HONEY AALTONEN 1960–2022
Suomalaisen juurimusiikin kantava voima on poissa
Honey Aaltonen vuonna 2014 (c) Leif Laaksonen
Finnish Blues Societyn ja Blues Newsin yhtenä kantavana voimana yli 30 vuoden ajan toiminut Isko Kaleva Honey Aaltonen kuoli Helsingissä 29.10.2022. Hän oli 62-vuotias, syntynyt Marttilassa 9. helmikuuta 1960.
Honey Aaltonen tunnetaan paitsi FBS/BN-aktiivina, etenkin ansiokkaasta ja monipuolisesta urastaan blues- ja roots-musiikin parissa, mm. muusikkona, tuottajana, säveltäjänä, kirjailijana sekä musiikkitoimittajana. Honey oli laaja-alaisemminkin intohimoinen musiikkimies, levykeräilijä, varsinainen bluesin tietopankki – ja Hurriganes-yhtyeen vannoutunut ihailija. Viime mainitusta esimerkkeinä ovat paitsi hänen kirjoittamansa teokset Cisse Häkkisestä (Johnny Kniga 2011) ja Hurriganesista (Johnny Kniga 2002, yhdessä Vesa Kontiaisen ja Kjell Starckin kanssa), myös virallisesti aktiivikäyttöön ottamansa etunimi Honey, joka pohjautuu Hurriganesin Suomessa v. 1974 tunnetuksi tekemään Little Richardin sävellykseen True Fine Mama (1957). Ensimmäisen varsinaisen juttunsa Blues Newsiin hän kirjoitti vuonna 1993 suosikki-blues-artististaan John Lee Hookerista. Sittemmin Honeyn naseva ja humoristinen toimittajakynä tuli tutuksi myös lukuisista muista musiikkiartikkeleista ja levyarvioista, Blues Newsin ohella mm. Rytmi-lehdessä. Radiotoimittajana Honey niitti suosiota mm. Yleisradion ja Radio Cityn erikoisohjelmien välityksellä, tuottajana hän ansioitui kotimaista bluesia esitelleiden Blue North -kokoelmien lisäksi mm. Sepi Kumpulaisen läpimurtolevytyksillä 1990-luvun alussa ja Knucklebone Oscarin esikoispitkäsoitolla 1996.
Honey Aaltonen aloitti rumpujen soiton 13-vuotiaana ja toimi elämänsä aikana monissa yhtyeissä rumpalina. Näitä olivat mm. Tortilla Flat, Big Bertha & The Bulldozers, Tina Bednoff & The Cocktailers, U-Bayou, Cat Lee & Co. ja Teendreams. Monet muistavat hänet vuosikymmenien varrelta erityisesti keskeisenä hahmona helsinkiläisen Fennica-levykaupan tiskin takaa. Honey vaikutti monien musiikin parissa eri tavoin toimineiden elämään myös arvostettuna mentorina; määrätietoisin, mutta samalla lempein ja humoristisinkin ottein hän opasti blues-roots-musiikin äärelle ja näytti asiantuntevasti suuntaa ja antoi aineksia lukuisille alan harrastajille sekä jo aktiiveille että tuleville musiikkialan ammattilaisille. Tätä vaikutusta on muisteltu lämpimin sanoin myös sosiaalisessa mediassa.
Räätälöity tiikeritakki ja hawaii-paidat ulkoisina tunnusmerkkeinään Honey oli aktiivisen sosiaalisen toimintansa johdosta tuttu näky paitsi esiintymislavoilla, myös niiden ulkopuolella. Julkikuvassaan ja yksityiselämässään aina lämminhenkinen ja helposti lähestyttävä Honey Aaltonen jätti kiistatta arvostetun sekä pysyvän muistojäljen Suomen blues-rootskenttään. Häntä jää kaipaamaan siskon ja vanhempien ohella poikkeuksellisen laaja ystävä-, kollega- ja tuttavapiiri kautta maan. Honey oli Honey loppuun asti. Hänen vielä viimeisinä päivinään sairasvuoteelta kuulunutta tunnuslausettaan mukaillen: Happy Rock’n’Roll, Honey – ainutkertaiset jälkesi jäävät elämään!
Maiju Lasola
(julkaistu BN-numerossa 6/2022 sekä Helsingin Sanomissa 15.11.2022.)
Bluesia, rhythm’n’bluesia ja rock’n’rollia
Tutustuin Honey Aaltoseen jo kouluvuosina. Hän soitti ja treenasi Rita Hayworth -nimisessä koulubändissä Norssissa. Sitten tavattiin musiikin merkeissä ensimmäisillä Puistoblues-festivaaleilla Järvenpäässä vuonna 1978 ja 1979 sekä Elmupolin klubissa, jossa esiintyi Chicago Overcoat. Juteltiin musiikista ja löydettiin paljon yhteisiä bluessuosikkeja ja -bändejä.
Olin jammannut luokkakaverieni kitaristi Jukka ”Ice Cream” Anttilan ja basisti Jari Seppälän sekä kitaristi Jouko Kopomaan kanssa Moonshine Blues Bandin nimellä. Honeyllä oli samoihin aikoihin 1978–79 Mikko ”Smokey” Suhosen ja muiden kanssa jo Tortilla Flat Blues Band. Sitten tuli yo-kirjoitukset ja sitä seurannut varusmiespalvelus. Sovittiin kuitenkin, että treenataan pikku setti Honeyn ja Moonshine Blues Bandin kanssa ja mennään Puistobluesiin Diggareiden bileisiin Hummerin jameihin vuonna 1980. Setissä taisi olla Paul Butterfieldin ja Junior Wellsin biisejä. Jameissa oli myös kokeneempia muusikoita mm. Chicago Overcoatista ja Hojas-bändistä – Suomi-blueslegendoja. Me herätimme huomiota ainakin volyymilla – Honeyhan oli tuohon aikaan jo rutinoitunut rockrumpali ja tatsi oli hänellä keskimääräistä kovempi. Jamien jälkeen sovittiin, että jatketaan syksyllä, kun inttikuviot on ohi.
Down Home Boys vuonna 1985: Kari Johansson, Kari kempas, Honey Aaltonen (c) Reijo Hannonen
Syksyllä treenattiin Roihuvuoressa ja mukaan tulivat Smokey Suhonen ja Sami Järvinen. Myöhemmin treenattiin Herttoniemen Kettukerholla ja soitettiin heidän tilaisuuksissaan. Lämmittelykeikkojakin oli muutamia, mm. Pave’s Mistakes -bändille. Nuorisobändikisoissa Tortilla Flat voitti oman skabansa ja pääsi viiden muun bändin kanssa Kulttuuritalolle esiintymään.
Honey löysi shufflekompin backbeatin rinnalle, kun ryhdyttiin funtsimaan, miten saamme erilaiset biisit toimimaan. Shufflesta tuli myöhemmin Honeyn tavaramerkki. Treenattiin ja Tortilla Flat teki keikkoja tasaiseen tahtiin myös pääkaupungin ulkopuolella, mm. Blues Live! -festivaalilla Jyväskylässä vuonna 1981. Ben Pennasen Knox-ohjelmatoimisto hoiti bändille keikkoja 1990-luvulla Lappia myöten. Maaseudun pienemmillä paikkakunnilla Tortilla Flat ei aina saanut lämpimintä vastaanottoa, kun tultiin kuulemma stadista sinne diivailemaan havaijipaidoissamme.
Honey ryhtyi tekemään omia biisejäkin, joita sitten sovitettiin bändille sopiviksi. Viikottaisilla treeneillä saimme setit tiukoiksi ja uudet kappaleet sisäänajetuksi. Bändi pysyi kuosissa ja Honeyn fysiikka tikissä rumpujen takana. Vuosien varrella kokoonpanot, lähinnä basistit vaihtuivat. Sam The Man Järvisen lisäksi bassonvarressa on nähty J. Nieminen, Käpy Parviainen, Pete Loikala, Vesa Karppi ja Juha Rantapuro. Lisäksi Tortilla Flatissa ovat soittaneet Big Bertha ja Slim Galkin. Levytyksiä Tortilla Flat on eri kokoonpanoillaan tehnyt eri levymerkeille, mm. Goofinille, Blue Northille ja Bluelightille.
Tortilla Flatin lisäksi soitimme yhdessä Down Home Boysissa akustisesti vanhaa bluesia ja countrybluesia. Trion kitaristina oli Kari ”Playboy” Johanson ja Honey soitti rumpujen sijaan pesulautaa, joskus sormet verillä, kuten Lahden Torvi-ravintolan keikalla. Myöhemmin Tortilla Flat yhdisti triona voimansa vielä Southcoast Wolvesin Vesa Karpin ja Nils Lindströmin kanssa ja yhteistyö poiki EP-levyn sekä muutaman keikankin. Yksi niistä keikoista taisi jäädä yhdeksi viimeisimmistä yhdessä soittamistamme.
Kari Kempas ja Honey Aaltonen Lahnajärven Shellillä 1990-luvun puolivälissä (c) Vesa Karppi
Silloin kun tutustuttiin, Honey oli Kelan arkistossa duunissa, mutta musiikkiharrastuksen, levykeräilyn ja -diggailun yltyessä oli jotenkin luonnollista, että hän siirtyi myyjäksi levykauppaan, ensin harjoittelemaan Black and Whiteen Hakaniemessä ja sitten Fennicaan Kalevankadulle Erkka Kettusen leipiin. Vuosien varrella Fennicasta tulikin erittäin suosittu roots- ja bluesmusiikin erikoisliike. Honeylla oli kiinnostusta eri musiikinlajeja kohtaan ja hänestä kehittyi nopeasti monenlaisen musiikin erikoistietäjä ja asiantuntija. Honey aloitti kirjoittamisen Blues News- ja Rytmi-lehtiin sekä kirjaston omaan Aksentti-lehteen tehden levyarvosteluja ja artikkeleita. Musiikkitietämystään Honey jakoi myös radioaalloilla. Radio Cityssä hänelle oli bluesohjelma monen vuoden ajan ja Roll FM:ssä hän vieraili useita kertoja.
Hurriganesin ja vanhan rock’n’rollin diggaajana Honeyn tietämys oli laaja, mistä myöhemmin oli hyötyä Hurriganesista ja Cisse Häkkisestä kertovien kirjojen teossa. Käsittääkseni hänellä oli jossain vaiheessa työn alla myös kirja bluesin historiasta sekä bändihistoriikki Bustersista ja 70-luvun koulubändeistä Norssissa. Kirjoja varten Honey teki paljon taustatyötä ja hänelle oli tärkeää saada faktat oikein. Samaa täsmällisyyttä hän noudatti biisien teossa: tarina, muoto ja rakenne olivat valmiina ja niitä sitten hiottiin bändin kanssa lopulliseen muotoon. Omia soololevyjä Honey julkaisi – vinyyleinä tietysti – 45- ja 60-vuotissyntymäpäiviensä kunniaksi. Niiden lisäksi 50-vuotisjuhla-CD:lle ”Honey Aaltonen: Ultimate Party Record” päätyi hänen eri kokoonpanojensa tuotoksia. Honeyn syntymäpäiväjuhlat olivat odotettuja ja ikimuistoisia tapahtumia.
Olimme soittokavereita ja ystäviä yli 40 vuotta. Jään kaipaamaan ystävääni.
Kari Kempas
(julkaistu BN-numerossa 6/2022)
Muistoja vain
Kun ajatellaan allekirjoittaneen matkaa bluesdiggariksi, Honey Aaltonen on tärkeä henkilö tuolla matkalla, niin levymyyjänä Fennicassa kuin Tortilla Flatin rumpalina. Kun tilipäivä perjantaina koitti, osa tilistä kului tietysti levyihin. Lauantain levykauppakierros alkoi Kalevankadun Fennicasta, jossa olin usein päivän ensimmäinen asiakas. Monesti kävelimme Honeyn kanssa peräkkäin. Tuolloin emme olleet vielä hyvän päivän tuttuja, joten kuulumiset vaihdettiin vasta kaupassa. Muutaman kerran Honey oli hiukan vaiheessa, jolloin hän käveli Eerikinkadun ja Kalevankadun kulmassa olevat liikennevalot päin punaisia, jotta ehtisi avaamaan oven ajoissa. Koskaan hän ei kommentoinut negatiivisesti ostoksiani, mutta konsultoi aina asiantuntevasti ja hänen avullaan on löytynyt monia mielenkiintoisia artisteja sekä bändejä, kuten mm. Julian Sas ja Sonny Landreth.
Toinen tarina vie meidät kasarille ja Tavastia-klubille, jossa oli viikolla narikalla sisään -iltoja. Niissä tuli monesti käytyä. Eräänä iltana helmikuussa esiintyjänä oli Tortilla Flat. Koska tapauksesta on aikaa liki 40 vuotta, en muista, oliko bändi edes nimenä tuttu vai ei. Paikalle saavuttuani jouduin jonottamaan sisäänpääsyä, tuo oli ennenkuulumatonta, ei sellaista ollut tapahtunut ennen, eikä kyllä sen jälkeenkään. En tietenkään ollut varustautunut ulkona seisomiseen, joten kylmä siinä tuli. Odottelua riitti, sillä sisään näytti pääsevän vain sitä mukaa kun väkeä poistui. Kun olin melkein pääsemässä sisälle, saapui Ilveksestä neljä herraa pikkutakeissa ja käveli jonon ohi sisälle. Taisi olla herroilla vippiliput, ajattelin. Pääsin vihdoin sisälle ennen keikan alkamista ja ennen kuin sain ensimmäisen juomani loppuun saapui bändi lavalle ja siellähän olivat nuo herrat pikkutakeissaan. Keikka oli hyvä ja yleisö vaati encorea suorastaan raivoisasti. Se saatiin, kun basisti vihdoin saapui hiekkalaatikolta. Seuraavana lauantaina Fennicasta tarttui mukaan Tortilla Flatin debyyttisingle, minkä jälkeen olen onnistunut keräämään bändin tuotannon lähes kokonaan, jopa ”Bengal Tiger” -live-EP:n, jonka Honey minulle viime keväänä antoi. Kyseessä oli ns. white label -versio, johon hän oli teettänyt kannet omasta levystään. Olen asiasta hänelle ikuisesti kiitollinen.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 6/2022)
(c) Heikki Pölönen
Tiennäyttäjä maestro Aaltonen
Aloittelin omaa musauraani 80-luvun lopussa ja vakavammin rupesin perustamaan bändiä 90-luvun alussa. Siihen aikaan oli melko vaikeaa löytää samanikäistä mustasta bluesista ja old school rock’n’rollista kiinnostunutta soittoporukkaa; ainakin kaltaiselleni juuri kahdenkympin kynnyksellä olevalle jäbälle. Jo tuolloin blues oli “vanhojen äijien” hommaa ja ikäiseni mieltymystä tähän vähän ihmeteltiin. Olin kuullut Buddy Guyta, B.B. Kingiä ja Little Richardia, jotka olivat tehneet lähtemättömän jäljen. En tosin tiennyt, mitä tai keitä ne esittäjät olivat – mutta kuumeisesti koitin löytää lisää samanlaista salaman lailla iskevää stuffia. Suositeltiin Robben Fordia, Stevie Ray Vaughania ja sen sellaista, mutta mitkään näistä eivät oikein kolisseet. Ajathan olivat kovin erilaiset ennen nettiä, somea, suoratoista ja YouTubea. Tähän kohtaan tutustuminen Honey Aaltoseen oli erittäin merkittävä asia. Asiat alkoivat löytyä ja selkiintyä. Kokemus avuliaasta ja tärkeästä tiennäyttäjälevykauppiaasta on varmasti todella monella. Tavallaan Honey oli levykauppiaana enemmän kuin levykauppias, oikeastaan kokonaisvaltainen “paketti” vintagea ja sen estetiikkaa.
1993 pääsin armeijasta ja bändirintamalla asiat edistyivät nopeasti. Olin tavannut intissä rumpali Elias “Slim” Salmisen sekä kitaristi Jaakko “Telamiina Jaska” Mansikkamäen ja siinä oli Knucklebone Oscar & His Hitmenin ensimmäisen kokoonpanon runko. Keikkoja alkoi ropista, jengi diggasi ja yhtäkkiä suureksi hämmästyksekseni meillä oli toimiva bändi, suosiota ja keikkoja, jopa Lapin rundeja – mieletöntä! Honey oli tässä koko ajan tiukasti tukemassa ja jeesaamassa.
Honey Aaltonen ja Knucklebone Oscar (c) Pasi Rytkönen
Hiljalleen tutustuin Honeyhyn enemmän ja Fennican “olutlounaat” syvenivät tapaamisiin muutenkin: soittimien, asujen ja estetiikan tsekkailuihin, musasta keskusteluun. Honey oli aina todella avulias, viitoitellen ja funtsien mahdollisia soittokavereita. Musamaku meillä oli pitkälti sama, tosin aivan vastaavaa intohimoa Ganesiin ja Thorogoodiin en täysin jakanut. Mm. Howlin’ Wolfin, John Lee Hookerin ja Buddy Guyn kohdalla konsensus sitä vastoin oli saumaton. Ihmettelin tuhansia levyjä ja vintagetyyliä Honeyn Kruununhaan kämpässä. Nuoren jäbän silmät tavallaan avautuivat. Aluksi ehkä “lievään” bluesnatsismiin, mutta myöhemmin kaiken aikaa laventuen. Asuin tuolloin melkein kulman takana Meritullinkadulla. Oli monet ikimuistoiset juhlat, mm. Eevan, Honeyn silloisen puolison kämpässä, jossa luukutettiin vinskalta Olavi Virtaa ja bailattiin aamuun asti.
Pian Honey rupesi käymään keikoillamme mukana “roudarina”. Paskat se mitään roudasi, mutta kuunteli huonoja läppiäni, joi bisseä ja diggaili menoa. Honey myös lainasi meille soittimia, opasti pa-kamoissa ja niin edelleen – olihan hän jo kokeneempi ja menestyneempi Tortilla Flatin myötä. Keikkamyyjäkin oli sama Ben Pennanen ja Knox-ohjelmatoimisto.
Yhtäkkiä eteen tupsahti unelmani, albumin tekeminen: Bluelight Recordsin Mika Myyryläinen halusi julkaista levyn. En oikein tiennyt aiheesta mitään, joten kyselin Honeylta, mitä sellainen meinaa ja miten levyjä tehdään. Seuraavaksi oltiinkin Lahdessa Sami Järvisen (Tortilla Flatin basisti) SLP-studiossa, Honeyn olin pyytänyt mukaan jeesailemaan. Virallisesti ja oikeasti “jeesaaja” oli tuottaja, mutta ehkä Honeyn osallistuminen oli silti enemmän lempeää tukemista kuin raudanlujaa tuottamista. Tehtiin myös parit biisit kimpassa, lainattiin Rieppään Pekalta läjä vintageroinaa ja äänitettiin, Honeyn rummut olivat jo studiolla ja niillä soiteltiin. Toiminta oli mutkatonta, ei siinä ihmetelty paljoakaan, vedettiin vain kertynyt repertuaari narulle. Levy valmistui ja muistan edelleen kirkkaasti hetken, jolloin kuulin omaa musaani ensi kertaa radiosta. Sitä ei voi unohtaa, ja Honey oli siinäkin läsnä.
Honey oli soittamassa bändissäni muutaman tuurauskeikan. Mikko Salmen eli ”Snake Isakssonin”, senhetkisen rumpalin lähtiessä eteenpäin Honey oli myös liittymässä yhtyeen vakituiseksi jäseneksi, mutta se ei koskaan toteutunut.
Oli meillä noin neljän keikan verran myös erittäin törkyinen sikatrio, Alcohol Brothers, joka esiintyi opiskelijabileissä. Itse soitin rumpuja, Snake Isaksson bassoa ja Honey oli kitaristi-solisti. Jokainen oli tontilla, jota ei todellakaan hallinnut ja sääntö oli, että keikalla jotain pitää hajota (esim. basso säpäleiksi). Kaikkien tuli myös olla lavalla tukevasti humalassa. Sanomattakin selvää, että tämä kollaboraatio oli “lyhytikäinen”, eikä nauttinut suurempaa suosiota. Minä olin Mr. Meininki, Snake Mr. Antabus ja Honey oli Mr. Alcohol. Soitettiinpa kerran myös Honeyn masinoimalla special-kokoonpanolla Hurriganes-tribuutti Tavastialla.
Muutamien vuosien jälkeen Knucklebonen perustamisesta olin aika tukevasti omillani musahommissa ja Honeyn mentorimainen läsnäolo väheni, ystävyys ei kuitenkaan. Seuraavalle, Hannu Leidénin kanssa toteutetulle “Songs From My Heart” -albumille teimme Honeyn kanssa vielä pari biisiä, sittemmin yhteiset musaprojektit vähenivät. Levyjen osto ja Fennicassa käynti sen sijaan jatkui normaalisti – siihen saakka, kunnes netin myötä tarve fyysisille hankinnoille itsellänikin pikkuhiljaa väheni.
Loppuvuosina törmäsin Aaltoseen entistä harvemmin, mutta aina kun kohdattiin, juteltiin ja naureskeltiin lämpimästi. Viimeisen kerran näin Honeyn Savoy-teatterissa kuluvan vuoden syyskuussa. Hänet oli saatu houkuteltua minun ja Tuomari Nurmion keikalle heikentyneestä kunnosta huolimatta. Silloin ei ehditty edes moikata, näin maestron ihmismassan takaa ohimenevän hetken. Sen jälkeen kaikki tapahtuikin liian nopeasti.
Olen onnellinen kaikista niistä hetkistä, joita olen Honeyn kanssa saanut kokea ja elää.
Knucklebone Oscar a.k.a. Oskari Martimo
(julkaistu BN-numerossa 6/2022)
Kettukerhon kasvatit
Nuoruuteni maisemiin ja ajanvietteisiin liittyi oleellisesti toissa keväänä purettu Kettukerho. Muistan kuinka jossain vaiheessa, 70-luvun lopulla, huomioni kiinnittyi erääseen keskijakaukselliseen liimalettiin, joka purjehti paikalle turkissaan ja istui rumpusetin taakse. The HAHMO.
Tortilla Flat 1980-luvulla
Bändinsä oli nimeltään Powerhouse (Jone Kivistö, Nedo Soininen, Honey Aaltonen) ja leuka loksahtain kuuntelimme orkesterin puolen tunnin settiä, joka koostui biiseistä Sabre Dance (Katchaturian/Edmunds), I’m Going Home (Alvin Lee/Ten Years After) sekä Evil Ways (Sonny Henry/Santana). Mikä meininki! Mikä tyyli! Nuori poika katseli huuli pyöreänä kitaristin virtuositeettia ja bändin yhteissoittoa.
Bändi voitti jonkun Pääkaupunkiseudun Bändikatselmus -tapahtuman ja pääsi esiintymään Finlandia-talolle. Sinnehän oli toki myös mentävä tunnelmoimaan. Pääesiintyjänä oli lappeenrantalainen Jam Rock Band, tuolloin muodissa olleen fiftarimusan mukaisesti. Konsertin jälkeen tötterötukat laittoivatkin ranttaliksi, kaataen mm. poliisien maijan, mikäli oikein muistan. Ei siis mitään varsinaisesti muodissa ollutta musiikkia esitti tuo Powerhouse-orkesteri.
Suora leikkaus, pari vuotta myöhemmin meillä oli joku bändiviritys koulukaverini Kari Alaviuhkolan sekä Jari Kemppisen kanssa. Treenasimme Roihuvuoren ala-asteella Vuorenpeikontiellä. Seinän takana soitti usein samaan aikaan Tortilla Flat Blues Band, em. rumpalin johtama kokoonpano. Pelottavia, aikuisia äijiä.
Blues News -lehdessä
Joskus, ehkä keväällä -81 törmäsin Steissillä Honeyhyn sekä Suhosen Mikkoon ja ujona mutta sietämättömän suulaana kaverina voitin pelkoni ja menin tarjoamaan itseäni basistiksi bändiinsä. No, siitäs sait; parin viikon päästä sainkin kutsun treeneihin Honeyn, Suhosen, Kari Kempaksen sekä Jukka Anttilan kanssa. Hiemanko nöösipoikaa jännitti lähteä soittamaan aikuisten miesten kanssa All Your Lovea sekä muita bluesstandardeja. Ilmeisesti kuitenkin pärjäsin, koska seuraavalla viikolla treenasimme taas.
Ensimmäisen keikkamme soitimme helmikuussa 1982, juurikin em. Kettukerhon lavalla, jonne siirryimme Roihuvuoresta treenaamaan. Lukuisat olivat ne illat, jotka vietimme Kettiksen kellarissa hinkkaamalla uusia biisejä esityskuntoon uskollisen roudarimme Jari Tulokkaan antaessa välillä viritysapua. (”Tossa on teille E, prööt”).
Tuon soittoharrastuksen kautta ajauduin sittemmin ns. showalalle; ensin rupesin käärimään mikkipiuhoja ja sitten tutkimaan äänilaitteiden sielunelämää, siitä ajauduin noin 30 vuodeksi teatteriäänen pariin, kunnes hakeuduin hoitoon (päivätöihin). Myös lukuisia studiosessioita äänittäjänä tuli Honeyn kanssa valvottua.
Pariin otteeseen bändistä erosin, pariin otteeseen palasin, aina oli Honeyn kanssa helppo soittaa; takaraivossa oli tasan tieto, mihin kohtaan tulee isku aksenttipeltiin. Sen koommin en ole juuri kenenkään kanssa osannutkaan soittaa, olen sillä tavalla rajoittunut basisti.
Hyvää matkaa Isko ”Honey” Aaltonen, viet mukanasi järjettömän määrän musiikkitietoutta Robert Johnsonista Beatlesin kautta Kakkahätä -77:aan.
Ehkä tähän kohtaan kuunteluun vaikka Wigwamin Freddie Are You Ready, eräs lempirumpalinsa kun oli Ronnie Österberg.
Rummut vaihtui harppuun, toivottavasti ei huuliharppuun.
Sami Järvinen, Tortilla Flatin ensimmäinen, kolmas ja viides basisti
(julkaistu alun perin Sami Järvisen Facebook-sivuilla 29.10.2022)
Enohahmo Albertinkadulta
On vaikeaa jollei käytännössä mahdotonta nimetä helsinkiläisestä lähivuosikymmenten aikaisesta musiikkiyhteisöstä toista ihmistä, joka olisi piirtynyt niin laajan kansanosan mieliin yhtä inhimillisenä, tilanteesta riippumatta helposti lähestyttävänä, hyväntuulisena ja ystävällisenä persoonana kuin aivan liian varhain keskuudestamme poistunut Honey Aaltonen.
Valoisasta ja avoimesta luonteestaan huolimatta kyseessä ei kuitenkaan ollut ”vain” joviaali seuramies. Etenkin me introverttiyteen taipuvaiset levykeräilijätkin tapasimme hakeutua Honeyn läheisyyteen eritoten hänen pohjattomalta tuntuneen musiikillisen ymmärryksensä johdosta. Ja varsinkin siksi, että kyseinen pitkänhuiskea, jokaiselle tavalla tai toisella tuttu väriläiskä vaikutti olevan aina valmis sekä jakamaan että laajentamaan tätä ymmärrystään kenen tahansa puheille pyrkineen, entuudestaan tuntemattomankin hahmon kanssa. Mittava työrupeama Fennica Recordsin kirjoilla oli jalostanut Honeyn asiakaspalvelualttiutta poikkeuslaatuiselle tasolle, mutta sillä samalla vakaumuksella hän jaksoi heittäytyä mitä erilaisimpiin musiikin historiaan ja nykypäiväänkin liittyviin teemoihin myös ”vapaalla” ollessaan. Sellaista hetkeä ei hänen arjessaan kai ollakaan, jolloin ei olisi ollut sopivaa keskustella hieman musiikista. Ja mikäli satunnainen jutustelu kehittyi molemman osapuolen kannalta yhtään hedelmällisemmäksi, sittenhän ei enää oltukaan keskenään tuntemattomia ohikulkijoita: Honey muisti – ja tuli jatkossa oma-aloitteisestikin jatkamaan tarinaa, jos siihen tilaisuus vaikkapa keikkojen yhteydessä tarjoutui.
Vaikka siihen olisi ollut oikeutuksensakin, levy- ja bändiasioista puhuttaessa Honey ei koskaan antanut ylimielistä tai muita vähättelevää kuvaa olevansa jo ”kaiken oppinut”, vaan hän janosi alati lisää oppia sekä uusia näkökantoja täydentämään henkilökohtaista, tyylikirjoltaan laajaa mutta matkan varrella kieltämättä poikkeuksellisen kurinlaiseksi kokonaisuudeksi rakentuneeseen musiikilliseen maailmankatsomukseensa. Pohdintojen aiheet saattoivat varioida hetkessä vaikkapa bluesin vuosisadan mittaisesta läpijuoksutuksesta yksittäisen levyjulkaisun äänityshetken tai katalogikoodin arvuutteluun. Honeylla ei myöskään ollut liiempiä ennakkoluuloja itseään nuorempaa harrastajakuntaa kohtaan. Esimerkiksi omassa tapauksessani jo ensitörmäämisistämme lähtien pikemminkin vaikutti siltä, että lähes sukupolven pituinen ikäero vain lisäsi hänen intoaan vaihtaa mielipiteitä ja tietoja.
