DR. HELANDER & THIRD WARD – Shining Pearls
(Bluelight BLR 33225 2)
70 vuotta, 9 albumia, monia arvostettuja kokoonpanoja sekä lukematon määrä kiiteltyjä keikkoja – päälle vielä varsinainen ansiotyö sekä kiireiset eläkeajat musiikin tavoittamattomissa. Tohtorismiehellä on toden totta riittänyt erilaisia rautoja tulessa kuumennettavaksi. Third Ward -ryhmä yhdessä basisti-slidekitaristi Esa Kuloniemen ja rumpali Leevi Leppäsen kanssa on työllistänyt laulaja-kitaristi Ilkka Helanderia vuodesta 2018 alkaen ja trio on päästänyt käsistään oheinen uutuus mukaan lukien nyt kolme korkeatasoista pitkäsoittoa.
Melko tasaisesti kahden vuoden välein ilmestyneet julkaisut ovat jokainen keränneet itselleen suorituspaineita. Rinnastukset niin Helanderin kuin muidenkin kokeneiden muusikoiden aikaisempiin levytyksiin ovat ymmärrettävät. Usein toistettu kysymys on myös, milloin väsymisen merkit alkavat vihdoin kuulua herrojen tekemisissä? Ilmeisesti ei ainakaan vielä.
Tyylikkäästi harmaantuneet kehäketut eivät hötkyile, mutta kyse tuskin on ikääntymisen myötä tapahtuneesta jäsenten kangistumisesta. Funtsittu levykokonaisuus ei pyri mullistamaan bluesmaailmaa uusilla innovaatioilla, joita totta puhuen reippaasti yli satavuotias musiikkigenre ei kai pystyisi enää näillä kierroslukemilla aidosti tarjoamaankaan. Third Wardille tämä kaikki on luettavissa pelkästään heidän valtikseen. Kuten tatuoimaton ihminen alkaa jo nykyisin olla virkistävä poikkeus ihovärjätyssä normiyhteiskunnassamme, myös näkemyksellistä omaa musiikkiaan rehdisti perinteen keinoin tekevä bluesyhtyekin erottuu positiivisesti väen väkisin erikoisuuksia tavoittelevasta bändimassasta. Third Wardilla avainsana ei kuitenkaan ole perinnetietoisuus itsessään, vaan se, miten he tuovat valveutuneisuutensa musiikissaan esiin.
Niin paljon kuin yhtyeen edellisjulkaisuja onkin hehkutettu – ja myös syystä – eivät kuluneet viitisen vuotta ole olleet haitaksi orkesterin ulosannille. Helanderin jäntevä laulutapa ja hänen voimakaseleinen kitaransoittonsa muodostavat tietenkin edelleen Third Wardin ytimen, mutta kyllä koko ryhmä on nyt nivoutunut toisiinsa aiempaa tiiviimmin. Leppäsen myötätuntoinen rumputyöskentely sekä Kuloniemen perusrutiineista edukseen poikkeavat basso- ja slidekomponentit herättävät kolmikon jälleen hieman aikaisemmasta jalostuneella tavalla eloon.
Helanderin oma vaikutinarsenaali ei sekään juuri yllätä. Kitaristina hän ei niinkään tukeudu totuttuihin Chicago-spekseihin, vaan pikemminkin Mississippin vetisiin maisemiin, jotka ymmärrettävästi välittyvät uudessa levytysmateriaalissa ennen kaikkea 1960-luvun kuulujen brittikitaristien esimerkkiä peilaten.
Huomattavia muutoksia ei ole liioin koettu Third Wardin musiikintekorutiineja koskevassa työnjaossa: kaikki levyn kappaleet koostuvat nytkin Helanderin omista, järkevästi kielentuntijan kokemuksella sujuvoitetuista lyriikoista. Sävelet niiden taakse ovat kirjoittaneet bändiläiset yhdessä, mikä on eittämättä edesauttanut sisällön kehittymistä tyylikirjollisesti näinkin monipuoliseen asuun.
Maanisena yhden soinnun vaihtoehtoboogiena albumin käynnistävä Don’t Wanna Wake Up From My Dream saa kuulijan heti valpastumaan, mutta viimeistään keskittymistä haittaavat häiriötekijät katoavat tarkkailijan mielestä Kuloniemen räjähtävän slidekitaran myötä. Tämän jälkeen ei olekaan enää vaikea päätellä, kenen aloitteesta napakasti riimittelevä slideblues Your Old School on päätynyt levylle Jeremy Spencerin aikaisen Fleetwood Macin hengessä esitettynä. Etsivä paikantaa muitakin lähes huomaamattomia viittauksia blueshistorian hämäriin: esimerkiksi nimikappaleen Shining Pearls juureva kitarariffi jauhaa taustalla paikoittain kuin Willie Johnson ikään Howlin’ Wolfin Chess-monumentilla Moanin’ At Midnight, funkimman ilmeen saanut Bridge To Freedom ei taida pystyä piilottelemaan Jimi Hendrixin haamun läsnäoloa, ja ettei vain Marc Ribotin soitannollinen pohjatyö olisi ollut vähintään alitajuisesti inspiroimassa Tom Waitsin Way Down In The Holea muistuttavaa raskassoutuista tanssibluesia Cemetary Wall? Rutkasti persoonallista otetta trio on saanut puristettua myös kiekon lainaesityksiin, roimasti sähköistettynä tulkittuun Lightnin’ Hopkinsin War Is Starting Againiin sekä Fred McDowellin ohjelmistosta noukittuun slidetamppaukseen 61 Highway.
Mutta ei Helander tovereineen ole tyystin Tuulistakaan kaupunkia unohtanut. Sitä maailman kolkkaa ilmentää kunniakkaasti levyn ainoa huuliharpulla (Serko Nieminen) terästetty suoraviivainen 12 tahdin Chicago-shuffle You Don’t Care, joka on saanut siipiensä suojaan myös Panu Syrjäsen soittamat tenori- ja baritonifoniosuudet. Ja kukapa sen tietää, ehkä myös kattauksen viimeiseksi kyydiksi säästetty modernimmin jytäävä päätösirrottelu Rollercoaster Riding on sekin hakenut alkuinnoitteensa visiitin arvoiseksi väitetystä Illinoisin seudun huvipuistotarjonnasta.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2023)
