteen, jonkin verran pelastaa Muurahaisruokailijan kitarasoolo. B1 tulee samannimisestä leffasta ja on varsin lennokas femaalirokki. Betty on nainen hameessaan, fonikin kiemurtelee mukavasti ja levyllä on mukana Shanty Tramp -filmin mainoksiakin. Palan painikkeeksi olisi mukava nähdä itse leffakin. Kovan maineen omaavan Kipsterin B6 on maaninen "tänä yönä, nyrkit hakkaa nahkoja" (tango). Tangon kanssa Kipillä ei ole mitään tekemistä, vaan kappale joutaisi foni-väen kuultavaksi pelkästään turaustensa ansiosta. Kappale tulee Losin Ebb-merkiltä ja ykkössivu "She's My Witch" olisi ollut omiaan tällekin levylle - sen verran uhmaava ja narkoottinen se on huumaavuudessaan. Päitä kiristellään, ja tiedemiesten "kallon muotoa ei voi muuttaa" -grogiteoriathan on paljastettu vääriksi jo kallonkutistajakannibaalien ja natsien toimesta. Happoa kai?

r&b:tä tarjoilevat kinttaalla olevan, rääkyvän B4:n lisäksi tuttu TV Slim, joka panee kaiken nuorison niskoille: Slim pamauttaa tuhdin talking r&b:n kippailunsa lomassa ja valittaa, kuinka nuoriso tuhoaa kaiken minkä kunnon kansalaiset ovat rakentaneet. Äh, sekin on nuorison syytä, että Slim ei saanut lottopottia, naista, uusintaa lempi-TV-sarjastaan jne. Slimin olisi pitänyt tavata TV Papa, Chicagon satunnainen blues-muusikko ja TV:n katsoja. A8 on foniraita, joka paussikohdissa antaa tenhoavan solistin kertoa Dominosta, joka vaikuttaakin aika hepiltä veikolta. Hieman tulee mieleen eräät Richard Berryn tuotteet. Täkynä minulle oli louisianalaisen (?) Billy Ledbitterin pölykapseli-r&b. Stygessä torvet muistuttavat skoudesireenejä ja ässälaatunsa osoittaakseen Billy toteaa: "I'm puttin' these hubcaps back!". Riemastuttava kappale, alunperin GRC-merkiltä. Tämä on julkaistu uudelleen GRC-repronakin, kannessa on vinkkiä antava kuva toimessa olevasta pölykapselipöllijästä. LP:n päätösurasta sen verran, että se vetää yksinkertaisesti turpiin niin Robinsin, Coastersin kuin Wanda Jacksoninkin versioille - se on jo paljon! Minä tosin olen käynyt vankilassa vain keikalla.

Levyn autoilukappaleet ovat turhan pehmoja, Chuck Danielskin kuulostaa siltä kuin kielensä tilalla olisi talouspaperia. Rockabillyistä kuuluisin on tietenkin lähtijä-luonteisen Gene Maltaisin A4, hänen Lilac-45:nsä B-sivu. Maltais ehti duunata vaikka mitä, mm. mustille artisteille, mutta uskoisitteko, että hän on oppinut kirjoittamaan nimensä muuhunkin kuin motellien vieraskirjoihin? Lukenut lakiakin sittemmin! Kuulua vislausta tällä ei kuulla. Steve Carl ja Jags oli Minneapolisista, mutta levytti aikamääreensä B5 Les Biharin Meteor-merkille Memphisissä. Biisi on simppeli, tarttuva, ja rumpali tussuttaa vispilöillä. Kitarasoolot kruunaavat biisin. Steve (Leuthold) on levyn desperaatein ääni. Meteor-45:n B-sivullahan oli "18 Year Old Blues". San-merkille pari 45:sta tehnyt tennesseeläinen Ronnie Allen kärsii soundien tuhruisuudesta, mutta mistäpä löydätte sanoituksia kuten "I'm a ring-dang-tooler, a flat-foot Sam, I'm really good at gettin' people in the jam!" nykyisin? Halpakuorokin loistaa taustalla.

Muutamien kappaleiden välissä on alan leffojen mainoksia, vanhoja, ja "Live Fast - Die Young", "High School Hellcats" jne. ovat pysyneet näiltä verkkokalvoilta näkymättömissä. Poriseepa siellä joku varoitteleva pastorikin. Kansissa ei ole infoa artisteista, mutta eivät ne sopisikaan tyyliin: kannet ovat onnistuneet. Hyvä LP, oikeastaan erinomainen! Yhteistä on vain lajityyppi aiheissa, kappaleet sen sijaan vaihtelevat ajasta ja paikasta toiseen. Ehkä Simon Frith voisi perehtyä pitemmälle? Ehkä hänen olisi kannattanut julkaista kirjansa vasta mikroskoopatessaan tämänkin originaaliin tyyliin? Nuorisomusiikki oli joskus oikeasti ärsyttävää ja kapinallista, mutta samalla siinä oli kosolti vitsiniekkamaisuutta. Sen kuulee tältäkin levyltä.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 5/1989)

SCREAMIN' JAY HAWKINS
At Home With Jay, In The Wee Wee Hours
(Midnight MIR-LP 138) -88
A (1) Lawd, Lawd, Lawd (2) Hong Kong (3) Downstairs (4) Cherry Pie (5) In Her Room (6) Constipation Blues
B (1) I Need Your Love (2) Feast Of The Mau-Mau (3) Let It Roll (4) Make The Blues Rock (5) Bite It (6) I Put A Spell On You (A Curse For The 80's)

Jos ette spotanneet Jayta hänen taannoisella Suomen-keikallaan,niin antakaa Siperia-tuulen puhaltaa. Jay kutsuu teidät illalliselle kanssaan, ja tämä ilta onkin helkutinmoinen! Jättäkääpä pari kapakkakäyntiä pois ohjelmistostanne, ja viettäkää ilta kummitus-shouterin kanssa. Taiteilija on nimittäin elementissään, ja intoutuu irrottelemaan antaen pianonsa rullata, että pois porinat dementiasta. Mies nujertaa yleisönsä, taustacombo sen sijaan ei juuri kirmaile, vaan tyytyy pysymään poissa tieltä... Kuuleman mukaan Helsingin keikka ei ollut tätä laatua. Meininki on kalmaista huumoria, showta, jonka pääosassa on ankka ääni ja erilaiset korinat.

Studiolevytyksiä yhä verta kuohuva Jalacy, my man, ei ole viime aikoina juuri tehnyt, mutta suosituksena käynee sekin, että kyseinen uutuus on astetta räväkämpi kuin -69 Philips-live "What That Is". Yleensähän kalma-humoristi-artistien kohtalona on ennenaikainen rapistuminen, mutta Jay on poikkeus: hänen kiljakas, voimallinen äänensä on yhä loistokunnossa ja matskukin vaihtelevaa hitaista blueseista ripeämpiin, unohtamatta eittämättömiä viihdyttäjän kykyjä. Tämä on hänen toinen LP:nsä newyorkilaiselle Midnight-merkille. Ensimmäinen oli mini-LP, livenä psycho-bändi Fuzztonesin kanssa laboratorioutuna.

Kappaleita on turha esitellä, pinttyneimpiä faneja kiinnostavat tietenkin A3, 4, 5 ja B3, 4, koska moisia titteleitä ei ennen ole ollut saatavilla. Sanottakoon kuitenkin, että A-sivun päättävä "ummetus-blues" on roimasti "äänekkäämpi" kuin Philips-versio tahi Paris-versio. Kertomansa mukaan Jay on kirjoittanut kappaleen vessapaperille kärsiessään ko. kivusta sairaalassa ja finaalin pihkatappipurkaus luo jopa lievän hajun huoneistoon. Autenttista? Monien pyöritysten jälkeen levyltä erottuvat Jaylle ominaiset rakkaus-, kalma- ja svengi-ainekset. Apurimaisuutta ei ole. Soisikin taiteilijoiden omaavan enemmän jaymaisuutta: irrottelun halua, ja sitä "antaa lampun poksahtaa" -ideaa. Ironista, mutta Jay peittoaa yhä monet uudet kyvytkin, eikä pelkästään maineellaan, vaan silkalla tenholla.

Valistuksena kerrottakoon tässä yhteydessä, että jo -53 aloittanut ex-nyrkkeilijä on saanut vanhempaakin materiaaliaan kosolti tarjolle. Edsel-merkki julkaisi vanhat Philips-LP:t tuplana ("Feast Of Mau Mau"), ja on päästänyt cd:n "Frenzy"-kokoelmastakin ulos. Myös vanha Epic-LP "At Home With..." on uusintajulkaistu, ja, Red Lightnin'-LP:täkin ("Screamin' The Blues") on saatavana. Koala-bootlegit "Lawdy Miss Clawdy" ja "Little Bitty Pretty One" (60/70 Jayta) eivät ole vaikeita hankittavia, ja Versatile-kiekkoakin on mm. marketeissa. Pinttynyttä Jay-fania kaivelee ainoastaan yhden -54 Timely-biisin ja -63 Rouletten "Strange" taipumus pysyä uusintajulkaisua vailla. Tämä live-LP paikoittaa sen sijaan, ja on lähes pakko lainata levykannen toteamusta: the maestro is WILD! Onpa on! On sitten eri asia, montako kappaletta tämä import myy Suomessa. Sääli niitä, jotka eivät viitsi korvaansa näinkin mukaansatempaavan kepeälle keitokselle lotkauttaa.

P.S. Huomasin, että Charly on julkaissut oivan -83 Paris-LP:n "Real Life" uudelleen... ja LP:n nimeltä "I Put A Spell On You"...

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 5/1989)

WHITEY PULLEN
Walk My Baby Back Home
(Revival 3014) -89
A (1) Let's All Go Wild (294; Rollin' Rock 005) (2) Moonshine Liquor (Crown LP 5332; Rollin' Rock 005) (3) Everybody's Rockin' (Sage LP-22; Rollin' Rock 010) (4) Drinkin' Wine Spo-Dee-O-Dee (Rollin' Rock 010) (5) Gently (294) (6) You'll Get Yours Someday (283) (7) Waltz Of The Steel Guitar (313)
B (1) Sunglasses After Dark (Carlton 455) (2) Teenage Bug (Carlton 455) (3) Walk My Baby Back Home (274) (4) Tuscaloosa Lucy (313) (5) Crazy In Love (372) (6) Let Your Left Hand Know (303) (7) I Won The Day I Lost You (372) (8) Don't Make Me Cry (274)
(Numerot Sage-sinkuilta, ellei toisin jne...)

BN:iinkin hortoilee ajoittain rockabilly-kummajaisia, mutta tuskinpa kukaan on ollut yhtä valkoinen kuin tämä suurlähettiläs, 5.3.1935 Alabaman Blountsvillessä syntynyt Dwight "Whitey" Pullen. Genrensä albiinona hänelle ei Päättäjä suonut tiimalasiin kovin vulkaanisesti täytettä, sillä Pullen kuoli syöpään jo 26-vuotiaana, 1961. Häneltä jäi vaimo, lapsi, Stratocaster ja menestyksekäs saluuna Alaskan Anchorageen. Tuota Stratocasteria Jerry Merrit, Gene Vincentin "kolmas" kitaristi soitti mm. Vincentin v. -59 LP:llä "Crazy Times"...

Pullenin kappaleet ovat viime vuosina olleet kiven alla. Jotakin on ollut saatavilla; lähinnä jo lopetetulla ranskalaisella Esoldun-kokoelmalla, Magnum Forcen "Red Hot Rockabillyllä". Record Martin 70-luvulla julkaisema 7" Carlton 45:stakin on jo hyytynyt, saati että Rollin' Rockin 70-luvun alussa pukkaamat sinkut olisivat markettien alehyllyissä. Hänen ensimmäistä Sage-singleään (B3/B8) sen sijaan on ollut reprona alessakin...

Sinisilmäisen vainajan mainekin on saanut päälleen mysteerimies-mainetta ja hieman myös liikakumartelua. Baareissa on väännetty kättä, josko Dwight Pullen on sama kuin Whitey Pullen, ja onhan se, vaikkei Dwight-nimeä käytetty kuin Carltonilla - loput tulivat ulos iskevämmässä Whitey Pullen -muodossa.

Nyt ovat sitten hämärämiehet siirtäneet paikoin rahisevilta originaalikiekoilta koosteen suurlähettilään vauhdikkaimmista kappaleista. Levyssä ei ole infoa miehestä lainkaan, joten poristaanpa nyt sen verran, että hän tuskin viihtyi Alabamassa, koskapa teki ensimmäisen, ja hurjimman, singlensä Joe Carltonin nerokkaasti nimeämälle Carlton-merkille vuoden -58 alussa. Jimmy Noblen kynäilemä "Sunglasses After Dark" on ansainnut miniklassikon maineensa: kappale on riuska, kitarat pauhaavat ja Pullen ei taatusti ole vetänyt mitään one-take -linjaa. Lyriikatkin ovat herkkua. Singlen B-puolella oli Gene Vincentin "Lotta Lovin'in" säveltäneen Bernice Bedwellin läpihuutorokki, jonka parasta antia ovat purskuvat kitara- ja pianosoolot.

Carlton-45:n jälkeen Pullen levytti jo samana vuonna Sage-merkille Hollywoodista. Yhtiö julkaisi häneltä seitsemän eritasoista singleä, joista tämän levyn nimikappaleena toimiva B3 on varsin nokkela keskitemporokki slap-bassoineen. Tosin painaa päätä, mikä hemmetin oboe siinä alussa soi?! Levyn B-puoli antoi kuvaa siitä, mitä Whitey halusi tehdä. Hän oli kantrimies, ja sinänsä kauniisti laulettu B8 ei kuitenkaan saavuta muuta kuin kompuroivan market-baarin vessan, sillä tällaisia tear in my beer -kantreja on joka lähtöön...

Rokkareille on kuitenkin eniten mieleen LP:n kummankin puolen neljä ensimmäistä, joilla menoa piisaa. Näitä vaivaa kuitenkin omituinen läpihuudon maku ja lievä suttuisuuskin. A1, hassun hikkaköörin omaava juomalaulu A2 sekä B-puolen ekat ovat oivimpia. "Tuscaloosa Lucy" oli Pullenille pieni hitinpoikanenkin, mutta liekö sitä verottanut kepeyden muuttuminen loppua kohden kipeydeksi... Kirmaava A3:kin on painettu levykanteen nimellä "Everybody's Rocin'"! Puolten päätösraidat ovat enempi c&w:tä, loppujen lopuksi varsin ripeäotteisia honkytonk-ralleja, joita muutama vuosi sitten olisi taatusti pidetty rockabillynä - kuten Laulavaa Jarrumiestä Jimmy Rodgersiakin pidettiin. Kammottavan steel-soolon omaava A7 ja B7-8 ovat kujertelevampaa, mutta Pullenilla ei riittänyt äänihuulistoa vakuuttavuuteen.

Ilmeisesti Pullenin Sage-singlet suunnattiin hänen kanadalaisille ja alaskalaisille faneilleen. Pakastinmaissahan kantri on pysynyt lämmikkeenä aina. Monet ovat vuodattaneet kyyneleitä tuoppeihin Jumalan selän takana kuunnellen lumikenttien kutsuja. V. -59 Pullen alkoi pitää saluunaa ja järjestää keikkoja. Lisäksi hänen yhdessä Jimmy Noblen kanssa tekemänsä pari kappaletta löytyy Gene Vincentin "Crazy Times" -LP:ltä. Jerry Merrittin mukaan Whiteyllä ei ole osaa eikä arpaa "She She Little Sheilan" tekemiseen vaan Jerry "antoi" puolet siitä mukavaksi luonnehtimalleen hepulle... Ja mistä minä tiedän, kaipa Pullen oli mukava. Ainakin hän teki mukavaa musiikkia, vaikka välttyikin saamasta todella peijakasta sävellystä. Tietenkin hänellä(kin) oli yksityiselämässään ongelmia, ja ketjupoltto yms. vei ennenaikaiseen hautaan. Sagen jälkeen häneltä julkaistiin kuitenkin single Delta-merkillä sekä LP "Country Music Star" (Crown).

Pieni pettymys tämä LP kuitenkin on. Mies ei osoittaudu sen maineen ja myytin arvoiseksi, mikä hänen mysteeriinsä on liitetty. Parhaiten hän elementoi linkoavilla rokeilla, joista osa jäi markkinasyistä julkaisematta. Parempaakin noina aikoina tosin tehtiin, mutta minulta ainakin hävisi utopiat ja illuusiot hänen omien levytystensä merkittävyydestä. Voisi vielä valittaa, että miksi esim. "Tight Slacks" -kappaletta ei ole mukana, se kun on sinänsä ns. "parempaa" Pullenia. Levy löytynee kaikesta huolimatta paikkansa diggarien korville, ja tunnelmaa siivittääkseen voi koettaa hortoilla syyspimeällä aurinkolasit päässä - tietäähän sen, että pää on kuhmuilla hyvin pian; ellei sitten omista Vinskin ihmepulveria...

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 5/1989)

OTIS GRAND & THE DANCEKINGS
Always Hot
(Special Delivery SFD-1019) -88
A (1) Love At First Sight (2) Woke Up This Morning (3) Fix Our Love (4) Always Hot (5) Shame, Shame, Shame
B (1) Whole Lotta Lovin' (2) Rebecca (3) Don't Know Why (4) Let's Party (5) No Alibi
(Tuottaja: Joe Louis Walker, sovitukset: bändi itse, muusikot: Otis Grand (ld.gtr), Earl Green (vcl), Dan Quinton (upright bs), Larry Tolfree (d), Tim Richards (p), Mark Seymour (trombone), Tim Sayers (tpt), Andy Dummet (tnr sax), Tex Lloyd (alto sax) ja Mike Hobart (bar sax). J.L. Walker soittaa rytmikitaraa kappaleilla A2, 3 ja B5.)

Tuon listauksen jälkeen lienee selvää, että tämä bändi ei ole aivan tavanomainen bluesryhmä. Puhaltimia on muhevasti ja niitä kuullaan myös levyltä paljon. Otis Grand on valkoihoinen kitaristi, joka on johtanut bändiä jo vuosia. Yhtyeellä on ollut kiertueita Euroopan blues-festareilla ja kotimaassaan kaikki nämä vuodet, ja hieman hävettää, että kuulen - tai pikemminkin pääsen ihastelemaan - heidän musiikkiaan vasta nyt. Tämäkin albumi on julkaistu jo -88! Solistina mustaihoinen Earl Green on suvereeni, mielestäni hän onnistuu vakuuttamaan erinomaisesti levyn kahdella Joe Louis Walker -sävellyksellä (A3/B3), jotka ovatkin LP:n ainoat hitaat bluesit. Eritoten B3 on upea, Grandin kitara loistaa kappaleen suvantokohdassa. Tosin Grandin -57 Stratocaster, jota hän soittaa Fender Twin -ampin kautta, soi niin komeasti kautta levyn, että sen välittämä TUNNE koskee kuin kuuma kekäle jääastiaan lentäessä, paikoin siis oikein sihahtaa.

Oikeastaan tämä ei ole blues, vaan rhythm & blues/jump -levy. Tyyli on vankalla pohjalla, esikuvia lienevät Johnny Otisin bändi, Louis Jordan, yleensä länsirannikon 40/50-luvun matsku, muttei tässä välty noukkimasta paloja myös New Orleansista tai Texasista. Tämä on Isoa Musiikkia, ja toiminee erinomaisesti esim. klubissa, sillä svengaavuus on niin mainiota, että tanssiparketilla arvelisin olevan ahdasta.

Saksofonisteista kunnostautuu eritoten Andy Dummet, joka intoutuu puhaltamaan pöytiin taifuunimaisia kärinöitä - siis vanhaan kunnon "blow your brains out" -tyyliin. Fonistit irrottelevatkin rajusti lumipalloefektillä höystetyssä nimikappaleessa, joka on instrumentaali, ellei sitten bändin "Always hot" -hihkaisuja lasketa lauluksi. Samantyyppinen, mutta iloisempi on B4, jossa solisti tosin lurauttaa lauluakin loppusäkeen verran. Yltyyhän Earl Green avausraidalla ampumaan suustaan myös tiukkoja falsetteja. Kappalevalikoimasta joku voi sanoa, että onpa tuttua. Niin, ovathan Joe Turnerin ässäboogie "Rebecca" tai Smiley Lewisiin "Shame Shame Shame" -jyräys jne. tuttuja, mutta pidän erinomaisena puolena sitä seikkaa, että ne eivät kuitenkaan ole liian tuttuja - kysypä joskus ruuhkabussissa, että kuka on Smiley Lewis.

Tässä on eräs jämerimmistä, iloisimmista tanssiblues-levyistä, ja jos jollakulla on enemmän tietoa Otis Grandista, antakaa sitä meillekin. John Crobyn ja Paul Jonesin kansiteksteissä puhutaan mm. adjektiivista "thrill", ja mielestäni tämä on erittäin "thrilling stuff". Sen nimittäin aistii, kun hoksaa selkäydinnesteiden hölskyvän veikeästi ja huomaa palaavansa tämän ääreen. Tosin parilla kappaleella puhallinosasto on sovitettu hieman turhan steriilisti, mutta muuten yleissoundi svengaa, eikä huonoja kappaleita ole. Virkistävä LP!

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 1/1990)

BO DIDDLEY
Living Legend
(New Rose ROSE 188) -89
A (1) Turbo Diddley 2000 (2) R.U. Serious (3) Jeanette, Jeanette (4) I Broke The Chain (5) Bo-Pop Quake
B (1) The Best (2) I'll Lick Yo' Face (3) U Killed It (4) Goin' Home To McComb

Hetki, jolloin Bo Diddley asetti stetsonin päähänsä oli fataalinen: hänen taiteilijakuvaansa ei tullut enää uutta, hän jäi hyllymään paikalleen. Taiteilijakuvaan on tällä ja edellisellä "Ain't It Good To Be Free" -LP:llä (New Rose 34, v. -84) yritetty pakolla luoda jonkinlaista "Godfather Of Rap" -myyttiä. Bo, tai hänen takatukijansa, pyrkivät pitämään legendan hengissä, vaikka siihen tarvittaisiin hengityskone. Oli aika, jolloin Bo Diddley oli niin lyriikoiltaan kuin kitaroillaan aikaansa edellä, mutta tässä hetkessä on hieman säälittävää katsoa vanhaa legendaa vaikkapa guest-muusikoiden tukemilla videotallenteilla tai tällaisella väsähtäneellä levyllä. Enää eivät jäävankkurit lennä.

"Living Legendin" on julkaissut USA:n Bo Diddley Fan Club - edellinen albumikin tuli ensin vain kasettina Fan Clubin kautta. Diddley ei ilmeisesti enää tee levyjä major-merkeille. Rojalteja ei ole maksettu, ja nyt hän kerää ne itse. Kuitenkaan hänen ei tarvitse todistella mitään, hän on jo tehnyt enemmän kuin tarpeeksi. Tämä albumi on parempi kuin edellinen pohjanoteeraus, mutta kappaleet tuntuvat jäävän hieman puolimatkaan - ei tämän päivän soundia, muttei 50-lukuakaan. Mielestäni Diddleytä olisi paras levyttää sellaisena ja sellaisin soundein kuin hän luomisvoimaisimman kautensa aikana oli. Toinen vaihtoehto on todella moderni tatsi, nyt ei jäädä kuin kellumaan keskivälille.

Levyn räpähtävistä ja riimaavista sanoituksista paistaa "I'm The Greatest" -tyylinen juttu, Bo Diddley on rock & rollin Muhammad Ali, mutta toivottavasti hänelle ei käy samoin kuin Alille. Levyllä on myös pari r&b:tä tutumpaan tyyliin, joskin Scott Free pyrkii pilaamaan niitä kummilla "mixdowneillaan". Tämän hepun ansiotako on sitten sekin, että A-puolen kahdella avausbiisillä Bo'ta hädintuskin kuulee? Tuntuu kuin Bo olisi välillä hoidellut asioita kaupungilla ja palannut sitten huikkaamaan jotakin mikkiin. Näitä kuunnellessani mieleeni joulahti, josko Diddley voisi unohtaa menneet ja tehdä täysin elektronista ja omituista musiikkia - tässä ainakin elektrovirtaukset padotaan tekoaltaaseen. Tai sitten hänelle pitäisi hommata kunnon tuottaja, vaikka sitten... Prince.

Levyn helmet ovat puolten päätöskappaleet, kumpikin pitkiä, mutta kestonsa kantavia, eritoten "Goin' Home To McComb", joka on ilmeisesti henkilökohtainen kaipuun tilitys. Myös "The Best" viehättää, mutta nämä "R.U. Serious" -jutut kaatuvat mahdottomuuteensa.

Vielä on kuitenkin toivoa jäljellä siitä perinteisemmästä vaihtoehdostakin, kuulin nimittäin amerikkalaisen The Snakes -yhtyeen samannimisen debyytti-albumin (Curb CRB 10616), jolla he käsittelevät rohkeasti mm. Bukka Whiten kappaleita ja levyn helmi on Bo Diddleyn laulama "Pay Bo Diddley" - kertomus juuri tästä rip-offingista, jota Bo on saanut kokea. Tämä tuntuu suorastaan loistavalta. Toivottavasti joku kertoo sen Bo Diddleylle ja hänen fanclubeilleenkin.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 1/1990)

BILLY RILEY & THE LITTLE GREEN MEN
The Roland James Sessions
(Bear Family BFX 15272) -88
A (1) Red Hot (2) Dark Muddy Bottom (3) Reposession Blues (4) Mud Island (5) My Baby's Got Love (6) That's Why I Want To Do (7) Columbus Stockade Blues (8) San Antonio Rock
B (1) Beat-Nik (2) Foggy (3) Jump Back (4) Something Else (5) That's What I Want To Do (6) Too Much Woman For Me
(Tuottajat: Billy Riley, Roland Janes ja Jack Clement. Äänitetty 1959-64. A1-6, B6-7: Billy Riley, A7-8: Martin "Willy" Willis, B1-4: J.M. Van Eaton)

Sivuhuomio: Riley on viime aikoina sairastellut pahasti, toivottavasti vielä henki pihisee!

Inkkariverta omaava Billy (Lee) Riley ja Pienet Vihreät Miehensä muistetaan rämäkistä Sun-levytyksistään. Jo Sun-aikoina 1956-59 Riley osoittautui multi-instrumentalistiksi soittaen useilla Aurinko-kiekoilla ja trippaillen myös muille merkeille. Rileyn ääni on erittäin negroidi, mutta hän kykeni myös uskottaviin pop-tulkintoihin. Mustan bluesin vaikutus leijuu kuitenkin kaiken yllä.

V. -59 hän perusti kitaristi Roland Janesin kera Rita-levymerkin, kananlennon, joka tuotti ison pophitin Harold Dormanin "Mountain Of Love" (Rita 1003) -kappaleella v. -60. Tämä LP korvittaa Rileyn Rita-levytyksillä sekä myöhemmillä edesottamuksilla: Riley on osalla kappaleista vain statistina. Hän ei viihtynyt Ritalla kauan, vaan perusti Mojo-merkin ym. soitellen ja sävellellen kappaleita eri artisteille pilkkahintaan pitkin 60-lukua, tehden myöhemmin aivan kelvollisia lauluja mm. Beach Boysien, Sammy Davis Jr:n, Dean Martinin ym. Vegas-tähtien levyillä - ja saihan Billy pienen kantrihitin "I Got A Thing About You Babylla" v. -72 (Entrance 7508).

"Red Hot" oli Rileyn hitti Sunilla, mutta levyllä kuultava -59 äänitetty versio on silkkaa r&b:tä Jimmy Reed -shufflessa, tempo on letkeä eikä rokkaava, kuten Billy "The Kid" Emersonin originaalilla (Sun 219) vuodelta -55. Rileyn harpistintaidot kantavat biisiä ja harpistina hän on aivan hyvä. A2 & 3 julkaistiin salanimellä Lightnin' Leon v. -60, ja nämä kappaleet lienevät levyn ilkeintä blues-antia. Biisit ovat silkkaa lowdown dirty -meininkiä, ja Riley laulaa kuin mustaihoinen. Taatusti ne, jotka levyn ostivat, erehtyivät luulemaan miestä mustaksi. Mercy Deen A2:lla Riley mongertaa sanatkin epäselvästi pianon ja huuliharpun kujerrellessa tuskaisesti. "Repossession Blues" on Roland Janesin sävellys, rankka "telsa meni, nyt ne vie mun radionkin" -ulosotto, ja Janes soittaa näillä bassoa Rileyn toimiessa lead-kitaristina/harpistina. Muista vokaalikappaleista eniten mustuutta omaavat Harold Dorman -sävellys "My Baby's Got Love", joka muistuttaa Rileyn viimeisiä Suneja - ja jostain syystä myös "Hit The Road, Jack" -tyyppistä kamaa. Riley laulaa raakaan huutotyyliin. Se toinen on "Too Much Woman For Me", joka levytettiin myöhemmin myös Mojo-merkille. Tämä puolestaan muistuttaa minua Ray Charlesin "Hallelujah I Love Her So" -kappaleesta... miksiköhän?

Noiden kappaleiden jälkeen A6 vaikuttaakin huvittavalta pop-höpötykseltä, eikä uskoisi että sama mies on kyseessä. A6 on julkaisematon, julkaistulla (B6) on dubattu taustakuoro. Levyn loput kappaleet lukuun ottamatta "Jump Backia" ovat instrumentaaleja. Jimmy Van Eatonin nimiin isketty Rufus Thomas -cover "Jump Back" vuodelta -64 on herkullinen "Willie & Hand Jive" -variaatio, jolla ukot melskaavat irrotellen kovastikin - mukana on myös Travis Wammack; ja urut. Muillakin Eatonin nimiin lyödyillä biiseillä on lievä Stax-meininki - levyn kannessa tosin ei paljasteta, että kappale "Outstanding" on mukana, etiketissä se muistetaan mainita. "Something Elsellä" on foneja ja trumpettikin. Parhaat Eatonin instrot ovat kuitenkin hänen Rita-45:nsa biisit B-puolen alussa. "Beat-Nik" on kuin Cozy Colen Love-kamaa ilman puhaltimia ja Roland Janesin kitara on pinnassa. "Foggylla" kiehtoo pianon triolit, Eatonin rumpusoolo ja jälleen Janes. Rileyn "Muddy Island" on Martin Willisin fonilla käryytetty ja Janesin kitaralla leivottu kappale, johon tuo väriä Rileyn harppusoolo. Martin Willis oli varsin kova fonisti, A-puolen päättää hänen sinkkunsa kappaleet, vm. -59. A7 tunnetaan myös nimellä "Cattywampus" - tämä tuhti käristely omaa vankan kompin ja kitarasoolon - Bob Willsin "San Antonio Rock" on letkeää taustamusiikkia askartelukouluihin.

Mikään pakollinen laitos tämä tuote ei ole kenellekään, ellei sitten Riley-faneille, mutta luonee toistakin näkemystä Billy Rileyn kuvaan. Blues-kansa voisi pitääkin noista Lightnin' Leon -urista, jotka ovat tarkemmalla kuuntelulla mustempia kuin Muddy Watersin klassikot. Tästä tulee tietenkin puukkoa niskaan kujalla, mutta totta se on. Muuten levy on epätasainen, tyylitön ja segmentoitukin. Bear-tyyliin soundit ovat huippuluokkaa, avattavat, tietoiset kannet ym. ovat mielenkiintoiset valokuvineen - ei siis mitään Flyin' Saucers Rock & Rollia, vaan tulipunaa ja kysymys: "miksi synnyin valkoihoisena?"

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 1/1990)

JOOK BLOCK BUSTERS Vol. 1 - 100% Bona-Fide Rhythm & Blues Stompers 1956-62
(Valmor 1369) -86
A (1) Hank Ballard & The Midnighters - Broadway (2) H-Bomb Ferguson - Midnight Ramble Tonight (3) Kid Thomas - The Wolf Pack (4) The Sharps - Have Love Will Travel (5) Jimmy Wilson - Big Wheel Rolling (6) J.J. Jackson - Oh Mah Liddy (7) Dr. Ross - Cat Squirrel (8) Big Walter & The Thunderbirds - Pack Fair & Square
B (1) Hal Paige - Thunderbird (2) Bobby "Mr. Blues" Merril - I Ain't Mad At You (3) Roy Tann - Your Drivers License, Please (4) Royal Jokers - I Don't Like You That Much (5) Jerry McCain & The Upstarts - Tryin' To Please (6) Doc Starkes & His Nite Riders - Woman & Caddilacs (7) The Cosmic Rays with Sun Ra & his Arkestra - Daddy Gonna Tell You No Lies (8) Andre Williams - (Mmmm - Andre Williams Is) Movin'

Niin... tämä taitaa olla eräs hurjimmista r&b-kokoelmista, mikäli mittarina käytetään rujoutta, raakuutta ja potkua. Levy on Jenkeistä peräisin oleva bootleg ja varsin samantyyppinen kuin "Lookey-Dookey" -kokoelma (ks. BN 4/89). Sen arviossa totesin, että tällaisia levyjä tarvitaan raikastamaan elämän impulssimaista kurjuutta. Niinpä "Jook Block Busters" tuntuukin jään väriseltä kuumuudelta ja hyväilevältä valjaalta. Nämä 16 kappaletta ovat kovan luokan juttuja, ei siis mitään teinimusiikkia. Tärähtänyttä r&b:tä, sanoisin, ja mukanahan on myös keittokulhollinen eksotiikkaa.

Levyn kannessa komeilee tuhti bikineissä tanssiva musta typykkä suoraan Hep-lehden tammikuun -56 numeron kannesta. Siinä kuin mustilla oli omat rankansarjan ratsia-kapakat, heillä oli myös omat musiikkilehtensä ja mitä olen nähnyt, niissä on erittäin mielenkiintoisia artikkeleita alan konkareista. Hep, Ebony, Rhythm & Blues, Huf, Jet Jive yms. lehdet kylvivät tiukkaa slangi-kieltä, mutta nykyisin niitä on mahdotonta saada ainakin Suomen näkövinkkelistä tiiraillen. Kukahan tämä levykannen pimu on? Hieman meikäläisen makuun, ei mikään holkkipolvinen ruipelotikku, kuten nämä nykyiset kolestrolin kauhussa matelevat anoreksianaiset.

LP:llä on vähemmän tunnettuja r&b-stompereita, tosin muutama "iso" nimikin on mukana. Aloituskappale on periaatteessa hihkaisujen tukema instro, jolla kuulija saatetaan turisevien fonien ja kilkattavan pianon helinällä öisiin neon-valoihin Broadwaylle. H-Bomb Fergusonkin oli tunnettu tekijä, joskaan ei kovin omaperäinen. Häneltä on viime vuosina tullut runsaasti kaivattuja uusintajulkaisuja, ja mies on selvä Wynonie Harrisin iskutyylin jatkaja. Ääni on leijonan murinaa ja Vetypommi Ferguson esittää laukkatempoisen rock & rolliksikin luokiteltavan kalutun luun - biisi on nimittäin velkaa paljon nimenomaan Wynonien versiolle Roy Brownin "Good Rocking Tonight" -klassikosta. Kid Thomas tuli esiteltyä BN:ssä taannoin, ja hänen ekasta sessiostaan peräisin oleva hullu kappale saa minut näkemään pöllön keltaiset silmät öisessä metsässä. Kid ulvoo "aaa-IIIII-eeeeh!" karmaisevasti, puhaltaa harppuaan ja valittaa naisensa ikkunan alla. Kappale on kuin Little Walterin ohjelmistosta, eikä Kid kuulosta siltä kärisevältä makrillilta, kuten myöhemmillä levyillään. Erinomainen kappale! Ehkä juuri tämän takia monessa mukana ollut The Sharps, josta sittemmin muotoutui meille "Papa Oom Mow Mow'n" antanut The Rivingtons, kuulostaa pelkältä Coasters-kopiolta kappaleenkin ollessa kuin joku hemmetin tuttu Coasters-sävelmä. Ainoa erotus on bassolaulajan ponnettomuus ja Duane Eddymäisen twang-kitaran käyttö. Jimmy Wilsonin kuulakkaalla, mutta penkkipunnerruksen rinnalleen pudottavassa A5:ssa on mukana kaikki r&b:lle olennainen: liehuva saksofoni, kättentaputukset, piikikäs kitara ja kova rytmi - sekä joku tomppeli miksaaja, joka on tehnyt tästä vaappuvan ja horjuvan kuulokojeen: voi vain odottaa, milloin koko soppa romahtaa, sillä mukana oleva tyttökuorokin tunkee välillä ikäänkuin makuupussin sisältä esille kovemmin ja kovemmin kadoten pussin uumeniin aivan yks kaks. J.J. Jacksonin "Louie Louie" -jäljitelmä ja 60-luvun alun tanssibiittiä hyväksikäyttävä "Oh Mah Liddy" tunnetaan myös nimellä "My Girl" ja kappaleessa on aineksia ns. trash-r&b:ksi, tämä jää soimaan korvien väliin ja Jacksonin bändi The Jackals hoitaa työnsä hieman hapuillen, mutta ehkä juuri sen takia niin mukiinmenevästi. A-puolen viimeiset kappaleet ovat sinänsä jänniä, koska esim. minä olen tuntenut Dr Rossin lähinnä Sun-levytysten valossa, ja nyt hän esittää tunnettuun blues-kuvioon perustuvan pianoboogie-jumpin, jota väritetään huuliharpulla. Oliko Big Walter sitten pila Little Walterista ja hänen "Thunderbirdistään", mene ja tiedä. Mies esittää muunnelman Joe Turnerin "Flip Flop & Fly'stä" varsin menevästi, saksofonit seilaavat mukana, mutta Walter ei saa tarpeeksi painetta palalleen, sillä hänen laulutapansa ja äänensä ovat persoonallisia kuin hetekan välistä löytynyt vanikka.

B-puolen alussa Hal Paige kyselee "What's the word? - Thunderbird!", ja hintaakin tiedustellaan ("twenty-five!"). Kappale kulkee jämerässä tempossa pianon tukemana ja päätyy lopulta jo niin punaiseksi, että syttyy lähes liekkeihin. "I Ain't Mad At You" on tuttu juttu, erittäin eläväinen party-kappale, joka vaikuttaa myös jonkinlaiselta studio-live-äänitykseltä. Roy Tannin epäonnekkaassa "kyttä kintereillä" -autoilukappaleessa on huumoririkasta särmää; ellei ajokorttia tiedustella, Roy parkkeeraa väärin jne. Royal Jokersin suorasanainen ja villi shuffle on epämääräinen juttu: solisti painottaa naiselleen (?), ettei pidä hänestä niin paljon, että antaisi tämän ajaa autoaan romutuksen pelossa. Kappaleessa on esillä kitara ja fonisoolokin kuullaan. Huvittavuutta on myös sulkuventtililtä kuulostavissa "woo woo" -hokemissa.

Jerry McCainin arveluttavasti alkava primitiivinen rymistely on hänelle tyypillinen "gonna rock and roll tonight" -juttu, rumpali läiskii lautasia ja onko tämä hänen Trumpet-sinkultaan v. -54? Ei Kai? Doc Starkes sen sijaan vetäisee roiman sing-a-long -jumpin, kimma kun ei Docista välitä, vaan pitää Cadillacilla ajamisesta. Mukana on pianotrillejä, iskevää fonitykitystä ja Doc on ns. vanhan sarjan puuskuttaja kurkkuäänineen. Onkohan taustayhtye juuri SE "meidän" Nite Riders??? (Onhan se, tietysti. - lat. huom.)

Levyn komein ura on Cosmic Raysin ja useista jazz- yms. levyistään tutun Sun Ra Arkestran upea ja nostalgian mieleentuova "Daddy Gonna Tell You No Lies". Kosmiset Säteet lalattavat, ja mukana on bassopölhö, bongot (?), hehkuvaa yhtyelaulua jne. Kerrassaan hieno kappale, jossa pyöritään levyhopeissa jne. Mutta päätösura, nyt voin jo sanoa legendaarisen Andre Williamsin valloittava Fortune 851 on jokseenkin sanoinkuvaamaton: "MMMMMMMMmmmmmmmmmm...mmmmmmMMMMMM", nousevaa ja laskevaa, välipausseja, "nerokasta" kitarointia ja saksofonin pihinää, liikettä. Andre on ollut mukana usealla (bootleg-)kokoelmalla viime aikoina, miksiköhän? Siksi, että hän on lajikkeiden leivinuuni.

Jaa, kenelle tätä mielestäni erinomaista levyä suosittelisi? Tämä omaa tarpeeksi rokkaavuutta, jotta rokkaritkin pitävät, r&b:iin tutustumassa olevat voivat saada tästä koviakin ärsykkeitä. Ehkä esim. Ritvasen kaltaiset "veteraanit" omaavat jo kappaleet, ja heillekin tämä on passeli juhlinta-LP. Kappaleet on tallennettu hyväkuntoisilta originaali-45:lta ja tämähän oli vasta Vol. 1, joten volume kakkosta odotellaan - mieskin voi olla raskaana esim. juuri näin. Sitä venatessa tätä voi diggailla rennoin mielin! "Crank it up and get TONALIZED!", kuten levyn kannessakin kehotetaan.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 1/1990)

DESPERATE DALLAS DEMOS
(No Hit 003) -89
A (1) My Little Mama * (2) Party Date [Creole 1740] (3) Don't Be Cruel * (4) Sweet Dolly * (5) That's All Right * (6) Speechless [Backbeat 513] (7) Hunny Bunny Baby * (8) Pink Pedal Pushers & Bright Red Hair *
B (1) Dance To The Bop * (2) Hot Lips & Swivel Hips * (3) Rockin' Round The Tombstone * (4) Muddy Coffee * (5) Mr. Rock'n'Roll [Skippy 102] (6) Smooth Move * (7) The Chicken * (8) Reel 'n' Rock With My Baby *
(* = ennenjulkaisematon, julkaistujen numerot näkyvissä)

A1, 3, 4, 8, B1, 2, 8: Gene Rambo & The Flames
A2, 5: Carl Canida & The Flames
A6, B6: The Catalinas
A7, B5: The Starcombo
B3: Casper & The Ghosts
B4, 7: Ronnie Dawson

Vaikkei luvattuja Johnny Carroll-, Mac Curtis- tai Gene Vincent -demoja ollutkaan, eikä ole tuplakaan, tämä on mielenkiintoinen demo-potpurri. Tuskin Kyösti Mäkinenkään liekittelee ärräpäitä Curtisin vuoksi, sillä meno on mieletöntä. U2-fanit ja hifistit saavat tästä shokkihoitomigreenin, paikoin rahisee kuin riisimurot. Yhteistä platan bändeille on lukuisat keikat Dallasin kuulussa Big D Jamboreessa sekä lentsu, jota kutsun vincentläiseksi. Virginian Kovan Kuiskauksen henki leijuu monien yllä, mutta levyn tähti, Gene Rambo ja ikuisesti lepattavat liekkinsä potevat tätä flunssaa fanaattisimmin. Olin lukenut heistä, mutten uskonut, että näin ruudikasta kamaa oli hyllyillä. Rambot ovat asialla myös kotinurkkanauhoituksessa B3, joka on levyn rahisevin rellestys. He soittavat myös naapurinsa Carl Canidan taustalla ja Gene Rambo oli sittemmin mukana mm. Catalinasissa ja Joe Pooveyn "Ten Long Fingers" -rokilla. Heistä voitte lukea levyn mukaansatempaavista kansiteksteistä, joista vastaa A-Bones -honcho, Kicks-lehden Billy Miller. Sama pätee muihinkin esiintyjiin. Minulle nämä Rambo-jutut olivat paukku, esim. levypuolten starttistyget saivat tarkistamaan, onko kyseessä todella jokin muu kuin Gene Vincent (A1 on itse asiassa torso "Five Feet Of Lovin'"). Lukuun ottamatta Elvis-coveria A3 (hyvä slap-bass tässä!) ja köykäisen coolia B2:sta heidän biisinsä ovat silkkaa riemua Gene Vincent & Blue Caps -diggareille - käyvät oikeasti korvikkeesta.

Vince Murphyn johtama The Catalinas ja heidän julkaisematon B6:nsa oli minulle täkynä, sillä pidän heidän "Speechless"-sinkustaan kovasti - mahtava Jerry Lee -tyylinen pianopounderi, A6 - mutta tämä jätenauha onkin hötönaurulla ja wc-efekteillä sullottu instromainen juttu, jonka korinat eivät jostain syystä naurata. Catalinas oli noin ulkonäöllisesti kopio The Blue Capseistä lätsiä myöten...

Carl Canidan kappaleet ovat silkkaa Elvis-tyyliä, A2 pulahti ulos hänen omalla merkillään pyylevänä ja A5 kulkee kuin Presleyn Sun-versio. Canida lopetti huomatessaan, että häntä pidettiin vain Elvis-kopiona. Chicano/Patchuko -verinen The Starcombo teki hyväsoundisen version Gene Summersinkin levyttämästä B5:stä. Tämä on originaali ja svengaa, mutta kitaristi ei osaa kuin yhden riffin. Seikka paljastuu viimeistään Memphis-rockabillymäiseltä A7:ltä.

Ronnie Dawsonin julkaisemattomat muistuttavat "Rockin' Bones" -LP:n demoja. B7, versio Roscoe Gordonin Sun-biisistä, tulee hänen ekasta sessiostaan. Kovaa r&b:tä, mutta boogie-pianisti kaipaisi Ronnien tueksi pari New Orleans -puhaltajaa. B4 on raaka blues, jossa tahattomasti yhdistyy John Lee Hooker -kitarointi Muddy Waters -stailiin - ja kaiken päälle Ronnien nuori, kiljuva ääni. Kappale äänitettiin yhdessä "Jump & Runin" kanssa, ja huuliharppua vääntää Delbert McClinton.

Kaiken kaikkiaan tämä on kuolleeksi luullun kaman ystäville priimalevy, mukana tulee avattava lehtinen, jossa on kuvia (mm. Gene Vincent) sekä infoa. Suurennuslasin omistajat löytävät kiintoisia tietoja Big D Jamboree -mainoksista ja lehtileikkeistä. Nuo kuvatkin kertovat valtavasti siitä meiningistä, mikä Dallasissa vallitsi, kuola valuu. Olisiko peräti vuoden 50's-kokoelma?

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 1/1990)

JODY REYNOLDS
Endless Sleep
(Magnum Force MFLP 066) -88
A (1) Beulah Lee [1515] (2) Endless Sleep [1507] (3) Endless Sleep (uniss. fast take) (4) Tight Capris [1507] (5) The Fire Of Love [1509] (6) I Wanna Be With You Tonight [1523] (7) Thunder (instr.) [Indigo 127] (8) A Tear For Jesse [Titan 1734]
B (1) Daisy Mae [1509] (2) Come On Twist [uniss.] (3) The Whipping Post [1523] (4) Stranger In The Mirror [Titan 1736] (5) Tarantula (instr.) [Indigo 127] (6) The Girl From King Marie [Brent 7042] (7) Devil Girl [Titan 1734] (8) Requiem For Love [Titan 1736]
(Äänitetty Hollywoodissa 1958-67 (?). Mukana alkuperäinen singlenumero (yleensä Demon-merkiltä).)

Näitä äänitteitä on kaivattu kuin mennyttä terveyttä. Tämä on itse asiassa toinen arvioni tästä levystä. Ensimmäinen tuli jo viime vuonna Pink Thunderbird -lehdessä, parilla rivillä (silloin kyseessä oli kiekko Sunjay 579, jonka erottaa erilaisista kansista - minulla on molemmat). Samassa lehdessä ilmestyi pienimuotoinen katsaus Reynoldsin uraankin, jota näiden albumien koteloissa ei dokumentoida minkään vertaa. Kappalelistauksen lisäksi löytyy makeat kuvat, NDT:n mainos ja single-etiketti eikä juuri muuta.

Siitäkin huolimatta, tässä on haudantakaista ja sen katkuista musiikkia. Minua on aina kiehtonut Denverissä syntyneen mutta Phoenixissa ja Kaliforniassa kasvaneen Jody Reynoldsin musiikki. Hänhän toimi jos jonkinlaisissa töissä, omasi lihaksikkaan vartalon ja pohtivat kasvot. Noiden kasvojen takana oli mies, jolla oli pakkomielle tuonpuoleisuuteen. Tämä kalmanhaju leijuu Jodyn sävellyksilläkin, jotka myös tällä kiekolla ovat hänen kynäilemiään - tosin parilla kappaleella assistenttina on Bobby Gentry ja Jodyn bändi The Storms.

Kaikilla kappaleilla kitaranvarressa on täysin aliarvostettu mestari Al Casey. Ottaen huomioon, että Casey loi Duane Eddyn ja teki surf-LP:n Phoenixissa (jossa ei todellakaan voi surffata) sekä soitti sadoilla kiekoilla mitä hienoimpia juttuja, on vääryys, että hän on vain sisäpiirinimi. Tuo surf-LP muuten teki vankan vaikutuksen ko. musiikkiin, ja se onkin eräs lempilevyistäni.

Tällä kiekolla A7 ja B5 ovat instroja, joilla Casey ei tosin irrottele parhaimmillaan. Fonia soittaa Plas Johnson ja esitykset ovat käypiä. Reynoldsin osuus rajoittuu komppikitaraan ja paremmin hän pääsee esille Lee Hazlewoodin sävellyksellä "Stormy" (Smash 1810), joka on aikansa eriskummallisuus - laulettu instrumentaali. Hazlewoodin ja Phoenix-scenen vaikutukset jäivät Jodyyn.

Reynolds esitti kalmankatkun lomassa myös kelpo rokkeja, kuten "Daisy Mae", joka lainaa "Baby Let's Play Housen" Elvis-nikotteluja ollen kertosäkeeltään kuitenkin partiolaislaulu. Hänen paras rokkinsa taitaa olla "Beulah Lee", menevä, reverb-kitaralla nitrottu - joskin tavanomainen - menopala.

Jodyn omasta pakkomielteestä, tragedia-lauluista: Niitä hallitseva viikatemiehen läsnäolo ja nekrofilia (!) pysäyttävät. Mollivireisiä, Caseyn twang-soundilla selkäpiitä kutkuttavia kertomuksia laitapuolelta. Tuo Caseyn kitara onkin suuressa osassa, sillä se luo yksinkertaisin riffein perustan, johon eivät ns. taitavatkaan vinguttajat kykene. Nimikappale oli Jodyn suurin hitti (#5) ja ainoakin. Se aloitti kalmanlaulujen genren ja tunnelma on pysynyt vankkumattomana, vaikka tässä tapauksessa laulun neito selviää hengissä. No, Jodyhan olikin ollut hengenpelastajana. Tuo kakkosversio on huono, nopeampi ja huuliharpulla höystetty - itse asiassa Jody levytti 70-luvulla kolme kertaa hittinsä uudelleen. Suotta ei John Waters aloittanut "Multiple Maniacs" -leffaansa tällä biisillä. Samantapaisia kuolon makuisia kappaleita ovat myös A5, 8, B3, 4 ja 8. Esim. B4 ja 8 ovat vuodelta -67, mutta varsin stimuloivia. Tunnelman loihtiminen pysyi hallussa. Parhaat ovat kuitenkin nuo Demon-biisit (heh, firman etiketti on legendaarinen: "the highest in Fi!") ja kakkososaa sopii vartota, sillä vielä on paljon vain sinkkuna saatavia uria.

Huonoimmat kappaleet ovat A4 ja B2, ne leviävät kuin Jokisen eväät. Titan-singlellä alunperin julkaistuista kappaleista A8 on alakuloinen, viehättävä kappale, B7 arveluttavassa kryptanlemussa kylpevä kantri-rock.

EPILOGI: "The Fire Of Love" on eräs maailman parhaista kappaleista. Sääli, että se muistetaan paremmin Gun Clubin ja Marty Wilden (joka olikin varsinainen Englannin Reynolds) versioina. Tämä kappale koettelee tuntoja, heikon lenkki on Jodyn laulu. Lämmitti sydäntä, kun kuulin 22 Pistepirkon esittävän siitä todella komean version. Luulin jo, että siellä on Jody itse! Gulp! Tämä kappale on levyn hinnan väärti. Reynolds oli Alan Freedin kuolinvuoteella -65, ja tuo triviatieto tuo oman lumeensa, kun soittaa hänen -78 tehtyä soololevyään. Tämä kiekko puolestaan on vuoden - minkä tahansa - ykköslevyjä.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 1/1990)

THE BOOTS
Alligator River
(Euros SIN-1054) -89
A (1) Wonderland Train (2) Got To Get Out (3) Hobo Bill's Last Ride (4) House Is Haunted (5) Jungle Thing (6) Alligator River
B (1) Dinosaur Walk (2) Soul Man (3) I'm Burning (4) Larry (5) Silver Queen (6) Stuck In A Swamp

Oulusta Tampereelle emigrantoitunut The Boots hakee pelinavauksellaan itselleen yleisöä, sillä minä en ainakaan kykene luotaamaan heitä mihinkään erityiseen segmenttiin. Debyytti-LP:nsä tuntuu saapastelevan jossain Mississippin ja Louisianan rämeikössä erotuksella, että räme ei ole ruskeaa, vaan aika värikästä. Heikkisen veljekset pitävät monenlaisesta musiikista, juuret ovat kuitenkin lujasti kiinni Howlin' Wolfin "Smokestack Lightninin" kaltaisissa tunnelmissa, sekä kuten levyn ainoa coveri, Jimmy Rodgersin A3, silkassa rakkaudessa melkeinpä kaikkeen. J. Heikkinen muistetaan Ramblerseista ja Röyhkän Nartusta, hän on mielestäni maamme omaperäisimpiä kitaristeja, vaikkei ehkä se, että Dave Lindholmkin häntä "maamme tiukimmaksi" kutsui, sykähdytä monenkaan lukijan mieltä. Jarmossa on kitaristina aineksia mihin tahansa, itse asiassa hän peittoaa useat ulkomaiset omalla Wilkomaisella tyylillään, jossa on mausteina niin flamencoa kuin pikkausta. Jarmo tosin myös laulaa, eikä hän ole kovin hyvä solisti, joskin sanoituksensa ovat hieman makaabereja ja mustahumoristisia John Waters -leffamiehen hengessä. Jos hän olisi syntynyt esim. USA:ssa, hän olisi tähti. Nimenomaan kitaristina. Bootsien ajallemme omituinen markkinahakumattomuus ja - laulupuolen lievät kompastukset anteeksiantaen - sitä tietä fanittomuus näyttää dian rehdistä rokki- ja blues-bändistä, jossa tuo rehti-sana ei ole se klisee, mitä niin monen yhteydessä käytetään. Jarmon kitaroinnissa soi Pee Wee Craytonin lemu, pub-rock ja hulluhko hillbilly. Mitä olen keikoilla heitä nähnyt, yleisö on tuntunut pitävän kovastikin. Jarmo voisi olla Suomen Ry Cooder, ainakin levyn nimikappaleen letkeys ja meininki antaa sille sijaa.

Kuten totesin, sanoitukset ja niiden kiteyttämä lataus soittoon muodostuu levyn pääsepäksi, aavemies "Larry" tai hitaasta bluesista isoksi kasvava päätösura sivaltelee mieltä pysymättä minkään rajapyykin puitteissa. Tämä tekee Bootsista omaperäisen ja ennakkoluulottoman, mutta tekeekö se saman kuulijalle? Mielestäni levyllä on pari selvää pöytälaatikkobiisiä, lopputulos on kuitenkin kipeän hilpeä. Vaikkei "Hauntedia" kirjoiteta kuten kannessa "Haunded", sekin omaa tiettyä paranoiaa - mikä lienee useimmissa nykyihmisissä lähinnä luontainen ominaisuus. Petri Pjotrin hakkaama läskibasso on saatu aika lievästi esiin, maassamme ei tunnu olevan kunnon tekijöitä slappingin esiintuomiseen. Pjotr myös huutelee ilmeisesti basson mikin kautta ja vain "Dinosaur Walkilla" on sähköbasso - tähän uuteen versioon onkin saatu enemmän sitä askeleen tuntoa, kuin oli heidän debbari-45:llään (B1-2), jotka tosin olivatkin demoja. Rumpali on erinomainen, Raappana kykenee soluttautumaan rytmiin kuin rytmiin ja parhaiten hän funkkapuikkaa B-sivun 3- & 4-biiseillä. Raappana onkin vanha tekijä. Levyltä löytyy myös bändin toinen sinkku (A6/B5), joista lasken "Silver Queenin" erääksi repivimmistä Dino Lee -maisista psykobillyistä, mitä Suomessa on tehty. Bootsilla on siis annettavanaan persupaskaperusmuoto, johon he nyt ovat sattuneet kampaamaan lisäformeja. Tämäntyyppisen peruspaukun seassa sitä pidetään täällä suvaitsemattomana ja näkemyksettömänä, vaikka Bootsien kohdalla se on lahja ja erinomaisuus.

Kenelle minä sitten tätä suosittelisin? Ainakin r&b- ja rockabilly-tyypit ovat pitäneet, myös monet "hämyt". Näitä rähjääntyneitä saappaita kun ei ole kiillotettu, mutta uskon hyvin, että bändi kestää, vaikkei köyttäisikään omaa hyllytettyä ja koodattua fanistoaan. Tämä on kokeneen kuuloista, mustahumoristista ja blues-pohjaista rokkaavaa musiikkia, ehkäpä niille, jotka pitävät saappaistaan hieman nuhruisina. 90-luku näyttää, miten käy, nyt on vielä monttu auki, kuten haudankaivajat sanovat.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 1/1990)

COUGH SYRUP FOR ELVIS IMPERSONATORS, Vol. 1 - 14 Best Ways To Die
(Big Gal GAL-201) -89
A (1) Dr. Cough - Pot Party (2) Mickey Lee Lane - Shaggy Dog (3) Eddie Cash - Land Of Promises (4) Al Hendrix - Aftershave Lotion (5) Martin Mull - Santa Doesn't Cop Out On Dope (6) John Hampton - Honey Hush (7) Mad Jack - The Day I Remember
B (1) Andre Williams - Mean Jean (2) Jackie & The Starlites - Valerie (3) Groundhog Richardson - Take It Off (4) Hasil Adkins - Tomorrow You're Gone (5) Buddy Love - Heartbreak Hotel (6) Tune Rockers - Green Mosquito (7) Charlie Feathers - It's Just That Song
(Kappaleet 50-70-luvuilta.)

Jostain hiivatin syystä minulla on kompleksi tällaisiin karmeisiin levyihin. Tämäkin voisi saada palkinnon maailman mauttomimmasta kannestaan. Vai aistitteko yhteyksiä kannessa komeilevien Elvis-kloonien, miestenlehtimainosten (mm. peniksenkehittäjä), Jeesuksen, nakutytön, enkelin ym. ym. välillä? Takakannen hassu lehtileike kertoo, että "Kannibaali voi olla seuraava Elvis". Artikkelin aihe on kuulemma tavattavissa Borneon viidakoissa. Kuitenkin fraasi "you can't judge a book by looking at the cover" merkitsee tässäkin moskakasassa paljon, sillä levyltä löytyy yllättävän paljon mainiota musiikkia, johon manipuloidaan suhtautumaan huumorilla. Mikäli olette kuulleet semmoisia levyjä kuten "Wavy Gravy" tai "Sin Alley" -volumet, tämä löytänee paikkansa kämpillenne - tai teltalle, kuten minulle vieläkin piruillaan erään tapahtuman johdosta.

Tämäntyyppisillä sekasotkuilla on ollut kultti-kysyntää viime vuosina, ja näiden kautta useat ovat innostuneet kaivelemaan pintaa syvemmällekin. Hyvä juttu, mutta kun kerran lapion multaan iskee, sen iskee toisen ja kolmannenkin kerran, ja elämästä muodostuu narkomaniamainen kaivos, josta löytyy koko ajan jotakin jännää. Muiden vastaavien loassa tämä kokoelma on enempi stroganoff kuin ärhäkkä gulassi. Kappaleiden välissä on leffamainoksia, saarnoja, varoitteluja ja jopa Wolfman Jackin "Motion Lotion" -partavesimainos ennen A4:ää. Kuitenkin tätä nyt muutaman kerran soitettuani tuntuu siltä, että levy on halpakopio halpakopioiksi sanotuista "Wave Gravy" -kokoelmista: tilanne on sama kuin istut liikennevaloissa Wartburgin ratissa, ja vierelle rullaa sulakkalinjainen urheiluauto kyytiläisenään hemaiseva pimu, joka virnistää sinulle. Voit tietenkin kääntää epämiellyttävän tilanteen eduksesi vilauttamalla esim. tämän LP:n kantta.

Tämän "yskänlääke"-levyn musiikki on tyyleiltään kuin Bror Wahlroosin "ajatukset", melkoista sillisalaattia. Löytyy kantria, r&b:tä, rock & rollia ym. ym. BN:n lukijoita kiinnostanee eniten levyn musta anti, biisit A6 ja B1. Tosin varmuudella en voi sanoa, onko B2:kin musta porukka - voisiko Ritvanen valaista? (Onhan se - soololaulaja Jackie Rue vilahti esiin BN:n 6/89 Dubs-tarinan alkuvaiheessa, ja yhtyeestähän Heikki Suosalo kypsyttelee yhä tarinaa, liekö jo seitsemästoista vuosi menossa... - JR) Tuo kappale on komea lauluyhtyeballadi, mutta aiheensa sangen epätoivoinen. Jackie rukoilee polvillaan ruikuttaen Valerieta palaamaan, mutta eihän muija palaa. Tässä on samoja aineksia kuin Dominoesin "The Bellsissä", jossa Clyde McPhatter valitti tuomiopäivän kellojen soidessa. Joe Turnerin "Honey Hushin" kohkaava John Hampton on mysteeri: hän oli ilmeisesti Cincinnatista, eikä tehnyt muita levyjä kuin tämän United 201:n v. -57. Tai ehkä ura tyssäsi siihen, että United sulki ovensa samana vuonna, ja Johnin tyyli oli hieman hulvaton. Turnerista kappaleella ei ole tietoakaan, pikemminkin John parodioi Elvistä epäonnistuen pysymään housuissaan. Tempo on kuin sekopäinen metronomin tikitys, ja Johnin "laulu" on nieleskelyä, hikottelua - ja kaikki tämä permantovoimistelutuokion siivuina. Överiksihän tämä menee, mutta silloin tällöin tämä voi riemastuttaa.

Andre Williamsin (ks. BN 3/89) Fortune-kiekkoja on ollut tällaisilla kokoelmilla viime aikoina paljon. Mieleen tulevat ainakin mm. Kid Thomasin debbari-45:n sisältävä "Jook Block Busters" (Vador) ja "Lookey-Dookey" (Honk-It, ks. arvio BN 4/89). Se Andre-jutussa mainitsemani LP on tulossa Saksasta, mutta taitaa olla postikin siellä seonnut muun lisäksi, kun ei ole saapunut. "Mean Jean" on Andren viides Fortune (834), ja taustalla on Five Dollars, jonka bassolaulaja korvaakin basson levyllä. Kappale on rokkaavaa r&b:tä, jossa Andre tekee selväksi, ettei Jean ole ansainnut edes puhtaita lakanoita. Hänen vislaussoolonsa (vai onko tuo peräti huilu?) kruunaa esityksen, mutta parasta Andrea tämä ei ole, joskin tunnelma on hänen biiseilleen tyypillinen, eli mukaansatempaava. Tämäkin kappale voisi kertoa, miksei r&b ole teinimusiikkia. Kumma ettei kukaan ole keksinyt vaatia r&b-levyihin K-18 -leimoja!