Down Home Boys Järvenpäässä kesäkuussa 1986 (c) Jouni Tiainen
Lisäksi Honey osasi antaa suurta arvoa ja huomiota myös soittajakollegoilleen. Paitsi aktiivisena keikkakävijänä ja yleisesti ottaen livemusiikin voimallisena tukijana, tämä piirre tietenkin korostui hänen ryhtyessään kirjoittamaan 1990-luvun alussa tietopainotteisia tekstejä eri musiikkilehtiin. Honeylla oli varaa olla kriittinen mutta niin toimiessaan hän teki sen aina vankkojen perusteiden kera. Toimittajana sekä ennen kaikkea kotimaisten artistien ja yhtyeiden äänitteitä arvioidessaan hän ei nähnyt tarvetta loukata tai pysähtyä sen kummemmin jankkaamaan levytyksillä mahdollisesti havaitsemistaan puutteista, vaan löytämään asiasta kuin asiasta ensin positiivisen laidan. Toisaalta hyvin monet musiikintekijät tuntuivat halunneen kuulla töistään nimenomaan Honeyn painavan mielipiteen, ja joskus häntä suorastaan rohkaistiin ”haukkumaan”, mikäli siihen ilmeni yhtään tarvetta. Koska Honey tunsi kaikki ja kaikki totta kai tunsivat Honeyn, tämän tekstiensä ”kritiikittömyyteen” liittyneen dilemman kanssa hän taisi joutua painimaan viimeiseen saakka – toki tyylilleen ominaisesti ”ongelmalle” lähinnä humoristiseen sävyyn naljaillen. Eräässä vaiheessa Honey jopa kehitti kirjoituksiinsa ilkikurisen, usein kirosanoilla terävöitetyn tavan aloittaa arvio muka aggressiivisen negatiivisessa hengessä – mutta vain kääntääkseen kelkan muutamaa riviä myöhemmin takaisin oikeaan, totutun yltiösuopeaan suuntaansa.
Honeyn muistolle omistetun Blues News -numeron 6/2022 kannessa esiintyy Jouni Tiaisen ottamassa valokuvassa kesällä 1986 Puistoblues-festivaalin aikoihin Järvenpäässä oman ”katukiertueensa” järjestänyt Down Home Boys -kokoonpano. Näinä 1980-luvun jälkipuolen vuosina opin itsekin kolmikon (Honey, Kari Kempas ja Kari Johansson) etäisesti tuntemaan, kaksi ensiksi mainittua aluksi pitkälti toisen yhtyeensä Tortilla Flatin varhaisten levyjulkaisujen myötä. Tietenkin Honeyn nimi löytyi sekä soittajan että tuottajan roolissa myös Blue North -merkin arvostetulta kokoelma-LP:ltä ”Living Finnish Blues” (1986), joka käytännössä avasikin hänen kiinteän, loppuun asti jatkuneen yhteistyönsä Finnish Blues Societyn kanssa. FBS:n hallituksessa Honey toimi säännöllisesti vuodesta 1990 lähtien – ja sen varapuheenjohtajana peräti 11 vuoden ajan (1995-2005). Syyttä häntä ei siten nimetty yhdistyksen 18. kunniajäseneksi vuonna 2010.
Tulevaan ”Helsingin enooni” sain sittemmin konkreettisemman tuntuman sitä samaa reittiä kuin niin monet, monet muut musiikkihörhöt: Fennican myyntitiskin ylitse. ”Yhteinen sävellajimme” luultavasti loksahti saman tien kohdilleen heti niinä varhaisimpina käynteinä F-putiikin Albertinkadun toimipisteessä, jolloin teini-ikäinen pikku-Pete raahasi levykaupan kassalle ensimmäisten ostostensa joukossa mm. alkuperäispainoksen Frank Frostin Jelly Roll King -debyyttisinglestä (1962). Siinä sitä sitten äimisteltävää riittikin, kun vasta vähän polvea korkeammaksi varttunut maalaisnapero innoissaan selosti etsineensä juuri tuota kiekkoa jo pidempään. Vuosia myöhemmin, jo pääkaupunkiseudulle kotiuduttuani uskaltauduin Honeyn kannustuksen voimin tarjoamaan arasti joitakin pöytälaatikkokirjoituksiani myös Blues Newsin käyttöön. Kun ennakkoraadin H. Aaltonen – Juhani Ritvanen tiukka seula oli läpäisty, ei sen jälkeen paluuta entiseen enää ollutkaan. Vastaavanlaisen rohkaisu- ja motivaatioryypyn saattoi samainen herra tarjota alitajuisesti myös jo pariin otteeseen kuoppaamalleni bändiharrasteelle: jos Honey antoi ymmärtää diggaavansa hämäristä soittopuuhistani, siinä täytyi olla jotain vaalimisen arvoista. Syvä kiitos ja kumarrus kaikesta, Huna.
Pete Hoppula
(c) Maiju Lasola
Honey omin sanoin:
KUKA:
Honey Aaltonen. FBS ry:n hallituksen jäsen (1990–), yhdistyksen varapuheenjohtaja (1995–2005) / Asuinpaikkakunta: Helsinki
MITÄ:
”Minä ynnyin yhdeksäs okaluuta…” – näin aloitti Anselm Hollo kunniakkaan käännöksensä John Lennonin debyyttikirjan ”Panee omiaan” (”In His Own Write”) esittelytekstin vuonna ’64. Niin ”ynnyin” minäkin 9. päivä, tosin helmikuussa ja neljä vuotta ennen ko. kirjan ilmestymistä. Syntymäpaikakseni on merkitty Marttila, mistä olen ylpeä, sillä kukaan ei tiedä missä moinen pitäjä on. Jos joku väittää sen olevan Turun lähistöllä, saa hän luultavasti turpaansa marttilalaiselta ennen nakkikioskin jonoon pääsyä. Niin kulttuurillisesti ja arkkitehtonisesti kaunis kuin tuo maamme entinen pääkaupunki onkin, on yllättävää sen väestön saavan vihamiehiä naapuristosta Salosta, Koskelta, Somerolta – ja tietenkin Marttilasta. Syntyessäni äitini oli iältään alle viinapullon ostamiseen oikeutettu ja Marttilan väestöön merkitty, joten siksi sinne merkityksi minäkin päädyin. Jos kysytään mistä olen kotoisin, niin vastaukseni on Roihuvuori. Sehän taas on ns. Itä-Helsinkiä.
Musiikkiharrastukseni kuitenkin alkoi jo Marttilassa. Yleisradion harvoja nuorisomyönteisiä ohjelmia oli ”Kahdeksan kärjessä”. Muistan kuinka tuolloin teini-ikäisen tätini kanssa jännitimme, tuleeko lopussa The Beatlesin All My Loving ja tulihan se! Tapaus on merkitty käsin kirjoitettuna johonkin lapsuusdokumenttiini.
Bluesiin tutustuin joskus teininä. Vaikea muistaa mistä se lähti. Jossain kouluradion englanninohjelmassa (muistaakseni) Eddie Boyd esitti hienon balladinsa Nothing, josta tuli kestosuosikkini. Suuri idolini Pekka Gronow soitti jonkun blueskappaleen radiossa, jonka kitarariffi kuulosti ihan Hurriganesilta. Bändin juuri ilmestyneellä ensilevyllä oli myös jonkun omituisen F. Kingin Hideaway. Kaveriltani Esolta kysyin, että mikä tämä on? ”Sellanen sanaton rokki” oli vastaus, ”systerin mies sano, että Eric Clapton on tehnyt siitä lyömättömän levytyksen jonkun John Mayallin kanssa”. Eipä muuta kuin etsimään Mayallin levyä ja perustamaan bändiä Eson kanssa. Mystiseen sanayhdistelmään rhythm and blues aloin tutustua yrittäessäni perehtyä Rolling Stonesin tuotantoon, joka – luojan kiitos – oli tuolloin vielä huomattavasti helpommin hahmotettavissa.
Rumpuja ryhdyin soittamaan 13-vuotiaana. Koska Eso oli korttelin paras kitaristi, jakkaroiden takominen jäi minun riesakseni. Samassa talossa asuneen Nedon (hänkin oli minua parempi kitaristi ja vei minulta bändissämme basistin pestin) kanssa kuunneltiin Eson systerin kundifrendin äänittämiä kasetteja. Vaikka en tuossa iässä käyttänytkään alkoholia (uskokaa vaan), sekosin täysin kuultuani Fleetwood Macin version Elmore Jamesin Coming Homesta. Niin rajua musaa eivät tehneet edes tuolloiset suosikkini Dr. Feelgood tai Jimi Hendrix. Blues otti minut valtaansa! Kaverini Suhonen tilasi postimyynnistä kummallisia levyjä. Muddy, Wolf, John Lee, B.B, Albert, Freddy, Rush, ym. ja olin ällikällä lyöty. Sen jälkeen Blues Newsin voimahahmon Juhani Ritvasen ansiosta tekivät tuhojaan Wynonie Harris, Louis Jordan, Roy Brown, Ray Charles ja monet muut. Kun sitten 70-luvun lopussa kuulin George Thorogoodin ja Fabulous Thunderbirdsin ensimmäiset levyt, oli peli menetetty kokonaan. Turmio sai alkunsa! Mutta – so what – kiinnostaako tämä ketään? Olen kuunnellut ja epätoivoisesti keräillyt blues- ym. aiheeseen liittyviä levyjä teini-iästä ns. aikuisikään saakka. Välillä mietin, koska tämä hulluus loppuu. Pahoin pelkään, että en ehdi sitä päivää näkemään. Musiikki on ollut sekä siunaukseni että tuhoni.
Bändejä on tullut ja mennyt: Merry Go Round, Rita Hayworth, Crossroad, Powerhouse, Tortilla Flat Blues Band, Big Bertha & The Bulldozers, Hot Shots, Teendreams, Ironweed ja U-Bayou. Olen ollut mukana säestämässä mm. Katri Somerjokea (hänen Cat Lee & Co.- ja Niittisydän-yhtyeissään), Jussi Kettua, Pepe Ahlqvistia, Sonny Boy Magnussonia ja tietysti Good Rockin’ Kempasta (kaikki kolme viimeksi mainittua maailman luokan huippuharpisteja). Kaiken lisäksi että olen saanut kunnian kirjoittaa sekä kirjastopalvelun Aksenttiin, maamme vanhimpaan musiikkilehteen Rytmiin että maamme arvostettavimpaan musiikkilehteen Blues Newsiin, olen laatinut äänilevyjen uusintajulkaisujen kansitekstejä eri levy-yhtiöille. Moisen puuhastelun ohessa olen saanut väsätyksi myös pari kirjaa. Todellinen työrupeama oli Hurriganes-historiikki (Johnny Kniga, 2002) ja tavallaan sen jatko-osa Cisse Häkkinen (Johnny Kniga, 2011). Vaikka suunnitteilla on ollut pari muutakin kirjallista tuotetta, en kirjailijaksi silti vielä itseäni nimeä – en edes tietosellaiseksi. Ei muuta kuin Happy Rock’n’Roll!
Honey Aaltonen
(julkaistu alun perin BN-numerossa 4/2018 osana artikkelia ”FBS-aktiivit esittäytyvät”; kuva alla: Pasi Rytkönen)
Honey Aaltonen muusikkona:
Honey Aaltosen yhtyeitä
Honey Aaltosen soololevyt
Honey Aaltonen kirjailijana:
Honey Aaltosen kirjallinen tuotanto
Honey Aaltonen BN-toimittajana:
eri esittäjiä – More Living Finnish Blues (levyesittely, BN 3/1992)
John Lee Hooker – Boom Boom (levyarvio, BN 1/1993)
George Thorogood & The Destroyers Puistobluesissa 1995 (konserttiarvio, BN 4/1995)
Bo Diddley saapui Suomeen ja tanner tömisi! (konserttiarvio, BN 2/2005)
The Rolling Stones – A Bigger Bang (levyarvio, BN 5/2005)
Knucklebone Oscar – Out Of The Jungle (levyarvio, BN 2/2007)
Chuck Berry ja Remu & Hurriganes Messukeskuksessa! (konserttiarvio, BN 2/2008)
Black River Bluesman & Croackin’ Lizard – Rat Bone (levyarvio, BN 2/2008)
Jo’ Buddy & Down Home King III – Elevator Boogie / Radio Act Twist (levyarvio, BN 1/2010)
Titty Bar Tim Blues Band – Milk Shaka (levyarvio, BN 2/2013)
Rhiannon Giddens – Tomorrow Is My Turn (levyarvio, BN 2/2015)
Don Flemons – Prospect Hill (levyarvio, BN 2/2015)
White Knuckles Trio – Got It Bad (levyarvio, BN 2/2015)
Dave Alvin & Phil Alvin – Lost Time (levyarvio, BN 1/2016)
The Sultans – The Kitchen Sessions (levyarvio, BN 2/2016)
Sonny Boy Magnusson 70 vuotta! (artikkeli, BN 2/2017)
Tuomari Nurmio & Knucklebone Oscar – Judge Meets The King (levyarvio, BN 3/2018)
Dana Gillespie – Take It Off Slowly (levyarvio, BN 1/2019)
Tasavallan Presidentin vuosijuhlaa! (konsertti- ja levyarvio, BN 1/2020)
Little Richard 1932–2020 (muistokirjoitus, BN 3/2020)
Black River Bluesman & Big Alligator / Andres Roots & Red Mouth (levyarvio, BN 2/2021)
Kononen & Pajukallio – Mutaisista vesistä (levyarvio, BN 2/2021)
Kononen & Pajukallio – Metsähovin pojat – Live (levyarvio, BN 2/2021)
Jukka ”Waldemar” Wallenius 1948-2021 (muistokirjoitus, BN 6/2021)
The Gin Mill Trio – Atomic Blues Hits (levyarvio, BN 6/2021)
Remu & Skuugi Darlings – RocKing All Life Long (levyarvio, BN 6/2021)
Aaltonen – Lehtinen – Soininen / ALS / Merry-Go-Round (n. 1974-1975)
Eso Lehtinen (laulu, kitara), Nedo Soininen (laulu, basso), Honey Aaltonen (rummut)
Rita Hayworth (1975–1976)
Markku Korhonen (laulu), Ari Ahonen (kitara), Teemu Kalliala (basso), Honey Aaltonen (rummut)
Crossroad (1976-1978)
Martti ”Mara” Railo (kitara), Nedo Soininen (laulu, basso), Honey Aaltonen (rummut)
Powerhouse (1978)
Jone Kivistö (laulu, kitara), Nedo Soininen (laulu, basso), Honey Aaltonen (rummut; yhtyeen loppuvaiheissa rummuissa myös Kari ”Keno” Harrivaara)
Tortilla Flat (1978-2022)
1978: Honey Aaltonen (kitara, laulu), Mikko ”Smokey” Suhonen (kitara)
1978: Eso Lehtinen (laulu, kitara), Mikko Suhonen (kitara), Honey Aaltonen (rummut, laulu)
1978-1979: Mikko Suhonen (kitara), Kimmo Kajasto (basso), Honey Aaltonen (laulu, rummut)
1980: Kari ”Good Rockin'” Kempas (laulu, huuliharppu), Mikko Suhonen (kitara), Jukka ”Ice Cream” Anttila (kitara), Sami ”Sam The Man” Järvinen (basso), Honey Aaltonen (rummut, laulu)
1981-1984: Kari Kempas (laulu, huuliharppu), Mikko Suhonen (kitara), Sami Järvinen (basso), Honey Aaltonen (rummut, laulu)
1985-1986: Kari Kempas (laulu, huuliharppu), Mikko Suhonen (kitara), Jari ”J. Cool” Nieminen (basso), Honey Aaltonen (rummut, laulu)
1986-1987: Kari Kempas (laulu, huuliharppu), Mikko Suhonen (kitara), Sami Järvinen (basso), Honey Aaltonen (rummut, laulu)
1987-1990: Kari Kempas (laulu, huuliharppu), Mikko Suhonen (kitara), Juha ”Käpy” Parviainen (basso), Honey Aaltonen (rummut, laulu)
1990-1992: Kari Kempas (laulu, huuliharppu), Mikko Suhonen (kitara), Petteri ”Slim” Galkin (kitara, laulu), Sami Järvinen (basso), Honey Aaltonen (rummut, laulu)
1993: Kari Kempas (laulu, huuliharppu), Mikko Suhonen (kitara), Petteri Galkin (kitara, laulu), Eeva-Kaarina ”Big Bertha” Järvimäki (saksofoni, harmonikka), Sami Järvinen (basso), Honey Aaltonen (rummut, laulu)
1994-1995: Kari Kempas (laulu, huuliharppu), Mikko Suhonen (kitara), Petteri Galkin (kitara, laulu), Eeva-Kaarina Järvimäki (saksofoni, harmonikka), Vesa Karppi/Petri Loikala: basso, Honey Aaltonen (rummut, laulu)
1995: Kari Kempas (laulu, huuliharppu), Mikko Suhonen (kitara), Petteri Galkin (kitara, laulu), Eeva-Kaarina Järvimäki (saksofoni, harmonikka), Matti ”Masa” Saloranta (basso, laulu), Honey Aaltonen (rummut, laulu)
1996-2000: Kari Kempas (laulu, huuliharppu), Mikko Suhonen (kitara), Petteri Galkin (kitara, laulu), Petri Loikala (basso), Honey Aaltonen (rummut, laulu)
2001-2009: Kari Kempas (laulu, huuliharppu), Mikko Suhonen (kitara), Petteri Galkin (kitara, laulu), Juha Parviainen (basso), Honey Aaltonen (rummut, laulu)
2010-2022: Kari Kempas (laulu, huuliharppu), Mikko Suhonen (kitara), Juha Rantapuro (basso), Honey Aaltonen (rummut, laulu)
Downhome Boys (1985-)
Kari ”Good Rockin'” Kempas (laulu, huuliharppu), Kari ”Playboy” Johansson (kitara), Honey Aaltonen (pesulauta)
U-Bayou (1990-1993)
Ari ”Woude” Voutilainen (laulu, kitara, huuliharppu), Tuomo Heikkola (laulu, harmonikka), Ari Taponen (laulu, kitara), Päivi Takala (viulu, laulu), Mikko Saarela (laulu, basso), Honey Aaltonen (pesulauta), Juha Sivonen (rummut), Sika Kukkonen (congat, levytyskokoonpanossa)
Big Bertha & The Bulldozers (1991-)
1991: Eeva-Kaarina ”Big Bertha” Järvimäki (tenorisaksofoni, harmonikka), Jarmo ”Jarkki” Virta (kitara), Hannu Hämäläinen (basso), Honey Aaltonen (rummut)
1992: Eeva-Kaarina ”Big Bertha” Järvimäki (tenorisaksofoni, harmonikka), Timo ”Pussycat Taylor” Araneva (kitara), Petri ”Pete” Loikala (basso), Honey Aaltonen (rummut)
1993-1996: Eeva-Kaarina ”Big Bertha” Järvimäki (tenorisaksofoni, harmonikka), Mikko ”Smokey” Suhonen (kitara), Petri Loikala (basso), Honey Aaltonen (rummut)
1996-2000: Eeva-Kaarina ”Big Bertha” Järvimäki (tenorisaksofoni, harmonikka), Mikko Suhonen/Teppo ”Stefanos” Hirvonen (kitara), Petri Loikala (basso), Honey Aaltonen (rummut)
2020 (levytyskokoonpano): Panu Syrjänen (tenorisaksofoni), Mikko Suhonen (kitara), Petri Loikala (basso), Honey Aaltonen (rummut)
Alcohol Brothers (n. 1996-1997)
Honey Aaltonen (laulu, kitara), Mikko ”Snake Isaksson” Salmi (basso), Oskari ”Knucklebone Oscar” Martimo (rummut)
Teendreams (1997-)
Minna ”Minnie” Saarinen (laulu), Kari Ora (kitara), Ville Witka (laulu, piano, koskettimet), Matti ”Masa” Saloranta (laulu, basso), Honey Aaltonen (rummut)
Krazy Kats (1999-)
Teppo ”Stefanos” Hirvonen (laulu, kitara), Kalle ”Don Carlos” Hyvärinen (kontrabasso), Honey Aaltonen (virveli ja symbaali, laulu)
Hawaiian Hula Hoppers (2002-)
Ville ”Lefty Willie” Leppänen (National steel -kitara), Teppo ”Stefanos” Hirvonen (akustinen kitara), Jarmo Julkunen (ukulele), Honey Aaltonen (virveli ja symbaali)
Cat Lee & Co. (2004-)
Katri Somerjoki (laulu, huilu), Teppo ”Stefanos” Hirvonen (kitara, ukulele), Timo Tuppurainen (kontrabasso), Honey Aaltonen (virveli ja symbaali, perkussiot)
Laura Airola (viulu, 2006-); lisäksi eri vaiheissa kokoonpanossa mukana mm. Sari ”Sakke” Wallenius ja Ville Leppänen
Ironweed (2004-)
Nils ”Nisse” Lindström (laulu), Mikko ”Smokey” Suhonen (kitara), Jyrki ”Lilleman” Ojantakanen/Antti ”A-rapa” Mykrä (basso), Honey Aaltonen (rummut)
Great Western (2004-)
Jussi Kyrönseppä (laulu), Olli Virkkunen (kitara), Arto Lappalainen (steel-kitara), Benedictus Ågren (basso), Honey Aaltonen (rummut)
Honey’s 45 (levytyskokoonpano 2005)
Honey Aaltonen (laulu, rummut), Eero ”Earl” Vaajoensuu (kitara), Panu Syrjänen (tenorisaksofoni), Taneli ”Duck” Maljanen (basso), Katri ”Miss Cat Lee” Somerjoki (taustalaulu), Sari ”Miss Sakke” Wallenius (taustalaulu) + Toni ”Tony Marone” Liimatta (basso, taustalaulu), Oskari ”Knucklebone Oscar” Martimo (taustalaulu)
Jussi Kettu Band (2007-)
Jussi Kettu (laulu, kitara), Petri ”Pete” Loikala (basso), Honey Aaltonen (rummut)
Honey’s Tex Mex B-B-Q (levytyskokoonpano 2010)
Honey Aaltonen (laulu), Tero Pulkkinen (bajo sexto, haitari), Jussi Kettu (kitara), Petri ”Pete” Loikala (basso), Kyösti ”Köpi” Toivanen (rummut), Maria Hänninen (taustalaulu), Elisa Korjus (taustalaulu)
Honey’s Bar Room Trio (levytyskokoonpano 2010)
Honey Aaltonen (laulu), Antero Priha (trumpetti), Timo Tuppurainen (piano/basso)
Dave Arcari & The Hellsinki Hellraisers (2012-)
Dave Arcari (laulu, kitara), Juuso Haapasalo (kontrabasso), Honey Aaltonen (virveli ja symbaali)
Tina Bednoff & The Cocktailers (2013-)
Tina Bednoff (laulu/kitara), Ville ”Tohtori” Tolvanen (piano), Juha ”Long John” Rantapuro (basso), Honey Aaltonen (rummut, 2013-15; Jani Ahtiainen 2016-)
Katri Somerjoki & Niittisydän (2017-)
Katri Somerjoki (laulu), Teppo ”Stefanos” Hirvonen (kitara), Kari Pulakka (kitara), Timo Tuppurainen (kontrabasso), Honey Aaltonen (virveli ja symbaali)
Honey’s Rockin’ Sexagenarians (levytyskokoonpano 2020)
Honey Aaltonen (laulu, rummut), Kari ”Playboy” Johansson (kitara), Heikki ”Heppi” Keskinen: saksofoni, Esa Kuloniemi (basso), Elisa Korjus (taustalaulu), Make Korhonen (taustalaulu)
Lisäksi lyhytaikaisia tuurauskeikkoja mm. yhtyeissä The Busters (1970-luvun jälkipuolella), Moonshine Blues Band (1980-luvun alussa), Bolin (1980-luvun alussa), Bad Sign (1980-luvun puolivälissä), Sir Henrik’s Hot Shots/Hot Shots (1980-luvun jälkipuolella), Jolly B. Good (1980-luvun lopulla), The Rhythm Hogs (1980-luvun lopulla), The Sultans of Jungle (1990-1995), Oski & Los Scobes (1998–1999) ja Crawfish Kings (2000-luvulla).
Honey Aaltosen sooloäänitteet ja levytetyt laulusuoritukset:
TORTILLA FLAT – WE’RE GONNA ROCK THIS HOUSE – FINNISH BLUES, VOL. 4 – Blue North BN-1005 (1985, 7″ EP)
Sugar Daddy Blues (vokalistina Honey Aaltonen)
TORTILLA FLAT – LIVING FINNISH BLUES – Blue North-Stormy (Monday Club) STORMY LP 001 (1986, 12″ LP)
Bedknobs Rockin’ Sugar Daddy Blues (vokalistina Honey Aaltonen)
TORTILLA FLAT – EVERY KINDA WIMMEN – Goofin’ GOOFY 6030/GRCD 6030 (1992, 12″ LP/CD)
Nasty Naggin’ Woman (vokalistina Honey Aaltonen)
HONEY’S 45 – Isko/Bluelight 9260 (2005, 7″ single)
Safe, Sane And Single! / Vamp Me!
HONEY AALTONEN PRESENTS – ”THE ULTIMATE PARTY ALBUM” – Isko/Bluelight 922010 (2010, CD)
Honey’s 45: Vamp Me / Teendreams: Be My Baby / Tortilla Flat: Night Shift / CAT LEE & CO.: Let’s Have A Ball / Tortilla Flat: Little Miss Monster / Teendreams: It’s In His Kiss / Big Bertha & The Bulldozers: El Choclo Cha-Cha a.k.a. Kiss Of Fire / Tortilla Flat: Snake Charmer Woman / Honey’s Tex Mex B-B-Q: I Promised Not To Break Your Heart / Teendreams: My Only One / Big Bertha & The Bulldozers: Zulu Stomp / Tortilla Flat: Me And The Devil Blues / Hawaiian Hula Hoppers: Hula Blues / U-Bayou: Kapakka In The Kaupunki / Tortilla Flat: Sweet Little Girl With A Rosette In Her Hand (demoäänite vuodelta 1989) / Big Bertha & The Bulldozers: Mad Child / Crossroad: Dimples (demoäänite vuodelta 1978) / Tortilla Flat: Lover’s Game / Honey’s 45: Safe, Sane And Single / Tortilla Flat: Margarita / Teendreams: Gypsy Woman / Tortilla Flat: If We Talk About Music – It’s Rhythm And Blues / Tortilla Flat: Sugar Daddy Blues / Tortilla Flat: Like Lovers Do / Tortilla Flat: Double Date / Honey’s Bar Room Trio: The Colours Of Autumn
HONEY AALTONEN – 6 X 10 – Isko/Bluelight 922010 (2020, 10″ LP + CD)
Honey’s Rockin’ Sexagenarians: I’m Six Times Ten / Tortilla Flat: I’m Tired Of Being Your Beggar / Big Bertha & The Bulldozers: Sulamith / Hawaiian Hula Hoppers feat. Pia Sundqvist: Hawaiian Honeymoon / Big Bertha & The Bulldozers: Speak Softly Love – Love Theme From The Godfather / Tina Bednoff & The Cocktailers with Good Rockin’ Kempas: Bedknobs Rockin’
Honey Aaltosen kirjallinen tuotanto:
HONEY AALTONEN, VESA KONTIAINEN, KJELL STARCK – Hurriganes
(Johnny Kniga, 2002, 350 s., painokset 1-3, ISBN: 978-951-0-27366-1)
HONEY AALTONEN, VESA KONTIAINEN, KJELL STARCK – Hurriganes
(Loisto/WSOY, 2007, 512 s., pehmeäkantinen 4. ja 5. uusintapainos, ISBN: 978-952-4-59765-4)
HONEY AALTONEN, VESA KONTIAINEN, KJELL STARCK – Hurriganes
(Johnny Kniga/WSOY, 2010, 512 s., pehmeäkantinen 6. uusintapainos, ISBN: 978-951-0-37813-7)
HONEY AALTONEN – Cisse Häkkinen
(Johnny Kniga, 2011, 288 s., ISBN: 978-951-0-38138-0)
HONEY AALTONEN – Cisse Häkkinen
(Johnny Kniga, 2012, 290 s., pehmeäkantinen 2. ja 3 uusintapainos, ISBN: 978-951-0-39375-8)
HONEY AALTONEN – Cisse Häkkinen
(Johnny Kniga, 2020, äänikirja/lukija: Aarne Linden, ISBN: 978-951-0-45560-9)
HONEY AALTONEN BLUES NEWSIN TOIMITTAJANA
Honey Aaltosen yhteistyö Finnish Blues Societyn ja Blues News -lehden kanssa käynnistyi luontevasti yhdistyksen oman levymerkin Blue North Recordsin julkaisuille vuonna 1985 tiensä löytäneen Tortilla Flat -yhtyeen kautta. Vuonna 1986 hän osallistui itsekin voimallisesti Blue Northin katalogin laajentamiseen tuottamalla eri esittäjiä -kokoelma-albumin ”Living Finnish Blues”, jolla Tortilla Flatin ohella esiintyivät Gyan Dookie & Telecaster Combo, Sir Henrik’s Hot Shots sekä Big Town Playboys. Honey kantoi aktiivisesti vastuunsa myös FBS:n livetarjonnan kehittämisessä ja oli mukana junailemassa yhdistyksen omia bändiklubeja 1980-luvulta alkaen.
