RICK ESTRIN & THE NIGHTCATS
Malmitalo, Helsinki 30.9.2025
Huuliharpisti ja laulaja Rick Estrinin johtama Nightcats teki lokakuussa pitkään odotetun Suomen vierailun. Edellinen visiitti viisi vuotta sitten peruuntui koronan takia, mutta nyt toteutunut kiertue alkoi Helsingissä Malmitalolta.
Bändi on eräänlainen superkokoonpano, jonka jokainen jäsen on tähti oman instrumenttinsa mestarina ja jonka rooli on tarkkaan mietitty ja käsikirjoitettu.
Sen verran historian kertausta, että yhtyeen perustivat kitaristi Charlie Baty ja Rick Estrin vuonna 1976. Nimi oli Little Charlie & The Nightcats siihen asti, kunnes Baty eläköityi vuonna 2008 ja bändi sai nykyisen nimensä. Kitaristiksi tuli norjalainen monilahjakkuus Kid Andersen, joka on asettunut Kaliforniaan ja pyörittää siellä muusikon roolin lisäksi maineikasta Greaseland-studiota. Lorenzo Farrell liittyi yhtyeeseen basistiksi vuonna 2003, mutta on sittemmin vaihtanut kosketinsoittimiin siten, että basso-osuudet hoituvat vasemmalla kädellä erillisellä kosketinsetillä. Uusin jäsen on rumpali Derrick ”D’MAR” Martin, jolla on vakuuttava cv, muun muassa 17 vuotta Little Richardin kokoonpanossa.
Nightcats on yhdistelmä bluesin perinteitä ja show-meininkiä. Estrin on selkeästi kokonaisuuden johtaja, mutta muut jäsenet saavat paljon liikkumatilaa. Huuliharpun soitossa ei ole kahta kysymystä osaamisesta. Avauskappaleesta Hand To Mouth alkaen kävi selväksi, että jokainen puhallus ja imaisu meni juuri niin kuin pitikin. Enimmäkseen kuultiin diatonista harppua, mutta kromaattinen toimi myös hyvin. En pysynyt perässä positioista, mutta tärkeintä oli, että soitto oli todella hienoa.
Rickin laulu on persoonallista. Se on paikoin lähes puhetta ja vahvasti huumorilla sävytettyä. Velmuileva laulutapa näytti uppoavan hyvin suomalaisyleisöön.
Kid Andersen on monipuolinen kitaristi, joka aloitti Fender Stratocasterilla. Itseäni miellytti eniten soitto kappaleella Tender Hearted, jossa oli kuultavissa vaikutteita Peter Greeniltä. Tämän jälkeen hän vaihtoi Kalifornian punapuusta käsin veistettyyn kitaraan ja soundimaailma vaihteli juuribluesista ultramoderniin.
Bändin varsinaiseksi showmieheksi osoittautui rumpali D’MAR Martin. Hän hyppi ja teki akrobaattisia liikkeitä, jotka huipentuivat siihen, kun hän hyppäsi tasajalkaa settinsä yli ja lähti yleisön joukkoon vetämään kapuloilla ”rumpusooloa”, jossa paukuteltiin kaiteita, rollaattoria, roskakoria ja muuta tielle sattuvaa. Kaiken tämän lisäksi hän hoiti varsinaisen päätyönsä, bändin rytmin koossa pitämisen, erittäin ammattitaitoisesti.
Rauhallisinta lavaprofiilia piti yllä Lorenzo Farrell. Hänen kosketintyöskentelynsä oli tasaisen varmaa ja eleetöntä. Bassokuvioiden hoitaminen toisella kädellä oli ihailtavaa. Mutta mutta… ja tämä on oma vaatimaton melipiteeni… urut eivät ole omimmillaan bluesissa. Farrell toki soitti urkuosuuksia maltillisesti, mutta piano, vaikka sähkösellainen, olisi voinut toimia vielä paremmin. Toisaalta Farrell täydensi hyvin tämän neljän asiansa osaavan muusikon tiimin.
Malmitalolla kuultiin puolitoistatuntisen setin aikana yhdeksän kappaletta. Näistä suurin osa oli Nightcatsin pitkän uran varrelta poimittuja omia sävellyksiä, mutta mielestäni illan kohokohtia olivat lainakappaleet.
Esimerkiksi puolivälissä kuultiin Little Walterin säveltämä instrumentaali Off The Wall. Tämä kulki aivan täydellisesti olematta kuitenkaan liian kliininen. Samat sanat voi sanoa encorena kuullusta Sonny Boy kakkoselta lainatusta hienosta kappaleesta Too Close Together.
Tämä Rick Estrin & The Nightcatsin keikka oli mieleenpainuva. Se yhdisti sopivalla tavalla bluesin syvimmän olemuksen ripauksella huumoria ja showmeininkiä. Ja muistutti siitä, ettei blues ole pelkkää synkistelyä vaan yhtä lailla siitä voidaan ottaa ilo irti.
Harri Haka
(julkaistu BN-numerossa 5/2025)
Kuva: Rick Estrin & The Nightcats (c) Pertti Nurmi