Levyn loput loat ovat valkoisia. Instropaukun tarjoaa Tune Rockersin v. -58 Chicagossa tehty minihitti B6, fonilla johdettu räkäinen kappale, jonka kitarariffin The Cramps omi "Human Fly" -debbarilleen - Cramps teki myös live-LP:lleen version nimenomaan Buddy Loven kipeästä "Heartbreak Hotel" -näkemyksestä. Loven kappale eroaa Elviksen originaalista kuin Presley Costellosta: tempo on mieletön, eikä tässä hotellissa ole suruja. Ja jos onkin, niitä käytetään siekailematta hyväksi seuralaisen iskemisessä. Mukana on urutkin, mutta onneksi taustalla pihisten. Mikä mies se tämä Buddy Love oli? Mieshän puhkuu "I'm so lonely, baby" kuin olisi vasta tullut ulkoavaruudesta lenkiltä! Kiima-aikako hänellä oli? Melkoinen versio, läkähdyttävä. Strippari-lounge -meininkiä tarjoaa puolestaan B3, jossa Groundhog pyytelee pimua riisuutumaan eri äänenpainoin. Itse pimukin hihkailee biisillä, mutta jos tämä jää mieleen, se jää siksi, että sillä on eräs telluksen huvittavimmista kitarasooloista. Virginian talttumaton hihhuli Haze Adkins puolestaan esittää garage-äänityksen, shuffle-biisin, joka ei ole lainkaan hänen parhaitaan. Mielenkiintoista, että suuresti arvostamaltani Hazelta on julkaistu paljon levyjä - Malin arvioikin pari aikoinaan, mutta tämä mies osaa laulaa myös aivan oikeasti, voitte tsekata tuoreilta "Wild Man"-, "Peanut Butter Rock & Roll"- ja "Moon Over Madison" -LP:iltä (kaikki Norton-julkaisuja). Sähinän ystäville tässä mainittakoon, että samainen Norton pukkaa ulos kolme vankinta Link Wray -LP:tä piakkoin, ellei ole jo pukannut. Adkins on freudilaisille rankka pala, mutta juuri siksi, että hän ei ole häipynyt mökistään. Samalla tavallahan "tutkijat" ovat käyttäneet r&b:tä hyväkseen graduissaan. Noissa akateemisissa mietintöpaneelihommissa on aina unohdettu seikka, että on olemassa rahvas, joka r&b:tä silloin kulutti. Lisäksi on onnistuttu muljauttamaan typeriä selityksiä - minusta se ei kaipaa selityksiä, kun istuu baarissa tai on menettänyt kimmansa tai vitsailee kommelluksillaan / töppäyksillään, koska r&b koskee noita lähimmäisiä. Kyse on tunteista, ei numeroista. Ja tunteilla ei leikitä. R&b on siis kama niille, jotka eivät ole lapsia, ja jotka eivät ole kangennielleitä aikuisia. Mikäli juodaan välillä "yskänlääkettä", kuulemme erilaisia "akka jätti" -juttuja. Rakkaan lähtö / sen muistelu onkin oikeastaan tämän LP:n teema. A-puolen aloittava Dr Cough on itse asiassa Mike Curb, säveltäjänä ja tuottajana mainetta hankkinut heppu, joka teki tämän huumeiden vaaroista varoittavan monologin elokuvaan "Teenage Rebellion" 60-luvun lopulla. Psykedeliset happoainekset ovat aistittavissa. A2 on rämäkkä tanssi, joka pyrkii mustien kirkkofiiliksiin, mutta kliimaksi jää uupumaan. Eddie Cashin mehevää kitarapikkausta omaava A3 voisi olla tosi dynamiittia, ellei Eddie olisi ruvennut elvistelemään. Tässä menee suu hymyyn, kuten Al Hendrixin 60-luvun shufflen kanssa: Alin partavesi ei oikein sovi tilanteisiin. A5 voisi olla Froikkareiden joulu-single, tämä hupaisa kulkusilla höystetty poljento tiedottaa, että pukki ei käytä pulvereita - jenkithän vaativat, että pukin pitäisi olla "kevyt linja" -tyylinen holkkipolvi. Kaikkea kanssa! Mikseivät muuten voyaristit, Hitchcockin perilliset sonnustaudu joulun aikaan tonttukuteisiin - näinhän kansan makuuhuoneisiin tirkistely olisi laillista.

Mad Jack lienee Martin Bormannin salanimi? Tällä noveltylla (?) hän korisee III Valtakunnan ajoista leppoisaan tyyliin, taustalla on Hitlerin puheita ja "Sieg Heil" -hihkaisuja. Karmea biisi, mutta joku satu-jugendi ottaa tämän tietenkin tosissaan. Päätösuran elävä legenda - tosin kovasti viime aikoina sairastellut - Charlie Feathers esittää totaalisen country-biisin, joka on peräisin sinkulta Vetco 921 70-luvulta. Äänitys tästä Ramon Maupin -sävelmästä on hieman kivikautinen, mutta pysähtynyt tunnelma ja ns. housujapudottava kaipuu vetoavat.

Epätoivo, kaipuu ja lähteminen ovat kappaleiden aiheina, mutta kuka tätä levyä tarvitsee? Hyviäkin kappaleita on mukana, mutta melko linjaton tämä on, joten eiköhän se oikea segmentti ole LP:n matriisiviestin mukainen porukka - tuo viesti kuuluu: "There are some 'not well' people in this world... And you are one of them."

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 1/1990)

BORN BAD Vol. Four
(Born Bad BB-004) -89
A (1) Buddy Love - Heartbreak Hotel (2) The Shades - Strollin' After Dark (3) The Spark Plugs - Chicken (4) Nat Couty & The Braves - Woodpecker Rock (5) Ward Darby & The Raves - Safari (6) Shorty Long - Devil With The Blue Dress On (7) The Red Crayola - Hurricane Fighter Plane
B (1) The Standells - Barracuda (2) Richard Berry & The Pharoahs - Louie, Louie (3) The Tune Rockers - Green Mosquito (4) Duane Eddy & The Rebels - Girl On Death Row (5) The Rumblers - Boss (6) Bill Allen & The Backbeats - Please Give Me Something (7) Alfred E. Neuman - It's A Gas

Heh heh, naureskelin itsekseni, kun huomasin, että olen hellittänyt rahaani aika lailla näihinkin biiseihin originaali-45:na. "Born Bad" -levyillä pyritään tuomaan julki kappaleet, joista kulttibändien kulttibändi The Cramps on pöllinyt, tai biisit, jotka he ovat coveroineet - mukana on myös heidän lemppareitaan. Sarjan kolme ensimmäistä osaa ilmestyivät jo 1986, ja ne ovat yhä saatavilla. Crampsillahan on makua hieman jätekamaksi luokiteltavaan musiikkiin, joten tämän nelos-osan matskukaan ei ole yksiulotteista paskaa, vaan erinomaisen nautittavalta kuulostavaa roskaa - tosin mukana on oikeastikin hyviä kappaleita, osa jopa hittejä.

Jos en rupea tiristelemään, millaisen vaikutuksen ko. yhtye on minuunkin tehnyt ja tarkistan tämän kokoelman pelkästään kokoelmana lauluja, kuten olen jo ehtinyt tehdäkin, jää hieno jälkimaku. "Born Bad" -levyt ovat upeita koosteita, vaikka materiaali on pitemmälle ehtineelle diggarille jo tuttua. Soundit nimittäin ovat erinomaisia, ei sivurohinoita. Crampskin julkaisi 29.1.-90 uuden "Stay Sick" -albumin Enigma-merkillä (ja 45:n "From L.A. With Love"), mutta en lankea kelaamaan sitä ja sen ei-niin-ihmeellisyyttä. Pornoroskarokkia kuitenkin.

"Born Badeissä" on kuvitetut, avattavat kannet ja etukannessa komeilee (?) aina piirretty vähäpukeinen naishenkilö. Kansitekstit kertovat jotain artisteista sekä ns. "Cramps-yhteydet", joten minun on turha niitä linkkejä kelata.

Levyltä löytyy karmean kehnoa ja raksuttavaa - ja rakastettavaa - rokkia, r&b:tä, instroja sekä noveltyjä, kuten Mad-lehden flexinä v. -59 ilmestynyt Alfred E. Neumanin esittämä ilmavaiva-biisi "It's A Gas". Urut ja tyhmä laidback-biitti soi, kunnes: - it's a gas, braab! Pieruko vai röyhtäys? Ottakaa itse selvää, "Desperate Roc & Roll Vol. 4" omasi saman kappaleen, ja esittäjäksi mainittiin Fredale Mannew. Minusta kuitenkin tuntuu, että kun William Gaines repi kauhusarjoistaan saamaansa puukkoa nivusistaan, hän näki jossain kuvan rockabilly/kantrilaulajasta Lattie Moore. Tämä Moore on nimittäin identtinen Alfred E. Neumanin kanssa - tarkistakaapa vaikka Mooren "Juke Box Johnny" -LP tai White Labelin "Rock & Roll Let's Go" -LP:n kansi. Neumannihan se, sama hämmentynyt ilmekin. Mikäli tämä lasketaan instroksi, niitä löytyy muitakin: A2, 5, B3, 5.

Räkäisin on The Shades, joka omaa hurjaa foninföönausta ja garagemaisuutta. B3 ja A1 - ei instro - tuli käsitellyksi "Cough Syrup" -pökäleen arviossa, joka voi olla tässä lehdessäkin. Omituisin, suorastaan surrealistinen instro "Safari" tuo mieleen taulun maalaamisen. Olisiko tämä eksoottinen latautuminen tundralle tuloon? Epävireisenä mennään, heput tuntuvat saapuvan studioon (?) yksi kerrallaan ja saavat soittopelinsä kuulostamaan aivan muulta kuin niiden on totuttu kuulostavan. Palapeli kootaan ja lopussa jopa svengataankin, kun "Tribesmen" saapuu sikakuorona hoilaamaan taustoja kuin neljä seonnutta Harry Belafontea. Rumblersin "Boss" on eräs instro-friikkien suuresti arvostamia biisejä. Sinkulta Downey 103, ja tekihän tämä kalifornialaisbändi jatkolevynkin, "Boss Strikes Back". Tämä taidettiin julkaista myös Dot-merkillä ja bändi levytti Downeyllekin 10 sinkkua hajoten 1965. Kappale on ns. "garage"-klassikko, alansa arvopylväs. Foni ja kitara kiertävät maanista kehää.

B1 on tämän suositun garage-punk -bändin eräs hohtavimpia hetkiä. Suurin hitti oli "Dirty Water", jota varsinkin engelsmannit Canvey Islandilta ovat coveroineet, mm. Inmates. Jonkinlaista psykedelistä happopunkkia esittävä Red Crayola ei osannut soittaa pätkääkään, mutta jostain syystä heidän International Artists -levyjään pidetään suuressa arvossa. Yhtye kuulostaa juopuneelta filharmonikko-orkesterilta, ja tuo teksasilainen, legendaarisenakin pidetty IA-merkki sylkäisi ulos suurimman valttinsa (Roky Erickson & 13th Floor Elevators) ohella peräti kaksi Red Crayola -albumia ja bändi jopa "palasi" areenoille 70-luvun lopulla. Ehkä tämä kappale ei kuulu BN:n toimialaan, mutta jotain syövyttävää viehätystä siinä on.

Duane Eddyn viivähtelevä, vailla twangia oleva Lee Hazlewoodin laulama epätoivoinen jd-tarina B4 on huono kappale, jossa on hyvät sanat. Oikeastaan ne ovat ironiset. Tutuimpia levyjä ovat rockabilly-seksuaalisuuden klassikko B6 sekä Berryn alkuperäinen "Louie Louie". hienostunut Karibia-versio, eikä hänkään osannut tavata "Faarao"-sanaa.

BN:n lukijoille kiinnostavimmat makupalat jätin viimeisiksi. Shorty Longin (ei se läävänmakuinen valkoinen kantriäijä) A6:sta teki toden totta sen onnistuneimman version Mitch Ryder & Detroit Wheels. Shorty lepää hitaahkossa shufflessa ja kitaristi matkii Jimmy Spruill -tyyliä (vrt. W. Harrisonin "Kansas City"). Nat Couty sen sijaan on todella omaperäinen ya-hoo, sillä luulin häntä valkoiseksi, mutta mieshän on musta kuin noki. Nykyisin hän kuulemma laulaa Charley Pride -tyylistä kantria, ja tämä -58 Chicagossa äänitetty Fox-merkillä kajautellut "Nakke Nakuttaja Rock" on aivan hillitön. Nat vetää silkassa rockabillykompissa näitä Naken "aha-ha-haa-haa-a-ha-ha-haa-haa" -käninöitä ja kuulemma tuon Fox-kiekon kääntöpuolikin ("Won't You Come Along With Me") on samantyyppinen pöristys. Toisaalta ei ole ihme, että musta kundi heittää rockabillyä, sillä mielestäni useat Chuck berryn varhaiset Chessit ovat samanlaista rockabilly-biittistä niittoa. Spark Plugsin "Chicken" on levyn oma lempparini, yksinkertainen tyhmä kappale, joka kiteyttää koko amerikkalaisen miehisyyden kanaan: "I'm going home, going going going gone... And my baby cooks a chicken for me, brrrp-brrrp-boogey!" Kana kelpaa niin keitettynä, paistettuna... miten tahansa. Tämä siistinnäköinen orkesteri levytti peräti LP:nkin ja kappale on hyvin rujohkosoundinen hieman 60-luvun alun Midwest-bändit mieleen tuova paukuttava rymistys.

"Born Bad" -levyt toimivat siis omillaankin ilman Crampsin trampoliinia. Tässä ei ole nykyisten "kolmos-otto" -levyjen tapaista hämmennyksen makua, lusikka sulaa soppaan muutenkin. Erinomaista, joskin hieman monentyyppistä musiikkia, ja eipä Nat Coutyakaan taida pahemmin uusintajulkaisuilta löytyä. Suosittelen näitä koosteita Cramps-fanien lisäksi yllätysten ystäville, vaikkakin juuri tuo Cramps-normisto luo vahoille monia jo "liian" tuttuja kappaleita. Miellyttävänä en tätä Vol. 4:ää pidä, mutta voih! Ne hupaisat hetket tämän levyn parissa! Vol. 5 lienee työn alla, ellei tätä luettaessa ole jo tullut, sillä versioihan Cramps uusimmallaan mm. Perkinsin "Her Love Rubbed Offin" ja Macy Skipperin "Bop Pillsin", josta uutuus-LP:lleen tuli nimikin. Stay sick. Born GLAD!

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 1/1990)

THE LEGENDARY STARDUST COWBOY
Rides Again
(New Rose 184) -89
A (1) Relaxation (2) I Ride A Tractor (3) Someone Took The Yellow From My Egg (4) Pahrump (5) World's Worst Titles (6) Red Telephone (7) Idiots Running Sideways
B (1) Arise! (2) Red Eyes (3) Saturn (4) Rubber Hits The Road (5) I Love My Bed (6) New Jersey Turnpike

KING USZNIEWICZ & THE USZNIEWICZTONES
Teenage Dance Party With...
(Norton ED 208) -89
A (1) Surfin' School (2) Cry On My Shoulder (3) Wild Little Willie (4) Papa-Oom-Mow-Mow (5) This Should Go On Forever (6) Yukkum Yukkum
B (1) Little Latin Lupe Lu (2) Greenback Dollar Watch & Chain (3) Little Dead Surfer Girl (4) Tappin' That Thing (5) The Crusher (6) Sapphire

Friikki-levyjähän nämä ovat, Ledgen "Rock It To Stardom" arvioitiin BN:ssä takavuosina ja tämä peijooni meni ja teki uuden levyn! 60-luvulla Mercurylle "Paralyzedin" sekä pari muuta sinkkua (viimeinen oli omituinen viihdekokeilu 30-päisen orkesterin kanssa!) tehnyt "kaikki villin lännen ja avaruuden välillä on skeidaa" -mies ratsastaa uudella levyllään tuttuun tyyliinsä. Hurjien purkaustensa ja sosiologisten kommenttiensa lomassa hän laulelee myös viihteellisiä kappaleita kuten "I Love My Bed" ja puhaltimiakin on mukana. Turha alkaa selittää kappaleista, levy on omistettu Scotty Volmerille, kuka hän sitten olikaan ja äänitetty kaliforniassa. Jos Ledgen kananmunasta on vohkittu keltuainen, hän ainakin voi kerrankin lyödä itsensä läpi tällä levyllä universaalisesti - miehessähän on omaperäisyyttä, jota muka on nykyisissä pop-yhtyeissäkin, vaikka näin ei ole. Kiitokset New Rose -yhtiölle näiden Spider-merkin kappaleiden kuulolle saattamisesta, ja eihän Ledge aivan hiljaa ole ollut singlen "Standing In A Trashcan Thinkin' About You" jälkeen. Tämä on höyrähtänyttä huutoa ja tunnelmakollaasia, milloin rockia lipussa, milloin akustisena tai puhaltimien pitämänä. Ei todellakaan ole kuin yksi Ledge, ja hän on niin rakastettava ja leppoisa kundi nimeltä Norman Carl Odam. Entäpä King Uszniewicz? Tässä on musiikin historian huonoin levy, jota olen soittanut paljon. Yhtye soittaa niin kehnosti - ehkä tahallaan tai tahattomasti - että tästä rupeaa vähänkään tunteita omaava ihminen pitämään lujasti! Soittajat ja soittimet ovat epävireessä, soundi on karmea, laulaja Ernie Uszniewicz ja kolme biisiä laulava "kitaristi" Logjam "Lurch" Patterson antavat vankan kommenttinsa siitä, mitä laulaminen on. Nyt tulee ainakin selväksi, että jokainen voi laulaa - soolona tai taustakuorona, kuten tälläkin levyllä. Tuo taustakuoro on oikeastaan erinomainen! Ja kun kitarat ja fonit on viritetty miten sattuu (ei kai niitä viritetty?), soundi on aivan hillitön! Porukka heittää rockabillyä, surfia, instroja ja slovareita. He ovat maineikaan Cub Kodan aivoitus, sillä hän on vastuussa näistä tuotoksista. Kappaleet on äänitetty 1973-76, ja A1-2 julkaistiin aikoinaan sinkkuna. Itse kuulin sen Acen kokoelmalta "Cub Koda's Crazy Show" ensi kertaa, ja tuolla levyllä oli Kodan löytämä outo jätelevytys "Yukkum Yukkum" vuodelta -59, jonka esitti Punk Carson & The Chucklers. Uszniewicztones esittää kappaleen raikuvasti. Kingin nimi piti kuulemma tavata kuten "You-sneb-bitch", mutta muitakin versioita löytyy: kannessakin on King Usandwich & U-Tones. Jos nykypäivänä voi jotenkin olla "erilainen", kuten kaikki sanovat olevansa - olematta - niin King Uzin diggareilta se luontuu - kuunnelkaa Danny Zellan "Sapphire" ja Uzin versio putkeen, eegah! Pölhöfani tönkää, kaikki YRITTÄVÄT ja kaikki LAAHAA. Mestarillisesti! Olisiko tämä sitä rock & rollia? Ainakin tämä lahjattomien (?) muusikoiden talletus vie mukanaan huumorintajuiset ja repsakkaat ihmiset, tosikoille ja sinfonioiden harrastajille tämä on sirkkeliä otsaan. Mielestäni nämä huonot ja karmeat Uz-biisit, jotka siis kahta lukuun ottamatta ovat ennenjulkaisemattomia upottavat suohon nykyrockin. Vinyylimaniaa ja sen narkkausta. Kuten Cub Koda toteaa, rock & roll ei ehkä koskaan enää kuulosta tältä, ja hän on oikeassa. Minäkään en luopuisi tästä levystä ikinä, ellei Suuri elämää lipova muutos sitä vaadi. Se ei vaadi - ja levyn party-elementit ovn testattu: osallistujat olivat mukana täysillä! Maailman huonoin paras levy.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 3/1990)

OILING BOILING RHYTHM & BLUES BAND
(Andania ANLP 4) -89
A (1) Busted (2) Man That's All (3) I'll Go Crazy (4) Matchbox (5) I Don't Know (6) Danger Zone
B (1) That Mellow Saxophone (2) Linda Lou (3) Choo Choo Boogie (4) Stand Back (5) God Bless The Child

Matti Oiling on maamme veteraanirumpaleita, useita rumpuoppaita ja jopa Rumputunti-videonkin tehnyt varsin taitava palikoitsija. Hän on kuin Tähtien Sota II: Imperiumin Vastaisku -elokuvan vuori nimeltä Jabba, joka itse asiassa on suuri tietäjä ja Isä Maa. Kuitenkin tämä levy jää vain Oiling Boilingin käyntikortiksi maailman kosmopoleihin. Tuotteesta puuttuu vain nuotit ja opaskirjanen. Opintolevykö? Sinnepäin, sillä mitä olen oilingpoilinkin keikalla nähnyt, kyse oli lähinnä jammailusta, ja kapakka tuntui kuin istuisi sohvalla kotonaan kuuntelemassa Juha Jokisen "selostusta".

Oiling ei mitenkään erityisesti tuo itseään esille (keikoillakin hän vetäisee vain yhden soolopaukutuksen esittäen mm. Gene Krupan tyyliä) tai lyö lööppiin. Kuitenkin tästä ammattitaitoisesta levystä aistin jotain aivan muuta kuin sitä, mitä käsitän Rhythm & Bluesilla. Tässä on nyt viety r&b kabinetteihin, joissa tavallisella, elämää kokeneella r&b-diggarilla tulisi oitis konkurssi, jos putelin tilaisi. Akateemisuus vaivaa levyä, blues ei olekaan fiilis tässä ja mielestäni tämän fiiliksen tavoittavat jotenkuten fonistit. Mitään näkemystäkään näihin cover-versioihin - tuttuja r&b-diggareille - Oiling Boiling ei tuo, joten on kyse samantyyppisestä jutuista kuin se, kuinka esim. Diamonds vesitteli mustien lauluyhtyeitten matskua 50-luvulla. Ammattitaito saa tässä juuri sen negatiivisen merkityksen, hierovassa & huonossa valossa. MUSIIKKI on suodattunut oudon taikatempun avulla hengettömäksi kuulostaen steriililtä ja tunnelma on kuin kättelisi kirurgia - tiedättehän te lekurien kädet...

Laulajana toimii Eero Raittinen, joka nyt viimeistään todistaa halunsa esittää tällaista kamaa - onhan hän sitä ennenkin tehnyt mm. Hillel "Union" Tokazierin kanssa - mutta samaan hengenvetoon on todettava, että Eeron täytyisi jo ymmärtää, ettei hän yksinkertaisesti saa aikaan tulkintoja. Kieli leikataan aina keskenkaiken pois, ja jos hän välttämättä haluaa levittää ihmisten korviin rupsuja, hän voi tehdä ne miellyttävästikin - esimerkkeinä levyltä parhaiten onnistuvat A6, B4 ja paras B5, jossa Eeron tulkinnasta voi nuuhkaista etäistä tunnetta.

Edesmenneen N.O.-kitaristin Specialtylle aikoinaan kärisemä B1 on yllättävä valinta levylle, mutta onpahan myös palliton versio, kuin kalanruoto verrattuna Royn korahduksiin. Niin, erinomaisesti taidolla soitettua, mutta hampaattomalta kuulostavaa N.O.-tyylistä kamaa "oulunkylän" kautta. Taitoa on, muttei löpöä. Ehkä tämä on hitti Filippiineillä...?

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 3/1990)

HONEY B. & THE T-BONES
On The Loose
(Sundance SU 9002-2) -90
A (1) Shadowman (2) Jelly Roll (3) Poison Train (4) Chili (5) Poor Boy (6) Laika
B (1) Mighty Vision (2) The Poodle (3) Trick Or Treat (4) Dirty Boogie (5) Hold The Wind

OMAR & THE HOWLERS
Monkey Land
(Provogue PRL 70131) -90
A (1) Monkey Land (2) Tonight I Think Of You (3) Big Town Shakedown (4) Free In Jungle (5) Night Shadows
B (1) Modern Man (2) She's A Woman (3) Loud Mouth Woman (4) Dirty People (5) Ding Dong Clock (6) Next Big Thing

Näyttää siltä, että hunaja völlähtää yli rajojen luiden kalistessa komerosta. Pohjatyöt on tehty, nyt alkaa potun nosto ja jo pidemmän aikaa Honey B. & The T-Bones on ollut vapaa suppeista label-teipeistä. Pienen poteron kuumuus sai raikasta ilmaa, mutta juurekas amerikkalainen blues- ja rock-musiikki on edelleen astinlautana - toivottavastu barrikadien yli. En ole lainkaan ällistynyt, kun yhtyeestä on pidetty ulkomaillakin. Siksi vanttera ja pistävä trio on parhaimmillaan, eli silmitysten yleisön kera. Uusista suuntimista vihjaa myös seikka, että levy on äänitetty ulkomaiselle levymerkille Bremenissä ja sitä jaellaan Skandinavian lisäksi Keski-Euroopassa ja Kanadassa. Sundance-levymerkin vetäjäkin näki bändin nimenomaan keikalla, ja sopimus syntyi oitis, trio ei vetkutellut vastaan.

Itsekin kuulin "On The Loose'n" topakkuuden ensin juuri keikalla ja olinkin hieman että höh, kun iskin levyn soimaan. Livenä suorastaan rajulta garage-rockilta kuulostanut A1 onkin tällainen Byrds-mainen folkkispoppi, lennokkaan heleä ja trion "Queen Bee" -albumin "Neighborhoodiia" muistuttava kujerma.

LP:t ovat yhtyeelle ns. käyntikortteja, en ole niitä juurikaan jaksanut kuunnella, sillä keikkahehkua ei ole kyetty saamaan vinyylille ja tuskin se onnistuisi edes live-albumin avulla, sopertelemattakaan esim. live-videosta. Ei, trion jujuna toimiva roots-rockin ja bluesin sellomainen moulinex-pikasekoitus ei kasva kontrabassoksi koska ei näe sitä rajatonta pyykkiä, joka ämyreistä sähähtää keikalta, vaikkei yhtyeellä mitään varsinaista efekti-showta olekaan, ellei nyt mukaan lasketa aina säihkyvää Honey B:tä, jossa katsomista piisaa. Trion soittama musiikki on ikuista janoa, klubimaista ja tiivistä potkua arkeen. Ainakin T-Bone tuntee nämä jutut sisuksissaan asti, ja ehkä siellä onkin mainittu moulinex, koskapa hän onnistuu sekoittamaan eri tyylilajeja ja paikoin puristamaan niistä olennaisen ulos tähdäten cocktailin kulkemattomille poluille. Makumieltymyksistä riippuu, miltä tuo cocktail maistuu. Rockabilly, pop, country-blues ja räntät ovat "On The Loosella" reikiä samassa vyössä. Yhtye ei kuitenkaan ole mikään viikonlopun irrotteluorkesteri - bändihän on yksi ahkerimmista keikkailijoista maassamme.

Seppo Elonen on kommentoinut T-Bonen eli Esa Kuloniemen laulusignaaleja usein ja totta, ettei Esalla ole luontaista hiekkapaperiääntä. Siksipä hän kuulostaa monasti käämittömältä, mutta kuunnelkaapas kiekon ainoa akustinen country-blues, Robert Wilkinsin "Poor Boy" - hienosti menee! Esa onkin edustavimmillaan juuri tällaisissa biiseissä, myös aiemmilla levyillä on ollut hyviä näyttöjä. Hän tuntee kitarat ja onkin aika epeli niitä soittamaan. Liittäisin slide-nau'utuksen "Chili" ikäänkuin introksi "Poor Boy'hyn". Ei minua kuitenkaan hänen mahdollinen vääntynyt äänensä rassaa, sillä tuossa kitaroinnissakin on ihastelemista.

Miksiköhän sitten Honey B. komeine bassoineen suorastaan rääkyy solistikappaleensa keikoilla? Tiedän, että hän pystyy puurtamaan luonnonäänellään varsin aistikkaasti. Kuningatarmehkun väkinäinen "ilkeys" on kuin kaupan hyllyltä, mutta paria poikkeusta lukuun ottamatta moista kärinää ei "On The Loosella" kuulla.

Rajuimmat urat ovat huh-hah-vihdonta "Lonesome Train" -tapaan eli A3, jyräävä "Dirty Boogie" ja nasevaa funkya kitaraa säpsyttelevä B1 sekä Young Johnny Watsonin "Space Guitarin" mieleen tuova instropaukaus B3. "Laika" puolestaan ei yksinkertaisesti istu levylle, kyseessä kun on rautalanka-instro. "Poodle" on jonkinlainen tanssivillityskappale ja A2 muistuttaa B1:tä. Lienee selvää, ettei mitään intellektuelleja sanoituksia kuulla. Paras kappale on kuitenkin trion sovitus traditionaalisesta "Hold The Windistä". Siinä jäi makkarapiiras jäähtymään, enkä muistanut koko lärsyä kuin vasta muutaman päivän päästä, jolloin se viestitti olemassaolostaan hajusignaaleilla. Tämä albumin pää- ja päätösbiisi on uhmatulien valelema suuri tunne. Little B soittaa tom-tomeja tussukapuloilla ja kummaa selittämättömyyttä tässä kaksinlaulussa on. Mistään pierun pidättelystä ei ole kyse.

"On The Loose" on vähintäänkin nimensä veroinen LP, ehkäpä yhtyeen tähänastisista onnistunein. Kokonaisuutena kiekko ei toimi, itsekin panin levyn ns. lihoiksi ja levitin siten eri lajikkeet samalle kartalle komeahkoon kirjoon. Mehiläiskennon kuhina ei ole koordinoitua, yhtyeeltä voi odottaa mitä vaan. Koska ulkomaillakin yhtye on saanut positiivista kannatusta, tarvittaisiin jotain ärtsyä ihmepippuria - tai vaikkapa saunavihta - jotta se erottuisi, seisoisi vinossa muihin kollegabändeihinsä nähden. Niitähän rajojemme ulkopuolella piisaa, ja taidoissakin löytyy. Nykyisinhän suuressa maailmassa ei riitä, että osaa soittaa, esiintyä mukaansatempaavasti jne. Mistähän trio saisi sille luontojaan sopivan gimmickin? Tuo oli kolkko vitsi, mutta onhan "On The Loosessa" ainakin vaihtelevuutta, vaikkei levystä tietääkseni mitään eri tyylilajien opasta ole aiottu, eikä se sellainen olekaan. Puolestani toivon menestystä, ja onnea. Sitä tarvitaan! CD:llä on muuten yksi bonusbiisi...

Vanha Suomen-kävijä Omar & Ulvojansa, he senkun jaksavat ja heihin pätee sama ohjin kuin Honey B:n sakkiin: parasta keikalla. Tämä rohisevaääninen Teksasin iso ukko jää uutuudellaan sutimaan partaansa istuessaan pystybaarissa ja hoksatessaan, kuinka "clean" hänen levynsä on. Että se sopiikin turruttavaksi taustahälyksi lasinkilinän sekaan. Että se onkin ruudikkaan Camel-boots -miehen musiikkia. Miksei nytkään onnistunut? Viimeksihän hän yritti jopa syntikoiden kera ja teki kiertueen Fabulous Thunderbirdsien kanssa. Tuolloin Sky Channelilta tuli haastattelu, jossa Omaria vitutti. Ei ollut videota. Kiertuekamu Kim Wilson myhäili vieressä kävynkokoisena, hänellä oli video.

Omarilla on taitoja niin kitaristina ja harpistinakin, ja tiedän, että hän osaa ladata hidasta bluesiakin eläimellisesti, mutta harmi ettei tuota latausta ole tällä tyhjällä akulla. Omarin jöötimäinen tasataikinatuotanto kääntyy itseään vastaan: visio aladobia suoltavasta putkesta käy esiin. Lisäksi hänen laulutapansa tekee saman: vaikka luontoäänensä onkin ilkeän hunnimainen, se vanuu lampaan määintään, eikä edes mustan lampaan. Minua risoo! Minä olen pitänyt Omarista.

Ovathan nämä soundit nykymittarin mukaan hienot, mutta samaa tyhjiökylläistä iisibiittiä tulvii missä tahansa. Esim. rytmiryhmä Bruce Jones / Gene Brandon on saatu kuulostamaan bostik-liimalta. Hienosti he soittavat, mutta tällä levyllä siihen ei kiinnitä huomiota. Piristeenä on myös paikoin funkahtaviakin kuvioita säppäävä kakkoskitaristi John Inmon. Ei, ei Omar ole mikään monokraatti, mutta hän on pääosassa enkä minä rupeaisi hänen kamreerikseen.

Mihin tie vie, kun A2 on kuin Lacosteessa uitettu John Fogerty/CCR -pala, ja A4:llä muottiin hivutetaan John Cougar Mellencampismia? Juppilaan, ei kuppilaan. Selviä rockeja ovat A3, B5-6... Ja tuskinpa näillä eväillä Omar mikään Next Big Thing on, kun body on merilevässä ja kengät savessa. Rockabillyyn päinkin hurautellaan "Modern Manilla" ja B-puolelta löytyy pari ränttä-r&b:hen juonivaa ohdakkeisuutta. Nimikappale voisi olla pintadiscojen "kovien kundien" hitti, valmiiksi revityt levikset vain harsoilisivat.

Tussusta levystä nouseekin esille "Night Shadows", kantripopslovari, levyn erottuvin ja aistikkain kohtaamo, ns. valomerkkibiisi. Pieni on Omarin kuutiojuuri genren parhaimpiin verrattuna, eikä levystä jää edes jälkimakua. Omar & The Howlersin uutuus ei muuksi muutu vaikka voissa paistaisi. Whatty pity...

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 4/1990)

PSYCHO SERENADE (Beware 666) -89
A (1) Ganimian & His Orientals - Come With Me To The Casbah (2) Nanine - Souie Baby Souie (3) Red River Dave - California Hippy Murders (4) The Five Du-Tones - Shake Your Tail Feather (5) The Riddler - The Riddler (6) The Social Outcasts - Mad (7) The Starfires - Three Roses
B (1) Phil Phillips - The Evil Dope (2) Bobby Stantons Sextet - Scree... Argh (3) Homer Denison J.R. - Chickie Run (4) Art Roberts - Terrible Ivan (5) Bruce Culver - Square Record (6) Buddy Bow - Twistin' In The Jungle (7) The King - Arms Ten Feet Long

Hokemus "ovet avautuivat Eurooppaan" on avannut myös pienempiä, mutta sitäkin lujempia ukseja. Saammekin nyt kuulla serenaadeja hullujenhuoneelta. Siltä tämä uusi Beware-merkin sekasotku kuulostaa, ja kieltämättä kappaleet voisivat sopia luomiensa mielikuvien turvin taustahälyksi vaikka tuonne Oulunsuun suljetulle... Yritän vain sanoa, ettei levyntekoon johtava kesyttämättömien sähläysten ja sattumusten summa useinkaan ole mikään vakava tai taiteellisuutta omaava prosessi. Bewaren britit ovat pitäneet tuon mielessään ja tämä kolmas, pedon luvulla varustettu koostuma (muistanette "Wavy Gravy" -kokoelmat? Kuinka voisitte unohtaa ne?!), johon tämän bootlegin sisustusarkkitehti on valinnut laput silmillä eriasteisia estereitä ja rasvaa tiriseviä tyrännytkyttäjiä. Koska kappaleiden välissä on useimmilla levyillä ns. hiljainen kohta, arkkitehtimme on päättänyt tehdä yllätyksen ja mättänyt nuokin tilat täyteen pornahtavia freak-mainoksia, jotka hän lienee reelannut joistakin elokuvista ja radio-ohjelmista; varsin härskiä ja sikamaista kuultavaa. Kappaleet ovatkin sitten kahta lukuun ottamatta typeriä - ja typeriä useimmiten siten, että ne muljahtavat ylösalaisin: hauskoiksi, tai muuten vain aivan toisenlaisiksi kuin mitä niiden aikoinaan tarkoitettiin olevan. Lienee selvinnyt, että tämä on varsin perverssi levy, mutta sopii juhlintaan. Minkä juhlintaan, onkin toinen juttu... Tuskin kukaan tätä selvinpäin jaksaa kelailla, mutta yritetään. Varttuneemman ja vakavamman väen tämä levy saa etsimään lähintä tyhjennysastiaa. Lieneepä levyn sisustusarkkitehtikin ottanut muutamatkin neuvoa antavat, kun on sokkona sorkkinut tällaisen köksän, lieneepä hepulla hiukan "välähdellyt".

Bewaren luottaminen siihen, että 80-luvun lopulla auki revennyt sosiaalinen tilaus tämmöisille sika-näätä -levyille (trash) jatkuisi voitokkaana ei kuitenkaan pidä kutiaan: suurin osa (musiikkiakin tekevistä) ihmisistä on terveitä, harvassa ovat hullut. Nyt hulluutta yritetään istuttaa terveisiinkin, mutta minimaaliseksi tämän levyn myynti jää, sillä kappaleiden noveltymaisuus ja vielä nimenomaan julkaisuajankohtaansa liittyvänä ei välttämättä omaa bensaa nykyaikoina. Erikoista ja poikkeavaahan tämä on, ei käy kieltäminen, mutta silti: tämä on Bewaren surkein kokoelma aikoinaan surkeiksi luokitelluista "sävelmistä".

Riettaita viettejä ja himoja puoleensa imevänä Bewaren heput pitävät myös rajunpuoleisesta kansikuvituksesta. Nytkin löytyy hirnuvia mainosleikkeitä, pornoa, saastaa. Kirjasintyyppinä suositaan polka-merkkejä, joita tosin käyttävät muutkin tällaisten koosteiden sekoittelijat. Voihan leikitellä ajatuksella, että esim. George Bush käyttää näitä makuuhuoneensa soundtrackina. Onhan hänelläkin omat "pimeät nurkkansa" - ja niin on minullakin sairaalloinen jano sleazeen, romuun ja tirkistelyyn. Viimeksi mainittu ominaisuus kun on hyvinkin yleistä ihmisissä huolimatta siitä mitä tiirailee - lintujako? "Hupailua" tarvitaan muuten tylsiä ärsykkeitä pursuavassa yhteiskunnassa.

Kuten jo totesin, voisimme olla hullujenhuoneella ja nähdä kuinka hoidokit kaappaavat ruokakärryn, "Scree... Argh!". Bobby Stantons Sextetin surkea, urkuvoittoinen instro on levyn pohjia. Taustalla miesääni urahtelee erilaisia jarrutusääniä ja selväähän on, että konstaapelit kutsutaan paikalle. Liekö Bobby itse tämä raakkuva höröttelijä? Ei ihmekään, jos poliisin pidätyskyky heikkenee ja housut ovat märkinä ja kadut kosteita, kun moisia hättivättejä liikuskelee taajamissa. Poliisejahan kusetetaan julkisesti kadulla ja siinä on puhdistuslaitoksella töitä. Muuten, ennen B2:ta korville ryöpsähtää kovaa kiroilua ja tussuilua, kun herrat Jerry Lewis ja Dean Martin yrittävät mainostaa uutta elokuvaansa.

Entä Naninen A2 tai The Riddler eli arvuuttaja? Hourulakamaa, Nanine jäkättää poralla ja oikein porukalla kuulijaparan päähän käkätystä. Jude-harppukin soi ja Nanine lienee savessa tarponut chipmunk, omaahan hän nerokkaita sanalohkaisujakin kuten "oink-oink". Riddlerin novelty on kysely, potilaana lienee Arvuuttaja itse ja kysymykset ovat hoopoja. Laulua ei ole, ja lieneekö Esko Linnavallikin tämän kuullut, kun hän salanimellä Jammu & The Monsters teki singlen "Jammu! Jammu!" (Scandia 555)? Samanlaista tolloutta sekin on.

"Scree... Argh" -instron lisäksi löytyy kaksi muutakin samalla ladulla pökkivää: A1 ja A6. Yhteisenä näissä on itämaisuus. A1:llä kipitetään kaapuun piiloutuneena jossain paskaisessa basaarissa fonin ja hepinkohottajapillin säestyksellä, kun taas A6:lla hoitolaan otetaan vastaan uusi "kyky". Tämä rämisevin kitaroin sohaistu biisi pyrkii tunnelmoimaan sillä, miltä kuulostaa kun jepellä ns. pimahtaa. Taustalla karjuvasta äijästä lähtee muuten onomapoeiittisia, korahtelevia kirkaisuja. Mies parka.

Levyn lääkärinä on tietenkin Phil Phillips, joka kertoo esimerkkitarinan siitä, kuinka käy kun joutuu koukkuun. Paskamainen kohtalohan tarinan "sankarilla" on, ja Phil on tietenkin sama Phil, joka teki "Sea Of Love" -hitin... heh-heh, eiköhän tämä Phil ole "Sea Of Koka" -miehiä? Folklorea kantrin ja Jimmie Rodgersin sävyin tarjoileekin Red River Dave akustisella balladillaan hippilahtauksista, melkoinen veikko tmä Dave - rupeaapi lopuksi oikein jodlailemaankin. Homer Denison nuoremman autohurjastelusta varoitteleva B3 antaa laskuvetisen viestin: "parempi olla elävä mamari kuin kuollut hurjastelijakovis." Homerin "lahjat" ovat P. Väyrysen runonlausunnan luokkaa, eikä se taida elämä rapoista olla mamiksenakaan. Amerikkaan emigroituneen entisen Karpaattien neron, Art Robertsin vampyyri-novelty öristelee transsylvanian-englannilla silmät punaisina ja fonitkin piereskelevät helvetinhouruja. Taannoinhan se Helvettikin löytyi Tallinnan liepeiltä, sanovat. Joku hole, reikä, josta kuuluu "kadotettujen valitusta". Kuuma mesta. Buddy Bowilla on täytynyt olla vakaa pokka, mikäli hän B6:lla on tosissaan yrittänyt tanssilevymarkkinoille. Tämä viidakkotwistaus kokoaa yhteen heimot ja eläimet eikä sitten muuta kuin twistiksi. Noveltyhan tämäkin on, ja äänentaso rupua.

Entäpä mysteerinen The King? Elvispä tietenkin, ainakin mikäli uskomme siihen huhuun, että Elvis ei ole kuollut, vaan majailee ties missä. Tämä King kortteeraa ilmeisesti hourulassa ja on onnistunut livahtamaan puuceen taakse selvittämään tuntojaan - rahina ja äänentaso on karmeaa, hirvittävää... King on melkoinen "virtuoosi", hän ei osaa soittaa eikä laulaa - arvelen myös, ettei hän osaa edes puhua, mitä nyt haikailee ja kurnuttaa. Höh, tarkistin piruuttani "Desperate Rock & Roll, Vol. 8":lta W.L. Horningin nimiin merkityn "laulun" nimeltä "Kiss Me Baby" ja eikös perhana ole tämä Horning sama kunu, joten oikea henkilöllisyyskin paljastui. Sen merkitys musiikkihistoriaan on tietenkin mullistava, eikö vain? Yht surkeaa levytystä ette taatusti ole kuulleet!

Kun on nauraa rohotettu, käydäänpä käsiksi levyn kermakkoon. The Starfiresiä olen aiemminkin kuullut, ja vaikka kopsuporukalta vaikuttaakin, olen pitänyt. Eiköhän tämä ole sama lauluporukka kuin Jackie & Starlites, ainakin soundi passaa. (Äärimmäisen epätodennäköistä - lat. huom. eli JR). "Three Roses" on (jälleen; ks. BN 1/90 "Cough Syrup" -arvio) toisinto toisin sanoin The Dominoesin "The Bells" -ulvahtelusta ja soololaulaja pyrkii ylittämään itse Clyde McPhatterin, mutta ei onnistu, vaikka likeltä liipasee. Ehkä seikka, miksi Starfires - vaikka vertautuukin Dominoesiin/Driftersiin - omaa purevuutta on taustojen poikkeavuus: pääosissa on tanakasti maadoitettu kitara, joka pyrkii matottamaan laulusolistin melkoiset äänivuodatukset ja valitukset.

Sokkopoimintaperiaate on liimannut levylle myös yhden tanssivillityskappaleiden kovimmista klassikoista: The Five Du-Tones ei kursaile, "Shake A Tail Feather" on yhä se styge, jonka soitan jos joku haluaa näytteen 60-luvun alun lukemattomista tansseista. Kappaleen syntyynhän oli osansa myös Andre Williamsilla, joka sivumennen sanoen pulikoi esiin nykyisin liki joka BN:ssä. Hurja ryskehän tämä on, yhtyeellä on ekstaattinen meno ja sääli vain, että tämä One-Der-Ful! -merkille levyttänyt yhtye poksahti yhdessä yhtyeen jäsenten maksojen kanssa aivan liian varhain. Sitä viinalla lotrausta... Tässä on kuitenkin ns. tanssivillitysten "sampler", ja yhtyeestähän sekä myös näistä tanssivillityksistä Pekka Talvenmäki kertoi mainiossa Land Of 1000 Dances -juttusarjassaan taannoin - Pekka mainitsi, että kappaleesta on levytetty yli 50 coveria, joten huh huh! Suurelle yleisölle tunnetuin versio lienee Ray Charlesin Blues Brothers -leffassa esittämä luenta. Turhan usein tämä ei ole tullut vastaan kokoelmillakaan... Nyt olisi mahdollisuus kuulla.

Riettain "esiintyjä" hyppää eetteriin kuitenkin Kingin "biisin" jälkeen. Tämä on viimeinen syy antaa ylen: mustaihoinen katurappari, joka yahoo, antaa karmivan demonstraation katuhullun jive-slangista. Mies päästelee suustaan riimitettyjä perversioita, kuuluttelee porttoja, peniksiä, imeskelee... Saastaista, lieköpä täällä moisia sällejä sivukujilla?

Tervejärkinen ja vakava musiikinharrastaja tuskin sulattaa tällaista kaatopaikkakoostetta, mutta mikäli omaa hurtin mielenlaadun, sietokyvyn ja rutosti huumoria, koitoksesta selviää - ja kavereitakin tällä voi viihdyttää. Valjuin osa tämä kuitenkin on, tartuntavaaraa ei piile lähimaillakaan, ja tuskinpa pari aivan oikeasti hienoa kappaletta riittää rahapussin keventämiseen. Mikseivät muuten hoksanneet simauttaa Big Jay McNeelyn "Psycho Serenade" -peijoonia (Swingin' 618) tälle? Vekkulihan sekin on... Mutta ehkäpä suljetulla säilyy rauha paremmin...

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 4/1990)

GENE VINCENT
Important Words
(Rockstar RSR-LP 1020) -89
A (1) Maybelline (2) You Are The One For Me (3) High Blood Pressure (4) Lonesome Boy (5) Rip It Up (6) I Might Have Known (7) Beautiful Brown Eyes (8) Important Words
B (1) Crazy Beat (2) I'm Gonna Catch Me A Rat (3) It's Been Nice (4) That's The Trouble With Love (5) Good Lovin' (6) Mr. Loneliness (7) Teardrops (8) If You Want My Lovin' (9) Spaceship To Mars
(Äänitykset vuosilta 1958 (A-puoli) ja 1961 (B-puoli). Kaikki ennenjulkaisemattomia versioita.)

Mitähän nerokasta minä tästä viime vuoden loppuhuipentumana julkaistusta kiekosta sanoisin? Kovahan tämä on, mutta kun Rockstar sai käsiinsä jotain Eddie Cochranin take 541 -nauhoituksia valkatessaan sattumalta kotelollisen Vincentin Capitol-mastereita, niin onko luvassa samanlainen hoopoksi menevä outtake-tulva kuten kävi Cochranin kanssa? Voi hyvä JUMALA, toivon, että ei! Useimmissa tapauksissa julkaistu versio on se paras, mutta lukuisia poikkeuksiakin on. Voikin pohtia esim. onko Eddie Cochranin pieraisukin julkaisemisen arvoinen ja siltä vaikuttaa - Rockstarin sinänsä erinomaisesti (kansitekstit, soundit jne.) tarjolle asetetut tuotteet tekvät kauppansa, mutta jotain tirkistelyn makua ja touhottavuutta moisessa on. Fanien lisäksi löystyy ison lohkon kukkaronnyöritkin. Peeping tom-tom-tom...

Tässäkin levyssä on seikkaperäiset kansitekstit (Roger Nunn), värikuvan omaava etukansi ja äänentaso loistoluokkaa, tulevathan jysärit suoraan mastereilta. Kappaleiden väleissä on studiojorinaa, false-starttejakin tarjotaan, enkä Virginian Äänekkään Kuiskauksen sametinsoraista laulutapaa rupea keilailemaan, sillä Gene oli todella persoonallinen ja selvästi tunnistettava tosi rokkari. En rupea myöskään patistelemaan näitä "löytöjä" yksitellen, ja yleisneuvoksi päteekin, että ne julkaistut olivat kovempia. Näissä "aarteissa" on usein heikkona lenkkinä esim. puutostilat, raot kappaleissa, jos ymmärrätte. Itseäni kiehtoi enempi nuo vuoden -58 kommellukset, joissa loistivat Johnny Meeks, Clifton Simmons, Clyde Pennington, Grady Gwen, Jerry Singleton ja Plas Johnson & Jack Kelso sekä "Clapper Boys", eli Paul Peek ja Tommy Facenda. Taustalaulu uupuu mm. kolmikosta A2-4, ja tässä tapauksessa se jättääkin reiän. Joe Southin säveltämä A6 kulkee hienosti, mutta "Maybellene" on se varsinainen paukku: Plas Johnsonin foni raikaa upeasti ja sovitus on varsin erilainen "Sounds Like Gene Vincent" -albumin versioon nähden - tässä mennään vähän nasta laudassa r&b:tä päin, kuitenkin rock & rollina. "Beautiful Brown Eyes" omaa false-startin, ja nyt, omituisuuksien fanit, nyt! Puhdassoundinen röyhtäys by Gene Vincent! Semmoinen pitkänpuoleinen, braaaAAAaaab. Omistammehan jo mm. Johnny Cashin burppauksen.

Mielenkiintoista kuultavaa, mutta fanikamaa, sitäpä ihtiään.

B-kyljen Karl Engermannin tuottamat nimikkeet paljastettiin 1963 "Crazy Beat" -LP:llä ja usein väitetään, että nämä olisivat höpöä, mutta ehei, aikansa näköisiä katumusharjoitelmia, lennokasta poppia parin jatsikkaan väskynän seuraloimana. Jimmy Haskell Orchestra huolehti taustoista ja porukka koostui vuokramuusikoista, mutta päämiehenä oli nuori kitaristi/lauluntekijä Scott Turner, joka myös haeskeli Genelle levytettävää materiaalia. Turner teki yhdessä maineikkaan John Marascalcon kanssa B8:n, joka ei juuri yllä kovaksi kampuraksi ja olihan Turnerilla myöhemmin kynänsä pelissä myös Robert Gordonin "The Cat Man" -Vincent-tribuutin synnyssä. Varsin kevyttähän tämä jumpruilu on verrattaessa Vincentin aiempiin, mutta miksi niitä tarvitsisikaan verrata niihin?

Olen aina digannut biiseistä B1-2, kujamaisista tupakanhehkuisista yöläisyyksistä, joissa on jatsikkuutta. Näillä levyn versioilla Vincent mokailee, paljon studiojorinaa sopotellaan ja kansitekstiestä selviää Turnerin teesi, että Gene oli "tottunut valmiille", ja duunasi biisit kuten "oli sovittu". En kuitenkaan ole koskaan pannut moista aspektia merkille, sillä Gene jos kuka kuulostaa siltä, että hän panee itsensä likoon ja tulos on sen mukainen. Arvelisinkin, että materiaalin velttous on vaikuttanut Turnerin huomioihin, ei tarvitse kuin kuunnella pari varhaisempaa juttua Blue Caps -ajoilta, ja tajuaa, kuinka mahdotonta on ajatellakaan, että Genelle oikein kynän ja paperin kanssa demonstroidaan, kuinka pitää laulaa.

Pomus/Shuman -työstö B3 on eräs mukavimmista B-kyljen biiseistä, tämän treffipäätöksenhän Marty Wilde levytti 1960 hittinsä "Bad Boy" B-kyljelle. B4-7 ovat marsipaaninnäköistä ajan teinipoppia, käkättävät taustat, kuoro ja muu söpöily ei kuitenkaan hämää: Vincent suoriutuu tästäkin ässä hihassa, sillä kundilla oli ääni. Richard Lesterin v. -62 ohjaamassa "It's Trad, Dad" (eli "Ring-A-Ding Rhythm") -leffassa Gene esitti The Sounds Incorporatedin tukemana valkoisissa nahkakuoseissa "Spaceship To Mars'in" ja tuossa leffassahan oli mukana myös mm. Gary US Bonds, Del Shannon, Chubby Checker, Helen Shapiro ja muita. En ole koskaan pitänyt tästä väkinäisestä novelty-rockista, urut vislaa ja tällä ei eroja julkaistuun juuri ole. Tahmeaa, mutta ehkä ne marsilaiset semmoisia ovatkin... Magnum Force -merkkihän julkaisee tuon leffaversion biisistä pian, sekin kun on... eri otto.

Aivan mukavaa kuultavaa tämä on, mutta julkaistut ovat parempia, joten tarkkaavaisille jäävät lähinnä studiojorinat eniten kiehtovimmiksi, vaikkei mitään paljastella. Pitänee panna kalsaritkin jääkaappiin, sillä herra Nunn virittelee loppukaneetissaan, että lisää "important wordseja" on tulossa... Alussa esittämäni toivomus kumotaan, ja totuuden silmiin pällistäessä on sanottava, että nyt sitten se "take 3, take 32... ym." -muusi alkaa. Mihin unohtui se "yhden oton" legenda?

Vincent-faneille tämä on pakkopullo, muut voivat kuunnella huvikseen "Maybellenen" ja - röyhtäisyn.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 4/1990)

EDDIE COCHRAN
Yesterday's Heartbreak
(Rockstar RSR-LP 1021) -90
A (1) Skinny Jim (2) Yesterday's Heartbreak (3) Don't Bye, Bye, Baby Me (4) Hammy Blues (5) Latch On (6) My Love To Remember (7) Little Angel (8) Jelly Bean
B (1) Pink-Peg Slacks (2) Jam Sandwich (3) Half Loved (4) Jelly Bean (5) It's Heaven (6) Fourth Man Theme (7) Milk Cow Blues (8) Dark Lonely Street

Taas mennään. Rockstar on muistanut minua Eddien take kutosella "My Love To Remember'istä", mutta kas vaan! Saankin take seiskan, koska kutonen jää mokuksi. Ymmärrän hyvin, että Cochran (ja nyt myös Vincent) ovat tämän levymerkin ainoa toimeentulolähde joidenkin sivutuotoksien muassa. Pakkohan se on itse kunkin pettuleipänsä ansaita, mutta kyllä tämä rupeaa jo vaikuttamaan kipeältä. Paatuneimmat fanit saanevat keskustelunaiheita kahvipöytiin ottojen eroista ja semmoisista, mutta ei tässä kyllä enää järjellä pelata - sama pätee Sun-materiaalilla eksploitaatiomiseen. Kun oli nuo jalitsun MM:tkin, niin kerrottakoon, että Oulun Raatti se vasta "kunnon" kenttä on - kasvaa meinaan perunoitakin keskellä areenaa... Mutta tästä levystä ei verso edes ituja, olen sekoittanut versiot, ja soitinkin ensiksi Jerry Stone & Four Dotsin B5:n, joka julkaistiin muinoin 45:na Freedomilla. Eikö perhana tämä olekin "alternative take 1"!!! Itse kappale on kevyehkö, hehkeä doowop-tyylinen slovari ja tämän levyn lopuista slovareista vastaakin Cochran, enkä vieläkään suostu myöntämään, että hän hallitsisi alan: vaikka näitä versioita sun muita - originaaleista puhumattakaan - on tullut vuosien varrella vastaan kuin meijereitä, Cochran ylieläytyy ja onnistuu ainoastaan hieman rouhevammilla, kuten "Little Angel".

Jos kuitenkin ottaa asiaan neutraalin aspektin välittämättä "otoista", levy lienee kivantuntuinen kooste, säväreinä mm. tuhdit instrot A4 & B2 sekä bluesit "Milk Cow Blues" ja oikein duplettina "Jelly Bean". Kitaristina tämä snadikämmeninen kundi oli todellakin omaa luokkaansa. Eiköhän Rockstarin olisi syytä kuitenkin ruveta harkitsemaan homman järjellisyyttä? Liika on liikaa ja tuskin Eddien kaikki tekemiset ovat julkaisun arvoisia. Ehkäpä nuo "otot" kuihtuvat joskus... Mutta ei ole Rockstarilla hätää, se saa aiheen samanlaiseen take-saivarteluun nyt kun niitä Vincentin Capitoleja löytyi. Sinänsä kiintoista, vaikkei mitenkään merkittävää, on kuulla tämänkin levyn biisien välissä studiojorinaa, joka pyrkii luomaan "sinä olet nyt itse siellä paikalla" -tunnelmaa - esim. B6:n alussa sitä piisaa.

Itse en tätä levyä hanki tai noteeraa kuin tässä, sillä paljon kovempaa on tarjolla ja tämäkin muovi olisi voitu käyttää jonkun vähemmän dokumentoidun artistin/yhtyeen tuotannon edustamiseen. Rahastuksen makua löytyy, sillä Cochraninkin tuotanto tullaan luultavasti vielä kaikkine eri "ottoineen" sun muineen julkaisemaan LP/CD-boxina mahdollisimman täydellisenä. Minulle siis riittävät jo omistamani versiot - joistain kun on jo kolme-neljäkin. Oikeastaan olisinkin mieluummin pelannut pasianssia, ja se on paljon sanottu, sillä en ole koskaan pelannut pasianssia...

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 4/1990)

BIG JOE & THE DYNAFLOWS
Good Rockin' Daddy
(Powerhouse P 106) -90
A (1) Good Rockin' Daddy (2) Cat Scratchin' (3) Let's Go Jumpin' (4) Hook, Line And Sinker (5) No Good Woman Blues
B (1) Okeshemokeshepop (2) Handclappin' (3) You Know Yeah (4) Don't Send Me Flowers (5) Blow, Man, Blow (6) Dynaflow

Haluaisin nähdä tämän muhkeakokoisen sohvan näköisen ja Lenin-parran omaavan Joe Maherin tekevän kolmoissalchovin musiikkinsa tahdissa. Yhtye on ainakin minulle uusi tuttavuus, peräisin Washington DC/Baltimore -taajamista. Lienenkö väärässä, kun arvioin ettei tämä ole mikään ns. vakituinen bändi? Tarkoituksena lienee ollut saada Maherin kyytiä antava ääni levylle ja siinä sivussa on "herunut" mukaan myös koreittain herkkuja - soolopäästöjä, yleismeininkiä jne. Tämä levy ei juutu hyllyyn muiden juutosten lomaan, vaan KYYTIÄ ja KIPINÖITÄ piisaa.

Maher on ilmeisesti ollut kuvioissa mukana kauankin, ja hän on jonkinlainen Remu, laulava rumpali. Äänensä kirvoittaa mieleen Fabulous Thunderbirdsin Kim Wilsonin meloen vieläkin pontevammin, onhan hänellä millä jylistä. Itse asiassa levyn nimikappale voisi hyvinkin olla peräisin T-Birdsien "T-Bird Rhythm" -albumilta - niiden nopeiden luokkaa. Sinne mieleni meni tämän svengaavan palan paukkuessa käyntiin.

Muu bändi (gtr/bs/3 pianoa & fonia/huuliharppu) nojaa väkevästi, mutta myös ilmavasti esikuviinsa niitä mitenkään säikkymättä. LP onkin pullollaan jump-r&b:tä 40/50-lukujen malliin ja vaikkei mitään "uutta" tai toista aina kuulutettua aspektia, "mullistusta" covereille tehdäkään, meininki vie mukanaan. Maher ikäänkuin manipuloi kuulijan rullaamaan maton ja hyppimään ilosta... ja miksei surustakin, hatusta kun löytyy sitä elon synkempääkin puolta, kuten levyn kaksi hidasta antavat ymmärtää. Ensimmäinen on Maherin kynäilemä, reilu 6-minuuttinen selittelyblues A5 ja toinen Floyd Dixonin B4, jossa westcoast-fiilis saapuu käsinkosketeltavana: "Don't send me no flowers when I'm in the graveyard, baby, 'cos I can't smell a thing...". Hieno tulkinta.

Loput kappaleet ovatkin silkkaa juhlintaa: Red Prysockin "Handclappin'"-foni-instro puhaltaa kovaa, samoin B5. Näissä saksofoneja todella honkataan, eikä digitaalisoundista ole tietoa... Soittajat meinaavat puhaltaa käyrät suoriksi esikuviensa mallin mukaisesti. Ainoa ontuva kappale on versio Smiley Lewisin A4:sta, kipinä meinaa sammua, mutta esim. Joe Turnerin B1:llä on harpisti Bruce Ewanin melkoisia munnarimurjauksia, hottia hottia. Kappaleessa on muuten muutakin ekstraa... Kitarafaneille tiedoksi, että takavuosina Suomessakin käynyt Tom Principato soittaa levyllä Telecasteriaan todella komeasti ja varsinkin matalilla kielillä: päätösinstrolla, Alppu Kunun "Dynaflow'lla" hän liki irtoaa housuistaan! Täytyykin todeta todeksi se, mitä Seppo Elonen kahden Principato-albumin arviossaan (ks. BN 6/88) sanoi: parasta Principatoa ei kuulla hänen omilla levyillään. Eli hemmo on vapautuneempi ja kekseliäämpi ollessaan vain rivimiehenä. Tälläkin kiekolla on kovaa kitaraa, ei kuitenkaan mitään kitaran Paganinia kuulla...

Kehottaisinkin ketterästä kyydistä ja jump-r&b:stä pitäviä tarkistamaan tämän levyn, sillä Maher saa kuin saakin kiitettävät arvosanat vaikka skaala lipuukin aina No.O.-kamasta Teksasiin ja Kansasin kautta Kaliforniaan. Olen sitä mieltä, ett tällainen perus-jump on ihmiskuteen perusnasta. Aina pistää, mutta tämä pistää niin että lähtee lihapalanen.

Mikäli Maher vielä levyttää - mikä on toivottavaa - hän voisi kiskaista kielenpäältään sen teipin pois, sillä ainakin minulle jää vaikutelma, että hän ei päästä täysin palkein, vaan hieman varoen... Ehkä taktinen jemmaus? Saksofonien, huuliharpun ja kitaran ystävät saavat myös katetta - pianot kun on miksattu hieman takalaitumelle... Olen varma, että myös rokkarit pitävät tästä, ja osoittakoon Maherin paksunpulskea ääni senkin, että hyvän aterian jälkeen on mistä puhkua - tyytyväisyyttä.