Blues Newsiin Honey alkoi tuottaa sisältöä vuonna 1992. Kaikkiaan häneltä ilmestyi seuraavien kolmen vuosikymmenen aikana vajaat 500 lehtikirjoitusta, joista laajimman artikkelikokonaisuuden muodosti 9-osainen ”Bluesin vuosisata” -sarja (BN 2/2003 – BN 1/2014). Sen pohjalta Honey ryhtyi myös työstämään aihiota samaa nimeä kantaneeksi kovakantiseksi tietokirjaksi, joka kuitenkin valitettavasti jäi toteutumatta. Ensimmäisen levyesittelynsä Aaltonen laati BN-numeroon 3/1992. Kyseessä oli Blue Northin kokoelma ”More Living Finnish Blues”, jonka kokoamisessa kirjoittajalla itsellään oli jälleen ollut tärkeä roolinsa. Sen jälkeen hän jo tarttuikin erään elämänkestoisen suosikkiartistinsa tuotantoon, arvioiden lehdessä John Lee Hookerin tuoreen Pointblank-albumin ”Boom Boom” (BN 1/1993). Toimittajana Honey oli aina äärimmäisen tarkka ja tunnollinen. Kieliasullista tai tietoperusteista korjattavaa hänen aikaansaannoksistaan ei siten oikeastaan koskaan löytynyt. Sen sijaan toinen toistaan viihdyttävämpiä hetkiä hän tuli tarjonneeksi kahmalokaupalla myös lehden päätoimituksen väelle. Ohessa muutamia poimintoja Honeyn teksteistä, joita Blues Newsissa on aikojen saatossa julkaistu:
Levyesittely:
eri esittäjiä – MORE LIVING FINNISH BLUES
(Blue North BNCD001)
SAMY r.y. (tai FBS) on useimmiten tunnettu BN- eli Blues News -lehden ”maineikkaana” julkaisijana. Jo yli kahdenkymmenen ilmestymisvuotensa aikana on BN toiminut afroamerikkalaisen (pitkälti bluesin, vaikkakin paljon muunkin aihepiiriin kuuluvan, tiukasti katsottuna kuulumattomankin ”vaihtoehtoisen”) musiikin puoiestapuhujana. BN on lisännyt sekä tietoa että tietoisuutta alan harrastajien keskuudessa. Lehden historiikit ja levyarvostelut ovat tarjonneet lukuisia vinkkejä ja informaatiota levyjä ostaville musiikin ystäville.
Joskus kuitenkin kuulee arvostelua siitä, ettei SAMY tue ns. aktiivista suomalaisen bluesin harrastusta ja elävää musiikkia. Lehti ei kirjoita kotimaisista alan taitajista eikä tarjoa heille mahdollisuuksia. Myönnettävä on, että esim. konserttien järjestäminen on viime vuosina (vuosikymmeninä?) ollut varsin vähäistä ja täkäläisistä blues-kuvioista kirjoittavia toimittajia olisi tarvittu lisää jo pitkään (vrt. ulkomaiset vastaavat julkaisut). On kuitenkin muistettava SAMY:n toimineen jotakuinkin ainoana aatteellisena yhdistyksenä tai levy-yhtiönä niinkin vaikealla, kustannuksia vaativalla (pieniäkin) ja hankalasti toteutettavalla alalla kuin SUOMALAISTEN BLUES-LEVYJEN julkaisijana.
SAMY:n ensimmäiset levyjulkaisut olivat kokoelmalevyjä vanhojen mestareiden aikaansaannoksista. LP-levy ”Bluesin juurct” (FBS-2) on edelleenkin uraauurtava saavutus – ainakin maamme rajojen sisäpuolella. Mainittava on ehdottomasti ”oman” blueslegendamme, Helsinginkadulle jo vuosia sitten asettueen Eddie Boydin vanhoista äänitteistä koottu albumi ”Brotherhood” (FBS-101), jolta ensimmäisenä LP-levynä (muistattehan nuo 12-tuumaiset, mustat ja muoviset) löytyi alkuperäisesitys Eddien jättihitistä Five Long Years vuodelta 1952. Jo 70-luvulla SAMY ryhtyi julkaisemaan myös suomalaisten artistien levyjä, ensimmäisenä Baby Boy Yarhaman ”kotiäänitteistä” kootun EP:n (FBS-3) vuonna 1972 (7-tuumainen, musta ja muovinen).
Ensimmäinen studiotuotos oli kuitenkin tuolloin Suomessa ainutlaatuisen Chicago Overcoatin, yhtyeen, jossa mm. Pepe Ahlqvist tuli unnetuksi, EP vuosimallia 1977 (FBS-201). Tämän jälkeen ilmestyivät maamme ehkä vanhimman ja ehkä myös ”legendaarisimman” bluesyhtyeen Hojasin, sekä käsittämättömän vähälle huomiolle jääneen Fullhousen EP:t, jotka aloittivat SAMY:n Blue North -levymerkin Finnish Blues -sarjan (BN-1001 ja BN-1002). Välillä tuettiin suomalaisittain historiallista perinnerockiakin Hannu Nybergin tuottaman Harri Sutinen/Bo Luther -EP:n (BN-1003) muodossa.
80-luvun bluesboomi aiheutti uusien levyjen sarjan: Gyan Dookie & Telecaster Combon ja Tortilla Flatin EP:t (BN-1004 ja BN-1005), sekä Honey B. & T-Bonesin omakustannussinglen (TBS-8502) levityksen BN:n postimyynnissä. Vuonna 1985 SAMY julkaisi ensimmäisen suomalaisen blues-kokoelmalevyn yhdessä tuolloin pääkaupunkiseudulla toimineen Stormy Monday Clubin kanssa. Levyllä ”Living Finnish Blues” (Blue North Stormy LP 001) esiintyivät tuolloin varsin aktiiviset Big Town Playboys, Sir Henrik’s Hot Shots, Gyan Dookie & Telecaster Combo ja Tortilla Flat. 80-luvun lopulla julkaistiin vielä maxi-EP (BN-1006) valitettavan lyhytikäiseltä Hangovers-yhtyeeltä (EP:tä on edelleen saatavilla).
Kaikki tämä oli tietysti johdatusta varsinaiseen aiheeseemme. SAMY:n pelinavaus 90-luvulle on kokoelma (CD) MORE LIVING FINNISH BLUES (BNCD-1), suomeksi tietysti ”Enemmän elävää suomalaista bluesia”. Idea levystä syntyi, kun huomattiin jo pitkään monipuolisesti ja aktiivisesti bluesia soittaneiden bändien usein ”vain demonauhoiksi” tekemien äänitteiden tekninen ja taiteellinen taso, sekä kilpailukyky moniin ulkomaisiin virkaveljiinsä nähden.
Levyllä esiintyy neljätoista suomalaista blues- ja rhythm & blues (laajasti tulkittuna) -yhtyettä, joiden levytysura joko vasta alkaa tästä tai on jäänyt(toistaiseksi) melko niukaksi. Tyylillisesti levyn sisältö on monipuolinen, antaen täkäläisestä alan harastuksesta laaja-alaisen, positiivisesti kirjavan ja varsin edustavan kuvan.
MORE LIVING FINNISH BLUES:in loppuosa on omistettu Suomi-bluesin historialle ja ”veteraaneille”. Kyseiset kappaleet on koottu SAMY:n aikaisemmin julkaistuilta tai malkkinoimilta levyiltä, jotka varsin rajoitettujen painostensa vuoksi eivät enää vuosiin ole olleet saatavissa. Toki useat näistäkin soittajista, jopa yhtyeistä edelleen vaikuttavat maamme musiikkiympyröissä.
Valitettavasti (ja tietenkään) kaikki mahdolliset yhtyeet eivät mahtuneet mukaan. Julmaa karsintaa käyttäen olemme päåtyneet yhtyeisiin, jotka ovat jo useamman vuoden ns. takoneet päätään seinään ja joilla oli valmiina tarvittavaa äänimateriaalia. Pyrkimyksenä on kuitenkin ollut tehdä mahdollisimman edustava ja musiikillisesti kiinnostava kokoelma, ja vaikka useita julkaisemisen arvoisia yhtyeitä ”jäi yli”, joko materiaalin puutteen tai liian myöhäisen yhteydenoton vuoksi (karsintaa jouduttiin tekemään myös yhtyeiden
aikaisempien julkaisujen lukumäärän takia), toivotamme kaikille kasvavaa menestystä ja toivomme yhteistyötä mahdollisien tulevien levyprojektien puitteissa. Nämä mahdollisuudet ovat nyt Sinun käsissäsi, suomalaisen
bluesin ystävä ja levyn ostaja!
SLIM ALLAN & THE ACES: Jo vuosia suomalaisissa blueskuvioissa ansioituneen Aslak Lindemanin (a.k.a Slim Allan) uusi triokokoonpano, jossa solisteina ovat toimineet mm. Jaska Heinonen ja Good Rockin’ Kempas. Aslak Lindeman muistetaan mm. yhtyeistä Urban Blues Band ja Bad Avenue Aces.
DYNAFLOWS: Tämä yhtye ammentaa vaikutteensa 1ähinnä Texasin ja Louisianan rhythm & bluesista. Se on keikkaillut jo puolikymmentä vuotta, lähinnä eteläosissa Suomea ja on julkaisemassa ensimmäistä EP-levyään kesällä -92.
BOCKHILL SPECIAL: Kymmenmiehinen yhtye, jonka saksofonisti Jussi Rantanen perusti vuonna 1987, täyttää huoneen kuin huoneen tulvilleen bluesia, rhythm & bluesia ja jopa jatsia.
HOUSEROCKIN’ FENDERS: Vuonna -85 perustettu tamperelaisyhtye, jonka alkutaipaleen musiikille chicagolaiset esikuvat antoivat ”elämänmakuisia vaikutteita”. Pienissä klubeissa mahdollisimman myöhään yöllä ”they will really rock the house”.
KEYSTONE COPS: Toimii yleensä duona, johtajanaan Ville Leppänen, ja soittaa ”hyvän tuulen musiikkia”, country bluesia, countrya, jatsia, hawaijilaista ja ”mitä vaan”. Keystone Cops on keikkaillut ympäriä Suomea ja on julkaisemassa ensimmäistä albumiaan.
HOT PANTS: Tampereelta kotoisin oleva rhythm & blues -yhtye, jonka päällimmäiset vaikutteet ovat Texasin modernissa bluesissa. Hot Pants on parhaimmillaan tekemässä omaa levyään, jota odotamme suurella mielenkiinnolla.
J. LEINO & THE BLUES GUYS: Koosuu varsinaisista Suomi-bluesin veteraaneista. J. Leino itse muistetaan parhaiten Urban Blues Bandista. Jaska Heinonen ja Roope Rossi tulivat tunnetuiksi aikoinaan Chicago Overcoat- ja Piy The Fools -yhtyeistä. J. Leino & The Blues Guysin CD ”Blues Skies” on saavuttanut arvostusta myös maamme ulkopuolella.
BIG J. & THE CROWES: Varsin nuori kokoonpano Turusta, mutta sen jäsenet ovat monet tuttuja esim. Night Time Jumpers -yhtyeestä. Vanhasta Texas/West Coast jump-bluesista ja big bandien boogiesta vaikutteensa saanut musiikki elää yhä tänä päivänä.
ONE O’CLOCK HUMPH: Saanut jo ansaittua huomiota. New Orleans/Louisiana -pohjainen perinnemusiikki ja ”trooppinen blues” irtoaa yhtyeeltä varsin luontevasti, kiitokset monet opintomatkat paikan päälle tehneen Jussi Raulamon. One O’Clock Hump on myös saanut levytyssopimuksen ison levy-yhtiön Sony/CBS kanssa.
DOWNHOME BOYS: Levyn toinen akustinen yhtye soittaa etupäässä primitiivistä country- tai varhaista Chicago-bluesia, mutta myös joitakin ”jug band” -kappaleita. Vapaa-ajan yhtyeeksi perustettu Downhome Boys soittaa silloin tällöin ”mahdollisimman pienissä pippaloissa”.
PEKKA KOKKONEN BLUES BAND: Järvenpäästä kotoisin oleva Pekka Kokkonen on myös yksi Suomi-bluesin veteraaneja, joka soitti mm. yhtyeissä Super Blues Band ja Pity The Fools. Nykyinen yhtye on keikkaillut muutaman vuoden ja julkaissut LP:n ”Blues Is All…”.
DEEP BLUE DIVERS: Viisimiehinen yhtye ammentaa vaikutteensa mm. 50-luvun Chicago-bluesista, mutta pitkälti myös Kalifornian nykyisistä blueskuvioista, kuten William Clarkelta, Hollywood Fatsiltä (tai hänen jälkeenjättämältään perinteeltä), Rod Piazzalta ja James Harmanilta.
RHYTHM HOGS: Rytmikarjut pyrkivät autenttiseen 40- ja 50-lukujen vaihteen jump and jive -rhythm & bluesiin, esikuvinaan klassiset shouterit Wynonie Harris, Roy ja Nappy Brown, sekä saman aikakauden kitaristit T-Bone Walker, Gatemouth Brown ja varhainen B.B. King. Rhythm Hogs on julkaissut aikaisemmin kaksi EP-levyä.
KINGSTON MINES BLUES GANG: Kitaristien Ile Hämäläisen ja Henri Finérin perustama chicagolaisen klubin mukaan nimetty ryhmä on jo muutamia vuosia keikkaillut Etelä-Suomessa. Yhtye pyrkii moderniin ilmaisuun, perinteitä kuitenkaan unohtamatta, esikuvinaan mm. Buddy ja Phil Guy, Otis Rush, Jimmy Johnson ja Melvin Taylor. Yhtye on julkaisemassa ensimmäistä levyään.
… Ja sitten ”veteraaniosasto” eli ”History of Finnish Blues”:
CHICAGO OVERCOAT: Mean Old Rider
Ensimmäiseltä EP:tä (1977)
HOJAS: Greyhound Bus Blues
(BN/EP, 1980)
FULLHOUSE: Mean Old World
(BN/EP, 1980)
HONEY B. & T-BONES: Coming Home
(omakustannesingle, 1985)
TORTILLA FLAT: Red Headed Woman
GYAN DOOKIE & TELECASTER COMBO: Be Careful
SIR HENRIK’S HOT SHOTS: Like I Did Before
BIG TOWN PLAYBOYS: San-Ho-Zay
(LP:ltä ”Living Finnish Blues”, 1986)
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 3/1992)
Levyarvio:
JOHN LEE HOOKER – Boom Boom
(Pointblank 0777 7 86553 1 2/0777 7 86553 2 9)
John lee Hooker, The Boogie Man, The Healer tai Mr. Lucky, kuten vain haluatte, on julkaissut jo kolmannen ”come backinsa” jälkeisen albumin. Mikä ihmeen ”come back”, missä Hooker on muka välillä ollut? Äijän urahan on jatkunut tauotta jo viidettäkymmenettä vuotta ja arvostus musiikkipiireissä on kestänyt halki vuosikymmenten. Säännöllisestä työskentelystä huolimatta ei Hookerin levytetty tuotanto 80-luvulla ollut kovinkaan mittava. Merkittävimpänä yrityksenä mainittakoon LP ”Jealous” vuodelta -86, joka olisi voinut oikein markkinoituna olla suurempikin menestys, mutta kun ei, niin ei. Levy päätyi poistomyyntiin tuota pikaa.
Vuonna -89 ilmestyi ”The Healer”, joka palautti vanhan herran jälleen myyntilistoille ja suuren yleisön ”löytämäksi” sankariksi. Levyn kuten sen kaksi seuraajaakin, tuotti kulttikitaristin mainetta nauttiva Roy Rogers, joka oli tutustunut Hookeriin lähemmin tämän yhtyeessä soittaessaan. ”The Healer” oli onnistunut yhdistelmä taiteellisesti kunnianhimoista kokonaisuutta maustettuna hienostuneesti kaupallisilla tehokeinoilla.
Suuri joukko kuuluisia blues- ja rock-muusikoita oli haalittu mukaan osoittamaan kunnioitustaan suurta taiteilijaa kohtaan ja soittamaan tämän kanssa. Vakuuttavimmillaan levy tietysti oli, kuten aina, Hookerin soolonumeroissa. Jatkoa menestyslevylle seurasi pikaisesti. Jo vuonna -91 julkaistu ”Mr. Lucky” noudatti pitkälti edeltäjänsä reseptiä. Mukana oli vieläkin enemmän tähtivieraita ja materiaali vieläkin vaihtelevampaa.
Hookerin ”come back -trilogian” kolmas osa ”Boom Boom” on näistä ehdottomasti paras; rankinta ja aidointa John Lee Hookeria mitä tänä päivänä voi kuvitella kuulevansa! Se on täysipainoisen eheä levy, jota vierailijoiden (tottahan heitä tälläkin on) vaihtelevat persoonallisuudet eivät pääse rajoittamaan.
Aloitus- ja nimiraita Boom Boom oli hitti jo vuonna -61 ja siitä ovatkin aikojen kuluessa tehneet versioita lukuisat rock- ja bluesyhtyeet. Nyt se on hitti jälleen (mukana mm. Lee-farkkumainoksessa!), mutta vailla minkäänlaista nostalgiayritystä. Vaikka sovitus on pidetty periaatteessa täysin ennallaan, kuulostaa uusi esitys yhtä tuoreelta, alkukantaisen tehokkaalta ja kiehtovalta kuin alkuperäinenkin. Vierailijana loistaa, muttei tyrkytä itseään ex-Fabulous Thunderbirds -kitaristi Jimmie Lee Vaughan, jonka soittoa onkin pitkästä aikaa oikein ilahduttavaa kuulla.
Soolonumerossa I’m Bad Like kesse James kierrätetään jälleen vanhaa materiaalia. Tämän suunnitelmalliseen väkivaltaan päättyvän tarinan on Hooker esittänyt levyilläkin jo lukuisia kertoja ja keikilla tietysti lukemattomia. Hämmästyttävää onkin kuinka John Lee edelleen pystyy puristamaan tukahdutettua raivoa ja pelottavan mustaa huumoria tähän hyytävätunnelmaiseen tulkintaan.
Muita soolonumeroita levyllä ovat vanha tuttu Sugar Mama sekä alakuloisesti humoristinen Hittin’ The Bottle Again, jonka aiheena on tietysti kuningas alkoholin mahdollisesti aiheuttamat terveysriskit. Kumpaankin kappaleeseen on haettu vaihtoehtoisia sävyjä erilaisilla kitarasoundeilla. Edellisellä Hooker soittaa sähkökitaraansa voimakkaalla ”vanhan hyvän ajan” tremolo-efektillä ja jälkimmäisessä on käytössä akustinen National-”peltikitara”.
Vierailevia tähtiä on käytetty säästeliäämmin kuin kahdella edellisellä levyllä. Mukana on jälleen (jo kolmannen kerran) Robert Cray, jonka yhteistyö Hookerin kanssa paranee kerta kerralta. Jos ”The Healerilla” ollut Baby Lee kuulostikin vähän väkinäiseltä ja ”Mr. Luckyn” nimikappaleen jaettu tähtiosuus hieman kompromissilta, ovat osat Same Old Blues Againilla loksahtaneet paikoilleen. Cray keskittyy mestarin tukemiseen ja esittää vakuuttavinta kitarointiaan aikoihin. Richard Cousins, Crayn yhtyeen pitkäaikainen basisti, sekä samaan ryhmään nykyään kotiutunut veteraanikitaristi Tim Kaihatsu.
Suurelle yleisölle aivan liian tuntemattomaksi jäänyt rhythm and blues -pianisti Mitch Woods (tutustukaapa miehen levyihin) esittelee kykyjään hitaassa bluesissa Trick Bag (Shoppin’ For My Tombstone) ja countrybluesin tämän päivän ehkä merkittävin tunnetuksitekijä John hammond toimii kitaristina ja huuliharpistina puoliakustisella standardilla Bottle Up And Go. Hookerin vakituisesta keikkayhtyeestä pääsevät esille soololevyjäkin tehneet urkuri Deacon Jones ja kitaristi Mike Osborn, mm. raivokkaasti etenevällä boogiejamilla Boogie At Russian Hill (äänitetty Russian Hill -studiolla), jolla soolokitaraa soittaa Albert Collins. Toiseksi viimeinen kappale I Tought I Heard on Hookerin ja maineikkaan harpistin Charlie Musselwhiten duetto, hidas blues joka toimii kuin johdantona (4 min 33 s) levyn päättävälle hienolle esitykselle I Ain’t Gonna Suffer No More, John leen vuonna -64 ensi kertaa levyttämän klassikon Serves Me Right To Suffer jatko-osalle.
”Boom Boom” on albumi tinkimättömintä John Lee Hookeria ja taiteilijan myöhempien aikojen tähänastinen päätyö. Sen keskipisteenä on Hooker itse ja hänen musiikkinsa, jota valikoidut soittajat antaumuksellisesti säestävät. Levyn joidenkin mielestä ehkä synkästä yleisilmeestä (hitaiden ja nopeiden suhde 8/2) voisi kuvitella sen olevan eräänlainen ikääntyvän bluesartistin testamentti. Jos ”Boom Boom” jää Hookerin viimeiseksi albumiksi (ei hitossa, toivottavasti ei!), jättää se ylvään kuvan, tyylikästä kanttaan myöten, yhdestö vuosisatamme merkittävimmästä musiikintekijästä ja tämän pitkäaikaisesta loppuun saakka taiteellisesti merkittävästä urasta.
P.S. Boom Boom on nyt julkaistu myös CD-singlenä (tai oikeastaan EP:nä). Lev sisältää kyseisen kappaleen albumiversiona sekä radiosoittoon suunnattuna hieman lyhennettynä. Lisäksi kuullaan Thought I Heard ja ennemmin julkaisematon, nähtävästi albumikokonaisuuteen sopimattomaksi katsottu mainiosti funkkaava Homework.
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 1/1993)
Konserttiarvio:
ILKEÄN MIEHEN PALUU – George Thorogood & The Destroyers Puistobluesissa 1995
Niin se kävi sittenkin. George Thorogood & The Destroyers soittivat Suomessa lähes kolmentoista vuoden jälkeen – ja jopa kahdesti. Vuoden -95 Puistobluesin päätösesiintyjäksi (pääesiintyjiähän oli useampia) lopulta saatu Thorogood ilmaisi halukkuutensa viettää perjantainen vapaailtansa soittamalla klubikeikan, mikä järjestäjien organisointikyvyn ansiosta onnistuikin. Keikkapalkkiovaatimuskin jäi ainoastaan kymmenesosaan varsinaisesta festivaalipalkkiosta.
Järvenpään ravintola Gilda on tuskin koskaan ollut yhtä täynnä kuin perjantaina bluesklubin saadessa Clarence ”Gatemouth” Brownin lisäksi toisenkin pääesiintyjän Destroyersista. Lippujen hinnat pysyivät kaikesta huolimatta yhtä alhaisina (80 mk), mutta tieto illan lopullisesta esiintyjistöstä julkistettiin vasta samana aamuna. (Henk.koht. kiitokset Auvolle informaatiosta ja huolenpidosta.)
Pääkaupunkiseudulla alkoi varsinainen Thorogood-kuume heti perjantaiaamusta puhelimien piristessä kuumana lippujen ennakkomyyntipaikoissa ja niinpä tilaisuus olikin auttamattomasti loppuunmyyty ennen puoltapäivää. Lisää löylyä löi vielä itse Thorogood, joka lehdistötilaisuutensa jälkeen esiintyi akustisen kitaransa kanssa Radio Cityn suorassa lähetyksessä. Musiikillisesti klubi- ja varsinainen festivaalikeikka eivät (tietenkään) poikenneet toisistaan, mutta ymmärrettävästi sisä- ja anniskelutiloissa tunneima on tiiviimpi ja hikisempi. Itse soitanta oli pääilekäyvää ja äänekästä, mutta äärimmäisen tehokasta. Thorogoodin musiikillisia vaiheita ja näkemyksiä käsiteltiin jo BN:n viime numerossa (3/95) varsin seikkaperäisesti, joten musiikin varsinainen analysointi tuskin lienee tarpeen. Molemmat, noin parituntiset esiintymiset lähtivät käyntiin Long Gonella ja Who Do You Lovella, joiden jälkeen kuultiin pitkä liuta Thorogoodin tunnetuimpia numeroita, mm. Bad To The Bone, I Drink Alone, Gear Jammer, Get A Haircut ja tietysti Move It On Over. Ns. varsinainen blues-osuus sijoittui suunnilleen setin keskiosaan. John Lee Hookerin One Bourbon, One Scotch, One Beer vakiintuneella House Rent Boogie -aloituksella jaksaa viehättää vuosikymmenestä toiseen ja sai jopa suomalaisyleisön laulamaan mukana. Elmore James -kappaleisiin Sky Is Crying ja Madison Blues Thorogood sonnustautui molemmilla keikoilla mustaan ”blues-huopahattuun”.
Energisyydessään molemmat keikat olivat sellaista rokkausta, johon tämän päivän grunge-, punk-, heavy- ym. ”rock”-yhtyeet eivät tule ikinä kykenemään, joten varsin hämmästyttävää olikin kuulla Thorogoodin pitäneen jopa kahdeksan kuukauden tauon. Kiertueen enimmäinen keikka oii ollut vasta edellisenä iltana lontoolaisessa kahden tuhannen hengen klubissa, joten turhahan siinä oli perjantaina mitään vapaailtoja jäädä pitämäänkään.
Destroyersin mukana kiersi seitsemän miehen henkilökunta. Yhtyeen viihtymisestä ja asioiden hoidosta vastasi peräti kaksi manageria, muiden viiden huolehtiessa äänentoistosta ja laitteistosta. Mukana raahattiin bändin koko lavakalustoa (pelkästään kitarakamojen teho oli puolisentoista kilowattia ja Thorogoodin suosimia Gibson ES-125 -kitaroita oli mukana neljätoista!), joten järjestäjän huoleksi jäi vain PA-laitteisto, jolta vaadittiin, ettei laulu saa jäädä lavamöyrinnän jalkoihin. Thorogood kertoikin jo aikoinaan saaneensa tarpeekseen keikkailuun liittyvästä ylimääräisestä sähläämisestä, joten nyt saivat roudarit hoitaa jopa soundcheckit itse yhtyeen keskittvessä olennaisimpaan ja nautinnollisempaan osaan kiertue-elämässä. Kysymys ei kuitenkaan ollut viinasta, huumeista ja naisista ym. bailaamisesta, vaan – yllätys, yllätys – soittamisesta.
Lähinnä surkuhupaisaa oli taas maanantaina lukea omanarvontuntoisien toimittajien näkemyksiä Thorogoodin esityksistä, maamme toisen iltapäivälehden nimetessä hänet ”juntti-rockin sanansaattajaksi”. Vaikka Destroyers onkin karsinut rhythm and bluesinsa niin suoraviivaiseksi, että sen pitäisi kolahtaa ”tyhmimmälläkin juntilla”, odottaisi otsikoinnilta hieman kunnioittavampaa sävyä Thorogoodia kohtaan, jonka amerikkalaisen perinnemusiikin tuntemus on kuitenkin varmasti hieman pidemmällä kuin ko. toimittajalla. Sorry, eikä millään pahalla. Maame suurimman (?) päivälehden itsensä Jumalasta seuraavaksi korottanut toimittaja taas oli sitä mieltä, että Throrogood hädin tuskin osasi edes kolmea sointua. Olisipa hupaisaa kuulla kyseisen, itsekin ammatikseen kitaransoittoa harjoittaneen kriitikon pikkaavan perässä vaikkapa Cocaine Bluesin tai vääntävän slidella Elmore Jamesia, puhumattakaan Chuck Berry-, Bo Diddley- ja John Lee Hooker -riffittelystä. Ehkäpä bluesin tuntemuksen ja ymmärryksen kannalta olisi hyvä joskus Robben Fordin sijaan kuunnella vaikkapa Hound Dog Tayloria. Pysyisivät nuo perusasiat tärkeysjärjestyksessä.
