BERT DEIVERT – I Ain’t Leavin’
(Deivert Productions AB)
Tällä arvostelulla on historiansa, joka ulottuu 70-luvulle, jolloin ostin Turussa levykaupasta Sleepy John Estesin albumin “Broke And Hungry – Ragged And Dirty Too”. Tämä sijoittuu aikaan, jolloin LP:t olivat kallistuneet 24 markasta 28 markkaan. Levyn nimi varmaan resonoi nuoren angstisen miehen sielunmaisemissa ja kun sillä vielä soitti Sleepy John Estesin lisäksi Mike Bloomfield ja kiekko löytyi alennuslaarista 18 markan hintaan, oli ostopäätös helppo tehdä.
Kuuntelin paljon akustista country-bluesia ja tämä levy sopi hyvin sen aikaiseen musiikkimakuuni. Kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun äänimaailmaani tunkeutui mandoliini näin keskeisenä soittimena, ellei jopa sooloinstrumenttina bluesissa. Piti nopeasti kansitiedoista selvittää, kuka se mandoliinin soittaja oli: James ”Yank” Rachell tuli minun tietoisuuteeni vasta tätä kautta. LP oli kuitenkin jo ilmestynyt 60-luvun alkupuolella, joten ei tässä mistään uutukaisesta puhuttu. Minua kuitenkin mandoliini kovasti miellytti ja levy pysyi soittimessani pitkään.
Kuten usein käy niin elämä jatkoi nopeaa menoaan ja Yank Rachell sekä mandoliini pääsivät unohtumaan pitkäksi aikaa. Tässä vaiheessa pitää pikakelata aina vuoteen 2012 ja Haapsalussa pidettyyn Augustibluus-tapahtumaan. Siellä pitivät tuolloin blues-pajaa Brian Kramer ja Bert Deivert. Molemmat monessa keitoksessa olleet amerikkalaismuusikot, jotka jo silloin olivat asuneet kauan naapurimaassamme. Bert Deivert oli muuttanut Ruotsiin vuonna 1974. Suureksi ilokseni Bert Deivertilla oli kädessään mandoliini ja jo alusta lähtien kävi selväksi, että esiintyminen mm. Peter Casen, T-Model Fordin, Tom Paleyn, Charlie Musselwhiten, Eric Bibbin ja Wanda Jacksonin kanssa oli luonut perustan vankkaan ja monen muusikon kunnioittamaan soittotaitoon. Pienenä lisämausteena voi vielä mainita Bert Deivertin soittamisen Nga Caravanin kanssa hänen talvisilla pakomatkoillaan Ruotsista Thaimaahan.
Brian Kramer oli kaksikosta selkeästi puheliaampi. Bert Deivert kommunikoi kuitenkin läsnäolleille voimakkaasti musiikkinsa kautta, eikä jäänyt epäselväksi, miten hyvä tarinankertoja hän oli. Libby Rae Watson ja Bert Deivert julkaisivat yhteisen albumin vuonna 2020, joka valitettavasti jäi koronan jalkoihin, kun levyä ei päästy esittelemään keikkailun keinoin. Voimakkaat kertomukset olivat jo silloin pitkäsoiton keskiössä, hienon soittamisen lisäksi.
23. elokuuta 2021 Deivert päätti uhmata jälleen koronaa ja julkaisi uuden levyn ”I Ain’t Leavin’”. Tällä yli 50 vuotta jatkuneen uran 14. albumillaan mies käy selkeästi läpi elettyä elämäänsä ja miettii maailman menoa sekä omaa paikkaansa siinä. Kertomuksissa mennään aina Bostonissa poliisina toimineesta murhatusta isovanhemmasta unettomaan matkustamiseen meluisassa Orient Expressissä Afganistaniin asti – unohtamatta pidätetyksi tulemista terrorismista epäiltynä Limassa, liftaamista Montrealiin pakomatkalla mahdolliselta Vietnamin-komennukselta tai naista, joka ei arvostanut hänen rakkauttaan vanhoihin soittimiin.
Albumia on koostettu vuosien 2020-2021 aikana artistin omassa kotistudiossa. Hän vastaa kaikista instrumenteista paitsi viulusta, jota soittaa hänen vaimonsa Eva Deivert. Lauluosuuksissa on myös kahdella kappaleella auttanut tytär Emmy Deivert. Jo tässä vaiheessa voin paljastaa, että Eva Deivert, joka on itsekin arvostettu kansanmusiikin viulisti Ruotsissa, tuo merkittävän lisänsä elämänmakuisten kertomusten soljuvassa virrassa. Traditionaalista I Can’t Feel At Homea lukuun ottamatta kaikki laulut ja sanoitukset ovat Bert Deivertin omia. Paitsi eletyistä vaiheista, ne kertovat myös meitä useampia vaivaavasta kysymyksestä siitä, mitä tämän jälkeen elämässä voi vielä tapahtua, tai mitä elämästä voi vielä odottaa?
Albumilla ollaan selkeästi ihmiselon mittaisella matkalla, jossa sekä otetaan selkoa haamuista kaappien pimeissä nurkissa että pyydetään ymmärrystä jo tehtyihin päätöksiin. Vaikka avauslaulussa väitetään ”I am leavin’, I am leavin’ today”, on lopputulema siltikin positiivinen, laulun jatkuessa: ”Walkin’ the lowlands to reach higher ground I ain’t leavin’, I ain’t leavin’ today.” Miehen vain pitää tietyssä iässä käydä eletty elämä läpi, jotta hän voi taas jatkaa eteenpäin. Uskon myös vakaasti, että levyn päättävä I Can’t Feel At Home on enemmänkin optimistisen uuden alun lähtökohta kuin umpikuja.
Albumi koostuu hienoista eri tyylilajien yhdistelmistä americanaa, folkia ja bluesia. Minulle tulikin paikoitellen mieleen Bob Dylan, vaikka ei tässä kopioinnista ole kysymys. Viimeistään kappaleessa Yank And Sleepy John löydän meitä yhdistävän linkin omaan matkaani bluesiin. Stand By Me’n kohdalla olen ehdottomasti tunnistanut myös matkatoverini elämän junassa.
Leif Laaksonen
(julkaistu BN-numerossa 5/2021)