Levyn kesto on 37'11 ja CD:kin on saatavilla. Vinyylipainokseni hankin Seppo Eloselta.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 4/1990)

SCATMAN CROTHERS
Rock And Roll With "Scat Man" Crothers
(Tops L 1511) -56/-85
A (1) Ghost Riders In The Sky (2) Exactly Like You (3) September Song (4) Nobody Knows Why (5) St. James Infirmary (6) My Blue Heaven
B (1) I'm Gonna Sit Right Down And Write Myself A Letter (2) I Got Rhythm (3) The Best Things In Life Are Free (4) The Gal Looks Good (5) Please Don't Talk About Me When I'm Gone (6) Baby, Won't You Please Come Home

Jälkilöylyjen lyöminä tullaan, mutta hyöryä piisaa. Scatman Crothers lienee ainakin nimeltä tuttu BN:n tavaajille, onhan tämän monitoimiviihdyttäjän levytyksiä pulpahdellut erilaisilta jivers-kokoelmilta, ja varsin velmunnäköinen mies on esiintynyt lukuisissa TV-sarjoissa sekä elokuvissa - useimmiten sivurooleissa. Näytteleminen lieneekin hänen leipätyönsä, mutta eiköhän mies ole jo eläkevaari, sillä hän syntyi Indianan Terre Hautessa jo 23.5.1910 ja omistautui rahvaan viihdyttämiseen.

Kahdeksanvuotiaana hän soitti rumpuja, lauloi ja tanssi lopettaen koulut 16-vuotiaana saaden sittemmin oman 50-minuuttisen radio-spottinsa Ohiossa. 1946 hän tallaili Hollywoodin maaperää toisen vekkulin, Slim Gaillardin bändin jäsenenä ja esiintyi myös elokuvissa "pomonsa" kanssa. Scatmanin kyvyt eivät jääneet huomaamatta, ja eipä aikaakaan, kun tämä Bullmoose Jacksonin näköisen hevosennaaman omistaja viihdytti jo aivan omillaan.

Capitol-merkki levytti Scatmanilla neljä Riff Charlesin kappaletta, mutta velmumme hölkkäsi yhä sisemmmäksi TV-bisnekseen esiintyen Nat King Colen kera jossain leffassa. Decca- ja MGM-levytyksiä seurasi, sekä tietenkin osia TV:ssä/valkokankaalla. 1937 vihityn Helen-vaimonsa kanssa hän hengailee perheensä, parin koiransa ym. kera huolellisesti hoidetussa puutarhassaan...

Tuommoista selviää, kun tiirailee tämän bootlegin kansitekstejä. Kyseessä on ilmeinen repro n. vm. 1956. Peruukkilauluja ei kuulla, koska Scatman on täyskalju. Melkoinen veijarihan mies on, itse noteerasin hänet ensimmäistä kertaa muistaakseni Stanley Kubrickin "Shining" ("Hohto") -leffasta, jossa Scatman sai kirveestä rintaan... Sittemmin hän onkin tullut vastaan mitä merkillisimmistä paikoista, enkä edes tiennyt, että hän oli tehnyt myös novelty-henkisiä, eritoten Louis Priman mieleentuovia äänitteitä.

Tämän hassun "rock & roll" -levyn muusikot ovat Al Hendrickson (gtr), Larry Breen (bs), Paul Smith (pno), Babe Russin (sax) ja Milt Holland sekä Jack Sperling (dms). Nimikkeitä kehutaan kovasti takakannessa, yhteyksiä kun on mm. Nelson Riddlen, Benny Goodmanin ja Tommy Dorseyn porukoihin... Ja lienee jo selvää, että rock & rollia levyllä ei kuulla - olihan Scatman levytysten aikoihin jo tuommoinen söötti reilu 45-vuotias teinistara. Musiikki on vahvasti jatsahtavaa, svengaavaa ja Las Vegas'maista törinää Louis Priman hengessä. Scatman-nimensä juontuu tietenkin miehen "scat"-lauleskelusta, ja melkoisia scat-puuskia hän posotteleekin - heti A1:n alussa vetäistään kunnon "bugity-bugity-boogit". Tämä "Aaveratsastajat" on hitaahko, mutta toisella kappaleella mennään jo kovempaa, "tutti frutit" biisin sanoituksessa saavat peräänsä jälleen scattausta a la' "Gay-ga-ga-ga-ga-ga-ay...". A3 on lässy viihdeballadi, jota ei pelasta edes Scatmanin sorainen savuääni. Solistina hän onkin liki Priman luokkaa, vaikkei Prima musta ollutkaan. Priimaavat versiot sukeutuvat kuitenkin esim. Billy Williamsin hitistä B1 ja hauskasta, monien levyttämästä B5:sta... Ainakin silloin tällöin, sillä ei tätä levyä täyspäinen päntiönnään soita, vaan sen pariin palataan tietyn tilan iskiessä. Scatman puolestaan tunkee hehkutustaan oitis, kun on pikkasenkin tilaa biisin rakenteessa, sutkautuksia ei tosin kuulla, mutta veikeää on meno. A6:sta hän tarjoilee hellurei-version, ja hyvinhän mies rahisee levyn ainoan "bluesin" A5 - joka tosin lupaavasta alustaan huolimatta lipsuu calypso-rumbaksi bongojen tummeloidessa. Jatsisin ura on B3, ja "rock & rollit" ovat hulvaton "I Got Rhythm", levyn "hurjin" biisi sekä "Nobody Knows Why". Nämä ovat siis "rockia" - sliipatuille jivers-hemmoille. Päätösbiisi on rutsahtava jatsi, mutta jotenkin sairaalloisesti tästä ilopillerilevystä rupeaa pitämään, eli metodi on sama kuin J. Ritvasen BN:ssä 1/90 arvioimassa "Ye Olde Jive Master, Vol. 1" -levyssä - pilailua ja "rokkia" sellaisena, kuin sikareja tupruttelevat pomot sen kuvittelivat. Tuolla mainitulla kokoelmallahan oli Scatmanin kovin survaisu rock-paviljongeille: "Rock Roma Rock It", ja mies on selvä kärisevä shouter-kunnan edustaja... Heh, biisiä ei ole tällä levyllä, mutta suosittu se on, koskapa hoksasin eräältä bootleg-EP:ltänikin ("Stop Look And Listen, Vol. 3") sen olemassaolon. Periaatteessa "Ye Olde Jive Master" -kommentit sopivat tähänkin kiekkoon: kornilla tavalla hauskaa, mutta vaikka naurut irtoaakin, pää ei ole poistolla wc-pytyn sisuksissa. Mieluummin minä kyllä katson Scatmanini telsasta, mutta voittepa kokeilla: "Rock And Roll With Scatman", mutta ensin on varattava muutama lesti pallojuomaa...

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 4/1990)

SAVAGE KICK - BLACK ROCK'N'ROLL, Vol. 3
(Savage Kick SK-503)
A (1) Little Ernest - Too Small To Dance (2) Joe Lyons & The Arrows - Shufflin' Jive (3) pearl Woods - Sippin' Sorrow (4) Jesse Allen - Love You Baby (5) Bobby Williams - So Many Women (6) Little Willie Brown - Cut It Out (7) Sir Rich & The Spanking Club - Rock'n'Roll Molly (8) Screamin' Joe Neal - Don't Quit Me Baby
B (1) Piano Slim - Whammy In The Gizmo (2) Ronnie Jones & His Classmates - Teenage Rock (3) The Deltones feat. The Gypsy - Bow Legged Annie (4) Frankie Dalton - Cruised (5) Bob Gaddy - No Help Wanted (6) Lindsey Powers - Jump The Gun (7) Syl Johnson - Little Sally Walker (8) Guitar Nubbit - Big Leg Woman

Nonniin - ja nenniin! "Desperate Rock And Roll" -sarjan takapirut ovat vaihtaneet pakkansa nimeäkin sitten kahden edellisen osan, jotka Juhani Ritvanen kävi läpi taannoin (ks. BN 3/89). Juhani ihmetteli, mistä hiivatista nämä bootlegit olivat peräisin ja Englannistahan nämä. "Black Rock And Roll" -nimen muutoksen osuvampaan "Savage Kickiin" ymmärtää, sillä kiekoilla kun oli herkullisen paljon kovempaa, r&b:ksi ja jopa silkaksi bluesiksi laskettavaa kamaa. Itse asiassa tajuan helvetin hyvin senkin, miksi nämä kokoelmat ylipäänsä on julkaistu, sillä "Desperate"-sarjaan tutustuneet ainakin tietävät, että niillekin oli lipsahtanut monia hurjia rock and rolleja ja r&b:tä ja jopa Lightning Hopkinsia sekä Sonny Boy Williamsonia! Mustaa pekkaa ei kuitenkaan puhtain purjein voinut pelata, ja siksi onkin otettava nämä ilolla vastaan. En minä tosin suinkaan pahakseni pannut, vaikka "Desperateilla" onkin mustia miehiä, päinvastoin, mutta mitenkäs sitten kun esim. "Black Rock & Roll, Vol. 1":llä oli yksi valkoihoinen ja kakkosella yksi ns. välimuoto, Little Julian Herrera... Nooh, britit ovat brittejä, ja eiköhän näidenkin muulinpotkua munaskuille antavien levyjen tarkoitus ole kohottaa juhlintatunnelmia. Ja kyllähän se tällaisella reseptillä onnistuu, mutta nyt lienee aloitettu suoraan tanakimmilla aineilla, koskapa haittavero on iskenyt. Kahdella ensimmäisellä osalla oli 20 kutia per kiekko, nyt vain 16.

Savage Kick -merkki antaa siis luvan tissuttaa mukaan muutakin kuin rockia ja r&b:tä, eikä esittäjän välttämättä tarvitse olla musta. Lieneekö engelsmanneilla sitten ollut kovempikin jysäri, hiuksia oikein pakottanut tämän kokoelman kuuntelemisen jälkeen, sillä he ovat ruvenneet kiikaroimaan myös aamunkoittoon ja julkaisseet "Dangerous Doowop" -kokoelmia. Yhden osan olen kuullutkin. Varsin reipasta meininkiä - espanjalaiset Club-merkin carlosit ovat julkaisseet lauluyhtyekamaa "Doo Wop Jive & Stroll" -kokoelmillaan jo aiemmin.

Entiseen tyyliin tämäkin on henkeä haukkova levy, kolmospesällä sähisee! Biisit on suoraan alkuperäiskiekoilta, mutta suuria rahinoita tai särinöitä ei kuulla, yläkerrassa tonksuttaa ja surisee senkin edestä. Levyn kannessa fonia päristelevä miekkonen on saanut räikeänpunaisen tuxedon ylleen ja homman nimi selviää, jos uskaltaa katsoa takakanteen: itse piruhan se siinä sylkee nuotteja - paholaismusiikkia siis, varokaa!!!!

Tämän takia mitään informaatiota levyjen alkuperästä tai artisteista ei ole uskallettu antaa, ja lisäksi muutama artisti on "kärähtämisen" pelossa käyttänyt pseudonyymejä (Sir Rich, Piano Slim, Guitar Nubbit...).

Kiekon herätysominaisuuksia testatessani päätin käyttää metodia "sunnuntai on surkupäivä". Torkkuvat ystäväni jäykistyivät pystyyn alta aikayksikön ja jätettäköön painokelvottomana sanomatta, millaisilla adjektiiveilla he minua mairittelivat. Nukkukoot, systeemi valvoo.

Täytyy myöntää, etten jaksa ruveta sotkuisia arkistojani tutkimaan, joten jääköön artistien vaiheiden, levymerkkien ym. kommentointi ja puhukoon musiikki puolestaan. Sitäpaitsi hyväluontoisena en viitsi aiheuttaa salanimien taakse käytkeytyvien henkilöiden "arvon alennusta", narauttaa heitä perkelemusiikin esittämisestä... Eivät levyn tähdet tosin mitään superstaroja juuri olleetkaan.

Tutummasta päästä lienee ainakin Bob Gaddy (ks. BN 2/87), jonka harvinaiselta Jax-45:ltä kaiverrettu vanha Carter Family -hitti "No Help Wanted" on kerrassaan painava röyhtäys - porukka lienee parhaat humalat ohittanut, ja tunnelma on "vielä lähtee" -tasoa, velttoina taustalla huudellaan ja fonistikin pieraisee vaappuvan soolon. Apua olisi tarvittu, mutta ilmeisesti taustalla hoilottavat Sonny Terry ja Brownie McGhee ovat uskollisesti päättäneet huolehtia pallojuoman jämänsä itse. Ei parasta Gaddya, mutta hilarioosia kuultavaa.

Little Ernest Tucker esittää mainion stygen. Rummut vispaa tussusti ja meininki on ylenpalttisen hoikaava - kukahan vetäisee näppärän kitarasoolon? Minua tosin kiinnostaisi enemmän, oliko tämä Ernest kovinkin tappi? Kimuli ainakin on, ja jos on ollut Ernestkin, niin mimmin on täytynyt olla jo kääpiö. Ja mitä se Ernest prameilee, tuskin haitannee, vaikkei kimman pää ylläkään kuin litsien kohdalle...

Kolme lauluyhtyeralliakin on livennyt mukaan. A2 on hulppea esitys, pianisti kilkuttaa kapakkatyyliin ja bassolaulajakin saa oman pölhösoolonsa. Silkkaa hoopoiluahan tämä on, mutta kivaa pompintamusikkia, ellei sitten satu pomppimaan paistinpannun päällä. A7 on huumorisakki, vai mitä sanotte, kun ruhtinaallisen ja varakkaan nimen omaava hemmo saa taustalleen selkäsaunaporukan? Sanakirjani ainakin antoi spank-sanalle pieksentään viittaavia merkityksiä. Ja kyllähän tässä käsiä läiskitäänkin yhteen, tosin voihan olla, että porukka tamppaa toisiaan poskille. Väkivaltaisesta luonteestaan huolimatta kappale on mukavan iloinen hömpsötys, jonka ainoa terroriin viittaava elementti löytyy tulisesta kitarasoolosta, B2 sopisi paremmin jollekin jivers-kokoelmalle, sillä pääosa tämän levyn matskusta ei ole mitään koulupojujen tarpeistoa. Luokkatovereineen Ronnie Jones saa aikaan hyvän menon, mutta itse kappale on hieman tusinatavaraa, ja ääneltään Ronnie muistuttaa Ronnie Dawsonia ja Frankie Lymonia.

Levypuolten kolmosbiisit ovat Little Richard -plagiointia, Pearl Woosin "Sippin' Sorrow" lienee 60-luvun alusta, korkealta ja kovaa huutaen mennään. Delltones "mannen" kera räjäyttää hurjan jutun, foni piippaa eikä kitaroitakaan mitenkään hivellä. Perinteistä bluesia esittävät Jesse Allen ja Guitar Nubbit. Allenin kappale on kuin cocktail a la Little Walter meets Junior Parker, puhaltimiakin on mukana, mikä hyvänä lenkkinä ylöskirjattakoon. Guitar Nubbit puolestaan kuluttaa kengänpohjaansa yrittäen John Lee Hookerin reviirille. Kenkä hakkaa lattiaan ja äijä jupisee kitaransa säestyksellä. Liekö lattia ollut juuri lakattu, kun kuulostaa niin tahmealta? Alastonhan tämä kappale on, mutta niin oli se kiinalainen raksatyöläinenkin, joka puki kuoseja ylleen ensi kertaa vasta 26-vuotiaana. Että raksatyöläinen... Siellähän perhana naulataan! Frank Daltonin "Cruised" on variaatio "Framed"-biisistä, mutta Dalton jää veljessarjan Avereliksi, hän ei omaa samanlaista vetoa kuin esim. Richard Berry. Yksi saksofoni-instrokin on mukaan eksynyt, ja mikäli bilevinkkelistä tiirataan, tämä olisi taatusti se illan killer, Lindsey Powers on tätä "blow your brains out" -koulukuntaa, meno on aivan helvetillinen, eikä tämä mitenkään kalpene, vaikka Big Jay McNeely tai Joe Houston jne. soisivat seuraavana.

Vaikka tähän asti yleismaku on ollut hyvä, pataan on pudonnut pari tolloakin eli ei kun lisää lämpöä! A6 ja B7 nimittäin ovat todella surkeita raakuntoja, mieluummin kuuntelen tuossa viereisessä puistossa ihmisten ja harakoiden örinää. Taustat kappaleissa menevät kuitenkin hyvin, fonit raikaa, mutta esim. Syl Johnson onnistuu saamaan Earl Kinginkin kuulostamaan mestarilta, ja Little Willie Brown - jota olen aiemminkin kuullut - shokeeraa "sävelmällään". Molemmat kuulostavat siltä Vornan huoltoaseman laulavalta tankkaajalta. Kerran kävin, toista kertaa en mene.

Screamin' Joe Nealista Ritvanen tarinoi Red Lightnin' RL 0064 -levyn arviossa (BN 3/87), ja tuolla kiekollahan oli peräti neljä uraa tältä barbaarilta, joka ei juuri laula vaan huutaa, ja huutaakin perkeleen kovaa. Raakaa, raakaa, ja esim. "Desperate R&R, Vol. 2":lla oli hänen hornankoriseva "Rock & Roll Deacon". Tämä A8 on vm. -66 ja ajastaan jäljessä roimasti. Nealin mieltäravisuttava karjunta ei kysele tai anna vastauksia: hitaahko blueskorina kaatuu päälle ja pesee pyykin likaiseksi. Väkivaltainen kappale, on on!

Bobby Williamsin viidakkolaukaus A5 on eräs suosikkejani. Vetreän vahvanmatalalla äänellä lemmiskelty hupaisiakin ominaisuuksia kitkattomasti kuljettava biisi iskee mieheen kuin järvisyyhy ihmiskaloihin, ainakin tuolla Pyykösjärven rannassa oli kansa kovasti raaputtamassa... Siitä vihje Oy Veikkaus Ab:lle. Kateeksihan Bobbya käy, miehellä kun on naisia niin tuhottomasti, mutta aikaa taas ei juuri lainkaan. Hillitön kappale, yksi levyn parhaista.

Levyn yleisilmeestä sinkoaa tajuntaan seikka, että saksofonit raikaavat päntiönnään - useimmiten juuri siihen malliin - ja kuumia, piikikkäitä kitarasoolojakin sukeentuu solkenaan. Epätasainen tämä on, lauluyhtyeet olisi voinut jättää pois puhumattakaan niistä kahdesta "artistista". Jonkinlainen arpajais- ja bingo-maku jää, kupongin saaneet tekevät sekamelskassa kujakauppaa arvoilla ja aatteilla, mutta koska mukana on alaikäisiäkin, ratsian pelko roikkuu yllä. Suurin osa on kuitenkin A-sarjalaisiin verrattuna B:tä ja C:tä, osa kärpäsporukkaakin. Koskapa Thurston Harriskin kuoli, en tällä levyllä sitä muistaisi. En uskalla suositella tätä kuin r&b-diggareille, ja varauksella myös rock & roll -väelle, konkareillekin tältä luulisi löytyvän kiintoisia juttuja. Toimiihan kiekko pelkkänä hyppylätkänäkin, mutta jotenkin kovempaa ja sähäkämpää tuli odotettua - varsinkin kun tuo piru on kannessa. Kyllä tämä silti on yli keskitason, joten voitte rauhassa tarkastaa saldonne...

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 5/1990)

DEWEY PHILLIPS
Red Hot And Blue - Classic Radio Transcriptions
(Zu-Zazz Z 2012) -89
(1) Little Willie John - Talk To Me (2) Sister Rosetta Tharpe - Strange Things Happening (3) Bill Doggett - Blip Blop (4) Larry Williams - Short Fat Fannie (5) Rick nelson - Teenager's Romance (6) Roy Brown - Let The Four Winds Blow (7) LaVern Baker - Humpty Dumpty Heart (8) Sonny Knight - I Need Some Loving (9) Jimmy Griffin - The Hard Road Home (*) / He Will Break Your Heart (10) The Oklahoma Boys - How Many Times (11) Bobby Darin - A Man Without A Woman (12) Ramsey Lewis Trio - A Hard Day's Night (13) Walter Jackson - One Heart Lonely (14) The Jesters - Cadillac Man (15) The Ovations - Don't Cry
(* = Dewey hoksaa, että onkin väärä puoli ja kippaa levyn toisinpäin...)

DJ, disc jockey, tuo ehtymätön luonnonvara rakentaa maineensa ja suosionsa persoonallisuuteen: hän jättää parhaimmillaan kuulijaan polttomerkkinsä, mutta hieman kalpealta vaikuttavat nämä "jokaiselle jotakin" -nuolijat, jotka nykyisin paikallisradioissa kutsuvat itseään dj:ksi. Levylässyt höpisevät ilmanaikuisia vailla maagisuutta tai karismaa, joka imaisee satunnaisenkin kuulijan korvat hörölle. Löpsähtäneitä levynkääntäjiä, mutta toisin oli Memphisissä huhtikuussa -54, kun Dewey Phillips SAUHUSI jälleen aalloilla soittaen ensimmäisenä ihmisenä Elviksen "That's All Right (Mama)" -sinkun WHBQ-aseman kopista. Hän oli myös eka, joka ylipäätään soitti Sun-levyjä, Jerry Leen ekan jne. ja kuten nyt olette huomanneet, Dewey ei ollut mikään laulaja, vaan DJ ja promoottori... Oikeastaan melkoinen yleismies. Ja melkoinen motormouth, mies ehtii mainostelemaan lempikaljaansakin, eikä tällä vuosilta 1957 ("Dewey In His Prime") ja 1965 ("Dewey Nearing The End") peräisin olevista radio-ohjelmista niputetulla LP:llä ole ns. äänettömiä hetkiä. Vaikka Dewey olikin Top 40 -radioaseman hommissa, hienostelut saivat jäädä sikseen - mies antoi palaa ja kuulijat olivat taatusti asemissaan hänen shownsa aikana hikisinä iltapäivinä. Energiansa hottiin sauhuntaan Dewey loihti ilmeisesti oluen kautta: etelän slangilla ja murteella "toimitetut" showt ottavat yksinkertaisesti haltuun ja panevat toivomaan, että tällaisia originelleja olisi nykyisinkin. Olutkaasuinen tehosanailu, kähinät, pöytään rummuttelut ja sen semmoiset vaikuttavat siltä kuin Dewey vääntäisi kuin viimeistä päivää.

Tokihan muistamme DJ-kokoelmasarjan "Cruisin'", joka esitteli maineikkaimpia nimiä, mutta varsinpa steriililtä he kuulostavat Deweyn sauhtuessa. Alan Freed kuulostaa Arvi Lindiltä tähän pommikoneeseen verrattuna, sillä rupean jo haistamaan oluen koska äijä hyökkää päälle! Miksi moisen ukon, juopon DJ:n kuuntelu sitten on niin lystiä?! Siksi, että koskaan ei TIEDÄ, mitä seuraavan biisin jälkeen murjautellaan. Äijä hehkuttaa mm. "jääkaappeja halvalla siellä! menkää ja rikkokaa näyteikkunatkin! - Sanokaa että Dewey läheti teidät!" tai "Makuuhuonepuvut pöydillä, vain 15 taalaa!"... Makuuhuonepuku pöydillä??? Yritykset möivät asemalle mainoksia, mutta Dewey pani ne sitten sellaisiksi kuin huvitti. Hurja persoona, Red Hot & Blue -ohjelmalla oli vanttera vaikutus Memphisin musiikki-sceneen ja Sun Recordsin levymyyntiin, sillä Dewey mainostaa tämän tästä Sam Phillipsiä ("Call Sam! Call Sam!"), joka muuten ei ole hänen sukulaisensa. Sanavalinnoissaan Dewey ei prameile: kiroilua piisaa ja sivuaapa hän payola-hommiakin ("Kovat fyrkat tulee tästä - mutten jää KIINNI!") sopottaen myös joidenkin biisien päälle. ACTION! Action speaks louder WITH words!

Viinaanmenevänä miehenä Dewey sai aikaan varsin paljon. Hän oli erinomaisen nerokas markkinamies nostaen monia Sun-artisteja tähtitaivaalle, eikä hän kalvahtanut mustien musiikkia, vaan soitti sitä joidenkin harmiksi päntiönnään. Tietääkseni hän piti myös Judd-levymerkkiä jonkin aikaa, ja sen suurin hittihän oli Ray Smithin lastenlaulumainen "Rockin' Little Angel" v. -60. Huumorintaju oli vertaansa vailla ja iskipä Dewey ns. self-promotaatiotakin lähetyksiinsä ("Okei, shown jälkeen heti Mezzalinaan paukun ääreen joriseen..." - Levyltä paljastuu, että Mezzalina muuttuu sittemmin Magazineksi ja vielä Raybellene Roomiksi...).

LIENEE selvää, että Dewey oli monissa lähetyksissä ns. kännissä, nousukanteisessa ja tästä moiset sekoilut johtuvat. Hän esim. jupisee Sister Rosetta Tharpen yhteydessä siitä, että Jerry Lee lewis aikoo myös levyttää tämän tällä LP:llä kuultavan biisin, mutteipä Jerry sitä tietääkseni levyttänyt. Oikeastaan hän olisi voinut hyvinkin levyttää sen, olisi luontunut. Pölähtääpä mies kesken Jestersin biisiä huomaamaan, että "kuulostaa Del Woodilta?" Del-Monte -mieheltä? Äijä on ollut ns. synnynnäinen katuhullu kaheli kaikessa hyvässä merkityksessä, mutta puristussuhde Top 40 -asemien formaatteihin ja niiden "säännöksiin" kävi loppujen lopuksi epämiellyttäväksi: Dewey oli liian vapaamielinen suupaltti, että hänen "likainen kielensä" oli siivottava pois. Deweyn elämäkin vaihtui menoraiteelle helvettiin sauhuamisen vängettyä savuamiseksi ja risaisen elämäntavan, viinan ja pillerien polkujen kautta tämä sanaisa mies kuukahti Elviksen ikäisenä pienelle radioasemalle Willingtoniin, Tennesseehen. Taakse jäi niin radio- kuin TV-show -uramukset sekä loiston päivät. Unohdettuna - mutta ERÄILLEKIN polttomerkin antaneena - pakkokutistuksena äijä kuoli ja aallot vain liplattivat. Moisia ukkoja ei enää yksinkertaisesti ole.

Höh, onhan levyllä toki musiikkiakin ja suuros siitä on lukijoille tuttua. Eritoten miellytti LaVern Baker, Little Willie John, Jesters, Roy Brown ja Ramsey Lewis Trion hillitön versio Beatles-leffatunnarista - hiphei! Kuitenkin Dewey ns. pöllii koko koksaamon sauhunnoillaan ja mikäli pitää "juonnetusta" levynsoitosta, tässä on melkoinen jysäys. Levyn kannessa komeilee neljä harvinaista fotoa, Dewey hilluu Elvarin kanssa, ja kansitekstit ovat informoivat. Mies ja ääni ja se kaikki muu. Paras DJ-show levyn kautta! Red Hot & Blues!

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 5/1990)

JUURIHOITOA HUOKEASTI...

Supermarketeissa kyllä voi ostella cd-levyjä edullisesti, mutta usein käy myös niin, että kiekkojen äänentaso on surkeaa luokkaa, eikä noista liikkeistä juuri kovin erikoisia löytöjä tee, mutta tokihan on lukuisasti poikkeuksia. Eräs A:lla alkava tavarataloketju, josta ei tunnetusti pääse ulos ilman, että viisipenninen on taskunpohjalla (lounaatkin myydään tyyliin 29:95,-) on ehkäpä Suomen kolmanneksi suurin levyjakelija, ja monien muiden kiintoisien levyjen ohella olen pannut merkille, että sieltä löytyy varsinkin Ace- ja Chess-merkkien hyvätasoisia levyjä puolta edullisemmin kuin ns. oikeista musiikkipuodeista.

Allaolevassa esittelen kolme otantaa Chess-merkin arkusta, ja todettakoon jo nyt, että jokainen on hintansa väärti. Kolmella kympillä (tai tarkemmin 29:95,-!) voi saada lukuisia elämyksiä, ja siksipä Roots-merkin Billy Carr/Red Dog Express -lafkoilta liisaamat Chess-äänitteet ovatkin erittäin suositeltavia. Kappaleet on tallennettu alkuperäisiltä mastereilta, äänenlaatu on kirkas ja itse kunkin cd:n mukana olevasta vihkosesta selviää Herman Van Der Horstin kirjoittamana näppärästi tiedonjyviä aristeista/yhtyeistä.

Näiden kolmen lisäksi sarjassa on edustavat kokoelmat niin Muddylta, Little Walterilta, Hookerilta, Berryltä ja Diddleyltä sekä monilta muilta. Myös doowop- ja blues-koosteet löytyvät, sekä myös daameja a la Etta James, Bessie Smith ja Fontella Bass/Sugar Pie DeSanto -lätkä. Levymerkin kataloogi löytyy mainitusta vihkosesta. Katsotaanpas ja kirvoitellaan korvia...

ROOTS OF ROCK & ROLL
(Roots RTS 33022) -90
(1) Jackie Brenston - Rocket 88 (2) Little Walter - You're So Fine (3) Chuck Berry - Maybellene (4) Bobby Charles - See You Later Alligator (5) Clarence "Frogman" Henry - Ain't Got No Home (6) The Moonglows - Over And Over Again (7) Dale Hawkins - Suzie Q (8) Jimmy McCracklin - The Walk (9) TV Slim - Flat Foot Sam (10) The Monotones - Book of Love (11) The Sensations - (Put Another Nickel In) Music Music Music (12) Eddie Bo - Oh Oh (13) Chuck Berry - Johnny B. Goode (14) Bo Diddley - Road Runner (15) The Monotones - Tell It To The Judge (16) The Vibrations - The Watusi (17) Bo Diddley - Let Me In (18) The Marathons - Peanut Butter (19) The Sensations - Let Me In (20) The Corsairs - Smokey Places (21) Dave "Baby" Cortez - Rinky Dink (22) Tommy Tucker - High Heel Sneakers

Toimikoon hassusti nimetty kokoelma alkukiihtymyksenä. Tarkoitan, että onko tämä biisistö keskiverto popteinin käsitys rokin juurista? Saattaapa ollakin, mutta itse olen tosin pitänyt esim. herroja Berry ja Diddley kaikkena muuna kuin juurina - he soittavat sitä ihteään, rock & rollia. No, toppuutellaanpa hiukan, sillä tämä on aivan kelpo kokoelma, eikä melkoiselta rohtosopalta ja ilmeisesti sen aiheuttaman liikutuksen flashbackeissa suoritetulta valintaprosessilta ensikäteen voi kuin nieleskellä: melkoinen sekasotku, mutta uskokaa pois, tämä on varsin viihdyttävä, vaikkei heti eikä toisellakaan kerralla uskoisi. Vaihtelevuutta piisaa, mutta maagista lankaa ei kadoteta. Sinällään kooste kertoo jälleen sen tarinan, kuinka rock pehmeni, mutta vaikka yleisesti tehdään verisiä yleistyksiä (jopa tietosanakirjoissa), tuona nk. lamakautenakin tehtiin peräti loistavia levyjä, joita ei pidä edes vertaaman rajuihin rokkeihin.

Juu, tällä levyllä hittiä soljuu hitin perään ja plussana koen lauluporukoiden mukana olon, sillä vieläkin esim. Moonglowsin "Rock Rock Rock" -leffassakin tuikahtama balladi (6) tai Monotonesien pari vuotta myöhemmin tekemä novelty (14) sen sijaan kiinnostaa reilun kolmen kuuntelukerran verran ja sitten rupeavatkin hermosäikeet temppuilemaan. The Sensationsin jymyhitistä en ole koskaan innostunut, koska se tuo mieleen vetreät bambulavalla esiintyvät kabaree-esiinttyjät, joilla on kaiken lisäksi vappuviuhkoja housuissaan. Räiskyvä esitys kuitenkin, mutta vuotta aiemmin tehty pienempi menestys (20) on mukava, eikä vähiten Yvonne Bakerin suloisen äänen vuoksi. Pöhö, äh pölhö-Kustaakin bassoilee. Raisuimmat lauluyhtyelevytykset ovatkin entisen Jayhawksin 60-luvun alun runttaukset, eli kipaleet 15 ja 17. Vibrations ja Marathons olivat sama porukka, ja ehkei tämä aivan kangennielleiden matskua ole - tai ehkäpä juuri heidän, sillä esim. "Peanut Butter" on käsittämätön ryskytys, sanoitukset sitä luokkaa, että näinä kevyiden linjojen aikoina ko. ruskean tahnan kilokaupalla itseensä ahtaminen tuottanee toisen samanvärisen lastin viemäriverkostoihin. Solisti vetäisee parit human saxophone -rääkäisytkin. Corsairsin vuoden -62 eteerisyys kaatuu halvalla aikaansaatuun mahtipontisuuteensa, vaikka aihe on mainio. Muista esityksistä mainittakoon, ettei Walterin lennokas kipale (2) juuri muljahtele erityisesti esille, valkoiset (Dale Hawkins ja Bobby Charles eli Robert Guidry) esityksetkin ovat hyvin mustanpuhuvia ja ainoa instrumentaali, Dave "Baby" Cortezin urkusuoritus maistunee taattuna urkufanina tunnetulle J. Ritvaselle, vai mitä? (Niin, ööö tuota... tässä vaiheessa en kommentoi - JR).

Tulisin kipale on tietenkin Brenstonin ykköshitti vuodelta -51, yhä jyräävän jämäkkyytensä omaava r&b ja mainittakoon vielä sekin, ettei suurjumala Chuckleberrykään aina kovinkaan kelvollisesti soitellut - kuunnelkaapa lehmihurjastelu "Maybellene" tarkkaan - eikä se edes ole ainoa esimerkki Berrystä, mutta paremmin hän homman hoisi kuin nuo New Orleansin ronkkujat, joista esim. Eddie Bo on varsinainen pässi, eikä Sammakkomies Henry paljon jää taakse. Henry sen sijaan onnistui paremmin viihteellisemmillä levyillään.

JIMMY McCRACKLIN & PAUL GAYTEN
Roots Of Rhythm & Blues
(Roots RTS 33023) -90
(1) The Walk (2) I'm To Blame (3) Minnie Lee (4) Take Care Of Yourself (5) Suffer (6) Get Tough (7) Later On (8) Everybody Rock (9) Come On (10) I Know (11) Country Baby (12) He Knows The Rules (13) The Wobble (14) I'm Through (15) Hurt Me (16) I'll Take The Blame (17) One Track Love (18) Trottin' (19) Down Boy (20) Get It (21) Music Goes Round And Round (22) Windy (23) You Better Believe It (24) Mother Roux (25) Tickle Toe (26) Nervous Boogie (27) For You My Love (28) The Sweeper (29) Hot Cross Buns (30) The Hunch
(1-18: Jimmy McCracklin, 19-30: Paul Gayten)

r&b:n ja yleensä ottaen vähän muunkin monitoimimies, Jimmy McCracklin on saanut jonkinlaisen kunniatohtorin aseman, mitä tulee uusintajulkaisuihin. Miehen vaiheita on esitelty BN:ssä lähinnä levyarvostelujen ohessa (BN 6/86:n hakemistosta löytyi peräti 6 mainintaa Paul Gaytenin yhtä vastaan! Ja Gaytenkin oli mainittu "Creole Gal" Annie Laurien ohessa, mutta onhan Paul toki vilahdellut lehtemme sivuilla enemmänkin...), enkä tiedä, ovatko hänen Chess/Checker -äänitteensä kuinka hyvin saatavilla. (Ovathan ne - ks. BN 4/90!!! Sovitaanko, ettei käsitellä näitä Jimmyn Checkereitä enää neljänteen kertaan, ei ainakaan ihan lähiaikoina... - JR) Elleivät, tässä ne sitten ovat, vieläpä kronologisessa järjestyksessä. Julkaisematta Jimmyltä on viimeisestä sessiostaan -62 "Crack's Party" -niminen työstö ja 80-luvun puolivälissä julkaistulla "The Best Of Jimmy McCracklin With Lafayette Thomas" (Chess/P-Vine PLP 6033) -japsikiekolla oli mukana hänen kitaristinsa - siis Thomasin - v. -58 nimellä Thing Thomas rukatut ja hyllylle jääneet kappaleet "Old Memories" sekä "Claim On You". Nämä tehtiin McCracklinin session päätteeksi, eivätkä ne kovin kummoisia ole.

Tätä McCracklinin suurimman hitin "The Walk" (sijoitukset 5/7 järjestyksessä r&b/pop vuonna -58) tuottanutta Chess-aikakautta ei blues-piireissä kovin korkealle arvosteta, ja ehkäpä syynä on se, että useat kappaleet olivat suoria kopioita tuosta hitistä ja että nämä ovat paikoin hyvinkin populaarista, joskin jotenkin myös vanhakantaista rock & rollia ja bluesia rytmikkäästi. Puhaltajia on taatusti enemmän kuin vihkosessa mainitut tenori- ja baritonisaksofonit, sillä tuskinpa korvani valehtelevat, kun ne kuulevat eräilläkin kappaleilla mm. pasuunaa ja trumpettia. Mielestäni Jimmyä on kuitenkin posketonta tyrmätä sen vuoksi, että hänen tarttuva tanssihittinsä menestyi. Vai onko syynä se, että Jimmy menestyi myös pop-listalla? Vaiko se, että hänen laulutapansa ei miellytä - eikä varmastikaan miellytä kaikkia - koska hän roikaisee sanan / lauseen alkupätkän hieman kireästi ja kovempaa kuin loput?

Turha kai tässä on moisia tuumailla, Jimmy oli Chess-aikoinaan humoristisimmillaan - ja kaikin verroin parempia nämä ovat kuin esim. Imperialit 60-luvulta. Edes neljällä kappaleella oleva taustalaulajisto ei mitenkään häiritse, ja hieman vaivaa, kun ei tiedä mikä porukka siellä oikein jollottaa. Nämä taustalaululla tuetut kappaleet (5-8) omaavat muassaan myös kiekon komeimmat hitaat bluesit "Suffer" ja "Later On", jonka puhallinrytmitystä Jimmy työsti sittemmin uudelleen napaten palan jos toisenkin myös "I'm To Blame'sta" vuoden -62 äänitykseen "I'll Take The Blame". Se tosin päätettiin säilyttää Chessin hyllyntäytteenä. Kukahan lienee se erittäin korkea tenori, joka laulaa mainitulla "Later On" -stygellä yhtaikaa Jimmyn kanssa? Nopeammat urat 5 ja 8 ovat tanssikamaa, viimeksi mainittu tunnetaan myös nimellä "New Orleans Beat" ja tällä vauhdikkaalla rock & roll -uralla kuullaan asiaankuuluvat piano-, kitara- ja torvisoolot. "Get Tough" puolestaan on pölhöbassoineenkin pelkkä "Walk"-kopio - muitakin "Walk'eja" löytyy, mainittakoon vaikka "Come On", "I Know", "The Wobble". Eikä siinä kaikki, vaan useimmissa kappaleissa Lafayette Thomasin kitarakuviot toistelevat itseään, eli "Walk'ia". Minusta hän ei muuten mikään erikoinen kitaristi ole, matalalta itseään kopioiva keppimies, joka tosin ei mitenkään erityisesti pääse esille, mitä nyt luikauttaa sinänsä näppärään r&b:hen "Take Care Of Yourself" mukavan soolon. Ja jos toistelee kitaristi itseään, sen tekevät monesti myös puhaltimet.

Tuota ajatellen vihkoseen lainattu pianistimme selitys "Walk'in" tekemiseen joutuu hieman hassuun valoon. Jimmy nimittäin halusi vain näyttää, kuinka helppoa on tyydyttää rock & roll -väen yksinkertainen maku. Mies lienee niellyt sanansa, sillä jatkomenestysiähän ei tullut ja jos tuli, ne eivät olleet lähimainkaan tuon hitin luokkaa. Toisaalta, eihän Jimmykään ollut taustatekijöistä (mm. nyrkkeilynenä, ikä...) johtuen paras rock-prototyyppi. Itse kuitenkin pidän kovastikin tuosta hitistä, siinä on tarttuvuutta ja jonkinlaista omaleimaisuuttakin. Lisäksi useat yhtyeet käyttävät biisin riffiä yhä ja varsin runnova strollaushan tämä on.

Muista raidoista sen verran, että vuoden -58 äänityksistä erikoisin taitaa olla "Country Baby", lattarirytminen kolistelu, jossa kuullaan "perhoskitaraa". Fonisoolon ajaksi rytmi lätkäistään normaaliin shuffleen. Seuraava biisikin on oikeastaan naseva huumoripala - myös shufflessa - ja lyriikat ovat kutkuttavat. Ensimmäisessä sessiossaan loppuvuodesta -57 McCracklin teki tanssilevynsä lisäksi kolme hidasta (2-4), jotka ikäänkuin yrittävät sulloa länsirannikon soundin Chicago-bluesiin kuitenkaan täysin onnistumatta. Vihkosessa on myös mielenkiintoinen triviatieto: Jimmy oli ainoa West Coast -r&b:n pioneeri, joka onnistui murtautumaan valkoisten rock & roll -markkinoille. Voipi ollakin, eipä ainakaan heti tule toista mieleen, ja rustasihan hän Larry Williamsin "Bony Moronienkin" liki näköispainoksena. Kuunnelkaapa "I'm Through", jo ymmärrätte. Viimeinen -58 äänitteensä (15) oli jälleen hidasta kamaa ja 1962 tehdyt tuotokset omaavat ehkäpä paremman soundin, mutta tyydyn toteamaan, että nämä jättävät kuulijan tokaisemaan OK, eikä enempää. "Trottin'" on liki-instrumentaali, Jimmy latelee kannustushuutoja ja hölkyttää kansaa twistaamaan. Kauaksi oli painuttu alkupään Checkereistä - tai 40/50-luvun vaihteen hotteudesta.

Kaiken kaikkiaan yhtäjaksoisesena juotilaana kuunneltuna nämä Jimmyn populääriäänitykset kysyvät kanttia, mutta siltikin erinomainen teko julkaista nämä, äänitysjärjestyksessä vieläpä. Kyllähän noissa ytyä on, mutta ideat vain pakkasivat Jimmyltäkin loppumaan. Vielä on jäljellä Paul Gaytenin edesottamukset.

Vuonna 1920 New Orleansissa syntynyt Paul Gayten oli laulumielessä kotikaupunkinsa tuote, joka ei näillä 1954-59 tehdyillä Checker/Argo -levyillään onnistunut hoikaamaan nuotissa kiinni kuin pariin otteeseen. Siksipä hän osasikin makeat kiekaisut ja pysyttelikin pianonsa kanssa huippubändinsä kera viimeisellä Argo-singlellään (22 & 25; Argo 5300) instrolinjoilla. Gayten vieraili Chessin laskuun studiossa vielä niinkin myöhään kuin 1967 Los Angelesissa, mutta tuosta kahdeksan kappaleen sessiosta ei julkaistu yhtään mitään. Kaksi vuotta myöhemmin hän perusti oman Pzazz-levymerkin, ja arvelisin kyseessä olleen nimensä perusteella jonkinlainen jazziin liitoksissa oleva yritys.

Ensimmäiset kiekkonsa Gayten teki 1947 ja saikin menestystä DeLuxe-, Regal- ja OKeh-merkeillä. Hänellä oli todella ruudikas ja taitava yhtye, vai mitä sanotte nimistä Edgar Blanchard, Alvin "Red" Tyler, Lee Allen, Frank Fields, Earl Palmer ja Charles "Hungry" Williams? Listaa voisi jatkaakin, ja lienee selviö, että moisella sakilla syntyy myös taidokasta jälkeä. Hiteiksi Gaytenin Chess-firmalle New Orleansissa äänittämistä 21 kappaleesta tupsahtivat kaksi instrumentaalia. "Nervous Boogie" sekä käsittämätön "Windy", joka vihkosessa mainitaan äänitetyksi Chicagossa 1956. Chessin diskografia mainitsee vuodeksi 1958 ja paikaksi New Orleansin. Itse kappale on matkaamomusiikkia parantolaan, etten sanoisi mieltäpuhaltava hoilotus, pääosissa ovat nimittäin erilaiset huilut, pillit ja ukulele! No juu, eihän Gayten mitenkään suurien linjojen mies Chessin palkkalistoilla omien levynjensä avuin ollut, sillä hän toimi kynäilijänä, säveltäjänä ja promoottorina tuottaen myös useita New Orleansissa Chessin laskuun äänitettyjä sessioita. "Nervous Boogie" osoittautuukin hänen kestävimmäksi instrokseen ja näistä nyt mukaan kelpuutetuista 11:sta kipaleesta peräti kuusi on soittokappaleita. Shufflessa tehokkaasti kulkeva "Nervous Boogie" näyttää Gaytenin pianistinkykyjä sisältäen myös tuttuja teemoja - jopa Tsaikowskin Pjotrin lirutuksia on mukaan eksynyt ja fiilikseltään nämä instrumentaalit vaikuttavat siltä, että soittajat jammailevat terveydekseen, sillä eihän sitä tunneta aina irtoa, kun omaa ammattinaan sessiomuusikon ja joka päivä studioon marssii joku kaurahattu, jonka taustalle pitäisi laittaa. Lopuista instroista (24, 25, 28-30), myös nimellä "Yo Yo Walk" tunnettu 24, on laiskanoloinen pianotrillitys, 25 saksofonisoundiltaan Bill Justisia muistuttava, mutta itse sävelmä on kuin The Champsin "Roots"-kipaleelta - tuskinpa Champot tätä "Windyn" B-sivua ovat kuulleet... Tai mistä sitä tietää, "Windy'hän" oli - vaikken usko vieläkään - hitti. "The Sweeper" on myös topakkaa kuultavaa, sillä muhkeat fonit soivat komeasti ja roimien pieraisujen sijasta kuulemme hienostuneempia, tummia töräysrupsuja sekä naukumista, jonka silaa Blanchardin näppärä kitarasoolo.

Urat 28-29 äänitettiin 29.9-59 New Yorkissa, fonistiksi arvellaan Ray Abramsia. Naisten nisiä pullan varjolla himoava lounge-stomp (29) alkaa bongoilla ja ko. pänikät saavat soolonpoikasenkin tässä Billy Davisin taukokohtien kiihtymyksellisiin hihkaisuihin perustuvassa pilipalijutussa. Päätösbiisi on raskassoutuinen, sateisen yön mieleentuova tanssilevy. Näiden Gaytenin instrojen vika on se, etteivät ne paria poikkeusta mukaan laskematta omanneet koukkuja tms., johon tarttua. Tuskinpa niitä kovin vakavasti tehtiinkään, sillä änkesiväthän Chessin veljekset niitä täytepaloiksi mm. Tune Weaversin Checker-sinkuille alituisessa rahanhimossaan, esim. biisi 24. Varsin turteaa, joskin taitavaa jammailua...

Lauletuista ylväimmin kulkee hänen Checker-debyyttinsä "Get It" (801), jonka kääntöpuolikin olisi voitu kiskaista mukaan ("I'm Tired"). Nämä äänitettiin 26.8.1954 ja "Get It" on jotenkin punertava, pinnistelevä kiekauksia ja maneereja omaava r&b, josta paremmalla laulajalla olisi saatu vielä punertavaposkisempi. Samantapaisella äänellä esitetty vanha vaudevillemainen "Down Baby" on viekotteleva, dragiin puettu kappale, ja tämän lisäksi Gayten onnistuu nipin napin nopealla r&b-rockilla 23, mutta kovia ponnistuksia tarvitaan, jotta noista lopuista selvitään. Paikoin tekee mieli haeskella jotain kättä pitempää, sillä Gayten ulisee ja määkyy kuin jokin New Orleansin Tarzan; näiden raitojen paikka olisi paremminkin raitana wc-pytyssä.

Tämä cd kysyy r&b:n harrastajalta pitkää pinnaa. Gaytenin kappalevalinnoissa olisi toivomisen varaa ja ehkäpä tämä meneekin kovan luokan McCracklin-fanille, onhan nuokin kipaleet kokoelmassa oltava ja tässä ne saa halvalla.

J.B. LENOIR
(Roots RTS 33027) -90
(1) Carrie Lee (2) Korea Blues (3) Eisenhower Blues (4) Man Watch Your Woman (5) I'm In Korea (6) Mama Talk To Your Daughter (7) Sitting Down Thinking (8) Don't Dog Your Woman (9) Natural Man (10) If I Give My Love To You (11) Let Me Die With The One I Love (12) Mama Your Daughter's Going To Miss Me (13) What Have I Done (14) Mama What About Your Daughter (15) We Can't Go On This Way (16) Give Me One More Shot (17) Everybody Wants To Know (18) J.B.'s Rock (19) If You Love Me (20) Low Down Dirty Shame (21) Don't Touch My Head (22) When I Am Drinking (23) I've Been Down For So Long (24) Five Years (25) Daddy Talk To Your Son (26) I Don't Know (27) Good Looking Woman (28) Voodoo Boogie

BN-hakemistosta löytyi vain yksi maininta J.B. Lenoirista; T. Takan "Mojo Boogie" -LP:n (Flyright) arvio J.O.B.-äänityksistä. Suositeltavin tapa tämän 1967 kuolleen lyyrisesti aikaansa edellä olleen kitaristilaulajan tuotantoon on Chessin "Bluesmasters"-tupla, ja tietääkseni cd:nä on julkaistu kiekot "The Parrot Sessions" ja "J.O.B. Recordings", ehkäpä muitakin. Tiedä vaikka Polydor-, Crusade- ja L&R-kiekkojakin. Lukaisin tuon Takan arvion, ja hän tuntuu olevan kanssani aika tavalla samaa mieltä tästä vähemmän nimekkäästä miekkosesta. "Jos mietitään sitä, että monellako blueslaulajalla on todella jotain merkittävää sanottavanaan, jää käteen aika harva nimi". Noin Taka v. -84. Hän viittasi siihen, että Lenoir käsitteli arkojakin aiheita, hän toi esille epävarmuutensa tulevaisuuteen ja elämään surkutellen itse pääjehua, presidentti Dwight "Ike" Eisenhoweria kohtaan valitellen verotuksesta, sosiaalisista oloista, tasa-arvosta ottaen kantaa myös Korean sotaan ja näpäyttäen näin McCarthy-henkistä punavaaraa pelkäävää "kunnon amerikkalaisuutta", joka noihin aikoihin arveli kommarien olevan sänkyjenkin alla puhumattakaan nk. mustista listoista, jotka tuhosivat usean lahjakkaan taiteilijan uran - useinhan listalle joutuneet saivat puukon selkäänsä omista piireistään ja tästä voisi puhella enemmänkin, mutta todettakoon, että Lenoirin suhteen moisten aiheiden käsittely aiheutti sen, että valtion salapoliisit leimasivat hänet ilmeisesti vähintään arveluttavaksi hahmoksi, ehkäpä kommunistiksikin. Ehkä levymerkkien johtokunta saikin jonkinlaisia "myllykirjeitä" ja tyrehdytti Lenoirin tiedostavat ja poliittisetkin julkaisut. Eivätkä nuo kappaleet olleet suuria menestyksiä, johtuen osittain edellä mainitusta seikasta sekä siitä, että totiset ja kantaaottavat valitukset eivät huonoina aikoina menesty: tämä seikka esiintyy sykleittäin - puutteessa elettäessä syntyy usein toiveikkaita ja iloisiakin lauluja murheita poistamaan, hyvinä aikoina saattaa sen sijaan tulla hyvinkin sinistä alakuloa.

Lenoirin emitoimat keskustelunavaukset olivat väärässä ajassa. Niiden olisi pitänyt singahtaa 60-luvun lopulle, jolloin hipit muuttuivat poliittisesti orientuneiksi jipeiksi ja ilmapiiri oli vapaantuneempaa. Tietenkin Lenoirin aiheet olisivat olleet Vietnam, Vapaus, Tasa-arvo, Watergate ja hänestä olisi voinut tulla liikkeen eräs eturintamahahmo, mutta auto-onnettomuus katkaisi uudelleen sykähtäneen uran. Kyllähän Lenoirista kertoiltiin 60-luvullakin, John Mayall muiden muassa ja Mayall äänitti myös dramaattisen "The Death Of J.B. Lenoir" -kappaleen.

Vaikka edellä kirjoitetusta saattaa saada kuvan, että Lenoir oli peräti mullistava ja merkittävä blues-mies, näinhän asia ei tietenkään ole, ainakaan laajassa mittakaavassa. Hänelläkin oli puutteensa. Paikoin mentiin komeasti nuotin vierestä, käsittämättömän usein hän osoittautui yksioikoiseksi biisintekijäksi, ts. sama kappale tehtiin uusin sanoin, mutta periaatteessa samanlaisin sovituksin, eikä hänen poikamainen, pingottunut ja hyvin korkea äänensä miellytä moniakaan. Lisäksi tyylinkehityksessä vuosien 1951-58 aikana ei ole havaittavissa kuin siirtyminen Big Bill Broonzyn kisällistä tavanomaisemman, joskin saksofonein tuetun Chicago-bluesin esittämiseen. Näiden seikkojen vuoksi Lenoirin levyjen yhtäjaksoinen kuuntelu on hieman puisevaa.

Levytykset ovat aikajärjestyksessä. Kaksi ensimmäistä kappaletta ovat ajastaan jäljessä varhaisen Muddyn muistumineen. Kilkattavaa pianoa soittaa Sunnyland Slim ja toista kitaraa Leroy Foster, tuttuja hahmoja Muddyn yhteydestä. "Korea Blues" ja jatkumonsa "I'm In Korea" kertovat kylmiä tosiasioita. Ne kysyvät: miksi minä olen Koreassa? Kuinka perheelleni käy, jos minut tapetaan? Jäljempi on näistä kihisevämpi, erään sortin lasinen virsikirja. Nuo aloituskipaleet ovat soundiltaan aika rujohkoja ja soraisia. "Eisenhower Blues" esittää puutteen johtuvan verotuksesta ja panee syyn "Iken" harteille. Kappaleilla 1-7 ei ole lainkaan bassoa, mutta piano korvaa mukavasti. Esitykset ovat sangen alkukantaisia, neuroottisiakin, eivätkä mielestäni kovinkaan tasokkaita. Uralla 3 mukaan tuleva fonisti Lorenzo Smith ei juuri niveliä nyi, mutta saa paikoin vaskestaan säröisiä kieroutumia. Jostakin syystä tuntuu, että foni imaisee Lorenzo-paran sisuksiinsa. Näistä 1954 sessioista alkoi Lenoirin itsensä toistaminen, lajityyppiesimerkkinään "Mama Talk To Your Daughter", jonka sanoitusta mallaillen ja mälläillen syntyi sovituksellisestikin samaa muottia noudattavat jäljitelmät (9, 11, 12, 14, 16, 20, 24, 25 ja 28). Tunnustan olevani puutunut ja ns. vähenevä korvapari digatakseni näistä kuten jotkut mielipuolisuuden valutinassaan. Ehkä nämä hitaiden bluesien lomassa toimivat klubeissa, olihan Lenoir seeprakuvioisessa hännystakissaan hyvin ulospäin suuntautunut esiintyjä, mutta liika on liikaa ja likaa pyyhkeen.

Lenoirin sinänsä kestävä maine blues-genressä olisi helpompi sulattaa, jos se koettelisi tunnetilojen äärirajoja, ja mikäli mausteet ja sovitukselliset ideat olisivat räkäisempiä. Kuvitelkaa keikka, jolla artisti esittää yhdeksän versiota samasta kappaleesta? Siksipä nuo kymmenisen hitaampaa kappaletta tuovat piristystä, vaikka ne olisi voitu sirotella edustavamminkin. Sirottelihan se korpelalaisuus-hurmosliikkeen sekoittama kauppiaskin koko kahvivarastonsa 30-luvulla pitkin Tornio- ja Muoniolaaksojen teitä pyhyyden ja saastan syrjäkylissä, koska pahat henget piiloutuivat papuihin. Voi mahdottomuuksien maata! Mainittakoon tässä yhteydessä, että viime aikoina on ollut tarpeellista keskustelua lehdissä kritiikistä, kriitikoista ja eräistäkin perusteista. Joku voi kokea tuon "daughter"-pötkylän eri tavalla, mutta en usko kuitenkaan siihen, kuten Christopher Hampton englantilaisen elegantisti aikoinaan totesi: taiteilijalle kriitikko merkitsee samaa kuin koira lyhtypylväälle.

Oikeastaan Lenoir tavanomaistui myös sanoituksellisesti, kurjia oloja ei käsitelty oikeastaan enää kuin "Everybody Wants To Know" -kappaleella, joka on hänelle epätyypillinen stop-start -shuffle, kauniiseen asuun puettu nälkäkuolema. Kappaleilla 8-24 on tanakampi kokoonpano: Ernest Cotton (tn sax), Alex Atkins (alto sax), Joe Montgomery (pno), Willie Dixon (bs) ja Al Calvin (dms). Lopuilla urilla bändi on sama, lisukkeena Leonard Caston urkuineen, joskaan ne eivät pääse oikein esille. Hitaimpien kappaleiden pianovoittoisuus on suuri, aiheet arkisia parisuhdepokkurointeja. Juomalauluissaan Lenoir ei vaikuttanut murheelliselta. "J.B.'s Rock" on ainoa instro, heppoinen hyppely, jollaisia Chessillä tavattiin tehdä ihmeen paljon. Poikkeama on myös ego-lisä "Don't Touch My Head" hauskoine lyriikoineen...

Liekö pihi Leonard Chess kustantanut J.B.:lle tukanleikkuun ja pullon kokista "rojalty-korvikkeena"? Kappale muistuttaa paljon "I Ain't Got You" -hulppeutta.

Viimeisessä sessiossa 1958 keiton mausteet alkoivat olla tuotannollisesti kovaa tasoa, nämä 25-28 ovat J.B.:n elleivät sitten lentävimmät niin ainakin muhkeasoundisimmat. Kappaleiden 25 ja 28 aluissa kuullaan studiopulinaa, varsin räväköitä ja henkeä haukkovia esityksiä kaikki, ja mikäli sallitte, termi "rokkaavinta" Lenoiria ei mene kovin kauas maalistaan, sillä singlen Chcker 901 kappaleista taitavat olla nyt mukana harjoitus-otot, koskapa mainitun "Daddy Talk To Your Son'in" alkupulinoissa laukausitaan "Take 'unh!", eli eka otto ja sinkun B-puolella oli "She Don't Know", joka tässä on siis "I Don't Know"... Äh, turhaa saivartelua, kyseinen "Don't Know" on rajuotteisin näistä kiekkoammunnoista, suorastaan näemme Lenoirin kurkkujänteiden pullistelevan ilkeästi esiin hänen hihkuessaan korkealta ja kovaa. Tai ei hän hihku, vaan hoikaa amoraalisesti. Sanoituksellisesti irtonaisin proteesi on päätösura, joka saa silmät pullistelemaan kuin nahkaan pistetyt silikonirintapullat. Ällistyttävä päätös lakeusmaiselle kiekolle.

Juu, hieman tasapaksu kiekko on aika lievä ilmaisu, mutta Lenoir-kiekkona tämä on näyttävä, ja äänenlaatu kirkas alku-uria laskematta.

Venähtihän tämä tuokiosta turinointiin - tai tunarointiin, kuten haluatte - mutta joustovaraa vieläkin pidemmäksi olisi ollut, mikäli muitakin halpa-Rootseja olisin mukaan langettanut. Uutta tulvahtelee koko ajan. Odotan hetkeä, jolloin ns. tavoitettu etu murskataan eli cd-levyjen hinnoittelutaktiikan ilmakupla poksahtaa, sillä tällaisen pienen, teevatiakin pienemmän tuotteen kustannukset ovat varsin edulliset verrattuna vinyyliin... Mutta milloinpa tuottajat ovat rahanhimossaan eduistaan hellittäneet? Ehkä joku ottaa, ja päästää ilmat jotta hinnoittelu romahtaisi kohtuutasolle...

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 6/1990)

HOWLIN' WILF & HIS BAND
Six By 6
(Hound Dog BUTMLP 004) -90
A (1) Game Over (2) Point Of No Return (3) Two Can Play
B (1) Mellow Saxophone (2) I Wanna Get Old With You (3) Be My Guest

Vanha tietäjä on kopauttanut keppiään. Vetää sanattomaksi, kuin olisin sylissä levollisena koko vartalolla miettien Sinisten virtaa. 70 vuoden ehtoopuolelle ehtinyt herra Blues, Willie Dixon tietää ja opettaa. Maa on voimaa, vähempiosaiset ihmisiä hekin. Hän manifestoi, miksi köyhällä on blues ja kertoo sen avauskappaleella vuoren seinää muistuttavalla äänellään. Ilme on totinen, mutta sillä on toinen puolensakin. Änkyttämään tällainen jalo jylhyys saa nimenomaan kestävässä sinivirrassa aaltoavan kuohujen hummatessa. John Lee Hooker kertoi olevansa the healer, Willien ei toden totta välttämättä tarvitsisi kuin istahtaa rauhassa keinutuoliin ja myhäillä: siksi vaikuttava on hänen panoksensa bluesille. Hänellä on kuitenkin asiaa, ja kun se tuodaan esille näinkin haltuunottavasti, heityn mielihyvin albumin tajunnanrumpuun. Minä vain laitoin levyn soimaan, tietämättä minne se minut paiskaisi.

Pikavilkaisumielessä sekaannusta aiheuttavan aliaksen lymyävä nuori vitivalkoinen lontoolaisheppu on oikku. Hänellä on ällistyttävän negroidi ääni ja sokkotestissä menisin taatusti naruun. Ääniarsenaalinsa on hieman rosollia; väkevät kurkkurohinat saavat seurakseen pikantteja, Ray Charlesmaisia sielahtavuuksia kappaleen fiiliksestä riippuen. Onpa Wilfin yhteydessä mainittu Sam Cookenkin nimi, ja kyllähän hän "lallattelee" tavuja toistellen ja perhosmaisen lennokkkaasti vilpottaen. Valkoinen musta? Juu, eikä tämän tummemmaksi valkolaisen ääni tule, vaikka grilliin panisi.

Wilf pullahti tietoisuuteen 80-luvun puolivälissä tehden kolme LP:tä ja live-videon rokkaavaa bluesia Vee Jays -yhtyeensä kera. Silloinkin hän jostakin syystä jakoi mielipiteet kasteihin: puristit lupsauttelivat irtoteesejä matkinnasta viitaten hepun ääneen, mutta minkä Wilf äänellensä voi? Toisaalta hänestä pidettiin varsin paljon, vierailipa konkkaronkka Suomessakin. Huvittavinta oli se, että bändi oli mukana myös eräällä psychobilly-videolla esittäen Little Walterin "Mellow Down Easy'n". Laajat ovat hänen kannattajakolonnansa.

Wilf teki hyvän vedon hajottaessaan tukalaksi käyneen ja tahmeaksi henkitoreiluksi menneen Vee Jaysin. Näin vaihtui myös huuliharppu kitaraan ja uusi kokoonpano antaa tilaa hengittää ja toteuttaa ideoita, jotka eivät toimineet aiemmin - Wilf kokeili tämän levyn tyylisiä kappaleita jo Vee Jaysin aikoina, mutta ne jäivät pulpmaisiksi hieromisiksi. Nyt isommalla kokoonpanolla juttu rullaa ja kirvoittaa raikkaita tuulia itse kunkin terveydeksi. Wilf soittaa sekstetissään kitaraa, rummut, basso, piano ja tenori- sekä baritonisaksofonit aikaansaavat melkoisen myllerryksen, kuten esim. avauskappale osoittaa. Heikkovirtaiset saanevat turvallisen oikosulun tämän järeän jump-raidan piiskatessa.

