FUZZY MAMA – Some People Don‘t Like The Blues
(omakustanne)
Fuzzy Maman kellarista (vieläpä kahdesta eri kellarista) kumpuava blues viehättää kieroudellaan. Bändi on yhtä kuin Tommi Laine ja Ville Lehtovaara. Toki vierailijoitakin heidän lisäkseen kuullaan. Niistä ensimmäinen pääsee ääneen heti ensisekunneilla. Maria Lund avaa hunajaisesti ensimmäisen kappaleen You Can‘t Fool Me. Se on kovin tutuista aineksista kasattu bluespiisi, mutta toteutukseen on saatu mukavasti omaleimaisuuttakin. Samoilla linjoilla etenee seuraavana kuultava bändin nimikkokappale. Molemmat avausraidat ovat kerrassaan oivaa bluesia. Kolmosen kohdalla onkin sitten vallan toinen meno. The Woman Is A Thrill voitaisiin kategorisoida miltei punkiksi – garagerockiksi nyt ainakin. Mainion renkutuksen laulusolistina rehvastelevaa John “Just The Right Size“ Johnsonia Ville kutsui haastattelussa mysteerimieheksi.
Pelkästään jo Hindustania Boogien nimi asettaa odotukset tiettyyn suuntaan, mutta ainakaan oman mielikuvitukseni varassa en päässyt tarpeeksi pitkälle – hyvä jos puolimatkaan. Olkoon vaikka sitten kulttuurista omimista, mutta Laineen slide (ja trumpetti!) sekä Lehtovaaran sooloiluunkin äityvä rummutus maalaavat yhdessä Jorma Välimäen tuuban ja Sami Sippolan saksofonin kanssa eksoottisen ja värikkään maiseman kuulijan korvien eteen.
Fire Hosen poljento kuulostaa siltä kuin paloletkuun pistettäisiin täydet paineet ja se saisi vapaasti tempoilla edestakaisin nurmikolla. ”Prikulleen oikean kokoinen” Johnson hoitaa siinäkin lauluvastuun. Tällä kertaa hän kuuluu huutavan mikin suorastaan tukkoon. Myös You Rascal You on päätynyt Johnsonin tulkittavasti – ja oivallisin tuloksin. Hauskalla sambakompilla kulkeva versio voisi hyvin olla kotoisin vaikka Billy Gibbonsin soololevyltä.
Talk To Your Mother (‘Bout Me) on verkkainen blues, joka pyörittää vanhan bluesteeman toisinpäin – sen, jossa äitiä pyydetään puhumaan tyttärelleen laulajan puolesta. Niinhän se toisaalta on, että toisen tykätessä tyttärestä, tykkää toinen äidistä. Jälleen Välimäen tuuba käppäilee leppoisasti kappaleen taustalla. Levyn nimiraita Some People Don‘t Like The Blues oli kuulemma karsiutumassa pois levyltä, koska se oli ”vain” hidas blues. Sitten Laine ja Lehtovaara keksivät pyytää studiossa vieraillutta toista mysteerimiestä Franklin S. Cupfordia ”vetämään” jotain raidan päälle. Kerralla purkkiin improvisoitu höpötys pelasti raidan levylle. Hyvä niin, sillä Cupfordin puhuessa mitä sylki suuhun tuo, puhuu Tommi Laineen slidekitara mitä painavinta asiaa. Bonuskappale I Just Wanted To Be Left Alone päättää levyn tyylikkäästi verkkaisen countrysävyisesti.
On aivan törkeen hianoo, että keikat taas alkavat. Toivottavasti tilanne normalisoituu ja myös jatkuu sellaisena – ja toivottavasti Lehtovaaran Ville siitä huolimatta ehtii jatkossakin puuhastella Constant Boner -studiollaan.
Marko Aho
(julkaistu BN-numerossa 2/2022)
