EUROPEAN BLUES CHALLENGE
Split, Kroatia 3.–5.4.2025
European Blues Challenge järjestettiin 3.-5. huhtikuuta 2025 jo 13. kerran, tapahtumapaikkana tällä kertaa Kroatian kaunis Adrianmeren historiallinen rantakaupunki Split. Vuotuisen EBC-kilpailun taustaorganisaationa ja -hallinnoijana toimii European Blues Union (EBU), käytännön järjestelyistä Splitissä vastasi puolestaan EBU:n aktiivijäsenjärjestö Croatian Blues Force. Kilpailun puitteet olivat huikeat; esiintymispaikkana oli torstaista lauantaihin kestäneissä musiikillisissa mittelöissä v. 1893 valmistunut upea Splitin Croatian National Theatre.
EBC-kilpailut voidaan rinnastaa eräänlaisiksi bluesin euroviisuiksi, sillä jokainen EBU:n jäsenmaa voi lähettää kisoihin vain yhden edustajan. Suomen edustajan valintaprosessista on kilpailun perustamisesta v. 2011 lähtien vastannut Finnish Blues Society. Valinta on vakiintuneesti tehty aina kilpailuvuotta edeltävän vuoden kesällä järjestetyssä Suomen edustajan karsintakilpailun finaalissa. Kesällä 2024 Suomen tämän vuoden EBC-edustajaksi valittiin Jantso Jokelin. Varsinaisissa, vaihtelevasti eri Euroopan maissa järjestetyissä EBC-kisoissa osallistujamaita on ollut vuosittain kaikkiaan noin parikymmentä, tämän vuoden kilpailuihin Splitiin kisaedustajansa oli lähettänyt yhteensä 22 maata.
Artistien esiintymisjärjestys EBC-kisoissa arvotaan EBU:n hallituksen toimesta. Splitissä kahtena iltana järjestetyissä semifinaaleissa esiintyi kumpanakin iltana 11 yhtyettä tai soolo-/duoartistia, äänimassojen eroavuuksista huolimatta kaikki keskenään samassa sarjassa kilpaillen. Kummastakin semifinaalista valittiin neljä parasta aktia finaaliin, kuuden juurimusiikin alalla ansioituneen kansainvälisen tuomarin toimesta, EBU:n sääntelemien kriteerien mukaan (pistelaskennasta vastaavan Pertti Nurmen valvovien silmien alla). EBU:n määrittämät arviointi-kriteerit koostuvat viidestä osa-alueesta; Originality, Instrumental talent, Vocal talent, Stage presence, Blues content. Kunkin artistin esiintymisaika sekä semifinaalissa että finaalissa oli 20 minuuttia.
Suomen edustajan Jantso Jokelinin koitos alkoi heti ensimmäisenä semifinaali-iltana, josta hän selvitti tiensä finaaliin ansiokkaalla ja monipuolisella, yleisönkin kuuntelemaan keskittäneellä ja hiljentäneellä setillään, mahtavin aplodein höystettynä. Muut kolme finalistia ensimmäisestä semifinaalista olivat Itävallan Peter Kern (soolo), Puolan Wild Flame -yhtye ja UK:n Alice Armstrong Band. Seuraavana iltana käydystä toisesta semifinaalista jatkoon selviytyivät Kreikan Eliana One Woman Band (soolo), Saksan The See See Riders, Sveitsin Mark Slate & Rotosphere ja Unkarin Daniel Szebenyi -yhtye.
Tilanne ennen finaalin alkua oli todella kutkuttava; Jantso oli suomalaisittain tehnyt jo historiaa etenemällä ensimmäisenä maamme edustajana EBC-kisojen finaaliin asti. Tunnelma oli loppuunmyydyssä teatterikatsomossa ennen finaalin alkua ylipäätäänkin myönteisen sähköinen, mutta paikalle kertyneessä, ilahduttavan runsaslukuisessa suomalaiskatsomossa ymmärrettävästi erityisen iloinen ja jännittynyt. Kun vielä ennen esitystä tihkui tietoa siitä, että Jantsolla oli finaalia varten kokonaan eri kilpailusetti kuin semifinaalissa ja hän oli siis tulossa lavalle alusta loppuun vieläpä uusin kujein, niin tunnelma oli katossa. – Ja siellä se sitten pysyikin koko loppuillan ajan, ellei sitten lopputulosten selvittyä yltänyt vieläkin korkeammalle!
