ROBBEN FORD – Two Shades Of Blue
(Provogue PRD 77782)
Transatlanttinen levytyskokemus Robben Fordilta. Kitaristisuuruus äänitti uuden albuminsa sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Eurooppa voittaa tässä kisassa kyllä 5-3, niin paljon tuoreemman kuuloisia ja inspiroituneempia Lontoossa nauhoitetut viisi biisiä ovat.
Ford kehuu Lontoon sopivan hänelle jopa paremmin kuin Nashvillen tai Los Angelesin. Hän viittaa tällä brittien upeaan muusikkokuntaan, jota uudella albumilla edustavat kunniakkaasti kosketinsoittaja Jonny Henderson, basisti Robin Mullarkey, rumpali Ianto Thomas sekä puhallinsektio, Paul Booth, Ryan Quinley ja Trevor Mires.
Ja kyllä, tämä Jonny Henderson on sama Hammond-mies, joka soittaa kitaristi Matt Schofieldin fantastisessa urkutriossa. Hän ottaa heti ja erittäin kuuluvasti paikkansa myös Robben Fordin sessiossa.
Ford vaikuttaa todella intoutuneelta englantilaisten soittokumppaniensa kanssa. Avauskappale Make My Own Weather alkaa hänelle tyypillisenä funkyna bluesina, kunnes Henderson sinkoaa urkusoolollaan Fordin kitarismin lentoon, joka päättyy wah-wah-efektiin. Vahvaa työtä myös puhaltajilta, ja kaikkineen todella Fordin ilmaisua tuoreuttavaa tavaraa.
Rauhallinen Jealous Guy on koko combon nautinnollista herkuttelua. Miten helpolta se kuulostaakaan – eikä siis taatusti ole sitä. Voimakas, täyteen laulettu Perfect Illusion venyttää niitä rajoja, joiden sisään olemme tottuneet Robben Fordin asemoimaan. Biisihän kuulostaa melkein poprockilta – mutta on jotakin enemmän.
Yksi albumin hienoimmista teoksista on Black Night (ei se Deep Purplen levytys!), huimasti toteutettu moderni blues, jossa Robben Fordin kitara Hendersonin Hammondin oivallisesti tukemana tekee henkeäsalpaavaa jälkeä.
Nimibiisi Two Shades Of Blue päättää Lontoon session osuuden puhtaasti instrumentaalisena. Siinä on periaatteessa paljon sellaista fuusiota, jonka parissa Ford on aiemminkin askarrellut, mutta ilmaisu on freesiä, kaukana rutiinirunttauksesta.
Yhdysvalloissa Fordin studiobändin muodostaa todella kokenut kaarti, Rollareiden pitkäaikainen basisti Darryl Jones, jazzpianisti Larry Goldings ja brittirumpali Gary Husband. Bändi on sama, jonka kanssa Robben Ford teki loppuvuodesta 2024 Italian kiertueen.
Jos olen oikein ymmärtänyt, niin tämä kokoonpano itse asiassa aloitti ”Two Shades Of Bluen” nauhoitukset syksyllä 2024. Albumista piti alun perin tulla Fordin kunnianosoitus edesmenneelle Jeff Beckille, ja siltähän tämän soittokunnan kanssa esitetyt kolme instrumentaalibiisiä kuulostavatkin.
Jeff Beck levytti 1970-luvulla kaksi käänteentekevää albumia, ”Blow By Blow” (1975) ja ”Wired” (1976), molemmat fuusiojazzin (tai jazzrockin, kuinka vain) historiallisia kulmakiviä. Niiden jäljillä Robben Ford on kolmessa levyn päättävässä instrumentaalissa.
Jälki on jykevää, kuten odottaa sopiikin, mutta myös hieman sisäänpäin kääntynyttä. The Fire Flute ja The Light Fandango soivat Fordin ja hänen studiobändinsä virtuoosimaista taituruutta uhkuen, mutta melko kylmäksi ne jättävät. Päätöksessä Feelings Mutual sen sijaan on jo enemmän henkeä ja vaihtelevuutta.
”Two Shades Of Blue” on siis yllättävän kaksijakoinen albumi, mutta ei hajanainen, sillä biisiblokit ovat niin selkeästi irrallaan toisistaan. Oli silti hyvä, että Robben Fordin alkuperäinen ajatus koko albumin mittaisesta Jeff Beck -tribuutista ei toteutunut, vaikka olisikin ollut todella kiinnostavaa kuulla hänen näkemyksensä Stevie Wonderin sävellyksestä ’Cause We’ve Ended As Lovers, yhdestä Beckin ”Blow By Blow” -klassikkoalbumin ikimuistoisesta huippuhetkestä.
Harri Aalto
(julkaistu BN-numerossa 1/2026)
