THE DOLTONES – Stormrider
(Double Crown DCCD82)
Vaikkei pääkaupunkiseudulta tulevan The Doltonesin taival rautalanka- ja surfaallokoissa vielä erityisen pitkä olekaan, on nyt toisen albuminsa julkaiseva yhtye jäsenistöltään genrensä kokeneempaa koulukuntaa. Sen juurilta löytyvät mm. kokoonpanot The Charades, The Chameleons, The Shanons, The Shockwave! ja The Scavengers. Kitaristien Hannu Könösen ja Marko Rahikaisen, basisti Jukka Väisäsen ja rumpali J-P Harjun muodostama ryhmä jatkaa vuonna 2017 ilmestyneen esikoisen ”Dance Or Die” tapaan yhdysvaltalaisen Double Crown -merkin aktina. Amerikanvaltauksessa onkin itunsa. Vahvasti suomalaiseen rautalankatraditioon pohjaava yhtye tähdentää omaleimaista instrokonseptiaan sekä teemallisilla spagettiwestern-elementeillä että brittiläisillä John Barrymaisilla soundtrack-vivahteilla.
Könösen sävellyksiin keskittyvä musiikki on raikasta mutta painokkaasti menneisyyteen nojaavaa. Levyn lainanumeroina saavat esitysvuoronsa jenkkistudiokitaristi Jan Davisin kulttimaineinen Lost In Space vuodelta 1966 sekä The Ventures -tyylisen sivaltavan arrauksen kokenut Reino Markkulan Hai Horto Kaalot (Gypsy Ride), jonka romaniyhtye Horto Kaalo oli levyttänyt puolisen vuosikymmentä aiemmin. Tätä esitystä kuten myös osaa omista kappaleistaan, mm. modernin surfin opein tiivistunnelmaisesti rullaavaa Big Challengea Könönen höystää 6-kielisen ohella soittamillaan uruilla.
Lännenmaiden tummanpuhuvaa horisonttia maalaavat ääniraidalle useammatkin uudet teokset, kuten verkkainen nimiraita Stormrider, Joe Meek’mäisesti The Outlaws -yhtyeen hengessä preeriaa taivaltavat Gringo’s Dingo ja Twang City sekä Davie Allan & The Arrowsin 60-lukuisten filmituotantojen tapaan rakentuva Chain Walk. Valkokangasmiljöön läsnäoloa korostavat myös ajoittain taustalla kuultavat jylhät huuliharppu- ja kuoro-osuudet. Devil’s Kiss puolestaan taipuu demonisesta nimestään huolimatta perinteisemmäksi melodiseksi rautalankafoksiksi. Lisäksi mukaan on saatu sovitettua myös Duane Eddyn tavaramerkkityyliä jäljitteleviä tunnelmallisempia twang-esityksiä kuten Summer Dreams ja Seventh Wave. Huolitellusta kokonaisuudesta oikeastaan vain päätösrokki Garbageman Twist herättää lopulta kysymyksen levytyksen tarpeellisuudesta. Harmillisen vaarattoman oloisen 12-tahtisen standardialustan päälle pinottu soolosikermä ei jaksa liialti sykähdyttää eikä etenkään huipentaa muutoin napakymppiä lähentelevää albumia sen ansaitsemaan täydelliseen kliimaksiin.
Instrumentaalimusiikille ja eritoten surfille pyhittäytynyt Double Crown on kiistatta genrensä valovoimaisimpia tähdentekijöitä nykypäivänä. Kourallisen äänitteitä vuodessa julkaiseva yhtiö ei näin ollen ole tavannut kastaa näppejään sekundaan, joten myös suomalaisyhtyeelle pääsy mukaan sen katalogiin on varma tae paitsi laadusta, myös kansainvälisestä kuuluvuudesta.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2020)