"Uusi Wilf" on nuppi kallellaan New Orleansiin, versiot Fats Dominon ja Roy Montrellin ikisuosikistani omaavat tarpeeksi sytykkeitä tulen leimahtamiseen, mutta hieman erikoinen valinta on versio Gene McDanielsin Liberty-hitistä (A2), sillä juuri tämä raita on saanut monet "hällä väliä" -ystäväni kiinnostumaan miehestä. Syykin lienee selvä, biisi on kiekon popahtavin, jos tuota sanaa tässä voi käyttää. Loput kappaleista ovat Wilfin omaa hengentuotetta, selviä James Brown/Hank Ballard -vaikutteita kuuluu, mutta kärkeen ryntää oudon viehättävä B2, ikäänkuin Wilfin mieli olisi tehnyt kalareissun ja nähnyt Karibialla kaikenlaista. Hienointa on, että kuulijan mielikuvitukselle jää roimasti tilaa.

Wilf ei ole vielä kartoittanut tyyliään, eikä hänen perhana siihen pitäisikään ryhtyä, sillä jokaisella yksilöllä on luonteensa ja mieltymystensä mukaan määrätyt lait, joista sen toiminta ja kehitys ei pääse poikkeamaan. Olosuhteiden yms. seikkojen takia tämä on eduksi, sillä paras musiikki - jo ennenkin tehty - syntyy pienissä piireissä ilman sormella osoittajia. Wilfillä on kädet tiukasti kiinni mielinuorissaan, elikkä voimme odotella kaikenlaista mainiota vanhanaikaista musiikkia uudenajan tarpeiden mukaan esitettynä. Vielä on paljon tutkimattomia polkuja ja vaikka joku siellä jyrisee, että miksi yleensäkään tehdään korkeatasoisia alkuperäisversioita uudelleen, voin kertoa, että sitä kautta uudet siemenet voivat tuottaa hedelmää. Itsekin molskahdin r&b:n valtamereen juuri siksi, että rupesin tutkiskelemaan, kuka/ketkä ovat tehneet hommelit aiemmin. Wilf on esimerkki tällaisesta sisäistyksestä ja tiedostavuudesta. Lisäksi hän tietää, että pienet yksityiskohdat ovat kutkuttavampia kuin massiiviset rakennelmat. Vaikka hän on persoonallinen ja ujohko, uskoisin pientä karismaakin kasvavan vuosien työn myötä.

Niin, tämä on hieno mini-LP, jossa soundi tulee sydämestä eikä pelkästään digitaalikaiutetusta raajojen heiluttelusta. Suosittelen tutustumista, myös Vee Jays -kiekkoihin, ja varton pitkäsoittoa. On hienoa, että puurosta löytyy yhä manteli!

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 6/1990)

THE STRAY CATS
Back To The Alley - The Best Of...
(Arista 260 963) -90
(1) Stray Cat Strut (2) Rock This Town (3) Rebels Rule (4) Built For Speed (5) Little Miss Prissy (6) Too Hip Gotta Go (7) My One Desire (8) I Won't Stand In Your Way * (9) C'mon Everybody (live) (10) Fishnet Stockings (11) Runaway Boys (12) (She's) Sexy And 17 (13) Baby Blue Eyes (14) jeanie Jeanie Jeanie (15) You Don't Believe Me (16) Ubangi Stomp (17) Double Talkin' Baby * (18) Storm The Embassy (19) Rumble In Brighton (20) Gonna Ball
(* = cd-bonus)

The Stray Cats teki kymmenen vuotta sitten ensimmäiset levynsä. Tuolloin tämän kokoelman särösoundisimman biisin (18) inspiraationa oli huolestuneisuus amerikkalaisten panttivankien kohtalosta Iranissa. Kymmenen vuotta myöhemmin, nousujen ja laskujen jälkeen, Irak käy kauppaa ihmishengillä tivolimaisin painoin ja ilmeisesti 10 vuotta on sopiva aika koota tällainen keikko Euroopan markkinoille yhtyeeltä kuten Stray Cats. Tämä retrospektiivinen kurkkaus kujalle käsittää äänityksiä yhtyeen neljältä varhaisimmalta albumilta, joista kolmas oli USA:n markkinoille tehty kompilaatio kahdesta aiemmasta levystä. Mukana tuolla "Built For Speed" -levyllä oli uutuutena vain nimikappale, joka sivumennen äänitettiin autenttisessa 50-luvun studiossa sen aikaisin laitteistoin Los Angelesin lähellä.

Siinä kun yhtye mursi raja-aitoja, se myös osoittautui kiusalliseksi ilmiöksi lähinnä ulkomusiikillisin aineksin. Ekstrovertti ilme ja pukeutuminen sekä varsinkin yhtyeen saavuttaessa valtavan suosion kotimaassaan kaikenlainen rihkama ja kiiltokuvamaisuus yrittivät peittää lokaansa bändin taidokkaan soiton - ja on syytä korostaa, että lähinnä kovan keikkailun ja videoiden avuin aikaansaatu miljoonamyynti osoitti senkin, että rockabilly-trio kykenee pelaamaan myös stadioneilla. Kesäkuun alussa -89 koimme tämän Kaivopuistossa, mutta silloinkin saivartelijat nyrpistelivät nenäänsä, koska keulahahmo Setzer oli avoin ja teki show-temppujaan ottaen ainakin suurimman osan yleisöstä puolelleen. Kuuluttaisinkin ennakkoluulottomuutta tänne Pohjolaan, jossa vielä elää nurkkakuntaisuuden siemen. Ja jos yksi moinen telttaporukka kaatuu, uusia halveksunnan ja kateuden telttoja ollaan jo pystyttämässä.

Kaikesta mediakihinästä huolimatta triolla on erinomaiset kyvyt, jotka on huomattu myös kitaramaailman lehdissä. Mikäli Stray Catsia heijastetaan pelkästään levyjensä valossa, harvalla genren yhtyeellä on yhtä laadukas tuotanto. Koostokaksikko on viisaasti jättänyt pois yhtyeen "Rock Therapy" -virityksen kappaleet sekä viime vuoden tuoreessa muistissa olevan "Blast Off" -kiekon (ks. BN 4/89). Sen jälkeen on ilmestynyt ainakin kolme maksia, joilla on LP:iltä löytymättömiä live-versioita yhtyeen hiteistä (1, 11-12) sekä muualla julkaisemattomia kuten "Two Of A Kind" ja "I Fought The Law". Joku koostanee bändin pikkumustien B-sivuja joskus albumimuotoon, löytyyhän matskua, kuten "Drink That Bottle Down", "Sweet Love On My Mind", "Looking Out My Backdoor", "You Can't Hurry Love", "Cross That Bridge", "Something Else", "Looking Better Every Beer", "Cruisin'" ja jämäkkä jump-r&b "Lucky Charm". Arvelisin ostajakuntaakin löytyvän, myös Suomesta, josta bändi taisi saada ensimmäisen kultalevynsäkin.

Puolet kipaleista tulee debyyttikiekolta, sinisiäkin tunnelmia tavoitelleelta toiselta LP:ltä neljä, ja loput muista lähteistä. Live-versiota Cochranin "C'mon Everybody'sta" en ollut aiemmin kuullut - julkaisuvuodeksi mainitaan 1983, mutta mitenkähän on. Hieman nolottaa vinyyliversion ostajia, sillä levyn ehdoton helmi on CD-bonus "I Won't Stand In Your Way". Kappale oli myös "Rant'n'Rave" -kiekolla, mutta tänä vuonna äänitetty versio esitetään acappellana! Komeaa kuultavaa, ja tätä aistikasta slovaria voisi pitää Setzerin soolokappaleenakin. Ilmeisesti taidokkaista harmonioista vastaa Fourteen Carat Soul -porukka, varma en ole, sillä olemattomista kansiteksteistä ei selviä tukea olettamukselleni. Viimeistään tämä kappale todistaa, että Setzer on myös kyvykäs laulaja.

Taaksekatsottavana kokoelmana tämä on hyvä, joskin aina voi olla eri mieltä valinnoista kokoajien kanssa. Merkkilepantavaa on, ettei kappaleiden tenhoavuus ja rajuudesta hyväntuulisuuteen vaihteleva fiilinki ole menettänyt liki tippaakaan vuosien saatossa. Nykyisin neo-rockabilly-yhtyeet imevät vaikutteita nimenomaan Stray Catsista, mutta esikuva kiitää kaikinpuolin kaukana edellä. Normaalia edullisemmassa hintaryhmässä myytävä "Back To The Alley" omaa huippusoundit, hassut kansikuvitukset ja kosolti hienoa musiikkia, joista osaa voi kutsua pieniksi klassikoiksikin. Liekö aivan uuttakin tulossa?

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 6/1990)

ESKEW REEDER
I Never Danced Nowhere!
(Charly CDCHARLY 224) -90
(1) Undivided Love (2) I Waited Too Long (3) The Flu (4) Margie (5) I Woke Up This Morning (With My Mind On My Baby) (6) Sarah Lee (7) How Long (8) Green Door (9) 10-4 (Calling All Cars) (10) Like You (11) Never Will I (12) The Flu (13) A Tear (14) I Woke Up This Morning (Wth My Mind On My Baby) (15) Mardi Gras In New Orleans (16) Laid Off (17) Mama, he Treats Your Daughter Mean
(Äänitykset Joe Banashakin Minit- & Instant-merkeiltä 1962)

Juu, Ritvanen arvioi Esqueritan Bear Family -cd:n "Sock It To Me Baby" BN:ssä 4/90, ja ehkitteli "tallovansa Marko Tapion varpaille". Höpö höpö, Juhani, arvio oli hyvin kiintoisaa luettavaa ja tällaisia "varpaille tallomisia" toivoisin enemmänkin. Toisivat raikasta ilmaa ja tervettä ajattelua mukanaan - kihelmöikin ehkä joskus fiktioista faktoiksi konkretisoituvat ajatukset siitä, että millaisin sanavuolaisuin esim. Suosalo tai Talvenmäki näkisivät esim. juuri Esqueritan 60-luvun tuotokset... tai Walamies ja Nurmi?! Seppo Elonen on osoittanut hyväntahtoista "hyppelyä" tyyleistä toisiin ja itse olen nähnyt tuon seikan pelkästään positiivisessa valossa - sitäpaitsi se laajentaa itse kunkin ymmärtämystä ja johtaa parhaimmillaan myös diggailuun. Ennakkoluulot musiikin suhteen eivät hälvene kuten esim. ruokatottumuksissa. Olen kuitenkin sen lisäksi, että homejuustokin on nykyisin hyvään oppinut, että eri lajeissa on aina (no, useimmiten) hyvät ja herkullisia elämyksiä antavat puolensa. Nurkkakuntaisuus johtaa jonkinlaiseen kaukoputki- ja tonto-näkökulmankin suppeutumiseen ja jumittaa yksilön pölkyn näköiseksi puupätkäksi. Uusien perspektiivien vastaanottaminen esteettömänä voi antaa mielelle rikkaita tuulahduksia ja tässä suhteessa jokainen voisi tutkiskella omia mustia aukkojaan, eikä tuo ilmaus ole mitenkään kaksimielinen.

Vaikka Juhani ehdotti, että kirjoittaisin oman arvioni "Sock It To Me Baby" -kiekosta, se olisi vain haaskausta, sillä olen samoilla linjoilla Juhanin kanssa, fanikamaa, ja etenkin raskaansarjan fanille positiivisesti järisyttäviä mielenlentoja antava levy. Tiedättekö sen tunteen, että kurnii kaikkialla paitsi mahassa? Kuitenkaan kenenkään artistin/yhtyeen silkkoja jätenauhoja ei pitäisi tuoda julkisuuteen, sillä ei esim. Rockstarin Eddie Cochran -jatkileissa (ja nyt ehkäpä Gene Vincentin) tai Charlyn Sun-sarjoissa ole juuri järkeä, vaikka niille löytyy kannattajansa. Moraali puuttuu, siäpiirit hehkuttavat ja yhtiöt kääräisevät rahatukut lompsiinsa sen sijaan, että ymmärrettäisiin, kuinka paljon aivan ehtaa uudelleenjulkaisemista vailla olevaa matskuakin olisi terävää julkaista. Tämä toimintakin on jonkinlaista mustaa aukkoa, ja musta aukko on monille myös Esqueritan rajujen Capitol-rockien jälkeinen psykodraama. Psykodraama siksi, että siihen sisältyi musiikin ohella teatteritaiteen paisuttelu keskeisine tunnusmerkkeineen ja jonkinlainen huipentuma oli silkka katharsis - puhdistuminen ja roolileikin kautta tapahtunut vapautuminen, mikä tämän persoonan yhteydessä tarkoittaa kalmoja, kuolemaa.

Tämä cd tuottaa himon nähdä Magnificent Milochi elävänä keikalla tivolitemppuineen, ja seikan takia mielikuvitus saakin otteen vallan ripaan. Esquerita (tai Eskew Reeder/Eskew Reeder Jr., kuten hän nimesi 60-luvun alussa) oli hintti ja myös transu, mutta hän osasi tehdä ihmiset iloisiksi naturalistisella palataali-äänellään ja pianonsoitollaan. Sisäinen lämpönsä tai ritisevä kipinöintinsä korostui shokeeraavissa asuissaan ja kampauksissaan. Viimeistään näillä raidoilla, joista 10 on ennenjulkaisemattomia, paljastuu sekin, että hän todellakin oli taitava kosketinsoittaja ja taivaita tavoitteleva eriskummallisuus, jonka ideoita ei ainakaan biiseillä mukana oleva Allen Toussaint käsittänyt täysin.

Minit- ja Instant-merkit julkaisivat kumpikin kaksi pikkumustaa Eskewiltä. Hieman potuttaa, ettei mukaan ole laskettu "Never Again" / "We Had Love" -45:ta (Minit 658). Toisaalta noista hyllytetyistä urista löytyy varsin kiintoisiakin viritelmiä, joista osa tosin on varsinaisen session jälkeen innostuneessa jami-hengessä työstettyjä konstruointeja - yksinkertaisesti nauha on jäänyt pyörimään. Näistä cd:n loppupuolelle sijoitetuista toilauksista kuulija saa kimmokkeita voyarismiin, sillä varsinaisten kappaleiden lisäksi kuullaan paljon sangen kertovaa pulinaa ja monologeja - myös levyn nimen syy paljastuu Eskewin väitellessä jonkun tyttönsä kanssa; herrasmiehenähän hän ei tanssinut koskaan... koska ei osannut. Sähäkkyyttä siis piisaa, ja vaikkei esim. sittemmin Everest 2025:lle levytetty "A Tear" oikein kuljekaan, se ei ole suinkaan ns. tyypillistä New Orleans -kamaa, sillä Eskew on oikein mainio ja sirpsakka solisti.

Syy vähäisiin levytyksiin, tai pikemminkin julkaisuihin, oli se, että Eskewin ja Banashakin välit repesivät erään Esquerittas-tyttösen ruvetessa hengailemaan erään Banashakin rintamahaistelijan kanssa mielessään ilmeisesti soolo-ura. Juu, tuo tyttö ei kuitenkaan ollut Irma Thomas, joka edesmenneen miehemme mukaan lauloi taustalla ainakin raskaalla "I Waited Too Long" -balladilla. Tämän "Green Door" -sinkun B-sivun oikea nimi taitaa olla "Waited So Long". Muutkin hitaat ovat raskassoutuisia N.O.-huopauksia, mainittakoonpa vain 1, 5, 7, 10 jne. Kappaleille on luonteenomaista väkevät rytmitykset, taustakuoro, kosketinsoitinten (myös urut; ja Toussaintkin soittaa osalla Eskewin keskittyessä lauluun) ällistyttävä kontra-asettelu vaskibrasseja kohtaan ja esim. juuri noilla hitaimmilla paikoilla pitäisi olla New Orleansin sinfonia-orkesteri, mutta philharmoonikoille on tainnut mennä jänö housuun, heitä kun ei kuulla, mutta osoitus tämäkin on Eskewin jonkinlaisesta ennakkoluulottomasta kokeilunhalusta ja myös suuruudentavoittelusta. Heh, voisi kuvitella mahtipontisia wagnermaisuuksia, patarumpuja ja oboeita sovitettuna esim. noihin julkaisemattomiin kortinlyöjäisiin ja bakkanaaleihin.

Useimmiten Eskewistä puhuttaessa mainitaan hänen hurjat Capitol-rockinsa ja muusta vaietaan. Rokkareille ei ilmeisesti kelpaa nämä myöhemmät levytykset, enkä tosin pokkana näitä heille aivan uskaltaisi suositellakaan, ovathan nämä sangen erilaisia. Ehkäpä lähimmäksi tuota mainittua ihmisryhmää lipovat ohdakkeilla kävelevä versio Capitol-urasta "Laid Off" sekä toinen Capitol-uusinta "Sarah Lee" sekä noveltyt 3, 9 ja 12. Tjaah, kyllähän tuo klasikko "Green Door'kin" on novelty, urkutyöstö, joka perustuu toisin sanoin Jim Lowen hittiin ("1, 2, 3, 4 - Green Door!"). Tämä oli miehen suurin menestys, Dew Drop Inn -klubin jonkinlainen tunnari ja Booker T & MG's pohjusti Vihreät Sipulinsa tähän. "The Flu" eli lentsu omaa tietenkin nuhaisia efektejä ja vaikuttaa Huey Smith -tyyliseltä völjäilyltä, mutta kun tyhjästä Eskew rupeaa puuskuttamaan urusta Dave "Baby" Cortezin "Rinky Dink'iä" taustakuoron kehotellessa potijaa rokkaamaan. Järkevää?! Poliisiauto-biisi "10-4 (Calling All Cars)" hyytyy sinänsä tuhtien saksofonienkin lomassa lähinnä puolitiehen jääneeksi anekdootiksi. Versio Fats Dominon "Margie'sta" on varsin erikoinen, mutta käsittämättömin ja samalla hillittömintä kuultavaa on Pitkäletti-Fessin "Mardi Gras In New Orleans" -rymistely, jossa laulupuolen hoitaa Eskew & tytöt yhdessä. Ilmeisesti Toussaint soittaa pianoa, ainakin aluksi, mutta tämä ei riitä, vaan loppua kohden Eskewkin alkaa rymistellä pianoa, ja millä tavalla! Esquerita-tarinassani totesin, että mies läiskii räpylöiden kokoisilla käsillään koskettimia, mutta tätä kuunnellessa alkaa vaikuttaa siltä, että hän on pannut räpylät jalkaansa tehden ns. Jerry Leet. Kiekon viimeisellä kappaleella Esqueritas-typykkä laulaa keskinkertaisesti tämän Ruth Brown -stygen, keskinkertaisesti ainakin Ruthiin verrattuna. Tiedotettakoon varmuuden vuoksi, että nämä julkaisemattomat ovat hieman hätiköityjä soundeiltaan, eivät kuitenkaan suinkaan ala-arvoisia.

Tiedä sitten, montako fania tällä räiskyvällä persoonalla on, eritoten rock & roll -genren ulkopuolella. Fanikamaa olisi nyt saatavana ja itse koin kiekon hykerryttäväksi. Miten sen kokee puolihuolimaton kengänpohjankuluttaja, jää nähtäväksi. Tuskin tätä kuka tahansa kehtaa edes kokeilla, varsinkin kun tarvitaan tarkkaa, keskittynyttä kuuntelua koko makupuolen tavoittamiseksi ja moinen seikka (siis tarkka kuuntelu) on väistymässä enenevissä määrin nykyisen kiivaan elämänrytmin vuoksi. Juu, tämä taitaa ollakin ihan tervettä eskapismimusiikkia, ei tosin jokaiselle korvaparille.

Lopuksi tiedotettakoon, että myös hänen Capitol-tuotteensa ovat kokonaisuudessaan saatavana cd:nä, mutta Norton-kiekkoa "Vintage Voola" ei tulla julkaisemaan tuossa muodossa äänentason vuoksi.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 6/1990)

DANA GILLESPIE
Blues It Up
(Ace CDCHD 950) -90
(1) A Lotta What You Got (2) My Man Stands Out (3) Fat Sam From Birmingham (4) Sweet Meat (5) Ugly Papa (6) Sweets (7) King Size Papa (8) One Hour Mama (9) Three Hundred Pounds Of Joy (10) Don't You Make Me High (11) Big Ten Inch (12) Below The Belt (13) Long Lean baby (14) Tongue In Cheek (15) Meat Balls (16) Wasn't That Good (17) Joe's Joint (18) Organ Grinder (19) Come On (If You're Coming) (20) Nosey Joe (21) It Ain't The Meat (22) Sixty Minute Man (23) Snatch And Grab It

Tämä perhanan kiekko sai minut punastelemaan daamiseurassa. Nolo tilanne, jossa macho-uho kääntyy nurin, koska tekstejä laulaa muhkea nainen. Äh, eihän tässä kyse ole fanaattisfeministisestä tontokatseesta, vaan erittäin nautittavasta 40/50-lukujen tyylisestä bluesista, r&b:stä ja sellaisesta hienovaraisin jazz-vaikuttein. Tosin jotkut kappaleet rokkaavat aika lailla, mutten niitä rock & rolliksi rupeaisi nimittämään, se olisi karkeaa australialaishuumoria ja tyylivirhe.

Jos mietitte, miksi olo naisseurassa tämän soidessa "väärään aikaan" on vaivautunut, niin vilkaiskaapa tuota kappaleluetteloa uudemman kerran... Joko selvisi? Erilaisilla lihoilla ja leikkeleillä sekä persikoilla ja makeisillahan tässä evästellään. Tosin maito ei olekaan maitoa, vaan paksumpaa kuin piimä. Vaikka levyn aihepiiri onkin lievästi sanottuna yksipuolinen ja siten vain elämän hekumallisia dionysos-nautintoja käsittelevä, se jostakin syystä toimii - ja panee itsekunkin mielen hirnumaan puukon halutessa tuppeen luumujen muuttuessa tomaateiksi...

Tunnelmat liikkuvat myöhäisillan baaritiski-atmosfääreistä aurinkoisiin hehkutuksiin ja minulla on se kutina, että tämä toimisi pienessä saluunassa tai yökerhossa nykyoloissakin mainiosti - 40-luvullahan se jo testattiinkin. Mistään irvailusta ei ole kyse, Dana ei vie seksuaalisia flirttauksiaan Las vegasiin. Jotenkin hankalaa ja tukalaakin minun oli tätä ensiksi kuunnella, koska olin tottunut esityksiin miehisten miesten esittäminä. Tuo typerä seikka haihtui pois ja nyt jo naurattaa, positiivisesti, sillä Dana ei ole korni tai löysä halpis. Koska minusta näyttää siltä, että nykyisin musiikkibisnestä ja siellä hilluvia naisartisteja käytetään yhä hyväksi seksistisin keinoin, joihin oman ison kouransa vallan kahvaan on saattanut videotehtailu, olemme samassa pisteessä kuin aikoina ammoisina: nainen ei voi olla muuta kuin seksipakkaus ja muovinen tuote, kuten Barbie-nuket. Tuohan on täyttä potaskaa, voisi sanoa, mutta kas vaan, vain muutama naisartisti omaa vakavastiotettavuutta näinä päivinä. Monasti heidän suosionsa on minimaalista verrattuna esim. Kylieen ja muihin muovauksiin. Siksipä Dana onkin omaehtoinen poikkeama, jonkinlainen marginaalinen heitto, joka iskee maskuliinivoittoiseen bisnekseen käyttäen hallitsijoiden aseita. Monet naiset leipovat, mutta Dana tietää, miten leivotaan ja mitä.

Danan ääni on aistikas ja kokenut, joskin tallella on myös Janis Joplin -maneereja, ei kuitenkaan mitenkään raflaavasti. 60-luvun lopullahan hänestä yritettiin tehdä jonkinlaista brittivastinetta Joplinille ja tuolloin syntyivät myös ensimmäiset levytykset. Sen jälkeen Dana on työskennellyt niin teatterissa kuin TV- ja leffa-näyttelijänä. Viime vuosina levymielessä hänelle on tapahtunut paljon, mutta on vaikea uskoa, että hänestä muodostuisi supertähti, vaikka hän moisten kanssa onkin esiintynyt. Pieni on se levynostajajoukko, joka tällaista savuisesti huokailevaa ja paikoin raakaa r&b/bluesia kuluttaa. Ammattitaitoinen bändi pyrkii lisäksi originaaliin autenttisuuteen, vihjenuorana mainittakoon pystybasso, dobro ja puhaltimet aina klarinettia myöten. Tämä symbioosi on onnistunut, ja oman materiaalin lisäksi jotkut voivat kiinnostua ymmärtämään Julia Leen monipuolisuuden, The Swallowsin keskinkertaisuuden tai Wynonie Harrisin erinomaisuuden muista lainoista jaarittelemattakaan. Viettelevää, eikö vain?

Pertti Nurmi arvioi Danan "Sweet Meat" -LP:n BN:ssä 4/89, tuntui pitävänkin ja lukaiskaapa se, sillä sama pätee myös tähän kokoelmaan - yhteisiä kappaleita on kuusi ja loput ovat Acen kiekoilta. Oikeastaan olen perin ihastunut tähän itsehillintää kokeilevaan kiekkoon, sillä monenkirjavia kysymysmerkkejä on tulvinut nuppiini. Kuten että voisiko näitä tekstejä suomentaa siten, että alkukielellinen korneuden välttävä aspekti säilyisi? Vaikeaa, ehkäpä englanti on se ainoa oikea kieli tämänlaatuisia aiheita kirjaamaan. Siveysmusiikkiahan tämä on ja tietääkseni pyhäkouluissa lauletaan samantyyppistä. Heh, tämä on varttuneemman väen yömyssyttelyn äänitulkki ja hekumantavoitus itse aktiin, jota ei ääneen uskalla lausua. Nuorisolle mainio opetuslevykin, ehkä, mutta ennen kaikkea monenlaista mieleentuova - vaikka yksipuolinen onkin - kooste ja samalla paras alkusysäys tutustuttaessa Danaan ja likapyykkiinsä sekä maulla valittuihin, tiriseviin kappaleisiin.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 6/1990)

MEET THE RAISINS!
The Historic Soundtrack Album By California's Phenomenal Pop Combo
(Atlantic 81917-2) -88
(1) Signed, Sealed, Delivered I'm Yours (2) Shotgun (3) Green Onions (4) Ain't Too Proud To Beg (5) At The Hop (6) Get A Job (7) Cool Jerk (8) Tears On My Pillow (9) Tutti Frutti (10) Papa Oom Mow Mow (11) Sh-Boom (12) I Heard It Through The Grapevine

Amerikka on oikukas maa, jossa kihisevää käytetään mitä hassuimpiin tarkoituksiin. Tämä viisikko (A.C. / bebop / Stretch / Red / Boogie-Woogie) aloitti 1957, kävi läpi nälkävuotensa kadunkulmissa ja yleisöttömillä keikoilla managerinaan vain käteistä suosiva Rudy Bagaman. Yhtye pääsi kerran televisioon, mutta ajautui italo-westernien ja sci-fi-leffojen pariin. Noita filmejä ei kukaan halunnut nähdä. Napapiirikiertueen jälkeen yhtyeen lentokone räsähti Ed Succotashin TV-ohjelman seinän läpi ja miljoonat näkivät suorassa lähetyksessä, kun yhtye esitti levyn starttibiisin. Tämän jälkeen tulivat superkeikat, julkisuus, mammona, levyt, rintanapit ja T-paidat... Kaikki on mahdollista, Kalifornian Rusinoillekin!

No juu, tuo oli tämän kuvitellun yhtyeen kuviteltua historiikkia mukana tulevasta vihkosesta. Kyseessä on humoristinen USA:n Claymation-yhtiön tuottama ohjelma, joka saavutti pari vuotta sitten suosiota kanavanvaihtelijoiden luvatussa maassa. Suomessa näitä lakritsinaamaisia muovailuvaharusinoita ei ole nähty, Sunmaid-rusinoita sen sijaan on yhä kaupoissa.

Arvion syy on biisivalikoimassa, joka lienee BN:n tavaajille sangen tuttua peruskamaa. Produktiossa on ollut hyvä henki, tuotannossa mukana myös edesmennyt Ahmet Ertegun ja sinänsä vapautunut ote kappaleisiin ei ole lainkaan niiden kustannuksella karkeasti pilailevaa. Parjattua rahastuksen makua en aisti, ja levyllä ei käytetä koneita, vaan soitosta huolehtivat ammattitaitoiset muusikot ja solisteja on viisi. Tyylilajit hallitaan ja muusikoilla on selvästikin ollut mukavaa tätä tehdessä - sen aistii kuulijakin. Mitään Lemmenlaiva-henkeä ei siis ole, ja jollain tavalla tämä onkin poikkeustapaus kelpoa käyttömusiikkia. Lisäksi on paneuduttu paikoin käteviin sovituksellisiin ideoihin, vaikka alkuperäisversioihin ei ylletä, ei edes pyritä. parhaiten toimivat soulahtavammat kappaleet, ja joku voisi tietämättä mistä on kyse arvioida kipaleita korkeallekin. Niin, ehkä Marvin Gaye ei ollutkaan Marvin Gaye, vaan kaiken takana piilottelikin Kalifornian Rusinat, ryhmä muovailuvaha-ukkeleita...

Miellyttävä, joskaan ei missään nimessä pakollinen levy. Omani hankin supermarketista reilun kympin hintaan, ja hupaisaa on ollut. Ehkä joskus näemme TV:stä ko. ohjelman, siksi hassunnäköisiä nämä rusinat ovat...

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 6/1990)

MUSTAA ROCK & ROLLIA KOKOELMALEVYILTÄ

Minulla meni vuosia (ja tulee menemään) etsiessä kaikenlaisista kryptista ja vällyjen välistä nimenomaan mustaa, 50-luvulla tai 60-luvun alussa tehtyä rock & rollia. 80-luvulla tuli pari LP:tä, ellemme laske mukaan jo aiemmin ilmestyneitä levymerkkikohtaisia ja muutoinkin "isompia" julkaisuja. Minua kaiveli se, että tämä ärhäkkä genre jäi paitsioon, kun levypuoteihin tulvi mitä eriskummallisimpia valkoista rockabillyä yms. sisältäviä tuotteita. Tokihan esim. Charlyn ja Acen ym. merkkien kokoelmiakin voitaisiin tarkastella siitä näkökulmasta, että ne ovat mustaa rock & rollia. Ovathan ne paikoin sitäkin, mutta yleensä on sauvottu järeämmillä r&b-laduilla. Puhtaasti mustaa rock & rollia sisältävät kokoelmat on helppo laskea: alle kymmenen hyydytään, ja tuostakin voidaan oitis amuputoida muutama pois, koska ne "lipsuvat", ts. niillä on silkkaa r&b:tä tai jopa bluesia, mitä minä en kuitenkaan pane pahakseni. Toinen risova seikka on se, että puhtaasti genren kamaa sisältävät kokoelmat menevät päällekkäin, samat nimet pärskivät levyltä toiselle ja osalla julkaisuista on ala-arvoinen äänenlaatu, mikä johtuu vain siitä, että tallennukset on suoritettu alkuperäiskiekoilta, jotka ilmestyivät oudoilla pikkumerkeillä - osa tosin isommillakin.

Suositeltavina kokoelmina pidän "Black Rock'n'Roll"/"Savage Kick" -sarjaa, "Lookey-Dookey" -levyä ja "Jook Block Bustersia", vaikka niillä on rutosti r&b:tä. Siksipä liikkeelle voisi lähteä - Little Richardista, of course! Useinhan nämä B-sarjan kimalaiset yrittivät tarkoituksella tai tahattomasti kuulostaa Rikulta, vaikka kyllä jotkut tekivät jopa rockabillyä tai fatsmaista juttua. Sen jälkeen voi haeskella rajuja kokoelmia kuten "Screamin' Rock'n'Roll", "Frantic", "Gonna Party Tonight", "Wild And Frantic" tai "Hot Jumpin' Rock'n'Roll"... Siinä sivussa voi tarkistaa "Desperate Rock'n'Roll" -sarjan - mukana kun on runsaasti mustaa, Chuck Greystä Screamin' Joe Nealiin ja jopa Gus Jenkinsiin ja Eddie Kirklandiin...

Useat sittemmin tähdiksi nousseet artistit todellakin aloittivat rokkareina, tiedämmehän mm. Don Covayn hurjat ensilevytykset The Rainbowsin jälkeen tai että mitä Joe Tex'kin puuhaili. ja lipsahtelihan se Solomon Burkella, Freddy Kingillä ja Johnny Copelandillakin muutamia mainitakseni. Lisäksi jotkut silloiset r&b-hahmot flirttailivat uuden tyylin muassa ja sinänsä mielenkiintoista onkin todeta, että heidän levytyksensä eivät useinkaan olleet mitään Little Richard -kopioita...

Se valtava vuori, joksi oma ristiretkeni osoittautui, on häkellyttävä. Ihmettelenkin, jos joku asiasta kiinnostunut vieroksuu kokoelma-LP:itä, kuten olen kuullut tapahtuvan. Mistä hitosta te sitten näitä saatte? Vai odottavatko jotkut sinisilmät, että joltakin Little Ikeltä julkaistaisiin oma LP? Ei kai sentään? Ihmettelen sitäkin, miksi monet samat styget viipottavat näillä kokoelmilla, koska esim. repro-sinkuilta löytyy vaikkapa Ronnie Molleenin raju King-45 "Rockyn' Up" / "Big Fat Mama" (5365) jne. jne. Siltikin ristiretkeni on ollut mielenkiintoista, koettelevaakin, mutta palkitsevaa.

WILD ORIGINAL ROCK AND ROLL
(White Label WLP-8928) -88
A (1) Rex Garvin - Oh Yeah! (2) Bo Toliver & His Timers - Begging (3) Bo Toliver & His Timers - Farm Dell Rock (4) D. Julian & The Meadowlarks - Boogie Woogie Teenage (5) Carman Taylor - Willie "B" (6) Big Mike Gordon - Careless Lover (7) Bobbie & Boobie - Teen Age Party (8) Bobbie & Boobie - Cool Cool Xmas (9) Rex Garvin - I Told You Before
B (1) Marco King & Don Edwards & The Dukes - Answer Your Telephone (2) Marco King & Don Edwards & The Dukes - Fancy Nancy (3) Bill Johnson & Four Steps of Rhythm - You Better Dig It (4) Curley Hamner - Air-Raid (5) Joe Johnson - Cool Love (6) Joe Johnson - Gila Monster (7) Jimmie & The Night Hoppers - Night Hop (8) Little Joe & The Morrocos - Bubble Gum

SAVAGE KICK, Volume 4
(Savage Kick SK-504) -90
A (1) Sly Dell - Let Me Tell You 'Bout It (2) Sil Austin - Say Lou (3) The Isley Brothers - Everybody's Gonna Rock'n'Roll (4) Sonny & Jaycee - You Keep On Doggin' Me (5) Lightning Hopkins - I'm Wild About You Baby (6) Stomp Gordon - Dragnet (7) Eddie Lang - She's Mine All Mine (8) The Valiants - Tequila Twist
B (1) Bobo Jenkins - Tell Me Who (2) Phil Flowers - The Dances (3) Aggie Dukes - John John (4) The Silhouettes - Miss Thing (5) Johnny Chef - Can't Stop Movin' (6) The Millionaire$ - Arkansas Jane (7) John Lee - Rhythm Rockin' Boogie (8) Wynona Carr - Touch And Go

SCREAMIN' HOWLERS
(Club SCRLP 001) -88
A (1) Ba Ba Thomas - Miss Shake It (2) Little Ike - She Can Rock (3) Ronnie Love - Shakin' And A Breakin' (4) Rudy Green - Juicy Fruit (5) Bobby Peterson - Mamma Get Your Hammer (6) The Twilighters - I Live Like A King (7) Lester Robertson - My Girl Across Town (8) Earl Wade - Let Me Miss You (9) Earl Wade - I Dig Rock'n Roll´(10) Guitar Jeff - Jump And Shout (11) Dee Clark - 24 Boyfriends (12) Chuck Wiley - Tear It Up
B (1) The Ring-A-Dings - Snacky Poo II (2) Dale McBride - Prissy Missy (3) Johnny Amelio - Jo Ann Jo Ann (4) Otis Riley - Rock And Roll Riley (5) The Valiants - Good Golly Miss Molly (6) The Valiants - Frieda Frieda (7) Wailin' Bill Dell - You Gotta Be Loose (8) Wild Child Gipson - Uncle John (9) Ba Ba Thomas - Why Don't You Leave It Alone (10) Richard Berry - Yama Yama Pretty Mama (11) Sonny Hall - My Big Fat Baby (12) The Four Steps of Rhythm - You Better Dig It

Nämä kolme levyä edustavat aihetta, ainoastaan uusin Savage Kick lipsuu, mutta rupeammeko pillittämään? Katsokaapa tuota biisilistausta toisenkin kerran... Gulp! Kaksi muuta ovatkin jo pari vuotta vanhoja, eikä niitä ole kommentoitu BN:ssä. White Labelin tapauksessa syy voi olla sekin, että yhtiö mielletään yleensä rockabillyyn ja Club-bootleg on peräisin Madridista, eikä ehkä ole kovin hyvin saatavilla. Espanjalaiset ovatkin ahkeria bootleggaajia, sieltä kun ryöppyää mitä älyttömämpiä singlejä, EP:itä ja albumeja, Club-merkkikin on julkaissut levysarjoja "Grab This & Dance" ja "Doo Wop Jive & Stroll", jotka voivat joillekin lukijoille olla tuttuja.

White Labelin kokoelma on poikkeama genren julkaisulinjoista: päällekkäinmenoilta vältytään, vaikka onhan Don Julian & The Meadowlarksia hyvinkin tarjolla ja Bill Johnsonkin hilluu joka kokoelmalla. Levytykset tulevat pääosin pikkumerkeiltä.

Yleisilme on huutava, ooh my soul! Little Richardia yritetään olla, mutta ei kaikki, varsinkaan instrumentaalit A3, B4 ja 7. Myös A6-8 erottuvat, ja tietenkin A4, joka on lennokas, muttei suinkaan tämän hienon ja yhden valkonaamankin sisältäneen yhtyeen parhaita. A6 omaa Fats Dominomaista reteyttä ja instrumentaaleista Bo Toliverin bändeineen esittämä sinkulta Airway 105 tuleva A3 on mielikuvitukseton saksofoniraita - petrausta ei kuulu edes lauletulla A2:lla, sillä selvä "True Fine Mama" -kopiohan tämä on. B4 puolestaan uponnee hyvin jive-diggareihin, ja yakety yak -rytminen B7 on taattua keskitasoa. Saksofonit näilläkin hallitsevat.

Rex Garvin on tutulta kalskahtava siellä sun täällä vastaan putkahteleva nimi. Miehen ääni on raaka, sorainen savusieni ja A on rosoista etten sanoisi rosollia rock & rollia singleltä Scatt 103. Kitarat ja saksofonit ovat brutaaleja, mutta pidän enemmän hänen strolleristaan A9, tämä on varsin makea pala, jossa Rexin kovia kokenut ääni niittaa kontrastin levyn tunnelmaan. Entäpä linjapoikkeamat Bobbie & Boobie? Meno on vänkää, mutta tössähtävää, nopeasti mennään, mutta minne? Sanoituksen puolesta (Bruce Morgan) biisit ovat OK, mutta hapuilevuutta ja hölmöksi menevää yritystä on liikaa... Tosin ei tämä Disc 480 olekaan niitä jokapaikan levyjä. Herääkin kysymys, olisivatko nämä kärpässarjan prinssit olleet parempia parempien taustamuusikoiden kanssa? Ei välttämättä, vai mitä mieltä olette Carman Taylorin suorituksesta A5:llä? Heh, tässä kirkuminen lähentelee hulluutta, tyyppi laskettelee komeasti, äärimmäisen kireästi ja korkealta sekä ikäänkuin pikantiksi päälle nuotin vierestä Buddy Lucasin bändin tukemana ja fonisoolo on komea. Tämän El Toro 501:n kääntöpuolena olikin Lucasin viritys "Log Train"... ja kun selitin noista ei-Richard-maisista esityksistä, niin lasketaanpa karsinaan - juu, karsinaan - vielä Little Joe ja Marokkolaiset, he kun esittävät yhden älyttömimmistä esityksistä koko kiekolla. Lyriikoissa jauhetaan purkkaa oikein leukaluut narskuen, "bubble gum, bubble guuuum", ja sitten koko porukka mussuttaa purukumia ilman tirskuessa! Novelty-osastoon minä tämän panisin, Little Joe kun on laulajanakin kaikkea mitä joku Frankie Lymon ei ollut. Oikeastaan huono vertaus, Joe ei Frankieta muistuta, eikä hän sivumennen sanoen ole kovinkaan terävä poskisolisti. Huvittava koetus.

Ed Carrellin Joe Johnsonille säveltämät urat ovat poikkiteloin kaskessa, Cascade 5909 -singleltä tulevat styget napauttavat toisiaan, sillä oikeaksi lauluksi aiottu "Cool Love" ei ole oikein juuta eikä jaata, mutta hirviönovelty, halpa-efektinen "Gila Monster" on paikoin riemastuttava - tämä oli tosin mukana jo "Monster Rock'n'Roll" -kokoelmalla. Marco Kingin visiitti Don Edwardsin & The Dukesin kiekolla Singular 1001 olikin taas Richard-kloonausta, vaikka "Answer Your Telephone" onkin vihtonut Rikun laulumaneerit Shirley & Leen "Let The Good Times Roll" -maiseen sävelmään ja myös B2:lla King käyttää kurkkuääntä. Raaka, juustohöylän läpi tuleva ääni hänellä kieltämättä on, kiekaisevat ylärekisterin spurtitkin kuullaan ja naisväkihän pitää tällaista tapaa tietenkin kukkoiluna tai hinttimäisenä. Lisää nikottelevaa kiekaisua löytyy Bill Johnsonin B3:lta. Tämä tulee kiekolta Talos 402 ja kyseessä on likipitäen huippuraita samassa hengessä kuin Little Richardin "Lucille", ainakin rytmi on samalla tapaa tuhti, muttei yhtä maaninen. Johnson käytti myös yhtä tyylikkäitä pukuja kuin Richard, mutten ole lainkaan varma, oliko hän esikuvalleen kovinkaan uskollinen, millä tarkoitan, että hän levytti Sun-merkille v. -60 singlen "Bobaloo" / "Bad Times Ahead" (Sun 340) oman bändinsä kanssa kuulostaen pikemminkin New Orleansin äijiltä, Lloyd Pricelta eritoten, ja muistaakseni hän käämitti Sunille myös tämän biisin - juu, käämitti kyllä, mutta sitä ei julkaistu. Sunin "Into The Sixties" -boxilla on se mukana. Oikeastaan en panekaan pahakseni, että tämä biisi lojuu niin monella kokoelmalla, kovaa tavaraahan tämä on fonipärskeineen ja kättentaputuksineen. Ja kerrottakoon nyt mitä Bill karjuu olevan parempi digata: bluesia!

En usko, että mustan rock & rollin diggarit epäilevät hankintaa, virkeimmäthän ovat sen jo tehneet.

Savage Kick -levy menee neljännellä kerralla nenälleen, vai? Ei suinkaan, metodit ja valinnat sekä ulkoasu ovat aiempia osia noudattelevia (ks. BN 3/89, 5/90). Erikoista kamaa vuosien takaa pääsarkana 50-luku ja aistittava romutusbile-tunnelma sekä pyrkimys nimensä mukaisen rujoon potkuun. Onnistuu, vaikkakin jälleen mukaan on rokkina laskettu sellaisia rock-tähtiä kuten Lightning Hopkins, Wynona Carr ja John Lee arvaa kuka. Mutta tiedämmehän, mistä on kyse ja mistä kipinä irtoaa. Tiedämme, että Savage Kick -levyt ovat takomoja täynnä, semmoisia biittejä, että käy päälle ja tirskuu väkivaltaa, mistä eivät niinkään kieli kappaleiden sanoitukset, vaan rytmit, sekä kansikuvat. Nämä - kuten "Desperate"-sarja ja "Whip It On Me" -rapasoul-kokoelma - on valmistettu salassa nimenomaan juveniilien ja rasvaisten bileiden soundtrackiksi, mikä tietää, ettei mitään selostuksia levyn esiintyjistä ole kappaleluetteloa laskematta mukana. No, eipä ollut White Label -kiekollakaan eikä ole Club-julkaisullakaan - niillä on sentään fotoja etiketeistä ja White Labelilla vielä viisi artistikuvaa. Enkä minä oikeastaan sitä kaipaakaan, koska silloin rupeaisin kuitenkin liian skismaiseksi ja faktojen ja numeroiden ja vuosien ja kaiken sen muun kanssa hössöttäväksi. Itse musiikki jäisi noiden tietojen alle tai ainakin voisi jäädä, koska liika nippelitieto aiheuttaa eräänlaista solmuuntumista nuhruisiin disco-fileerauksiin - mutta en minä kiistä, etteikö tuo tieto olisi tervetullutta ja pirun hyödyllistä ja valottavaa. Sen pitäisi Savage Kickin kaltaisten koosteiden lomassa olla vain orastavasti valottavaa - seikka, mistä ei varmasti ainakaan JR diggaa? (Öh?? - JR) Mutta hyvät kuomat, eiväthän Savage Kickin(kään) jengi tiedä hölkäsen pöläystä Bobo Jenkinsistä tai Stomp Gordonista, jonka salapoliisibiisi "Dragnet" on jänskää kuultavaa. He vain keskittyvät julkaisemaan ja me keskitymme nauttimaan.

"SK Vol. 4" donkkaa oitis tuttuja nimiä eetteriin, ja vaikken tätä rupea kappalekohtaisesti setvimään, voin jo nyt todeta tämän olevan tervetullut kiekko. Nytkin mukaan on niljahtanut parit nörtit, mutta pääosin kyse on sähisevästä ja jämerästä rock & rollista, r&b:stä ja bluesista tietyin varauksin. Monet esiintyjät ovat todellisia mustia aukkoja, tutkimatonta tannerta, ja jos minä nyt otan makosteltavaksi tältä esim. Sil Austinin, minä nieleskelen. Syy on se, että tämä Mercurylle v. -56 "Slow Walk" -hitin tehnyt miekkonen näyttäytyy tällä LP:llä lievästi toisenlaisena: putosiko hän myrkkytynnyriin jossain vaiheessa? Tai Isley Brothers, heidän raitansa on hulppeaa rock & rollia, eikä taida olla millään muulla uusintajulkaisullakaan. Tämä Gone-raita on todella lystikäs! Phil Flowers esittää raisun ja hänelle tyypillisen uran, joka ei iske, koska minusta hänellä on jonkinlainen boksi- ja kliseekintiö, josta hän otti ideansa ja sitä kyntämällä turvahdettiin itsensä kopioimiseen. Olen mietiskellyt myös sitä, miksi The Silhouettesilta julkaistiin "Miss Thing'in" kaltainen, vanhaa jump-r&b:tä läsnäävä biisi 50-luvun lopulla. Tai sitä, miksi Sly Dell ja The Valiants tuovat aina virneen kasvoilleni ja miksi vähän tyrmistyn, kun Augie Dukes ruputtelee kipalettaan tai että miksi Sonny & Jaycee risovat toisiaan kun noinkin mukavasti pullistelevat... Ja tiesinhän minä, ettei Lightning Hopkinsin raita riko kokonaisuutta, koska sitä voi tanssia ja koska se svengaa, mutta sanat luja meno, raikaus (fonit) ja vandalismiin yllyttävä värinöinti kuvannevat kiekkoa. Haluan kuitenkin vielä mainita, että Wynona Carrin viides "maallinen" Specialty-45 ja sen B-sivu "Touch And Go" ei tietääkseni ole saanut aiemmin uusintajulkaisua. Tässä on mahtavaa fiilistä, housut pudottavaa kamaa, jumankauta! Miten hemmetissä nämä mustat kaunottaret saivat tuon kaiken kuulostamaan niin reaaliselta ja luoksetyöntyvältä? Ei voi kuin ihastellessa ihmetellä, Wynonan Ace-LP:hän on jo jokaisella, vai onko?

Kovaa kamaa tämä LP on, siitä vaan apajille ja tiedät, miksei kala luovu vedestä.

Club-LP voisi olla nimeltään myös "Wild Rock'n'Roll Howlers", kuten etukannessa lukee. Piirretty susi ulvoo kuulle, jonka päällä istuskelee yläosaton pimu... Sitä espanjalaisten locoa, ja vähän 'puta'kin tämä kokoelma on, joskin mitä perkeleellisin annos räjähtäviä esityksiä. Raidoista ainakin A2-6, 11-12 ja B1-8 ja 10-12 ovat olleet hyvin saatavilla. Näistähän voisi sauhuta paljonkin, Dee Clarkin biisi (Falcon 1005) on selvästikin Liberacen lempikappale... Clarkiltahan on myös pari LP:tä saatavilla Charlyllä. Clarkin esitys on raisu, rikumainen vauhtipala, mutta oikeastaan hänelle soisikin diplomin työstään The Upsettersin kanssa jo sovitut Richard-keikat Keski-lännessä alkuperäisen suuntautuessa hengellisiin oppeihin... Ja kusetus meni täydestä! Jos Dee diplomin saisi, olisi James Brown kinuamassa osingoille, arvatkaapa miksi?

Rikuahan tälläkin kiekolla kovasti imitoidaan, poikkeamina tietenkin Rudy Greenen railakas ja hulppea Ember 1012 -kiekolta tuleva A4 - mieshän on shouter ja kappale todella maukkaine novelty-lyriikkoineen liki jump-kamaa! Muut poikkeavat esitykset ovat notkuva, pulppuilevasti laulettu A6 sinkulta Ebb 117, ja tässä on salskeaa saksofoniakin... Mikähän tämä niistä monista länsirannikon samannimisistä porukoista oli? A7 ja A10 ovat vauhdikkaita, mutta aina välillä ihan ällistyn, kun kuulee millaisia "laulajia" levybisnes päästääkään raakkumaan... Miksiköhän Guitar Jeffillä on moinen nimi, saksofonit ja rummuthan tässä möyryää? B-puolen kolme ensimmäistä ovat myös ei-Rikuja, "Snacky Poo Pt. 2" (Infinity 014) on kova tanssilevy, itse asiassa "Bertha Lou" toisin sanoin. B2 on rujo garage-levytys, jossa varsinkin rumpuja hakataan olan takaa ja Johnny Amelion Santa Clarassa operoineelle varsin erikoisia kiekkoja julkaisseelle Blue Moon -merkille tekemä kakkossinglensä "Jo Ann Jo Ann" (Blue Moon 408) imaisee lainoja "Skinny Minnie" -kipaleesta, joka on tuttu Bill Haley -styge (Decca 30592). Jostakin syystä olen Amelion kappaleista aina pitänyt, vaikkei hän oikeastaan laulaja ole, vaan pikemminkin hän puskee silkalla puhkulla: kyllä se seinä murtuu, kun aikansa siihen päätään takoo. Amelion aiempi single "Jugue" / Downbeat's" (Blue Moon 405) on toki kovempi ja kai se oli jonkinlainen paikallissuosikkikin, kun siitä otettiin myös uusintapainos numerolla 410. "Jo Ann Jo Ann" omaa tuon "Skinny Minnie" -riffin siirtyen sitten enämpi Larry Williams -maisemiin.

Oikeastaan Otis Rileykään ei kuulosta vauhtipalallaan Rikulta, hän vetelee innokkaasti hoikaten korkealta ja kitarakin antaa tyydyttävän servicen - Otis ylistää rock'n'rollia uhoten "rock'n'roll music will never ever die", hän nimittäin aikoo soittaa sitä vaikka parturissa!

Oliko Wailin' Bill Dell sitten musta? Minua on vaivannut tämä juttu, koska hänen kupruilevan kurlaava äänensä voisi olla valkoinenkin, ja esim. neljä sinkkua North Star -merkille purkittanut sortsien kuluttaja Augie Garcia teki samantyyppistä kamaa - Dell tosin vetää mutkat suoriksi, meno on hengästyttävä ja ehkä joku, joka haluaa kuolla hymy kasvoillaan voi käyttää tätä soundtrackina... No piru vie, Dale McBridekin kuulosti valkoiselta kolistelullaan, mutta kai hän oli musta. Ja kai valkoinenkin kokee bluesin, samassa paskassahan sitä nykyisin tallustellaan, ja jotenkin on tylppää höpöttää mustista ja valkoisista, koska musiikillisessa mielessä kyse on fiiliksestä. Siltikin mustien äänihuulissa on jotain paljon muuta kuin meidän vastaavissa. Joiltakin irtoaa, joiltakin irrotetaan, olisiko tuo lupsakasti sanottu?

Richard Berryn New Orleansissa -56 tehty jymypala B10 on tämän monipuolisuusmiehen raisuimpia kipaleita, ja kyllä te sen tiedättekin. Sonny Hall & The Echoes on Starday-kamaa Louisianasta, ultra-raju kappale, jonka minä tuntemattomasta syystä sekoitan aina Terry Clementin & Tune Tonesin "She's My Baby Doll" -laakiin, vaikkei muita yhtäläisyyksiä ole kuin hurjuus ja samat seudut. Terrykin kun oli valkoinen. Ja äh, eihän tuo Sonnyn kappale Stardaylta tule, sinkku oli D-merkillä, mikä tosin oli Stardayn broidi ja tämä D 1009 julkaistiin 1958 - kakkosottokin on kokoelmalla "Rockabilly Shakeout" (Ace CH 191).

Loput ovatkin sitten rikulointia, solistien lauluääni tuo ainakin tuon efektin, vaikkei sävelmä sitä aina olisikaan. Little Iken A2 (Champion 1011) kiitää lähelle esikuvaa, Jimmy Beckin bändi soittaa ja kyllä Pikku-Ike karjuu basillit pois niin että ihan äimistelen hänen pontevaa rajuuttaan.

Hittiveijareitakin löytyy, Bobby Peterson sauhusi V-Tone -merkille 1959-60 kaksikin minimenestystä, "The Hunch" (205) ja "Irresistable You" (214), ja voidaankin kysyä, mitä hemmettiä asianomaiset aivoissaan kiemurtelevine ideoineen aikoivat, kun he tiuskaisivat ulos tämän A5:n? Rajua ja taustoiltaan täysin mielipuolista melskaavaa rock & rollia, ja en ole hiffannut vieläkään, mitä "mama get the hammer, fly's on the baby's head" -juttu meinaa, joku neekerisanonta? Kiinalaisethan tapasivat todeta, ettei hyttystä lapsen päässä tapeta kirveellä...

Ronnie Love pinkaisi r&b-tilaston sijalle 15 vuonna -61 "Chills And Fever" -hitillään (Dot 16144), tämä A3 on rikumaisella äänellä revitetty, mutta sävelmältään poikkeava, ööh, sanoisinko jive-juttu. Earl Waden ja Chuck Wileyn kipaleet ovat aivan pirtsakoita kloonauksia - "Tear It Up" ei ole se Burnette-hommeli vaan ärhäkkä ja ratkova irrottelu.

The Valiantsin mielipuolisuutta koskettelevat spurttausrysäykset ovat mielenkiintoisia sen vuoksi, että B5 taidettiin levyttää ennen Richardin versiota, ja että Bumps Blackwellin bändi soittaa taustalla. Edesmennyt Bumps myös sävelsi "Mollyn". Valiants vetäisee tämän Keen 3-4004:n karmeassa uptempossa, ja kyllä Richardin versio on se onnistunein. Alan diggareille tiedoksi, että tuo Keen-45 julkaistiin ainakin kahtena painoksena: mustin ja vaaleammin etiketein. Porukan toinen kappale on jo silkkaa mesoamista, oliko "Frieda" se sisar, joka toi hullujenhuoneella olonsa kotoisaksi tunteneelle bändille aamutabletit? Siltä kuulostaa...

B8 on tietenkin "Long Tall Sally" -jäljitelmä, hyvin tämä kulkee, singleltä Hit 2001 ja samanlainen kopiohan se Dee Clarkinkin ura on. Kuka sitten on Baba Thomas? Häh? Hän käyttää kurkkuääntä ja B9:llä on onnahteleva taustalaulajistokin, mutta mies vaikuttaa rajulta kärinöijältä, biisit ovat taustoiltaan mielenvikaisia ja kipeitä, kaikki on tungettu peliin ja rytmitykset muodostavat tahattomasti hillittömän sekamelskan. Tässä ryskytellään ja röngelletään, soittimet tappavat toisiaan jne. Ja sitten kun te kuuntelette näitä, ne eivät tietenkään ole yhtä kovia, koska ne eivät ole kovia, vaan hurjia... sanotaan tunarointeja. Kyllä näissä on sörhellystä välttämään jopa anakronismin, toimivat siis tänäänkin.

Club-kiekon lievähkö äänentason vaihtelu saattaa rasittaa, ja jos kiekolla olisi ollut vielä parit Don Covayt/Pretty Boyt, voisimme puhua kelvosta amalgaamasta ja genren alkeiskurssista. Kuitenkinhan me tarvitsemme lisää osoituksia tästä kutkuttavasta sarasta ja nämä kiekot tarjoavat sen verran raisua menoa, että rockabilly-koosteet jäävät ruikuttamaan. Tempo ei ole mittari, se, kuinka sinä omaksut on - ja tässäkin tapauksessa kutisuttaa, koska biitin puremat ja stigmat aiheuttavat sen. Ja siitähän raavitaan.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 1/1991)

JIMMY ROGERS
Walking By Myself
(Roots RTS 33029) -90
A (1) She Loves Another Man (2) The World Is In A Tangle (3) Chance To Love (4) Mistreated Baby (5) Crying Shame (6) My Baby Don't Love Me No More (7) Give Love Another Chance (8) Left Me With A Broken Heart (9) You're The One (10) This Has Never Been
B (1) Today Today Blues (2) Walking By Myself (3) One Kiss (4) I Can't Believe (5) What Have I Done (6) Trace Of You (7) Rock This House (8) My Last Meal (9) You Don't Know (10) Can't Keep From Worrying

Tätä edullista koostetta Jimmyn Chess-ajoista 1950-59 kuunnellessani pohdin miksei hänellä onnistunut... Ja kun onnistui, hän häipyi kuvioista 20 vuodeksi tullen sitten taas 70-luvulla esille. Aikani marinoituani syytä tulostin, että hän kopioi liikaa, hän jäi Muddyn ja Walterin väliin ja hän ei osannut suunnata lahjojansa, jotka varsinkin sanoituksellisesti olivat hyvät. Hän veti vääristä naruista. Ja kun hitti sitten tuli v. -56 "Walking By Myselfin" muodossa, se oli hyvin erottuvainen hänen aikaisemmista levyistään, jotka useimmiten tehtiinkin Muddyn sessioiden jäämäajoilla. Rogers ei ollut omaperäinen yrittäessään hitaita, Muddymaisia blueseja, hän lensi hienommin hieman nopeampitempoisissa ja sanoisinko popahtavissakin kappaleissa. Tätä hän ei itse ilmeisesti hyväksynyt ja koska mammonan luukut eivät hitinkään jälkeen avautuneet, kärsimätön kitaristimme teki tenkkapoon.

Melkoinen Chicagon kerma näilläkin urilla soittaa, on kumpaakin Walteria, Muddya, Spannia, Dixonia jne. 10 ensimmäistä kappaletta on tyypillistä Chicago-bluesia, Jimmy jää varjoon, mutta lyriikkapuoli on toisaalta kiintoisampi kuin monella Muddyn tai Walterin levytyksellä - Jimmyhän oli Muddyn bändin kitaristi. Raidoilla 2 ja 3 oleva saksofoni johtunee siitä, ettei Little Walter syystä tai toisesta päässyt studioon asti. Hauskahan blues-diggarin on tuumailla mitä Watersin tai Walterin biisiä Jimmy milloinkin varioi... "You're The One" ei tietenkään muistuta Walterin "You're So Fine" -hittiä, ei varppina! 13-14 eivät omaa Waltsun "Too Late, Brother" -rytmiä... vai mitä? Höh, tämänlainen touhu oli yleistä niin Chicagossa kuin yleensäkin bluesissa. Tahteihin parit muutokset ja sanoitusten variointi, niinpä niin, mutta eikö ole pirullista, että ne aina tuntuvat toimivan? Tai lähes aina, Rogersin "Chance To Love" on karseaa raakkumista. Ja omaahan tuo 14. ura hoodoota ja on aika painajainen. Parhaiten Jimmy onnistui tarttuvine ja lennokkaine kappaleineen, kuten se hitti, jolla Robert Lockwood Jr soitti kitaraa ja Big W. Hortonin harppu oli hyvin esillä. Monet kappaleet jatkoivat hitin linjaa, mutta raita 15 jäi julkaisematta, Jimmy yritti cha-cha-cha -poppia lattarirytmein. "Trace Of You" oli ensimmäinen juttu, jolla oli taustalauluporukka Margaret Whitfieldin kepittämänä. Se toinenhan oli omiin nimiin kreditoitu "My Last Meal", vaikka ainakin minä ja Ritvanen tiedämme, että Hurricane Harryn -56 julkaistu "The Last Meal" (OKeh 7074) on se ehta, paras ja jykevin versio. Ei kai tässä tarvitse selittää, että Lloyd Fatman Smith saattoi olla Hurricane Harry tai että... No, ei selitetä. Rogersin versio on taustakuoroineen löysä ja hölppä, sanoitus (Jack Hammer - twistin ja kaiken muunkin tanssinimikkeen "kuningas") on sama, ja kulinaarisesti varmasti kiintoisa...

Juupa juu, kiekon loppuraidoilla korvaan käy upeanlainen näpäytyskitarointi, joka on puhdasta ja erottuvaa - Jody Williams ja Reggie Boyd omaavat kuumat sormet. "Last Meal'in" kääntöpuoli "Rock This House" on puhaltimilla esitettyä jumpia tai rock & rollia, miten vain, meno on kirpeää. Kansiteksteissä päätöskappaleet ovat vuoden -60 satoa, mutta syksyllä -59 nämä tehtiin, kukahan vauhdikkaalla "You Don't Know" -biisillä vetäisee erikoisen, pidättyväisen pianosoolon?

Kansitaiteilija pyrkii liiallisuuksiin ylistyksissään, "Jimmy on sodanjälkeisen bluesin suurin kehittäjä heti Muddyn jälkeen..." Antaa Hermanin paletoida, me vaan tiedämme, että tämä on aika hassu kiekko, josta olen ruvennut vähän pitämään, mutta en Rogersia kovin kovasti voisi ylistää, suurimmalla osalla Chess-tuotannostaan hän on vain mestarien takin hännys. Mutta enpä tohdi kiekkoa olla suosittelemattakaan, nuo lennokkaammat kappaleet ovat vänkiä, cd:n äänentoisto on hyvä ja myös hinta on sitä luokkaa, että Sulo Vilenkin arvaisi hankkia - ei kai kolmisen kymppiä ole liikaa?

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 1/1991)

DEEP RIVER BOYS
Rock-A-Beatin' Boogie
(See For Miles SEE 51) -85
A (1) Not Too Old To Rock And Roll (2) That's Right (3) Shake, Rattle And Roll (4) Rock-A-Beatin' Boogie (5) Just A Little Bit More (6) Adam Never Had No Mammy (7) Settle Down (8) Itchy Twitchy Feeling
B (1) I Shall Not Be Moved (2) Slow Train To Nowhere (3) Ashes Of Roses (4) St. Louis Blues (5) Honey Honey (6) Whole Lotta Shakin' Goin' On (7) Smack Dab In The Middle (8) (We're Gonna) Rock Around The Clock
(Äänitteet HMV-merkiltä 1954-62.)