Varsinainen haastattelu Thorogoodin kanssa jäi vain lyhyeksi rupatteluksi. Maineestaan poiketen hän osoittautui kohteliaaksi herrasmieheksi, joka varsin uskottavasti antoi ymmärtää olevansa otettu siitä, että BN oli julkaissut hänestä artikkelin. Pyysipä hän jopa itselleen lehden tämän numeron. Yksityiselämässään hän sanoi olevansa nykyisin varsin rauhoittunut (jopa erittäin vakiintunut, paljastivat muut soittajat Georgen selän takana, mutta kielsivät kertomasta). Baseball on jäänyt ja alkoholin käyttö on erittäin maltillista (mm. hotellihuoneiden minibaarilaskut eivät saa ylittää viittäkymmentä dollaria eli noin kahtasataa markkaa), tärkeimmän päämäärän ollessa hyvien keikkojen tekeminen tulisena (hot’n’smokin’) kitaristina. Levyjen tekemisessä Thorogood valitti suurimman ongelman olevan hyvien kappaleiden löytämisessä, hän kun ei vieiäkään pidä itseään minään säveltäjänä. Toivottavasti rauhallisempi elämä antaa mahdollisuuden vaikkapa levyjen kuunteluun. Destroyers pitää nykään huolta myös terveelliisestä ruokavaliosta, basisti Billy Blough on jopa kasvissyöjä, mutta paluumatkalla hotellille halusi kuitenkin piipahtaa täkäläisessä hampurilaispaikassa, vain joutuakseen pakenemaan sieltä nimikirjoituksia metsästävää Eki-setää.
Omaa rauhaansa arvostavana händi kirjoittautui jopa hotelliin hupaisilla salanimillä. Rock Slide oli
Thorogood itse, Ted Harveyksi (Hound Dog Taylorin rumpalin nimi) esittäytyi rumpali Jeff Simon, Billy Bloughin käyttäessä vain mystistä nimeä ”The Doctor”. Niin tarkkaan oli Thorogood ja hänen aikansa vartioitu, että vielä lauantaina hän vakaasti uskoi esiintyvänsä Järvenpään sijaan Helsingissä. Amerikkalaisessa mittakaavassahan tuo välimatka onkin olematon.
Hieman enemmän juttuaikaa oli Destroyersin muilla jäsenillä. Paksua sikaria tuprutellut Jeff Simon sanoi vieläkin muistavansa edellisen keikan Suomessa kolmetoista vuotta sitten Helsingin Kulttuuritalolla: ”Se paikka missä ihmiset eivät saaneet nousta seisomaan”, ihmetteli Simon edelleen. Samaa muisteli, niin ikään samanlaista sikaria tuprutellen, Billy Blough valitellen, etteivät he ole useammin päässeet Suomeen. Saksofonisti Hank Carterin mielestä bändi oli muutenkin liikaa vähentänyt keikkailua. Carter sanoi aikansa käyvän välillä pitkäksi, kun on aikoinaan tottunut olemaan jatkuvasti tien päällä, mutta Blough oli keksinyt itselleen vapaa-ajan harrastukseksi ravintolan pitämisen. Destroyers managereineen muisti myös monivuotista Puistoblues-aktivistia Jussi Vähämaata, pahoitellen hänen ennenaikaista poismenoaan. Jussin pitkäaikainen tavoitehan oli ollut saada Thorogood Järvenpäähän, mikä sitten hänen kannaltaan toteutui liian myöhään.
Järvenpään Puistoblues -95 oli jälleen kerran erinomainen festivaali, jonka ohjelmisto monipuolisuudessaan, laadukkuudessaan ja (erilaisetkin kohderyhmät huomioon ottaen) mielenkiintoisuudessaan on varsin vaikeasti ylitettävissä. Kiitokset Järvenpään Blues- ja Jazzdiggareille (ja sorry Aki vielä niistä kaljoista Pertinkin puolesta). Ensi vuonna uudestaan!
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 4/1995; kuvat: Jarmo Hoppula)
Konserttiarvio:
BO DIDDLEY saapui Suomeen ja tanner tömisi!
Bo Diddley tuntuu viime aikoina olleen julkisuudessa vähintäänkin kohtuullisesti. Vasta Blues Newsin toissa numerossa päättyi Antero Tirrosen kolmiosainen ja seikkaperäinen artikkeli miehen vaiheista, ja huhtikuussa Diddley esiintyi Espoon April Jazzin avajaisillan pääesiintyjänä. Vaikka hän ei olekaan Suomen vierailijana ensikertalaisia, myytiin konserttiliput loppuun jo hyvissä ajoin ennen tilaisuutta. ”Pakollisten” yritysvieraiden lisäksi paikalle saapui runsaasti innokasta väkeä kuuntelemaan rock’n’rollin pioneeria, rhythm and bluesin merkkimiestä ja viidakkorytmin valtiasta. Ihmekös tuo, sillä Diddleyn edellisestä käynnistä tulee kuluneeksi peräti 14 pitkää vuotta!
Edellisen kerran Bo Diddley esiintyi Järvenpään Puistobluesissa vuonna -91. Tilaisuuden pääesiintyjänä oli tuolloin Diddley’ä toistakymmentä vuotta vanhempi, nyt jo edesmennyt bluesin mestari John Lee Hooker. Ikä alkaa tuntua varmasti myös 76-vuotiaan Bo Diddleyn luissa, sillä kuten Hooker tuolloin, esiintyi hänkin nyt istualtaan. Moinen ei tietenkään esitystä latistanut, vaan pikemminkin lisäsi Diddleyn karismaattista arvokkuutta. Edes esityksen alkua piinanneet kitaratekniset ongelmat eivät tuhonneet tunnelmaa, vaan paikallaolijat hakkasivat käsiään ja tömistivät jalkojaan musiikin mukana. Ensimmäiset kappaleet Diddley joutui soittamaan lainainstrumentilla, mutta kun kuuluisa ”laatikkokitara” saatiin vihdoinkin toimintakuntoon, repesi yleisö raikuviin suosionosoituksiin.
Bo aloitti keikkansa ensimmäisellä menestyskappaleellaan Bo Diddley, mikä antoi odottaa varsinaista hittiputkea. Vanhoista listamenestyksistä kuultiinkin I’m A Man, Crackin’ Up, Roadrunner ja ylimääräisenä esitetty You Can’t Judge A Book By The Cover. Kun ohjelmistoa täydensivät vielä mm. Hey Bo Diddley ja Who DoYou Love, saattoi kappalevalikoimaan olla tyytyväinen, vaikka toki noita vanhoja 50- ja 60-luvun klassikoita olisi kuullut mieluusti enemmänkin. Välillä Bo innostui heittämään räväkkää rappia, ennemmin osoittaakseen olevansa pikemminkin ko. tyylilajin edelläkävijöitä kuin yrittääkseen pysyä ajan hermolla. Koska nuorisokasvatuksellinen Kids Don’t Do It on suunnattu nykypäivän ongelmalapsille, on heille puhuttava heidän omaa kieltään.
Nelihenkinen säestysyhtye seurasi johtajaansa maltillisesti, jopa hieman värittömästi. Mihinkään Diddleyn menneiden vuosikymmenten konserttien hurmoksellisuuteen se ei päässyt, mitä tuskin varsinaisesti ei uskallettu odottaakaan. Bo Diddleyn lauluääni oli korkeasta iästä huolimatta yhtä väkevä kuin ennenkin, ja mies näytti ilmiselvästi edelleen nauttivan esiintymisestä. Varsinaisen setin päätösnumerossa Who Do You Love hän innostui joa takomaan hillitöntä rumpuduettoa yhtyeen rumpalin kanssa. Niinpä yleisön puolella ilmapiiri pysyi koko keikan ajan jopa kuumana, eivätkä sitä onnistuneet viilentämään edes E.ON-teltan olosuhteet, rankasti hinnoitellut virvokkeet ja hyytävä lämpötila. Oli tainnut takatalvi yllättää järjestäjät, kun lämpöpuhaltimet oli unohdettu kokonaan ottaa käyttöön. Sääliksi kävi niitä, jotka erehtyivät jättämään päällystakkinsa narikkaan.
Toivottavasti Bo Diddleyn seuraavaa keikkaa ei tarvitse odottaa neljäätoista vuotta – tuolloinhan tähti olisi jo yhdeksänkymppinen. Eläkäämme toivossa, että vielä kerran pääsisimme kokemaan viidakkorytmin maagisen alkukantaista voimaa Suomessa.
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa BN 2/2005; kuva: Pertti Nurmi)
Levyarvio:
THE ROLLING STONES – A Bigger Bang
(Virgin 00946 3300671 3 V3012)
Yleensä pyrin arvioissani välttämään subjektiivisten näkemysten esittämistä yleisinä totuuksina, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen; Rolling Stonesin uusin levy ”A Bigger bang” on yhtyeen paras ainakin kahteenkymmeneenviiteen vuoteen!
Taittajamme Juhani Ritvanen luultavasti vastaisi edelliseen väittämään, että eipä moinen paljoa takaa, mutta monelle aiheesta kiinnostuneelle lehtemme lukijalle ”A Bigger Bang” on varmasti positiivinen yllätys. Rolling Stones oli 60-luvun alkupuolelta lähtien yksi tärkeimpiä bluesin tunnetuksi tekijöitä valkoiselle rock-nuorisolle ja heidän kaltaistensa brittibluesryhmien myötä bluesharrastuksensa on varmasti aloittanut moni Blues Newsinkin tilaaja. Reippaita (olikohan tämä nyt oikea adjektiivi?) koulupoikaversioitahan Rollarit aikoinaan saivat aikaan idoliensa Chuck Berryn, Muddy Watersin, Jimmy Reedin, Bo Diddleyn ym. kappaleista ja tekivät jopa historiaa nostaessaan hitaan bluesin, Howlin’ Wolfin levyltä opetellun Little Red Roosterin popsinglelistojen kärkeen Atlantin valtameren molemmin puolin. Oman tyylinsä bändi löysi hieman myöhemmin ja on siinä myös (lähes) uskollisesti onnistunut pysymään. Harhaan on menty välillä, varsinkin 80-luvulla, mutta ”A Bigger Bang” on paluu Rolling Stonesiin omimmillaan. Levy pärjää kiitettävästi jopa ”Sticky Fingersin” ja ”Exile On Mainstreetin” kaltaisille Stones-klassikoille.
”A Bigger Bang” on kuin läpileikkaus Rolling Stonesin uralta. Mukana on tietysti taattua muheaa Rollari-rokkia (Oh No Not You Again), tarttuvaa Rollari-poppia (Let Me Down Slow), karheanimeliä Rollari-balladeja (Streets Of Love), nyrjähtänyttä Rollari-funkya (Rain Fall Down) ja lähes pateettiseksi sortuvia, mutta tietynlaisen ”kieli poskessa” -asenteen ansiosta uskottavuutensa säilyttäviä Rollari-kantreja (Biggest Mistake). Kaikuja on kuultavissa niin 60- kuin 70-lukujenkin Stones-tuotannosta, mutta itseään yhtye ei sorru plagioimaan. Pikemminkin se päivittää omaan tyyliinsä oman tyylinsä eri osa-alueita. Levyn avaava Rough Justice rokkaa kuin vanha kunnon Brown Sugar konsanaan – paitsi rajummin!
varsinainen yllätys, positiivinen ainakin meille bluesin harrastajille, on B-puolen toinen raita (CD:llä siis #6), Back Of My Hand, joka on tyylipuhdasta – tarkoitan tietysti tyylilikaista – sähköistä deltabluesia. Charlie Wattsin bassorummun ja Keith Richardsin rytmikitaran säestämänä Mick Jagger hoitaa paitsi lauluosuutensa, myös slidekitaran soiton (”Kukakohan tässä soittaa slideä”, ihmetteli Boogie Machine -kitaisti Playboy Johansson kappaleen kuullessaan) ja huuliharppuosuudet (”Ei voi olla Jagger, eihän se mitään osaa soittaa”, totesi puolestaan lehtemme huuliharppukriitikko Nudika Nuutinen). Kuten Rytmi-lehden päätoimittaja Mikko Aaltonen arviossaan kirjoitti, Back Of My Hand olisi pitänyt laittaa (hänen uskomansa mukaan bändin viimeisen studio-) levyn lopetukseksi, jolloin historian ympyrä olisi sulkeutunut tyylikkäästi. En väitä vastaan (kumpaankaan näkemykseen), mutta kyllä kappale nytkin on oikeaan väliin asettunut.
Levyn päättää Keith Richardsin laulama Infamy, joka tuntuu valitettavasti Rollari-täyteraita-kategoriaan kuuluvalta antuhuipentumalta. Niinpä tyypilliseen tapaani leikin kappalejärjestyksellä ja vaihdan C- ja D-puolten paikkaa keskenään (eläköön vinyyli!) – silläkin uhalla, että joutuu kuuntelemaan kaksi Richardsin ”lauluesitystä” peräkkäin. Mies on levyllä muuten poikkeuksellisen taka-alalla, sillä kunnon chuckberry-riffittelyjä saa kuulolaitteen kanssa etsiä. Hämmästyttävän hyvin hän sen sijaan onnistuu This Place Is Empty -haikeilun tulkinnassa. Sir Mick jagger puolestaan tuntuu ottaneen levyllä päävastuun. Aateloimisestaan huolimatta – tai ei varmasti ainakaan sen ansiosta – Jaggerin panos tuntuu jopa väkevämmältä kuin koskaan Rolling Stonesin uralla. Laulamisen lisäksi hän soittaa useimmilla kappaleilla kitaraa, mikä viittaa ehkä siihen, että hän on myös monen sävellyksen ideoija. Lienevätkö syynä Jaggerin usein juorulehtiin päätyneet omakohtaiset kommellukset, mutta seksistisistä lyriikoista tunnettu riimittäjä on terävöittänyt kynäänsä entisestään – vai mitä pidätte levyn avauslauseista: ”One time you were my baby chicken / Now you’re grown into a fox / Once upon a time I was your little rooster / But now I’m just one of your cocks” (Rough Justice). Sovinistisesta asenteesta huolimatta Jaggerin naissuhdekuvaukset tuntuvat entistä iskevämmiltä, oli sitten kertojana kukkoileva macho tai itsesäälissä rypevä ruikuttaja. Ihmissuhderiepottelusta poikkeaa poliittinen kannanotto, Irakin sotaa kritisoiva Sweet ne Con, jossa sylkykupiksi naisten sijaan joutuu itse George W. Bush. Toivottavasti eivät Rollarit joudu USA:n kiertueellaan CIA:n hyökkäyksen kohteeksi. Jagger on nähtävästi kyllästynyt olemaan pelkkä ökyelämäntavoista kuuluisa miljoonikko tai esiintymislavojen Duracel-pupu ja päättänyt näyttää mihin vielä pystyy – etenkin kun Richards on lehdissä julkisesti ivannut paitsi yhtyetoverinsa vastaanottamaa aatelisarvoa, myös tämän kikkelin olematonta kokoa.
Mikäli ”A Bigger Bang” todella jää näiden ikinuorten yli 60-vuotiaiden teinipoikien viimeiseksi studiolevyksi – edellisestä taisi tulla kuluneeksi seitsemisen vuotta, jää se tyylikkääksi päätökseksi yli neljä vuosikymmentä kestäneelle uralle. Vierivä kivi ei sammaloidu, sanotaan, ja niinpä Rollaritkin ovat uuden levyn myötä aloittaneet maailmankiertueen, jonka pitäisi kesällä 2006 käväistä Suomessakin. Mutta vaikkei kivi sammaloituisikaan, tulee vieriminenkin joskus väistämättä tiensä päähän. Siihen asti rokataan ja lujaa!
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 5/2005)
Levyarvio:
KNUCKLEBONE OSCAR – Out Of The Jungle
(Bluelight BLR 33139 2)
“Sorry Oskari, mutta juna meni jo! Kuusi vuotta edellisestä levystä, ja sitten menit vielä haistattelemaan vanhoille bluesdiggareillesi!” Noinkin häijysti voisi kuvitella jonkun lehtemme lukijoista kommentoivan Knucklebone Oscarin nykytekemisiä – siitäkin huolimatta, että osa maamme taiteilijoista on äärettömän herkkähipiäisiä arvioittensa suhteen. No, onneksi Oscar ei lukeudu näihin herkkiin taiteilijoihin, ja onneksi edellä mainittu kommentti ”Out Of The Jungle” -albumista on kaikkea muuta kuin paikkaansa pitävä! Pikemminkin päinvastoin, sillä nykyinen Knucklebone-kokoonpano on selvästi tiukempi, rankempi ja yhtenäisempi kuin yksikään aiemmista.
On toki myönnettävä, että Oscarin uusimman julkaisun kanssa on viivytelty luvattoman kauan, mutta kaikkeen on syynsä: äijä kun on vaihdellut bändinsä miehitystä lähes yhtä tiiviisti kuin naisseuralaisiaan. Kun puolisen vuotta sitten näin tämän uusimman Knucklebone-ryhmän ensi kertaa, totesin keikan jälkeen ”saarnaavalle pääpirulle”, että jos ei nyt ala levyä syntymään, niin…prrrkle!
Yleensä vähemmän vaatimattomasta esiintymisestään tutuksi tullut Oscar myönsi tuolloin nöyrästi minun olevan oikeassa: jos ei levyä ala syntyä, niin pitänee harkita vaikka jotain opettajan virkaa. No, oppilaat odottakoot.
Myönnettävä on toki myös, näin blueslehden lukijoille, että Knucklebone Oscarin vanhasta ”räime & jyystö -bluesista” on enemmän jäljellä nuo räime ja jyystö kuin puhdas blues. Jossain tämänkin levyn kerrottiin olevan ”lopullinen irtiotto bluesista”, tai jotain sinne päin. Vanhojen Knucklebone-fanien ei ole kuitenkaan syytä huolestua, sillä eihän se Oscari kaikesta mesoamisestaan huolimatta tunnu pääsevän bluesistaan eroon.
Tuttu Buddy Guylle tyypillinen hurmoksellinen kitararevittely tunkee edelleen garage-rockin ja psykopaattisen punk-bluesin läpi. Levyn lehdistötiedote kuvailee sen olevan jonkinlaista ”ADHD-rock’n’rollia ja sisältävän tuoreita originaalibiisejä sekä mielenkiintoisia vierailijoita.” Kieltämättä kuvailu on osuva, sillä varsin häiriintyneestä meiningistä on välillä kysymys – tosin ihan positiivisessa mielessä, ja mielenkiintoisia vierailijoitakin riittää Kanttori Niemisestä (Nieminen & Litmanen) Marjo Leinoseen (Balls, Viranomaiset ym.) ja Jussi Sydänmäestä (Hearthill, Soul Tattoo, HelGators ym.) Maria Hakkaraiseen (Thee Ultra Bimbos, Bar-B-QBarbies) – vain joitakin mainitakseni.
Mutta missä helvetissä Oscar on sitten piileskellyt nämä vuodet? No viidakossa tietenkin – senhän jo levyn nimi ”Back From The Jungle” kertoo. Tosin tässä tapauksessa ehkä on kysymys Helsingin Kallion kaupunginosan asfalttiviidakosta. Tässä viihtyisässä ja elinvoimaisuutta uhkuvassa kaupunginosassa – jossa sivumennen sanottuna myös lehtemme vaatimaton toimitus ”Läävä” sijaitsee – tuntuvat tänä päivänä viihtyvän muutenkin pääkaupunkiseudun ”vaihtoehtorockin” sanansaattajat. Toivottavasti ydinkeskustan steriili ”citykulttuuri” pysyy vielä mahdollisimman pitkään pois Kalliosta – vaikka pahoin pelkään, että…
Knucklebone Oscar ei ole ennenkään ollut järin tuottoisa säveltäjä, mutta varsinaisia cover-kappaleita tällä levyllä ovat vain Johnny ”Guitar” Watsonin ja Larry Williamsin Two For Price Of One ja Nick Lowen Heart Of The City. Kumpainenkin toimii kuin nyrkki otsassa Oscarin pitelemättömässä käsittelyssä.
Vähintään yhtä hyvin toimivat myös Oscarille ns. mittatilaustyönä mm. Sami Roineen ja Jussi Sydänmäen alias J. Hearthillin tekemät ja tuttuun tapaan ”lekaa korvien väliin” -metodilla esitetyt kappaleet. Kaiken tohinan keskeyttää levyn loppupuolella ”itämaisvaikutteinen” hillittömyys Boogie Beduin, jolla vierailevana solistina toimii Ali Obalasi.
Aavikolta onkin sitten pakko päästä taas auringon suojaisaan viidakkoon, joten levyn päättää yli kuusiminuuttinen Back To The Jungle – periaatteessa siis eräänlainen levyn ”antinimikappale”. Ennen ”bluesin villimieheksi” nimetty Knucklebone Oscar on päätynyt nykyisin eräänlaisen ”ihmispedon” rooliin.
Levykannen hulvattoman hauskat kuvatrkstit päivittelevät ”man or beast” otsikossaan, että lieneekö artisti se vihdoinkin löydetty ”puuttuva lenkki” ihmisen ja apinan välillä. Voi kuulostaa hauskalta, mutta kyllä leikki on kaukana, kunhan päädytte keikoille kokemaan mistä on kyse. Siinä ei Lordi-maskeja tarvita, kun tämä akateemisesti sivistynyt taiteiden maisteri muuttuu todelliseksi hirviöksi. ”Super potent gonads – Source of sexual power no female can resist”… jaa’a… hmmm…
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 2/2007)
Konserttiarvio:
CHUCK BERRY JA REMU & HURRIGANES levittivät rock’n’rollin ilosanomaa pääsiäislauantaina Helsingin Messukeskuksessa!
No eikös vaan olekin raflaava otsikko? Mutta totta joka sana – riippuen tietysti vähän kuulijasta. Joka tapauksessa kyseessä oli kaksi rock’n’rollin merkkimiestä, joista kumpikin kuuluu henkilökohtaisiin nuoruudensuosikkeihini. Toinen tunnetaan yhtenä ko. musiikkityylin musiikillisista ja verbaalisista luojista, toinen samaisen musiikkityylin tärkeimpänä juurruttajana Suomenmaahamme.
Charles Edward Berryn alias Chuck Berryn 6. Suomen-ierailu (7. esiintyminen maassamme, jos ihan tarkkoja halutaan olla, sillä Porin Jazzissa 90-luvun puolivälissä Berry esiintyi kahtena eri päivänä) sujui jotakuinkin kaikkien odotusten mukaisesti. Kapteeninhattuinen ja näyttävään turkoosiin kimallepaitaan pukeutunut rockin todellinen legenda otti yleisönsä hyväntuulisesti herjaa heittäen ja hymyillen.
Moni Chuck Berryn ihailija varmaan pettyi jokunen kuukausi sitten, kun Finlandia-talolla olleen konsertin liput pääsivät livahtamaan käsistä. Konserttisaliin kun mahtui ”vain” toistatuhatta nopeinta lipuntilaajaa – ja sen jälkeen ”viimeinen mahdollisuus” nähdä rock’n’rollin elävä legenda Suomessa tuntui olevan iäti mennyt. Onneksi American Car Show tarttui heille tarjottuun tilaisuuteen ja tarjosi legendannälkäiselle yleisölle vielä yhden mahdollisuuden. Onhan se vähemmän kuin epätodennäköistä, että tänä syksynä 82 vuotta täyttävä Berry enää tänne meidän nurkillemme saakka vaivautuisi esiintymään. Konsertin toiseksi vetonaulaksi oli buukattu suomalaisen rockin suurin legenda Remu Aaltonen nykyisine Hurriganes-kokoonpanoineen. Remun lisäksi lavalle saapuivat pitkäaikaiset luottomiehet basisti Mikko Löytty, kitaristi Nipa Niilola ja vahvistukseksi vielä bändissä aiemminkin vaikuttanut kitarataituri Julle Jorma… anteeksi, tietenkin Jukka Orma.
Remun kvartetti esitti liudan vanhoja Hurriganes-klassikoita välillä helpommin, välillä vaikeammin tunnistettavassa muodossa. Löytty ja Niilola pitivät ränttätäntän tiiviisti kasassa silloinkin, kun itse Johtaja otti ns. taiteellisia vapauksia. Orma maustoi kokonaisuutta välillä slideputkella, välillä wahwah-pedaalilla (kuten esikuvansa Albert Järvinenkin aikoinaan) ja otti jopa Hurriganesin ”ensirakastajan” Cisse Häkkisen roolin tulkitessaan teiniballadit My Only One ja I Will Stay. Jälkimmäinen toi tosin enemmän mieleen Orman aikaisemman yhtyeen Sielun veljien (salanimellä Leputation of Slaves tekemän) tulkinnan samasta aiheesta.
Yleisö viihtyi tunnistaessaan tutut Hurriganes-hitit It Ain’t What You Do, Bourbon Street, Chinatown ja tietenkin Get On, mutta monen vanhan Ganes-suosikin uusien versioiden aikana huomasin jopa paatuneempienkin fanien olevan ymmällään: mikäs tämä nyt sitten on? Remuhan ei ole enää vuosiin ollut kiinnostunut myötäilemään yleisön mieltymyksiä.
Niin kauan kun se maksaa hänet nähdäkseen, hän tekee mitä huvittaa. Remun nykyisestä soittokunnosta on väännetty kättä jopa miehen intomielisimpien fanien keskuudessa.
Kun Arto Pajukallio sitten meni Helsingin Sanomiin kirjoittamaan, että ”keisarilla ei enää ole vaatteita”, sain taas kuulla ”kriitikoiden olevan vain kateellisia kusipäitä, kun eivät itse osaa mitään”. Kun tarpeeksi monille ihailijoille riittää se, että kuulee tuttuja suosikkikappaleita alkuperäisen tähden esittämänä, ei kai asiassa ole mitään arveluttavaa? Eihän? Koska en halua lukeutua näihin ”kriitikoiden ongelmatapauksiin”, tyydyn omalta osaltani vain ihmettelemään, miksei Remu vielä kerran näyttäisi – vanhaa sanontaa käyttääkseni – mistä se kana kusee? Tai siis tässä tapauksessa: mistä se rokkikukkojen todellinen riikinkukko kusee? Onko todella niin, ettei nuoruuteni suursuosikki vain jaksa, vain viitsi, vai ehkäpä vain halua esittää rock’n’rolliaan sellaisena kun me vanhat fanit olemme sen tottuneet kuulemaan – ja prrrkle, haluaisimme vieläkin kuulla. Sehän on tietenkin hänen oikeutensa ja vain meidän nostalgiaan taipuvien romantikkojen rajoittuneisuutta. Ollakseni kriittinen, sama asia vaivasi minua illan molempien esiintyjien kohdalla.
Suurin osa yleisöstä nautti ”täysin siemauksin” Remun ja Hurriganesin esityksestä, mutta kun Chuck Berry nelimiehisen yhtyeensä säestämänä kapusi puolisen tuntia myöhemmin lavalle, oli juhlakansa valmiiksi jo lähes hurmiossa: estradillahan oli todellinen alkuperäisen mustan rock’n’rollin legendojen legenda, mies joka toi rock’n’rolliin bluesshufflen ja beatin yhdistelmän sekä kirpaisevien kitarasoolojen lisäksi myös rönsyilevän runouden. Jo heti aloitusnumero Around And Around muistutti siitä, että vaikka kappale ei Berryn omana levytyksenään hitti ollutkaan, tuli se sittemmin tunnetuksi mm. englantilaisten Rolling Stonesin, Animalsin, Swinging Blue Jeansin ja David Bowien, sittemmin amerikkalaisten Grateful Deadin ja Flaming Grooviesin ja tietenkin Rauli Badding Somerjoen (suomeksi Rokaten ja rollaten) esitysten myötä tutuksi myös nuoremmalle sukupolvelle.
Jälkikäteen ajateltuna kyseessähän on mestarillinen teos, joka alkuperäisesittäjänsä levytyksenä jäi hieman keskeneräisenä vain singlen B-puoleksi. Uhmaten ”lehtemme puristisena pidettyä linjaa” (kukahan siihenkään enää uskoo?), voisi todeta ns. britti-invaasion todella tehneen kunniaa myös alkuperäisille rhythm and blues -artisteille. Tosin tänä(kin) iltana Aroundin esitys nyt oli… hmm, hieman vaisu, mutta… Kuten aiemminkin tuli todettua, Chuck Berry osaa ottaa yleisönsä, jota hemmoteltiin kaikkien aikojen rokkiklassikoilla – Berryn omilla, totta kai. Maestron ei tarvinnut kahdesti kehottaa ketään yhteislauluun, tutut hitit irtosivat väentungoksesta kuin luonnostaan. Kukapa nyt ei paikalle päästyään haluaisi hoilata paria säettä Roll Over Beethovenia, School Daysia tai Carolia. Vaihtelun vuoksi väliin väännettiin myös parit lyhykäiset bluespätkät, jotka yleisön herpaantumisen jälkeen vaihdettiin äkkiä tutuiksi rokkihiteiksi. Maybellene kulki lähestulkoon kuin puolisen vuosisataa sitten, ja Let It Rockin aikana muuten taustalle vetäytyvä säestysyhtye yltyi innostuneelta kuulostavaan jammailuun.