Tiukan mittelöinnin päätteeksi kovatasoisen finaalin voittajaksi julistettiin hurrrjalla volyymilla rokkaavaa bluesia tuuttaava UK:n Alice Armstrong Band, toiseksi pehmeäsävyisemmin, mutta yhtä lailla ytyisästi esiintynyt Puolan Wild Flame -yhtye ja kolmanneksi countrybluesin maastossa seikkaileva Saksan The See See Riders. Parhaan soolo/duo-artistin erityispalkinnon asteli sitten pokkaamaan yleisön ylenpalttisin aplodein sekä suomalaiskatsomon villin kiljunnan saattelemana kukas muu kuin leveästi, mutta hieman hämmentyneen oloisesti hymyilevä Suomen Jantso Jokelin. Tosiasiallisesti Jantso olisi sijoittunut kokonaiskilpailussakin huikeasti 3.sijalle, mutta samalle artistille ei haluttu jakaa kahta palkintoa, joten saksalaisryhmä nostettiin tälle sijalle. – Hurraaaaaaa, lämpimät onnittelut Jantso todella hienosta saavutuksesta!
Varsinaisten EBC 2026 -kisojen järjestäjämaa ja -paikka ovat tätä kirjoittaessa vielä vaille viimeisiä vahvistuksia. Suomen edustajan valintaprosessi on kuitenkin jo käynnissä; toukokuussa selviää ketkä artistit kisaavat tulevana kesänä Suomen edustuspaikasta maalis-huhtikuussa 2026 järjestettäviin EBC-kisoihin!
Maiju Lasola
(julkaistu BN-numerossa 2/2025)
Juhlapuhujien kimara avaa illan halvaannuttavan hienon kansallisteatterin lavalla. Sali on tupaten täynnä ihmisiä, jossain pimeyden keskellä erikoisaitiossa istuu kansainvälinen tuomaristo. Seison kitaran kanssa backstagella ja ajattelen, että kohta pitää mennä tuohon keskelle yksin laulamaan.
Kurkkua kuivaa, sydän pyörittää koostetta erilaisista rytmihäiriön muodoista. Turha kai sitä on kierrellä. Mikään ei ole vuosiin jännittänyt näin paljon. Mielessä pyörii lähinnä yksi kysymys: miksi ihminen ajaa itsensä vapaaehtoisesti tällaiseen tilanteeseen?
Kilpailuun oli tarkoitus lähteä vain pitämään hauskaa, niin olen ainakin ihmisille hokenut. Samaan aikaan olen kuitenkin valmistautunut koitokseen kuukausien ajan melko vakavasti. Pohtinut parasta mahdollista ohjelmistoa, sovittanut kappaleita uusiksi, hionut tekniikkaa ja tulkintaa.
Jos tällaiseen kilpailuun tulee valituksi, tuntuu velvollisuudelta hoitaa homma niin hyvin kuin pystyy. On kohteliasta tehdä parhaansa.
Kaikista kohteliainta olisi tietenkin voittaa. Mutta sitä ei voi nyt miettiä. Arpa on määrännyt minut finaalin ensimmäiseksi esiintyjäksi. Nyt on vain mentävä.
Finaalista tulee lopulta hermoja raastava.
Alkusetti menee hyvin. Soitan omia biisejäni, täyteläisemmin ja paremmilla soundeilla kuin miesmuistiin. Yleisö kuuntelee keskittyneesti ja elää mukana.
Viimeisen biisin alussa looper-pedaalin kanssa tulee jokin tekninen ongelma tai moka, tietenkin osastoa ”näin ei ole tapahtunut ikinä”. Biitti nyrjähtää kummalliseksi, eikä reagoi perinteisiin korjausyrityksiin. Hetken ajan vatsanpohjaan tuntuu avautuvan musta aukko.
