ERJA LYYTINEN – Waiting For The Daylight
(Tuohi/Bluesland Productions THC-016/THC-016LP)
Vaikka digiyhteiskunta onkin monien mielestä jo ajanut ohi ja yli vanhojen kunnon albumilista-aikojen, voi Erja Lyytisen uusimman pitkäsoiton nousua maan viralliseen fyysisten levyjen Top3:een pitää yhä historiallisena saavutuksena. Statistiikan kannalta vastaavaa temppua eivät muut selkeästi blues-otsakkeen alle sijoittuvat suomalaissolistit tai -yhtyeet ole onnistuneet tekemään, pois lukien toki Daven, Jiin ja Tuomarin tapaiset crossover-hahmot – eikä se heillekään enää niin helppoa taida olla. Paljon on siis tehty Bluesland-leirissä asioita oikein, mistä kiistattomia dokumentteja ovat myös Lyytisen tämän tästä vastaanottamat kansainväliset tunnustukset niin palkintojen ja palkinto-ehdokkuuksien kuin voitokkaiden yleisö- tai lukijaäänestystenkin merkeissä.
Onko sitten Erjan musiikki enää sovitettavissa suoranaisesti blueskarsinaansa, on aivan eri mittaluokan kysymys – ja kenties asetannaltaan jo tarpeetonkin. Lauluntekijän oikeudellaan ja taidoillaan Lyytinen on todennäköisesti saanut juuri nyt aikaiseksi uransa ryhdikkäimmän ja samalla rohkeimman äänitejulkaisun, jossa hän muistaa antaa sijaa myös tarinankerronnalle sekä onnistuu näyttäytymään kaiken massiivisen jäähalliluokan soundivyöyryksen keskellä myös intiiminä ihmisolentona, jonka lyriikoihin pukema henkilökohtainen sanoma koskettaa. Hänen musiikissaan siniset juuret tietenkin kuuluvat yhä häivähdyksinä, mm. heti levyn tummailmeisen avausraidan Bad Seed muutaman sekunnin mittaisella akustisella slidekitaraintrolla, modernina bluesrockina mahtipontisin slidepensselinvedoin maalailevalla Diamonds On The Roadilla, You Talk Dirtyn vahvan itsenäisen naisen julistuksessa sekä omalla etäisellä tavallaan myös rockballadimaisesti utuilevalla kaipuun täyteisellä nimikappaleella Waiting For The Daylight.
Artistin tyylillinen siirtymä metallielementtien sävyttämään, epäilemättä tarkoitushakuisen teatraaliseen pop-luokkaan löytävät lyyrisessä mielessä blueskappaleita luontaisemman tilansa varsinkin koulukiusaamiseen kantaa ottavalla Last Girlillä, goottihengessä pahaenteisesti tuomionpäivästä varoittelevalla Run Awaylla sekä jossain määrin esimerkiksi Beth Hartin ulottuvaista tulkintatapaa henkivällä musikaalivaikutteisella Love Bites -teoksella.
Lyytinen ja hänen jo pitkään vakituisessa muodostelmassaan operoinut, myös edellisellä studiojulkaisulla ”Another World” (2019) esiintynyt keikkakokoonpanonsa (Harri Taittonen uruissa, Tatu Back bassossa ja Iiro Laitinen rummuissa) on päässyt jälleen näyttämään kaapin paikan väkivahvalla albumilla, joka väistämättä povaa valoisaa huomista ja vielä kauaskatseisempaa tulevaisuutta ryhmän seuraavillekin siirroille.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 6/2022)