Erityissuosiossa olivat tietenkin ns. isojenpoikien laulut, Berryn ainoa listaykkönen, 1972 ilmestynyt versio Dave Bartholomewin kaksi vuosikymmentä aiemmin tekemästä levytyksestä Little Girl Sing Ding-A-Ling nimellä My Ding-A-Ling, sekä loppuun säästetty hurtti kellonympärirokkaus (vai pitäisikö sanoa kellonympärirakkaus) Reelin’ And Rockin’ – suomalaisittain Fiilaten ja höyläten. Päätösnumeron aikana Chuck onnistuneesti maanitteli lavalle tanssimaan myös suomalaista naiskauneutta, mikä tunnelmaa selvästi piristikin.
Vaikka hittipotpuri kesti tasan tunnin (jos tarkkoja ollaan, niin 61 minuuttia, eli pisin näkemäni Berryn keikka vuosikymmeniin), jäi toivomisen varaa niin täyspitkien kuin täyspainoistenkin esitysten suhteen. Välillä kappaleet vedettiin läpi alle kahden minuutin tiivistelminä, välillä musisointi karkasi epämääräiseksi jamitteluksi. Silloin tällöin Chuck näytti itsekin naureskelevan kitarastaan räväyttämille väärille soinnuille.
Taustabändi ei liiemmin panostanut esityksen energisyyteen, vaikka mukana oli kakkoskitaristi Berryn nuoremmasta polvesta. Erityisen kunniamaininnan ansaitsee tosin pianisti, jonka kunnianhimoinen panostus piristi muuten vaisuhkoa orkesteria. Jälleen kerran tuli mieleen, että miltähän Chuck Berry kuulostaisi keikalla, jos taustalla olisi kerrankin tehtäväänsä innostuneella mielellä suhtautuva rock’n’roll-kokoonpano. Sellaisen saisi varmasti kasaan maasta kuin maasta suht’ pienellä rahalla ja vaivalla, mikäli se vain herralle itselleen sopisi. No onhan meillä tietenkin lohdutuksena elokuvadokumentti ”Hail! Hail! Rock’n’Roll”, jonka kuvausten alla jopa itse mestari nöyrtyi muistaakseni peräti kaksiin (!) harjoituksiin. Kuinka ollakaan, kyseinen konsertti lienee parasta Berryä 60-luvun alkuvuosien jälkeen.
Chuck Berry ja Remu eivät pettäneet odotuksia, jos eivät myöskään ylittäneet niitä. Lähes poikkeuksetta yleisö oli tyytyväistä tarjontaan ja tilaisuuteen kyynisemmin suhtautuvat kuulijat osasivat odottaa, ettei heille mitään varsinaista hurmostilaa ollut odotettavissa. Kyllähän minullekin oli paha pettymys Berryn ensivisiitti Suomessa Turun Ruisrockissa 1976, mutta ikä opettaa: kaikkea ei voi saada. Jokainen sekä Berryn että Remun viime vuosina nähnyt luultavasti tiesi mitä odotettavissa oli, joten legendat ovat ansainneet paikkansa rock’n’rollin historiassa. Vanha sanontahan kuuluu, että ei se ole hullu, joka pyytää, vaan se joka maksaa. Minä maksoin, ja jopa ihan hyvällä mielellä.
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 2/2008; valokuva: Pertti Nurmi)
Levyarvio:
BLACK RIVER BLUESMAN & CROACKIN’ LIZARD – Rat Bone
(Gecko Yell GEYER-005)
Monet lukijoistamme ovat varmaankin kuulleet kaupunkitarinan kiinalaisessa ravintolassa ruokailleesta asiakkaasta, joka kesken herkkuhetken saikin kananluun kurkkuunsa. Pikaisen ensiavun jälkeen (paikalla siis oli lääkäri, ambulanssi, hengenpelastaja tai joku muu ihmeparantaja) luu saatiin pois kurkusta. Ko. lääkintähenkilö tutki sitä aikansa, katsoi hämmentyneenä potilasta ja totesi, ettei tämä ainakaan kananluu ole. Tämähän on rotanluu!
No, varsinainen kaupunkilegenda tämäkin, eikä se ainakaan ole minua saanut vieroksumaan mainioita kiinalaisia ravintoloita. Joskus tarina tietenkin tulee mieleeni, kun äärimmäisen kohteliaat maahanmuuttajat käyvät hymyillen kyselemässä maistuuko ruoka. Ehkäpä sitä tässä kyynisyyteen ajavassa pahassa maailmassa on tullut vain liian yliherkäksi kaikille hymyileville kasvoille: ”Mitähän tuollakin on taka-ajatuksena?”
Ai niin, Black River Bluesmanin uusi levyhän tässä piti olla käsittelyssä. Ajatus taisi jotenkin horjahtaa… Tai ei sentään, tässähän pysytään asiassa. En nyt tarkoita Jukka Juholan alias Black River Bluesmanin taka-ajatuksia tai sympaattista hymyä, vaan levyn nimihän tähän jaaritteluun on syynä. Sehän on ”Rat Bone” – rotan luu.
Black River Bluesman on tehnyt jo kolmannen kokopitkän albuminsa. Kahteen edelliseen olen suhtautunut enemmän kuin myötämielisesti. ”Not A Dog-gone Thing” viehätti kotikutoisilla John Lee Hooker/Lightning Hopkins -sävyillään ja sitä seurannut ”Ants In My Kitchen” oli askel pitemmälle omaan suuntaan. Primitiiviseen bluesilmaisuun sotkeutui enemmän Fat Possum -yhtiölle tyypillistä karuutta kuin myös ns. helpommin omaksuttavia rock-vaikutteita. Black River Bluesman alkoi tinkimättömällä bluesillaan saada ansaitsemaansa huomiota myös maamme rajojen ulkopuolella. Edellisten levyjen jälkeen myös yhtyeen kokoonpano on muuttunut Cockroach Combosta Croackin’ Lizardiksi.
Kun viime vuoden puolella sain kuultavaksi Black River Bluesmanin uuden albumin kolme kappaletta sisältäneen demolevyn, havaitsin äijän hakeutuvan entistäkin rankempaan suuntaan. Ei siinä mitään, luutunutta musiikkimaailmaa on ravisteltava. Siitä huolimatta tämä ”Rat Bone” ravisuttelee odotettuakin enemmän.
Moni Puistobluesin idyllisessä kesätapahtumassa bluesinsa valkoviinin tai keskioluen rentouttamana tottunut perusbluessukankuluttaja saattaa kavahtaa tätä rotanluiden kolistelua. ”Broileria tilattiin, mutta rotanlihaa eteen lykättiin”, voisi olla jonkinlainen ravintolamaailmaan liittyvä vertauskuva. Tämä blues nimittäin ON tylyä! Tuskinpa Black River Bluesman on tarkoituksellisesti kuitenkaan karkottamassa kuulijoitaan. Hänen tapansa tehdä bluesia ei luultavasti sovi Storyvillen tyhjäpäitä tanssittamaan tai ”kotirouvien tiskausmusiikiksi”.
En myöskään ihmettele vaikka kaikki itseään vakavina bluesin harrastajina pitävät eivät siitä liiemmin innostuisi, sillä ”Olikos tämä nyt näin rankaksi vietävä” -kommentti tulee helposti mieleen? Sen sijaan veikkaan, että nuorempaa vaihtoehtoisen rockin tai jopa perinteistä kiinnostunutta metallimusiikin harrastajaa se voisi houkutella tutustumaan bluesiin. Jokaisella sukupolvella tuntuu olevan oma bluesinsa, ja yhteisiä tekijöitä lienee enemmän kuin mitä moni meistä ns. vanhemman polven bluesdiggareista heti edes huomaa. Black River Bluesman sen sijaan lienee asian huomannut.
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 2/2008)
Levyarvio:
JO’ BUDDY & DOWN HOME KING III – Elevator Boogie / Radio Act Twist
(Ram-Bam RAM45S 0006)
Suomi-bluesin veijaripojan, Raulamon Jussin alias Jo’ Buddyn oma levy-yhtiö Ram Bam Records täyttää jo kymmenen vuotta, joten asiaahan tietysti juhlistetaan uusilla julkaisuilla.
Tämän numeron deadlinea edeltävänä päivänä sainkin käsiini tuoreen singlen promoversion. Molemmat kappaleet ovat käsittääkseni tulevalta Jo’ Buddy & Down Home King III -albumilta, joka sekin on luultavasti jo tätä lehteä luettaessa ilmestynyt. Aluksi ihmettelin singlelohkaisun tarpeellisuutta, mutta sitten asia valkeni. Tämänhän on nähtävästi tarkoitus ilmestyä ihan oikeana 7” vinyylinä! Yksi vinyyli siis myös minulle, Jussi, kiitos!
Kitaristi/laulaja Jo’ Buddy ja lyömäsoitintaiteilija Down Home King III jatkavat tutulla ja hyväksi havaitulla rupubluesin linjalla. A-puolen ”Hissiboogie” (terve ihminen ei hissiä tarvitse, totesi kuulemma marsalkka Mannerheim aikoinaan) on kuin sekoitus Joe Hill Louisin Memphis-mölinää ja John Lee Hookerin Detroit-rynkytystä. Niinpä hissin tarpeellisuus jää edelleen kyseenalaiseksi, sillä tämähän panee rammatkin liikkumaan portaita pitkin. Kakkospuolen pervoinstrumentaalitwisti tuo hieman mieleen texasilaisen Tail Gatorsin nyrjähtäneet tekeleet, mikä miellyttää varmasti monia kieroutuneita nuottikorvia.
Ram Bam Records avaa uuden vuosikymmenen persoonalliseen tapaansa, eikä persoonallisuudesta voi koskaan olla ylitarjontaa. Täyspitkää albumia odotellessa (lienee turhaa toivoa sitä vinyylinä) viihdytään tämän singlen parissa – kunhan sen oikean vinyylisinglen vielä saisi.
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 1/2010)
Levyarvio:
TITTY BAR TIM BLUES BAND – Milk Shaka
(Blue North BNCD 011)
Taas tätä samaa vanhaa skeidaa! Epämusikaalista renkutusta! Näinkin tyrmäävästi olisi saattanut aikoinaan eräs ns. parempaan musiikkiin viehättynyt entinen päätoimittajamme kuvailla Titty Bar Tim Blues Bandin levyä. Ja totta vie, eihän hän väärässä olisi ollutkaan, mutta miljoonien kärpästen tavoin me bluesin kuuntelijat vain pidämme tästä vanhasta skeidasta. Titty Bar Tim Blues Bandin huuliharppu- ja kitaravetoinen blues on kallellaan Chicagon suuntaan, mutta Kouvolan sahalta ylijääneistä sahanpuruista siihen on tarttunut myös persoonallista kotimaista karheutta, sellaista aidolta kuulostavaa rosoisuutta, mikä nykyaikana tuntuu olevan suurimmalta osalta musiikin tekijöiltä kadoksissa.
No eihän tämän levyn nyt näin hyvältä pitänyt kuulostaa, oli ensimmäinen toteamukseni, vaikka bändiä olinkin tullut kehaisseeksi jo pariin otteeseen lehtemme palstoilla. Enpä silti olisi uskonut äijillä riittävän puhtia pitkäsoittoon saakka, mutta pääsivätpä piru vie yllättämään. Bändi hoitaa homman komeasti kotiin. Pääosa lankeaa luonnollisesti Titty Bar Timille alias Timo Heikkilälle, jota myös Timmy The Dogiksi kutsutaan. Mutta mikäs Timmyn on murjoa huuliharpullaan, kun taustalla on luotettava aisapari, erinomainen kitaristi ”Maxwell Street Mike” Kurkiin.
Tutuista eväistähän levy on koottu, ja siksi olikin yllättävää, että kaikki kappaleet ovat omaa tuotantoa. Omien kappaleiden levyttämisen ei pitäisi bluesissa olla mikään välttämätön itseisarvo, mutta on ilahduttavaa huomata sen onnistuvan myös perinteisiä riffejä ovat suorastaan levyn parasta antia. Evil Weed ja Mike’s Boogie ilmestyivät vinyylisinglenä jo viime vuoden lopulla (ks. BN 5/12), mutta varsinainen huipennus on Timmyn bravuuri Helsinki Bound. Lähes kymmenminuuttiseksi venyvällä bluesilla Mike pääsee näyttämään yli puolet kappaleesta kestävällä kitarasoolollaan, etteivät ideat pääse loppumaan Mike’s Boogienkaan jälkeen.
Tätä levyä ei tarvitse kehua sen vuoksi, että se on Blue Northin julkaisu, vaan siksi että se yksinkertaisesti potkaisee persiille. Juuri niin kuin kunnon blueslevyn kuuluukin tehdä!
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 2/2013)
Levyarvio:
RHIANNON GIDDENS – Tomorrow Is My Turn
(Nonesuch STLP/CD 547448)
DOM FLEMONS – Prospect Hill
(Fat Possum/Music Maker Relief Foundation FTPM 167)
Pakko myöntää, että olin toissakesänä tekemässä pahan virheen. Tuolloin Helsingin kaupungin Juhlaviikkojen Huvilateltassa oli esiintymässä tuore Grammy-palkinnon voittaja Carolina Chocolate Drops. Bändistä olin kuullut positiivisia kommentteja ihan luotettavilta tahoilta ja levytkin kuulostivat mainioilta: kolme nuorta afroamerikkalaista esittämässä isoisiensä isoisien aikaista musiikkia, bluesia, gospelia, old timea, string- ja jug band -musiikkia ym. ”neekerifolkia” menneen vuosisadan alkuvuosikymmeniltä. Skeptinen luonteeni oli saanut minut kuitenkin jälleen kerran epäilemään. Olivatkohan nämä vain joitain paikallisen konservatorion kansanmusiikkilinjan nörttejä, jotka halusivat herättää huomiota soittamalla vanhanaikaista musiikkia? Istuskellessani taas vakioterassillani Kallion Toisella linjalla (second line, heh heh) käveli muuan tuttu ohitse ja muistutti illan konsertista. Tilasin uuden oluen ja mietin teltalle lähtöä, mutta tyyriit liput ja epäileväisyyteni pidätteli minua terassilla. Aurinkokin paistoi ja olut oli puolet halvempaa kuin Huvilateltassa myytävä. Tilasin vielä uuden oluen ja päätin kuitenkin lähteä ottamaan selvää illan esiintyjistä. Nykyäänhän saadaan kyvyttömätkin soittajat kuulostamaan levyillä kelvollisilta, mutta keikalla bändien todellinen anti punnitaan!
Olin odotuksissani ollut osittain oikeassa. Tungosta oli ja kallista kaljaa sai jonottaa, mutta Chocolate Dropsin kohdalla hautasin kaikki epäilykseni. Nämä eivät todellakaan olleet mitään musiikkileikkikoululaisia! Ryhmä osoittautui paitsi erinomaisiksi muusikoiksi, myös perinteensä tuntevaksi ja sitä värisyttävästi tulkitsevaksi. Illan kohokohta (Rissasen Karin tarjoaman Jaloviinan lisäksi) oli, kun viulisti, banjisti ja toinen päälaulajista, Rhiannon Giddens tulkitsi Ethel Watersin v. 1925 feministisen bluesin No Man’s Mama. Sen jälkeen olin täysin vakuuttunut: tämä oli vuoden paras keikka!
Kotiin palaillessani päätin ryhtyä ostamaan bändin levyjä. Surukseni sitten kuulin Carolina Chocolate Dropsin lopettaneen toimintansa, mutta jäsenten luonnollisesti jatkavan musiikin tekemistä. Tieto Giddensin ensimmäisen oman levyn julkaisemisesta sai malttamattomasti odottamaan, onko taso pysynyt yhtä korkealla. Vaikka tyyli (kansikuvien mukaan myös ulkoinen) on hieman muuttunut, voin vakuuttaa levyn täyttävän odotukset. Tosin pari kuuntelukertaa se vaati, sillä musiikillinen ilme oli jonkin verran laajentunut. T-Bone Burnettin tuottamalla levyllä Giddens on jättänyt kielisoittimensa nurkkaan ja keskittynyt pelkästään lauluun. Vaikka hänen äänensä on nuoruudessa kouliintunut oopperan parissa, se ei ole jäänyt riesaksi tällaisen ”maanläheisemmänkään” musiikin esittämisessä. Välillä laulu on syvää bluesia ja gospelia, välillä heleää folkia tai dramaattista countrya. Carolina Chocolate Dropsin ”pelimannimusiikista” poiketen on Rhiannon Giddensin levyllä käytetty jopa Colin Lindenin tai tuottaja Burnettin sähkökitaraa, mutta maltillisesti. Muuten pysytään turvallisesti akustisten soittimien parissa.
”Tomorrow Is My Turn” on myös teemalevy. Kaikki kappaleet ovat enemmän tai vähemmän naisartistien tunnetuksi tekemiä. Hyppäykset Dolly Partonin Don’t Let It Trouble On Your Mindista (tulkittu väräjävällä Joan Baez -tyylillä) rotevaäänisen Odettan levyltä löytyneeseen Waterboyhin ja sen jälkeen Patsy Clinen hitistä She’s Got You rockabillykitaralla maustettuun Sister Rosetta Tharpen gospeliin Up Above My Head ovat häkellyttäviä. Kun perään vielä heitetään levyn nimikappale, Nina Simonen ohjelmistosta löydetty Tomorrow Is My Day, saattaa suppeakatseisempi kuuntelija olla ymmällään. Sävellyshän on Charles Aznavourin!
Simonen levytyksiltä on poimittu myös Giddensin New Orleansin rytmeihin sovittama Black Is The Color, kun taas vanhaan songster-tyyliin päädytään Elizabeth Cottenin Shake Sugareessa. Levyn ainoa oma sävellys on päätöskappale Angel City, mutta hieno päätös se onkin.
Vaikka (vinyyli)levyn hinta olikin lähes kaksinkertainen CD-versioon verrattuna, ostin silti. Ja toisaalta, tulihan siinä myös cd kaupan päälle maalaiskuntaan vietäväksi. Tämä on ehkäpä vuoden levy, rohkenen väittää jo nyt!
Carolina Chocolate Dropsin perustaja ja johtohahmo, multi-instrumentalisti Dom Flemons on uusimmalla levyllään pitäytynyt lähempänä juuriaan kuin Rhiannon Giddens, mikä ei tarkoita että ”Prospect Hill” olisi vähääkään Giddensin levyä yksipuolisempi.
Flemonsin omien sanojen mukaan Chocolate Drops jopa välillä rajoitti hänen tekemisiään. Tuskinpa monella kolmekymppisellä musikantilla olisi kanttia käyttää titteliä The American Songster, Dom Flemonsilla on. Hän soittaa itse useampia instrumentteja, kuten banjoa, kitaraa, huuliharppua ja erilaisia rytmisoittimia, mutta myös sellaisia primitiivisiä puhallinsoittimia kuten jug (ruukku, josta puhalletaan matalia ääniä) ja fife, eräänlainen alkukantainen huilu. Tämä on tietysti välttämättömyys, mikäli halutaan saada aikaan alkuperäinen fife and drum -bändin soundi, jota edustaa Grotto Beat – sehän on kuin menneiden aikojen hip hopia. Mikäli nykyinen kuulostaisi tältä, sitähän jaksaisi ehkä kuunnella!
Musiikillisesti Flemons liikkuu edelleen samoilla linjoilla kuin Chocolate Drops aikoinaan. Levy alkaa tosin hillittömällä jazz-iloittelulla, joka voisi olla suoraan New Orleansista joskus 1910-luvulta, ajalta ennen varsinaista dixielandin läpimurtoa. Koska Flemons on kuitenkin saanut musiikillisen herätyksensä mm. 40- ja 50-lukujen rhythm and bluesin myötä, on seassa selviä viittauksia siihenkin suuntaan.
Puolet levyn sävellyksistä on Flemonsin omia, nimikappale tosin yhdessä Guy Davisin kanssa. Lopuista suurin osa on merkitty traditionaaleiksi, mutta mahtuupa joukkoon esimerkiksi Frank Stokesin It’s A Good Thing ja Gus Cannonin My Money Never Runs Out, molemmat alkujaan vuodelta -27. Aluksi ihmettelin miksi Jesse Fullerin San Francisco Bay Blues olisi laitettu Flemonsin omiin nimiin, mutta kyseessähän on eri kappale, San Francisco Baby.
Turha tätä on enempää kehua. Ne joita tämän tyyppinen musiikki kiinnostaa, käyvät sen vähintäänkin kuuntelemassa. Taas ne joita ei kiinnosta… mitä tähän sanoisi? Heitä lienee mahdoton enää pelastaa ”kunnon musiikin” pariin!
Elleivät Ethel Waters tai Papa Charlie Jackson (saati sitten Bessie Smith tai Charley Patton) palaa maan päälle levyttämään tänä vuonna, ei kumpaakaan näistä levyistä voi syrjäyttää seuraavalta ”Vuoden parhaat” -listaltani!
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 2/2015)
Levyarvio:
WHITE KNUCKLES TRIO – Got It Bad
(Turenki LP-142000-37)
No nyt se narsistista luonnehäiriötä poteva psykopaattipaskiainen on sitten palannut bluesiin. Ei näyttänyt maailmanvalloitus kaoottisella rähinärockilla onnistuneen epäilyttävästä elokuvaroolista huolimatta!
Eikös ollutkin repäisevä aloitus? Moisesta saattaisi herkempi taiteilijasielu loukkaantua pahanpäiväisesti, mutta tuskin sentään vanha suosikkini Knucklebone Oscar, ensialbuminsa julkaisseen White Knuckles Trion (toistaiseksi) tunnetuin jäsen. Eihän moinen kommentointi edes liity häneen millään lailla. Monenlaisissa musiikillisissa seikkailuissaan Oscarin kitaransoitossa on aina ollut määräävin vaikute nimenomaan blues. Mihinpä siitä Buddy Guysta pääsisi.
White Knuckles Trio perustettiin jo jokunen vuosi sitten, mutta päinvastoin kuin Knucklebonen aiemmat bändit, on tämä lähtenyt etenemään maltillisemmin. Tässä ryhmässä Knucklebuckle taitaa myös ensimmäistä kertaa juuttua samalle viivalle muiden jäsenten kanssa. Pianotaituri Hillside Kumpulainen tuntuu hallitsevan bluesin tyylisuunnat jämäkästä boogie woogiesta Chicago-bluesin pianistien saloihin ja New Orleansin koukeroiseen kilkatteluun. Keskipisteeseen nousee kuitenkin rumpali ja laulaja Yukka White (hieno taiteilijanimi!), jonka väkevä laulu ehtii antaa bändille soundin jo ennen kuin Oscar ehtii ensimmäisen kitarasoolonsa kimppuun.
White Knucklesin musiikki on rytmibluesia moninaisin vaikuttein perinteisestä rock’n’rollista hurmokselliseen gospeliin. Bändi on sekä yllättävä että yllätyksetön – ja molempia positiivisessa mielessä. Sähköinen bluesbändi ilman basistia on aina haastava (niin kuin nykyään on muotia sanoa) kokoonpano, mutta hyvin kaikki kolme kantavat vastuunsa kokonaisuudesta. Vanhojen bluesjäärien mielestä avausraita, Junior Wellsin Little By Little ja Bobby Blandin I Smell Trouble tai rokkarien mielestä Little Richardin Lucille saattavat tuntua standardeilta, mutta prrrkle, kukas niitä nyt on viime vuosina levyttänyt? Eikä ainakaan näin hyvällä meiningillä, vaikka eihän Whiten tulkintoja tietenkään Blandin tai Pikku-Rikun lauluun uskalla lähteä vertailemaan.
Toivottavasti White Knuckles Trio ei ole lähdössä Päivi Räsäsen vaalikiertueelle, vaikka gospel irtoaa bändiltä jopa syntistä rock’n’rolliakin rankemmin. Sekä Rock My Soul (Bosom Of Abraham) että Sister Rosetta Tharpen nimiin yleensä merkitty This Train svengaavat lähes hurmoksellisesti ja God Don’t Like It saattaisi kertoa joko bändin tai kuulijoiden ”Jumalansanan” vastakkaisista mieltymyksistä.
Levyn päätösnumero herätti aluksi pelonsekaisia tunteita. Onko tämä se sama Boulevard Of Broken Dreams? Älkää nyt ikivihreää menkö raiskaamaan! Ei huolta, sillä Knucklebone ottaa viimeisen sanan osoittaessaan tällä instrumentaalilla olevansa enemmän kuin vain loistava blueskitaristi.
White Knuckles Trio on bändi, jonkalaisia Suomen… ei kun maailman bluesyleisö tarvitsee. Tarvitseeko tätä enää täsmentää?
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 2/2015)
Levyarvio:
DAVE ALVIN & PHIL ALVIN – Lost Time
(Yep Roc YEP-2447)
Tuossa viime vuoden parhaita miettiessäni (siinä sitä pohtimista riittikin) huomasin järkytyksekseni, että vuoden parasta (Rhiannon Giddensin ja Dom Flemonsin ohella) levyä ei ole lehdessämme noteerattu lainkaan. Kyseessähän on tietenkin mainion – ei kun loistavan veljesparin, Dave ja Phil Alvinin toinen levy ”Lost Time”.
Kun nämä 70-luvulla The Blasters -yhtyeen perustaneet veljekset runsas vuosi sitten piipahtivat Suomessa, oli Savoy-teatterin keikka mielestäni parasta mitä sinä vuonna oli kuultu (eikä niiltä, jotka paikalla olivat ole toistaiseksi yhtään poikkeavaa mielipidettä tullut vastaan). Tuolloin oli juuri ilmestynyt riitaisten veljesten välejä korjaava levy, Grammy-ehdokkaaksikin yltänyt ”Common Ground”. Sillä keskityttiin blueslegenda Big Bill Broonzyn tuotantoon, sillä tästä aiheesta ei kuulemma koskaan tullut riitaa. Savoyssa niin tunnelma kuin kokoonpanokin oli sähköisempi kuin levyllä ja mukaan mahtui paljon muutakin kuin Broonzya, yhteisiä bluessuosikkeja kun Alvineilla tuntuu riittävän.
Samoissa tunnelmissa ja lähes samalla soittajistolla jatkaa myös tämä ”Lost Time”. Toivottavasti veljesten 30 vuoden ”kylmä sota” on saatu lopulta päätökseen.
Vaikka ”Lost Time” sisältää pelkästään lainakappaleita, se ei pudota sitä viime vuoden parhaan blueslevyn ehdokkuudesta. Ainakaan Alvineilla ei tunnu olleen eripuraa kappalevalinnoista. Kreivi Draculalta näyttävällä matemaattisella lahjakkuudella Philillä oli aikoinaan tapana tiivistellä veljensä sävellyksiä iskevämmiksi. Hurjan rock’n’roll-koviksen näköisen Daven sisällä kun oli runopoika ja rönsyileväisempään ilmaisuun taipuva säveltäjä. Nyttemmin näkemykset lienevät lähentyneet.
Tyylitietoiset Alvinit eivät tietenkään sorru vanhojen suosikkiensa plagiointiin vaan tekevät joka kappaleesta itsensä kuuloisia. Phil Alvin oli jo kolme vuosikymmentä sitten enemmän kuin vaikuttava laulaja, mutta iän myötä tulkinta on vain vahvistunut – jos ei sanaa sielukkuus olisi käytetty nykypäivänä puhki, sitä voisi käyttää nimenomaan Phil Alvinin kohdalla. Häpeä myöntää, että Savoyssa tunsin lähes sekunnin ajan myötähäpeää hänen aloittaessaan James Brownin klassikon Please, Please, Please – eihän tästä voi kukaan selvitä! Toisin kävi! Levyltä kuunneltunakaan tunne ei latistu. Esikuvansa kanssa Phil Alvin pääsee samalle maaliviivalle.
Ne, jotka muistavat huuliharpun olleen vain jonkinlainen mauste Blastersin levyillä, voivat hypätä ajassa eteenpäin. Phil Alvin kuuluu huuliharpistien huippuluokkaan, joka ei briljeeraa ”oikeaoppisella kalustolla” tai hae ”oikeaoppista soundia”. Hän soittaa tyylillä!
Mikäli vielä nykyään etsitään Stevie Ray Vaughanin jälkeistä blueskitarasankaria, on nuoremmassa polvessa mielestäni vain yksi vaihtoehto – Dave Alvin (ikä 60 vuotta). Sekä sähköisen että akustisen kitaran soittajana hän onnistuu tyylikkäästi yhdistelemään bluesin eri aikakausien vaikutteita ja teemoja toisiinsa. Samoin kuin suomalaiskaimansa Lindholm, hän silti tuskin kitarakuninkaan kruunua kaipailee.