Improvisoin lennosta väliosantapaisen ja aloitan biisin tavallaan alusta. Pääsen grooveen kiinni ja saan soitettua kappaleen kunnialla läpi. Kun viimeinen nuotti irtoaa huuliharpusta ja biitti sammuu, katson kelloa. Setti ei ole mennyt yliajalle. Yleisö taputtaa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ehdin silti jo ajatella, että tämä skaba oli tässä. Musiikissahan tunnetusti tärkeintä on, ettei tee lainkaan virheitä.
Noh, oikeasti outo kilpailutilanne on vain saanut hetkeksi rinnastamaan musiikin seiväshyppyyn. Musiikkiahan tehdään juuri siksi, että virheet eivät siinä ole yliastumisia tai tolppalaakeja. Tavallaan toistan kuitenkin synnyinmaani urheiluhistoriaa tuomalla tähänkin arvokisaan vanhan kunnon Lasse Virén -hetken.
Noista tarunhohtoisista Münchenin 1972 kisoista olen oppinut, että kaatumisen jälkeen noustaan välittömästi ylös ja jatketaan täysiä maaliin. Silloin voi odotuksia vastaan jopa voittaa.
Kun European Blues Unionin presidentti Davide Grandi kuuluttaa illan päätteeksi soolo/duo-erityispalkinnon saajan, tunne lähenee kehosta irtautumisen kokemusta. Enhän minä voi tätä voittaa. Mutta tuttu nimi siellä sanotaan.
Kompastuminen ei siis ole haitannut. Tuomaristo on katsonut särön läpi, punninnut jotain muuta. Esityskokonaisuutta, musiikin tekstuuria, laajempaa visiota. Mene ja tiedä, mutta voitto sieltä tulee.
Eläköön suomalainen urheilumyytti!
European Blues Challengeen osallistuminen oli monella tavalla ihmeellinen, ylitsevuotava kokemus. Kohtasin erään tähänastisen musiikillisen elämäni suurimmista haasteista. On käsittämätöntä, että tulin samalla tehneeksi jonkinlaista historiaa.
Olisi ollut orpoa sekoilla tällaisessa kilpailussa yksin. Onneksi tukenani seisoi koko ajan kannustava FBS:n porukka, etunenässä Pertti Nurmi ja Maiju Lasola, jotka ansaitsisivat työstään omat mitalit. Kuten myös kotijoukot sekä yhteensä noin kolmenkymmenen suomalaisen bluesdiggarin porukka, jonka kannustus kuului ja näkyi suomenlippuineen satojen ihmisten joukosta kirkkaasti.
Suuri yllätys Challengessa oli myös toiminnan laatu ja kaliiberi. Blues ei ole Euroopassa mitään pikku puuhastelua, vaan elävä kulttuuri, monelle myös kirkas elämäntehtävä, jopa eräänlainen perhe.
Musiikissa kilpaileminen on järjetöntä. Se tuntui olevan onneksi jaettu tuntemus Splitissäkin. Samanaikaisesti tällaiset kilpailut levittävät tietoisuutta musiikkilajeista ja muusikoista, jotka saattaisivat muuten jäädä syyttä suotta varjoon. Kilpailut pakottavat artistit treenaamaan, vakuuttamaan yleisönsä, kirkastamaan sanottavaansa. Ne myös keräävät yhteen tapahtumajärjestäjiä, promoottoreita, radiotyöläisiä, valokuvaajia ja kirjoittajia tavalla, joka tässä tapauksessa hyvin kirjaimellisesti pitää bluesia hengissä.
Kaikki kunnia siis kilpailuille, kunhan niitä ei suoriteta veren maku suussa, vaan yhtä rennolla ja lämpimällä otteella kuin European Blues Challenge. Tapahtuman henkeä on jo nyt ikävä. Tätä kokemusta en unohda ikinä.
Jantso Jokelin
(julkaistu BN-numerossa 2/2025)
Kuva: Jantso Jokelin (c) Pertti Nurmi
