CURTIS SALGADO – Damage Control
(Alligator ALCD 5002)
Mikäli pelkällä palkintopystien määrällä pitäisi artistin kelpoisuutta arvioida, ei esimerkiksi lukuisia kertoja Blues Music Awardseissa menestynyt Curtis Salgado jäisi siinä(kään) kisassa kauas kultakorokkeesta. 11. sooloalbumillaan (joka on samalla hänen neljäs Alligator-julkaisunsa) laulaja vaikuttaa olevan jälleen uusien huomionosoitusten veroisessa vireessä.
Robert Cray Band- ja Roomful of Blues -menneisyydestään tunnettu oregonilainen on käyttänyt tuoreen levynsä tekemiseen apunaan kolmea eri studiota sekä kolmea säestystiimiä. Tällä kertaa luottomuusikoihin lukeutuvat mm. kitaristit Kid Andersen ja Dave Gross sekä kosketinsoittajat Mike Finnigan ja Jim Pugh. Puhaltimia hän ei ole nyt sisällyttänyt instrumentaatioonsa kuin mausteeksi. Tenori- ja baritonifonistit vahvistavat tiivistä peruskokoonpanoa ainoastaan Huey Smith -tyyliin leikkisänä rumba-rhythm’n’bluesina esitetyllä antiikin historian oppitunnilla Hail Mighty Caesar sekä Larry Williamsin rock’n’roll-klassikolla Slow Down. Huuliharppuunsa Salgado tarttuu samoin vain lisähöysteenä kahdella raidalla.
Selkeämmin vaskeja hyödyntäneen kehutun soulkiekon ”The Beautiful Lowdown” (2016) sekä akustisvoittoisen kitaristi Alan Hagerin kanssa tehdyn ”Rough Cut” -pitkäsoiton (2018) jatkeeksi pitkän linjan artistista näyttää yhä kuoriutuvan uusia puolia sekä tyylillisesti että hänen tekstiensä välityksellä. Salgadon vaiheista riittääkin väkeviä ”katuviisauksia” jaettavaksi. Ennen kaikkea terveyteen liittyvät koettelemukset ovat karaisseet ja valaneet myös uskoa, sillä päällimmäisenä viisautena hänellä tuntuu tällä hetkellä olevan, että elämästä kannattaa nauttia ja imeä siitä ilo irti niin kauan kuin mahdollisuus vielä on. Pelottomasti kysymyksellä elämän tarkoituksesta käynnistyvä urkuvetoinen gospelblues-aloitusraita The Longer That I Live pääsee heti kiteyttämään asian: ”I may be getting old but I sure ain’t done yet, ’cause the longer that I live the older I want to get”.
Itsevarmuutta ja hyvää oloa huokuvan Salgadon sekä häntä täyteläisesti tukevan bändin työskentelyä on miellyttävä seurata. Huumoriakaan ei ole musiikista unohdettu. Juurevasti pianoboogiena rollaava You’re Going To Miss My Sorry Ass ironisoi: ”Älä odota anteeksipyyntöjä, minulla ei ole mitään annettavaa.” Leppoisan retroilevaa rock’n’roll-tahtilajia viljelevät myös Count Of Three sekä I Don’t Do That No More, jonka lyriikoissa hieman vakavoidutaan ja muistutetaan, kuinka arki kummasti helpottuu, jos vain jaksaa pysytellä raittiina. Myös tästä aiheesta Curtisin vaakakupissa painavat henkilökohtaiset raskaat takaumat, vaikka hän niistä sarkasmin keinoin nykyisin sanoituksiaan veisteleekin.
Lähtemätön osa Salgadon musiikkia on aina ollut traditionaalinen soul. Tässä suhteessa ”Damage Control” kuitenkin liikkuu enimmäkseen lajityypin viereisillä poluilla. Tunnelmoiva balladi Always Say I Love You (At The End Of Your Goodbyes) sentään kuljettaa aatokset toviksi 1960- ja 70-lukujen vaihteen Muscle Shoalsiin ylväiden piano-, urku- ja kuorotaustojen siivittämänä. Modernimpaa sielunhoitoa taas esittelevät ihmiselon merkityksen pohdintaan teemoiltaan palaavat Precious Time sekä levyn pop-jazzahtava nimiraita.
Salskeampaa jamipohjaisen irrottelun tuoksua on tarttunut Wayne Toupsin haitarilla notkeutettuun zydecopalaan Truth Be Told. Kauttaaltaan laadukkaan levyn linjasta erottuu tyylillisenä poikkeuksena myös funk-sävyinen The Fix Is In, jolla Curtis ajautuu päivittelemään politiikkaan ja yhteiskunnan kantaviin rakenteisiin syöpynyttä vilpillisyyttä: muusikon on vaikea luottaa järjestelmään jopa Amerikan ihmemaassa. Oman turhautuneisuutensa Salgado purkaakin huudahtamalla ennen kappaleen soolo-osuutta parhaan mahdollisen tietämänsä pelastuskeinon huoleen kuin huoleen: ”Somebody play me the blues!”
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2022)
