THE BLUE TITS – The Blue Tits
(AT ATR-12-001)
Musiikin kuuntelusta ja levyjen keräilystä ei tarvitse aina olla pitkä matka omaehtoiseen musiikin tekemiseen. Muusikkouden siementä ei myöskään tarvitse välttämättä kylvää ihmismieleen kipin kapin varhaisteininä. Tästä pätevä esimerkki on Ari ”Son” Tiainen, joka intoutui soittohommiin sekä kirjoittamaan omia kappaleitaan vasta keski-ikään päästyään.
Puolisen vuosikymmentä Tiaisen ajatuksissa muhinut päämäärä oman levyn tekemisestä ennen 50-vuotispäiviä olikin lähellä toteutua. Siitä kitaristi-laulajan sekä hänen ohellaan basistivaimo Tiina Tiaisen ja rumpali Elias ”Slim” Salmisen muodostama The Blue Tits myöhästyi vajaalla vuodella.
Omakustanne-LP:llä (joka on saatavilla myös suoratoistopalveluissa) yhtye esittää kymmenen solistinsa käsialaa olevaa bluespitoista kappaletta. Ottaen huomioon Tiaisen verrattain lyhyen ”kypsymisajan” (tosin samalla tiedostaen Slim Salmisen jo 1990-luvun alkuun juontavan mittavan soittokokemuksen), The Blue Titsin materiaalissa ja ulosannissa on kiitettävästi ideaa ja omaperäisyyttä.
Nauhoitukset on tehty ajan hengen mukaisesti kotistudiossa. Ilmavat, live-tunteen tavoittavat ja sopivasti ”vuotavat” soundit sopivat ratkaisuun passelisti ja myös prässäämönä toiminut Helsingin Levypuristamo on tehnyt säädyllistä jälkeä vinyylin painatuksessa.
Yhtyeen henkilökohtaisin ja tehokkain ase on kuitenkin rouheaan, paikoin autotallirockahtavaankin ilmaisuun yhdistyvä slidekitara. Tiaisella vaikuttaa olevan kaiken kaikkiaan selkeä kokonaisvisio musiikistaan. Esimerkiksi avausnumero Gotta Hear Some Blues löytää heti verrokkeja North Mississippi Allstarsin tapaisista vaihtoehtobluesin konkareista, mutta samalla se onnistuu myös irtautumaan sävelrakenteellisesti lajiperheen arkkityyppisimmistä kaavoista.
Laulajana Tiaisen artikuloinnissa ja hieman ohuehkossa äänenvärissä on jotakin samaa kuin ”nuoressa Knucklebone Oscarissa”. Tämä piirre luonnollisesti korostuu hengeltään 1960-lukuiseen hapokkaampaan garage-grooveen nojautuvilla esityksillä, kuten Dog In The Heat ja Stroller sekä kohtalokkaalla bluesvuodatuksella Insane.
Toisaalta paikoittain esikoisalbumi paljastaa myös hiomattomuutensa. Mitä ilmeisimmin rajallisuutensa sekä laulajana että kitaristina tiedostava Tiainen on jo löytänyt ilahduttavan paljon itselleen sopivia vahvuuksia, mutta aina hän ei silti aivan yllä sävellystensä suoritustasolle. Näin ollen esimerkiksi synkisteleviltä lähtökohdiltaan lupaava Darkest Side Of My Mind tai progressiivisempaa olomuotoa etsiskelevä päätösslovari I Want To Learn valitettavasti hieman väsähtävät lähtötelineisiinsä. Aineksia vielä parempaan povaa myös Don’t Cry, josta voisi huolellisemmalla studiotyöllä saada aikaiseksi maan rajojen ulkopuolisillakin digialustoilla huomiota herättävän americana-crossoverin.
Kiinnostava uusi keltanokka, joka on syytä ottaa jatkossa tarkempaan seurantaan.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 3/2026)
