BUDDY GUY – Ain’t Done With The Blues
(RCA 19802-91864-1/-2, 2-LP/CD)
Vanhat bluesukot ovat kyllä varsinaisia tervaskantoja, ja Buddy Guy on siitä koulukirjaesimerkki. 89-vuotiaan bluesikonin pitkän elämän väistämättä tuomat rajoitteet saattavat jo näkyä lavalla hänen liikkumisessaan, laulussaan ja kitaransoitossaan, mutta studiossa ikä on vain numero. Musisointi sujuu kuin puolta nuoremmalla.
”Ain’t Done With The Blues” kertoo Buddy Guyn edelleen kovasta työmoraalista. CD-levylle on ahdettu kerrassaan 18 kappaletta, 65 minuuttia musiikkia. Valtaosa biiseistä on tämänkin Guyn albumin tuottaneen rumpali Tom Hambridgen ja hänen aisaparinsa Richard Flemingin käsialaa. Mukana on myös koko joukko lainabiisejä mm. John Lee Hookerilta, Lightnin’ Hopkinsilta, Guitar Slimiltä, Earl Kingiltä ja J.B. Lenoirilta, onpa albumilla yksi Little Richardin tunnetuksi tekemä vanhan rock’n’roll-ajan standardi 1950-luvulta.
Kun Hambridge on puikoissa, on selvää, että vanhaa mestaria säestävät muusikot ovat alansa valioita. Hambridge itse ja kitaristi Rob McNelly urakoivat jokaisella biisillä. Kosketinsoittajina ovat Delbert McClintonin levyllä Grammynkin voittanut Kevin McKendree sekä entinen Allman Brothers Band -mies Chuck Leavell. Basistina vuorottelevat Jeff Beckin bändistä muistettava Tal Wilkenfeld ja paljon käytetty studiomuusikko Glenn Worf, joka on mukana useimmilla ellei kaikilla Dire Straitsia johtaneen Mark Knopflerin sooloalbumeilla.
Levyn ongelma, jos sen sellaisena haluaa nähdä, eivät olekaan muusikot vaan biisit. Materiaalissa olisi ollut rutkasti tiivistämisen varaa, ja vierailijoitakin olisi voinut miettiä hieman tiiviimmällä seulalla. Ainakin brittikitaristi Peter Frampton (kyllä, juuri se ”Frampton Comes Alive” -mies) olisi saanut jäädä kutsumatta studioon, sillä hänen panoksensa muutenkin hieman yhdentekevässä kappaleessa It Keeps Me Young on täysin turha.
Albumin kattaus on sinänsä yllättävänkin laaja. Sen ääripäitä edustavat Guyn soolona akustisen kitaran kera esittämät Hooker- ja Hopkins-tuokiot Hooker Thing ja One From Lightning sekä suorastaan radikaalilta drum loopeineen sun muine säksättelyineen kuulostava Where U At?, levyn modernein biisi, jossa kuullaan myös Christone ”Kingfish” Ingramin tavanomaisesta poikkeavaa kitarointia.
Levyn ydinmehua ovat Buddy Guyn omaelämäkerralliset teokset, joista voi halutessaan aistia elämän ja uran summaamista, toivottavasti ei sentään vielä hyvästijättöä, sillä kuten hän laulaa biisissä Been There Done That: ”still alive and well”. Samaan kategoriaan kuuluu tunnelmallinen Dry Stick, jossa Guy muistelee oman äitinsä ja muidenkin äitien jakamaa viisasta elämänohjetta: ”Hope for the best, be ready for the worst”. Jälkimmäisessä Joe Bonamassa soittaa aivan erinomaisen, aiheen lämmön ja läheisyyden ymmärtävän kitarasoolon.
Blues Chase The Blues Away ja How Blues Is That ovat kappaleita, joissa niin ikään on yhtymäkohtia Buddy Guyn kokemuksiin. Ne lunastaisivat paikkansa myös albumin karsitussa versiossa, olkoonkin, että viimeksi mainitussa Eagles-mies Joe Walshin slide-kitarointi ja etenkin hänen lauluosuutensa nostattavat hieman kulmakarvoja.
Vaikuttavan hidas, mutta painokas luenta I Don’t Forget on levyn yhteiskunnallisin numero. Se kertoo amerikkalaisen yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksista ja rasismista, synkistä hetkistä, joita Buddy Guy itsekin on joutunut kokemaan: ”I don’t forget my people’s history, I still got scars”.
Hidas Blues On Top on sitten levyn perinteisintä Buddy Guyta, juuri sitä, millaisena monet meistä ovat oppineet häntä kunnioittamaan ja rakastamaan. Guyn kitaraa ja Kevin McKendreen pianoa ei vain väsy kuuntelemaan.
”Ain’t Done With Bluesin” nostattavimmasta biisistä ei silti ole pienintäkään epäselvyyttä. Se on Jesus Loves The Sinner ja se on täysin The Blind Boys of Alabaman ansiota. Mike Rojasin kirkkourkusoundeilla soittaman Hammond B3:n introlla käynnistämä esitys on silkkaa modernia gospelia, jonka lauluosuudet vievät kuulijan mennessään.
Usein nimekkäät vierailijat ovat mukana levyillä puhtaasti markkinointisyistä, mutta tässä meillä on nyt erinomainen osoitus siitä, kuinka loistavat vierailijat tekevät biisistä sen, minkä takia heidät on valittu se esittämäänkin.
Harri Aalto
(julkaistu BN-numerossa 4/2025)
