Levyarvio: Hurriganes


HURRIGANES – Crazy Days On The Road
(Svart SRE678CD, 4-LP/2-CD)

Voi ei, taasko Hurriganes! Niin te sanoitte, älkää yrittäkö, kyllä minä kuulin. Minun mielestäni jokaisessa Blues Newsissa pitäisi olla arvio vähintäänkin yhdestä Ganes-albumista. Nyt käsittelyssä olevalla massiivisella neljän LP:n/kahden CD:n ”Crazy Days On The Road” -boksilla on kolme keikkaa: Oulu, Hämeenlinna ja Pori. Kuten nimestäkin voi päätellä, tallenteet ovat syksyllä -75 ilmestyneen ”Crazy Days” -albumin kiertueelta ja lähes kaikki levyn kappaleet on sisällytetty ohjelmistoon. Mukana on sellaisia helmiä kuten Bad To Me ja Mary Jane sekä vasta tulollaan oleva sinkku An Awful Crime b-puolineen. Kaikki sellaisia, joita ei myöhempinä aikoina ikävä kyllä enää soitettu.

Ykköslevyn ensimmäiset 7 kappaletta ovat peräisin Oulun treeneistä. Paikalla on ollut kourallinen ihmisiä, sillä pientä möykkää esitysten välissä on. My Only One kulkee vielä LP-levyn sovituksella ja hyvä niin, sillä en koskaan oppinut tykkäämään uudesta tulkinnasta. A cappellana kieli poskessa vedetty, minuutin mittainen Everybody’s Makin It Big on tavallaan hauska, mutta sen laittamisesta levylle asti en ole varma. Treenisetti sisältää periaatteessa paketin turhimmat kappaleet.

Loppu levystä on pyhitetty varsinaiselle keikalle, joka on todellinen täysosuma kaikin puolin. Soundit ovat loistavat ja bändi on kovassa vedossa. Yleisö on villinä ja kuuluu kiitettävän hyvin: ”Cisse, Cisse”, huudetaan melkein joka välissä. Ain’t What You Do toimii pelin avauksena ja alkutahdeista lähtien mennään täysillä. Bye Bye Birdie sekä Talkin’ ’Bout You rokkaavat hillittömästi, mutta An Awful Crime ja siinä käytetty kazoo on suoranainen isku vyön alle, eikä sitä seuraava Red River Rock ole koskaan suosikkeihini kuulunut. Kuten arvasitte, en lämpiä sille tälläkään kertaa.

Mary Jane on malliesimerkki Remun tavasta ”kiilata”, sillä tempo tuntuu nousevan säkeistö säkeistöltä, ja soolokohdassa mennään jo niin kovaa, ettei perässä meinaa pysyä. Nauha on ilmeisesti loppunut kesken, koska Roadrunner feidataan loppumetreillä pois, mutta ei anneta sen haitata. Bad To Me -kappaleen puuttuminen varsinaisesta setistä harmittaa, mutta onneksi seuraavalla levyllä se on mukana kahdesti.

Kakkoslevyn alkuun on laitettu 6 kappaletta Hämeenlinnan Naisvankilasta. Laulu on selvästi Oulun keikkaa enemmän esillä ja kitarasoundi on pykälän tuhdimpi, tosin yleisö on vähän ”kauempana”. Bad To Me toimii hienosti, vaikkei aivan levytetyn version herkkyyttä tavoita. Reptile Woman on erittäin rankka ja parempi kuin studio-otto.

Levyn loppupuoliskolla ollaan Porissa ja vuosikin on toiseksi vaihtunut. Kun Hämeenlinnan keikka oli hyvä, Oulun keikka erinomainen, niin Porin keikka on suorastaan loistava. Rumpusoundi on mukavan tuhti, basso pumppaa maukkaasti ja kitara räkäisempi kuin naisvankilassa. Yleisö on taas ”kaukana”, mutta siitä en miinuspisteitä aio antaa. Shakin’ All Over on erittäin tiukka ja levyn ehdoton suola. Mielestäni nuoruuden innolla soittava Ile Kallio vetää paremmin kuin koskaan ennen. Nyt kuultava My Only One on julkaisun kolmesta versiosta paras. Tällä kertaa Everybody’s Makin’ It Big esitetään ilman pelleilyä ja vanha sotaratsu Keep On Knocking laukkaa kuin villi hevonen. An Awful Crime soitetaan tällä kertaa ilman kazoota ja nyt ollaan perusasioiden äärellä, vaikka sanat vedetään monelta osin improvisaationa. Huomionarvoista on, että Ile Kallio saa krediitit taustalaulusta ja taisi levylläkin olla uu-uuta laulamassa. Paketin ainoa I Will Stay on laulun osalta vähän vaisu, tuntuu kuin Cissen ääni olisi aivan loppu, mutta muuten kappale kulkee komeasti. Talkin’ Bout You on lähes yhtä rankka kuin Shakin’ All Over, vaikka loppuukin ”vähän kesken”, levytetyn version loppuhuipennusta jään kaipaamaan.

Oh Baby Doll on mukana sekä Hämeenlinnan että Porin keikoilla ja kummassakin on eri sanat, eivätkä edes lähelle mitä levytetyssä versiossa lauletaan. Päällikkö vetää lyriikat improvisaationa, mutta musiikillisesti ollaan liki levytetyn version tasolla. Ymmärrän miksi kappaletta ei myöhemmin soitettu, eivät voineet kun yksi kolmesta ei klaaraa. Pientä tyhjäkäyntiä, kitaran virittelyä yms. on muutamassa kohdassa, mutta ei kuitenkaan liikaa. Vihkossa on paljon hienoja mustavalkokuvia, pari lehtileikettä, keikkakalenteri sekä Ile Kallio ja Hande Mertanen muistelemassa menneitä.

Liki sadan euron hintainen vinyyliboksi on kieltämättä hintava ja tätä lukiessanne todennäköisesti loppuunmyyty. Pienemmän kukkaron omaaville tupla-CD toimii parhaiten, vaikkakin LP-muodossa kuvat pääsevät paremmin oikeuksiinsa. Lompakon päälle tällainen julkaisutahti kieltämättä käy, mutta antaa tulla vaan, jos julkaisemisen arvoisia keikkoja tallessa on.

Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 4/2023)

Share