JOSE RAMIREZ – Major League Blues
(Delmark DE-872)
Jose Ramirez on 34-vuotias Väli-Amerikan Costa Ricassa syntynyt blueskitaristi, jolla on meriitteinään säestäjärooleja bluesin korkeakoulussa lukuisten tunnettujen artistien taustalla sekä viime vuonna julkaistu, Anson Funderburghin tuottama CD “Here I Come”. Hänen toistaiseksi merkittävin saavutuksensa oli kuitenkin sijoittuminen peräti toiseksi vuoden 2020 International Blues Challenge -mittelöissä Memphisissä, mitä tapahtumaa olin itsekin todistamassa. Juuri sillä maineteolla onkin ollut mitä ilmeisin vaikutus pääsylle merkittävän Delmark-levyfirman sooloartistiksi. Ramirezinin kerrotaan olevan ensimmäinen latinalaisamerikkalainen ison blueslevy-yhtiön leipiin päässyt bluesartisti.
CD käynnistyy komeasti nimikappaleellaan vierailija Jimmy Johnsonin tavaramerkki-kitaraintrolla. Johnsonin kitaraa, johon ei koskaan kyllästy, olisin kuullut enemmänkin kuin vain tällä avauksella. Mahtoikohan se muuten jäädä hänen viimeiseksi vierailukseen äänitysstudiossa – Johnson kuoli 93 vuoden ikäisenä (!) viime talvena 31. tammikuuta.
Albumi on koostettu siten, että neljä ensimmäistä raitaa on purkitettu Delmarkin omilla studioilla Chicagossa. Johnsonin ohella säestysbändissä soitti toinen legenda, 91-vuotias (!) basisti Bob Stroger sekä Chicagon ehdotonta huippua edustavat Billy Flynn (kitara), Roosevelt Purify (Hammond B3) ja rumpali Willie Hayes. Albumin jälkimmäisen osan kuudella kappaleella Ramirezia säestää taasen hänen oma yhtyeensä, ja äänitykset on tehty Chicagon sijasta Pohjois-Carolinassa.
Ramirez on halunnut kumartaa Chicagon suuntaan sisällyttämällä CD:n kolmos- ja nelosraidoiksi Eddie Taylorin Bad Boyn sekä Magic Samin My Love Is Your Loven. Niistä varsinkin jälkimmäisellä paljastuu solistin puutteet nimenomaisesti laulajana, kun vertailukohta alkuperäisesittäjä Magic Samiin on yksinkertaisesti niin kova. Ramirezilla on ylipäänsä jotenkin valju sekä kireähkö lauluääni, aivan kuin hän jännittäisi liikaa laulaessaaan.
Viitosraidalle päädyttäessä ja huikean sulavan Chicago-säestysyhtyeen vaihtuessa Ramirezin omaan bändiin myös musiikin kokonaistaso väljähtyy. Hänen orkkansa on jotenkin vain kömpelömmän oloinen ja kiinnitin huomioni etenkin raskaahkosti kolaavaan rumpaliin. Edellä mainittujen lainakappaleiden lisäksi CD:n kaikki muu materiaali on Ramirezin käsialaa. Ne ovat suurelta osin tempoiltaan rauhallisia blues-balladeja, esimerkkeinä Whatever She Wants, Gotta Let You Go sekä päätösraita After All This Time. Rytmikäs Forbidden Funk tuo elävästi mieleen Gibson Telecasterillaan kuolemattoman maineen luoneen Albert Collinsin, ja CD:n kansikuvasta voi tehdä helpon päätelmän Telecasterin olevan myös Ramirezin mieluisin soittopeli.
Here In The Delta on ties monesko hyvä huono esimerkki keinotekoista maagisuutta tavoittelevasta kappaleesta ja siitä, miten artisti, jolla ei ole mitään aitoja juuria Mississippin Deltalle julistaa itsestäänselvyytenä kotinsa, taustansa ja tunne-elämänsä kuuluvan juuri Deltalle. Vastaavia viritelmiä ovat esittäneet mm. norjalaiset ja ranskalaiset artistit, ehkäpä nimeltä mainitsemattomat suomalaisetkin… Ramirez joukkioineen on sen sijaan paljon kotoisemmalla maaperällä osin espanjaksi, osin englanniksi lauletulla lattarirytmejä viljelevällä kappaleella Are We Really Different.
Sinällään suht kelvollisesta albumista ja ylväästä Major League Blues -julistuksestaan huolimatta Jose Ramirez ei ole mielestäni vielä täysin valmis eikä kypsä bluesin ykkösliigaan.
Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 3/2022)
