LEVYARVIO: BOO BOO DAVIS – Oldskool (Black & Tan, 2015) (BN 1/16)

Vuonna 1943 syntyneeltä James “Boo Boo” Davisilta on vuosien mittaan arvioitu Blues Newsissä kaikkiaan kuusi cd-levyä. Kaksi niistä on esitellyt Mikke Nöjd ja kuusi Pertti Nurmi. Mitään erityisen laajoja kehuja ei heistä kumpikaan ole tälle harpisti-laulajalle suonut, vaikka hänen luomuksistaan onkin löytynyt myös tunnustuksen arvoisia piirteitä. Kommentaattorin vaihtumisesta huolimatta on syytä jo aivan alkajaisiksi korostaa, että Boo Boon omintakeinen musiikki ei ole viime aikoina muuttunut oikeastaan miksikään.

Tästä pyörylästä ja sen eräistä edeltäjistä olen saanut sellaisen vaikutelman, että Davisin sekä hänen kitaristista ja rumpalista koostuvan pienen säestysryhmänsä levytystyyli on vankka ja vakiintunut. Porukka tuntuu menevän ilman mitään suuria ennakkovalmisteluja studioon, missä Boo Boon johdolla vetäistään reilut 10 vahvasti improvisoidun oloista musiikkinumeroa. Niistä sitten valmistetaan noin 50 minuutin mittainen kooste, mikä työnnetään pikaisesti markkinoille.

Tuollainen tuotantotapa oli jonkinmoisessa käytössä jo aivan bluesin historian varhaisvuosina, jolloin jotkut pelimannit esittivät erilaisissa illanistujaisissa pitkiä ja monipolvisia musiikillisia tarinoita. Samanlaista perinnettä edusti aikoinaan myös kuuluisa Lightning Hopkins. Erään arvelun mukaan hänellä oli usein hattu päässään sisätiloissakin siksi, että sieltä oli hyvä vetäistä uusia kertomuksia. Päähineen kanssa taitaa myös tämä herra Davis usein esitellä musiikillisia taitojaan.

Mistään erityisen merkittävästä blues-produktiosta ei nyt todellakaan ole kyse, mutta kyllähän sinisiin säveliin tottunut seurailee näitäkin tuotoksia kotioloissa suuremmitta vaivoitta. Ja jossakin hämyisessä blues-klubissa asiantila voi olla niiden vaikuttavuuden suhteen kovasti toisenlainen.

Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 1/2016)

Share