Laulajana Dave Alvin on myös löytänyt äänensä. Kyllähän joku Willie Dixonin säveltämä ja 50-luvulla Otis Rushin levyttämä Sit Down Baby tuntui aluksi toivottomalta idealta veljesparin ”epälaulajan” esitettäväksi, mutta persoonallisella sovituksella ja matalasti myhäilevällä laululla se saa aivan uuden piirteen. Samaiseen velmuilevaan sävyyn sujuu myös Blind Boy Fullerin Rattlesnakin’ Daddy.
Alvinien monien suosikkien kärkeen kuuluu ehdottomasti yksi bluesshoutereiden huipuista, Big Joe Turner (1911–85). Häntä kunnioitetaan paitsi peräti neljällä kappaleella (Cherry Red Blues, Hide And Seek, Wee Baby Blues, Feelin’ Happy), myös takakannen valokuvalla, missä Turner poseeraa teini-ikäisten (mutta tyylikkäästi pukeutuneiden) veljesten kanssa 70-luvun alkupuolella. Pitkälti vanhan veteraanin Big Joen avulla Blasters pääsikin uransa alkuun 70-luvulla.
Oma lukunsa on Alvinien viehtymys ennen sotia tehtyihin blueseihin. Kunnioituksensa saavat pianistilegendat Leroy Carr (Papa’s On The Housetop) ja Thomas A. ”Georgia Tom” Dorsey (If You See My Savior). Yllätysveto oli myös The House Of Rising Sun, Bob Dylanin ja The Animalsin tunnetuksi tekemä kansansävelmä. Nyt mennään kuitenkin Huddie ”Leadbelly” Ledbetterin tahdin mukaan, mikä ei juurikaan muistuta em. sovituksia.
Alvinien ”Lost Time” sisältää monipuolista ja nautittavaa bluesia, jonka toivoisi kelpaavan niillekin, jotka eivät ole varsinaisia bluesfaneja.
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 1/2016)
Levyarvio:
THE SULTANS – The Kitchen Sessions
(Joteskii Groteskii JOG-30)
Kaikkia hard core -punkin faneja (joita tietenkin lehtemme lukijoissa on runsaasti) varmaan kauhistutti tänään, tätä kirjoittaessani keskiviikkona 16.4. Helsingin Sanomien artikkeli, kun Läjä Äijälä kertoi Terveet kädet -yhtyeen lopettamisesta. Voiko tuo vuosikymmeniä hcpunkin esitaistelijana toiminut ryhmä lopettaa? Äijälän mielestä TK oli jo kaupallistunut liiaksi, joten hän keskittyy mielenkiintoisempiin projekteihin. Yhdeksi niistä hän mainitsi (hard core)bluesia esittävän, aiemminkin lehdessämme esitellyn The Sultansin. Mitä helvettiä?! Vanha suosikkini Sultans on jälleen julkaissut uuden levyn – jopa kokonaisen pitkäsoiton! Hämmentävää! No, eipä mikään enää niin kovin hämmentävää ole, onhan Läjä, virallisemmin V-M.O. Äijälä tunnetusti puuhamiehiä.
”The Kitchen Sessions” on nimensä mukaan äänitetty keittiön nurkassa, joten mitään varsinaista huippuäänentoistoa ei ole haettukaan. Eipä se olisi tämän kaltaiseen musiikkiin – ja varsinkaan bluesiin sopinutkaan.
Sultans on alkuaikojen levytyksistään hieman pehmentänyt otettaan, sillä joukkoon on otettu jopa basisti. Kitaristi Läjän ja rumpali T.T. Äijälän mukana on kontrabasisti M.L. Leinonen, jonka keittiössä äänitykset on nähtävästi tehty. Mikäpä sen kätevämpää, sillä taukotilat virvokkeineen (takakannen kuvassa pöydällä ja musikanttien käsissä näyttää olevan alkoholipitoisia juomia) ovat riittävän lähellä.
Hard core -bluesin ystävien ei kuitenkaan tarvitse olla huolissaan. Sultans pitää linjastaan kiinni, vaikka iän myötä Hound Dog Taylorille tyypillinen remellys on antanut enemmän tilaa John Lee Hookerin ja Lightning Hopkinsin hypnoottiselle boogielle ja mietiskelevälle bluesille.
Ehkä lähimmäksi bluesin syvintä olemusta päästään pitkällä ja hitaalla kappaleella Deepening Maturing Slow, joka tosin vaihtuu levyn päättävän Three Cat Boogien reippaaseen ilotteluun. Vaikka levyllä on vain seitsemän kappaletta, ovat ne sen verran pitkiä, että vinyylin minuuttimäärät tulevat kevyesti täyteen. Liiasta progressiivisuudesta Sultansia on silti turha moittia/kiittää, sillä kaikki seitsemän
instrumentaalia operoivat pääosin yhden soinnun parissa – välillä toki koristeeksi otetaan toinenkin sointu.
Eihän Sultans mitään ”koko kansan piknik-bluesia” edusta. Kuten olen kai ennenkin todennut, että mikäli olet epävarma suuntautumisestasi: oletko todellinen bluesfriikki vai poppari, hevari tai joku hipsteri, voit Sultansin levyä kuuntelemalla tehdä testin. This is the BLUES!
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 2/2016)
Artikkeli:
SONNY BOY MAGNUSSON 70 VUOTTA!
”Zai zai zai” sanoi Äijä, kun tikus munnarilla bluussia skulas!
Eipä tainnut otsikko olla ihan korrektien journalististen tapojen mukainen, mutta ne jotka syntymäpäiväsankaria vähänkin tuntevat, ymmärtänevät sen sopivan kuin…
Sonny Boy Magnusson, Magnus, alias Äijä, ristimänimeltään Sakari Helle, on tullut varmasti tutuksi niin lehtemme lukijoille kuin kotimaista bluesia vähänkin enemmän seuranneille. ”Rakkaalla lapsella” on tunnetusti monta nimeä, joten edellä mainittujen lisäksi Äijä on tunnettu myös Feijana, Kahden kaljan Luciferina, Otaniemen pontikkapannun vartijana ja Skunkkiniemen kreivinä.
Sakari Helle (s. Helsingissä 15.5.1947) on määrällisesti vähäisten levytystensä vuoksi tullut suurelle yleisölle vähemmän tunnetuksi, mutta hänen merkitystään suomalaisen bluesin edelläkävijänä moinen ei vähennä. Jopa maamme epävirallinen huuliharppuruhtinas Pepe Ahlqvist on tunnustanut velkansa Helteelle: ”Toi oli kuitenkin se ensimmäinen”, kommentillaan. Sonny Boy Magnussonin oman termistön mukaisesti käytän hänestä artikkelissa nimeä Äijä, sillä jos Äijä kutsuu jotakuta Äijäksi, on se suurin kunnianosoitus, jonka voi saada – kuten Iso-Äijä (rouvansa) ja Pikku-Äijät (poikansa).
Äijän bluesherääminen tapahtui monen muun lailla 60-luvun puolivälin paikkeilla. Tuolloin ensimmäinen esikuva (kuten monella muullakin) oli luonnollisesti John Mayall. ”Bluesbreakers With Eric Clapton” -albumin avausraita, alkujaan Otis Rushin All Your Love pysyi pitkään myös Äijän keikkojen avauksena. Kun ns. oikeita blueslevyjä, Muddy Watersia, Howling Wolfia ja Little Walteria ym. alkoi saada täällä Siperian-perukoillakin, syntyi kiinnostus alkuperäiseen Chicago-bluesiin. Edellä mainittujen ohessa kuvioon tupsahti tietenkin vielä itse ”Äijä”, Sonny Boy Williamson (# 2) eli Alec ”Rice” Miller. Hänestä tuli Suomen Äijän tärkein vaikuttaja, jonka mukaan syntyi myös taiteilijanimi Sonny Boy Magnusson. Kotimaisen blueshuuliharpun historia oli valmis alkamaan!
Vuonna ’68 Äijä perusti Suomen ensimmäisen bluesyhtyeen. Se sai nimekseen Harp, tuon bluesille ominaisen pienikokoisen, mutta usein suuriäänisen instrumentin, huuliharpun myötä. Kitaraa soitti jonkinlaista kulttimainetta Helsingin seudulla nauttinut Pekka ”Albert” Järvinen ja myöhemmin Jukka Hauru. Kaksikko Äijä ja Albert olivat myös mukana Jussi Raittisen kokoamassa Muddy Watersin konsertin lämmittely-bändissä marraskuussa ’70. Pitkän linjan musiikkivaikuttaja Ilpo Saunio totesi heti tuoreeltaan konserttiarvostelussaan: ”Jussi Raittisella oli jälleen mukana pari uutta löytöä, kitaristilahjakkuus Pekka Järvinen ja ilmeisestikin maan paras huuliharpisti Sakari Helle, joiden yksityisiä suorituksia oli ilo kuunnella.”
Harpin lopetettua Äijä liittyi vuonna ’66 perustettuun Hojas-yhtyeeseen. Bändi oli aiemmin soittanut enemmän pop- ja rock-kappaleita, mutta Äijän myötä se muuttui tuota pikaa bluesyhtyeeksi. Sekaan mahtui yleisöä viihdyttämään myön ns. vanhan ajan rock’n’rollia, mutta pääpaino pysyi bluesissa. Ensimmäinen radioesiintyminen olikin jo 70-luvun taitteessa Pekka Gronovin ”Bluesin maailmasta” -ohjelmassa. Hojas sai kunnian toimia 70-luvun alkupuolella rehvakasta paluuta rock-markkinoille tehneen, vuonna ’60 Suomen rock-kuninkaaksi nostetun Rock-Jerryn lämmittely- että säestysyhtyeenä.
Hojas tuli sittemmin olemaan Äijän (toistaiseksi) tunnetuin – tai ainakin (myös toistaiseksi) pitkäikäisin yhtye. Se on vuosikymmenten aikana nähnyt monia vaiheita, mutta levytykset sen sijaan ovat jääneet vähiin. Vasta vuonna ’80 yhdistyksemme Blue North -levymerkki julkaisi bändin ensimmäisen EP-levyn. Tuolloinhan oli esimerkiksi Chicago Overcoat jo 70-luvulla tehnyt Finnish Blues Societyn julkaiseman EP:n ja kaksi albumia Love Recordsille.
Ensimmäisen FBS:n Hojas-levyn nimi oli yksinkertaisesti ”Finnish Blues Vol. 1” (BN 1001), vaikka se myös ”matkalaukku-levynä” tunnetaan. Etukanteen kun on päässyt poseeraamaan keikkakalustoa pursuava matkalaukku, kun bändin poikia ei kansikuvakeikistely kiinnostanut. Sen sijaan kiinnostus bluesia kohtaan Suomessa oli kasvussa, joten vuonna ’83 Hojas sai LP-sopimuksen Polarvoxin kanssa. Ehtona oli tosin se, että blues piti esittää selvällä suomenkielellä. Käännökset oli tilattu itseltään Juice Leskiseltä, mutta bändi ei lopputuloksesta ollut aukottoman innostunut. Kieltämättä alkuperäiskielellä esitetyt demo-versiot kuulostavat Äijän suuhun sopivammilta. Hojas Blues Band -nimellä julkaistu ”Sekatyömies” (Polarvox LJLP 1025) sai positiivista huomiota, mutta myynti jäi vähäiseksi. Kokoonpanoksi oli tuolloin jo vakiintunut Äijä, soolokitaristi Markku Malkamäki, kitaraa ja viulua soittava Reijo ”Sika” Pöykiö, basisti Kari Vakkuri ja rumpali Jorma ”Porsu” Vuorinen. Vanha viisikko oli myös saanut täydennystä, kun kosketinsoittaja Jan-Erik Holmberg oli liittynyt ryhmään.
Mikään varsinainen kultakaivos blues ei Suomessa ollut. Alan bändien rivit rakoilivat ja uusia kokoonpanoja perustettiin, keikkoja kun kuitenkin oli nykypäivää paremmin. Hojas jäi telakalle 90-luvun taitteessa ja Äijäkin päätyi soittamaan eri yhtyeissä.
Ensimmäinen uusi viritys oli kitaristi Big Papa Auvisen kanssa perustettu Blues For Sale. Vaikka bändi keikkoja saikin, ei tuuli yltänyt purjeeseen. Sen jälkeen Äijä pistäytyi Auvisen uudessa yhtyeessä Coupé de Ville. Bändin ensisinglellä Slippin’ And Slidin’ / Goodman Blues mukana vieraili myös vanha bändikaveri Albert Järvinen.
Aktiivinen yhteistyö Coupé de Villen kanssa ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Seuraava pitkäikäisempi kokoonpano oli nimetty hauskasti Doc Pomusin kappaleen mukaan Too Much Boogie. Tuolloin alkoi myös pitkäikäinen yhteistyö pianisti Pentti ”Pinetop Pena” Solosen kanssa. Tyyli muuttui Penan myötä tanssijaystävällisempään boogie woogie- ja jump-bluesin suuntaan.
Solonen seurasi mukana myös Kari ”Guitar Sr.” Karpon kanssa perustettuun bändiin Sonny Boy Magnusson & Acetones, jonka äänittämä I’m In Trouble julkaistiin BN-kokoelmalla ”Blues News Is Coming…” vuonna 2005. Pian sen jälkeen syntyi – vähän puolivahingossa – Sonny Boy Magnusson & Uptown Boogie. Tomi Leinon bluesbändissä soittanut kitaristi Sammeli Palovaara joutui tiukkaan tilanteeseen sovittuaan pistokeikan, mutta kokoonpanoa ei saatukaan kasaan. Lopulta Palovaara rohkaisi mielensä ja otti yhteyttä Äijään. Se johti monivuotiseen yhteistyöhön ja Äijän lisäksi mukaan lähti myös Solosen Pena. Yhteistyö jatkunee edelleen. Vuonna 2007 Uptown Boogie julkaisi Bluesandroll-merkillään viisi kappaletta sisältäneen minialbumin. Tätä kirjoittaessani huomasin myös esitelleeni levyn erittäin positiivisessa hengessä lehtemme numeroon 225 eli 3/2007. Ikään kuin perinteitä kunnioittaakseni aloitin juuri samoin sanoin: ”Zai, zai, zai”! Vaikka keikkatilaisuudet ovat maassamme vähentyneet, toivottavasti Sonny Boy Magnusson & Uptown Boogie nähdään vielä tulevaisuudessa lavalla moneen otteeseen.
Vuosien varrella myös Hojas on esiintynyt muutamia kertoja. Vuonna 2004 bändi esiintyi Saarijärven Myllyblues-festivaaleilla viimeisen kerran basisti Kari Vakkurin kanssa. Edesmenneen kitaristi Markku Malkamäen jättämää aukkoa paikkasivat Kari Karpo ja Pena Solonen. Vasta vuonna 2007 esiintymisestä julkaistiin tallenne ”Hojas Blues Bamd – Live At Myllyblues” (Blue North BNCD 005). Vakkurin jo menehdyttyä pitkäaikaisen sairauden murtamana levy oli omistettu hänen ja Malkamäen muistolle. Sen esittely ilmestyi lehtemme numerossa 226, eli 4/2007. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon kansikuva, jossa oli ns. päivitetty, eli väritetty vanha kunnon ”matkalaukkukansi”.
Välillä Äijä on kuluvalla vuosituhannella käväissyt esittelemässä kitaristintaitojaan mm. Cross-Tie Walkers -yhtyeessä. Kitaristina häntä harvemmin kuullaan, mutta lähipiiri tuntee hänen viehtymyksensä niin vanhan ajan rock’n’rolliin kuin Django Reinhardtin mustalaisjazziin. Näiden parissa Äijä on kunnostautunut kitaristina ja jälkimmäisen mukaan on nähtävästi tullut tuo ”manne-swingiin” viittaava ”Feija Nyman” -lempinimikin. Kotitalon musiikkihuoneessa on djangojameja pidetty epäsäännöllisesti Pikku-Äijien ja Sika Pöykiön kanssa. Milloinkohan niitä saataisiin tallennettua levylle saakka? Sitäkin kuulemma odottelisivat kaikki Äijää palvovat nuoret naiset (ikäryhmä 40+), joten kysyntää varmasti riittäisi!
”Kiitti vaan”, on Äijällä ollut tapana tokaista, jos joku kohteli häntä jotenkin kaltoin tai erinomaisen hyvin. Joten ”Kiitti vaan, Äijä” itsellesikin – ja helvetinmoiset syntymäpäiväonnittelut Finnish Blues Societyn puolesta! Koskas muuten se levy tehdään – alkaisiko olla jo aika?
P.S. Mikäli jotakin lukijaa on jäänyt ihmetyttämään tuo epämääräisen oloinen otsikko, olisi se ns. selkokielisten uutisten käännöksenä suunnilleen näin: ”Tsai, tsai, tsai” sanoi Sonny Boy Magnusson, kun hieman väkijuomaa nauttineena huuliharpulla bluesia soitti.
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 2/2017; valokuvat: Pertti Nurmi)
Levyarvio:
TUOMARI NURMIO & KNUCKLEBONE OSCAR – Judge Meets The King
(Weird 001, 7″ EP)
Hallelujaa! Nyt ollaan vaarallisilla vesillä! Ei niinkään Nurmio, vaan Oskari. kun on joutunut oikeusoppineeseen seuraan. Siitähän saattaa joutua jos minkäkinlaiseen edesvastuuseen tekemisistään – erityisesti kun vehkeillään kristillisten asioiden kanssa.
Siitä on tosiaan jo neljännesvuosisata, kun Knucklebone Oscar aloitti tuhoisan toimintansa bluesin ja rock’n’rollin parissa. Juhlavuoden kunniaksi on nyt julkaistu vinyyli-EP, jolla laulusolistina toimii itse yli tuomari Hande Nurmio. Siihen ”ylimpään tuomariin” viittaa levyn musiikillinen sisältö.
Kaikki neljä kappaletta ovat enemmän tai vähemmän kytköksissä amerikkalaiseen gospel-perinteeseen. Kuten lehtemme lukijat tietänevät, gospel on vakava asia. ”Alkuperäisten esittäjien kanssa on turha kilpailla, sillä sen kisan häviää taatusti”, totesi Knucklebone Oscar Metro-lehden haastattelussa (18.5.-18). ”Vaativuudeltaan se on bluesin tai afroamerikkalaisen musan kuninkuuslaji”, Oscar jatkaa. Varmaankin totta, sillä ”yläkerran ukko” ei armahda kelvottomia tulkitsijoita.
Kun Euroopasta tuontitavarana Amerikkaan tullut kristinusko sai mausteekseen afrikkalaisorjien tuonti tavaran – ”pakanauskontojen” riehakkaan rytmin ja huumaavan hurmoksellisuuden, syntyi musiikinlaji, jonka mukana kasvoi sekä loistavia muusikoita että mitä vaikuttavimpia laulajia. Gospel on kivijalka niin rhythm and bluesille ja soulille kuin niiden myötä myös rock-musiikille.
EP on nimetty niin rehvakkaasti, ”Judge Meets The King” että se voi jotakuta jopa ärsyttää. Mikä ihmeen kunkku se Oskari nyt itsensä Helsingin kingiksi jo edellisen levynsä otsikossa (”King Of Helsinki”), mutta voidaanhan tämä tulkita Tuomari Nurmion ja King Jeesuksen kohtaamiseksikin. Pohdinnoille jää sijaa, sillä kuninkaanviitan sijaan Knucklebone on kannessa sonnustautunut matkasaarnaajan asuun.
Blind Willie Johnsonin vuonna 1930 levyttämä John The Revelator on aina kuulunut suursuosikkeihini, oli sitten esittäjänä Johnson itse, Son House tai vaikkapa Tom Waits. Pettymystä eivät luonnollisesti tuota Hande ja Oskarikaan. Versio ei ehkä päädy yhtä syvälle Raamatullisiin syövereihin kuin em. artistit, mutta valittamisen aihetta ei ole tässäkään. Onko kappaleesta Johnsonia varhaisempi levytys? Se jääköön Vesa Walamiehen vastattavaksi. Edellisen tapaan traditionaaliksi on merkitty myös God Almighty’s Gonna Cut You Down, joka lienee saanut innoituksensa joko Johnny Cashin tai Elvis Presleyn (nimellä Run On) versioista, toki kumpaakaan se ei myötäile – saati sitten laulukvartetti The Jubalairesia tai Odettan soololaulantaa.
Niinkin moneen kertaan levytetty Will The Circle Be Unbroken puoltaa paikkaansa ennakkopeloista huolimatta. Yleensä hartaasti esitetty hymni saa kohtalokseen ripeästi rullaavan sovituksen, eikä kuulosta vähääkään puhki kuluneelta.
Hieman muista poikkeaa Fire And Brimstone, jonka säveltäjä on Fred Lincoln Jr. Wray. Pienen tuumailun jälkeen ymmärtää, että kyseessähän on kitarapaholainen Link Wray. Pakko myöntää, ettei minulla ollut muistikuvaa ko. 70-luvun levytyksestä, mutta kuuntelun jälkeen totesin tuon kunniattoman kitaran murjojan saaneen kunnioitettavaa kunnioitusta osakseen: tämähän kuulostaa enemmän Link Wrayltä kuin mies itse!
Onnittelut Knucklebone Oscarille neljännesvuosisadan urasta ja kiitokset niin Tuomari Nurmiolle kuin asiansa tyylikkäästi hoitavalle soittokunnalle hienosta levystä. Ei muuta kuin… Simo Salmisen sanoin: ”Alle luiaa!”
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 3/2018)
Levyarvio:
DANA GILLESPIE meets AL COOK AND HIS ORIGINAL AL COOK BAND – Take It Off Slowly
(Wolf CD 120.984)
Vanha suosikkini Dana Gillespie ilahduttaa jälleen uudella levyllään – nyt Al Cooken yhtyeen kera. Pakko myöntää, ettei Cooke bändeineen ollut entuudestaan tuttu, vaikka nähtävästi mainetta nauttiikin. Eikä maine ole turhasta kertynyt, sillä itävaltalaisryhmän akustisvoittoinen soitto on enemmän kuin ilahduttavaa.
Toimituspäällikkömme työnsi esittelykappaleen kouraani ja mutisi, ettei itse ehdi nyt siitä kirjoittaa ja kellekään muulle se ei luultavasti kelpaisi. No helvetti, on meillä toimituskunnassa nirsoa väkeä, jos ei kunnon blues kerran kelpaa! Oopperaako siellä kuunnellaan?
Ooppera tuskin lienee vieras asia Dana Gillespiellekään, sillä laulajan roolinsa lisäksi hän on vuosikymmenten aikana niittänyt mainetta myös teatterirooleissaan. Wienin englantilaisessa teatterissa esiintyessään 80-luvulla hän tapasi myös paikallisessa Jazzland-klubissa esiintyneen Al Cookin yhtyeineen.
Dana Gillespie aloitti blueslaulajan uransa 60-luvun svengaavassa Lontoossa. Mikäli tuolloin halusi olla ns. nuori kapinallinen, oli ainoaa oikeaa musiikkia rhythm and blues – mitä kaikkea sillä englantilainen nuoriso silloin tarkoittikaan. Kuten moni muukin saman ikäluokan edustaja, laajensi myös Dana ilmaisuaan vuosikymmenen edetessä pop- ja rockmusiikin puolelle. Kun 70-luvun lopulla blues alkoi jälleen nostaa päätään uuden bluesrenessanssin myötä, palasi Gillespie vanhan suosikkimusiikkinsa pariin. Tyyliksi vakiintui 40-luvun rhythm and blues, jonka sanoitukset eivät olleet seksuaalisesti vihjailevia tai edes kaksimielisiä – ne olivat rivoja. Niihin kun liittää vielä radikaalia naisnäkökulmaa, on lopputulos järisyttävä. Niinpä Gillespien albumit 80-luvulla, esimerkiksi ”Blue Job” (onpa kaksimielinen nimi levyllä), ”Below The Belt” (nimi kertoo paljon) tai ”Sweet Meat” (ei jätä paljon arvailujen varaan) olivatkin eräänlaisia suunnannäyttäjiä uudelleen löydetyn rhythm and bluesin harrastajien keskuudessa.
Nyt Dana Gillespie on iän ja ehkäpä myös nostalgian myötä Al Cookin bändin kera heittäytynyt astetta vanhemman bluesin, Bluebird-bluesin lumoihin. Suurta suosiota amerikkalaisen mustan kaupunkilaisyleisön keskuudessa 30-luvulla nauttinut, ronskeilla sanoituksilla leikittelevä kapakkablues kelpasi sittemmin myös valkoiselle folk- ja jazz-yleisölle. Big Bill Broonzyn, Tampa Redin, Jazz Gillumin, Washboard Samin ja Sonny Boy Williamson I:n äänitteitä saattoi satunnaisesti löytyä eurooppalaisistakin levykaupoista – lukuun ottamatta tietenkään Suomea.
Roisit laulunsanat kuuluvat tälläkin levyllä, vai mitä olette mieltä sellaisista otsikoista kuin He’s Just My Size, Love Operation tai My Handy Man, puhumattakaan nimikappaleesta Take It Off Slowly? Puhutaan – tai siis lauletaan – asiaa!
Oikeutetusti levyn avaa Broonzyn I Want My Hands On It, mutta lähes puolet kappaleista on Gillespien tekemiä, joko yksin tai Al Cooken kanssa. Loput ovat ns. klassikko-osastoa, vaikka mistään turhan tutuista ralleista ei ole kyse. Tutuimpia laulunikkareita lienevät Brownie McGhee, Lil Johnson tai Mercy Dee Walton. Vaikka kaikki kappaleet eivät alkujaan olekaan ns. Bluebird-bluesia (osa vanhempaa, osa hieman uudempaa), saa Al Cooken orkesteri niihin aikakauteen sopivan lämpimän äänimaailman loihdittua. Cooken tyylikkään kitaransoiton ohella kuulijan korva kiinnittynee myös pianisti Charlie Lloydin erinomaiseen musisointiin.
Dana Gillespie on siis tehnyt jälleen niin korvia kuin mielikuvitustakin hivelevän levyn – ja kuten ehkäpä vikkelimmät lehtemme lukijat ovat ehtineet havaita, päätyi se myös omalle ”Vuoden parhaat” -listalleni!
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 1/2019)
Konsertti- ja levyarvio:
TASAVALLAN PRESIDENTIN VUOSIJUHLAA!
Loppuvuodesta koettiin sekin ihme, että olin Tasavallan Presidentin joulukuisen juhlan vieraslistalla. Ei, älkää käsittäkö väärin. Sale ei minua kutsunut (vai mikä kanslia ne laput lähettääkään) eikä juhlia pidetty siinä tärkeän näköisessä rakennuksessa Kauppatorin laidalla. Tapahtumapaikka oli minulle läheisempi ja – anteeksi vaan kaikki yltiöisänmaalliset – merkityksellisempi Tavastia Klubi. Kuten Tasavallan Presidentin juhlissa pitänee ollakin, paikka oli viimeistä neliötä myöten täynnä väkeä. Onhan 50-vuotinen ura, vaikkei ihan katkeamaton ole ollutkaan, juhlimisen arvoinen.
Pressan juhlallisuudet olivat valitettavasti hienoinen pettymys, enkä valita nyt edes tungoksesta tai Tavastian tarjoilun hinnoittelusta, sillä tilaisuudessa ei esiintynyt Pressa missään vakiokokoonpanossaan. Lavalla oli rumpali Vesa Aaltosen nuoremmista miehistä kokoama yhtye, jonka mukana vieraili yksi jos toinenkin alkuperäisjäsen tai aikalaisystävä.
Aaltonen otti tosin tilanteen haltuunsa sekä komealla soitollaan että toimiessaan tilaisuuden seremoniamestarina. Hyvinhän nuo nuoret muusikot soittivat, mutta kokonaisuus ei kuulostanut miltään niistä Pressoista, jonka olin tottunut kuulemaan. Ei edes silloin, kun alkuperäisjäsenet olivat mukana. Mutta kun Junnu Aaltonen soitti, sai hän 60 vuotta nuoremman (!) kollegansa kuulostamaan pelkältä junnulta. Korkeasta iästään ja terveellisistä elämäntavoistaan huolimatta Juhani Aaltonen on edelleen yksi maailman vaikuttavimmista puhaltajista. Iloisia hetkiä olivat tietenkin basistien Måsse Groundstroemin ja Häkä Virtasen piipahdukset lavalla. Jukka Tolonen ei monien pettymykseksi tarttunut kitaraan, mutta kunnostautui basistina ja pianistina. Eero Raittinen käväisi hoitamassa vaadittavat lauluosuudet (varsinkin Eero Koivistoisen ja Jarkko Laineen Lennosta kii ilahdutti, vaikka sanat olivat välillä unohtua), mutta alkuperäissolisti Frank ”Frankie Boy” Robson häkellytti poissaolollaan. Majesteetillisimpia hetkiä (voiko tällaista rojalistista termiä käyttää tasavaltalaisessa yhteydessä?) tarjosivat vanhan muusikkoystävä Jukka Gustavsonin vierailut.