Ääh, tämä on taas niitä aikanaan arvioimatta jääneitä kiekkoja, viisi vuotta vanha, mutta menköön, tätähän saa yhä. Deep River Boys oli varsinainen veteraaniyhtye, se perustettiin Harry Douglassin toimesta 30-luvulla ja ensimmäiset levytykset ilmestyivät 1940. Yhtyeen linja oli linjattomuus, he esittivät kaikenlaista musiikkia spirituaaleista noveltyihin, poppeihin, bluesiin ja rock & rolliin. Unohtuiko jazz ja r&b? Levyn kansissa kerrotaan yhtyeen historiasta ja itse vertaisin heitä Delta Rhythm Boysiin: yhtäläisyyksiä piisaa, sillä molemmat ryhmät jäivät Mills Brothersin ja Ink Spotsin varjoon USA:ssa, molemmat nauttivat suosiota Euroopassa, erityisesti Skandinaviassa ja Saksassa, molempien linja oli samantapainen ja molemmat myös osasivat yhtyelaulun mitä kiitettävimmin.

Deep River Boys saapui Eurooppaan 1949, suosio Englannissa oli kuninkaallista luokkaa ja sitten tuli Skandinavia. Heillä oli oma ohjelma Radio Luxemburgissa ja taisivatpa he olla yksi ensimmäisistä, jotka levyttivät Englannissa. Levyt ilmestyivät His Master's Voice -merkillä (HMV) ja tuottajana toimi Walter J. Ridley, sovituksista vastasi klarinetisti Sid Phillips, jota Ridley ylistää Spencer Leighin laatimissa kansiteksteissä monipuolisuusneroksi, ainakin big band -saralla ja Phillipsille tarjottiin USA:stakin toimia, mutta hän ei lähtenyt: "Siellä ei näe eikä voi pelata krikettiä"... Sillälailla! Ja melkoinen big band -sovittaja mies lienee myös ollut näitä kappaleita kun kuuntelee. On tosin vaikea hahmottaa mitä hän ajoi takaa. Deep River Boysin ensimmäinen julkaisu oli EP "Ashes Of Roses", joka Ridleyn mukaan otti oitis tulta alleen, mutta tukahtui prässäämöprobleemiin. Tuo kappale (B3) on viihdettä, viulutkin ovat mukana ja kansitekstejä silmäillessä vaikuttaa siltä, ettei tätä suinkaan ensimmäisenä julkaistu, vaan raidat B4/A3 olisivat muodostaneet ensisinkun joulukuussa -54. Oli miten tahansa, Deep River Boys oli todella laadukas ryhmä, mutta kiekkojen taustat eivät ole oikein mieluisia mahtipontisine sovituksineen, veteleehän Phillips muutamallakin kappaleella klarinettisooloja, puhaltimia on pasuunasta trumpetteihin ja foniin sekä lisäksi piano kuulostaa 20-luvun vehkeeltä. Tässä on nyt hemmetinmoinen kontrasti, sillä paikoin yhtyeen meininki suorastaan pursuaa ulos sovituksista, jotka puolestaan pyrkivät yhdistämään New Orleans -jatsia, Ellingtonia ja viihdettä.

Levyllä on unibassoäänistä noveltyä (B3), kehtolaulullista (A6) ja hienosti sovitettua gospelia (B1), viihdettä (A3, B2-3) - ja itseäni vaivaa, miksi A7 tuo sävelkulultaan mieleen ne "loistavat" Elviksen elokuvasävelmät? Mutta mielenkiintoisimmiksi jäävätkin nuo loput urat, "That's Right" -cover oli yhtyeen ainoa listahitti Englannissa (sija 29 joulukuussa -56), trumpetit soi... Vetoa on, joskin tällaisen New Orleans -rallin olisi voinut tulostaa pienemmin elkein. Yhtyeen "Shake Rattle & Roll" on nopeampi tempoltaan kuin Haleyn ja Turnerin versiot, kädet läiskyy yhteen, mutta sovitus on big band -hommaa, aikuiseen makuun, samoin kuin B8:ssa ja A4:ssä, jossa klarinetti ja tämä kilkuttava piano vetävät esteriset soolot. "St Louis Bluesin" hitaus vaihtuu kesken kaiken kiihkeään tempoon, aika hyvä idea ja toimiikin. B7 saa big band -sovituksen, mutta yhtye esiintyy hulppeasti ja niin se tekee koko levyn ajan. Minä en oikein näistä sovituksista sitten välitäkään - Deep River Boys olisi voinut saada aikaan todella järeää r&b:tä muunlaisin muusikoin. Rivakka A1 on myös klarinettisooloin pilattu, hyvin paljon Sparkletonesien "Rocket"-biisiä mieleenheittävä vauhtiesitys, laulajakin on silkka shouter! Kansitekstikynäilijä pitää yhtyeen versiota Bobby Hendricksin hitistä A8 heidän parhaana rock & rollinaan... Kyllähän he kiekuvat ja nikottelevat, muttei tämä juuri toimi. Komein esitys onkin B6, silkka jump-kappale, jolla pääosassa on se paras, saksofoni nimittäin - soolonkin pyyhkäisee. Tämä on aika kova raita, Jerry Lee -fanit tuskin tunnistaisivat kappaletta.

Vaikea tätä on kenellekään suositella, mutta mikäli kykenee nauttimaan komeasta yhtyelaulannasta - joita olisi voinut käyttää parempimakuisestikin - minä en estele, mutta moniko pystyy? Hassu levy tämä on ja lopuksi omakohtainen lapsuudenkokemukseni: The Delta Rhythm Boys leikkautti hiuksensa äitini parturissa ja he lauloivat hänelle laulun, se ei todellakaan ollut Halvan lakritsaa, vaan Woody Guthrien "It's Been Good To Know You"! Tuo tosin selvisi vasta myöhemmin, mutta enpä näitä mustapukuisia miehiä unohdakaan...

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 1/1991)

LET'S GO JIVIN' TO ROCK AND ROLL
(Bear Family BCD 15533) -90
(1) Sammy Salvo - Say Yeah (2) Jimmy Dell - I've Got A Dollar (3) Perry Como - Love Makes The World Go Round (4) The Davis Sisters - Rock-A-Bye Boogie (5) Pee Wee King - Plantation Boogie (6) The Sons of the Pioneers - Tennessee Rock And Roll (7) Perry Como - Hubba, Hubba, Hubba (8) Mike Pedicin Quintet - Jackpot (9) The Morgan Twins - TV Hop (10) Johnny Restivo - The Shape I'm In (11) Neil Sedaka - You Gotta Learn Your Rhythm & Blues (12) Perry Como - Kewpie Doll (13) Pee Wee King - Blue Suede Shoes (14) The Davis Sisters - Fiddle Diddle Boogie (15) Mike Pedicin Quintet - You Gotta Go (16) Perry Como - Jukebox Baby (17) Janet Baker - Boom De De Boom (18) Mickey & Sylvia - Rock & Stroll Room (19) Mike Pedicin Quintet - When The Cats Come Marching In (20) Wade Ray - Idaho Red

Salud! Selvittääkö tämä vauhdikkaita tanssiinkutsuja sisältävä cd Zorron avoituksen? Vastataan heti: kyllä, minäkin pitäisin naamaria eräidenkin mukana olevien esitysten votkottaessa niin kliinisen steriilisti kuin astelisi hygienialaitoksen ahtaita käytäviä. Siksipä Don Diego de la Vega keksi sivaltavan pseudoegonsa - ja niin espanjaa puhuvissa kuin monissa muissakin maissa tällainen Perry Como -jive menee nuoriin ja varttuneempiinkin ns. täysillä, eikä kellään edes pokka petä. Koen hyvin ongelmalliseksi yrittää pitää Comon maltillisesta soveliaisuudesta, joka kääntäen muistuttaa minua Ritva Enäkosken virheitä vilisevästä "Pistä persoonallisuutesi peliin" -kirjasta. Omaa hiljaista ja ketkumaista kieltään nämä Comot kuitenkin kertovat viihdetähtien kylmäverisistä hyödyntämiskeinoista tuolloin uuden teinimusiikin tammeen - Comohan oli julkisesti sanonut rock & rollin olevan hölynpölyä, ja ehkä ko. musiikkityyli merkitsikin hänelle kolmea sanaa: "Hubba, hubba, hubba". Vielä enemmän nämä hillutukset saavat väriä, kun mainitsemme, että Como menestyi varsin hyvin näillä rip-offeillaan, eli segmentti saatiin narratuksi: "Jukebox Baby" (jonka niminen albumikin Comolta on saatavilla Karhuperheeltä) muljahti pop-listan 10. tilalle 1956. "Kewpie Doll" oli kuudes 1958 ja "Love Makes The World Go Round" 33. samana vuonna. Comolla tosiaankin oli kymmenen top 10 -hittiä rokin kultavuosina 1955-58, kolme jopa ykköstilalla. Ehkä näiden jive-levytysten kikka olikin Comon rahalliset avut, oma TV-show ym. julkisuustekijät sekä yksinkertaisesti se, että niiden kanssa nätin tytön ja pojan oli sopivaa tanssia ilman että vanhemmat joutuisivat katselemaan sormien läpi. Tällaista rock & rollista haluttiin.

Eron esim. Pee Wee Kingin svengaavien ballroom-boogieden ja Comon imeskelyn välillä huomaa tältä levyltä liiankin kärkevästi, ja toisaalta tässä seurassa Kingkään ei voi välttyä tahrimasta itseään huulipunalla. Muista esityksistä "comot" vetäisevät "Oh Julie" -hitistään tuttu Sammy Salvo, jonka esitys on harhaa, sekä ässävikainen Johnny Restivo pikkuhitillään (enemmän herrasta levyarvioissa BN 5/85 & 1/86). Davis Sisters ja Jane Baker osoittavat sen, ettei sirpsakkaa teinimusiikkia jive-tempossa esittäville neitokaisille annettu kuin tyhjänpäiväisiä noveltymaisia ralleja laulettavaksi - tuolloin nainen kykeni laulamaan korkeintaan keittiössä ennen miehen kotiintuloa ns. oikeita tekstejä, mutta ei silti, kyllä näissä esityksissä oma viehätyksensä on. Omituista on myös Sons of The Pioneersin mukanaolo, mutta tämäkin esitys lunastaa paikkansa jonkinlaisesta hymyilyttävyydestä huolimatta. Mickeyn & Sylvian "Rock & Stroll Roomia" ei aikoinaan julkaistu, vaan se näki cd-soittimet, kun Bear Family pukkasi kahden cd:n rasian duolta. Tämä edustaa sitä "jivempää" tyyliä, yritystä löytyy, mutta kaikki ei mene aivan nappiin.

Muut esitykset ovat häikäisemättä hyviä. Mikseihän Morgan Twinsin hulppea Melvin Endsley -sävelmä ole vieläkään iskenyt minuun? No eipä ole Cliff Richardinkaan versio, vaikkei sillä soita Nashvillen ammattimuusikoita, kuten Garland tai Atkins. Diggauskäyrästä huolimatta arvioisin jive-kotien ottavan innolla vastaan saksofonisti Mike Pedicinin urat, joista esim. Apollollekin myöhemmin levytetty "Saints" on jonkinlainen jiveparaatien tunnari. Bill Haley -meininkiä, eikä Pediciniltä liikaa ole RCA-matskua tarjolla. Arizonan Jimmy Dellin ura on kovabiittinen rock & roll Jimmy Wilcoxin orkan säestämänä. Fonit saisivat soida kunnolla tässä - kitarahan sen soolon varastaa Dellin päästellessä raikuvia huutoja, aika rajua. Sedakan ura on mukava, mutten lue häntä suosikkeihini, vaikka taitonsa myönnänkin.

Ei tämä ihan tussu kokoelma ole. Jos ei anna Comojen risoa, svengi - tai oikeastaan swingi - on vauhdikas kautta linjan ja hassuja lauluja piisaa. Tämä on tehty jiven tanssimista varten, eikä kovinkaan moni pohdi parketilla, miksi Sammy Salvo on kammottava. Heikki Kahilakin pitäisi, siksi skarppia ja sisäsiistiä linjaa noudatetaan. Äänentaso on upea, mutta yksin himassa tätä ällistellessä ei voi välttyä ns. "Ye Olde Jive Master" -mielleyhtymiltä. Koska kerran RCA Victor -arkistoja valkataan, eiköhän sieltä löytyisi hieman järeämpää materiaalia, jotta alettaisiin päästä tunnelmaan?

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 1/1991)

ROCKIN' AT MIDNITE
(Midnite SPELL 1001)
A (1) Lew Williams - I'll Play Your Game (2) Chuck Wiley - Come Back Baby (3) Jackie Gotroe - Lobo Jones (4) Mel Kimbrough - Ha, Ha, Hey, Hey (5) Ray Melton - Boppin' Guitar (6) Rockin' Aces - Baby You Been To School (7) Joe D. Gibson - Evil Eye (8) Reggie Perkins - Saturday Night Party
B (1) Lew Williams - Don't Mention My Name (2) Jimmy Johnson - Cat Daddy (3) Ronnie Self - Pretty Bad Blues (4) 4 Unknowns - Little Bitty Girl (5) Chuck Howard - Joe Gray (6) Wayne McGinnis - Lonesome Rhythm Blues (7) Richard Turley - Makin' Love With My Baby (8) Larry Terry - Hep Cat

Jaaha, bootleggaajilla menee lujaa - kannessa on komea kuva Mamie Van Dorenista (mmm!) ja takakannessa kaksi lisää, ei tosin Dorenista. Muut värit ovat musta ja keltainen, ehkä Midniten heput tietävät, että juuri nuo värit muodostavat suurimman kontrastin toisiinsa... Halvalta näyttää, säveltäjistä ei ole hajuakaan ja itse purskahdin nauruun kuunnellessani Chuck Howardin B5:ta - mies valittaa lemmitylleen Joelle miksi tämä häntä piinaa... Tarkempi tarkistus etiketistä muutti Joen muotoon Joy, mikä ainakin 50-luvun ilmapiirin huomioiden tuntuukin järkevämmältä.

Levyllä on monia diggareiden vaalimia mini-klassikoita, rockabillyä ja rock & rollia varsin tulisin kitaroin, pianoin ja paikoin saksofoneinkin. Mukaan on pulahtanut pari kovaakin diggaria kiinnostavaa uraa, lähinnä Lew Williamsin, Chuck Wileyn ja Wayne McGinnisin. Muutoinkin meno on rajua kautta linjan, mutta taitaapi olla niin, että esim. Larry Terryn kova "Hep Cat" (Testa 006) tai San Franciscossa vaikuttanut Jackie Gotroe "Lobo Jones" -biiseineen (Vortex 102) löytyvät useimmilta. Viimeksi mainitulla on muuten George Salas -nimisen kitaristin hurja soolo - Salasin vanhemmat olivat kiihkouskovaisia... Ja pianoahan kappaleella soittaa Little Willie Littlefield! Gotroe levytti sittemmin Rhythm- ja ehkäpä myös Decca-merkeille, viimeksi mainitulle nimellä Jackie Powers. Myös Ray Meltonin tiukka A5 ja Jimmy Johnsonin Viv-merkille (3000) levyttämä B2 ("I'm a cat daddy with a loud meow!") ovat turhan tuttuja, Johnsonin sinkun kääntöpuolihan oli maineikas (?) "How About Me Pretty Baby" ja taustalla soittaa Al Casey & The Arizona Hayriders. Tuoda tuoda, Ronnie Self ei taida olla kenellekään tuttu nimi? Ja kun puhuin rajuudesta, niin mainitaan ne keveämmin kiitävätkin, A4/B4 - ensin mainittu muistuttaa hieman Joe Melsonin vauhtiuria Hickorylla ja jälkimmäinen on niin surkeasti tehty - vaikka laulaja on keskitasoa - että ymmärrän moisen esiintymisnimen valitsemisen. Fonit ovat esillä Rockin' Acesien mustabiittisessä mutta kuitenkin vitivalkoisessa esityksessä A6 - myös molempien puolien seiska-urat kisailevat ja B7 vetää voiton. Reggie Perkinsin A8 on tämän leffassa "High School Ceasar'kin" esiintyneen kundin irrottelevampaa tyyliä, mutta emmeköhän ole kuulleet sen ennenkin?

Lew Williamsin singleltä Imperial 8306 tulevat, yhteenriimaavat kappaleet eivät ole "Imperial Rockabillies" -sarjan levyillä ja syystäkin, rockabillystä ei ole kyse. A1 on näistä parempi, oikeastaan aivan ehtaa ja velmua Williamsia ja jotain sanaleikkipeliä tässä pelataan. B1 puolestaan on hieman Bill Haley -tyylisen menon mieleentuovaa lilluttelua, tosin ilman saksofoneja. Tämäkin on ns. lasketteleva ura, mutta Lewistä pitävät eivät juuri pety näiden parissa. Chuck eli Charles Wileyn "Come Back Baby" oli hänen kovatasoisen numerolla Jax 483 ilmestyneen sinkkunsa jompikumpi puoli, toinenhan oli hitaampi "I Love You So Much", raaka laulu pätee molempiin esityksiin. Mies todella yrittää saada kitarisansa pihalle. Wayne McGinnis & The Swingteensin B6 on kiintoisa siksi, että tämä Meteor-ura on nyt vihdoinkin se "Lonesome Rhythm & Blues", hyvähköä rockabillyä. "Meteor Rockabillies" -kokoelmallekin tämä kappale oli merkitty, mutta sen sijaan saimme kuulla kaksi kertaa sinkun A-sivun "Rock, Roll & Rhythm".

Ehkä intoa piisaa noiden neljänkin raidan vuoksi, kovatasoinenhan tämä on pelkkänä kokoelmana ajateltuna ja levyn otsakkeen huomioiden voisi vetää johtopäätöksen, että häätö odottaa... Itse kun keskiyön kekkereissä soitan hieman toisenlaista musiikkia, naapurit kun eivät häiriinny Screamin' Jay Hawkinsista tai Roy Brownista niin paljon. Jokainen tsekatkoon, mitä puuttuu ja sitä latua...

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 1/1991)

BIG BILL BROONZY
Good Time Tonight
(CBS 467247 2) -90
(1) I Can't Be Satisfied (2) Long Tall Mama (3) Worrying You Off My Mind - Part 1 (4) Too Too Train Blues (5) Come Home Early (6) Hattie Blues (7) I Want My Hands On It (8) Made A Date With An Angel (Got No Walking Shoes) (9) Horny Frog (10) I Believe I'll Go Back Home (11) Good Time Tonight (12) Flat Foot Susie With Her Flat Yes Yes (13) W.P.A. Rag (14) Going Back To Arkansas (15) It's A Low Down Dirty Shame (16) Too Many Drivers (17) Woodie Woodie (18) Whiskey And Good Time Blues (19) Merry Go Round Blues (20) You've Got To Hit The Right Lick
(Äänitykset Perfect-, Banner-, Melotone-, ARC- ja Vocalion-merkeiltä vv. 1930-40. Kappaleet 10, 11, 14, 15 ja 18-20 ovat ennenjulkaisemattomia, kappaleet 5, 7, 8, 9, 12, 16 ja 17 ennenjulkaisemattomia ottoja. Kesto 57'18".)

Vuonna 1958 kuollut Big Bill Broonzy oli bluesin amalgamaa. Hän teki satoja äänityksiä, soitti kollegojensa levyillä ja oli yksi bluebird-soundin suosituimmista esittäjistä varsinkin 30-luvulla, jossa nämäkin äänitteet pitäytyvät. Hän oli mitä olennaisin hahmo myös Chicago-bluesin muotoilijana käyttäen sähkökitaraa jo 1939 - ja on muistettava, että hän toimi myös organisoijana ja teki hienoja sanoituksia, joissa hän oli mainio "songster", tarinan- ja mustan perinteen kertoja, murheinen, mutta usein iloinen ja kepeä. Broonzy teki rohkeitakin kokeiluja 40-luvulla ja tuli seuraavalla vuosikymmenellä tutuksi myös eurooppalaiselle väestölle. Tuolloin hän esittikin folklorea, olihan mies kävelevä perinteen tietosanakirja. Broonzy ja Lonnie Johnson tekivät vaikutuksen spirituaaleilla ja folk-bluesilla varsinkin brittiväestöön - viimeksi mainitultahan Lonnie Donegan otti etunimenkin.

On muistettava, että noina aikoina ei ollut nykyistä mediamyllyä ja tiedonsiirtoa; siksipä Broonzyn esiintymiset Chris Barberin jazz-bändin kanssa latasivat pattereita 60-luvun britti-boomille ja tämän cd:n kansiteksteissä onkin kuvaava sitaatti Broonzylta itseltään: "It's all folk music; I never heard a cow sing!" Hieman ironista on sekin, että Broonzyltä häipyi ääni vuotta ennen kuolemaansa kurkkusyöpään. Hän oli syntynyt väittämänsä mukaan 1893, siskon mukaan 1898.

Kansitekstien laatija Lawrence Cohn käyttää Broonzyn tyylistä termiä "happy blues" ja mielestäni se kuvaakin jotain näiden esitysten luonteesta, mutta vain puoliksi, sillä silkkaa country bluesiahan esim. neljä ensimmäistä, 1930-32 New Yorkissa äänitettyä uraa ovat pelkin kitarataustoin. Seuraavat, 1937-40 äänitetyt kelpuutukset ovatkin Chicago-kamaa, instrumenttivalikoima on laajentunut bassoon, rumpuihin, pianoon ja jopa puhaltimiin (13-17), tavallisten saksofonien lisäksi asiaan kuuluvat myös trumpetti (myös iloisella "Horny Frogilla") ja Odell Randin klarinetti (16-17) - joka on lystiä kuultavaa raikkaalla tanssikappaleella "Woodie Woodie", vaikkei se lennättänytkään minua kertomaan Beach Boysista pitävälle kaverilleni Suurta Löytöä, woodiehan oli surf-väen suosima puurakenteinen ajopeli, farmaripaku. Nyt tiedetään, että woodie oli myös tanssi, liekö suosittukin? Muista puhalle-urista The Memphis Fiven kera ragtimeilty kaksikko 13-14 erottuu jo tyylinsä vuoksi: Mr Sheiks (tp) ja Buster Bennett (altosax) ovat toiveikkaina, onhan sessio torstailta 15.9.-38 ja aiemmin julkaisematon pala (14) on erittäin vetävä, kotiseuduille ollaan menossa ja mieli on lennossa.

Montaa mieltä on oltu Broonzyn levyillä soittaneiden vaskihenkilöiden kyvyistä. Joidenkin mielestä kykyjä ei ollutkaan, toiset taas pitävät kyvykkäinä. Kyllähän tälläkin kiekolla on näytteitä epävarmoista ja -vireisistä puhaltajista, mutta myös aivan hyviäkin suorituksia, kuten jo mainitut ragtimet.

Entäpä nuo julkaisemattomat? Asiaan on suhtauduttava varauksin, sillä kyseessä näyttää olevan se, että nyt ne saavat virallisen julkaisunsa, esim. elämäntapoja tarkisteleva "Whiskey And Good Time Blues" on tullut vastaan aiemminkin, enkä jaksa tarkistella noista muista. 10 ja äsken mainittu ovatkin levyn "I Believe"- eli broom-kuvioin asemoivia. "Whiskeyllä" Bill tietää, että on kolme asiaa, joita välttää - kertomus on alkoholismista, yksi ryyppy johtaa toiseen... "Good Time Tonight" on piristävä hauskanpitokappale ja päätöskappaleet 19-20 ovat kevään -40 sessiosta. Soundi on hyvin "stomppaava", varsinkin 20 on sanoitukseltaan todella mielenkiintoinen, mukana vilisee omakohtaisuuden lisäksi Joe Louisia ja John henryä... Perinteinen 15 sujuu hyvähkösti, ainakin Billin tulkinta ja George Barnesin sähkökitarointi vetävät kontrastin saksofonistin suoritukseen.

Toisien ottojen vertailuun en lähde, harvojen herkkuahan tämä musiikki on, mutta niidenkin esiintuonti laajentanee Broonzyn hahmoa, vaikkeivät mitään mullistavia löydöksiä olisikaan.

7 toista versiota ja 7 "julkaisematonta" riittänevät hellittämään kukkaron nyörit tai säästöpossun rikkomiseen tästä herrasta ja hidalgosta pitäville. Omalla kohdalla kävi niin, että kiekko oikein aneli kuin vanhojen puukirkkojen ovien vierustoille asetetut vaivaisukot, mutteipa hinta päätä huimannutkaan. Ehkä joku vielä kynäilee tästä mustan musiikin olennaisesta hahmosta kattavan juttusarjankin lehteemme, tietoahan on saatavilla, eikä hänestä tietääkseni omaa tarinaa ole BN:ssä esiintynyt. Suosittelen lämpimästi, äänentasokin on rahinatonta.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 1/1991)

NEWS & THE BLUES - TELLING IT LIKE IT IS
(CBS 467249 2) -90
(1) Bessie Smith - Back Water Blues (2) Victoria Spivey - Dope Head Blues (3) Blind Willie Johnson - If I Had My Way I'd Tear The Building Down (4) Mississippi John Hurt - Frankie (5) Blind Willie Johnson - God Moves On The Water (6) Lucille Bogan - Groceries On The Shelf (7) Charlie Patton - '34 Blues (8) Casey Bill Weldon - W.P.A. Blues (9) Big Bill Broonzy - Unemployment Stomp (10) Alfred Fields - '29 Blues (11) Jack Kelly - Joe Louis Special * (12) Blind Boy Fuller - Three Ball Blues (13) Bukka White - Parchman Farm Blues (14) Bill Gaither - Life Of Leroy Carr (15) Memphis Minnie - Ma Rainey (16) Peter Cleighton - Moonshine Man Blues * (17) Big Bill Broonzy - In The Army Now (18) Sister O.M. Terrell - The Gambling Man (19) Homer Harris - Atomic Bomb Blues * (20) Willie "Long Time" Smith - Homeless Blues *
(Levytykset vuosilta 1927-53; * = ennenjulkaisematon. Kesto 59'05".)

Onko Muddy Waters -kokoelmasi vedenpitävä, varmasti täydellinen? Ei ainakaan ilman tätä cd:tä, mikäli kansivihkosen tiedot pitävät paikkansa... Tuo yritykseni kiinnostuksen herätykseen voi ontua, mutta se sen vuoksi, että monet eivät edes välitä näin vanhasta materiaalista. Niin, pieni on se ihmisryhmä, joka näitä monenlaisia tuntoja herättäviä ja historiaa peilaavia äänitteitä kuuntelee. Itse irrottaudun arjen jumputuksesta esim. kuuntelemalla tätä levyä, joka nimensä mukaan kertoo asiat niin kuin ne tapahtuivat - ei uutistoimistojen prameilua, ja tiedotus vielä musikaalisesti. Ajatukset todella lentävät menneisyyteen ja toisille seuduille... Kai tämä jonkinlainen trippi on?

Vaikka useimmiten bluesin aiheen kirvoitus ja lyriikkapuoli heijasteli parisuhteita, rakkauselämän problematiikkaa jne. jne., tehtiin aina myöskin perinnettä ylläpitävää folklorea sekä ajankohtaisiin tapauksiin keskittyviä levytyksiä. Tämä cd antaa 20 esitystä, jotka kertovat mustan väestön ongelmista, vähätuloisuudesta ja pula-ajasta, mistä nimenomaan he kärsivät eniten. Mukana on myös spirituaalisia näytteitä, folk-bluesia, lyyrisiä kertomuksia sairauksista, viinan turmiosta, uhkapeluusta, luonnonmullistuksista, atomipommista, kodittomuudesta, työttömyydestä ja puutteesta. Myös mustien sankarit, tässä esimerkkeinä Joe Louis, laulajatar Ma Rainey sekä viinaan kuollut pianisti Leroy Carr, saavat kunnianosoituksensa ja sekaan on mahtunut työlaulujen perujakin sekä vankilan angstia. Vaikuttaa Suurelta Valitus-levyltä, vai? Monenkirjavaa on, mutta kokonaisuus ei suinkaan ole yhtä lohduton kuin mitä aiheista voisi päätellä. Tämä levy on nimittäin kiinnostava ja kokonaisuutena kivuton... ja valottava ja kertova. Ikähaitarikin on 26 vuotta, ja nämä sanoitukset ovat huomattavasti mielenkiintoisempia kuin usein samaa aihetta toistelevat nykyiset ja varsinkin Chicago-levytysten paikoittainen puisevuus. Monia poikkeamiahan niissäkin on, ja senpä vuoksi ne usein erottuvatkin.

Todellisille diggareille useimmat esitykset lienevät tutuhkoja. Kappaleet olisivatkin aikajärjestyksessä, mikäli "tyylivirheen" tekevä Sister O.M. Terrell olisi levyn päätöskappale. Hänen spirituaalipohjainen "Gambling Maninsa" kun on peräisin torstaina 19.2.1953 Nashvillessä pidetystä sessiosta. Levyn vihkosessa on todellakin listattu muusikoiden ym. lisäksi levytyspäivämäärä viikonpäivän tarkkuudella. Korrektia. Muut kappaleet ovat vv. 1927-47 tehtyjä ja suoritan hajapoimintoja.

Franklin Delano Rooseveltin lamakauden New Deal -ohjelma ei ollut mustan väestön suosiossa. Hänen "nerokas" työllistämisohjelmansa Works Projects Administration (W.P.A.) ei toiminut, kuten liukukitaristi Casey Bill Weldon pointtaa. Big Bill Broonzy näpäytti presidenttiä iloisella, jopa tanssittavalla kappaleellaan (9). Kurjuuden aikanakin on syytä pitää mieli iloisena, mitä kontrastia tämä ragtimemainen esitys heijastelee. Toisaalta esim. Patton (7) ja Alfred Fields (10) kertovat, että ottaa rankasti päähän. Fieldsin esitys on perjantailta 7.7.-39 Chicagosta ja kitarassa Broonzy. Esitys on genren amalgamaa, kun Fields kiteyttää: "'29, '29, a year, I'll never forget." Muita lama-uria ovat 6 ja 12, viimeksi mainittu aiheella, että bluesmiehen on vietävä kitaransakin panttilainaamoon, jonka pitäjä onkin melkoinen saiturisuhari.

Terrellin lisäksi mukana on enemmänkin naisväkeä, komeimpana tulkitsijana Bessien avausraita, mutta Memphis Minnien kappale on kiintoisa jo aiheensa vuoksi. Victoria Spiveyn ura on elävästi mukana kappaleen osoittelevassa hengessä ja 1923 levytykset aloittanut Lucille Bogan kommentoi kantaansa ns. "Piggly Wiggly" -putiikkeja kohtaan, pianisti Walter Rolandin lisäksi muita soittajia ei ole - missä kitaristi Walter Scott oli, kiekkohan on vuoden -33 kesän satoa Perfect-merkiltä ja julkaistiin Boganin omalla nimellä Bessie Jackson.

Bill Gaitherin eli Loroy's Buddy -nimellä levyjä tehneen Louisvillen yrittäjän tribuutti ystävälleen on soiva Leroy Carr -fakta-file. Hänhän kertoo Leroyn syntymävuoden ja kuljettaa tarinaa aina viimeiseen pisahdukseen asti. Nippelitietoahan sekin vain on, että Big Bill Broonzyn toinen näyte (17) äänitettiin viikkoa ennen kuin japanilaiset pommittivat Pearl Harbourin... Tiistaiko toivoa täynnä? Kappaleessa on myös tätä "I Believe" -fraseologiaa ja se hieman ihannoikin armeijaa sinisilmäisesti.

Pintaraapaisuihin tyytymättömät gernreen sukeltaneet saavat neljä aiemmin julkaisematonta palaa, eikä kyseessä ole mitään roskakorin vierestä löytyneitä jätteitä. Aiemmin hyvää ruukkupataljoonaa Jack Kelly's Jug Busters johtaneen kitaristisolisti Jack Kellyn ura on ensimmäinen näyte julkaisemattomista. Hän kertoo tällä -39 Memphisissä äänitetyllä uralla siitä, mikä musta voima konkretisoitui nyrkkeilyn raskaan sarjan mestarista 30-luvun puolivälistä 40-luvun lopun hujakoille. Joe Louis oli melkoinen iskijä, ja Kellyn kappale kertoo, ettei Joea tule härnätä, mies kun posauttaa niin että lennät järveen. Viulistiksi arvellaan Will Battsia, mutta oli kuka tahansa, mistään Lonnie Chatmon taidoista ei ole kyse. Kuitenkin koko kiekon hassuin, mutta samalla karun todellinen esitys on Chicagossa -41 kännätty ura "Moonshine Man Blues", jolle Peter Cleighton teki julkaisunkin saaneen muokkauksen "Moonshine Women Blues" v. -42. Jää puntaroitavaksi, oliko alkoholisti Cleighton aineissaan levytystilaisuudessa (hän kuoli 1946 myrkkyihinsä...) vai oliko harjoitus tehnyt mestarin, eli matkiko hän humalaista tilaa. Mies nimittäin tuntuu olevan tosi tuhdissa kunnossa, ääni on söheltävää mutta ilmeisesti hän on ollut vielä "high", kun kiljahteleekin... Vai halusiko hän ehkä jo sammua, kun söheltää ennen sooloa, että "knock me out, man!"? Alas menee kaikki pontikasta Gordon's Giniin, mutta ehtyypä hän hurmoksessaan (?) vielä valistusmieheksi varoittaen, että viskiin ei kenenkään tule sortua. Kyllä tämä on hillitön esitys, ja julkaisematta jäämisen syyn ymmärtää. Blind John Davisin piano sen sijaan on hyvin esillä, eikä ainakaan tikuissaan. Kansiteksteissä mainitaan, että Cleighton kertoi syntyneensä Afrikassa...

Homer Harrisin omavoimaa atomipommin ivein uhkuva kappale (19) on lajityyppinsä kelpo esimerkki, kaikki Atomic Café -elokuvan ystävät liittävät tämän oitis kokoelmiinsa, vaikkeivät sanoitukset ole häikäisevät. Ei Harriskaan tuon Oppenheimerin aivoituksen tuhovoimaa tajunnut. Hänen äänensä on korkea, kireähkö, ja miehestä olisi voitu vuolla shouterkin liki. Kappale on tehty perjantaina, 27.9.-46 Chicagossa samassa tilaisuudessa, jossa levyllä kitaraa soittava Muddy Waters teki ensimmäiset omat kaupalliset levynsä. Kappale onkin samantuoksuinen kuin Muddyn saman session jutut, ja ehkä tuo korkea ja kireä laulutapa sekä myös aihe olivat syynä hyllytykseen. Viimeinen kappale, "Homeless Blues" kertoo kapsäkkielämästä, ehkä Williellä oli jopa nyytti... Ja mistähän tuo lisänimi tuli? Esitys on vm. -47 Chicagosta ja soundi on tanakka, fonisoolokin pärähtää, mutta pianistina Willie ei näyttäydy säväyttävänä. Muutoin esitys on aivan hyvä.

Venähtihän tämäkin arvio pitkulaiseksi, mutta paljon jäi kertomattakin. Asian hoitaa Pete Welding erinomaisissa ja syväluotaavissa kansiteksteissään, jotka ovat todellakin lukemisen arvoiset. Cedar-tallennuksen ansiosta rahinoita ei juuri kuulu. Tietenkin monia oleellisia aihepiirin levytyksiä jäi pois, ja vaikka esim. Leadbellyn "Bourgeous Blues" olisi passeli tällekin, on kuitenkin turha murjottaa moisien asioiden vuoksi. Ainakin alan harrastajille tämä on sopiva näyte, onhan mukana nuo neljä julkaisematontakin. Siitä vaan, trippejä ja ajatustulvahtimoita löytyy!

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 1/1991)

UNIVERSE ROCKETIN' - 22 Outer Space R'N'R Blasters
(Orbit ORB 1001) -90
A (1) Dell Vaughn - Rock The Universe (2) Jerry Engler - Sputnik (3) Stan Beaver - I Got A Rocket In My Pocket (4) Terry Dunavan - Rock It On Mars (5) Rufus Shoffner - Orbit Twist (6) Butch Paulson - Man From Mars (7) Nelson Young - Rock Old Sputnick (8) Casey Grams - Count Down (9) Sonny Sheather - Orbit With Me (10) Wesley Reynolds - Trip To The Moon (11) Sonny Day - Creature From Outer Space
B (1) Joe Tate - Satelite Rock (2) Neil Alan - Light My Rockets (3) Chuck Dallis - Moon Twist (4) Jackie Fautheree - First Man On Mars (5) Ray Sawyer - Rockin' Satellite (6) Jackie Lowell - Rocket Trip (7) Les Vogt - Moon Rocketin' (8) Jimmy Stewart - Rock On The Moon (9) The Velvetones - Space Men (10) Charles Green - Rocking On The Moon To-Night (11) The Wild Tones - The Martian Band

"Hyvät matkustajat, tämä on pieni levy ihmiskunnalle, mutta suuri yksilölle." Näin voisi kuulua tervetuliastoivotuksena ennen turvavöiden kiinnittämistä tämän uniikin kokoelman avauspuhe, Neil Armstrongia mukaillakseni - jos hän ylipäätään kävi kuussa... Uskotaan että kävi, aikoivathan japanilaisetkin asuttaa Marsin ja kennoja suunnitellaan kovasti 2000-luvulle.

Ympärillämme oleva avaruus on kiehtonut maan asukkaita kautta aikojen, mutta 50-luku, rock & rollin läpilyönti ja varsinkin sen aikaiset ufo-ilmiöt, lukuisat sci-fi -elokuvat sekä alituinen punainen vaara (joka kulminoitui varsinkin Sputnikin laukaisemisessa 1957, jolloin Little Richardkin...) yhdistettynä atomi- ja avaruusaikaan sekä vapaa-ajan lisääntymiseen tuotti käsittämättömän määrän aiheeseen liittyviä hengentuotteita, jotka eivät ajan mukaan sen syvällisemmin kehittyvää teknologiaa tai muuta selitelleet, vaan olivat käytävinä poistamaan pelkoja mahdollisesta marsilaisten invaasiosta. Orson Welleshän esitti vuonna 1938 maineikkaan radiokuunnelmansa "Maailmojen sota", joka kuvastaa hyvin ihmisen pelkoa ja paniikkireaktiota kaikkea tuntematonta ja outoa kohtaan. Kuunnelmassa marsilaiset laskeutuivat New Yorkiin ja ihmispolot, kanavilla skimbailevat radiokuuntelijat kokivat tyrmistyksen ja pakenivat pommisuojiinsa - peräti 20% kuulijoista uskoi, että näin todella oli tapahtunut. Myöhemmin Wellesin idea poiki elokuviakin. Tiedottomuus ilmakehämme tuonpuoleisesta oli hyvin syvällä kaivelemassa aivoparkoja. Vuonna 1988 Wellesin ohjelmaa juhlittiin 50-vuotiskemuin ja esim. erään lehtileikkeeni mukaan "sadat portugalilaiset pakenivat Pragan kaupungista marsilaisten pelossa" (Kaleva 11/88). Radiossa oli esitetty uudistettua versiota Wellesin kuunnelmasta. Uskoisitko sinä? Portugalilaisten reaktioon vaikutti ehkä myös se, että Mars kieppaili tuolloin lähempänä meitä sitten vuoden 1973, etäisyys tässä oppositiossa oli pilkalliset 58,8 miljoonaa kilsaa. Nykyisinhän tämä pahana pidetty planeetta on menettänyt entisen loistonsa, jokunen luotain tonkii punaista hiekkaa...

Siinä kun Kuu on symbolisesti rakkauden ja hekuman mielikuva, Mars on paha ja ilkeä, punainen piru sarvet päässä ja atrain käsissä, vaikka miellämmekin heidät useimmiten vihreäverkkarisiksi pikkuisiksi limanuljakkeiksi Frederick Brownin "Menkää kotiin, Marsilaiset" -kirjan tapaan. No, tuossa kirjassakin nämä otukset ovat maanvaiva ja v*******nen elementti väestöllemme. Mars - ei pelkkä suklaapatukka, muttei tämä kokooma-LP suinkaan pelkkää Marsia ole.

En tiedä, kuinka paljon avaruusaiheisia rockeja tai muita genreen viittaavia levyjä USA:ssa 50-luvulla tehtiin, mutta saldo on runsaanpuoleinen ja täten jenkeillä on tässä asiassa hegemonia. Jotkut aihetta sivunneet kappaleet menestyivät jopa, mieleen tulevat mm. Buchanan & Goodmanin break in -noveltyt, Ran-Dells, viihdetussu Joe Harnell... Niin, viihdetaiteilijathan käyttivät varsinkin kuuta vertauskuvana, mutta silkkihansikkain. Kolmio raketti, satelliitti ja Kuu olivat erilaisen ulkoavaruuden otusten tärkeimmät lyriikan kannukset. Kyllähän myös Fergusonillaan peltojaan mallaileva farmari saattoi kirvoittaa lauluntyngän, mikäli esim. tilkulle sattui tipahtamaan jostakin omituista roinaa - monia hillbilly- ja country-esityksiä itse asiassa tehtiinkin. Ja atomi-levyt erikseen.

Nuorisolle raketti edusti kuitenkin voimaa. Muistan ipanana ihmetelleeni purkkapaketista löytämääni kuvaa, jossa laukaistiin joku raketti Nasan toimesta Cape Kennedyssä. Sitä tulta, jylinää ja poweria! Raketti on siis potenssin jatkumo, supersana kuvaamaan nuorukaisen ajopelin ylivertaisuutta muihin nähden. Satelliitti sen sijaan käsitettiin (ainakin aluksi) päin peffaa: monet arvioivat härvelin olevan isokin kapistus, alus, jossa on ehkä miehistökin ja jotain punaista. Lisäksi satelliitilla haluttiin lennellä pitkin ilmatilaa lemmityn kanssa tai muuten vaan kiusata yleistä rauhaa. Kuu-lauluissa oli kosmista kiihtymystä ja romantiikkaa sekä myös salaperäisyyttä, vaikka esim. Chuck Dallis (kuten oikea kirjoitusasu hänen Mar-Vel -levyillään kuului) haluaisi twistata kimulin kanssa kuussa (B3). Juu, miksei, mutta painovoimalait, miselliini-puvut yms. huomioiden se olisi varmasti myös lystikästä katseltavaa... Tämä Dallisin ura on muuten yksi kokoelman tunnetuimmista, osaksi esim. LeRoi Brothersin hyvän uuslämmityksen ansiosta.

Useimmat genren kappaleista ainakin tämän koosteen perusteella olivat noveltyjä, bailaavia, hassuja ja joskus perin hurjiakin, mutta joskus hyvällä tavalla korneja. Ilmakehän tuonpuoleisia oloja käsittelevät esitykset olivat sanoituksellisesti mielikuvituksen juhlaa. Tai olisivat voineet olla sitä vielä herkullisemmin, monastihan tyydyttiin läpihuutohoilotuksiin. Esim. "otus ulkoavaruudesta" -tyyppiset karmivuudet olivat pikemmin säikytteleviä halloween-piloja, eikä näillä suuriin ambitioihin kurkoteltu - tuskin monella olisi ollut pokkaakaan. Nuorison omaksuessa uudet virtaukset ensimmäisenä antoi sci-fi -aiheisto hyvää potkua olla erottuva, poikkeava - ja koska tässä tapauksessa ei voida väheksyä elokuvien panosta, mainittakoon että 50-luvulla tehdyt halpikset antoivat inspiraatiota paikkakunnan drive-in -teatterissa touhutessa. Lopetetaankin tämä "alustus", ja tarkastellaan tätä sarallaan maailman ensimmäistä avaruusaiheista rock & roll (tai sinnepäin) -kokoelmaa, jolla nykytyylistä poiketen on peräti 22 uraa - seikka, joka ei huojuta kuitenkaan äänentasoa kovinkaan... Tuttuun tapaan tälläkin b*****g-levyllä on turvauduttu vanhaan metodiin: kappaleet alkuperäissinkuilta. Pientä napsuntaa on luvassa, mutten kokenut sitäkään ylityrmistyttävänä seikkana. Heh, koska tämä todellakin on ensimmäinen kooste sarallaan, tässä olisikin pirullinen tietokilpailukysymys, johon ei Buster Keaton Otilakaan heti vastausta keksisi.

Aiemmin vastaavanlaista sarkaa ovat edustaneet "Monster Rock'n'Roll" -kiekko, jolla oli siis hirviölauluja, sekä "Teenage Thunder Vol. 1-3", jonka kappaleiden yhteinen nimittäjä on sanan "rock" löytyminen jokaisen esityksen nimestä. Hirviö-levylle olen odotellutkin jatko-osaa - materiaalipulaahan ei ole - ja ehkäpä tämäkin saa jatko-osan, sillä genren edustajia piisaa, eikä kappaleen mukaanoton kriteerinä tarvitsisi olla seikka, että yhtymäkohdan mieltää jo kipaleen nimestä, kuten tällä levyllä. Itsellenikin kun on kasaantunut nurkkiin aikamoinen läjä erilaisia ja erikoisia alan kappaleita, minkä vuoksi voinkin sanoa, ettei tällä kokoelmalla ole edes kovimmat tai hillittömimmät.

Voisinkin ruveta heti marmattamaan, että yli puolet oli entuudestaan tuttuja, mutten tosiaankaan tohdi, sillä siksi mukavaa ja sukkuloivaa tatsia kiekolla on. Lisäpystinä kukin voi päästää oman mielikuvituksensa valloilleen, muttei kannata alkaa kuvittelemaan olevansa lämpöohjus tai androgyyninen supersankari ulkoavaruudesta. Oikeastaan siihen ei ole mahdollisuuksiakaan, siksi kova on mullan haju tälläkin. Koskapa kappaleisiin yritettiin saada myös alan efektejä, eikä oikein ollut rahaa tai muuta, turvauduttiin erilaisiin wc- tms. tehosteisiin. Ehkä sen vuoksi nämä erilaiset rusahdukset ja kitkarapinat ovatkin ihastuttavan naurettavia, campia ja halpaa.

Jo mainitun Chuck Dallisin lisäksi tunnetuimmuuspäässä tutuimmat lienevät A3, 7, 10 ja B4 & 8 - hyvää matskua kaikki. Jerry Neglerin "Sputnik" (tai "Sputnick", kuten sinkun Brunswick 55037 etiketissä lukee) on peräti niin tuttu, että suomalainen Pedro's Heavy Gentlemenkin on sen levyttänyt eräälle LP:lleen, ja ihmettelen kovasti, miksi edesmennyt Norman Petty oikein painottaen sanoi tuottaneensa tämän 1957 levytetyn, tarttuvan mutta halpasoundisen garage-äänityksen. "Sputnickin" (Satellite Girl) efektitkin kun voisivat pikemminkin olla peräisin vanhan Volgan konehuoneesta. A1:llä korviinpistävintä on outo kitarasoolo ja kiekon toinen twist, A5 on aika tavaton hoilottelu. Selvästikin vanhempien herrojen esityksistä Nelson Youngin "Rock Ol' Sputnik" (Lucky 0002) on todella vauhdikas uptempo-country, joka svengaa kättentaputusten tukemana ja stilikan kirvoitellessa. Vieläköhän Nelson ja Sandy Valley Boys ovat Disney Worldin palkkalistoilla, he kun soittelivat siellä bluegrassia... Jackie Lowell vetäisee yhden kiekon rennoimmin ja vapautuneimmin svengaavista biiseistä (B6), joka alkaa lähtölaskennalla, pinkaisee stilikka-asteikon läpi ja mainiostihan tuo soitin soi, mutta vaikka tunnelmat ovatkin maalaismaiset, kuullaan jopa saksofonisoolo! Melkoinen sekoite, joka toimii erinomaisesti. Lähtölaskentahan se on mukana A8:llakin, jossa känisevä-ääninen pappara kehuskeleekin olevansa lähtölaskentamies. Kappaleella on varsin tiukkoja kitarasooloja.

Niin, valkoisiahan suurin osa esityksistä on, mustat kun eivät päätään moisilla aiheilla vaivanneet: maalliset huvit saivat kelvata, mutta kyllähän heiltäkin irtosi, mikäli touhuun alettiin. B-sivun viimeiset raidat taitavat olla mustia esityksiä, B10 ainakin, mutta Wild Tonesin kupliva, kurkkuäänellä esitetty menevä "The Martian Band" (Madison 102) ei ole 100% varma tapaus, 99% kuitenkin ja biisissä on hauskat sanoitukset, turistelevat fonisoolot sekä käsittämätön kitarasoolo - ja joku piipittämässä taukokohdissa. Lisää fonia löytyy Jimmy Stewartin "Rock On The Moonilta" (Eko K80W), joka onkin varsin raisu juttu, kaikua säästämättä. Jive-väki voisi lennellä kiivaastikin tanssisalin interiöörissä Wesley Reynoldsin "Trip On The Moonilla" (Rose 108), jossa vauhtia piisaa ja itse sävelmäkin on tarttuva - edes taustakuoro ei mokaile, vaan pikemminkin kiihkeyttää tunnelmaa. Tässä on vain muutama herkkupala, mutta on kohtuullista kertoa, että esim. A6 on varsin tasapaksu rock & roll -hölkkä, joka ei vahvoine, jopa twist-vetoisine sähköbassoineen innosta suuntaan tai toiseen.

Kyllä tämä vakavalle diggarille taitaa olla suositeltava kipinä levylautaselle, ja kuten todettu, itse odottelen kakkos-osaa. Harvinaisia uriahan nämä ovat, eikä tule joka päivä vastaan. Ja kun kokonaisuus toimii, lyriikat hehkuttavat ja mielikuvitus soljuu, siitä vaan - asetu radalle ja nuppi linnunradalle!

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 1/1991)

CRY-BABY
(MCA 2292-57183-2) -90
(1) James Intveld - King Cry Baby (2) Baldwin & The Whiffles - Sh Boom (3) James Intveld - Doin' Time For Bein' Young (4) Rachel Sweet - A Teenage Prayer (5) Rachel Sweet - Please, Mr. Jailer (6) The Honey Sisters - Cry Baby (7) James Intveld - Teardrops Are Falling (8) Bull Moose Jackson - Nosey Joe (9) Baldwin & The Whiffles & Rachel Sweet - Mister Sandman (10) James Intveld - High School Hellcats (11) The Jive Bombers - Bad Boy (12) Shirley & Lee - The Flirt (13) The Students - I'm So Young (14) Nappy Brown - (My Heart Goes) Piddily Patter, Patter (15) Little Esther - I'm A Bad, Bad Girl (16) Earl Bostic - Jungle Drums (17) The Jive Bombers - Cherry (18) The Chips - Rubber Biscuit

Loppusyksyn ensi-illoista muinoin oksennuksen prinssinäkin tunnetun erikoisen amerikkalaisohjaajan John Watersin 11. elokuva oli vähintään kiinnostava, ja hänen soveliaimpansa. Waters on käyttänyt aiemmissakin töissään vanhaa, hieman rietastakin nuorisomusiikkia - ensin tosin halvoin vehkein, kuten "Multipole Maniacs'issa" (-69) tai "Pink Flamingos'issa" (-72), mutta kuka unohtaisi esim. 1988 valmistuneen "Hairspray"-työn kohtauksen, jossa soi Bunker Hillin "Hide & Go Seek"? Tuo elokuvahan keskittyi ampiaiskampausaikaan, 60-luvun alkuun. Enemmän tästä mielenkiintoisesta miehestä voi lukea kirjastaan "Shokkiarvo" (Medusa).

Soundtrack-levyt onnistuvat harvoin olemaan täysipainoisia ilman itse elokuvaa. Tässä tapauksessa kaikki osat liittyvät saumatta toisiinsa. "Cry-Baby" on eräs parhaista kuulemistani soundtrackeista. Homma on hoidettu tyylillä, virneen irrottavalla maulla ja kokonaisuus pelaa mahtavasti ilman että kuulija olisi nähnyt koko elokuvaa.

Tokihan vanhaa musiikkia käytetään paljonkin hitti-leffoissa ajankuvantoihin tai muuhun vastaavaan. Usein käy kuitenkin niin, että esim. jonkin bluesin soidessa sankari muuttuu Don Johnsoniksi. Toisaalta esim. Dick Tracy -elokuvan soundtrack on parempi kuin koko paletti-leffa. Mustalta puolelta muistamme esim. Shaft-leffat, mutta moniko jaksaa kelata niiden soundtrackeja? Lisäksi omana jaostonaan ovat tietenkin toisen tyyppiset filmit Hitchcokista johonkin "Taksikuskiin", jonka soundtrack on upea. Ja mitä minä tätä vatvon, mennäänpä "Cry Babyyn".

James Intveldin riemukkaat rockabilly/rock & roll -esitykset ovat parodisia. Sankarin esittelykappaleen ovat yhteistyössä tehneet Doc Pomus ja Dave Alvin, tuttuja ja taattuja nimiä. Kaksi muuta (3, 10) ovat Souther/Wachtelin ja Dave Alvinin (10) kyhäämiä, Alvin on myös tuottanut kaikki. Rockabilly-friikit löytävät monia tuttuja kliseitä esityksistä, mutta meno on aivan raisua ja hyvällä hengellä tehtyä... Soittikohan Alvin kitaraakin? Intveldin esitykseksi on merkattu myös eteerinen ja upea Al Kooperin tuottama Five Wings -balladi (7).

Rachel Sweet puolestaan antoi äänensä leffan naistähdelle, joka rakastui tähän "drape"-jengin (= pahojen) Cry-Babyyn ja halusi pois "square"-porukasta (= hyvät ja puhtaat). Olen aina pitänyt Sweetiä hyvänä laulajana, vaikka hän on saanut kärsiä vääristä pampuista ympärillään. Tässä hän osoittaa äänirekisterinsä laajuuden ollen "square"-kipaleissa kuten Baldwin & The Whifflesin John Boylanin tuottamassa "Mr. Sandmanissa" (Boylan tuotti myös biisit 2 & 6) kuin kukka kedolla. Neidokkuutta omaa myös "A Teenage Prayer" haikeasti. Siltikin omalta kohdaltani levyn jymy-yllätykseksi osoittautui todella fantastinen versio Wynona Carrin ensimmäisestä ei-gospel-Specialtystä "Please Mr Jailer" (575): kappale toimii itse leffassa mahtavasti, ja levyllä liki yhtä rankasti. Mikäli näin tulisesti kyetään versioimaan, niin siitä vaan! Al Kooper vastaa tuotannosta ja mukana on kuoro, puhaltimet, tiukka kitara... Erinomaista jälkeä! Turha kenenkään on höpistä siitä, että sanat on ajanmukaistettu leffan miljööseen. Kääk, minä sanon.

Honey Sistersin "Cry-Baby" on erittäin riemukas tyttöyhtye-esitys ja "Sh-Boom" suorastaan imelin, mitä olen kuullut. Loput raidat ovatkin ehtaa r&b:tä ja lauluyhtyesointia 50-luvulta. Studentsien kaihoisa balladi esittelee lauluyhtyesaran romanttista puolta The Chipsin kumikeksibiisin ollessa mitä hulvattomin äänitaiteilu, joka siltikin on yhä monille tuttu The Blues Brothers -versiona.

Earl Bostic puhaltaa sulavan instrumentaalin ja Bullmoosen Leiber/Stoller -sävelmä on tyypillistä jump-r&b:tä. Shirley & Leen flirttaus on myös varsin vastustamaton esitys vislauksineen, mutta jos joku on joskus luullut, että Nappy Brownin "pittapattaukset" ja muut kielisolminnat ovat alansa älyttömimpiä, he eivät ole kuulleet Jive Bombersin "Bad Boyta".

Tämä oli pop-hitti (sija 36), ja ehkä olisi syytä käydä lääkärissä, kun tämä hidas, älytön vlädlätys on yksi kaikkien aikojen suosikkikappaleitani. Pitää muistaa kysyä valkotakilta sitäkin, että miksei jatkokopio (17) jostakin syystä innosta... Ja onhan tämä Savoy-biisi soinut "Breathless - Polte veressä" -leffassakin, kaipa sitä ei olla ainoa koukkuun jäänyt? Yhtyeestä oli tarinaakin BN:ssä (juu, levyarviossa 4/85; sieltä löytyy mielenkiintoista tietoa), vläd-dläd-dläd-dläd-ääää... Ja Little Estherin Federal 12023 tuo vinkkiä siitä, miltä ne tuhmat tytöt kuulostivat. Kuka lie biisin miesääni?

Ahkerana elokuvankuluttajana näitä soundtrackeja tulee tsekattua ja "Cry-Baby" on kestävä, mitä parhain esimerkki erinomaisesta koosteesta - itse asiassa se on levynä kestävämpi kuin itse elokuva, jonka herkullisten lajityyppimieltämöjen kantoisuus todellakin jää aikapuntarissa kuluvammaksi Aalto-maljakoksi kotien kirjahyllyihin. Kiekkoa ei tarvitse katsella, eikä siitä tarvitse pyyhkiä pölyjä komeuden esiintuomiseksi. Riittänee, kyseessä on saran upeinta kärkeä.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 1/1991)

ANDRE WILLIAMS
Bacon Fat
(Fortune [LP 1] #) -86
A (1) Bacon Fat (2) Jail Bait (3) Going Down To Tia Juana (4) (M M M M Andre Williams Is) M-M-Movin' (5) Don't Touch (6) Is It True
B (1) The Greasy Chicken (2) Pulling Time (3) Mean Jean (4) Tossin' & Turnin' & Burnin' All Up Inside (5) Weekend Man (6) You Know I Can't Refuse
(Äänitteet Fortune-merkiltä 1956-59, womp-womp...)

Tässä se on, kiertoteiden ja alamaailman kautta saapunut albumillinen anomaalisen Andre Williamsin Fortune-keksejä hänen potensoivammalta kaudeltaan. Julkaisu ei liene virallinen, kansista tai etiketistä ei löydy numeroa, mistä arvelen, ettei tämä ole "Jail Bait" -niminen LP, jolla on numerokin (Fortune FLP 8019). Tuota "Jail Bait'iahan" kuuluttelin Andre-jutussani (BN 3/89), sen sisältö on mysteeri itselleni. Samaista LP:tä taisi Pekka Talvenmäkikin himoita arviossaan Andren viimeisimmästä albumista "Directly From The Streets" (BN 3/90). Tyydymme nyt tähän kokoelmaan, joka herkullisesta musiikistaan huolimatta sai minut raivostumaan ensi-koitolla. Syy on se, että levyn kannessa lukee oikein selvästi, että mukana olisi kahdentoista kappaleen sijasta neljätoista. Samaa todistelee etiketti. Lumoutuneena kuuntelemani "Is It True'n" jälkeen A-puoli päättyi! Samoin kävi B-puolella, Andren ja Gino Parksin Fortune 847, "Put A Chain On It" ei kansitiedoista huolimatta ole onnistunut pääsemään itse puristeelle. A-puolen seitsemäs olisi ollut eräs Williamsin hienoimpia suorituksia, "Pass The Biscuits Please"... Että otti nuppiin, tana! Toivottavasti yhä toimiva Fortune-merkki ymmärtää elinaikanamme, kuinka nerokas ja preparaattorimainen originelli Andre "Mr Rhythm" Williams oli juuri vuosina, jolloin hän levytti tälle Devora Brownin Detroitissa toimineelle levymerkille.

Huolimatta varsinkin "Biscuits'in" saapumattomuudesta, levy on todella komeaa kuultavaa, ehdottomasti vuoden parhaita, ellei paras julkaisu. Meidän on vain yritettävä ymmärtää sitä fiilistä ja suurta, lumouksellista latausta, joka Fortunen varsin vaatimattomassa garage-studiossa syntyi. Pienen yhteisön aikaansaama hedelmä on vapautunein ja maukkain. Levy on kauttaaltaan loistavaa kuultavaa ja on sangen kiehtovaa leikitellä ajatuksella, että olisimme läsnä näissä äänityskonventioissa, huolimatta siitä, että tuo saumaton aikaansaajien yhteensulauma saattoi osin johtua stimulanteista. Mitä siitä, he tekivät, me nautimme.

Williams ei missään muotoa onnistunut olemaan kulmikas, neliö tai ympyrä - tuskin ovaalikaan. Vaikuttaa siltä, että levyllä on vaille Fortune-numeroa jääneitä kappaleita - aiemmin julkaisemattoma, ehkä? A6, B4-5 olisivat ehdokkaat, ja näilläkin osmoosi toteutuu; kalvon sijasta muurikin taittuu, vaikka hylsyissä asuisikin murtamoruutia yllin kyllin. "Is It True" on kiekon häkätempoisin rock & roll, jonka tempo on melkoista pauketta, soolon aikana elämöidään ja mukana on trumpettikin. Aihe on yksinkertainen, mutta Andre esittää kappaleen laatutapaansa: "he said that they said that I said that you said that she said... that you don't want me no more... Is it true, woooo, is it true?!!", aloittaa mies hitaan ja sekoittavan alun jälkeen. Rajua.

Ellei alun kuka sen sanoi -pakansekoitus riitä keikauttamaan mieltämme, Andre sekoittaa ajatukset viimeistään toisessa tauossa antaen nyt nimen omaavia henkilöitä sanojiksi. Hän ei välitä enää, kuka sanoi, vaan haluaa tietää, onko se totta. Ällistyttäväksi lopuksi selviää, että Andren pimuhan sen sanoi. Sillä lailla! Ilmeisesti Williams on ollut tietoisa vetovoimastaan naisväestön keskuudessa, sillä lauluporukkaesityksellä B6 (5 Dollarsin kera) hän kyselee treffejä eräältä tytöltä, ja tämä toteaa, että "you know I can't refuse"! Williamsiin nähden nämä ihmisrähjät, joita ei onnista parisuhteissaan alkavat muuttua kaiken säälittelyn lisäksi Golgatan näköiseksi kuvatukseksi. No, itsekin taidetaan jäädä avioitumatta, mutta onnistaa silti - vaikkei kukaan neitonen ole koskaan sanonutkaan, että en missään nimessä voi kieltäytyä treffeistä.

B4 ja 5 ovat myös lauluyhtyekamaa. A4 on komea, jankkaava r&b, tuskatilan ja itsevihassa kieriskelyn takapiruna on paha nainen, niinpä tietenkin ja kitarasoolon aikana ryöppyää. "Weekend Man" on nimetty The Five Dollarsin nimiin, Andre laulaa sooloa. Kyseessä on riemastuttava jump-ura, luottoraita.

Tuumin jutussani, oliko Andre jossain vaiheessa lusimassa. Ainakin hänellä oli probleemia lain ja virkavallan kanssa - miksi kummassa hän muuten olisi saanut aikaan niin autenttisia vankila-aiheisia kappaleita kuin esim. tämän kiekon A2 ja B2 - viimeisellä Fortunellakin (856) oli "Jailhouse Blues"... "Pulling Time" -kiekon etiketissä seisoo Andre Williams with The Don Juans, ja kuten tiedämme, Don Juanit olivat yhtäkuin The Five Dollars. Tämä ja kääntöpuolensa A3 olivat Andren debyytti Fortunelle (824). A3 on hieman lattarirytminen marssi Tijuanaan, rajan taakse ilonpitoon. Kertosäkeen ja kitarasoolon aikana rytmi muuttuu ehdaksi ja tanakaksi jump-r&b:ksi kättentaputuksin, eikä tyhmemmällekään jää epäselväksi, että Tijuanaan mennään niin että napa narskuu! "Pulling Time" on hieman kaksipuolinen linnabiisi, hidas ja valittava - itkuntirskautukset omaa kohtaloaan todeten suorastaan puuskuvat Andren suusta. Lohdutonta, mutta vapaus - jota hän ei saa - ilmitulee: kundit pannaan seinän viereen nimenhuutoa varten, Andren tullessa vuoroon vartija huutaa "Williams! Williiiaaams!?". Andre tuskailee, törkeästä rikoksesta langetettu tuomio ei ole piirakkaa.