Henkilökohtaisesti illan kohokohta oli vasta konsertin jälkeen, kun saavuin Tavastian aulassa sijaitsevalle myyntipisteelle. Svartin tiskillä oli äänilevyjen lisäksi mm. Pressan ”Lambertlandin” kansitaidetta kunnioittavaa t-paitaa ja kankaista levykassia (tietenkin minun kokoni oli loppu ja kassitkin oli myyty nopeammille asiakkaille). Sääli, olisin ostanut sekä paidan että kassin, sillä ko. levy taisi olla ensimmäinen valmiiksi äänitetty C-kasettini, jonka sain äidiltäni joululahjaksi ’72.
Päällimmäisenä nipussa oli kuitenkin Svartin tuorein Pressa-julkaisu ”Live In Lambertland” sekä tuplavinyylinä että tupla-CD:nä komealla (adjektiivi sopii paremmin vinyyliin) mustavalkoisella kannella varustettuna. Vähintäänkin hatun noston arvoinen kulttuuriteko jälleen Svartilta, noilta hulluilta turkkulaisilta.
TASAVALLAN PRESIDENTTI – Live In Lambertland
(Svart SRE 387)
Joo, tiedetään että voi kuulostaa helvetin kliseiseltä, mutta kyllä Pressa oli helvetin hyvä bändi! Sanon silläkin uhalla, että tiedän lehtemme lukijoissa olevan niitäkin, jotka eivät bändin musiikista erityisemmin välitä.
”Live In Lambertland” koostuu kolmesta Yleisradion tallenteesta kesältä ’72. Varsinainen studiolevy oli äänitetty Ruotsissa ja Suomessa jo keväällä bluestuottaja Sam Chartersin johdolla (asia, jota osasin arvostaa vasta myöhemmin). Kauppoihin se saapui syksyn puolella, joten kesän keikoilla musiikki oli suurelle osalle yleisöä uutta. Osittain myös bändille, sillä kappaleiden esittelyissä vilahtelee jonkinlaisia työnimiä.
Luultavasti ”Lambertlandin” kannet eivät olleet vielä edes painossa, eikä kansitaiteilija ja lyyrikko Mats Huldèn ehtinyt antaa kappaleille lopullisia nimiä. Moinen ei kuitenkaan tunnu sen enempää kuulijoita kuin soittajiakaan vaivaavan. YLEn nauhoitukset ovat häkellyttävän hyvätasoisia aikana, jolloin ”pitkätukkamusiikkia” ei vielä virallisilla tahoilla juurikaan osattu arvostaa. Nykypäivänähän kaikenmaailman hiphop-pellet ja iskelmän ruikuttajat paistattelevat televisiossa jatkuvasti eikä kustannuksissa ole pihtailtu. Ehkäpä maan päämieheen viittaava nimi herätti sen verran kunnioitusta, että äänityskoneisto vaivauduttiin raahaamaan paikalle. YLE taltioi Pressaa yllättävänkin runsaskätisesti, mutta ennen kaikkea on äärettömän hienoa, että nuo historialliset nauhat ovat säilyneet.
Vuonna ’72 Tasavallan Presidentin kokoonpano oli ehkä se muistetuin: kitaristi Jukka Tolonen, rumpali Vesa Aaltonen, basisti Måns Groundstroem ja laulaja Frank Robsonin tilalle kiinnitetty Eero Raittinen. Aiemmin saxofonisti Juhani Aaltosen oli korvannut mestarillinen, valitettavasti nykyisin edesmennyt Pekka Pöyry.
Otsikon mukaan tuplalevylle on valittu ”Lambertlandin” kappaleiden live-esityksiä. Ainoa poikkeus on Tolosen ensimmäiseltä soololevyltä (”Tolonen!” ’71) Pressan keikkaohjelmistoon päätynyt Ramblin’. Alkuperäislevytyksellä ei bändistä ollut mukana kuin Pöyry ja rytmiryhmänä olivat rumpali Reiska Laine sekä tuleva Pressabasisti Häkä Virtanen. Vaikka Ramblin’ Tasavallan Presidentin keikkaohjelmiston bravuurina pysyikin – olihan siihen lisätty vielä Raittisen lauluosuus – taitaa tämä olla ainoa julkaistu tallenne kappaleesta. Toinen silmiinpistävä yksityiskohta on, ettei ”Lambertlandin” päätöskappaletta Last Quarters ole mukana lainkaan. Eikö siitä muka yhtään julkaisukelpoista versiota näiltä kolmelta keikalta löytynyt?
”Live In Lambertland” on koottu tyylikkäästi, sillä vaikka melkein kaikki kappaleet ovat mukana kahdesti (höh, miksei kolmeen kertaan, jos ne on kolmelta keikalta äänitetty, voisi joku fanaattisempi ihailija tuskailla), ei lopputulos ole itseään toistava. Kuuntelijaystävällisesti versiot on vielä sijoiteltu eri levyille, mutta hämmentävää on se, kuinka erilaisia tulkintoja bändi noista sävellyksistä esitti vain muutaman kuukauden sisällä. Kun albumin avaussikermä, elokuussa Esplanadin Kappelissa äänitetty Celebration Of The Saved Nine/The Bargain kestää 13 minuuttia, kesti pelkkä Celebration kuukautta aiemmin suomalaismuusikoiden suosikkiklubi Natsalla lähes 10 minuuttia ja Kulttuuritalon konsertissa syyskuussa The Bargain venyy lähelle varttia. Hurjimmaksi improvisaatio yltyy rönsyilevässä instrumentaalissa Dance (Espalla 14’19” mutta Natsalla ”vain” tipan alle 10 minuuttia). Improvisointikyvyn tai -halun puutteesta Pressaa ei totisesti voi syyttää, mutta pitkästymiseen sortunevat vain ne pariminuuttisiin rallatuksiin tottuneet kuulijat!
Progressiivinen rock, musiikinharrastajien slangissa proge, on kategoria, johon Tasavallan Presidentti tai aikalaisensa Wigwam usein väkisinkin tungetaan. Sananmukaisestihan se tarkoittaa edistyksellistä rock-musiikkia, mutta on aikojen saatossa saanut myös negatiivisen leiman: sisäänpäin kääntynyttä tekotaiteellista ja näennäisellä teknisellä osaamisella briljeeraavaa kylmää musiikkia. Edistyksellinen, jopa kokeileva Pressa tietenkin oli, mutta musiikki on monimuotoisuudestaan huolimatta lämmintä ja ihmisläheistä. Vaikka soittajat ovat häkellyttävän loistavia virtuooseja, se ei ole musiikin tekemisen ainoa lähtökohta. Pöyryn jazziin päin kallellaan oleva saxofoni yhdistyy omintakeisesti Tolosen bluesin kautta kimurantteihin kitarakuvioihin soljuvaan soittoon. Groundstroemin ja Aaltosen rytmiryhmä on ajalleen tyypillisesti tanakka, mutta svengaavan vivahteikas. Voi tosin kuvitella, että laulusolistiksi juuri värvätyn rhythm and blues -taustaisen Eero Raittisen osa ei ollut niitä kadehdittavimpia näiden koukeroisten sävellysten tulkitsijana. Mutta sopu sijaa antaa, on sanonta, joka toimii tässäkin tapauksessa. Tuplan useampaan kertaan kuunnelleena hämmästelen nauttivani kokonaisuudesta kerta kerralla enemmän.
Pressan juhlissahan media aina arvioi (lähinnä daamiväen) juhla-asuja, joten eiköhän ryhdytä leikkiin. Pisimmän korren taitaa vetää nyt basisti Måsse Groundstroem, joka ronskisti esiintyy kesähelteellä levykannessa ilman paitaa. Muusikot olivat tuohon aikaan timmissä kunnossa kuntosaleittakin. Dieetti taisi syntyä ihan puhtaasti ankean keikkatilanteen ansiosta.
P.S. Mikäli onnistutte löytämään myös Svartin samoihin aikoihin julkaiseman kolmen vinyylin paketin ”Wigwam Plays Wigwam”, korjatkaa talteen! Pienehkö painos lienee lähestulkoon loppuunmyyty.
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 1/2020)
Muistokirjoitus:
LITTLE RICHARD (1932–2020)
Rock’n’rollin arkkitehti muistoissamme
Rock’n’rollilla on aina ollut kuninkaansa, kuningattarensa, sankarinsa ja pahiksensa. On kuitenkin ollut vain yksi, joka täyttää kaikki nämä roolit. Hän oli rock’n’rollin ainoa oikea keisari ja keisarinna – outo lintu, the Quasar of rock’n’roll – USA:n Georgian Maconissa 5.12.1932 syntynyt ”Little” Richard Wayne Penniman. ”The Georgia Peach”!
Little Richardissa kiteytyi rock’n’rollin koko hillittömyys. Huikentelevaisuus, hurmos ja härskiys. Hänen kampauksensa sai Elvis Presleyn näyttämään pyhäkoulupojalta, trimmatut viiksensä irstailevalta sutenööriltä ja hänen silmämeikkinsä olivat esikuvana tuleville glamrock-tähdille Mick Jaggerista Marc Bolaniin ja David Bowieen. Hän oli ehkä, nyrkkeilysankari Muhammad Alia mukaillen, rock’n’rollin suurin ja kaunein, mutta myös kaukaisin tähti.
Mutta olennaisinta oli tietenkin hänen musiikkinsa. Jos asioita haluaisi yksinkertaistaa, voisi väittää Little Richardin keksineen rock’n’rollin. Hänen laulunsa tai perkussio-soittimena käyttämänsä pianon sävelpuhtautta voi toki kyseenalaistaa, mutta hänen merkitystään ei pysty kiistämään. Sen vaikutus kautta vuosikymmenten on ollut olennainen artisteille, kuten Elvis, James Brown, Otis Redding, The Beatles, Jimi Hendrix, Led Zeppelin ja tietenkin Hurriganes – vain joitakin nimekkäimmistä mainitakseni.
Pikku-Riku karkasi syvästi uskonnollisen kotinsa ahtaasta ilmapiiristä jo teini-ikäisenä. Perheen kunniaksi on tosin mainittava, että varhaisen laulukasvatuksensa hän sai luonnollisesti kirkosta. Kuten suuri osa merkittävistä afroamerikkalaisista laulajista, mm. B.B. King, Sam Cooke, Ray Charles tai Bobby ”Blue” Bland, myös Penniman varttui mustan gospelin parissa. ”Yläkerran ukko” oli siis siunannut. Tosin myös melko monen bluesmuusikon on arveltu saaneen lahjansa ”alakerrasta”. Kirkossa kuitenkin oppi sen, että taitava laulutekniikka ja osaava äänenkäyttö ei vielä riitä. Todelliselta tulkitsijalta tarvitaan heittäytymistä siihen mitä laulaa.
Little Richardin ura ei lähtenyt käyntiin takeltelematta. 50-luvun alussa hän levytti nipun rhythm and blues -kappaleita RCA- ja Peacock-yhtiöille. Huonoja ne eivät olleet, mutta jäivät muun tarjonnan jalkoihin. Jotain persoonallisempaa siis kaivattiin. Siihen tarjosi tilaisuuden Specialty-yhtiö. New Orleansin huippumuusikoiden, mm. huippusuosittua Fats Dominoa säestäneiden, kanssa löytyi hakemisen jälkeen kappale, joka räjäytti potin.
Kuten tiedetään, Chuck Berry toi rock’n’rolliin lyriikan. Laulujen sanoilla oli merkityksensä. Niissä oli tarina kerrottavana. Niin oli ollut usein bluesissakin, mutta monasti tekstiä suoltaneet laulajat saattoivat päästää suustaan mitä mieleen tuli. Little Richard ajoi sen äärimmilleen. Hän vei huippuunsa rockin hölynpölyn. Sanoilla ei ollut välttämättä tarkoitusta, kunhan ne svengasivat ja kuulostivat kiimaisilta.
Kun onomatopoeettinen ”A-wop-bop-a-loo-mop-a-lop-bam-boom!” aloitti Little Richardin raivokkaan ensimmäisen hitin Tutti Frutti, ei maailma enää ollut entisensä! Karkea laulu raastoi paitsi kitarisoja, myös monen mielestä korvia. Väliin heitetyt kiekaisut ja ulinat eivät sopineet perinteiseen iskelmämusiikin käsitykseen. Taustalla raskaasti törisevät saxofonit kuulostavat norsulauman hyökkäykseltä ja Earl Palmerin soitto esitteli, kuinka villisti rumpuja voi käyttää.
Koska Tutti Frutti oli niin tarttuva ”iskelmä”, piti siitä saada valkoiselle nuorisolle sopivampi versio – ihonväristään huolimatta Elviskin kuulosti liian roisilta. Muistettakoon, että jo Little Richardin levytyksessä sanoja oli siistitty. Asialle pantiin puhtoinen Pat Boone. Rock’n’rollin vesittäjänä tunnettu Boone saikin siitä hitin, joka kuulosti lähinnä lastenrallatukselta. Ehkäpä sen innoittamana Sauvo ”Saukki” Puhtila sai idean kääntää avauslauseen muotoon ”On jäätelö hyvää kun yksin syö”. Rahvaan suussa samasta aiheesta kehiteltiin myös rasvaisempia versioita, joista ehkä osuvimman käännöksen teki Mitja Tuurala: ”Mä lappaanko munaa, no lappaa vaan!” Kyse oli tietenkin ison lihapiirakan täytteiden tilaamisesta snagarilla.
Tutti Fruttia seurasi hittien ja klassikoiksi muodostuneiden kappaleiden sarja. Se ei ollut muutamaa vuotta pidempi, mutta sitäkin runsaampi. Rip It Up, Long Tall Sally, Ready Teddy, Good Golly Miss Molly, Lucille, Jenny Jenny ym. ovat jääneet pysyvästi musiikin historiaan. Vuonna ’56 Little Richard esiintyi näyttävästi nuorisoelokuvassa ”Don’t Knock The Rock” ja samana vuonna hän esitti nimikappaleen elokuvassa ”The Girl Can’t Help It”.
Little Richard tarjosi kaikki eväät konservatiivisen amerikkalaisen valkoisen aikuisväestön vihan kohteeksi. Hän oli musta, hänen musiikkinsa oli monen mielestä sietämätöntä, hänen seksuaalinen suuntautumisensa oli vähintäänkin arveluttavaa, eikä hänen yhteiskuntakelpoisuutensa vaikuttanut luotettavalta. Siis ”kansakunnan vihollinen numero 1”.
Mutta nuoriso rakasti hänen musiikkiaan. Ei pelkästään Yhdysvalloissa, vaan ympäri maailman Eurooppaa, Australiaa – jopa Suomea myöten! Jälkikäteen täytyy ihmetellä, että Suomessakin tunnettiin Little Richard. Onneksemme joitakin London-merkin julkaisemia EP-levyjä Specialtyn tuotannosta oli täälläkin myynnissä.
Villin hurjastelun jälkeen kaikki loppui kuitenkin kuin seinään. Australian kiertueella lokakuussa ’57 Little Richard joutui lentokoneessa paniikkiin nähtyään taivaalla poikkeuksellisen valoilmiön. Kyse oli oletettavasti neuvostoliittolaisesta Sputnik-satelliitista, Little Richard kuitenkin tulkitsi sen Jumalan viestiksi, että hänen tulee hylätä maallinen musiikki ja siirtyä Herran palvelukseen. Richard Pennimanista tuli saarnamies.
Väitetään, että kahta herraa ei voi palvella. Vuonna ’64 Little Richard palasi kuitenkin ”paholaisen musiikkiin”. Bama Lama Bama Loo oli uusi alku. Kun Beatles oli tuonut kitarabändit muotiin ja sen lisäksi tunnustanut Little Richardin suureksi innoittajakseen, päätti hänkin seurata uusia tuulia. Bama Lama Bama Loo taitaakin olla ensimmäinen Richardin hitti, jolla oli kitarasoolo. Mutta vaikka se oli äärimmäisen energinen esitys, ei hittiputki sen jälkeen enää jatkunut.
Little Richardin ura tosin jatkui vielä pitkään. Hän teki 60-luvulla mainioita levyjä Vee-Jaylle, Okehille ja Epicille. Soul-laulajana hän oli huippuluokkaa, mutta edusti väärää sukupolvea – päinvastoin kuin hänen oppipoikansa. Esimerkiksi levytys Land Of A Thousand Dances v. ’67 ei häviä hitustakaan Wilson Pickettin hittiversiolle. Rokkiklassikoiksi voitaneen nykyään laskea vaikkapa Get Down With It ja pari vuotta myöhemmin ironisen hauska The King Of Rock And Roll. Kunnianosoituksena Beatlesille hän levytti Lennonin ja McCartneyn varhaisen sävellyksen I Saw Her Standing There. Sen parivaljakko oli aikoinaan tehnyt Little Richardin innoittamana, mutta ehkäpä Richard halusi myös näyttää, kuinka se olisi pitänyt esittää.
Vaikka Little Richard pärjäsi konserttiesiintyjänä, levymenestyksiä ei tullut. Jimi Hendrix soitti 60-luvun puolivälissä ennen läpimurtoaan hänen keikkabändissään ja myös osalla hänen levytyksistään. Niinpä noita äänitteitä kaupattiin jälkeenpäin ”yhteistyönä” molempien nimissä. Ei tietenkään laitonta, mutta hieman arveluttavaa.
Kun 70-luvun alussa syntyi rock’n’roll-nostalgia, kaipuu ns. vanhaan rokkiin, hyödynsi Little Richard ylivoimaisen lavaesiintyjänsä karismaa. Hän pääsi jälleen julistamaan olevansa ”suurin ja kaunein”, eikä jättänyt väitteille epäilyksen varaa.
Hollywood-komedia ”Down And Out In Beverly Hills” tuli teattereihin 80-luvulla. Little Richard oli paitsi näyttelijäkaartissa, esitti myös sen hittikappaleen Great Gosh A Mighty. Hän oli jälleen tehnyt paluun kirkkaimpiin parrasvaloihin. Taas kerran hän oli paitsi rock’n’rollin legenda, myös supertähti. Vaikka hänen hulvattomat esiintymisensä olivat vertaansa vailla, perustuivat ne tietenkin vanhojen klassikoiden – niiden, mitä yleisö tuli kuuntelemaan – esittämiseen. Kuulijat tuskin koskaan pettyivät, sillä hämmentävää oli, että intensiteetti ei vuosikymmenten saatossa ollut kadonnut minnekään.
Little Richard esiintyi Suomessa kahdesti, Pori Jazzissa vuonna 1996 ja suuressa rock’n’roll-tapahtumassa Hartwall Areenalla 1997 yhdessä Jerry Lee Lewisin ja Chuck Berryn kanssa. Kummallakin kerralla hän oli kirkkain tähti. Little Richardin epätavallista – jopa kummallista – kirkkautta ei tule koskaan mikään häivyttämään!
Honey Aaltonen
(julkaistu osana laajempaa muistoartikkelia BN-numerossa 3/2020)
Levyarvio:
BLACK RIVER BLUESMAN & BIG ALLIGATOR / ANDRES ROOTS & RED MOUTH
(Gecko Yell GEYER 012, CD-EP)
Mitä helvettiä! Black River Bluesman on hylännyt bluesin? No eipä tietenkään, kyllähän Mustionjoen bluesmies Jukka Juhola pitää kiinni primitiivisistä sinisävelistään. Siitäkin huolimatta, että levyn aloituskappale Hollow Sound on enemmän vanhan ajan garage-rockia 60-luvun The Sonicsin hengessä. Ja sehän ei voi olla huono asia tietenkään.
Juholan uusi kokoonpano Big Alligator on astetta lähempänä ns. uutta normaalia, sillä mukana on myös basisti. Ennen tätä yhtyettä Juhola teki musiikkia paljolti duona kitaristi/rumpali -yhdistelmällä. Uudessa kokoonpanossa soittaa bassoa Jussi Konttinen ja Bad Mood Hudsonin tilalle näyttää vakiintuneen rumpuihin Veikka Härkönen.
Primitiivisyydestä ei kuitenkaan tingitä, sillä Juhola keskittyy entistä tiiviimmin ”lowebow cigar box” -kitaroihin. En ryhdy tässä selittelemään moisen instrumentin ihmeellisyyttä, yrittäkää selvittää itse – onhan teillä netti apunanne!
Black River Bluesmanin toinen kappale Back Porch Blues tarpookin sitten syvemmissä Mississippi-joen mudissa – ja raskaalla askeleella. Tunnelma on kuin vaikkapa R.L. Burnsiden rankemmilla levyillä.
Levyn ”toisellakin puolella” (jos tämä olisi vinyyli-EP), eli Andres Rootsin puolella kahlataan Mississippin vesissä – nyt kuitenkin hieman kevyemmin. Roots, eteläisen naapurimaamme lahja bluesmaailmalle, on tullut tutuksi lehtemme sivuilta aiemminkin. Nyt tartolaiskitaristi on lähtenyt liikkeelle duona Alabamasta kotoisin olevan laulajan, Eric ”Red Mouth” Gebhardtin kanssa. Roots on säveltänyt kummatkin kappaleet, Right Across The Hill ja In The Dark syvän etelän perinteitä kunnioittaen. Akustinen kitara soi välillä Mississippi John Hurtin hempeänä pikkailuna, välillä Charley Pattonin päällekäyvänä slidekitaran runttaamisena. Ja kuten Red Mouthin taiteilijanimestäkin voitte päätellä, mistään iskelmälaulusta ei ole tietoakaan. Lehtemme lukijat ymmärtänevät, että iskelmästä ei ole tällä levyllä kyse!
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 2/2021)
Levyarvio:
KONONEN & PAJUKALLIO – Mutaisista vesistä
(Levyasema Lempi LESE-23)
KONONEN & PAJUKALLIO – Metsähovin pojat – Live
(Bluelight BLR 33213 2)
”Turpaan tulee, jos et kehu”, uhosi muuan taiteilija aikoinaan ojentaessaan tuoretta levyään arvosteltavaksi. No mutta miten se nyt tähän liittyi? Sehän oli vuoden ’74 Musa-lehdestä, kun Albert Järvinen esitteli päätoimittaja Waldemar Walleniukselle ensimmäistä singleään. Nythän tässä tapauksessa kaikki meni aivan päinvastoin.
Kun Arto ”Pilli” Pajukallio työnsi minulle nämä levyt, hän oikein vaati haukkumaan ne. Häntä kun on ilmiselvästi häirinnyt kannustavan positiivinen suhtautumiseni kotimaan laihoille markkinoille suunnatuille julkaisuille. Pillille sanoin, että enhän mä voi. Suonna Kononenkin on niin pätevä jätkä. ”Jos mä haukun sitten vain sut?” Emme päässeet oikeastaan mihinkään lopputulokseen. Kova paikka! Ei vaan, olin hämmentynyt näistä levyistä, sillä en ollut niihin ennen törmännyt. Miksei niitä ole aiemmin noteerattu lehdessämme? Minialbumi ”Mutaisista vesistä” oli ilmestynyt jo ’19 ja tämä keikkataltiointi ”Metsähovin pojat” vuonna ’20. No mutta ei muuta kuin otetaan haaste vastaan ja ryhdytään haukkumaan!
Duolla on paljon yhteistä. Sekä Suonna Kononen että Pilli Pajukallio (parivaljakko näyttää käyttävän myös kollektiivista nimeä Konokallio) ovat kunnostautuneet niin toimittajina, aktiivisina ja monipuolisina musiikin harrastajina, säveltäjinä, sanoittajina kuin myös pelimanneina eli musikantteina. (Kunnioituksesta heitä kohtaan en käytä inflaation kärsinyttä ”muusikko”-sanaa). Tunnetuin yhdistävä tekijä lienee kuitenkin rakkaus kantri-musiikkiin. Kononen on vetänyt mainiota Huojuva lato -yhtyettään jo vuosia ja useimmat muistavat Pillin Freud Marx Engels & Jungin puuhamiehenä. Jokunen vuosi sitten kaksikko päätti lyödä päänsä yhteen – ei toki kirjaimellisesti – ja lähteä tekemään yhteisiä keikkoja. Tuloksena syntyi siinä ohessa myös minialbumi ”Mutaisista vesistä”. Puolet levyn kuudesta kappaleesta on Konosen, puolet taas Pajukallion tekemiä ja laulamia.
Kononen tiedetään hienoksi laulumaakariksi, eikä petä luottamusta nytkään. Kaksi laulua kertoo realistisesti ja lohduttomastikin ravintola- tai oikeastaan kapakkaelämästä. Outokumpulaisesta Metsähovista innoituksensa saanut Metsähovin pojat kuvaa tosin yhtä hyvin baaritunnelmia missä hyvänsä lähiöräkälässä.
Muutaman kaljan jälkeen tiivistää tilannetta, missä kertoja yrittää löytää seuraa pubista ”muutaman” kaljan jälkeen. Useimmat lukijoista kai tietävät, ettei siinä hyvin käy. Pajukallio on hyviä ralleja väsännyt ennenkin, mutta mielestäni nyt hän ylittää itsensä. Syvästi yhteiskunnalliset Mä en siedä että mua näin kohdellaan (Moderni työväenlaulu Woody Guthrien hengessä) ja Ai sustakin kritisoivat vakavasti mutta humoristisesti työllisyystilannetta, syrjäytymistä ja niiden aiheuttamaa epätoivoista raivoa. Alkoholia ei tietenkään unohdeta nytkään.
Konosen Maaseurakunnan hautausmaalla on erikoinen kertomus paikallisen, nähtävästi vähemmän pidetyn kauppiaan kuoppajaisista. Pillin Mutaisista vesistä (Jallun laulu) on myös synkkä tarina yhteisen ystävämme traagisesta kohtalosta. Pitkätukkaiselle bluesfanille omistetun kappaleen nimi viittaa tietenkin Muddy Watersiin ja mainitaanhan sanoituksessa myös suden ulvonta (Howlin’ Wolf ). Tarina ei ehkä aukea, mikäli ei Jallua tuntenut, mutta minut se vetää hiljaiseksi.
Mutta entä sitten tämä live-levy ”Metsähovin pojat”? Melko haastava paketti – yli 70 minuuttia kantripaskaa (anteeksi epäkorrekti sana, mutta se on yhden kappaleen nimi). Joko nyt päästään kritisoimaan oikein kovalla kädellä?
Levy on äänitetty pienissä kuppiloissa duon Pohjois-Karjalan kiertueella syksyllä ’19. Aluksi tulee ehkä monelle mieleen, että miksi tämä on julkaistu? Tuttuja kappaleita edelliseltä levyltä (Metsähovin pojat, Mutaisista vesistä ja Ai sustakin), Konosen ja Huojuvan ladon ohjelmistosta sekä Freud Marx Engels & Jungin tunnetuimpia hittejä, mutta, mutta… myös paljon muuta. Sehän on jonkinlainen kevyt katsaus suomalaisen kantrin vuosista.
Mukana on niin Jussi Raittisen käännös Rick Nelsonin Garden Partysta (Luokkajuhlat) kuin myös Juliet Jonesin sydän -yhtyeen Kantri. Viimeksi mainitussa on hersyttävästi kantrikliseitä ironisoiva kertosäe: ”Muusikot, tehkää biisi jossa nainen jätetään. Muusikot, tehkää sellainen biisi, jossa mies ei joudu kärsimään.”
Yllätyksiäkin mahtuu sekaan. Juice Leskisen ensilevyltä (’73) poimittu Hän sammuu lienee tosiaan ensimmäinen suomalainen juoppokantri. Mainio valinta, vaikka alkuperäisversion laulaneen Pena Penninkilammen dramaattisuuteen Pillin tulkinta ei ylläkään.
Yllättävä oli myös myöhemmin Topi Sorsakoskena tunnetun Pekka Tammilehdon käännös lauluyhtye The Cloversin R&B-hitistä Love Potion #9 eli suomeksi Tää koskista on vain. Se oli aikoinaan Topin laulamana Jussi & The Boysin levyllä ”Lapsilta kielletty” (’79), mutta myös Tammilehdon veljesten vetämän Kalle Kiwes Blues Bandin ohjelmistossa.
Pilli ja Kononen ovat kehittäneet kappaleen loppuun varsinaisen yllätyksen. Enpä ollut koskaan ajatellut Led Zeppelinin Stairway To Heavenin sopivan tähän. Mutta pitäisikö tässä kohtaa antaa sitä kaivattua kritiikkiä, kun levykansiteksti kertoo kappaleen olleen tunnetuin englantilaisen The Searchersin versiona. Totta kylläkin, että se oli isompi hitti Yhdysvalloissa kuin alkuperäinen, mutta jottei Juhani Ritvanen kääntyisi haudassaan, on Blues Newsissä pakko muistaa Cloversiakin.