"Jail Bait" oli kuudes 45 ja uskomattomin Andren kiven sisällä -kuvaelmista. Todella maaginen talking-juttu, jossa on nipistävät sanat ja loppua kohden kappale huipentuu Andren ikäänkuin alistuessa itkua tuhertaen. Tätä tuetaan kauhumaisin trumpettispiraalein, jotka syöksyvät rymisten ulos taustasta. Andre yrittää "Please Mr Judge", mutta mies pysyy kiven sisällä. Pysäyttävä esitys, jos jokin.

Levyn töräyksillä aloittava hitti "Bacon Fat" oli niinkin suosittu, että Epic-merkki julkaisi sen maanlaajuisesti. Tämä löysän venyttelevä diddle-womp-womppaus lienee miehen tutuin Fortune-kiekko, ja jatkoa yritettiin Gino Purifoyn avustamana lanseeraten uutta tanssia nimeltä "The Greasy Chicken". Kappale on erittäin laiska, kuin kuuntelisi 45:ta LP:n kierrosnopeudella. Tämä uusi, n. kuukaudessa opittava tanssi on "parasta auringon alla" ja Andre kertoo vielä, kuinka juttu lausutaan saksaksi, meksikoksi ja kiinaksi... Varsin hulppeaa. Puhaltimia ei ole mukana, mutta Andren kukkoilut ja kanailut ala "ga-ga-goo-goo!" korvaavat. Pääkopassa rupesi rattaat ryskyttämään, kun huomasin LP:n kannesta, että "Don't Touch" olisi "The Greasy Chicken'in" kääntösivu. Fortunen numero 839 käytettiin kahteen kertaan, kuten jutussanikin totesin, mutta "Don't Touch'in" numeroksi LP antaa 839x ja homma on selvää teurasta: x-peräiset julkaisut erotettiin tuolla kirjaimella aiemmasta, samasta katalooginumerosta, eikä tätä olisi oikeastaan pitänytkään ruveta funtsimaan. Antaa myyrän funtsia, kai sillä on aikaa talvella. "Don't Touch'in" kääntöpuoli olisi muuten "Please Pass The Biscuits"... Itse kipale on räiskyvä esitys, "Don't touch / that gal / That gal / is my pal!" ja soolon aikana taustamelskaus on hurjaa kuultavaa. Lujaa on mennyt ja riimit lentäneet. Me voimme jälleen vain kuvitella sitä valtavaa otetta ja fiilinkiä - kuka keksisi aitakoneen? Ei sen puoleen, nämä Andren Fortunet toimivat hienosti tänäkin päivänä ja on kiintoisaa, että hän teki nimenomaan r&b:tä ja rasvattua sellaista aikana, jolloin useimmat mustatkin artistit siirtyivät rock & rollin pariin. Andre osoitti jo A6:lla, että myös hänellä oli kapasiteettia moiseen, mutta minä olen iloinen, ettei hän ruvennut touhuun.

Devora Brown on kertonut Andrella olleen mahtavaa näkemystä ja suuria ideoita, joita hän ei täysin voinut toteuttaa Fortunen pieniössä. Siksipä vedenkantaja ei juo mutavettä, muttei Andre mikään nominalisti ollut, hän tiesi. Valkoisen Amerikan perseen piikitys ei ole vaikeaa, mutta vaikeaa on jäädä piikittämään. Andren esitykset ovat ikäänkuin vuoteen valmistelua, hitaan hartaasti lähteelle saapuvaa esivalmistelua tulevalle. Esitykset ovat herkkua r&b-fanille, mutta siltikin jostakin hengittää huolestuneisuus mustan musiikin ja -kulttuurin tulevaisuudesta samalla tavoin, kuin George Clintonin hommeleista. Vertaus ei ole kaukaa noukittu, Clinton vain on näpäyttävämpi - myös omaa rotuaan ja sen crossover-tähtiä kohtaan. Muhammad Ali laukaisi 60-luvulla, että jopa Viidakon Kuningas on valkoinen tarkoittaen Tarzania. On totta, että useimmat suursuosioon päätyneet mustat tähdet pelaavat valkoisin napein, ikäänkuin heidän olisi käytävä jonkinlainen kloriittihoito läpi ennen hyväksytyksi tulemista. Ei minusta ole mieltä, että esim. sellainen legenda kuin Little Richard hössöttää Bon Jovin levyllä tai tekee muuta hölynpölyä. Tässä menee nenä maata kohti ja jos asian nimi on itsensä sold-out, nimi ei sano mitään jos se sanoo kaiken. Andre oli loisto puu ajalle huonossa puutarhassa. Äääh, taas alkaa julistaja-Tapio kiivetä esiin... Mutta siltikin, funtsikaapa näitä juttuja - ajatteleminen on luonnonilmiö.

Andrekin on kukkarollisen kannattakunnan järeä suosikki ja jos menisin tuohon alas kadulle kertomaan hänestä, saisin ehkä turpaani sekä naurut päälle. Tietoisuus siitä, mitä edustaa oli a ja o, ja jos nyt satun tietämään jotain parempaa, kuten tämä LP, arjen kengänkuluttajat pitävät minua mystikkona ja omituisena, koska en ole kuin kaikki muut normaalit. Ahaa, taas alkaa lipsahdella, palataan tantereelle ja sanotaan, että Andren jo Fortune-aikoina vanhahtava mustan valon, r&b:n hengen ja tyylin ylläpito oli lusikallinen siitä hermostuneesta keitosta, jolla hän napsautti luunapein. The 5 Dollarsin kera läiskäisty "M-M-Movin'" (A4) on esimerkki kätketystä sosiaalikommentista sanoituksen avuin sinänsä reippaaseen kipaleeseen. Kappaleen böönaavia mmmmmm- ja ummmmmmmmh-nousulaskutteluja on vaikea kuvailla, nopea hissi ylös ja vice versa. "Mean Jean" on rytmitykseltään rauhaton DJ-rock & roll, sopii savuisiin luoliin, jonne on livahtanut pari alaikäistä. Vislausta kai tässä käytetään, huilumies Loirihan asuu Suomessa...

Andre on kynäillyt koko hoidon itse, tosin Devora Brown on osalla mukana, liekö siksi että omisti levymerkin? Alussa mainitsemistani sapetuksista huolimatta tämä on ehdoton top 5 -LP ainakin omalla listallani. Uusintajulkaisuilla - joista suurin osa hämäräperäisiä bootlegejä - on ollut A1, 2, 4, 5 ja B3, selailepa BN:iä 1989-90. Parilla kappaleella kuuluu aivan pientä rapinaa alussa, mistä minä en ainakaan tule pahalle tuulelle. R&b:nä tämä on siis orkaanijylinää, ytimiä kokeilevaa ravistetta ja ilmapiiriä. Hankkikaa ihmeessä, kannen mukaan kyseessä on 1000 kappaleen painos. Todella kovaa, niin häikäisevää, ettei näe edes missä on! Aika lopettaa - aika opettaa.

PS: Tätä kirjoittaessani TV:n tantta kertoi, että Cisse Häkkinen on kuollut, 28.12.-90. Liikuttaa, liikuttaa teitäkin.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 2/1991)

GREAT SWINGING GIRLS
(White Label WLP 8955) -90
A (1) Nancy Day - Teen Age Hop (2) Glenna Dene - At The End Of My Rainbow (3) Gale Davis - Rock To The Moon (4) Margaret lewis - Shake A Leg (5) Margaret Lewis - One Guy Today, Another Tomorrow (6) Joyce Lee & Western Cousins - Tore Up (7) Sylvia Jean & The Moon Glows - No, No (8) Carmela Rosella & The Palais Royals - Oh! It Was Elvis (9) Kelly Hart - Boy Crazy
B (1) Jan Moore - Play It Cool (2) Sue Winfrod [levyllä Sinford] - That's My Heart (3) Jean Martin - Rock-A-Knock Blues (4) Linda Burnette & Bobby & The Ramblers - Rattle Bones Rock (5) Ann Castle - Go Get The Shotgun Grand'pa (6) Suzy Q. Scott - Boogie Woogie Rock (7) Sharon Lee - Rockin' And Washing Sue (8) Susan McCrory & The Cannibals - Rovin' Gal (9) The Nettles Sisters - Real Gone Jive

Ai swingereitä? Juu, ja päälle muutakin. Seppo Elonen suositteli minulle tätä jo kuudetta White Labelin tyttö-koostetta lisäten: "en välttämättä muille". Älkää silti kavahtako, kyseessä on varsin mandariininen levy, ja kyse ei ole mistään ö-luokan esittäjistä. Kansissa ei ole artisti-infoa tai fotoja heistä, sen sijaan kolme etikettiä ja kolme muuta kuvaa, joista rintavaksi nimeämäni on aika ehdoton. Mukana on jopa huippu-uria, vastineenaan hieman kälviä ja hienoja ristiriitoja omaavia stygejä sekä pinon päälle vielä jiveä ja yksi country- ja yksi lattarimainen esitys - valinnanvaraa on, mutta kaukana pysytellään jokaiselle jotakin -linjasta. Vaikka kokoelma onkin feminiini, saumat ovat sopivasti näkyviä ja eritoten näiden kappaleiden lyriikat ansaitsevat huomioimisen, sillä harvemmin 50-luvulla valkoihoinen laulajatar päästeli suoraa ja rohkeaakin tekstiä. Yleensähän heille tuputettiin hölynpölyä. Niin, kai nämä kaikki ovat valkoihoisia? Tai onko sen väliä, Margaret Lewis kuulostaa tosin aika tummalta. Ainakin mustalta puolelta on otettu cover-tatteja. Korvia hörisyttävä on myös seikka, etä hyvin usealla kappaleella käytetään sähköbassoa, kuten Elvis-laululla A8. Tämä taitaa tulla sinkulta Nancy 1004, ja mikäli semmoinenkin heimo on kuin Elviksestä Kertovien Laulujen Keräilykerho, he lienevät tarkistaneet myös kirjan nimeltä "Return To Sender", joka listaa hirvittävän lastin näitä tämän saran esityksiä. Sähköbassohan se tässä Carmellan ihastuslaulussakin poundaa, itseäni kuitenkin kappale ottaa ohimoon. Taisi ottaa Elvistäkin, kohdassa, jossa Carmella laulaa: "... and he said:" - ei kuulukaan mitään, syvä hiljaisuus. Ehkei Elvis vaivautunut... No, se siitä.

Tylpimmästä päästä on Glenna Dene, joka on kuin Patsy Clinen spiidiä ottanut haamukuvatus. A7 on Fats Dominon ohjelmistosta, kappale on lattari N.O.-tyyliin ja vaikka Sylvia laulaa innokkaasti, liekki sammuu. Onko tässä perhana vielä sähköpiano? Ei kai, mutta äskenhän juuri putsasin korvani. B3 onkin ruvennut suorastaan vituttamaan - Jean Martin on muuttunut nalkuttavaksi nuor'eukoksi, irvikuvaksi, ja tätä käyrää pusketaan maksimiin kättentaputuksin. B7 on laulusuoritukseltaan ylipirteä, nyt on Sharon Lee napannut liikaa piristystabletteja ja mainittavinta tässä on se, että biisi alkaa Perkyn "Honey Don't" -riffillä ja että Sharon jokeltaa mm. näin: "Um-bah yea, Umbah-yeee..." ja pyykki sen kun puhdistuu.

Loput ovatkin hyvää tasoa, paikoin hillitöntäkin. Ensiksikin avausraita on jymeä jive, rytmi on vastustamaton, joskin tunnelma softinoloinen. Gale Davisin erittäin elävä ja pureva kuu-rocker on hyvää rockabillyä. Mieleen tulee Omahan ylpeys, Sparkle Moore eli siviilissä Barbara Morgan, joka teki kaksi 45:ta Fraternitylle. Ja se on jo aika kova suositus! Kaikki kuulolle! "Tore Up" on aika kälmi versio tästä Hank Ballardin King-kiekosta. Jotain selittämätöntä vetoa tässä on, vaikkei kitaristi tosin olekaan Cal Greenin tasoinen kekseliäisyysmies. A-puolen päätös on naivi, mutta kiintoisa sukupuolitutkielma: ikäänkuin hän haluaisi joka poikaa silmät sepaluksia tapittaen. Kyltymättömyyttä? Kuoro ivaa "you're boy crazy!", minkä Kelly kieltää kainostellen silmät kehen lie poikaan suuntautuneena. Aknea? B1 on OK vedelmä tästä Ray Doggettin sävelmästä, joka läppää kuitenkin kapuloita rattaisiin, vaikka päällisin puolin ollaan selvillä vesillä. Tätä seuraakin älytön kontrastipaukku: Sue Sinford vetelee niin korkealta, että tärykalvot huutavat, mutta mitä hittoa - taustalla on ehta mieslauluporukka pölhöbassoineen kaikkineen! Varsin ääripäinen soppa, mutta kantaa kuin kantaakin. Mitä kantaa, onkin toinen juttu. B-puolen päätös on levyn country-pala, sillä lailla Maddox Bros. & Rose -malliin stilikan, komean pikkauksen ja viulun kera. Viulu hiostaa soolonkin.

Ann Castlen ampuma-tehosteilla alkava totaalinen vauhti-ura on eräs kiekon komeetoista. Meno on suorastaan hengästyttävää, ja laukauksiakin kuullaan tarpeeksi. Ovelan nimen valinnut Suzy Q jumputtaa perinneboogiewoogieta B6:lla, periaatteessa tämä on kuin ne vanhemmat valkoihoisten "beat me daddy eight to the bar" -tyyliset jutut, tosin nyt kyseessä pitäisi olla rock. Hyvin tämä toimii, taustalla lienee ammattiporukka. Mutta samperi, kesken kappaleen musiikki feidaa, kuuluu sireenin pii-paata, kolinaa portaissa, taontaa oveen... Jätän lopun kertomatta: itseäni moisen jännittävän kehitelmän täydellinen munaus (= Suzyn vastaus) naurattaa, mutta niin kai tällainen screwball-juttu saakin tehdä.

Lopuksi sitten ne jymärit, eli kiekon r&b-pitoisin anti. Esittäjänä on Margaret lewis, ja A4-5. Maggie käyttää kurkkuääntä kautta linjan, esitykset ovat taustoiltaan sangen tummaa töminää ja "Shake A Leg" rietaskin - no ainakin vihjaileva. Itse diggaan tuosta toisesta enemmän jo aiheen ja sanoituksenkin vuoksi. Mitähän JR näistä sanoisi? Kai tämä Maggie on vitivalkoinen jenkki? (JR ei sano mitään, kun ei tiedä eikä ole levyjäkään kuullut... - lat. huom.)

Aivan, ei tämä ole lainkaan huono levy, vaikka muutama ura onkin hieman puisevaa vuolentaa. Levyä voi suositella femme-rock & rollin ystäville - aiemmat White Labelit ym. alan kokoelmat hankkineet varmasti hankkivat tämänkin, sillä hyvin vältytään suurilta päällekkäisyyksiltä, ja nyt kun kiekko tuossa taas soi, rupesi rassaamaan, onko juveniili-aiheisen "Rovin' Gal" -biisin (juu, pimu kusettaa koko ajan, aika paha) esittäjä todellakin Susan McGrory, kuten kansi väittää. Minusta tämä kuulostaa - oh boy! - Mamie Van Dorenilta! Ja tähän viittaisi sävellyskrediiteistäkin löytyvä L. Baxter, eli Les, joka oli kova äijä elokuvamusiikin alalla kaihtamatta halpiksiakaan. Lisäksi hän teki yhteistyötä ms. Van Dorenin kanssa. taustayhtyeen mässäilevä nimikin viittaisi eksploitaatioon... No, mitä tässä keskellä yötä moisia vatvomaan, sanotaan lopuksi, että kiekon materiaali ei ole ollenkaan niin harmaata kuin mitä kannen väri antaa ymmärtää.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 2/1991)

BUDDY LUCAS
Hoppin' With Buddy Lucas
(Redita 138) -90
A (1) Hoppin' Bop (2) Packin' My Grip (3) Ho Didy Ho (4) True Love Will Come (5) I Can't Go (6) Honky Tonk (7) Blue Monday (8) Hound Dog (9) When My Dreamboat Comes Home
B (1) So Happy (2) Seven-Eleven (3) Oh Mary Ann (4) Gee Gee Walk (5) Beulah (6) Night Train (7) Blueberry Hill (8) Slow Walk (9) Don't Be Cruel

Jymy-yllätyskö? Kyllä, mutta eipä innostuta liikaa, kiekko ei nimittäin olekaan niin kovatasoinen kuin voisi olla. Tämä onkin jymy-yllätys sen vuoksi, etten olisi uskonut, että tältä maineikkaalta saksofonistilta LP:tä kukaan tohtisi koota, vaikka itse olin vähän vartonutkin.

Alonzo Lucas Sr. (1914-1983) oli todellakin eräs New Yorkin maineikkaimmista fonisteista 50-luvulla - samaa joukkoa Big Al Searsin ja Sam "The Man" Taylorin kanssa. Hän ei kuitenkaan ole saanut samanlaista sädekehää ylleen kuin esim. nuo kaksi, tai King Curtis, joka otti koko porukan sädekehät. Lucas oli lisäksi poikkeamo kollegoihinsa nähden, hänen soittonsa oli eteerisempää ja ehkä romanttisempaa, joskin kyllä häneltäkin jyrähti, mikäli oli koiton paikka. 50-luvun alussa Lucasin orkesterista tuli laatuporukka useille klassisille levytyksille. He olivat monien lauluyhtyeiden (Orioles, Little Anthony & The Imperials, Chantels, Frankie Lymon & The Teenagers...) taustapumppuna, vaikken tiedä varmasti, soittiko Lucas fonisoolon Lymonin Gee 1002:lle - Ritvanen kertoi, että taustalla oli Jimmy Wrightin porukka, mutta mene ja tiedä, siksi "värikkääthän" olivat Geen kirjanpitohommelit. (Ei se kirjanpitoon perustu - sen kuulee! On sitä toisaalta ennenkin kuultu väärin... - JR.) Lucasin bändin maine sai pontta heidän esiintyessään Alan Freedin radio-ohjelmissa ja maine luottomiehenä kasvoi ajalle tyypillisillä pakettikiertueilla, joilla veri punnittiin.

Alabamassa syntynyt, mutta pian Stamfordiin, Connecticutiin muuttanut nuori Lucas aloitti klarinetin soitolla hankkien 30-luvun alussa saksofonin esikuvanaan Coleman Hawkins. 40-luvulla hän saapui New Yorkiin tehden bändeissä keikkoja perustaen keikkamyyjän neuvosta oman orkesterin. Hän sai mainetta myös lauluntekijänä, The Driftersin "Steamboat" oli hittikin ja köyttä on vedetty siitä, soittiko Buddy vai Sam Taylor kappaleella. Taustamuusikon toimiensa lisäksi Lucas teki vuosien varrella monia omia, tai puoliksi omia singlejä ja 60-luvulla kolme LP:täkin siirtyen sittemmin radio- ja TV-mainosalalle. Viimeisenä isompana projektina kansitekstaaja Roy Simonds pitää Lucasin mukanaoloa Broadway-musikaalissa "Purlie" 1972-74. Lucasilla oli todettu diabetes jo 50-luvun alussa ja hän palasikin Stamfordiin jammaillen triossa, mutta terveys vyöryi huonoon suuntaan ja hän kuoli 1983. Siinä tiedonmurenia, mutta entäpä tämä levy?

Tämä todella olisi voitu koota harkitumminkin, nyt mukaan on kelpuutettu luvattoman paljon kyseenalaisia esityksiä. Lucas todellakin levytteli aivan löperöä huoltoasemamusiikkia, samalla tapaa kuin esim. Esko Linnavalli orkestereineen Suomessa. Jotain asiasta kertoo sekin, että hän äänitti varsinaiselle cover-merkille Bell ainakin pari kiekkoa, eivätkä yritykset esim. "Don't Be Cruelista" tai A-puolen kolmesta viimeisestä urasta ole kuin pelkkää täytepalatouhua - osa hänen levyistään ilmestyikin halvoilla various artists -EP:illä, mutta eipä silti, esim. Gone-EP:ltä pokattu B4 on lujaa tavaraa, ja sen seuralaiset, repäisevät instrumentaalit A1, 6, B2, 6 näyttävät, että mieheltä irtosi ja taidokkaasti. Lieköhän Carman Taylorin "Willie B" -singlen El Toro 501 kääntöpuoli, Lucasin "Log Train" sukua tämän levyn "Night Train'ille"?

Kuitenkaan viihteellinen ja kaipuumainen kujertelu tai hassunpulskaksi menevä ärhellys rock-hittien parissa ei ollut Buddyn ominta lajia. Hän nimittäin kykeni esittämään rehvakasta jump-kamaakin, ja näinhän tapahtui esim. Groove-merkillä. Kas vaan, kansiteksteissä mainitaankin monia kappaleita, joiden uskoisin olevan kiinnostavampia kuin puolen tästä LP:stä. Riittääkö muutama kovatasoinen instrumentaali ostoärsykkeeksi? Tokihan monet voivat pitääkin noista slovareista tai jopa rock-yrityksistä, ja ennen kaikkea Lucas todella oli loistofonisti. Kun tuossa aiempana selitin, että hän erottui selvästi kollegoistaan tarkoitin vain sitä, että hän iski leimansa monille New Yorkin levytyksille nimenomaan kutkuttavalla, raikkaalla ja sulavalla soitollaan, jossa on myös Isollekin Omenalle ominaista kirpeyttä. Kiintoisa seikka sekin, että tuota omanaa puraistuaan saattoi löytää Buddy Lucasin näköisen madon... Simonds mainitsee tekstissään vielä, että Lucas soitti myös huuliharppua leijonan osalla New Yorkissa tehdyillä, harppua omaavilla urilla.

Niinpä niin, pienoinen pettymyshän tämä oli, koekuuntelu olisi paikallaan myös ehkä saksofonifriikeille, koska osa noista lauletuista on luvattoman äiteliä.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 2/1991)

WHIP IT ON 'EM - 16 Soul Stirring Stompers
(Candy CR 003) -90
A (1) Don Gardner - My Baby Likes To Boogaloo (2) Pancho Villa & The Bandits - Ain't That Bad (3) Bobby Davis - Damper Down (4) Rex Garvin & The Mighty Cravers - Sock It To 'Em J.B. Pt. 1 (5) Joe Matthews - You Better Mend Your Ways (6) Four Hollidays - Grandma Bird (7) Kitty Love - You Gotta Change (8) Donald & The Delighters - Wang Dang Dula
B (1) Sonny Raye - Whip It On Me (2) Mickey Lee Lane - Hey Sha-Lo-Ney (3) Davis Jones & The Fenders - Boss With The Hot Sauce (4) R.T. & The Pot Lickers - Sticky Pig Feet (5) The Five Du-Tones - Sweet Lips (6) Bill Robinson & The Quails - The Cow (7) Don & Dewey - Heartattack (8) Harvey Scales & The 7 Sounds - Get Down

Hiivatti sentään! Tämäkö on nyt sitä sikailumusaa perverssien ruoskintatuokioiden lomaan? Ei sentään, tämä Candy-merkin kolmas julkaisu (jenkkilafka) asettuu aiempiin nähden täysin uusille laduille, joskin jo ensimmäisellä julkaisulla "At The Party" oli mukana soulahtava esitys - Rex Garvinin ja Mighty Craversien "Emulsified". Muutoinkin nuo Candyn kaksi aiempaa kokoomaa ovat ehdottomia hankintoja, varsinkin hulabaloihin, sillä kappaleet ovat todella järeää luokkaa, enempi tosin rock & rollia sivupolkuineen. Toisen julkaisun nimi on "Too Much Going On" ja pinnalta raapaisten suosittelen niitä, ovat kuuluneet "vakiokalustooni" jo pari kolme vuotta. Esiintyjistä mainittakoon mm. Pretty Boy, muhkea Big Sambo, ultrahillitön Doc & Harvey, Danny Zella, Buddy Sharpe... Lähes kaikki mustia, kiekoilla on myös meikäläisiä ja todella tuhteja instrumentaaleja. Eipä käy ainakaan aika pitkäksi. Kumpaakin on yhä saatavana edullisesti ainakin osoitteesta Gunnar Johansson, Blommensbergsvägen 153, 4 tr, S-12636 Hägersten, Sverige, ja samasta paikasta löytyy myös tämä kokoelma - ja monet muut oudot niittaukset.

Ehdin mainita tästä levystä mustan rock & rollin triple-katsauksessani ja muistaakseni kutsuin tätä "rapasouliksi". Kutsun yhä, kyse on rytkyistä, joita monet asian sisäistäneet eivät juuri korkealle korota, vaan panevat ikäänkuin northern soul -nimikkeen alle, mikä useimmiten merkitsee sitä, että he pitävät esityksiä halpamaisina ja sieluttomina. Ymmärrän yskän, itsekin pidän nimenomaan hitaista soul-kappaleista eniten ja paljastettakoon tässä, että lehtemme P. Talvenmäki on toiminut tietämättään antoisana oppaana artikkeliensa aihein. Kiitos, Pekka! Nuorempikin tajuaa, mutten silti hyydytä varsinkin Englannissa suosiota nauttivaa northern-tyyliä - kansa haluaa tanssia ja tuntea toistensa ruumiit. Kuitenkin 60-luvun soulin ja funkyn raja on häilyvä, turha siinä on selitellä eroja "hot buttered soulin" tai "funky groovin' thangin" välillä. Musiikista tulee nauttia, mikäli kuulija sen nautittavaksi katsoo. En tiedä, kuinka hyvin tämän kiekon kappaleet - jotka eivät ole puoliksikaan soulia tai funkya - ovat saatavilla uusintajulkaisuilla. Olen tsekannut vain muutaman Kent-kokoelman ja lähinnä instroja - lepuutuksena Dick Dalelle ja muille surf-instroille sekä Link Wraylle. Tämä kiekko on koottu rasvaisiin illanviettohetkiin, hitaita ei kuulla.

Matsku on kirjavaa kuin rosolli. Avainsana on stomp ja useimmat kappaleet työstävät Famous Flamesin kitaristin "keksimää" juttua. Candy-merkille luonteenomainen vihjailevaisuus ja kunnon rappaus on läsnä - mukanahan on silkkaa 60-luvun alun meininkiä tutussa C/Am -kompissa tanssivillityksineen. Alkupala on vahvalla kitaralla vasaroitua boogaloota, A6 bird-villityksen yksi etappi, ellei päätöspiste, lauluyhtyepala nytkyvässä rytmissä. Varsinainen neronleimaus on "The Cow", koska esittäjän kuvaillessa kuinka lehmää tanssitaan, tulee mieleen vähän älyttömät jutut: ikäänkuin itsensä ja nimenomaan sen haarukan välissä olevan lahjan lipsuttelu omin suin. Kiekon naissolisti esittää räiskyvän tanssipalan, taustat ovat kuin Silhouettes kohtaisi Contoursin ja Rivingtonsin! Itse luulin myös A8:aa aluksi naisen esittämäksi, Kittyn kappalehan edelsi, mutta täytyi tarkistaa. Donald ei ole naisen, vaan ankan nimi, ja melkoinen 60-luvun alun ankka tämäkin on, sinänsä komeasti taustaltaan ja muutoinkin esitetty aiheeltaan hölmö rustaus. Kas kun ei ollut "Wang Dang Doodle"...

Siinä kun A2:lla lainataan tätä Dave "Baby" Cortezin "Rinky Dink" -kitarajuttua aluksi (joka tosin juontaa juurensa Mickey & Sylvian ja Buddy Hollyn "Love Is Strangen" kautta Billy Stewartin debyyttiin "Billy's Blues"), levyllä ryvetään ja rytkitään muutenkin. B2:lla tämä hilipatimies yrittää Five Du-Tonesin "Shake A Tail Feather" -mallista, voi veljet. Itse 5 Du-Tones ei ole edustavimmillaan B5:llä, mutta yhtyeessä oli jotain selittämätöntä räiskyvyyttä ja otetta. Don & Deweyn pop'n'roll-ura muistuttaa laulusuoritusten holtittomuudella heidän Specialty-kaudestaan ja levyn instroista B4 on aika hillitön, tässä imeskellään siansorkkia niin että tyhmempikin tajuaa - se toinen instro on Garvinin A4:n alkupala, osa yksi, James Brownillehan tämä tähtäsi Atlanticille - vaiko JB-viskille, häh-häh. A3 onkin rock & rollia, mutta yltyy finaalissa hurjaan hehkutukseen ja A5 on vetävä, aika kovakin, taustakuoron lisäpanoksin. Oman kieron makuni lemppari on kuitenkin sapuskakuninkaan sapuskalaulu B3, tämä on frat-pala, kuunnelkaapa sanoitusta! Kiekon päätöskappale on yhden sarjan James Brown -mainen fiiliksen spiidaaja hurjine huutoineen ja kehotuksineen.

Kyllä tätä kiekkoa voi railakkaisiin illanviettoihin suositella, panee lanteet rytkymään ja minäkin olisin mukana mielihyvin, mutta kun nyt sattui lantiosta hieman luunpalanen murtumaan... Hyvä kun tarpeille pääsee ja sekin on tuskan taival. Nimenomaan tanssilevynä tämä on ehdoton, Kent-kokoelmilla viikate ei ole katsonut heinää, jota niittää. Nyt heinä on vielä niittämätön ja kuka tahansa innostuu tämän rytmeihin. Olkoon se sitten alkulaukaus tai hervottomuus - kaikki menee, mutta mitä mieltä ovat BN:n alan asiantuntijat? Ovatko he lyttäämässä tätä levyä, jonka kansi tosin ei ole maailman imaisevampia? Aivan turhaa, minä kuvittelen tanssivani, vaikken nyt voikaan. Halut ja himot ovat ennallaan...

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 2/1991)

I WAS A TEENAGE BRAIN SURGEON!
(Monstrous HEE HEE HEE) -89
A (1) Eddie L. Davis - Teenage Brain Surgeon (2) The Emersons - Dr Jekyll & Me Hyde (3) Joe Wallace - Leopard Man (4) Tony Carr - Johnny Frankenstein (5) Jimmy Dee - The Monster Hop (6) The Raiders - Raiders From Outer Space (7) Round Robin - I'm The Wolfman (8) The Vogues - Which Witchdoctor
B (1) Bobby Please - The Monster (2) The Brassets - The House In The Alley (3) Jerry Coulston - Caveman Hop (4) Bobby Bare - Vampira (5) Jack & Jim - Midnight Monster Hop (6) Tony Lizer - Six Little Men (7) Jack The Ripper - I Was A Teenage Brain Surgeon (8) The Hollywood Flames - Frankenstein's Den (9) Billy De Marco & Count Dracula - Drac's Back

Jaha, Crypt-merkin "Monster Rock'n'Roll" -kokoelmasta (181) on tirissyt jo sen verran monta veristä vuotta, että oli jo korkea aika saada uusi zombie maan kamaralle kertomaan tämän levyn kautta hirviöistä ja kaikenlaisista muista limanuljaskoista ja vihreisiin verryttelyasuihin pukeutuneista pienistä miehistä. Tuon taantumaperiodin aika ei kuitenkaan horror-rock'n'rollien/noveltyjen harrastajalle ollut suinkaan giljotiinilla olemista tai työttömyysaikaa mestaajana. Ei sinne päinkään - lukuisilla rasvaisen ja törkyisen näköisillä kokoelmilla on ollut monia genren esityksiä, "Sin Alley" -sarjan 4. voluumilla oli jopa koko levypuoli omistettu kalmakylvetykseen ja kuristavaan horror-aineistoon. Ne, kuten tämänkin levyn kappaleet ovat peräisin ties mistä kryptista, mutta tällä kiekolla tapahtuu kalpeita, sanoisinko riipiviä luiskahteluita genren arkusta, joiden torjumiseen ei tarvita edes hopealuoteja, valkosipulia, aurinkoa, keppejä tai krusifiksejä. Toisaalta nuo partakoneen terällä tapahtuvat lipsunnat antavat uusia riekaleita ja ennen muuta verta juttuun kasvattaen kokonaisuuden hampaita ja karvaa. Siitäkin huolimatta tämä hee hee -levy ei yllä aivan Crypt-LP:n tasolle, mutta kintereillä ollaan kuin peto ikään. Tämä nimittäin on rätväkkkä LP! Ja kuin bonuksena levyä voi kuunnella kaikessa rauhassa myös valot päällä.

50-luvulla näitä horror/sci-fi -lahtauksia tehtiin ruhokaupalla. Itse asiassa genren kappaleista vain murunen oli oikeanlaisia puistattavuuksia ja karmivaa pelkoa aiheuttavia: useimmiten hirviö tms. otus nähtiin hassuna, se oli kuin mukava sätkynukke, joka piti pirskeitä ja kuunteli rock & rollia. Noveltyja siis. Kyse oli samanlaisesta kauhusta, kuin mitä koemme katsellessamme Herman Munsterin perheen toilailuja TV-sarjassa "Me hirviöt" - joka sivumennen sanoen on suosikkejani ja piti ihan kirjoja hankkia... Suosittelen Stephen Coxin kirjaa "The Munsters", käykääpä kirjastossa. Myöskin harvoiksi jäivät lajityypin kiekkojen listamenestykset, heti tulee mieleen Bobby "Boris" Pickett & The Crypt-Kickers Garpax-kiekkoineen, jotka olivat hupaisia. Bobby yritti vielä RCA:lla, mutta kylmien kellareiden watusi- ja swim-monstraukset eivät onnistuneet - eivät edes henkivakuutukseksi. Myös break-in -ässät Buchanan & Goodman heiluivat avaruudessa ja nimellä Count Dracula Frankensteinin kanssa Novelty-merkillään. Lisäksi "The Cool Ghoul" John Zacherle teki Cameolle pari noveltya v. -57, tunnetuimpana "Dinner With Drac Pt. 1 & 2". Hänkin yritti Pickettin tavoin vielä 60-luvun puolivälissä Parkway-kiekon jälkeen Colpaxilla toteamalla, että "Monsters Have Problems Too". Myös Nervous Norvus eli Jimmy Drake kyti aihetta kolmannella ja viimeisellä Dot-sinkullaan "The Fang". Yhteistä noille kaikille on sana novelty. Tokihan muitakin menestyksiä tuli, myös lauluporukoilla, ja sellaiset veteraanit kuin Big Bob Kornegay viettivät omat hautuumaavarttinsa. Oikeastaan tämä genre onkin paljon kiintoisampi kuin äkkiä saattaisi arvioida. Käsiteltävänä olevalla albumilla on mainitun Crypt-LP:n kanssa kaksi yhteistä raitaa: hyvä A5 ja Round Robinin lykantotropinen karjunta Domain-45:lta eli A7 (tai Hee 7). Tässä on ruoskivaa kitaraa ja oletko varma, että hajusuola on käden ulottuvilla? Susimies on kuolaava, kurkustaan koriseva peto, ja joissakin yhteyksissä on mainittu, että laulaja/lauluntekijä Baker Knight olisi Round Robin, mutta sääli, Robin oli musta, Baker pullapoika. Suomalaiset voivat sitten käsittää seuraavan - varmasti jokaiselle tutun - sanoituksenpätkän lykantotropisena. Se menee näin: "Hopeinen kuu luo / merelle siltaa..." - tosin ulvontoja ei kuulla, mikä lienee parempikin. Nyt joku sai tästä idean raiskata ko. Suomi-klassikko, mutta älkää huoliko, Ola on kylmä ja kuollut. Vai onko!? Ihmissusi-aihetta onkin käsitelty varsin reippain ottein lajin kiekoilla, ja elokuvissakin. The Marcelsin "Blue Moon" saa aivan uutta väriä sen symbioisuttua teeman kanssa, kuten Landisin "Ihmissusi Lontoossa" -hupailusta näimme. 50-luvun aiheiston vilutusmatsku operoi kuitenkin nimenomaan 30-50-luvun kauhu- ja sci-fi-elokuvien inspiroimana. Osansa yömessusta ansaitsee myös EC-yhtiön kauhusarjakuvat, jotka tosin McCarthysmin aikana sensuroitiin eli kiellettiin. William Gainesin selkään puukko työntyi oikeastaan kollegojen kateudesta ja sittemmin Gaines perusti Mad-lehden. Nykyisin kauhuteollisuus on shokkitehosteilla mässäilyä - me emme tajua, millainen bisnes erikoisefektitouhu nykyisin on, 50-luvulla ei ollut Tom Savineita värkkäämässä suolenpätkiä ja lateksipäitä.

Noveltyna esitettynä genren kipaleet olivat hyväksyttyjä hupailuja, mutta kun joku lajin katalysaattori kuten Screamin' Jay Hawkins alkoi gurglata ja lukea loitsuja, kyse oli vakavasta vaarasta USA:n nuorisolle - valkoisille varsinkin. Voi verestävät silmät, paiserutoksiko hänet käsitettiin vaiko kommarien salajuoneksi?! Kauhuelokuvien ja yleensäkin koko lajityypin tuntemus antaa tietenkin tämänkin levyn kuulijalle runsaasti enemmän röhötyshetkiä kuin pelkälle noviisille. Minulla hommat on hallussa, ja lystiä on piisannut. Tässä vaiheessa tuntuukin, että kiekko heivailee levysoittimessa monta, monta kertaa tulevaisuudessa. Niinhän se oli Cryptinkin laita... Tämä riittääkin alustuksesta, nyt halloween-naamari päähän ja mielikuvitus go-go -asentoon.

Lätkän kappaleet tulevat pääosin 50-luvulta, ainoastaan B9 on selvästi 60-luvun alusta, ja eräs tylsimmistä hetkistä, vaikka yrittääkin hauskuuttaa. Levyn takana on ilmeisesti sama(t) kummajaiset kuin "Desperate Rock & Roll"/"Savage Kick" -tuotostenkin, valalle en mene. Kiekon kappaleille on yhteistä aihepiirin lisäksi saksofonien tuuttaus, kirkumiset, vahva kaiun käyttö, erilaisten säikkytehosteiden ja pirullisten, karmaisevien naurusuoritusten läsnäolo. Myös ajan populääri-ötökkä, Purple People Eater kimittää parilla kolmella uralla, ja tämähän minua rassaa, suorastaan kuristaa, koska saan tuosta oravaäänestä päänsärkyä. Laskettakoon syyt David Sevillen ja Chipmunksien "Witch Doctor" -hitille jne. jne., muttei hänen suorituksensa pahimpia ole, Sheb Wooleyn hittikin menee, mutta Big Bopper yhdisti sekä ötökän että noitatohtorin ja tuloksena oli eräs karmeimmista hyvää huomenta -lauluista nimeltä "Purple People Eater Meets The Witch Doctor". Älkää koskaan, ja painotan koskaan härnätkö minua tuolla D 1008/Mercury 71343 -sinkulla... Lähetän teidät oitis lepraparantolaan, mikä on melkein sama kuin hyppäisi haudan taakse. Siellähän huuli lentää ja meno on muutenkin päätöntä. Ötökkä on mukana tietysti A8:lla, jossa kysellään minkä poppahömppelin heppu tapasi mm. Timbuktussa, vihloo vauhdikkaalla lauluyhtyerallilla A6, joka on "Stranded In The Jungle" -variaatio ja hulppea novelty sekä B6:lla, ällistyttävällä tehostenivaskalla, jossa Lyzer lähinnä jorisee toikkaroinneistaan ulkoavaruudessa. Oikea efektipamaus!

Vastakampana tuolle piipittäjälle onkin sitten järeät, bassolaulajan teurastilille laskettavat mörinäkappaleet. Esim. B7 on tästä hyvä osoitus. Kappale alkaa mollissa, ikäänkuin tie veisi Golgatalle. Tempo vaihtuu nopeaksi örähdyksineen ja kiljuntoineen ja herra Viiltäjä levittää mm. seuraavanlaista sanaa: "While the other kids were diggin' Dick Clark from coast to coast, I was diggin' Dr Kildare like, man, you know the most!" Muissakin kappaleissa kynä lentää ja ajatus saa lepakon siivet & tutkanpaljastimen kaupan päälle. B7 on kuin aivokirurgi tekisi itselleen leikkauksen ja näkisi näin nuorison uudelleen - noveltyhan tämä toki on. Toinen kirurgikappale A1 kertoo, että hän on FBI:n agentti, joka lähetetään nuorisobileisiin tarkkailijaksi - ilmeisesti mahdollisia lobotomia-operaatioita varten... Raidersien lisäksi lauluporukka-urista maineikas Hollywood Flames hoitaa lihat himaan bassolaulajan kyvyin. Tarina lekuri Frankensteinin luolasta on hauska ja The Emersonsin A2 on nopea kuin mikä, mukana ovat muutkin kauhuhahmot Frankensteinista alkaen ja asiaankuuluva jäkättävä fonisoolo turvettaa tannerta. Nopeudesta puheenollen nopein taitaa olla B3, jolla on hokemia kuten "A-gaaga-Buu-aga-aga..." Joe Wallacen Memphisin Moon-merkille tehty ura on myös vauhdikas, aiemminkin useimmille vastaan tullut jahti - kintereillä on leopardimies, joka halusi kernaasti Joen pataansa. "Johnny Frankenstein" on esittäjilleen nolo tarina: veljen nimi kun on Johnny Frankenstein ja Tony vakuuttelee lauluyhtyeen kera, ettei moinen ihmiskollaasi ole ystäviään... B-sivun aloitus ei kulje, vaikka kovasti raakutaan ja valitellaan oikein parkumalla. Voisikin antaa hra Pleasen painua ruosteisten saranoiden taakse parkumaan jonkun liskon kera äänekkäästi. Sen sijaan seuraava kappale on varsin pirullinen kertomus, yhtyeen jorisija vääntää juttua kuin murtunutta raajaa naureskellen demonisen nautittavasti. Sittemmin kovan luokan country-tähdeksi noussut Bobby Bare tirauttaa komean kappaleen haudan kätköistä. Vampira on kohtuullisen kookas ja muutenkin erikoinen tyttöystävä. Kas kun ei Vampirella, eli Maila Nurmi, jonka perinnettä pahan papitar Elvira jatkaa nykyisin USA:ssa...

Buddy Hollyn ja Norman Pettyn yhteydestä tuttu Jack (Huddle) & Jim (Marshall) kertoo jännässä kappaleessaan keskiyön bakkanaaleista virne suun malkana ja tämän Brunswick-kiekon heikon lenkki onkin itse duo, heput ovat kuin jokamiespainottaja-kaksikko edustamassa jotain, mikä ei ole vielä edes tiedossa. Miksihän minulla tulee tämän yhteydessä aina mieleen Spike Jonesin "In Hi-Fi" -LP:ltä (Warner Bros.) löytyvä "Monster Movie Ball", vaikkei sävelmissä yhtäläisyyksiä ole? No, Spike esitti kyseisellä LP:llään myös sellaisia kappaleita kuin "Two Hands Are Better Than One", "Teenage Brain Surgeon" ja "I Only Have Eyes For You (miksei "I Only Have Ice For You"?)...

Outojen aiheiden ja itse lajityypin diggarit hankkivat tämän levyn mitä ilmeisimmin, muita voidaan patistaa nuija toisessa ja vesuri toisessa kädessä. Tämä nimittäin on rätväkkä levy, kuten jo alumpana kerroin, mutta ehkä kukkarokunta linjautuu jo albumin etukannen perusteella, mikä on sinänsä harmi - tässä voisivat irrotella itsekukin mitä sitten irrottavatkaan (ja kenestä, heh heh heh). Tarkoitan, että innostuvatko lisäkseni muutkin levystä - niin, LP-levystä, kai te muistatte sen vielä näinä CD-aikoina! - jonka kannessa on iso ja vihreä aivo? Ei tämä painajaisia aiheuta, mutta antaapa vain osviittaa, kuinka niihinkin suhtautua. Väristään!

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 2/1991)

Kirja: PETER GURALNICK
Searchin' For Robert Johnson
(Obelisk Books/E.P. Dutton, 1989)

Kirja: WILLIAM BARLOW
Looking Up At Down - The Emergence Of Blues Culture
(Temple University Press, 1989)

Minusta Ollikaisen BN:ssä 6/90 tarkastaman Robert Johnson -cd:n kansiläpykkä kertoi sen olennaisen. Maineikas blues-kirjoittaja Guralnick esittää laajemman katsauksen tässä 83-sivuisessa kirjassaan, joka on laajennettu ja uudistettu versio hänen 60-luvun lopulla tekemästään esseestä, jollaisena minä pidän tätäkin. Tämä on sopiva jatke tuolle cd:lle, paikoin tämä alatittelinään The Life And Legend Of The "King Of Delta Blues Singers" -kirja vie lukijan toden totta mitä moisimpiin paikkoihin ja mukana on Johnsonin kanssa työskennelleiden kommentteja. Mm. Robert Jr. Lockwood kertoo oudosta kitarahommelista: Joku miekkonen kutsui hänet kotiinsa ja antoi hänelle kitaran, vessasta. Lockwood muistelee, että tämä tapahtui Memphisin Handy Park -keikan jälkeen - ja hän soitti tuota kitaraa, joka oli kuulunut Robert Johnsonille ja miekkonen oli yksi Robertin veljistä... Muutakin anekdoottimaista tietoa ja jyväntynkää piisaa. Tosin vasta 1972 Johnsonista alkoi saada luottotietoja Mack McCormickin ansiosta: hänellä oli miehen syntymätodistus, ja apunaan puhelinluettelo hän jäljitti Roopen puolisiskon. Tämä uudistettu kirja on varmasti mielenkiintoinen blues-diggareille, ja ehkä vähemmän anekdoottinen Barlowin teos voisi olla lähinnä opetus ja silmäntö bluesiin ja sen myötä samaan kulttuuriin. Barlow rämpii läpi opetuskirjamaisesti kaiken folk-bluesista, Mississippin Deltalta Chicagoon. Paikoin Barlow on tosin ulalla, liekö syynä se, että hän on professori tai jonkinlainen semmoinen? Ainakin toimittajille (radio) tässä löytyisi varmasti tiedonjyviä, että kuka ne teki alunperin ja kuka otti kopiot...

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 3/1991)

Kirja: CHARLOTTE CREIG
Will You Still Love Me Tomorrow? Girl Groups From The 50's On...
(Virago Press, 1989)

Mikäli tyttöyhtyeistä kertovien kirjojen pelinavauksena pidetään Alan Betrockin vuonna -82 julkaistua "Girl Groups: Story Of A Sound" -teosta, jatkaa englantilainen Creig pidemmälle, nykyaikaan. Tämä kirja ei pääty fataaliseen vuoteen -64, vaan pöllyttää mukaansatempaavasti aina 70-luvun läpi 80-luvulle käsitellen mm. Bananaramaa ja Salt'n'Pepaa.

Tekijä on sukeltanut aiheeseensa ollen ilmiselvästi myös genren fani. Hän on kuitenkin jättänyt pois vanhat ja uudet, kuten Pandoras, surf/punk -tyttöyhtyeet, sekä sellaiset nimet kuten Girlschool tai Bangles.

Greig on haastatellut useita laulajia, lauluntekijöitä ja tuottajia. Noista haastatteluista selviää monia mielenkiintoisia taustatekijöitä iloineen ja suruineen. Jonkinlaisena alkutempauksena hän pitää The Chantelsia haastatellen Arlene Smithiä. Bobbettes, sekä myös varhaisemmat yhtyeet mainitaan. Esim. Martha Reeves ei suostunut antamaan lainkaan haastattelua - mutta kuitenkin nämä haastattelut yhdistyneenä Greigin kulttuurihistoriaa valottaviin taustatekijöihin, sosiaalisiin oloihin ja aikakausien hengen hiljaiseen vapautumiseen ovat yhdessä laulujen sanoitusnäytteiden (paljon) ohella kirjan koossapitävä ja kantava voima. Greig kertoo tyttöyhtyehistorian lomassa samalla naisten vapautumisesta pop-musiikin myötä ja pointtaa mm. piikikkäästi moniakin puolitotuuksia vastaan. Eihän Supremesien menestys suinkaan päättynyt 60-luvun puolivälissä ja tämän jälkeen britit valtasivat... koko Planeetan.

Greig on itsekin rap-laulaja ja journalisti, ja hän on liittänyt mukaan myös joitakin brittityttöjä ja tyttöyhtyeitä, joista suurimman arvon saa ansaitusti Dusty Springfield.

Minussa tämä kirja herätti uusia aspekteja ja joitakin levyjäkin tuli kuunneltua aivan uudesta, viisastuneesta näkökulmasta. Kirjassa on 224 A4-sivua, useita valokuvia ja näyttävä bibliografia. Kirjan kuusi kappaletta ovat nimetyt genren laulujen mukaan. Siitä vaan, kelpaa lukea. Itse lainasin kappaleen kirjastosta, joten sieltä voinee kysellä. Kannattaa, sillä totuus on tarua ihmeellisempi.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 3/1991)

AMOS MILBURN
Blues And Boogie - His Greatest Hits
(Sequel NEX CD 132) -90
(1) After Midnite (2) Anybody's Blues (3) It Took A Long Long Time (4) Empty Arm Blues (5) Chicken Shack Boogie (1948) (6) Good Good Whiskey (7) Bewildered (8) One Scotch One Bourbon One Beer (9) Bad Bad Whiskey (10) Hold Me Baby (11) In The Middle Of The Night (12) Roomin' House Boogie (13) Let's Make Christmas Merry Baby (14) Real Pretty Mama Blues (15) Everybody Clap Hands (16) Tears Tears Tears (17) Let's Rock Awhile (18) Thinkin' And Drinkin' (19) Let Me Go Home Whiskey (20) Walkin' Blues (21) Sax Shack Boogie (22) Birmingham Bounce (23) Chicken Shack Boogie

Näin mainiosta West Coast -r&b:stä voisi sauhuta vaikka kuinka, siksi jämäkkä ääni v. 1980 jo 52-vuotiaana kuolleella Amosilla oli. Ai jai, että rullaa komeasti, yli tunnin pituinen hittimoukarointi Aladdin-kaudelta lasersäteen läpileikkaamana. JR on ruotinut ja sauhunnut Amosin albumeista aiemmissa numeroissa siksi innokkaasti, ettei minun edes tarvitse toitottaa, että tässä liikutaan jämäkällä pohjalla, ja että niinkin laajan kuin 20 vuoden periodilla (1946-69) Milburn on 25. suosituin r&b-tähti.

Milburn oli 40-luvun lopulla ja 50-luvun alussa tavattoman suosittu, 13 singleä päätyi r&b-listalle, niistä 12 biisiä oli Top 10 -kamaa, ja tuostakin peräti puolet kärkikolmikossa! Saldo olisi moninkertainen, mikäli r&b-listat olisi aloitettu ennen vuotta -49. Esim. hänen jymymenestyksensä "Chicken Shack Boogie" ei sisälly em. lukuihin.

Milburnin ensilevy aloittaa tämän paketin, joka päättyy rokkaavaan uusintaversioon "Chicken Shack Boogie'sta", joskin aiheeseen palattiin jo "Sax Shack Boogie'lla". Tämä Milburnin tunnetuin kappale on nuorelle, valkoiselle yleisölle tuttu Willy & The Poor Boys -virityksenä. Sillä lailla.

Viski- ja vodkamiehemme tuotantoon mahtui myös viihtellisempää materiaalia, esim. "In The Middle Of The Night", mutta pääpaino oli hitaiden West Coast -bluesien ohella keskitempoisessa tai nopeammassa puhaltimin tuetussa r&b:ssä. 50-luvun menestykset vähenivät ja Mesnerien lempattua ensin Amosin managerin Ann Cullumin haiden ruoaksi Amos lensi pian perässä. Sittemmin Milburn ei saanut kovin kummoista aikaiseksi, levytti Charles Brownin kera Acelle, kuutisen kakkua Kingille ja yhden Tamla Motownille, joka julkaisi LP:nkin. Kävihän Imperialkin pukkaamassa jymyhitit "Chicken Shack Boogie" ja "Bewildered" ulos, mutta olen taas ruvennut jupisemaan liikoja.

Tällainen "Best Of" -kokoelma sopii hyvin, mikäli yksi Milburn-paketti riittää näyttäväksi pintavuolaisuksi, mutta saapa nähdä, julkaistaanko vanhat LP:tkin cd-versioina... Luulisin niin, ja tuskinpa kerran koukkuun joutunut niitä voi vastustaa, mikäli LP-levyt eivät enää riitä. Huippu-r&b:tä!

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 3/1991)

THE VELVETS
Tonight (Could Be The Night)
(CBS Special Products A 21475) -89
(1) Tonight (Could Be The Night) (2) Lucky Old Sun (3) Spring Fever (4) Lana (5) My Love (6) Crying In The Chapel (7) Be Evermine (8) Laugh (9) Let The Good Times Roll (10) Kiss Me (11) Who Has The Right (12) Time And Again

Samettia, myöhäistä lauluporukkaharmoniaa pienin mahtipontisuuksiin ja ikäänkuin Roy Orbisonin Monument-matskua mustan, kauniin popin viisikolta. Nashville-jouset taustalla, hienonpuoleista harmoniaa. Aiemmin oli tullut divarikeikoilla vastaan "Lana", Orbisonin originaali kääntösivunaan "Laugh" London-merkillä ja ilmeisesti Orbison oli mukana tuottamassa tuota kiekkoa, joka taisi olla yhtyeen toinen sinkku. Ensimmäinen omasi standardin (2) ja Orbison/Melson -sävelmän (12).

The Velvets oli Teksasin Odessasta kotoisin ollut porukka, jossa lauloivat Mark Prince, William Solomon, Clarence Rigsby, Robert Thursky ja soolossa Virgil Johnson. Mieleen tulee The Driftersin popahtavammat esitykset 60-luvulta ja ilmeisesti porukka aloitti jo 50-luvun lopulla - 1960 tehtiin ensiäänitykset Roy Orbisonin kekatessa heidät Monument-merkille. Ääh, ei kai tuo "Laugh" ole heidän toinen London-sinkkunsa... (Ei, lisää yhtyeestä BN:ssä 3/87 - lat. huom.) Nimittäin kiekon nimikappale, nopeahko doowopin peruja jousien ohessa antava Virgil Johnsonin sävelmä kohosi juhannuksen tienoilla -61 pop-listan tilalle 26. Yhtyeen harmoniat ovat aika komeita, ja Johnson vaikuttaa olleen paikoin upea solisti. Kuitenkin Orbisonin Monument-kauden puitteet ovat isosti läsnä. Samat sovitukset ja soittajat ovat mukana. Balladeja ja Brooklynin italo-kaikujakin on aistittavissa - ja monikohan sulattaa nopean version The Oriolesin "Crying In The Chapelista"? Komeaa laulua, viihteellistä ja popularismia lätkällä piisaa, mutta moniko tämän hankkii? Lauluporukoiden ja ehkä myös Orbisonin sekä jousitaustaisen Driftersin diggareille tätä voisi tyrkyttää. Oma suosikkini on "Be Evermine".

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 3/1991)

BIG JAY MCNEELY (& THE RONNIE MACK BAND)
Welcome To California!
(Big J JCD-109) -90
(1) Palomino Ride (2) Welcome To California (3) Estrella (4) There Is Something On Your Mind (5) Rockin' On A Rainy Night (6) I Can't Stop Loving You (7) Coop Deville (8) Whirlwind Woogie (9) A Funk South Of Bakersfield (10) Chantilly Lace (11) Big Jay Shuffle

HONK! TOOT! Jehovan Todistaja ja eräs kaikkien aikojen hurjimmista ja rajuimmista saksofoneista on ollut koko ajan erittäin aktiivinen. Itseäkin himottaisi nähdä mies joskus keikalla, hänhän soittelee pitkin baaritiskejä ja pöytiä mennen joskus klubin ulkopuolellekin tuuttaamaan. Miehen levyjä on melottu BN:ssä runsain mitoin, joskin 40/50-luvun vaihteen ominaispiirteensä ovat yhä tallella. Onhan hän edellisellä levyllä jatsannutkin ja mitäs sanotte siitä, että nyt pannaan countryksi?! Toki mukana on raisuja aivot pihalle -puhaltimoja, kuten 5, 7-9 ja 11. "Estrella"-instrolla fonistimme vetelee pahoja ja likaisia päästöjä, "Coop Deville'llä" hän vetäisee teräskeuhkoistaan ankkamaisia honkkauksia varsin hassusti ja "Whirlwind Woogie" sekä päätöskappale ovat varsin rajuja koitoksia. Selmer pihisee mahtavasti. Ehkä olen kuullut liikaa Jayn rokkaavia juttuja, koskapa tuota yhdeksättä kappaletta on tullut soitettua eniten. Tässä on samaa saunomisen jälkeistä höyryä kuin King Curtisin soul-instroissa. Eräänlainen takalisto puuhalle kuin puuhalle.

Kappaleet 1 ja 11 ovat live-äänityksiä maineikkaalta Los Angelesin Palomino-klubilta ja levy alkaakin Ronnie Mackin kiihkeällä tervetulo-toitotuksella. Jaa, omistan näämmä kaksi Mackin singleäkin. "I Love Traci Lords" ja "Brand New Heartache"... Onpa Rollin' Rock -kiekkokin... Tuota Traci Lords -kiekkoa täytyy tietenkin suositella miespuolisille, tämä maineikas pornotähtihän sanoi, että nännipihansa ovat laajentuneet oudohkoiksi urosten imeskelyn johdosta, ja olihan hän mukana John Watersin taannoisessa "Cry Baby" -leffassakin - ei tosin pornotähti-Lordsina. Saman leffan soundtrackilla kuultiin tällä kiekolla mukana olevaa James Intveldia. Kiekolla ovat myös Steve Van Gelder, Skip Edwards ja The Big Bopperin entinen pianisti Bobby "Fats" Mizzell, joka on tohkeissaan "Chantilly Lace'lla", vaikka Jay onkin pannut lyriikat uusiksi...

Jay lienee diggaillut Boots Randolphia ja Ace Cannoniakin, ja country lienee hänelle myös suosikkimusiikkia. "Welcome To Californialla" hän tosin ei soita saksofoniaan, Mack puolestaan kitaroi komeasti. Varsin onnistunut honky tonk -kantriraita, ja Ray Charlesin kappaleesta (6) ei ainakaan Jayn ääni erotu, studiokööri hoikaa ja Jay turahtelee sieviä herkkiä kaasuja Selmeristään. Tunnetuimmasta kappaleestaan (4) hän on ennenkin tehnyt uusintaversioita. Itse pidän originaalista yhä eniten, vaikka nyt mukana onkin laulajatar Skye Butler ja esitys on onnistunut.

Aika kiintoisa kiekko, varhaisempiakin äänitteitä on saatavana cd:nä ja tämä vain cd:nä ja kasettina. Kuka tämän sitten hankkii, on toinen juttu - tosi kovia McNeely-faneja kun maassamme ei taida kovin montaa olla. Hupaisaksi loppukaneetiksi mainittakoon, että Carl Perkinsillä ja Jaylla on yhteistä: kumpikin käyttää ja mainostaa peruukkeja. Hmmm... Vaikuttaa siltä, että tätä levyä kuunnellessa voi kuulla kellon käyvän, mutta ajan ei.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 3/1991)

BO DIDDLEY
The Chess Box
(Chess/MCA CHD-2 19502) -90
CD 1: (1) Bo Diddley (2) I'm A Man (3) You Don't Love Me (4) Diddley Daddy (5) Pretty Thing (6) Bring It To Jerome ** (7) Bring It To Jerome (8) Diddy Wah Diddy (9) I'm Looking For A Woman (10) Who Do You Love? (11) Down Home Special (12) Hey Bo Diddley (13) Mona (I Need You Baby) (14) Say Boss Man (15) Before You Accuse Me (16) Say Man (17) Hush Your Mouth ** (18) The Clock Strikes Twelve (19) Dearest Darling ** (20) Crackin' Up (21) Don't Let It Go (Hold On To What You Got) (22) I'm Sorry (23) Mumblin' Guitar (24) The Story Of Bo Diddley
CD 2: (1) She's Alright (2) Say Man, Back Again ** (3) Road Runner (4) Spend My Life With You (5) Cadillac (6) Signifying Blues ** (7) Deed And Deed I Do (8) You Know I Love You * (9) Look At My Baby * (10) Ride On Josephine (11) Aztec (12) Back Home (13) Pills (14) Untitled Instrumental * (15) I Can Tell (16) You Can't Judge A Book By It's Cover (17) Who May Your Lover Be (18) The Greatest Lover In The World (19) 500% More Man (20) Ooh Baby (21) Bo Diddley 1969
(* = ennenjulkaisematon, ** = ennenjulkaisematon otto. Äänitteet vm. 1955-69.)

Avaamme oven ja peruskysymykset kaatuvat päälle. Kuten, että moniko tämän loistopaketin hankkii, kun omaa vinyylillä ja varmasti cd:lläkin useita Diddley-teoksia - itselläkin näkyy olevan viisi ensimmäistä kiekkoaan cd:nä ja iso läjä albumeita. Lisäksi aina voi urputtaa, että jokin olennainen kappale on tällaiselta koosteelta jätetty pois, mutta teippi turpaan, kun lataus pannaan soimaan. Voi juku, ei voi kuin taivastella ja eläytyä jälleen, Bo Diddley on todellinen ilmiömäisyys.

Parituntisen (ja risat) kestoinen homma kantaa alusta loppuun, joskaan vuoden -69 tammikuussa tehty versio "Bo Diddley'stä" ei ole kantamoinen. Sessiot ovat peräisin Chicagosta, New Yorkista ja Washington DC:stä, Bo'n kämpiltä (!). Taustamuusikot ovat laatuporukkaa ja minua on aina vaivannut, että mikä mies se tämä marakassitaiteilija Jerome Green oli? Hänhän laulaa tietenkin "Bring It To Jerome'n", ja koska tuo eri otto on masteria ennen ensimmäisellä cd:llä, ne vertautuvat ja alunperin julkaistu on tässä(kin) tapauksessa parempi. Elättikö hän itsensä todellakin marakassien soitolla? Chess/Checkerillä hän oli Bo'n remmissä kymmenisen vuotta 1955-65. Onhan tietenkin tämä teoria siitä, miksi hän soitti juuri marakasseja. Hän kun oli naistenmies ja keikan jälkeen muiden jäädessä kasaamaan kamojaan Jerome pani marakassit pussiin ja iski parhaimmat mimmit... Leimaa-antavan soundin nuo helistimet Bo'n levyille loihtivat ja mitä olen vanhoja TV-esiintymisiä nähnyt, niin hän lisäsi soittotaiteiluunsa silkkaa marakassikoreografiaa. Onkohan mies edes hengissä vielä? Hänen rentoa jutusteluaan kuullaan myös hauskoilla jorinakappaleilla "Say Man" ja "Signifying Blues", joka on oikeastaan varsin samantapainen kuin "Say Man".

Turha kai tässä on materiaalia sen kummemmin vatvoa, lyriikat ovat herkullisia, Diddleyn rakkaus doowop-harmonioihin tuodaan esille ja varsinkin eteerisen hitaissa kappaleissa hän onnistuu erittäin komeasti jollain selittämättömällä tavalla, sillä fiilis on todella katupoikamainen - vielä kun mielestäni yksi parhaista versioista "Over The Rainbow" -standardista olisi laskettu mukaan... Miehen ainoa Top 40 pop-hittikin on mukana, ja "Crackin' Up" on varsin kiepsahtanut laulu: faija hoitaa vaimon hommat, kokkaa ja pyykkää... Silkkaa psykedeliaa on puolestaan "Who Do You Love'n" sanoituspuoli ja "Mona" on tietenkin eräs kiihkeimmistä rakkaudenylistyksistä yhdessä miehen "I Love You So" -kappaleen kera (ei tällä koosteella, sen sijaan samantapainen "She's Alright" on). Minua on aina huvittanut Diddleyn "Have Guitar - Will Travel" -LP:n kansi, jossa hän painaa punapukuisena nimikkoskootterillaan custom-Gretch-neliökitara mukanaan Chicagon katua pitkin. Varsinkin, kun kuuntelen "Roadrunner'ia" ja ajattelen vespoja... No, Nakke Nakuttaja -sarjiksen Maantiekiitäjistähän tässä taisi olla kyse piip-piip -tehostein.

Tuplan mukana onkin informatiivinen 22-sivuinen kirjanen, johon on pantu näytille Bo'n 23:n Chess/Checker -LP:n kannet. Kiintoisaa on myös lukea kansitekstit, sillä ykkös-cd:hen ne on tehnyt Bo ja toiseen maineikas Robert Palmer. Kuviakin on mukana kosolti. "Hush Your Mouth'in" harjoitusversio ei kovasti poikkea julkaistusta, jolla ei muuten ollut bassoa lainkaan. "Dearest Darling'in" julkaistu versio olisi ollut parempi valinta, nyt tässä vaihtoehto-otossa kuullaan studiopulinaakin alussa. Joillakin kappaleilla on mukana taustalaulajina The Moonglows (cd 1:n 4, 8, 2-14), onko esim. "Cadillacilla" kuultava tyttökuoro sitten se Bo-Ettes? Ja ketkä lie hoikaavat "Deed And Deed I Do" -kappaleen taustalla? Silkkaa doowopia, ja julkaisemattomista samaan sarjaan on laskettava "You Know I Love You", jonka lauluporukaksi vihkonen antaa The Flamingosin. Muut aiemmin julkaisemattomat ovat... No jaa, "Look At My Baby" muistuttaa paljon "Before You Accuse Me" -kappaletta ja tuo nimeämätön instrumentaali kakkoskiekolla on kuin instroversio Mickey & Sylvian hitistä "Love Is Strange". Tämä vuoden -61 keväältä peräisin oleva pala on sävelmänä ikisuosikkejani ja juuret juontuvat Diddleyn Washingtonista löytämän lihavan kosketinsoittaja/laulajan Billy Stewartin (ks. BN 6/79 ja 6/90) ensilevytykseen Chessille v. -56 (1625, myös Argo 5256), jolla soittaa Bo Diddley vakiomuusikoineen ja kappale "Billy's Blues Pt. 1" / "Pt. 2" oli varmasti tuttu Mickey & Sylvialle, siksi selvästi sävelmä kopioitiin. Lisäksi tuo "Billy's Bluesin" Pt. 1 on instrumentaali... Tiedä vaikka tässä olisi tuo sama otto! Itse kun olen kuullut vain lauletun version. Bo Diddley oli kappaleen tekijä, mutta Mickey & Sylvian kakussa lukee tekijänä Smith. He äänittivät kipaleen lokakuussa -56 ja -57 julkaistulla Vik-LP:llään "New Sounds" oli muitakin samantapaisia kappaleita, kuten "Dearest", jonka sävellyskrediiteissä ovat McDaniel, Polk ja Gibson. Minua on vaivannut tämä juttu, sillä Buddy Hollyn viimeiset äänitykset pitivät muassaan molemmat kappaleet: "Love Is Strangen" overdub-versiolla kynäilijät ovat Smith, Baker, Robinson ja kotinauhademolla Smith/Baker. "Dearestin" dub-versiossa annetaan McDaniels, Polk ja Baker... Kyllä kai Diddley noiden kappaleiden taustalla sitten oli, turha kiistää. Mitähän Peaches & Herbin hittiversiossa luki? (Smith ja Baker - lat. huom.). Rock-sankari Johnny Thundersin hienohkolla "Copy Cats" -LP:llä Patti Palladinin kera tehty "Love Is Strange" antaa säveltäjiksi Ethel Cookie Smith/Mac Houston Baker -parivaljakon. Sillä lailla - tuskin Diddley moista salanimeä kuten Ethel käytti, tai mistä sen tietää! Kunnia kuitenkin Ellas McDanielsille eli Bo'lle, jolle se kuuluu. Jaa, mentiin hieman itse arvion ohi... Mukana on kolme muutakin instroa, joista rajuotteisin ryöpytys on "Mumblin' Guitar". "Clock Strikes Twelve'llä" kuullaan Bo'n tavatonta viulunsoittoa, eikä se hänen tuotannossaan moisen instrumentin kanssa ollut ainoa laatuaan. "Aztec" on minulle yhä tarkoitukseltaan hämärä, tässähän on kitarabändien surf-pitoistakin soundia! Kun tuo herra Thunders tuli mainituksi, niin kerrottakoon, että hän teki 70-luvun alussa The New York Dollsien mukana version Bo'n "Pills"-kappaleesta. Laulajanahan oli David Johnson, sittemmin Busterinakin tunnettu irrottelija.

Kyllä tätä uskaltaa suositella ainakin ensimmäiseksi Diddley-cd:ksi, vaikka hieman tuntuu, että olisi ollut hienompaa panna vanhat "Chess Masters 1 & 2" tällaiseksi paketiksi. Toisaalta on turha ruikuttaa, kun originaalialbumien cd-painoksetkin ovat varsin edullisesti saatavana. Äänentoisto on suorastaan huikean komea, ihan värisyttää, kun kuuntelee esim. "I'm A Man" -kappaletta ("I spell M-A-N... Man..." ja riippuu siitä, missä muodossa Diddleynsä haluaa. Itse en aio ainakaan tässä vaiheessa lisuke-cd:itä hankkia, koska vinyylikin kelpaa, ja sitä on itselläkin paljon. Ja ennen muuta Bo Diddleyn musiikin kanssa kelpaa elää, nauttia ja kimmauttaa mielen siivet lentoon. Näin mainioon musiikkiin ei turru, Diddley jos kuka on todellinen innovaattori ja mustan musiikin legenda viidakkorytmeineen. Who do you love?

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 3/1991)

MEMORIAL ALBUM FOR JOE E. ROSS - THE BIG ITCH, VOL. 2
(Mr. Manicotti MMLP 340)
A (1) Joe E. Ross - Ooh Ooh (2) The Rock-Fellers - Orange Peel (3) Bob Lee - Wanted For Questioning (4) Johnny Litrell - A Hard Day's Night (5) Jimmy Knight - Crankshaft Sid (6) Vladimir & The Grave Diggers - Vladimir Twist (7) Mike Fern - The Head Hunters (8) The Metropolitans - Screaming Pt. 1 (9) Tommy Hancock - Tacos For Two
B (1) The Tremolons - Whole Lotta Shakin' Going On (2) Brother Zee & The Decades with The Mike Metko Combo - Sha Boom Bang (3) Larry & The Loafers - Panama City Blues '62 (4) George Ross & The Red Tops - Weirdsville (5) The Slough Boys - Fried Chicken Baby (6) Tony & The Runaways - Komm' Mal Her! (7) Bill James & The Hex-O-Tones - Voodoo Queen And The Medicin Man (8) Archie Pier & The Rhythm Aires - Tamales And Rock And Roll (9) Ron Robbins - Heartbreak Hotel

Ovatko suomalaiset niin juroa ja vakavaa musiikinkuluttajaväestöä, etteivät raisut ja iloluontoiset levyt kiehdo? Olemmeko mollikansaa, joka voi hymähtää jurrissa ennenkuin Turmiolan Tommi taas täyttää persoonamme? Olkaa, jos olette, minä haluan railakasta musiikkia - ja koska hiekkamäärä omassakin tiimalasissa on varmasti rajattu, tahdon myös pitää lystiä ja kokea esim. tämänkaltaista sohjaketta. Tämäkin levy kertoo enemmän kuin kirja amerikkalaisesta nuorisosta ja amerikkalaisuudesta sekä sen rikkaasta musiikkinperinnöstä, jonka käsittäjiä rapakon takana ei ole - sniff - turhan paljon. Tämän levyn kokoajat käsittävät, ja pitävät siitä kiinni. Kiekon takana on Norton-levymerkin, A-Bones -yhtyeen ja Kicks-lehden takapirut Billy Miller ja Miriam Linna, jonka sukujuuret juontavat Karjalaan, vaikka hän syntyikin Kanadassa. Tämä on Vol. 2 - ykkönen (MM 328) esitteli papa-oom-mow-mow -renkutuksia ja huumorialan jymypaloja, kuten Trez Trezon mamboilun "Rock Around The Clockista" ja paljon, paljon muuta. Jenkit ovat jenkkejä vaikka voissa paistaisi... Minne he menevät, he tuovat kola-tölkit mukanaan.

Kuka oli edesmennyt Joe E. Ross, jolle levy on muistoalbumi? Hän oli näyttelijä, joka esitti konstaapeli Gunter Toodya TV-sarjassa "Car '54 (Where Are You?)". Sarjaa tehtiin NBC-yhtiön tuottamana 1961-63, en tiedä, onko sitä koskaan nähty Suomessa, mutta sarjalla on jonkin sorttinen kulttistatus ja ilmeisesti Mr. Ross oli monenlainen persoonallisuus ja huumorimies. Kiintoisaa tuossa sarjassa on sekin, että toinen konstaapeleista, Fred Gwynne päätyi myös sarjassa mukana olleen Al Lewisin kera "The Munsters" -sarjan tähdiksi: Gwynne Herman Munsteriksi ja Lewis Grandpa'ksi.

Ross aloittaa kemun räiskyvällä 60-luvun alun tanssipaukauksien amalgaamalla tutussa C/Am/F/G -kompissa tyttö- tai lapsikuoron tukemana. Tiettyjä fiiliksiä on vaikea sanoin kuvata ja silloin on sanottava oikein antaumuksella "Ooh Ooh". Kappale on aivan hillitön - "I mean as much to you as an orange peel!", korisee hulppea solisti muiden Rockefellerien yhtyessä kertohokemaan. Saksofoni on turistava ja erittäin kireän ja tiukan kuuloinen. Näin kai moni mies tuntee joskus, siis olevansa pelkkä appelsiininkuori, jonka paikka on roskiksessa. "You loved me for a day then you threw me away like an orange peel!".

Mutta mitä hittoa, ennen kolmatta kappaletta kuuluukin jostain talent showsta napattu live-äänitys! Kääk! Joku Edward Williams esittää näkemyksensä "House Of The Rising Sun" -kappaleesta kammottavan epävireisin kitaroin... Näitä talent-hommeleita tupsahteleekin esiin monien muidenkin kappaleiden välistä, ja nämä ovat todella koomisia. Juontaja esittelee aina esiintyjän ja yleisö taputtanee lähinnä säälistä... A3 on kuitenkin taattu musta esitys, ja vieläpä jymy-yllätys! Bob Lee on kuin Screamin' Jay Hawkins, kappale on maaninen kurkkuäänellä rohistu petollisesta ja valehtelevasta akasta kertova juttu - Bob aikoo panna tiesulut ja lentokenttäpartiot saadakseen rahat vieneen akan kiinni. Taustalla hiippuu paikoin urutkin, jotka kerrankin vain lisäävät intensiivisyyttä. Mikähän mies tämä Bob Lee oli? Levyttikö hän enemmänkin?

Levyn hupaisista countrynoppareista vastaavat Johnny Litrell ja Tommy Hancock, jonka kappale on aika huvittava. Litrell puolestaan esittää Nashville-näkemyksen Beatlesin hitistä, nainenkin laulaa mukana ja stilikka yrittää sooloa pianon kera. Aikamoinen beat-juttu, juu, ja rumpalina on Ronnie Dawson, elikkä tämä lieneekin Teksasista. Perään rupsahtaa talent-hommaa, joku tyttö esittää trumpetillaan päin metsiä menevän "Yankee-Doodle Daddyn", voi jessus! A5 on autoilu-rock & rollia, kaasuttelutehosteet ovat mukana ja laulun Sid onkin melkoinen kuski - hän päätyy loppujen lopuksi jonnekin Mexico Cityn liepeille ja katoaa. Ei kovin kummoinen kappale, mutta seuraava on. Narisevan arkun auettua Vladimir ehdottaa kohteliaasti: "Hello my dear. Shall we twist?" ja nauraa pirullisesti perään. Kappale on totaalinen oikku, aivan hillitön frat-laaki, jossa mennään twistiä fonin tukemana ylös alas - heti suosikkisarjaan! "Twist with Vladimir", tämä dracula hihkuu ja palaa vuoteeseen s.o. arkkuun lopuksi todeten: "Goodbye, my dear. It's been swell." Biisi on sinkulta Mel-Par 1006, ja kääntösivuna oli "Drac Walk", joissakin painoksissa "Dree Walk". Perään tuleekin sitten talenttia taas, tällä kertaa jonkinlainen Mario Lanzan irvikuva.

Mike Fernandez eli Fern ja 7-henkinen bändinsä Louisianan liepeiltä (Del Royals) ovat rokkareille tuttuja ultra-hurjasta Demo-45:staan "A Bomb Bop" / "Brake Jake". Tämä biisi on Demac-merkiltä ja kääntösivuna oli tussuhko cajunmainen yritelmä. Kappaleessa on tolkuttomat lyriikat, Fern on päättänyt häipyä epäonnisen rakkauden vuoksi johonkin outoon maahan ja joutuu hieman ahdinkoon, mies nimittäin sidotaan toteemipaaluun. "Pardon me, chap, I must have your head", sanoo yksi kallonmetsästäjä. Kaikki päättyy hyvin, heimolaiset tanssivat rock & rollia ja Mike pääsee takaisin himaan... Tarinana parempi kuin musiikkiesityksenä. Levyn instro "Screamin Pt. 1" on neljän meksikolaisnuoren yritys. Kitarassa kuulee mexico-sävyjä, mutta huutoja ei ole montaa - lopussa on jo Buddy Holly -riffarit esillä!

B-sivu alkaa taas talentoimisella, tällä kertaa joku crooner... Kiekon ainoa tyttöyhtye The Tremolons (kitara-partio, neljä pimua) vetäisee tutun jutun aika myllertävän myrskyisästi. Soololaulaja tosin on aika köykäinen ja biisin "tunnustelu" kohdassa taustaa laulavat tytöt mokailevat, mutta joku hemmetti tässä viehättää. Rumpalikin on kovaotteinen. B2 olisi voinut olla Vol. 1:lläkin, papa-oow-mow-mowta tässä vedellään, vaikkakin Brother Zee (ilmeisesti musta porukka) heittääkin, että bird on mennyttä, uusinta on sha boom bang, joka menee näin: "A-bhrump-a-cha-boom-bom-shaboom-bang". Fonisoolon aikana kitaristi veistelee nk. chicken-kitarointiakin.

Vol. 1:llä oli tiettyjen piirien suosikin ja upean "Let's Go To The Beach" -biisin tehneen Larry & The Loafersin "Panama City Blues '61". Tietenkin seuraavalle vuodelle väsättiin omansa, ja samanlaista velttoa ja hikoilevaa krapulaa tämäkin on ja perään pikkasen talent-skaban posetiivaria, joka muuten pulpahtaa tällä tivolityöllään esille vielä kiekon päätöskappaleen jälkeenkin. "Weirdsville" on lähinnä novelty, varsinaisia lyriikoita ei juuri ole, ja ne vähätkin Mr. Ross jorisee läpi. Kappaleen nimeä sen sijaan oikein kiekumoidaan kaiun avuin ja kovaa fonia piisaa. Minä puolestani olin myyty aikoinani, kun kuulin The Slough Boysin hillittömän "Surfin' On A Cedar Lake" -putputuksen (Cedar Lake on jätevedenpuhdistamo, eikä Keskilännessä muutoinkaan juuri surfata voi...) kiekolta Hitran S-02, joka on tehty Hiawathassa, Iowassa. Tämä B5 on kääntöpuoli, ja karsean hulppea pila doowop-aineksin (taustayninät) slovareista yliampuvine solisteineen. Aku Ankka -komppia C/Am/F/G tarjoillaan ja biisissä on tunteileva puhekohtakin... Heppu rakastuu tähän piereskelevään neitoseen ja lyriikoissa kerrotaankin, että "with a twinkle in her eye, and a beer can in her hand / She said if you'll give me some chicken, you can be my man..." Voi veljet!

B6 on aivan ylisurkea esitys, joku omituista saksan ja tanskan kielen sekoitusta vääntävä yhtye, jota kannessa sanotaan Kraut Komboksi. Kiekko julkaistiin kuitenkin jenkeissä Carlson-merkillä. Tämän jälkeen pieni talentti-tuokio on lepuuttava, nyt kerrotaan ohjelman osoitekin ja esiintymään passitetaan Bostonin porukka The Union Jack, joka esittää CCR:n "Who'll Stop The Rain" -hitin... Haluaisinpa nähdä sen, jonka pokka pitää! Tajuton - kauhein limbo maan päällä! B7 on novelty, lyriikat puhellaan ja bongot soi. Medicine Men töppäilee ja jylhä bassolaulajakin pääsee esittelemään parit (ruoka?)reseptit. Ja caramba, "Are you ready, Pancho? HAH HAH HAH HAAA!", näin Guatelemassa päin, josta hispaanoenkullaan hurvittelee Archie Pier. Ihme mamboa, sanoisinko mumbo jumboa. Levyn päättää talent-shown kakkosesiintyjä Ron Robbins ja täytyy kai hänelle pienet aplodit antaa, kun miehellä tuntuu pokka pitävän. Hän esittää akustisen (ja epävireisen) kitaransa kera Elviksen hitin ja yrittää kitarasooloakin... Ron, 17-vuotias Elvis-fani ja kappale mitä ilmeisimmin aiemmin julkaisematon. Surkuhupaisaa, absoluuttisen koomista kuultavaa, jota maksimoi sekin, että Ron-parka yrittää aivan oikeasti ja tosissaan!

Kiekon ostajajoukko saattaa olla kyseenalaista väestöä, mutta hauskaa piisaa monikerrannollisesti, vaikka henki haisisikin salamille. Ei musiikki ole vakava tai vaikea juollos iloiseen elämään ja nauru pidentää ikää jne. Mitähän Joe R. Ross sanoisi tästä levystä? Mitähän Hauru sanoisi tästä?! Ei mitään, koska massamediat eivät tavoita tällaisia levyjä tai toisinpäin. Tämä on julkaistu jo -89 ja hauskaa on piisannut. Aina kiekon kuunneltuani olo on kuin olisi nähnyt hyvän leffan, tyytyväinen. Koeta ennakkoluulotta ja sukella mukaan. Anna mielesi manipuloida.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 3/1991)

BIG BEAUTIFUL GUITARS! - 20 Gyrattin' Rockabilly Sensations
(Pelvis 001) -88
A (1) The Jet-Tones - Henry (2) Billy Lathrem - King Of Rock-N-Roll (3) Royal Knights - Long Long Ponytail (4) Tom Brown - Kentucky Waltz (5) The Rockin' Hi-Lows - I Need Your Love (6) The Royal Drifters - S'Why Hard (7) Chuck Bene with Johnny Dentz's Hillrockers - I Want My Mama (8) Bob Buster - Swamp Hop (9) Bobby Dean - Amazon Dance (10) Wailin' J Jones - Rock N Roll Dice
B (1) Chuck Bene with Johnny Dentz's Hillrockers - Come Back Baby (2) Tom & Jack - Don't Make Me Cry (3) Johnny Eager - The Howl (4) Charles Vickers - Polar Bear (5) Jerry Cronin - Rock A Me Baby (6) Billy Lathrem - Hip Twitching Mama (7) Gene LaMarr - You Can Count On Me (8) Harry Carter - Jump Baby Jump (9) Jack Holt - Moonshine Still (10) Dave Travis & The Premiers - Suzanne (11) The Jet Tones - Henry

"She's my hip twitchin' mama from New Orleans, twitches her hip like a washmachine...", kertomoi Billy Lathrem kappaleella B6. Tuo esitys luo standardin tälle koosteelle, jota ei BN:ssä ole arvosteltu, vaikka kiekko on jo pari kolme vuotta vanha. Sinänsä kiintoisaa on tietää, että nimenomaan BN on ollut maassamme varsinainen pioneeri ja ensimmäinen foorumi, jonka sivuilla on tarkasteltu rockabillyä ym. kamaa asiantuntevasti. Nykyisin Suomessa vaikuttaa vain pari lehteä, jotka keskittyvät 50-luvun makuiseen rock & rolliin - takana ovat ne 80-luvun alkupuolen ajat, jolloin tuntui kuin vuoden jokaiselle päivälle perustettaisiin oma lehti - usein xerox-mallinen "läpyskä". Noista selvisi vain pari, muiden kohdalla kävi kuin kanan lennossa.

Tämä bootleg sisältää sangen harvinaista materiaalia, eikä yhtäkään kappaletta ole julkaistu ennen albumilla - tai ei ainakaan v. -88 oltu. Levyn kansikuvissa strippaa Elvira Presley -niminen tyttö, artisteista ei infoa ole herunut, mitä nyt muutama etiketti on takakanteen eksynyt. Nämä ovat kuitenkin sivuseikkoja, ja ainakin terveet miespuoliset lukijat voivat ostaa levyn jo kannen perusteella, vaikka se hieman malliton onkin.

Niin, B6 luo standardin, josta luiskahdellaan ylös- tai alaspäin, varsinaisia mahalaskuja ei tehdä ja myös tempoltaan tuo kappale toimii leppoisana yleiskuvana. Minua hymyilyttää, kun kuuntelen kappaleen pontevan halpaa, kahden fonin sooloa. Chuck Benen Johnny Dentz's Hillrockersin kanssa purkitetut A7/B1 tulevat kiekolta Rock 101 ja ovat mallikasta rock & rollia - varsinkin B1, jolla kuullaan fonisoolokin. Bene on kelpo solisti. Billy Lathremin toinen biisi A2 on surkea, "Elvis is king, the king of rock and roll", mies jollottaa. Epäonnistuneita ovat myös A4 ja A5, jälkimmäinen on varsinainen garage-bluesrock, koko porukaa hoilaa ikäänkuin olisi hukkumassa avantoon. Levyn "kuninkaallisista" A3 omaa nasaalin ja hauraan laulajan, bändi taitaa olla New Yorkin liepeiltä. Parempi, joskin armotonta rahinaa piisaava Royal Drifters vaikutti pääosin Havaijilla, mutta mistään aloha-jutuista ei ole kyse. Eikä myöskään aarteesta. Harry Carterin "Jump Baby Jump" lienee alan diggareille tuttu Mar-Vel -merkin hanuriversiona. Tämä on myöhempi, Zap-merkille tehty laukaus ja kurtun korvaa saksofoni. Meno on nastaa ja versio lennokkaampi, suoraviivaisempi ja selvemmin rock & rollia kuin aiempi näkemys.

B10 tulee sinkulta Bagdad 108. Kuinkahan kovassa huudossa tuonniminen levymerkki olisi nykyisin viimeaikaisten tapahtumien ja sadatusten vuoksi? Eipä taitaisi Jerry Reedin Capitol-kiekko "Rockin' In Bagdad'kaan" olla hyvässä kurssissa, tai mistä sen tietää... Dave Travisin kappale on suora rocker, mutta levyn kääntösivu (joka on saatavilla muilla kokoelmilla) "I Don't Like Him" on todella nyrkittävä pala. Kiekko taisi jäädä Daven ainokaiseksi - ellei hän sitten re-inkartoitunut täksi nykyiseksi Dave Travisiksi, joka bändeineen komppaa rockabilly-pioneereja jne. Huono vitsi. Duo Tom & Jack esittää unenomaisen, kainosti anelevan laukan, joka on kauniihko. Näitä tehtiin paljon, saappaat syvällä countryssa. B4 olisi voinut saada edes jotain irti aiheesta, nyt sähäkkyyttä ei ole nimeksikään ja biisi on kömpelö. B5 on näitä rokki-kehtolauluja, sinkulta Flame 113. "Another John F. English Production" lukee etiketissä. Kuka helvetin John F. English?! B9:llä painutaankin Georgiaan päin, ja Mr. Holt kuvailee pontikkansa vaikutuksia. Kovasti tuntuu olevan jämerää nestettä ja kiekko on sinkulta Chuck Gardner 116 - arvatkaa kuka omisti merkin? Kotipolttoisen oloinen on myös A9, jolla opetellaan amatsonitanssia... Varsin orvahtava kehitelmä. Ainakin perehtyneemmille tuttu ja taattu nimi on Gene LaMarr, joka yhtyeensä The Blue Flames kera purkitti pahaa kamaa Spry-merkille ("You Don't Love Me Anymore" / "That Crazy Little House On The Hill"; Spry 113 on jokaisen rokkarin perustavaraa). Nyt ei ammuta yhtä kovilla, mutta Genelle tyypilliset ainekset ovat mukana raa'an kitaran ja laulun muodossa. Kappale on sävelmältään Elvismiä. A-puolen päätöskappale on hyvä vauhtipala, äänensä perusteella Jones on vanhempikin mies, mutta sama se, taustaköörin tukemana hän kertoo, että rock & roll on hänen peliä.

Lopuksi sitten ne neljä kappaletta, jotka täräyttivät minut kumiluodeillaan peffalleen. Rasva-emmentaalista matskua nekään eivät ole, mutta jos nyt otetaan ensin The Jet-Tones, ilmeisesti Chicagossa vaikuttanut bändi, tuttu "Chess Rockabillies" -LP:ltä ("Jet-Tone Boogie", Chess 1723, -59), jolla on heidän rautainen variaationsa "Guitar Boogie'sta". Chess-sinkun paraatipuoli oli kadulta noukitun Rocky Olsonin yritys murtautua Wilbert Harrisonin territoriolle "Kansas City'llä", mutta eipä lykästänyt. V. -57 bändi latasi ensiversionsa "Henry'stä" ja palasi aiheeseen levyttäen stygen uudelleen 1960. "Henry" on äidin varoittelusta huolimatta pahan tytön kanssa treffeille lähtevä pojankoltiainen, joka sittemmin kokemuksistaan viisastuneena pysyttelee kiltisti kotona. Vuoden -57 versio on rautaa, todella vauhdikasta kamaa. Kitaristi rankaisee keppiään niin, että huushollista häipyy pölyt samantien. Myöhempi versio on aivan pikkaisen nopeampi, rummut tuhdimmat, mutta kepin rankaisija ei ole enää yhtä brutaali, vaikka aika pahasti veteleekin. Yhtyeestä tulee mieleen The Sparkletonesin raisuimmat palat, mikä käynee suosituksesta.

A8 ja B3 ovat kuitenkin minulle kiekon helmiäiset sieltä... no joo, sanotaan roskatynnyrin liepeiltä, sardiinipurkin ja vauvanvaipan välistä. "Swamp Hop" kertoo, mitä soilla touhutaan. Flamingot ja muutkin eläimet boppailevat ja kappale on käsittämättömän tarttuva, iskostuu korvien väliin ja jää sinne. Busteria ei voi pitää laulajana, hän tuntuu olevan tohkeissaan ja rytmi on kuin palkeita pumpsuteltaisiin humpah-pahtavasti. "Bom-buh-ah-waa-waah", sillälailla. Lisäksi kappaleella ratistetaan hieman pesulautaa, sillain sievästi.

"The Howl" voitaneen laskea karvaiseksi noveltyksi. Esitys on maaninen, kuu mollottaa ja fonisoolokin kajahtaa yöhön. "Now everybody HOWL!", Eager kehottaa ja seuraa armotonta ulvontaa, siellä on sakkia, jumankauta!

Kiekon alaotsikko on pielessä, rockabillyä on vähemmän ja luvatun 20 kipaleen sijasta hurautetaankin 21 kappaletta. Runsauden kaivostako? Mistä minä sen tietäisin, mutta uskaltaisin suositella vankkumattomille diggareille - neljä ässää ei riitä keskivertorokkarille, koska ei tässä pokeria pelata. Tosin oma makuni on varsin outo joidenkin mielestä, joten saattaa hyvinkin olla, että useampi intoutuu asialle. Päntiönnään tätä ei jaksa kelata, aika ajoin tulee kuitenkin aina palattua ulvahtelemaan ja pomppimaan räme-hyppyä Henryn kuoseissa. Kysellä voi ehkä Fennicasta tai Eloselta.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 3/1991)

THE BIG RUMBLE
(The Big Rumble F 100)
A (1) Roy Head (The Traits) - One More Time (2) Darryl Vincent - Daddy's Goin' Batty (3) (3) The Buccaneers - Bye Bye Baby (4) The Strangers - Rockin' Rebel (5) Jerry Woodard - Who's Gonna Rock My Baby (6) Terry Daly - You Don't Bug Me (7) Roy Perkins - Drop Top (8) Ersel Hickey - Hangin' Around
B (1) Donald Simpson - Save Me Your Love (2) Jerry Demar - Cross-Eyed Alley Cat (3) The Frogmen - Beware Below (4) Buck Owens - Hot Dog (5) Mickey Lee Lane - The Zoo (6) The Del Tones - Moonlight Party (7) Jett Powers - Go, Girl, Go (8) Robert Luke Harshman - Stop Talkin', Start Lovin'

Taas koemme audiovisuaalisesti, että kyllä pojat osaavat. Big Rumble - Iso Rähinä, mellakkaa ja verisen väkivaltaista ja tuhoavaa nuorisomusiikkia. Vai? Sitä tässä pokkana yritetään, mikäli peruskoulun kuvaamataidon näyte kannessa toimii osviittana. Siitä on aikaa, kun olen tällaisen limbo-kannen nähnyt. Levyn nimikin on kirjailtu kuin ohutsuolista värkätyin lihavin, sonnanvärisin pölkyin. Kukahan (tai ketkä) tämän koosteen takana on/ovat??? Onko tämä levyn edustama matsku todella juveniilia, ilkeätä ja turmiollista? Big Rumble - en ymmärrä! Kappalevalikoima on sen verran kirjava, että mukaan on eksynyt mustan kuuloinen esityskin - "The Zoo" nimittäin, ja tämä frat-rockin klassikko (ainakin tässä huushollissa) lienee kiekon kuopus. Tosin en minä tätä kappaletta kenellekään tuntemattomalle voi suositella: kyseessä on kerskuva ja rämäpäinen pila 60-luvun alun eläintansseihin. Uusia ideoita haetaan eläintarhasta, ja esitys on uskomaton rönkytys.

Mutta Big Rumble! Missä? Miksi? Koostajilla on heivannut aika banaalisti, onko tivoliin karanneen lukkosepän pojan, Ersel Hickeyn "Bluebird's Over The Mountain" -hitin (Epic 9263) B-sivu A8 kovaa ja rähisevää? Tämä osoittaa, kuinka komeasti poseeraten pääsee "laulajaksi" - melkoista määkätystä, ja jos Erselillä piti pokeri hänen esiintyessään American Bandstandissa, kai hänelle on hattua nostettava. Mieshän on tunnetumpi (?) siitä kuuluisasta valokuvasta, jonka jokainen on nähnyt. Ja kun hänen sukunimensäkin on "muotoiltu" Hickyksi, lienee selvitettävä, että Buccnneers on Buccaneers (eli Dusters), Daryl Vincent puolestaan Darryl Vincent, Joe Delmar oikeammin Joe Demar, Jet Powers (eli P.J. Proby) Jett Powers ja The Deltones onkin The Beaumarks. Lisäksi Buck Owensin kiekko ilmestyi Pep-merkillä nimellä Corky Jones, eikä tämä kakkosotto pärjää julkaistulle: päällekkäisäänitetty toinen kitara lipsahtelee kuin saippuaa puristaessa.

Kokoelmana em. töppejä huomioimatta tämä on aivan mukava, peräti hurja. Instroja on kaksi, A4 on terävämpi gtr/sax -homma, Frogmenien B3 garage-kamaa, tosin maukas foni tulee lopussa esille. Tuskin tämä se "Underwater"-Frogmen on? B-sivulla on hieman tavanomaisempaa kamaa pääosin, B1 yrittää kiljuakin kovasti ja Demarin (ei, ei mielleyhtymiä puoluelehtiin!) Ford-kiekko kulkee mallikkaasti, muttei Demar ole oikein kotonaan tällä. B6 on kitarakomppitaustainen, elastinen ja köykäinen elvistelijä esittää hyvät lyriikat.

Powersin ura on Design-merkiltä, diggareille tuttu seksistinen pommi New Yorkin merkiltä, ja siis P.J. Probyn ensivahaus - erinomainen kappale. Levyn päätöskipale on myös vauhdikas ura, mutta A-sivulla ovat extravaganzat, itse en ollut kuullut Vincentin A2:ta, joka tulee Alabaman Sandy-merkiltä. Kääntöpuoli "Wild Wild Party" oli kuultu, maaninen, "Susie Q" -mainen styge, eikä tämäkään mitenkään tavanomainen ole: lyriikoissa isukkia rassataan oikein kunnolla, ja kun kaiken päälle kuullaan myrskyisät kitara-, piano- ja fonisoolot sekä omituisia temponvaihdoksia junglemaisen kuoron kera, niin jumankuta - kyllä kelpaa! Darryl tosin kuoli yliannostukseen 1975...

A1 on vahvarytminen, mukana myös tamburiini, mutta biisi on "Bony Moronie" -kopio, ja tuosta Larryn hitistä on vohkittu saksofoniriffit myös Roy Perkinsin kappaleeseen, joka poikkeaa yleislinjasta ollen jump-rytmeissä kulkeva, likipitäen lauluyhtye-esitys asiaankuuluvine sanoituksineen. Onkohan Perkins musta? Ainakin stygen hokemaosuus menee suurinpiirtein näin: "Dattad-lava-daa-drop-top" - mitä lie meinaa?! A6 on rock & roll -diggareille tuttua pässinlihaa: Terry Daly (niin, Daly, ei Daley) vetäisee ällistyttävän hurjan laulu- tai paremminkin huutosuorituksen, hurja kappale, jonka ainoa moka on taustabändin (The Nu-Tones) rumpalin tussuus. Kipale on piano-rocker, mutta kuullaankin kitarasoolo. Sillälailla. Buccaneersin/Dustersin itä-rannikon hourupäinen Cupid-45:n räjäytys on uskomatonta kuultavaa. Laulaja (saa panna sitaatteihin, jos haluaa...) karjuu päin honkia yrittäen jäljitellä Little Richardia, rumpalin crashit todella kuuluvat ja fonisoolon aikana piano suorastaan rukoilee päästäkseen kaiken sotkun alta esille. Kaiken päälle paussikohdat on "lainattu" suoraan Fatsin "Ain't It A Shame" -hitistä! keskiyön bakkanaalien kamaa, lieköpä vielä humalapäissään tehtykin?

Siinä se, Iso Rähinä - mihin lie häipyi. Ilonpitokiekkona tämä on ehdoton, mutta tarkistakaa, mitä puuttuu - ei parin raidan takia kannata nälkäpäiviä viettää. Äänentaso on myös aivan hyvä, ainoastaan Woodardin muotti-klassikolla A5 kuuluu rätinää, mutta sen korvannee kappaleen loppua kohden kiihtyvä meno. Kokeilkaa huviksenne, sokkolaput silmille, levy kotelosta ulos ja kotelo maton alle jne...

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 3/1991)

JOHNNY POWERS
Can't Resist That Rock'n'Roll
(Rollercoaster ROLL 2017) -90
A (1) Mama Rock (2) Indeed I Do (3) Waitin' For You (4) Don't Go Away (5) Trouble (I'm Evil) (6) Don't Lie To Me (7) Waitin' For You (8) Won't You Please, Pretty Baby (9) Rosalee (10) Corrine, Corrina
B (1) The Rest Of My Days Are Lonely Ones (2) I Believe She Loves Me Too (3) I Need Your Lovin' Baby (4) I Got A Girl Who Knows How To Live (5) Everybody Says I'm A Lucky Guy (6) Well I Got Troubles (7) I'll Take That Chance (8) It's Now Or Never Little One (9) I Just Got To Know Now (10) You Didn't Care (Äänitykset vm. 1958-65.)

Powers (Pavlik) on rockabillyväen suosikki. Hän levytti Hi-Q-, Fox-, Sun- ja Tee Pee -merkeille 50-luvulla sinkut ja sittemmin on julkaistu Sunin 600-sarjassa kiekko, pari 45:ta Olympicilla ja yksi H-Bomb/Olympicilla. Miehen maine on lähinnä kappaleessa "Long Blond Hair", ja uusiakin levyjä on tehty. Rollercoaster-merkki on aiemmin julkaissut myös 20-raitaisen "Rock Rock Rock" -kokoelman (2010) ja EP:n. Oman 2010:ni kannen väri on sininen, mutta viime aikoina olen nähnyt punakantisia painoksia. Tuo kiekko on paras kohde Powersiin tutustumiseen hyvine kansiteksteineen. Tämä levy puolestaan on aikalailla fani-kamaa. A1-2 lienevät sitäpaitsi kovimpien Powers-diggarien kokoelmissa ja nämä hillittömät mumina-rockit julkaistiin nimellä Johnny "Scat" Brown itse miehen tietämättä 50-luvulla Australiassa maan ykköspromoottorin Lee Gordonin Leedon-merkillä (LS-514) ja reprojakin näkyy olevan saatavana yhä. Sun-haalijia kiinnostanee kappaleet A3-7. Kaksinkerroin mukaan laskettu "Waiting For You" oli jo Rollercoasterin sinkulla, eikä tämä mieto juttu ole kuin kaupallista pop-orientoitunutta yritystä. Onhan Johnnylla tosin hyvä ääni ja ehkä tämä olisikin iskenyt paremmin vuoden -59 teineihin kuin se julkaitu sinkku (327). Ne muut Sunit ovat 2010-LP:llä. Tosin kaikkia näistä ei ole Sun-studiossa tehtykään, vaan osa on ns. näytenauhoja/asetaatteja. Demojahan nuo A-kyljen loputkin ovat ja tuntuukin, että A1-2 ovat ainoat, jotka ovat aikoinaan julkaistu, loput aiemmin julkaisemattomia.

Syy tämän albumin arvioon juntui siitä. että Powers taisi olla ensimmäinen tai ainakin ensimmäisiä valkoihoisia, jotka äänittivät Motown-yhtiölle 60-luvun alkutaipaleella. Nämä nyt kuultavat näytteet eivät ole häikäiseviä ja ymmärrän, että ne aikoinaan jäivät hyllylle. B6, 8-10 ovat nyt näytteinä ja varsin popahtavaa ja iskelmällistä on meno. Marvin Gayen tuottamat B6 & 8 onnistuvat parhaiten, muissa Johnny ampuu yli komeasti. B-puolen alussa kuullaan -58 tehtyjä balladeja, jotka tuovat mieleen Johnnyn kamun, Jack Scottin. B3-5 ovat pelkän kitaran kera esitettyjä demoja vuodelta -65 ja B7 samankaltainen yritys vm. -59.

Eivät kai tätä hanki kuin tosi paatuneet Motown- ja Powers-fanit. Asetaatit rahisevatkin, ja minäkin olin tohkeissani tämän päätyessä käden ulottuville, mutta kyllä minä voin nyt kääntää levyn nimen jo muotoon "Can Resist..."! Katsotaanpa, niin Rollercoaster pyyhkäisee aiemman ja tämän LP:n pian ulos cd:nä. Se on pelin henki.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 3/1991)

THE LEGENDARY STARDUST COWBOY
Paralyzed!
(Ledge 001) -90
A (1) Paralyzed (2) I Took A Trip On A Gemini Spaceship (3) Kiss And Run
B (1) Who's Knocking On My Door (2) Down In The Wrecking Yard (3) Everything's Getting Bigger But Our Love
(Mercury-äänityksiä 60-luvulta...)

Ei auta selitellä, kuomaseni. Tietyt friikit kässäävät Ledgen, maan päällä ja avaruudessa. Hän on originelli, mikä nykyisin tarkoittaa, että hän on hullu. Ei minun pitäisi selitellä. Olen miehen vaiheet kirjoittanut erääseen lehteen ja nykyisin Norman Carl Odam vaikuttanee Etelä-Kaliforniassa. Hänen kaksi albumiaan on tarkistettu BN:ssä (5/84 & 2/90). Tämä kalliihko, piirroskantinen bootleg onkin fani-kamaa, meinaan, että ei tämä todellakaan ole jokaisen kengänkuluttajan kamaa. Oikun ensimmäinen kiekko A1/B1 oli Psycho-Suave -merkillä (1033), ja toinen oikku, Major Bill Smith liisasi sen Mercurylle. Tuota Mercury-kiekkoa oli kymmenisen vuotta sitten tarjolla jokaisessa divarissa 0,50-1 mk:n hintaan ja se on miehen tunnetuin. Ainakin hilpeille kieron maun omaaville, mutta moniko saa selvää, mitä Ledge kiljuu? A1:llä on jotain kuten "I ran to my refrigator, hungry as an alligator / Open the door, what'd I see / I saw my baby staring back at me... Paralyzed, eh!!!" ja tietenkin jo legendaariset rumpu- ja trumpettisoolot. T-Bone Burnett on maininnut soittavansa rumpuja tällä kakofonialla. Ledge sauhuaa "duudu-dutaten" kääntöpuolella paranoottisissa tunnelmissa ja jonkinlainen juoppohulluuden kuvaus tämä lienee, vaikkei Ledge olekaan ryyppyveikko. Oven takana ei taatusti kolkuttele normaali olio, ei vaikka Saharassa asuisi. Tämä sinkku on klassikko, kaikin muin kuin musiikillisin perustein.

Toinen Mercury-45 A2/B2 jatkoi lievemmin, kailotukset ja yahoot on pantu mappiin eikä Ledge ole debyyttinsä kaltainen katastrofin pipeline, kuten me surf-matskun diggarit sanomme. A2:lla hän jupisee kokemuksistaan avaruudessa leppoisasti, taustalla sykähtelee värisyttävät urut välillä ja tarina puhellaan, ei lauleta. "Rock It To Stardom" -debyytti-LP:llään hän esitti saman biisin miinus gemini. B2:lla turisee jälleen trumpetti, biisi on pysähtynyt, kettusmainen pohtimo, "Behind the wheel is a banana peel"... Tosirakkaus koetaan hajottamolla, sanoo Ledge ja yrittääpä jopa iskelmällistä soinnunvaihtoa. Kipale on aivan älytön. Mieleeni tulikin hänen -84 tai -85 tekemänsä sinkku, jolla meiskattiin, että "There's TV dinner all over my boot / My spurs got caught in a bowl of soup / I ran out of bologna now, I have to eat my pony / I'm standing in a trashcan thinkin' about you!" - Gee!?

Paatuneimmat sairaan maun omaavat lonksauttavat leuat äimämuotoon, kun hänen viimeinen Mercurynsa lossaa tärykalvoille: 40-päisen orkesterin kanssa tehtyä viihdettä!!! Mercury 72192 on kuin kuuntelisi järkensä menettänyttä Sinatraa ja Martinia samassa katiskassa. "Kiss And Run" on Ledgen yritys laulaa, siten kuin laulaminen ymmärretään. Ehkä joku freak-out soittaa tätä kutumusiikkina...? Tiedä häntä, toinen kipale on kantrimpaa jousien kera, voi luoja paratkoon.

Tunnen sympa- ja empatiaa Ledgeä kohtaan ja ilmeisesti vain kovimmat hankkivat kiekon, kahjokamaahan tämä on. Itse olen aika ajoin veivannut tätä ja saanut puhdikkaan olon, nauruakin on piisannut tapaan "ei voi olla totta" ja vatsalihakset ovat kipeytyneet. Kelle tätä suosittelisi? Vaikeaa, vaikeaa, mutta laajakatseisille ja röpöttäjille tämä voisi tehdä mannaa. Vielä kun saisi selvää noista Ledgen sanajorinoista täysin... "Paralyzed'in" jälkeisiä Mercury-kiekkojakaan ei aivan helposti löydä, ja tällekin on esim. viihdepompsaus, viimeinen Mercury taatusti otettu hiukan - ei kovasti - rahisevalta alkuperäiskiekolta, mikä vain osoittaa sen, että joku muukin on soittanut Ledgen kamaa oikein urakalla. Paralyzed? Jees jees, löytyykö friikkejä?

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 3/1991)

LITTLE ESTHER
Better Beware
(Charly CD 248) -90
(1) Looking For A Man (2) Other Lips, Other Arms (3) The Deacon Moves In (4) I'm A Bad, Bad Girl (5) Crying And Singing The Blues (6) Ring-A-Ding Doo (7) Hold Me (8) Better Beware (9) Aged And Mellow Blues (10) Ramblin' Blues (11) The Storm (12) Hollerin' And Screamin' (13) Saturday Night Daddy (14) Mainliner (15) You Took My Love Too Fast (16) Last Laugh Blues (17) Flesh, Blood And Bones (18) Turn The Lamps Down Low (19) Cherry Wine (20) Hound Dog

Elämme aikoja, jotka elimme jo 7 vuotta sitten. Tuotteen muoto vain on muuttunut cd:ksi. Neljä lisäkappaletta (2, 5, 7, 8) v. -84 julkaistuun "Bad Bad Girl" -albumiin (CRB 1100) nähden ja tuon albumin JR ylisti BN:ssä 1/86. Mitäs vielä, Charly pani pihalle LP:stä cd-versionkin jo 1987 (CD 47) ja nyt tahkoa kierretään kolmatta kertaa. Jymäytyksen makua Charlyn julkaisupolitiikassa on, pojat tietää, mistä lehmä lypsetään. Moinen "taktikointi" myristää mieltä, olkoon musiikki kuinka komeaa - kuten tällä - tahansa ja saa urean katkun leijailemaan yhä sakeampana firman ympärillä. Kaiken lisäksi nuo neljä lisuketta olivat jo Estherin albumilla "I Paid My Dues" (Sing 1156, ks. arvio BN 6/88), eli tässä on nyt otanta Estherin Federal-kaudelta 1951-53. 12 kappaletta jää uupumaan, mutta osahan olikin varsin viihteellistä jazz/blues -balladeerausta.

Charlylla oli kiistanalaisia starttausongelmia King/Federal/DeLuxe -kataloogin julkituonnissa. Nyt asiat lienevät kunnossa ja tämä cd on poiminta kymmenen ryppäästä. Luvassa on täksi vuodeksi peräti 50 julkaisua lisää ja seuraavat vuodet kulkevat tyyliin 35 julkaisua per vuosi. Huh huh!

Hassua, mutta Estherin ainoa suurempi Federal-hitti oli vauhtipala "Ring-A-Ding-Doo", joka häviää monelle tämänkin cd:n esitykselle. Aiemmissa JR:n arvioissa on selvitelty olennainen tämän alaikäisen tuhman tytön Federaleista, sanotaan tässä vain, että pääosin taustalla on Johnny Otisin bändi, siis vankat vasket, upea draivi ja roisi kitarointi, tukku sävelmiä Leiber/Stoller -piirongista ja visiittejä hyvinkin tunnetuilta artisteilta/porukoilta. Omat suosikkini ovat jumalaiset hitaat kappaleet, joista esim. "Aged And Mellow Blues" tuo mieleeni Dinah Washingtonin ja eritoten Julia Leen vuoden -47 Capitol-siivun "Back Street". Tusknipa nykyisinkään, huomattavasti vapaamielisempinä aikoina hyväksyttäisiin nieleskelemättä 16-vuotiaan suusta säkeitä kuten "I like my men like I like my whiskey; aged and mellow..." Entä 5, 11 ja 13? Aijaijaijai!

Kovaa, kovaa r&b:tä tässä on, näkökulmaviritystä myös niihin viihtellisempiin on parin verran. Eri asia ovatko kaikki siirtyneet pelkkiin cd-levyihin ja vaikka olisivat, hankkivatko he tämän vain siksi, että tämä on "compact disc"? Materiaalia on pyöristelty, kaulittu ja käännetty ja ehdotonta, nöyristelemätöntä r&b:tä tässä on; kyllä nämä taitavat olla Estherin parhaat Federalit, vaikkakin "The Crying Blues" ei ole messissä. Siksipä tämä on erinomainen tutustumiskohde, ellei ennen ole vinyylipuristeilla tullut vastaan. Ja jos ei ole, pankaa hyvät ihmiset turvavyöt kiinni; Esther puhaltaa kumoon raavaammankin karjun.

Saapa nähdä, mitä Charly tekee niillä 12 "ylijääneellä" kappaleella...

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 3/1991)

WILLIE DIXON
Hidden Charms
(Silvertone ORE LP/CD 515) -91
(1) Blues You Can't Lose (2) I Don't Trust Myself (3) Jungle Swing (4) Don't Mess With The Messer (5) Study War No More (6) I Love The Life I Live (I Live The Life I Love) (7) I Cry For You (8) Good Advice (9) I Do The Job

Vanha tietäjä on kopauttanut keppiään. Vetää sanattomaksi, kuin olisin sylissä levollisena koko vartalolla miettien Sinisten virtaa. 70 vuoden ehtoopuolelle ehtinyt herra Blues, Willie Dixon tietää ja opettaa. Maa on voimaa, vähempiosaiset ihmisiä hekin. Hän manifestoi, miksi köyhällä on blues ja kertoo sen avauskappaleella vuoren seinää muistuttavalla äänellään. Ilme on totinen, mutta sillä on toinenkin puolensa. Änkyttämään tällainen jalo jylhyys saa nimenomaan kestävässä sinivirrassa, aaltoavien kuohujen hummatessa. John Lee Hooker kertoi olevansa the healer, Willien ei toden totta välttämättä tarvitsisi kuin istahtaa rauhassa keinutuoliin ja myhäillä: siksi vaikuttava on hänen panoksensa bluesille. Hänellä on kuitenkin asiaa, ja kun se tuodaan esille näinkin haltuunottavasti, heityn mielihyvin albumin tajunnanrumpuun. Minä vain laitoin levyn soimaan, tietämättä minne se minut paiskaisi. Oletteko kuulleet Abyssiniasta? Minä kävin siellä ja tekin voitte, "Hidden Charmsin" kautta. Vapaammin kuin "Total Recall" -elokuvassa. Se on yhtä lähellä kuin kaukana.

Perin harvinaista, että joku äänite tällä tapaa kiskaisee valuunsa. Tarkoitan, tältä levyltä ei maistella siivuja, se otetaan kerralla oikein viimeisen päälle yhdeltä istumalta. Pöyristyttävä kokemus, mutta kun keskenään ei voi lähteä. Istuu, antaa vain soljua kuin lukittuna paikalleen.

"Hidden Charmsissa" on myös tietynlaisen istunnon makua. Dixon istuu ja laulaa, ja taustalla soittavat todelliset huippumuusikot. Tästä arviosta ei ollut tulla mitään, kun tuo soittoa suurempi musisointi näiltä mainiolta miehiltä tempaisi minut suihinsa. Ihastelemista piisaa, suurperheellekin. He eivät remua, he tietävät täysin, mitä sanat rento, aistikas ja tunne tarkoittavat. Earl Palmer soittaa vispilöillä kautta kakun, Red Callender antaa muhkean pystybassonsa puhua - ja eniten mykistyin Lafayette Leaken pianonpuhuttelusta, joka oikean käden trillinkejä myöten paikoin aivan rupatteleekin. Komeaa, en väsy ihastelemasta. Leake on soudellut norsunluu-airoilla vuolaammille vesille, ja tuumasinkin, että nämä äänitykset ovat peräisin viime vuodelta.

Heidän ei tarvitse meriittejään vuodatella, ne ovat mahtavat. Kitaristina on Cash McCall, jolta olen kuullut levyjä vuodelta -65. Eikö hän tehnyt Chessillekin jotain? Cashin hallittu, nyanssirikas soitto on vailla vingutuksen häivää, Sugar Blue, huuliharpisti, ei suuremmin taivuttele. Pitäisikökään, taivutaanhan tässä muutenkin! Tuottajana ja dobron-soittajana toiminut T-Bone Burnett on laatinut Cash McCallin kera selkeät, puhtaat ja onnistuneet soundit. He ovat miehiä paikallaan. Vankkaa ja kaunista soittoa, ja voi herran saappaat, parhaimmillaan se luo tunteen, kun sydän on pakahtumaisillaan lemmentuskasta, kieriskellen hyväilevissä liekeissä. He lumoavat. Kepin kopautus on taikaa. Näinpä itsekseni ihmettelen, kuinka vanhukset langettavat minut, nuoren pojan, nieleskelemään ja nostamaan heille hattua (jota ei vieläkään ole). Tässä ollaan aivan omalla arvostustasolla, mennään ennätyslukemiin. Levyn vääntöäkö? Ehei, vientöä!

Aiheet ja Willien toteutus ovat sävelsiveltimeensä tutustuneille arvattuja. Hänellä on varaa tehdä jo tekemiinsä uudet sanat, eikä tuo loiskuta vertaumossa alku-ideaan juurikaan paatin puolelle – ei tässä virrassa. Viimeksi olin kuullut Willien uusia äänityksiä LP:ltä "Mighty Earthquake And Hurricane" (Pausa PR.7175) vuodelta 1984. "Hidden Charms" omaa similaarisuutta siihen, mukaan ei ole kuitenkaan otettu taustakuoroa tai saksofonia. Reilu 20 vuotta sitten kuolleen J.B. Lenoirin kanssa tehty hyviä neuvoja antava "Good Advice" on kuin Pausa-LP:n "Pie In The Sky", ja eikös "Pie In The Sky" olekin kuin... – onhan se, ystävä! Big Three Trio -kaverinsa Leonard "Baby Do" Castonin kera tehty "Jungle Swing" taas on kuin Willien 50-luvun Chess-platta "Firey Love", poppamiehisemmin heivatusti. Ei Willien tarvitse kyhätä uutuuksia, hän muokkaa mennyttä. Nyt kuulemme Muddyn v. -55 tekemän "I Live The Life I Love'n" tekijän muhkeasta ääniuksesta. Blues-keittoaan lusikoineet tuntevat tämän, ja varsinkin Chess-yhtiön sankareille Mount Everestin kokoisen kasan klassikoita tehnyt Dixon panee krediiteillään kalpenemaan albiinonkin. Pojanpoikansa, 13-vuotiaan Alex Dixonin kanssa tehty häkellyttävän osuva sodanvastainen kannanotto "Study War No More" on järkkymättömän täynnä asiaa. Toivo ihmiskunnan onnesta, Luvatusta Maasta. Samalla se osoittaa, kuinka blues polveutuu aihepiirin laajetessa. Koskettavaa.

Vakavien, vantteran jämerien ja uhmakkaan arvokkaiden tulkintojen kanssa ei naureta. Kepeämpi Dixon, se kultaista etuhammastaan velmusti virnistävä huopahattuinen iso-ukko, Pappa Tietäväinen, on kuitenkin myös mukana. Hän antaa nasevia neuvoja nuorille. "You better study your books and don't be no fool". Ota siitä vaari. "Don't Mess with The Messer" hautaa ajatukset, että hän olisi väsähtänyt ikäloppu: "I got a whole lot of money and energy to burn". Suuri laulaja Dixon ei ole koskaan ollut, siitäkin karkaistumpi kuitenkin ja vuosien koulima matala mourunsa on elämää nähnyt. Kiinnitettynä valtavaan olemukseensa, presenceen, hän luo lämpöä ympäristöönsä kaminatolkulla. Salpaavia lakeuksia, metsiä kukkuloineen. Luontoa ja luonnetta. En halua selittää itselleni, miksi herpaannun sisärankaani sillein läpäyttävän "I Cry For You'n" kulkiessa luustossani kuin sähköankerias. Se on kummaa viemää, se imaisee maisemiinsa ja siellä kelpaa tiirailla maailmaa.

Musiikin hieno tatsi, leppoisa, perinteikäs blues terävin kynsin. Perinteikkyys näyttäytyy loistokkuutena hykerryttävällä tavalla mukaansa kietaisten. Sitä ei ihastella töihin lähtiessä kahvipöydässä, ellei halua tietoisesti myöhästyä ja sauhuta pomolle, kuinka timangin levyn Willie Dixon on tehnyt eikä yksinkertaisesti malttanut ehtiä. Luikauta säkeensäilää: "You may be quick and you may be slick, you may be fast and greasy, but I take my time and I'm slow and easy." ("I Do The Job"). Mene, retkahda ottamaan selvää kätketyistä charmeista!

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 4/1991)

SCREAMIN' JAY HAWKINS
Black Music For White People
(Demon FIEND 211) -91
A (1) Is You Is Or Is You Ain't My Baby (2) I Feel Allright (3) I Put A Spell On You (dance version) (4) I Hear You Knockin' (5) Heart Attack And Vine (6) Ignant And Shit
B (1) Swamp Gas (2) Voodoo Priestess (3) Ice Cream Man (4) I Want Your Body (5) Ol' Man River (6) Strokin'

Jaariloin Screamin' Jay -tuokioni finaaliriveillä, etten häkeltyisi, jos huuruherrasmiehemme olisi jo kilvan-ei-kenenkään-kanssa kironnut uusia säkeitä levylle (BN 4/90). Hän taitaa lukea lehteämme ymmärtäen lukemansa. Ei ihme lain, suomen kieli Jayn kielirepiksestä on muren vain. Vai mitä on tuo molotus, tukalan karkotus, jonka paistin B-kyljen avauksen lopputuumilla aistin?

Marras/joulukuussa hän pauhasi häikäilemättä ääniportistaan Hollywoodissa tusinan kappaletta kekäleitä Robert Duffeyn tuottamana soittaen itse tietenkin pianoa. Taustalle valkattu bändi (kitarat, basso, fonit, rummut, koskettimet sekä kolmen taustalaulajattaren äänistö parilla raidalla) sai osansa Jayn "suokaasuista" svengaten yltiöpotenssissa. Tekijöillä on löytynyt yhteinen veren maku au naturel. Kokijat (me) nauttivat, naama ilme-kollaashina, eikä kenelläkään ole kiirus räjäyttämään veripankkia. Miksi pitäisikään, tässä on salaperäisen reseptin työnnös, joka saa kärpäset puuskuttamaan takaperin ja kuulemaan hämähäkin hengityksen. Radiostakin tätä makaaberia hilariosmia on kuultu, ja levittäytyköön se kaikenlaisien maan taivaltajien kuuluville.

Albumi on ymmällisen onnistunut, se teilaa keilapalloefektillä Jayn muut uudemmat studio-albumit, täyskaadolla. Soitto on linjakasta, hersyvää ja kitarat vuorottelevat saksofonien kanssa napakasti. Hyljin aluksi tyttökuoroa A-puolen avauspalvauksessa ja "I Hear You Knockin'" -rytistyksessä. Kolmen päivän herkuttelu levyn piikkiin sai minut oppimaan puristelemaan tuotakin seikkaa oikealta kohdalta. Louis Jordanin väljähtämätön avauslaaki todisti minulle, että Jay on niin ääneltään kuin varreltaan loitsukunnossa. Kappaleen suristessa mielen aallokkoon tuumailin kuinka syvältä tuo Oopperan Kummituksen ääni tulee. Syvemmältä kuin myyrän kellari. Saman ikämiessarjan (yli 60-vuotiaat) pelimiehistä ei voi sanoa kirkastuksessa samaa, edes samassa huoneessa. Jay on kansikuvien perusteella varreltaankin jäntevässä kunnossa: häneltä tutkitaan henkkarit taatusti tuossa ikämies-sarjassa, siksi nuorelta hän näyttää. Vuosirenkaita ei ole nimeksikään, asiaan kuuluvaa tamineistoa senkin edestä, ja kuinka hemmetissä Lilli Suomalainen on päässyt levyn kansitytöksi Jayn hellille käsivarsille tai lukemaan takakanteen tyrmistyneen näköisen Jayn taustalle uutta "Karia"? Tietenkin siksi, että (myös nyrkkeilijänä aloittanut) Chris Isaak käyttää samanlaisia "juhlapukuja" kuin Jay etukannessa. Minulla on kutina, että Jayn nuorekkuuden salaisuus on taikojen ja oikean magian ansiota, vai johtuuko se sitten tietynlaisissa nesteissä "kylpemisestä" vaiko – "suokaasusta"?

Levyn nimi on murunen Jayn huumorista. Tällaista urbaanin asvalttiviidakon maumautahan se valkoisille suunnattu musta on, ho hoo. Tjaa, totta potrien koukkuun iskettyjen osalta (meidän), joskin marginaalisena heilahduksena. Jayn vanhempia meiskauksia on julkaistu cd-muodossa viime aikoina paljon. Monille hän on kuitenkin yhtä kuin "I Put A Spell On You". Toki hänen maineensa nojaa pontevasti tuohon 50-luvun Okeh-klassikkoon, hän tietää sen itsekin: siksi monasti hän on bravuurinsa mitä erilaisimpina sovituksina levyttänytkin ja tehnyt jopa vastauslevyn sille. Nyt "Spell'istä" kuullaan dance-versio, disco-rap (!). Tämän version tekee toimivammaksi (toimi-vammaksi?) pisteiden välinen vetreä yhteys ja itse mouruajan hupaileva suhde siihen. Ei tämä pintadisco-kamaa ole, mutta kolmen irlantilaisen rap-miehen tuottamana se toimii, vaikkei rap-osuuksista vastaava Tonio olekaan oikein langoilla. Jayn mylvintä on entisellään; vain lopun hirnuvat korahtelut muistuttavat hourupäisyyden sijaan Yorkshiren maatiaisemakon leppoisaa röyhtäilyä.

Nopeat veisut ovat mainiota, A2:sta on (esim.) hillittömästi kulkeva versio, joka peittoaa "Real Life" -albumin version, A4 yltyy yltymistään, ja päätöspumppaus "Strokin'" on kuin funkya virneessä, varsinainen tatsi-daddyn rutistus. Minua kiehtoi kahden Tom Waits -biisin mukaanotto. "Ice Cream Man" on herkullisen piukasti lasketteleva rasvaus, mutta "Heart Attack And Vine" kuin Jaylle tehty. Tarkemmin ajatellen Waitsin tuotannossa on moniakin Jaylle sopivia kappaleita.

Waitsin säkeeseen "Dontcha know there ain't no Devil, there's just God when he's drunk" hän on God-sanan tilalle mörjäissyt Screamin' Jayn. Ainoalla hitaalla bluesilla "I Want Your Body" kitara vuorottelee Jayn kanssa, mutta minä pidän "Well I Tried" -biisistä (Wing 90005), jonka Jay äänitti -54 ja tämä muistuttaa sitä, eikä vilkkaalla mielikuvituksellani ole vaikeuksia lykätä Herr Kullisemman soivaa fonia kitaran sijaan. Mielikuvitusta löytyy laulajaltakin, joidenkin kappaleiden välissä kuullaan jatinaa, kuten (Jay) "Hey! What's all that echo?!!" (Tuottaja) "Your imagination, Jay" (Jay) "Okay, here I go...".