Moni kappaleista on Pekka Myllykosken nerokkaasti sanoittamia. Heti pelinavaukseksi valittu Huuskonen rakentaa, alkujaan Tom Russelin Who’s Gonna Build Your Wall, on Myllykoskea parhaimmillaan, vaikkakin viimeisimmillään. Freud Marx Engels & Jung -ohjelmistosta mukana on Mikko Saarelan Töölööseen ja Pillin suomeksi sanoittama Hank Williamsin I Saw The Light eli Valon mä näin sekä Myllykosken mestarilliset käännökset Pois tältä valtatieltä (Guy Clarkin L.A. Highway), Sunnuntaiaamun kadut (Kris Kristofferssonin Sunday Morning Comin’ Down) ja Särkynytsydämiset (Guy Clarkin Broken Hearted People).
Huojuvan ladon tuotannosta ovat mukana TV2:n sarjasta Paluumuuttajat suurelle yleisölle tutuksi tullut Rakkaus ja juuret, Suomenhevonen sekä aiemminkin mainittu Kantripaskaa (Waylon Jenningsin Outlaw Shit). Harvemmin kuultuja Konosen lauluista ovat hänen äidinisänsä Reino Rinteen lyriikkaan sävelletty Ikimetsän puut ja ennen julkaisematon Levittäkää tuhkani Lahdentielle.
Ei siis huonoja valintoja kumpikaan levy niin kantrin kuin muunkin hyvän musiikin ystäville. ”Mutaisista vesistä” palauttaa uskon siihen, että tällaistakin musiikkia vielä joku osaa ja uskaltaa tehdä. ”Metsähovin pojat” on onnistunut dokumentti siitä, kuinka kaksikko saa yleisön puolelleen kansankuppiloissa. Edes levyn pituus (se em. yli 70 min.) ei ehdi puuduttamaan. Aika menee kuin siivillä!
P.S. Ai niin, se Pillin vaatima kritiikki (eli haukkuminen, hau hau) oli vähällä jäädä. Sanotaan nyt vaikka, että siitä huolimatta että CD on pienen budjetin julkaisuksi erittäin hyvä äänite, tuppaavat näillä livelevyillä tekstit jäädä vanheneville korville epäselviksi. Sääli, mutta sanavihko 19 kappaletta sisältävälle levylle lienee mahdoton toive. Ei muuta kuin korvat hörölle!
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 2/2021)
Muistokirjoitus:
JUKKA ”WALDEMAR” WALLENIUS (1948–2021)
Suomalaisen musiikkijournalismin lempeä jättiläinen on poissa
Waldemar Wallenius oli minulle henkilökohtaisesti merkittävin vaikuttaja musiikkijournalismin kannalta. En liioittele, jos väitän, että ilman hänen esimerkkiään tuskin olisin tehnyt yhtään musiikkiaiheista kirjoitusta. Uskon näin olleen monen muunkin kohdalla. Jopa yo-kirjoituksiin vaadittu äidinkielen kirjallinen esitykseni oli ”Nuorisokulttuurin omaleimaisia piirteitä”. Yhtään rehvastelematta voin kertoa saaneeni laudaturin. Olisiko se onnistunut ilman Waldemarin antamaa suuntaa? En tiedä, mutta epäilen.
Kun joskus varhaisessa teini-iässä aloin kokea silloisten nuortenlehtien, Suosikin ja Intron, musiikillisen annin melko pinnalliseksi, tuli kuin salamana kirkkaalta taivaalta Walleniuksen perustama Musa. Suosikissa oli paljon musiikki-idoleihin liittyviä juttuja räiskyvine nelivärikuvineen, Introssa vähän värittömämpiä. Tosin paikoitellen ne olivat laaja-alaisempia. Teinien seinille sopivia julisteitakin oli tarjolla. Mutta sitten ”isot pojat”, eli paria vuotta vanhemmat sanoivat, että ”lue nyt saatana Musaa – se on täyttä asiaa!”
Ensimmäisen numeroni luin muistaakseni syksyllä ’72. Aina niitä ei ollut varaa ostaa, hinta kun oli 1,70 markkaa, joten lehdet kulkivat musiikkia harrastavien koulupoikien käsissä sitä mukaa kun joku oli saanut sen ostettua. Taisi olla vasta vuoden ’73 puolella, kun viikkorahani nousi sen verran, että sain lehden ostettua. Olikohan se numero, jossa oli ”John Lennon muistelee” -kirjan esittely? Tai vasta seuraava, jossa oli Deep Purple kannessa, mutta sisäsivuilla melko kriittinen artikkeli.
Musa oli teinipoikaa hämmentävä julkaisu. Ei värikuvia, ei julisteita, mutta pienellä painettua tekstiä päiväkausiksi luettavaksi. Lehden tekijätiimikin oli lähes mystinen: hämärältä kuulostavia nimiä, kuten Tapio ”Madman” Korjus, Pekka ”Pipin pieni” Markkula ja erityisesti päätoimittaja Jukka ”Waldemar” Wallenius.
Musa oli aihepiiriltään erittäin monipuolinen (vähän kuten nykyinen Blues News, hehheh), joten monet esittelyt jäivät tuolloin ymmärtämättömiksi, oli sitten kyse artistien, bändien tai levyjen esittelyistä. Moni nimi saattoi olla tuttu jostain, mutta heidän musiikistaan ei juuri tiennyt. ”Kuka ihmeen Duke Ellington, joku ikäloppu jazz-ukko? Onko joku todella nimeltään Lightning Hopkins? B.B. King, vieläkö sellainen on hengissä?” Sama kysymys tuli mieleen, kun heinäkuun ’73 numerossa (yhteisnumero Blues Newsin kanssa) kannessa oli joku John Lee Hooker. Led Zeppelin, Jethro Tull ja Pink Floyd olivat sentään tunnistettavissa. Wigwam ja Tasavallan presidentti olivat tiedossa, mutta mitä ovat Elonkorjuu tai Isokynä Lindholm? Kaikkiin näihin löytyi vastauksia – ja vieläpä monista eri näkökulmista. Tärkeimmän valistajan roolin sai osakseen juuri päätoimittaja Wallenius. Hänestä tuli ehdoton – jälkikäteen todettuna ehkä liiankin ehdoton – auktoriteetti nuorelle musiikin harrastajalle. Pitänee muistaa, että Waldemar oli itsekin tuolloin vielä alle kolmekymppinen oraakkeli.
Mutta tapa, jolla Wallenius kirjoitti aiheistaan, teki vaikutuksen. Vaikka hän oli periaatteessa objektiivinen, hän ei innostuessaan pitänyt tunteitaan piilossa. Juuri se teki kirjoituksista kiehtovia. Kun hän nosti Hookerin tai Hopkinsin albumin kuukauden levyksi, oli pakko alkaa miettiä, saisikohan sen jossain kuunnelluksi. Waldemarin omakohtaisista tuntemuksista ja vilpittömästä innostuksesta kimpoava tyyli vei lukijan mukanaan. Ei ole tehokkaampaa tapaa levittää musiikin ilosanomaa!
Kun Musan tekijöiden ja sitä julkaisevan Graafisen kustannuksen riita äityi äärimmilleen, perusti Wallenius kumppaneineen uuden lehden, Soundin. Alku oli menestyksekäs, sillä kaikki vanhat Musan lukijat siirtyivät Soundin lukijoiksi. Useamman vuoden Wallenius jatkoi Soundissa, kunnes kyllästyi rock-musiikin pinnallistumiseen. ”Rock kuoli 80-luvulla, kun siitä tuli stadion-rokkia”, hän joskus totesi aiheesta keskustellessamme. Waldemar alkoi syventyä entistä enemmän vanhempiin musiikkityyleihin ja erilaiseen maailmanmusiikkiin. 70-luvun lopussa hän perusti Fanzinen, jonka tarkoituksena oli tuoda esille musiikkia monipuolisesti. Valitettavasti lehti jäi lyhytikäiseksi. 90-luvulla Wallenius ja Juhani Aalto perustivat uuden lehden WUM (Wanha ja uusi musa), mutta sekään ei saanut riittävästi lukijoita. Sen jälkeen Waldemar oli jonkin aikaa Rytmin erikoisavustajana, mutta muste alkoi pikkuhiljaa hyytyä kirjoituskynässä.
Ensimmäinen kohtaamiseni Waldemarin kanssa oli muistaakseni Tavastialla, en muista kuka oli esiintymässä. Itseluottamukseni oli jo tuossa iässä kasvanut, joten yritin keksiä keinon vanhan idolini huomion saamiseksi. Aloimme pöytäseurueen kanssa keskustella kovaäänisesti Wynonie Harrisista. Jonkun hetken (ja tuopin) jälkeen takanamme seissyt Wallu tulikin kysymään, voisiko mahdollisesti liittyä seuraan. Ilta jatkui railakkaasti. Lupasin äänittää Waldemarille häneltä puuttuvat Harrisin ja Jimmy Witherspoonin levyt, ja parin päivän jälkeen lähetinkin hänelle kasetin. Seuraavaksi tapasimme Porin Jazzissa ’84. Little Milton oli juuri lopettanut Kirjurinluodon esiintymisensä, kun huomasin Walleniuksen harhailevan torilla hieman eksyneen näköisenä. Menin tervehtimään ja yllätyksekseni hän vielä muisti minut. Hän ei tiennyt, kuinka päästä Yyterin Rantasipiin Little Miltonin iltakeikalle, joten tarjosin taksikyydin. Sittemmin tapasimme useaan otteeseen, milloin Tampereella, milloin Helsingissä. Viimeksi näimme (tuntuu siltä, että ihan vastikään) Juice Leskisen 70-vuotispäivän kunniaksi järjestetyssä tilaisuudessa viime vuonna. Siellä julkistettiin Juicen haastatteluihin perustuva kirja, jota Waldemar oli ollut toimittamassa. Wallu oli edelleen oma itsensä, vähän nukkavieruun mustaan pikkutakkiin pukeutunut, hiukan räjähtäneen näköinen, mutta reippaan sanavalmis suupaltti. Se olikin piirre, mikä monia saattoi ärsyttää. Waldemar kun jaksoi pitää kiinni omasta erehtymättömyydestään. Välillä häneltä oli vaikea saada suunvuoroa, mutta koska muut kunnioittivat häntä, puhe sai jatkua. Ja ainahan siinä voi kuulija jotain uuttakin oppia.
Waldemar Walleniuksen taloudellinen tilanne ei vuosiin ollut kadehdittava. Viimeinen vakituinen työpaikka taisi olla Veltto Virtasen eduskunta-avustajana. Yöpaikka oli Helsingissä taattu – Velton työhuoneen sohvalla, ellei päässyt jonkun lattialle nukkumaan. Mutta ei ollut epäilystäkään, etteikö oluen tarjoajia olisi aina riittänyt. Joskus Tavastian baaritiskillä istuessamme tuli seuraan jokunen tuttu, jotka eivät Walleniusta heti tunnistaneet. Eipä tarvinnut kuin mainita kenestä oli kyse, niin tuoppi tuli pöytään saman tien. Hän oli edelleen auktoriteetti.
Vaikka pitkään on ollut tiedossa Waldemarin fyysisen kunnon heikkeneminen, tuli poismeno silti yllätyksenä. Jotenkin kuvitteli, että hän jaksaisi sinnitellä maailman loppuun. Mutta Waldemar Walleniuksen perintö elänee niin kauan, kun ihmiset vielä jaksavat lukea musiikkiaiheisia artikkeleita. Se ei ole vähäinen saavutus!
Honey Aaltonen
(julkaistu osana laajempaa muistoartikkelia BN-numerossa 6/2021; valokuva: Jyrki Kallio)
Levyarvio:
THE GIN MILL TRIO – Atomic Blues Hits
(Goofin’ GRLP 61227/GRCD 6197)
Atomiaika ei ole ohi! Ei, vaikka siitähän on puhuttu jo 1940-luvulta lähtien. Sittemmin on tullut avaruusaikaa, ydinaikaa, digiaikaa ja ties mitä. En nyt kuitenkaan peräänkuuluta atomivoimaloita saati pelottele atomisodalla. Mutta kun The Gin Mill Trion atomiblues iskee, tekee se laakista selvää jälkeä!
Kontrabasisti Mika Liikari on tunnetusti marinoitu monissa liemissä… anteeksi yhtyeissä monenlaisen roots-musiikin parissa. Eero ”Earl” Vaajoensuu on kuulunut suomalaisten blueskitaristien aateliin jo vuosikymmenet muutenkin kuin vain taiteilijanimensä puolesta. Raskaimman vastuun kantaa laulaja ja pientä cocktail-rumpusettiä soittava Petteri Karkkila, mutta Karkkilan leveillä harteilla ei moinen haaste nähtävästi paina. Hänen karheaa lauluaan olen ihaillut jo kauan Tough Times -yhtyeen ajoilta, eikä tuo rytmivastuukaan tunnu miestä liiemmin haittaavan.
Näin dramaattisen aloituksen jälkeen on tunnustettava, että ei tämä levyarvostelu ihan puolueeton ole. Gin Mill Trio on nimittäin ollut suosikkini suomalaisista bluesbändeistä jo pitkän tovin. Trion musiikki nojaa vahvasti aikakauteen, jolloin pikkuyhtyeet urbanisoivat bluesia suurissa kaupungeissa, New Orleansissa, Memphisissä, Houstonissa, Los Angelesissa, Detroitissa, Chicagossa, New Yorkissa ym. teollistuvissa kaupungeissa, joihin muutti runsaasti mustaa väestöä syvästä etelästä paremman toimeentulon toivossa. Kyseessä on siis parasta kapakkabluesia 1940-luvun puolesta välistä seuraavan vuosikymmenen puoliväliin.
Nostalgisesta – jopa konservatiivisesta – musiikistaan huolimatta Gin Mill Trio ei sorru jämähtämään menneisiin aikoihin, vaan tuo tämän kiehtovan musiikin tuoreesti nykypäivään. Tämän kaltaista bluesia ei ole kovin moni uskaltautunut edes yrittämään maassamme, tai onko edes kovin monessa muussakaan maassa? Melko harvat – väittäisin – on Suomessa esittänyt Big Bill Broonzyn, Lightning Slimin, Robert Nighththawkin tai Big Three Trion bluesia. Mainio esimerkki on myös levyn ns. nimikappale, Slim Gaillardin Atomic Cocktail. Ainakaan itselleni ei tule mieleen ketään, joka olisi näillä leveysasteilla Gaillardia levyttänyt. Vastaukset voi lähettää postikortilla lehtemme toimitukseen.
Mutta se, että joku rohkenee astua vanhan suosikkini Lightnin’ Hopkinsin tontille, saa ihon kananlihalle, vaikkakin hyväksyvän nyökkäyksen myötä. Boogie Like Lightnin’ saattaa kärsiä vähän ”liian hyvästä” soitosta. Jonkun epävireisen soraäänen olisi voinut tunkea mukaan. Onhan sentään kappaleen lopetus sopivan epämääräinen. Toisaalta Vaajoensuu on ujuttanut mukaan sellaisia kitarajuoksutuksia, joihin itse Pappa Hopkins ei olisi kyennyt.
Levyn kansi saattaa herättää mielikuvia retro-henkisestä rockabilly-yhtyeestä, mutta ainoa yhtymäkohta rock’n’rolliin on ryhmän rempseä asenne. Mukana on toki myös rock’n’rollin kehitykseen vahvasti vaikuttaneiden musikanttien kappaleita, Arthur ”Big Boy” Crudupilta, Rufus Thomasilta ja Bo Diddleyltä. Kaikkein kuluneimpiin standardeihin ei kuitenkaan ole haluttu sortua.
Pari syrjähyppyä levyltä löytyy, sillä Jimmy Ricksin Daddy Rolling Stone on vuodelta ’62 ja roima harppaus taaksepäin otetaan Leroy Carrin Papa’s On The House Topilla vuodelta ’30. Saman vuosikymmenen puolelta on myös Lonnie Johnsonin Winnie The Wailer, jolla vierailee trumpetisti Timo Mansikka-aho. Vaikka hän ei bändiä edes tuntenut ennen studioon tuloaan, soitti hän osuutensa kuulemma yhdellä otolla. Moiset vierailut ”väärillä vuosikymmenillä” eivät kuitenkaan haittaa, sillä kaikki kappaleet istuvat kokonaisuuteen. Hyvin pysyy bändillä tyylitaju koossa.
Onhan mukana yksi täysin ”harhaoppinen” esitys, eli yhtyeen oma sävellys Wasted Days. Sehän on silloin 2000-lukua. Pyydän nöyrimmästi anteeksi kaikilta edellä mainituilta – mutta edesmenneiltä, suuresti kunnioittamiltani blueslegendoilta. Tämä kappale on ehkä suosikkini koko levyllä!
Ai niin, tämänhän piti olla kritiikkiä. Kuulin, että niin bändi kuin levy-yhtiökin halusi tiukkaa arvostelua – ehkäpä uskottavuuden säilymiseksi? No myönnetään, että keikkojen perusteella levy kuulosti vähän siistiltä. Vaajoensuu totesi jo ennen levyn ilmestymistä, että siitä tuli liian hyvä, eli ei vastaa todellisuutta. Voi sen tietenkin niinkin ilmaista, vaikken tuota menisi ihan allekirjoittamaan.
Levy on äänitetty lähes 100% livenä (jokunen taustalaulu on hoilotettu päälle), mutta koska se on tehty Tomi Leinon mainiossa analogisessa studiossa, on lopputulos keikkoihin verrattuna kuitenkin puhtoisempi. Vika ei ole soitossa (kitarasoundi murjoo kyllä rapeasti) eikä äänityksessä, mutta ehkäpä studiossa on oltu silti turhan varovaisia, tunnelman sijaan on panostettu liikaa hyvään soittoon. Enemmän ”vanhaa kunnon skeidaa” olisi tehnyt terää. Ehkäpä soittajien promillet eivät olleet riittävät?
Gin Mill Trio tarjoaa bluesia kaikille hyvän musiikin (tai sen kunnon skeidan) ystäville, nauttii sitten musiikista kuunnellessa, tanssiessa tai vaikkapa ryypätessä. Pienimuotoisen kokoonpanon soitto pysyy ärhäkkyydestään huolimatta äänenvoimakkuudeltaan maltillisena. Niinpä se on omiaan tilaisuuteen kuin tilaisuuteen, oli sitten kyseessä festivaali tai joku pikkukuppila. Kotioloissakin sitä voi tietenkin tanssia, mutta itse olen tyytynyt kuuntelemaan – ja tietenkin lasi kädessä!
Kuluttajavalistuksena kerrottakoon, että ”Atomic Blues Hits” on julkaistu sekä komean näköisenä vinyylinä, kuin myös lähes yhtä komeana CD:nä. Jälkimmäinen sisältää kaksi bonuskappaletta, Tommy Johnsonin Maggie Campbell Blues (Robert Nighthawkin 50-luvun versiota myötäillen) ja Willie Dixonin johtaman Big Three Trion I Feel Like Steppin’ Out. Nämä on kuitenkin julkaistu jo viime vuonna 7” vinyylinä. Ne eivät siis vinyyliharrastajaa hetkauta, sillä singlehän on jo tullut ostettua – tai sitten se on vielä ostoslistan kärkipäässä. CD:n sisäkansi taas sisältää tyylikkään kuvakollaasin bändin keikoilta ja raflaavat kansitekstit.
Gin Mill Trion kohdalla voisin tehdä kerrankin poikkeuksen pyhästä säännöstäni: ”ei kotimaisia esittäjiä vuoden parhaat -listalle”. Tätä sääntöähän olen noudattanut ihan tasapuolisuuden vuoksi maamme muusikoita kohtaan, mutta ainahan sääntöjä voi rikkoa. Ainakin minun korvissani tämä on vuoden nautittavin kotimainen blueslevy.
P.S. Moni saattaa ihmetellä trion nimeä. Yritin löytää sille sopivan kotimaisen käännöksen, mikä ei suomalaisten ja amerikkalaisten kulttuurierojen vuoksi ollut helppoa. Sanotaan sitten vaikka näin: Gin Mill on myöhään pikkutunneille auki oleva kapakka tai räkälä (amerikaksi ”a run-down night club”), johon musikantit ovat päätyneet keikalle soittamaan runsaasti erilaisia päihteitä nauttineelle kuulijakunnalle. Parempaan en pystynyt.
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 6/2021)
Levyarvio:
REMU & SKUUGI DARLINGS – RocKing All Life Long
(Ainoa! AOPLP/AOPCD 2129)
Mikä helvetti tämä nyt on, pääsi jopa vanhan veteraanin suusta, kun näki vinyylisinglen levykaupassa? Onko kyseessä jonkinlainen pila? Myyjän vakuutteluista huolimatta jätin ostamatta. Vasta kun vastaan tuli kokopitkä albumi, otin asian vakavammin. Remu on siis oikeasti tehnyt jotain uutta jonkun omituisen nimisen ja kuulemma oululaisen bändin solistina?
No uutta ja uutta, voisi tietenkin todeta, sillä yli puolet on tuttua tavaraa Hurriganesin levyiltä. Mutta versiot poikkeavat reippaasti noista aiemmista. Tämä luonnollisesti jakaa mielipiteet kahtia. Onko tämä paskaa vai pakeliittia? No se on jokaisen henkilökohtainen makuasia. Itse sanoisin, ettei nyt ainakaan se sitä ensin mainittua ole.
Remu-uskovaiset luonnollisesti ottavat kaiken Hurriganesiin liittyvän avosylin vastaan, mutta tiukkapipoisemmat Hurriganes-diggarit uusia versioita usein vierastavat. Ymmärrän molempia. Pakko myöntää, että kun ne alkuperäiset versiot ovat sydämeen poltetut, joutuu miettimään, että mitä tässä on ollut tekeillä. Sitähän on joutunut miettimään jo vuosikymmenet Remun levytyksiä seuratessa.
Aluksi minulla oli kuunneltavana vain poltettu kopio ilman kansia, joten bändi jatkoi arvoituksena. Ensimmäiseksi kiinnitin huomioni monipuoliseen ja tyylitietoiseen kitaristiin. Totesin sitten myös muun bändin olevan päteviä soittomiehiä. Erityisesti hämmästyin sitä, että Remu kuulosti siltä, että oli ottanut lauluvastuunsa ihan tosissaan. Pahimmat örinät loistivat poissaolollaan. Välillä laulussa oli jopa nuoruusaikojen notkeutta. Mutta mistä oli kyse?
Sain sitten jopa vinyylin arviokappaleeksi (kiitokset levy-yhtiö Ainoalle ja Jari Haleniukselle). Huomasin, että minähän olen tavannut basistin. Petri Laukka toimitti minulle aikoinaan väitöskirjansa luettavaksi. Myöhemmin se julkaistiin kovakantisena kirjana ”Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa”. Tiesin miehen siis alan harrastajaksi. Kitaristi oli aikoinaan oululaisessa Ramblers-yhtyeessä vaikuttanut Jarmo ”Jamppa” Heikkinen. Ramblers oli 70-luvun lopussa mainio rytmiblues-bändi, jota kovasti diggasin. Eipä ihme, että kitaristi kuulosti hyvältä. Piti siis ottaa levy tarkempaan syyniin.
Aloituskappale You’ve Been Knockin’ (Song For Cisse) on aavemainen, mutta jylhä. Voisi sopia johonkin Tarantinon elokuvaan. Sanat kuitenkin kertovat Remun näkemästä unesta, jossa edesmennyt soittokaveri Cisse Häkkinen tuli koputtamaan ovelle varhaisaamuna. Hän pyysi: ”Älkää unohtako minua”. Eipä kai kukaan meidän sukupolvestamme Cisseä ole voinutkaan unohtaa. Eikä meitä vanhemmista, Remu mukaan lukien. Kappaleen sanat olivat Laukan tekemät Remun kertoman perusteella.
Hurriganes-klassikoiden uusintamuokkauksiin olen aina suhtautunut vähän skeptisesti. Jotkut ovat olleet ihan kiinnostavia, monet taas hirvittävät. En ymmärrä, miksi kappaleita pitää ehdoin tahdoin muuttaa, jos siihen ei ole mitään syytä. Vanha viisaushan sanoo, että jos joku ei ole rikki, niin turha sitä on korjata. It Ain’t What You Do on niin palanut aivoihini alkuperäisenä ”Roadrunner”-albumin versiona, että monet myöhemmät – esitti ne kuka tahansa – herättävät kauhunsekaisia tunnelmia. Niinpä olin muidenkin Hurriganes-kappaleiden suhteen varauksellinen.
Erikoinen mutta lyhyt intro London Texas Talk Radio avaa It Ain’t What You Do’n ja saa sen kuulostamaan ZZ Topilta. Idea on ihan mainio, vaikka sitä Remun alkuperäistä laulua kaipaisinkin mutinan sijaan.
Lisää kauhukuvitelmia oli luvassa. Keep On Knockin’ on ns. helppo nakki: lujaa ja nopeeta! Mutta siihen ei sorruta. Hommansa taitava rumpali Juha Seilonen aloittaa kappaleen ripeällä tempolla, eikä se siitä hidastu, mutta Hurriganesin vuoden ’73 levytyksen aggressiivisuuteen ei edes tähdätä – pikemminkin notkeaan svengiin. Oh Baby Doll jo vähän pelotti. Ile Kallion hyökkäävä kitarakuvio on ollut aina kappaleen peruskallio. Mutta nyt kaiuttimista kuuluu Albert Kingin hengessä soitettu keskitempoinen, vähän funkahtava blues. Vasta kun laulu alkaa, pääsee jyvälle mistä kappaleesta on kyse.
Remusta huolimatta Skuugi Darlings ei ole siis Hurriganes – eikä edes yritä olla. Se on vankasti bluesiin nojautuva rokkibändi, jolla on selvä näkemys siitä, mitä he haluavat tehdä. Rollin’ And Tumblin’ on bluesklassikko, jonka monet tuntevat Muddy Watersin bravuurina, vaikka kappalettahan ovat lukuisat artistit esittäneet kai noin vuosisadan ajan. Mutta Remu laulamassa bluesia tuli odottamatta kuin nyrkki silmään. Heikkisen kitara-aloitus lähtee pitkälti Muddyn hengessä, mutta jatko räyhää Dr. Feelgoodin tyyliin.
Bändin omat kappaleet ovat vähemmistönä, mutta ei makeaa mahan täydeltä. Rollin’ Gypsy rollaa nimensä mukaisesti ja taas vähän funkysti. Midnight And Mosquitos oli yllätys. Akustisen kitaran vetämä country, joka olisi voinut olla vaikkapa Rolling Stonesin 70-luvun levyillä. Remu suorastaan ylittää itsensä. Ehkäpä näistä omista sävellyksistä suurin suosikkini on kuitenkin Jungle Rules And Criminal Style. Se alkaa Howlin’ Wolf -tyyppisellä karulla riffillä ja etenee minimaalisilla soinnunvaihdoksilla, mikä tuo paikoitellen mieleen John Lee Hookerin maanisen boogien.
Levyn lopussa palataan taas Hurriganesiin. Well, Ooh oli niin kova vuonna ’73, että mietitytti, mitä nyt on saatu aikaan. Kappaleen johtoteemana oli Albert Järvisen tarttuva kitarariffi. Metsään ei mennä nytkään, vaikkakin toteutus on kevyempi. Heikkilän soittama huuliharppu tuo siihen lisää blues-sävyjä, joista Järvinen olisi ehkä ilahtunut. Levyn huipentuma on vuonna ’75 ilmestyneen ”Crazy Days” -albumin kummallisin raita. I Can’t Get The Feeling oli monen teini-ikäisen mielestä melkein progea, jopa lähes jazzia. Kyllähän ohutta yläpilveä oli toki ilmassa, mutta nyt saapuvat raskaammat pilvilaatat maan ylle! Kappale on viety äärimmilleen siitä, mihin tuolloin vasta tähdättiin. Kappaleen sekamelskainen lopetus tulee vielä kirsikkana kakun päälle. Kunnon progepläjäys vetää hymyn suupieleen – oli sitten pilveä tai ei.
Levyn ensi kertaa nähdessäni en olisi uskonut sanovani, että tämähän on hyvä! Suoraan sanottuna erinomainen, jos nyt yritän vältellä ylisanoja. Toivottavasti Remu yltää vielä samaan nykyisen keikkabändinsä kanssa. Antaisi kundien hoitaa musiikkipuolen ja tyytyisi itse vain laulamaan.
P.S. No vanhana nihilistinä piti kaivaa pari kauneusvirhettäkin. Oh Baby Dollin tekijätiedoista on unohtunut sanoittaja Richard Stanley. Ja vaikka lukemattomissa levykansissa on Rollin’ And Tumblin’ nimetty McKinley Morganfieldin (Muddy Waters) säveltämäksi, levytti sen ensimmäisenä Hambone Willie Newbern vuonna ’29, Muddy vasta vuonna ’50.
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 6/2021)
Aineiston on koonnut ja toimittanut Pete Hoppula / Blues News