Hawkins on tehnyt tusinasta neljä itse, mutta rumpali Rik Shannonin ja kitaristi-kosketinsoittaja Michael Keneallyn kanssa tehty "Swamp Gas" ja Keneallyn ja tuottaja Duffeyn tiivistys "Voodoo Priestess" ovat useimmille ne parhaat kappaleet levyllä. B-puolen alkuun niitattuna ne ovatkin helvetillisen mouruava valjas. "Swamp Gas" on raivokas riitti, toista kitaraa soittaa Bo Diddley Jr, ja jungle-biitissähän tässä mennään, raskaasti ja takovasti. Ihmisjuhtia, chain gang -tahteja... Mieleeni tulikin orjakaleerilaivojen ns. tahdiniskijä, joka innostui välillä paukauttamaan kovia puuskutussarjasooloja. Varsin väkevää ainetta tämä Suokaasu. Jay rupattelee uskonlahkoista sievä-ääniselle tytölle kappaleen jälkeen tovin päästen voodoo-rientoihin. B2 tuo etäisesti mieleen Willie Dixonin "Spoonful'in" jengaavine rytmeineen. Jay karjahtelee ja hohottelee. Näitä "röörinaukaisu"-tuokioita on kautta levyn, ja toivottavasti ne eivät löysää saveja kenenkään housuihin tai karkoita käpälämäkeen. Ikivanhalle "Ol' Man River" -kappaleelle annetaan "hieman" kyytiä. Sofistikoidustihan tässä mentäisiin, ellei Jay purkautuisi välillä raakalaismaiseen suorakarjuntaan. Herranjestas sentään! Tempokin käväisee spurttaamassa ja Jaylla on rakkaus tehdä viihdepapanoista omia näkemyksiään, olemmehan kuulleet "I Love Paris'in", "Ebb Tide'n" jne. Vaaditaan bisaaria huumorintajua, ja kuusiminuuttisen A6:n kanssa myös tarkkaa kuuntelua, jotta saa niekan tsoukeista täyslaidallisen. Tässä jamilaisessa talking-jorinassa Jay kertoo kadulla tyhjän panttina elelevästä naikkosesta, joka puhuu turhanpäiväisyyksiä ja paskaa. Improvisaatiomainen rallatus, hillitöntä kamaa! Jopa on typykkä keksinyt tavat elää, "you gotta go to a dentist to get haircut" on vain osa jäävuorta. Huumoriin on näkyvästi piilotettu viesti huolesta uuslukutaidottomuudesta ja elämänarvojen muutoksesta ja sillein. Piilotusta on myös biisien A2-3 välissä, peräti laulun luikauttaa, härskillä kaksimielisyydellä pamauttaa.

Screamin' Jay Hawkins on heittänyt loitsun – ja hykerryttävän abumin. Ei stigmoja, välähtäviä magnesium-paukkuja, kumikäärmeitä ja suoraan sanoen hattutem... siis hattupamaus. En näin komeaa ja kestäväksikin osoittautunutta levyä uneksinutkaan saavani, mutta olen nyt täysin sen armoilla. Vastaavaa miestä ei ole toista maan päällä, liekö alla tai ylläkään? Jos Jay aikoo panna paremmaksi, minun on hankittava lisää puhtaita alkkareita.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 4/1991)

BARRENCE WHITFIELD & THE SAVAGES
Let's Lose It
(New Rose 240 CD) -90
(1) Method To My Madness (2) I Smell A Rat (3) Under My Nose (4) Dust On My Needle (5) Girl Gunslinger (6) Let's Lose It (7) Calling All Beasts (8) For A Good Time (9) My Mumblin' Baby (10) Signs Of A Struggle (11) Loneliness Ain't No Crime (129 Wake Up

Tästä Bostonin kolkkauskoplasta oli juttua BN:ssä 2/90, sieltä voi jullitella heidän aiempia melskauksiaan. Pari vuotta ehti näämmä vierähtää viimeisimmästä LP:stä "Live Emulsified", mutta kokoonpano on sama ja se peijakas samanlainen nikasutus-momentti on yhä tallella: pauhataan siis Little Richardin hengessä, joskin kattilassa kurnahtelevat myös 60-luvun alun tanssimeininki ja soul.

Whitfield ei ole taiturimainen solisti, mutta puutteidensa päälle hän rymistelee vantteralla energialla ja mielipuolisuudella. Hän on kuitenkin ainoana mustana – ja kiekon kannessa oikean nasupalleron näköisenä kuin Cosby-showsta – keulakuva, eikä tällaista vanhasta nykyaikaan hakevaa völläytystä perin vanhalle uskollisesti tee moni muu yhtye samassa mittakaavassa. The Savagesin kantovoima on suurimmasta osasta kipakoita kipaleita vastaava Milton Reder, pätevä, joskaan ei häikäisevä kitaristi. Reder on pulittanut siveltimestään puolet kiekon möyhennyksistä – "Wake Upilla" avittajana on Laine (Pekkako??... Eh). Tenori- ja baritonisaksofonisti David Sholl osaa kyllä puhaltaa piippunsa suoraksi, hän on mies paikallaan. Shollin kappaleissa (4 & 11) on kosolti tarvittavaa huumoria; eritoten "Dust On My Needle" on perin peijoona kipale: "I've got dust, dust on my needle – how could this happen to me? / I've got dust, dust on my needle – my lady only wants cd's"... Vinyylin katoavuutta, oijoijoi, ja kuinka ilkeä tämä Lady onkaan! Eräs suosikkikappaleistani kiekolta ja pitää korvat höröllä, varsinkin lopussa, kun... Äh, enpä kerrokaan, jätetään yllätykseksi. Sholl lienee tehnyt "Loneliness Ain't No Crime'n" nimenomaan Whitfieldin lakupekkamaista ulkomuotoa ajatellen (sivumennen sanoen Bartsu muistuttaa erehdyttävästi kansilappusen sisäkuvassa Ivory Joe Hunteria). Juu, eihän se yksinolo rikos ole, ja sydänsurujaankin Whitfield tökkii ironisella huumorilla: "It's a shame to waste another diet like this".

Muilta peräisin olevat kappaleet (2, 3, 9, 10) ovat varsin onnistuneita. Tosin minusta tuo "I Smell A Rat'in" rytmilogiikka heittää mieleen kipakkuudellaan sellaisiakin juttuja kuin "Puttin' On The Ritz". Turha siellä on vinoilla, tätähän voi stepatakin! "Under My Nose" on tuollainen suolahtava laskeuma ja mistähän lienee peräisin Walker-nimisen kuoman rakentama, ehkäpä levyn hitaimpana myös yleiskuvasta selvästi erottuvin "Signs Of A Struggle"? Kylläpä kelpaa taas ihastella ja sydänkin pulpahtaa välillä kurkunpäässä. Nämä ovat niitä fiiliksiä, kun tässä elämässä pelataan myötä- ja vastoinkäyntiä. Hieno kappale, kun jatkumoa "Ow Ow Ow" -albumilla olleelle Ben Vaughn -sävelmälle "Apology Line".

Romean Rudy Greenen v. -56 röyhyämää konstailematonta jump-r&b:tä "My Mumblin' Baby" yhtye käsittelee oikealla hillittömyydellä. Whitfieldin "änkytykset" muistuttavat tosin enemmänkin veden alla pulisevaa ilkikurista haukea. Itse nimikappale on varsin räjähtävä, meluinen ja raaka rock-pala, kiekon toinen äärilaita "Signs Of A Struggle'en" nähden. Tämä on kaikesta hurjasta volyymistään huolimatta jotenkin hieman pihalla tässä, enkä minä kovin suuresti arvosta tuota päätöspalaakaan, koska se alkaa jankuttaa pänisevästi paikallaan. Toisaalta minulle tuli taas näitä mielleyhtymiä parista muusta kappaleesta, jotka tuskin kiemurtelevat kenenkään muun kopassa. Mainio "Girl Gunslinger", hauska 60-luvun varhaisvuosien tyylinen tanssinovelty on kuin cocktail yhtyeen aiemmasta "Girl From Outer Space'sta" ja The Marathonsin vuoden -61 hitistä "Peanut Butter". Siinä on ihmettelemistä, mutta kyllä tämä heivaa ok. Puolestaan "For A Good Time" piippaa mielen koronaa aiempaan "Living Proof" -soulkirkkoonsa ja se, etten voi, enkä aivan haluakaan, välttyä siltä, että koska olen diggaillut Willie Dixonin Grammy-palkinnon saanutta "Hidden Charms" -albumia niin mahottomasti vuoden mittaan, pelkistää "Calling All The Beasts" mieleen oikein läpipaistavasti "Study War No More" -kappaleen sävelkulut. Tahatonta kai tämä on, ja ehkei olisi suotavaa, että jotkut tavailijat saavat nyt hieman väärää käsitystä ja saattavat naraista Bartsulta ja Savagesilta selkärangat katki.

Älkää ihmeessä, kyytiä ja sanoisinko graavia vilpatusta tämä albumi on täynnänsä! Ei minulle hiivu oitis mieleen rakennella kappaleista diagrammeja tai barometrejä, koska kahta saumaamatonta kohtaa lukuun ottamatta yleisdignoosi peippaa komeasti plussan puolella. Erityismaininnan saa rumpali Seth Pappas, jonka tatsissa on taitavaa pelkistämistä – vaikka onhan yhtye muutenkin hyvin tiivis, mutta heistä pärskyy kuitenkin velmu hiki. Samanlaista reaktiota kuin aivan jurmetulla yhtyeen läpimurtoalbumilla "Dig Yourself" ei levyllä ole antaa, mutta paikoin tämänkin kanssa – ja tästä – muodostuu tarve keskusteluun ja... Äh, tämä Platoon-veitikka puhui ns. "häikäistymistovereista", joiden kera jaetaan valtoimenaan mielen palon sytyttämät tunnekekäleet, joista yksi muuten lienee sihahtanut Whitfieldin verkkareihin ja aloitusraidalla tarvitsee vain kuunnella... Minusta Barrence Whitfield & The Savages omaa itsepäistä olemassaolon oikeutusta. Siitä kelpaa sauhuta.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 4/1991)

FAT! FAT! FAT!
(Wate-on BLUBBA 48.48.48) -91
A (1) Joe, Ron & George - Half Ton Mama (2) Little Freddy & Don - Too Fat (3) Lee Pickett & The SCreamers - Fatty Patty (4) Phil Barclay - Short Fat Ben (5) Sonny Hall - Big Fat Baby (6) Don McKinnon - Fat Fat Fat (7) Big John Greer - I'm The Fat Man (8) The Rockabouts - She's A Fat Girl (9) Lou Walker - Little Bitty Man
B (1) Otis Redding - Fat Gal (2) Cowboy Slim Dortch - Big Boy Rock (3) Ray Gersden - Fattie Hattie (4) Ronnie Moleen - Fat Mama (5) Bobby Rutledge - Go Slow Fatso (6) Bill Mack - Fat Woman (7) Roy Young - Big Fat Mama (8) T.K. Hulin - Little Boy (9) Buddy Sharpe - Fat Mama

Äänitteet n. 50-luvulta...

Don't Be SKINNY! lukee takakannessa, jota koristaa "hieman" ylipainoinen musta neito ahtaen jotain kermaa (?) summuunsa. Etukannessa sorja tyllykkämme heiluttaa Lapinleukua kuin korauttaen ilmoille kolme huutoa: bundolo, banzai ja gungho! Tuon perusteella odotin järeää, ennen kaikkea painavaa mustaa r&b:tä, mutta voi voi voi, verinen vitutus iski levyä kuunnellessa. Sisältö kuin kyläkaupan hyllyltä ja kyllä brittien olisi nyt ollut syytä kysyä neuvoja lihamestarilta, että mikä tirisee ja mikä on minariinia. Yhtä hyvin takakannessa olisi voinut lukea, että levyllä on alle puolet odottamistasi kilokaloreista ja painaa etiketteihinkin Super Calore Wate-On -lihotusainetuotteen sijaan kevytnakkipaketti. Meinaan, että tämä sopisi hyvinkin laihduttajalle, sillä kappaleet ovat joko nopeita tai nopeampia tempoltaan, mutta hei! Emme me voi haihtua täältä pois! Briteillä on kumma taipumus vieroksua hitaampia numeroita, ikäänkuin he kertoisivat, että kappaleen nopeus on osoitus siitä, että kyseessä on hyvä kappale... Olenpa törmännyt moisia hölynpölyteesejä esittäneisiin lähimmäisiin kotohärmässäkin, varsinkin rock & roll -väen keskuudessa. Kehveli sentään!

Kaiken lisäksi yli puolet kappaleista on ennenkin tullut uusintajulkaisuilla vastaan, ja ei ollut kaukana, etten tehnyt levystä alustaa linnunpönttöön ja naulannut läskinkimpaletta reikään. Nyt kasaumassa on 10 kalpeanaamaa esittämässä rockabillyä ja rock'n'rollia 8 mustaa esitystä vastaan. Olen täysin varma, että keskiverto-rokkarit pitävät levystä kovastikin – onhan materiaali nopeatempoista ja heitä miellyttävää, kun rajuuttakin löytyy vaikka kuinka. Valkoisissa esityksissä on pari baari-rokilta hyllyvää kappaletta, kuten A9 ja B2 – mukana ensinmainitussa saksofonikin. A1 on vauhko, chuckleberry-riffejä lainaava pusertamo, ja Phil Barclayn ja The Slidersin Doke-sinkulta tuleva A4 idioottivarma heivaus. A3 puolestaan on hätiköity, joskin solisti panee kaikkensa likoon, ja eipä ole miehellä paljon lioteltavaa. A6 on lainannut sävelmän jostakin niin tutusta esityksestä, etten tietenkään saa selville kopeloinnin kohteen nimeä. Ei väliksikään. B-sivun valkoihoiset eivät suuresti innosta, ainoastaan herkullinen uptempo-hillbillypaukutus "Go Slow Fatso" on hulvaton ja Bill Mackin Starday-äänite nalkuttavasta, varsin vittumaisesta naisestaan pitää vielä kutinsa. TK Hulinia kuunnellessa tuntuu kuin heppu ei olisi saanut ruokaa viikkoihin ja kaiken lisäksi hänellä olisi virtsahätä tai pidätyskyvyn puute, kuten poliiseilla.

Musta mänki on rotevampaa. Vanhin äänite on Big John Greerin Victor-45:lta tuleva 1952 päristy rautainen jump-r&b "I'm The Fat Man", eräs levyn kohokohdista. Juuri 40-luvun lopun ja 50-luvun alun r&b:ssä olisikin ollut lihavammat ainekset tällekin LP:lle, silloinhan suorastaan kunnostauduttiin, ja laulajinakin olivat usein raskaan sarjan miehet ja naiset – tosin kalpeanaamat eivät juuri aiheesta piitanneet. Greerin kappaleessa fonisoolo on pitkä, muttei kovin tirahteleva ja kehuupa mies olevansa myös "rockhouse daddy". Seuraava, Rockaboutsien A8 kertoo jump-rock & rolliksi menevänä, tosin varsin vahvoin puhaltimin, tyypin retkahtamisesta kaunokaiseen: "She's fat, she's ugly, she's cross-eyed, she got big ears, she got bug-teeth... and I'm in love with her!". Taustan tyttökuoro lisää solistin adjektiiveille painoa "it ain't no lie" -kommentoimisineen. Ja perkele, tämähän oli itsellänikin jo aiemmin Candy-merkin "At The Party" -kokoelmalla... Muut A-puolen mustat esitykset ovat Sonny Hallin ja The Echoesin vuoden -58 satoa oleva D-levytys, ultra-rajoa mustaa rockabillyä Louisianasta ja tämä kappale on varsinainen joka hemmetin kokoelmalla vastaantuleva paukutus. Little Freddy & Donin "Too Fat" on silkkaa doowopia, saksofoneja ei ole, mutta kitara väskynöi. Oma suosikkini kaikessa simppeliydessään, ja olisi kiva tietää hepuista jotakin. Kappaleella on ehta pölhöbasso ja sävelmä tuo mieleen kombinaation Del-Vikingsin "Come Go With Me" -kappaleen sulautumasta yhteen Bo Diddleyn harvoista pop-hiteistä "Crackin' Up". Varsin romanttista, tavattuaan ison tytön heppu kuiskaa tälle kuin Romeo: "you look just like a pig". Pussaillakin yritellään, mutta molemmat kaatuvat kumoon ja lopun harmoniat menevätkin "bum-bum-bumpity-bum" -linjoille. Ei mestarillista, pikemminkin korutonta, mutta mukavaa laulelua.

B-sivun mustia veljiä symboloi Littlerichardismi: raisua kurkkuääntä ja paukutusta. Otis Redding pääsee The Pinetoppers -yhtyeen kera kurkitetulla ensisinglensä "Fat Girl" -rutistuksella lähemmäs Rikua; Ronnie, Roy ja Buddy jäävät hieman huutolaispojiksi. Biisi on vuodelta -60 ja muistaakseni eurooppalaisetkin esittivät kiekon A-puolta "Shout Bamalama". Tuskin Otisin levyä täällä julkaistiin, vaikka se Amerikassa murtautui ulos peräti neljällä eri levymerkillä. Ehkä tänne saatiin Mickey Murrayn miedompi, vuoden -67 luenta?

Molleenin King-jyrä B4 on ehkä ensi kertaa albumilla, mutta onhan tätä reprona ollut liikkeellä vuosia. B7 on nopein, suorastaan hypertempoinen käristys, jonka Young törisee uskomattomalla vimmalla. Pianosoolo on tappava. Sharpen Fee Bee -kiekolta otettu "Fat Mama (Twist)" on 60-luvun alusta, komeasti ajastaan jäljessä ja The Shakers -yhtyeensä fonisti vetäisee löysän, selibaattisen turauksen liian softisti.

Ehkä tätä tuli liian kovalla kädellä lintattua, ovathan biisit mitä hurjinta rock & rollia yms. esim. iltakekkereihin ja tuskin kaikilla on liikaa tuttuja nimiäkään mukana. Keräilijöiden "uutuudet" jäävät laihaksi ja jos julkaisijat olisivat olleet länsinaapurista, voisi kysyä, millä reseptillä he selvisivät pula-ajoista? "Muna mieheen", niin kai se meni... Sitäpaitsi levyn mukaan olisi voinut ujuttaa henkselit – tanssiessahan kalorit katoaa ja joskus housutkin putoaa.

Valju kuva minulle jäi, ikäänkuin olisi käyty rasvaimussa ja jos jatkoa kaavaillaan, toivoisi löytyvän tukevampaa ja jämerämpää läskiä, eikä epätasaista lotinaa. Istuisi kansikuvan punkero reilusti brittien naamoille "ajatusmyssyksi" parempia tuloksia värjöttelemään. Erikoismaininta biisien sanoituksille, jotka ovat paikoin todella lystikästä kuultavaa.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 4/1991)

A SHOT OF RHYTHM & BLUES – The RnB Era, Vol. 1
(Sequel NEX LP 106) -90
A (1) Cyril Davies & his Rhythm and Blues All Stars - Country Line Special (2) Tony Jackson & the Vibrations - Fortune Teller (3) The Brand - I'm A Lover Not A Fighter (4) The Kinks - Milk Cow Blues (5) The Primitives - You Said (6) The Sundowners - A Shot Of Rhythm & Blues (7) The Riot Squad - Jump (8) Feldes Orioles - Turn On Your Lovelight
B (1) The Sorrows - Baby (2) Erky Grant & the Eerwigs - I'm A Hog For You Baby (3) The Soul Agents - Let's Make It Pretty Baby (4) The Chosen Few - Today Tonight & Tomorrow (5) The Sheffields - I Got My Mojo Working (6) Jimmy Powell & the Dimensions - I'm Looking For A Woman (7) Wayne Gibson & the Dynamic Sounds - Portland Down (8) The Clique - We Didn't Kiss, Didn't Love But Now We Do

VAA-VAA-UII... WAAA-VOU-VOU, herkeää jo -64 kuolleen Cyril Daviesin munnari avausinstrumentaalilla. LP:lle on pudoteltu Pye-merkin vähemmän tunnettuja britti-r&b:n partioita. En ota osaa BN:ssä olleisiin naljailuihin englantilaisten "r&b:tä" kohtaan, totean vain tosion: se oli A) merkittävää (ja tietänette miksi?), B) katalysaattori bluesin nostamiseksi suonsilmän reunalta ja C) tällä LP:llä kaavitaan vakan pohjia.
Kinksiä laskematta yhtyeet ovat B-divisioonan sakkeja, ja juuri tällaisen enemmän supervauhtiin kuin kokonaisuuteen rypistelevän pommituksen vuoksi moisia voivotteluja lienee esiintynytkin. Pikemminkin tässä on r&b-pohjaista rockia, tai r&b-punkkia. Eihän blues tai muukaan musiikki katso esittäjän hipiän väriä tai ole esim. mustaihoisten monopoli. Kaukana ollaan esim. Animalsista tai Fleetwood Macista. Turha jankuttaa, tämä on surkea LP, fiasko. Osin soittopuoli toimii moitteetta, mutta solistit ovat useimmiten karmeita, ja cover-versiot läkähtyvät itsetarkoitukseksi muodostuneeseen keinorajuuteen. Esim. älähdin tuskan sekaiseen nauruun A6:n nakerrellessa kovaäänisistä: näin tökeröä raiskausta en ennen ole tästä Arthur Alexanderin kappaleesta kuullut – Johnny Kidd & The Pirates teki (Englannissa) huomattavasti kovemman version; Sundownersin "solisti" kiekuu kuin pelle. Levyn otsakkeesta poiketen mukaan on herunut beat-musiikkiakin (B4 ja B7) ja yksi soulmainen esitys (A8). Miksi? Kyseisille tyyleille kun tässä sarjassa on omat volyyminsa. A8 tosin onnistuu kohtalaisesti, solisti muistuttaa paikoin omaa brittisuosikkiani Chris Farlowea.

A1, garage-punk -vakioksi muodostunut A2, A4-5 ovat LP:n kantavimmat esitykset. Kiintoisaa myös, ettei B5:n tekijäksi mainita McKinley Morganfieldiä tai Muddy Watersia, vaan oikea herra – Peter Foster.

Naurattamaan tämä levy pani, tällaista limboa voi suositella vain britti-r&b:n himokeräilijöille... Ja onhan A5:llä eräs varsin tunnettu kitarasankari. Pohjasakkaa kuitenkin, hillittömäksi aiheen korottaa se, että nämä hössöttäjät olivat aivan tosissaan tulkintojensa kanssa. Cd-versiolla taitaa olla pari lisäesitystä ja krhm... vol. 2 on tulossa... Arvatkaa odotanko sitä kuumeisesti?

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 4/1991)

MOON RECORDS - ROCK ON THE MOON
(Redita 136)
A (1) Dateless Night (2) Leopard Man (3) Oh! Baby (4) Nightmare Hop (5) Bop With Me Baby (6) Outa Tune (7) High School Sweater (8) I Wish You Were Wishing
B (1) She's The One That's Got It (2) Honeysuckle (3) All Keyed Up (4) Be-Bopper's Christmas (5) Rock'n'Roll Christmas (6) Sugar Tree (7) My Teenage Dream (8) I Wish You Were Wishing

A1, 3, 7, 8, B1, 2, 6, 8: Allen Page
A2, B7: Joe Wallace
A4: Earl Patterson
A5: Johnny Tate
A6, B3: The Big Four
B4, 5: Cordell Jackson

(Äänitykset Moon-merkiltä 1956-59.)

Cordell Jacksonin Memphisiin 1956 perustama Moon-levymerkki toimii yhä. Vanhoilla päivillään tämä isoäiti on saavuttanut kulttisuosiota viimeaikaisten levytystensä, "Split"-videonsa ja ennen muuta rajun kitaransoittonsa ansioilla. Hänessä kulminoituu Memphisin musiikkiperinnön vaaliminen ja eihän rock & rollaava "Granny" aivan jokapäiväinen ilmiö ole.

Moon-merkillä ei ollut kuin paikallishittejä. 1956-60 julkaistiin 10 singleä kärkitähtenä Allen Page. 60-luvulla taisi tulla joku omituinen albumi, mutta pääosin toiminta oli pakkasessa aina 80-luvun alkuun, sillä Jackson sai paikallishitin singellään "Football Widow" (Moon 311). Sen jälkeen onkin tapahtunut varsin paljon, mutta tsekataanpa tätä bootlegiä.

Vuonna -80 Jackson julkaisi 50-luvun Moon-levytyksiä sisältävän albumin "The 50's Rock On The Moon" sekä EP:n ja noilta yhä saatavana olevilta kiekoilta löytyy tämän LP:n kappaleista kaikki paitsi A7-8 ja B6-8. Diggarin uuskeräymä jää viiteen, eikä tämä viisikko pärjää alkuunkaan levyn muille kappaleille.

Allen Page (Allen Wingate) oli Floridan Daytona Beachilta The Co-Hearts -bändinsä kanssa Moonille levyttänyt nuorimies. The Co-Hearts vaihtoi nimekseen The Big Four ja heistä tuli levy-yhtiön vakiomuusikkoja. A7 oli Pagen debyytti (301) kääntösivunaan kevyt B2. Leppoisaa. A8 (302) oli kääntösivu hienolle "Dateless Night" -rokkerille, ja selvyyden vuoksi täytyy täsmentää, että B8 on eri versio kuin tämä – julkaistiin Pagen viimeisen Moon-kiekon (307) perspuolena varsin Sun-soundimaisen "Oh! Baby'n" ollessa se parempi sivu. "Sugar Tree" on varsin mitätön esitys, kääntöpuolensa B1 puolestaan yksi tarttuvimmista Memphis-rockereista – julkaisunumero oli 303.

The Big Fourin instrumentaaleista "Outa Tune" on raisu kudelma Orbisonin "Ooby Dooby"- ja "Rockhouse"-riffeistä, B3 laiskempi shuffle. Joe Wallacen hassun noveltyn A2 hempakka kääntösivu B7 on yksi "uutuus", mutta varsin huvittava yritys. Jacksonin B4-5 oli Moonin eka julkaisu (7) ja pirteyttä piisaa, joskin Jackson on kiekuja – sikseipä hän juuri uusilla levyillään olekaan laulellut... Loput , A4 (monster-rocki) ja aikoinaan julkaisematta jäänyt (en ymmärrä miksi! Upeaa pikkausta omaava Memphis-rockabilly) A5 ovat hyviä esityksiä.

Suositeltavampi pakkaus on se aiempi kokoelma-LP, tällä Pagen kappaleet on nakeltu kuin siemenet pellolle, eivätkä nuo viisi "uutta" kestä tiukkaa tarkastelua. Barney Burchamin Moon 37 ja A4:n kääntösivu "Ready For Love" olisi voitu kelpuuttaa mukaan, mutta turha ottaa stressiä – tämäkin on kokoelmana keskitason yläpuolella. Onko Suomessa Allen Page -faneja? Hardly...

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 4/1991)

BORN BAD, Vol. Five
(Born Bad BB 005) -90
A (1) Kai Ray - I Want Some Of That (2) The Instrumentals - Chop Suey (3) The Raindrops - Hanky Panky (4) Jerry Warren & The Tremblers - Rompin' (5) Carl Perkins - Her Love Rubbed Off (6) The Readymen - Shortnin' Bread (7) The Joker - What Is A Fisterris?
B (1) The Fendermen - Mule Skinner Blues (2) Three Aces & A Joker - Booze Party (3) Lonnie Allen - You'll Never Change Me (4) Macy Skipper - Bop Pills (5) Mac Rebennack - Storm Warning (6) Freddie & The Hitch Hikers - Sinners (7) Charlie Feathers - It's Just That Song

Kai tämä pahuksen crampologinen sarja on sitten ihan laillinen? Kappaleiden kynäilijät ja kestot on ilmoitettu. Materiaali on liisattu BFD-merkiltä, joka tosin ei sano minulle juuta tai jaata. En voi taata, onko tämä aivan pulmunen, epäselviä heittoja parissa sävellyskrediitissä on.

Vol. 4 tuli koluttua BN 1/90:ssä; uumoilin mm. Perkyn ja Skipperin läsnäoloa femmalla ja paatissahan nämä Sun-hunsvotitkin nyt ovat. Mainitusta BN-numerosta voitte lukea pohjat sille, mistä tässä avautuviin kansiin pukatussa levysarjassa on kyse. Todetaan nyt vain, että kappaleilla ja/tai niiden osilla on yhtymä The Cramps -yhtyeen tuotantoon, joskaan tuokaan ei aina päde ja paikoin mukaanottoperusteet ovat perin löyhiä. Onpa PVC-partion debyytti-LP:kin kommentoitu BN:ssä (5/80).

Vol. 5:n kanteen on "Autistic Inc" piirustanut kaulasta ylöspäin Monica Aspelundia muistuttavan vähäpukeisen hempukan. Vielä kun olisi puhekupla "Tämä on Lapponia", niin alkaisin jo uskoa... Lisäksi kansitekstit kirjoittanut nimimerkki "Charles Schmidt Jnr" raksutti jonkin aikaa, kunnes tajusin, että samanniminen nuorukainen lahtasi muutamankin ihmisen 50-luvun lopulla ja aiempienkin osien nimimerkit ovat hauskoja, ainakin perehtyneille.

Kokonaisuutena LP on sinappia ja ketsuppia: löytyy hittejä, instroja, noveltyjä... Tuorein biisi on Feathersin sinkulta Vetco 921 tuleva B7, veren pysäyttävä, haikea country-balladi. Kolmesta instrumentaalista sähäkin on B5, Macin varhaisrymistely Rex-merkiltä v. -58. Tunnelma on kuhiseva, diddleymäinen tremolokitara ja Alvin "Red" Tylerin kurnuttava foni luovat uhkaavan kuvan rämeiden arveluttavista alkuasukkaista myrskyvaroituksen sijaan. Erittäin levoton esitys ja pianisti oikein pimputtaa kuin entinen morsettaja tai nykyinen nintendo-peliholisti. Muut instrot jäävät reilusti jälkeen; A2:lla on aiheena kiinalainen pikaruoka, joten orientaalista mutinaakin kuuluu ja mr. Schmidt mainitsee kansiteksteissä, että ruoka-instroista on koottu aivan oma albumi nimeltä "Frolic Diner". A4:llä on taustalaulajiakin A-kirjainta hosottamassa, bändi on kanadalainen ja pianistinsa hiljattain kuollut maineikas Stan Szelest. Raju garage-pala, mutta sinkun Dorset 5002 parempi puoli on tehokas "Tremble", joka löytyy mm. LP:ltä "Strummin' Mental Vol. 1".

Perkyn ja Skipperin biisit jäivät aikoinaan hyllylle – ensin mainittu hullusta, juopuneesta seksistisyydestään ja Skipperin pillerien pökerryttämä, lievää lattarirytmiikkaakin omaava "Bop Pills"... No, kai nimikin sen kertoo ja mistään asperiineista ei ole kyse. Kolmas rockabilly on georgialaisen Lonnie Allenin ainokaiseksi jäänyt, sinkulta Val-Hill 1005 kammettu erinomainen, tarttuva ja arpinen B3.

A1 ja B6 ovat myös muilta kokoelmilta tuttuja. Esityksissä on halpaa vetoa, roskakori-otetta. Kai Rayn biisi omaa piukkaa kitaraa ja omituista brrrrrrrräystä, sinkulta Brite Star 2264. "Sinners" varoittelee meitä erehtymästä mieron tielle, kappaleen ääripäissä kuullaan käsittämätöntä vinkaisuspiraalia (saha?). "If you ain't right you're gonna go down there"... Sinkulta Band Box 251. Ellien Greenwich / Jeff Barry -tiimin alkuperäinen "Hanky Panky" Jubilee-kiekolta on perin kiintoisa, ainakaan itse en ole aiemmin ollut sitä kokoelmilla nähnyt ja Ellie laulaa duettoa itsensä kanssa Jefferoonien hoidellessa muut vempaimet. Pidän Tommy James & The Shondellsin hittiversiota onnistuneempana.

Fendermen lienee tuttu, toinen keskilännen partio Readymen paukuttaa eläimellisen luennan A6:sta, kiekolta Bangar 655 ja vuodelta -65. "Laulaja" lienee viettänyt aikaansa eläintarhan gorilla-osastolla. Salt Lake Citystä, kiekolta GRC 104 tuleva frat-biisi "Booze Party" oli Bobby Wootenin tuottama luenta "Drinkin' Wine Spodeodee'sta" (kertosäkeeltään). Tämä lienee sitten Utahin joulua, olihan kääntösivu "Sleigh Bell Rock". "First you fill it up / then you drink it down", ehdottelee solisti, joka tuntuu olevan aika tokkurassa, joskin ehtii huikata ennen soolonpoikasta "Let's drink a little now!". Juovuttava piiritanssi muovikuusen ympärillä. LP mainitsee tekijäksi "unknown", single H. Schneider.

"What Is A Fisterris?"... Mistä minä tiedän, ottakaa itse Jokerin jorinasta tolkkua. Tämä lienee paremmin dj:nä tunnetun miehen ainoa levy, jonkinlaiseen Berryn "Wee Wee Hours" -rytmiin poristu sanaleikki isällisellä äänellä. Jokerin oikea nimi oli Pete Myers, myös Mad Daddyna tunnettu ja hän eli kultavuotensa 50-luvulla soittaen ohjelmissaan r&b:tä "Wavy Gravy" -musiikkina. Hän puhui paikoin kuin huutokauppameklari, teki tempauksia (hyppäsi mm. laskuvarjolla järveen) ja mies ei sopeutunut uudistuneeseen dj-touhuun, ampuen päänsä tohjoksi New Yorkissa 1968.

Juupa juu, 11 oli ennestään tuttuja, "uutuus"-saldo jäi näin miniksi ja ainakin vol. 6 tulee. Sillä lienee sitten Lee Dresser & Krazy Katsin "Beat Out My Love", Burnettejen "Tear It Up", Little Willie Johnin "Fever" ja Jim Lowen "Green Door" jne. Cramps-faneja ja rokkareita tämä LP tuntuisi kiinnostavan. Lisäksi erikoisuuksien ystävillekin on kopattavaa, mutta entäpä muut?

Koosteena naseva, hauskakin, yleisarvosana tyydyttävä plussa – ja onhan tätä tullut soiteltua puuhien lomassa, joten miellyttänee hääräilijöitä.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 4/1991)

AT THE PARTY! – 16 Rompin' Stompin' Lease Breakin' Tunes
(Candy 001) -86
A (1) The Saxons - Camel Walk (2) Dee Clark - 24 Boyfriends (3) Scott Wood - Chicken Rock (4) Casanova Jr - Sally Mae (5) Doc & Harvey - Oh Baby (6) The Rock-A-Bouts - She's A Fat Girl (7) The Schooners - Viddle Biddly Baby (8) Les Sabres - Stand By
B (1) Rex Garvin & Mighty Cravers - Emulsified (2) The Terrifics - Loco (3) The Premiers - Hey Miss Fancy (4) Bobby & the Bengals - Double Rock (5) Lord Dent & his Invaders - Wolf Call (6) Pretty Boy - Bip Bop Bip (7) Big Sambo & his House Wreckers - At The Party (8) The Territones - Go

TOO MUCH GOIN' ON! – 16 Yellpin' Scalpin' Pow-Wowing Tunes
(Candy 002) -88
A (1) Mickey Lee Lane - The Zoo (2) The Hollywood Vines - When Johnny Comes Slidin' Home (3) Joe McCoy & his Real McCoys - Too Much Goin' On (4) The Monorays - What's Your Name? (5) Red (Hot) Russell - Pedro Joe (6) The Hollywood Flames - Strollin' On The Beach (7) Fred Hughes - Shout Mama Linda (8) The Original Starfires - Fender Bender
B (1) Geraldine - Ole Miss Down Beats (2) The Blonde Bomber - Strollie Bun (3) The Hollywood Vines - Cruisin' (4) Buddy Sharpe & the Shakers - Fat Mama Twist (5) Danny Zella & his Zell Rocks - Black Sax (6) Ervin Rucker & the Blues Nighthawks Orch. - Done Done The Slop (7) The Dial Tones - Chicago Bird (8) The Creeps - The Whip

Iäkkäät takaumat BN:ssä eivät ole luonnottomia. Yleensä johonkin palstoilla tsekkaamatta jääneeseen levyyn palataan vain, jos siihen on erityistä aihetta tai levyillä on muualta tavoittamattomissa olevia kiintokankeja.

Onhan näitä USA:laisen Candy-merkin bootlegejä vuosien kuluttaessa tullut elämöityä. Levyjen ulkoasu on mitä on: infona kappaleluettelo ja vihjeenä käyttömiljööseen muutama hurvitus- ja tissikuva. Ideana on pakanallisten kekkereiden ryyditys, ilonpito ja pöhköily. Jos pään työntää koostumaan kylmäverisesti, seuraa halu sihauttaa kruunukorkki auki ja heiluttaa raajoja.

Väkeviä juomia ei tarvita, siksi väkevää ja vietävän neropattista on levyjen 50- ja 60-luvuilta tuleva kekkerikastike. Potentiaalista kokemusta levyistä rapujuhlien siivittäjänä tosin minullakin on, mutta olenko joskus pitänyt ravuista? Yhtä paljon kuin ravut minusta...

Namu-merkin sedät ymmärtävät ainakin sen, että bileissä maksimaalisimman reippailun aikaansaavat mustat esiintyjät, saksofonit ja muutama weirdo-numero. Nyt matsku on mustanhuutavaa, saksofonit tihkuvasti töriseviä ja katiskaan ei ole mennyt ainuttakaan hidasta esitystä. Hiki lentää, kolladiumimmat aineet eivät.

Instrumentaaleja on 6 kpl / LP, kaikki jämeriä ja tarttuvia lukuun ottamatta Hollywood Vinesin ajantappoautoilua "Cruisin'". Heidänkin toinen kappaleensa on sitten varsinainen suttura, jota hypitään slide-tanssin tahdissa.

Kohdistetaan "At The Party" -levyyn. Instroista (A1, 3, 8, B2, 5, 8) järein on Loordi Lommon painostavan maaninen ulvonta B5; fonit pauhaavat matalalta täryyttäen. Muista sen verran, että eksotiikkaakaan ei ole unohdettu ja joku raakkujakin (A3) siellä lentelee.

Little Richard -maiset rutistukset hoitavat Dee Clark, Casanova Jr ja Pretty Boy (Don Covay; taustalla Riku & The Upsetters). Näistä Casanovan 1957 kirkumoitu Port 7001 -kiekolta tuleva "Sally Mae" oli minulle aiemmin tuntematon – liekö naistennarraajan ainoa levy... hänhän hihkuu mm. että "Sally Mae, baby you upset my heart!". Raisu ratuleipä-ääni Casarilla on. A6-7 ovat hulppeita, joskin jo muilta levyiltä tuttuja esityksiä. A6:lla aiheena on lupsakka tyttö ja myös Four Loversin levyttämä A7 kävisi mojovasti humalaisen henkilön kommunikointikyvyn testaamiseen. Rex Garvin tuntuu tällä soulahtavalla tanssistompperillaan olevan hieman väärissä bileissä ja Premiersin puulatikkoäänite on niin onneton, että hymyilyttää.

Levyn kiinnostavimmat urat ovat A5 ja B7. Doc & Harveyn spurtti on vuodelta 1964, kuulostaen n. 5 vuotta varhaisemmalta. Lyriikat koostuvat sanoista "oh baby" ja sitä käristetään, ujelletaan ja hihkutaan eri sävelkorkeuksista, Doc oikein rohisee, Harvey vaikuttaa sopraanoksi leikatulta poikaselta. Levyn tempo on uskomaton ja esitys kiteyttää sen tosion, että yksinkertaisuus on kaunista, mutta sitä enemmän mukaan imaisevaa. Niin ällistyttävältä kuin se tuntuukin, tässä esityksessä on sitä jotakin! Mielenkiintoisemmaksi asian tekee se, että levy oli duon ainoa, ilmestyi jämä-merkiksi jääneellä Phil Spectorin Annettella (1002) ja itse luulin esittäjiä mustaihoisiksi. Sinkun etiketissä esittäjiksi mainittiin Harvey & Doc & The Dwellers. Niinpä niin, arvasitte nappiin: kyseessä on Phil Harvey Spector ja Doc Pomus!!! Mahtoi olla lystiä!!

"At The Party" oli James Youngin eli Big Sambon ja The House Wreckersin ensimmäinen single, Eric-merkillä vuonna -62. Sambo oli tosin bändeineen soittanut 1960 taustalla suositun dj:n Jim Scottin Aura-kiekolle, joka julkaistiin nimellä DOodie Woo ja oli pornokauppiasparin Roy Amesin ja Roy Rushin rahoittama. No, onhan ainakin Amesilla ennenkin mennyt pieleen... Liekö enää pornobisnestäkään? Sambo oli muhkeankokoinen musta saksofonisti, joka oli soitellut Port Arthurin ja Houstonin seuduilla bändeissä jo 40-luvun lopulta lähtien. "At The Party" on varsin veikeä bile-pala, lopun saksofonisoolo on tosin lähes triviaalinen, mutta lyriikoissa kuvataan tunnelmaa hersyvästi ja Sambolla on roheltavan nokinen ääni. Hänen taipaleensa populaarimusiikin nuhruisessa maastossa on neekereille tyyppiesimerkki: "At The Party'n" noustessa Houstonin listaykköseksi se alkoi murtautua Billboardiinkin, mutta NAACP:n pojat torpedoivat levyn menekkimahdollisuudet radioasemille suunnatuilla myllykirjeillään mainiten syyksi "racial overtones"! Esittäjän nimi (Sambo) oli osatekijä sekin, ja itse asiassa Sambo sai häipyä Teksasista kaksinnaimissyytteen vuoksi. Hän levytti toisella tyylillä käyttäen ilmeisesti oikeata James Young -nimeään, joitakin levyjä syntyi, mutta suuremmitta huomioitta. 80-luvulla hän palasi Teksasiin, Port Arthuriin ja aloitti bändin kanssa klubikeikat alkaen saavuttaa suosiota, mutta 1983 iski sydänkohtaus hänen auttaessaan sammuneen keikka-auton käyntiin työntämisessä. Iloinen mielikuva hänestä jäi, ei tosin sillä tapaa "iloinen", kuin se takavuosien Sampo-yhtiöiden mainos... Muistattehan, "Sambooh... hah hah hah hah..."?

"Too Much Goin' On" kertoo olevansa "At The Party Too". Nyt esitysten perään on pantu hihanuoteiksi tanssinimike, jota tulisi jorata itse kunkin biisin takomona. Esim. nimikappale on ponya, jne. Tosin B8:lle ei ole keksitty tanssinimikettä, eikä lainkaan ihmetytä, mutta miksiköhän B3 on muka camel walkia, kun edellisen LP:n "Camel Walk" -niminen instro oli aivan muuta, lähinnä karavaanimainen mullahtelu. Instro-reen muodostavat A2, 4, 8 ja B3, 5 ja 8. Taustahulinaa näilläkin kuuluu, mutta sanopa sitä lauluksi. A4:stä (stroll) odotin kylläkin laulupalaa, mutta hieman tyhjäkäyvä instrohan tämä on ja A8:lla piristää mm. mandoliini. Danny Zellan "Black Sax" (conga line) on eksoottinen, Afrikkaan viittaava puristus, mutta... niin, mikä se tämä "The Whip" on. Juu, ruoska, mutta erittäin kipeä: kai tätä noveltynä voi pitää, mutta tervejärkisille tämä voi olla liikaa, sillä esitys on sadistinen. "Anything but the whip", tuhertaa ilmeisesti uhrina oleva neitonen, johon piiskamestari pirullisen viekkaasti: "anything???". Liekö sama huurupää, joka hoitaa molemmat henkilöhahmot? Kaiken huipuksi kappale tuntuu loppuvan, mutta muuttuukin kammottavaksi karusellihölkäksi! Varsinainen weirdo-esitys.

Parhaat lauletut party-palat ovat A1, 6, 7 ja B7, jossa on aivan hulvaton meno. Lieköhän A7:n esittävä Fred Hughes sama sittemmin soulin parissa mm. Vee-Jaylla tatsannut mies? Ilmeisesti, tämä kappale on kannen mukaan muuten stupiditya. Nimikappale puolestaan nytkyttää joltisenkin kuopassa, ja pitäähän niitä Little Richard -kirkujia tälläkin levyllä olla. Nyt äänijänteitään raastavat Blonde Bomber ja Buddy Sharpe. Red (Hot) Russellin rumba A5 on meksikolaissävytteinen rajanpintatuulahdus, hyvinkin hauska (ja niin monilla muillakin levyillä jo oleva) kertomus. Samanlaista värettä on B1:ssä, joka lienee strippari-mamboa. Sävelmä muistuttaa "Glendoraa" eli "Ikkunaprinsessaa"...

Vieläkö minun pitää näistä jotain vuolla? Ei kai sentään, eihän?

Niinpä niin, levyt ovat yhä saatavilla, kumpikin sopii jytäkemujen taustalle, mutta kestää myös kotikuuntelua. Musiikkia paikkoihin, jossa grilli on aina kuumana, sinne missä järeän sipulipihvin rasva tirahtelee ja missä tapaamme toisiamme – ratsian pelosta huolimatta. Tällainen tolkuton hyppely käy voimille ja huilaushetkiin on valittava toiset levyt, mutta taas paussin jälkeen: niille main, missä säpisee. Sellaista musiikkia, joka ei pelasta sieluja.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 4/1991)

THE BOOTS
Funky Road
(Euros SIN 1068) -91
A (1) Keep Hurry (2) Dance Like Fools (3) Stay Home (4) I Can't (5) Funky Road
B (1) I'm So Lazy (2) Get Down (3) Baby You Go Crazy (About My Style) (4) One Night (5) I'm Burning

Sanat kuten "rehti", "jalo" ja varsinkin "juurekas" ovat kokeneet konkurssin kansan kielessä. Syötettyinä milloin mihinkin joutavaan yhtälöön niiden kanssa peilaillessa ajatuksen taustapeilissä lippoaa karaoke-maisesti sananparsi "parta ei pahalle kasva, turpajouhet joutavalle". Uskon yhä, että yleisö tunnistaa rehellisyyden ja palkitsee. Mikäli se on kyllin kyvykäs ja harras sitä sykittämään. Tuntuu vain yhä enemmän siltä, ettei se ole. On vain päitä, joita on koeteltu juustohöylällä. Mihin unohtuivat korvat?

Boots-yhtye on parhaimmillaan keikalla. Turhia säikkymättä, vaikka saappaan kärjessä töröttäisikin ruskea möykäle. Tähti-eleettömänä, mutta – iso sniff – levyllä puolitiehen jäävänä. Sinänsä murhe, koskei meilläpäin ennakkoluulottomasti rohjeta sekoitella musiikkijuurakkoa, varsinkaan, kun kyseessä on perinteisiin r&b-aineksiin sitoutunut aines. Mehän ne nimet asioille keksimme, jotta voimme puhua niistä ja jottemme pelkäisi tuntematonta, nimeämätöntä. Millä nimikkeellä te Bootsia kohtelette? Kumpparitko vai lenkkarit? Kenkätyylejä on saappaassaan monta, eikä saapas ole tyhmä. Kalossi on talsinut varsinkin ns. pub-rockin ja Duck DeLuxe / Dr. Feelgood -tyylisen britti-matineansa, selvin kengin. Sitten debyytti-LP:nsä (ks. BN 1/90) on puristunut pari singleä ja nyt "Funky Road". Kokoonpano on entisenlainen, Satu vain on tuonut lisäyksen kosketinsoittajana. Vissi henki on päällä, mutta se rientelee hieman päättömästi pitkin levyä huutolaispojan tavoin. Kitaristi-solisti Jarmo Heikkinen on kitaristina hieno, hän höylää "siihen tyyliin" kautta levyn ja omakohtaisesti tuo seikka on levyn mukavinta kuultavaa. Laulajana hän tuo mieleen kuitenkin Amerikan sijasta Äkäslompolon. Jarmo on kynäillyt myös kaikki kappaleet.

Bootsin "Funky Road" on hyvin paljon se levykannen mutkainen metsätie menneestä Suomesta, jonne americanoa alkoi työntyä vain pikkurillillä. Useiden kappaleiden mieleenjuopuvat, kekseliäät kertosäkeet purevat. Aiemmalla albumilla niitä ei tässä mittakaavassa ollut, ja suosikkini "Dance Like Fools" käyköön esimerkkinä. Oikein rento, mutta näpäsyttävä ja ikäänkuin Mississippiä pitkin valuva laulu. "Get Down" taas tuo mieleen Gun Clubin slidelaarauksineen, ehta preerian coyote-laulu. B-sivun kaksi viimeistä kappaletta ovat myös varsin häijyjä, paikoin kaleidoskooppisiakin. Perinteistä bluesia tässä ei kuulla, mutta Bootsin näkittävää, lokeroimatonta messevyyttä. Yhtyeen olisi kuitenkin saatava kunnon tuottaja. Nyt James Hendersonin ja äänittäjän "luomat" soundit ovat kuin sillipurkista. Ei siis mullistava, perfekti tai häikäiseväkään levy, mutta saappaat on tehty tallaamaan. Niitä pitäisi myös välillä lankata. Omalla tavallaan jännittävää ja maistuvaakin musiikkia maa-tasolta, prameilematta. Keskenmenon katku kuitenkin vaivaa.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 4/1991)

VEETI & THE VELVETS
The Singles Collection
(Seal On Velvet VELVET 5) -91
A (1) Pain (2) Chime Of Blue Bells (3) King Creole (4) God
B (1) Violent Love (2) Working Man (3) Proud Mary (4) Whole Lotta Money

Oulun korkeudelta tämä näytti etelän sisäpiirijutulta. Mutta annas olla, levy soi. Olkoon mikä tahansa juttu, tämä on ennen muuta ainutlaatuinen teko Suomessa. Monta suomalaista lauluyhtyettä voitte nimetä, kun kyseessä on doowop? Ei kelpaa Four Cats, ei Teenagers tai ne muut Suosikin "rock-kuningas" -kisoista jätöksensä Rockin'-merkille jättäneet yhtyeet. Jam Rock Band on yrittänyt saralla, ei suuremmin onnistumalla.

Hesalainen Veeti & The Velvets on syntynyt ilmeisesti klubeissa. Veeti, Sam The Man, Duke ja Sasu W. laulavat varsin hienosti yhteen. Mini-LP:n kappaleista vain kolme on lainaa ja niistä acappellana koetettu "King Creole" ja CCR:n "Proud Mary" eivät vielä kulje. Miten olisi treenit kylppäreissä ja alikulkutunneleissa? Kolmas laina, "Violent Love" on varmasti monien suosikki, mutta minusta tempo on hivenen liian nopea. Biisi on muuten merkitty Otis Rushin nimiin, vaikka ainakin minä ja Ritvanen tiedämme, että Willie Dixonin Big Three Triohan tämän teki jo 1951 (Okeh 6807). Sinänsä lystikäs versio kuitenkin, ja niin tässä kuin kautta levyn tuntuu New Yorkin Queensista ja Bronxista kotoisin olleiden lauluyhtyeiden (Crests, Belmonts) vaikutus.

Komeimmat kappaleet ovat suosikkini "Pain", jossa Sam The Man laulaa sooloa Veetin sijaan sekä "God", varsin "musta" levytys, jossa on satamien savua. "Chime Of Blue Bells" on vetreä, näitä railakkaita "hum-ba-duuba-vaa" -hehkutuksia sisältävä kappale ja "Whole Lotta Money" kaunis, tussahtelevan vispilärummun tukema haikaus nostalgisine "uikkuäänineen". "Working Man" jää jankuttamaan, Veeti soittaa huuliharppua. Muutamissa kappaleissa on taustamuusikoita, erittäin minimaalisesti ja erittäin 50-luvun aikaisilta kuulostaen. Rummut esmes ovat "Violent Love'ssa" kuten silloin ennen. He lienevät asianharrastajia, tietävät olevansa taustalla. Basso, rytmikitara, tenorisaksofoni ja rummut, that's all.

Levyn tuottaja (tämä on Sielun Veljien levymerkillä) Jukka Orma piti tätä Soundin haastattelussa (5/91) "taivaallisena" ja vihkiytyneelle työlleen "siunauksen antavana". Totta; jos Veeti & The Velvets olisi valjastettu jonkun muun yhtiön anukseen, heistä olisi muokattu pikemminkin Topi Sorsakoski ja The Four Cats. "Rakkaus, intohimo, sydänsurut, pettymykset ja elämän riemu on kuultavissa ja tunnettavissa sielussa läpi levyn", englanninkielisissä kansiteksteissä kerrotaan. Eipä minulla tuohon lisättävää ole. Suomalaisten tekemänä tällaista ei ole ennen kuultu, tiedä sitten miten vanhojen lauluyhtyeiden diggarit tähän suhtautuvat. Toivottavasti eivät kyynisesti, ja vaikka minustakin Veeti & The Velvetsin on vielä treenattava (balladejahan he eivät vielä kykynsä tuntien esitä – ainakaan tällä levyllä), tämä on historiallinen levytys. "Pain", tuskansekainen ilo, ja syntyykö Härmään enemmänkin doowop-porukoita? Juroon luonteeseemmehan se ei oikein sovi, kuin vasta tuoppien jälkeen. Kuitenkin, hieno ja näissä oloissa poikkeuksellinen levytys. Toivottavasti ei jää yhtyeen ainoaksi.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 4/1991)

"SINKULLA PÄÄHÄN"

THE GREAT GAYLORD WITH THE A-BONES
(Norton 45-007) -91
Squat With Me Baby / Do De Squat

Musta mies, New Yorkista, taustalla The A-Bones, tyylinä 50-luvun mallinen musta (sic) r&b-Rock'n'Roll. Siinä tiedonrippeet. Heppu on irrottelija, pyrkii saamaan kuulijatkin ilosta hehkuviksi. Pelle? Ei, lähin vertauskuva on Bostonin pomeranssi, Barrence Whitfield erotuksella, että Barrence on parempi solisti – tämä "Squatin Sulttaani", Suuri Gaylord lähinnä rohisee, mutta perhana vie, saa svengaamaan! Squat (= istua kyykkyasennossa, kyykkiä, kököttää, kyyristellä...) on hupahepen bisnes, takakannessa hän tanssii ison mollamaijan kanssa. A-puolella ryvetään rajussa temmossa saksofonin meiskatessa. B-sivu muistuttaa Jimmy McCracklinin hittiä "The Walk" ollen siis hitaampi kököttely. Kummankin kappaleen sanoitukset kertovat squatin monipuolisuudesta. Kyllä näistä ilo irtoaa, mikäli rock & rollista diggaa. Osoittaapa tämä senkin, että vielä on oikealla tavalla hourahtaneita mustiakin, eikä pelkkiä hiphop- ja rap-mättääjiä. Saapa nähdä, mouruaako Gaylord enemmänkin levylle? Jos hän esittäisi hitaan biisin, tämän sinkun perusteella hankkisin korvatulpat, mutta tässähän ei hidastella. Kokeile ja ällisty tai pillastu. "Hellooooo, girls!"...

THE A-BONES
(Norton 45-008) -91
Button Nose / I'm Snowed

New Yorkista roihahtaa! Billy Miller (vcl), Bruce Bennett (gtr), Marcus The Carcass (bs), Lars Espensen (sax) ja Miriam Linna (dms, vcl) omistautuvat amerikkalaisen rock & rollin soittamiselle. Takana on mini-LP ja LP. Rajulla voimalla mennään, sopii lähinnä juhlahumun piristeeksi. Saksofoni on tuonut tarvittua lisäväriä bändille, kuin sinappia käristemakkaran päälle. Se ei tosin törise B-sivun Joe South -coverilla, jonka Miriam Linna laulaa hieman hontelosti, Billyn pölhöbassoillessa takana. Biisiä ei löydy 1.4. julkaistulta "The Life Of Riley" -albumilta. A-puolella rutistetaan niin että kekäleitä lentää. Billy tunkeutuu turpaan raa'alla voimalla ja rasvaisella uholla. Nyanssit ovat jäätyneet nappikauppaan ja tämä edesmenneen Benny Joyn ohjelmistosta napsittu kappale toimii hyvin; juuri mainitun fonin ansiosta. Yhtyeen laulajiin liittyy olennaisesti Norton-merkki ja Kicks-lehti, rock & rollin pipliaksikin sanottu möhkäle. Rankkaa, hubcab-rock & rollia karskeille korville. Etukannen kuva on miesväen makuun.

Teksti: Marko Tapio
(julkaistu BN-numerossa 4/1991)

IN MEMORIAM: MARKO TAPIO 1967-1991
Teksti: Juhani Ritvanen
(julkaistu BN-numerossa 6/1991)

Tyrmistyneinä kuulimme syyskuun puolivälin tienoilla huhupuheen luonteisen uutisen, että Oulussa asustava ja ahkerasti BN:ään kynäillyt Marko Tapio olisi ollut osallisena auto-onnettomuudessa ja joutunut sairaalahoitoon. Vielä järkyttyneempiä olimme, kun kuukautta myöhemmin alkoi kiertää uusi huhu, jonka mukaan mies olisi menehtynyt vammoihinsa. Ja tämä on nyt varmistunut todeksi.

Tuntuu tietysti näin jälkikäteen aika karmealta, ettemme ottaneet asiasta tarkempaa selkoa, mutta tällaistahan se on – Oulu ja Helsinki tuntuvat joskus olevan kovin etäällä toisistaan. Kukaan BN:n toimituskunnasta ei oikeastaan Markoa tuntenut – itse juttelin kerran hänen kanssaan puhelimessa ja tapasimme ohimennen viime kesän Puistobluesin tungoksessa. Markon tekstiensä mukana lähettämistä kirjelappusista kuten myös itse teksteistä pystyi kyllä päättelemään, että hänellä oli varsin hersyvä ja omalaatuinen huumorintaju, ja kaikki Markon tekstejä lukeneet lienevät havainneet, että nuoreksi mieheksi hänen tietomääränsä toimialamme musiikista oli huikea. Kuvaavaa on, että T.J. Malin ohimennen lausahti luettuaan Markon täydennyksen hänen artikkeliinsa jotain sen suuntaista, että "se Tapiohan on tämmöinen meidän ikäinen kundi vai?". Malinin äimistys oli suuri, kun kerroin, että Markolla on ikää 23 vuotta, ei lähelläkään meitä muita, jotka olemme kahden puolen neljänkympin ikäpyykkiä.

Onnettomuus tapahtui 3.9., jolloin Marko jäi aamulla työmatkallaan auton yliajamaksi. Hän oli sairaalassa tietääkseni koko ajan, vieläpä teho-osastolla, kunnes elämänlanka hiipui 7.10. Markohan piti käsittääkseni BN:ää "sivutoimena" kirjoittelussaan, hän teki enemmän juttuja suomalaisille rock & rollin pienlehdille, ja ihmetellä vain täytyy hänen energiaansa. BN:n avustajana hän ehti olla vain parisen vuotta, mutta hänen lähettämänsä teksti oli määrältään ja laadultaan ällistyttävä. Ja minun käsittääkseni hän kirjoitti erittäin nopeasti, mitä ainakin minä arvostan suuresti, itseltäni kun kirjoittelu sujuu vuosi vuodelta kankeammin ja hitaammin.

BN:n palstoille jäi melkoinen aukko, kun Markon ilotulitusmaiset tekstit nyt jäävät sieltä pois. Kaikki materiaali on nimittäin käytetty, ja todettakoon tässä varmuuden vuoksi, että viime BN:n (5/91) Jerry Byrne -otsikointi ei ollut minkäänlaista sairasta huumoria toimituksen taholta. Marko oli lähettänyt jutun otsikoineen päivineeen kai jo vuoden -90 puolella, mutta sovimme, että "ajattomana" materiaalina se julkaistaan sitten, kun sopiva väli ajankohtaisemmilta aiheilta jää. Ja kun kuulimme suruviestin oli lehti jo painossa – muuten ehkä olisimme muuttaneet otsikointia; tuskinpa Marko sitä kuitenkaan olisi itse halunnut!

Pientähän tämä tietysti on Markon omaisten ja ystävien surun rinnalla, mutta kyllä sekin tuntuu todella pahalta, että meitä mustan musiikin harrastajia ja siitä kirjoittavia tällä lailla karsitaan, ja vielä kaikkein nuorimmasta ja kyvykkäimmästä päästä.

IN MEMORIAM: MARKO TAPIO 28.8.1967 - 7.10.1991
Teksti: Kyösti Mäkinen
(julkaistu alunperin Too Much Noise -lehden numerossa 4/1991, uudelleenkäyttö kirjoittajan luvalla)

Viime numerossa kerroin Oulun kirjeenvaihtajamme Marko Tapion olleen osallisena auto-onnettomuudessa. Samana päivänä kun tuo numero ilmestyi, sain Pink Thunderbirdin päätoimittaja Masu Ijakselta puhelinsoiton, jossa hän kertoi Markon kuolleen. Viesti tyrmistytti minut totaalisesti varsinkin, kun hieman aiemmin Masun kanssa oli ollut puhetta, että Marko on koko ajan paranemaan päin. Mieli oli pari päivää todella alamaissa, vaikka en Markoa kunnolla tuntenut kuin hänen kirjeidensä kautta. Tapasin hänet vain kerran Vuolteensillalla, mikä oikeastaan ihmetyttää. Kävimmehän me siellä molemmat, mutta satuimme vain bileisiin eri kertoina.

Onnettomuus sattui 3.9. Markon ollessa työmatkalla. Hän jäi auojatiellä auton yliajamaksi. Hänet kiidätettiin OYKSin teho-osastolle, jossa lääkärit saivat hänet elvytettyä. Markon kunto parani jopa siinä määrin, että hän pääsi teho-osastolta. Kuitenkin yllättäen 7.10. Markon elämän lanka hiipui. En tarkkaan tiedä, mikä sitten kuoleman aiheutti, mutta se tuntuu jotenkin merkityksettömältä tiedolta, koska se ei tuo Markoa takaisin.

Marko Tapion ura Too Much Noisessa jäi suhteellisen lyhyeksi. Vajaan pari vuotta kestäneen periodin aikana Markosta kehkeytyi kuitenkin Too Much Noisen kantava voima ja juttuja julkaistiin todella paljon. Ensimmäiset jutut ilmestyivät numerossa 2/89=25. Heti ensimmäisissä teksteissä oli havaittavissa Markolle ominainen hersyvä tyyli ja ehkäpä hieman omalaatuinen huumorintaju. Marko oli kirjoitellut jo vuosia Pink Thunderbirdiin, jossa hänen tekstinsä olivat vieläkin vallattomampia. Alkuun yritin hieman hillitä miestä tuottavuuden suhteen ja opastaa siistimään kirjoitustyyliä, mutta minkäs teit. Marko lähetti juttuja enemmän kuin ehdimme latoa lehteen. (Noin periaatteessa, sillä tulihan lehteen toki muidenkin tekstejä.) Usein tuli ihmeteltyä sitä intoa, millä Marko juttuja teki ja pohdiskeltua, millaisen työmäärän sen on täytynyt viedä. Markon juttuja on vielä jonkin verran julkaisematta. Koska Too Much Noisen taru loppuu tähän numeroon, tullaan Markon juttuja julkistamaan Rumble-lehdessä.

Päivänä jolloin Marko haudattiin (19.10.), laski lämpötila Oulussa ensimmäistä kertaa nollan tienoille ja satoi lunta.