JOHNNY IGUANA – Johnny Iguana’s Chicago Spectacular!
(Delmark DE 864)
Pianisti Johnny Iguana on niittänyt näkyvyyttä säestäjänä lukemattomien merkittävien Chicagon bluesstarojen taustajoukoissa. Tämä on hänen ensimmäinen soololevynsä, jonka ilmestymistä olin odottanut aika tavalla nähtyäni etukäteistiedotteissa solisteina olevan suursuosikkejani kuten Billy Boy Arnold, Lil’ Ed ja John Primer. Saatuani cd:n hyppysiini into ja uteliaisuus kohosivat entisestään, kun havaitsin levyn sisäkansivihkon avautuvan komeaksi, pienen pöytäliinan kokoiseksi arkiksi, johon taitava piirtäjä Daniel Vincent Bigelow on tyylitellyt seitsemän legendaarisen bluespianistin piirroskuvakavalkadin. Joshua Altheimer, Big Maceo, Little Johnny Jones, Memphis Slim, Otis Spann, Sunnyland Slim ja Big Moose Walker ovat sen perusteella olleet Iguanan merkittävimmät tiennäyttäjät. Jos kyseiset pianolegendat ovat olleet hänen esikuviaan niin täytyy todeta, että kauaksi on etäännytty. Vaikutteet eivät ilmene kuin korkeintaan siellä täällä lyhyenlännällä levyllä, joka paljastui yllättävän epätasaiseksi kokonaisuudeksi.
Vanha sanonta “moni kakku päältä kaunis” toteutui valitettavan karvaasti heti pistäessäni cd:n pyörimään. Aloitusraita, Roosevelt Sykesin 44 Blues kuulostaa ontolta, miksaus oudolta, soundit ovat tunkkaiset, ja Iguanan oman trion rumpali Michael Caskey paiskoo rumpusettiään eriskummallisesti. Jopa solistina toimiva John Primer kuulostaa ihmeen vetämättömältä, aivan kuin hän vierastaisi koko touhua. Sama toistuu kolmantena raitana kuultavalla 2,5-minuuttisella Down In The Bottom -tynkäversiolla, jonka loppuvaiheissa koko homma sanalla sanoen karkaa soittajien käsistä. Näiden kappaleiden välissä on kuultu eriskummallinen Iguanan oma instrumentaali, jonka kaltaisia tulee matkan varrella valitettavasti vielä kolme lisää ja joilla on mukana ainoastaan hänen oma trionsa. Huomaan ihmetteleväni, mitä ihmeen musiikkia tämä on olevinaan. Olin odotuksissani uskonut saavani nauttia bluesalbumista. Mikäs siinä jos Iguanan intresseissä on esittää avantgarde-jazz-klassista-pianofuusiota tms. sekavasti mesoavan ja rynkyttävän rumpalikaverinsa kera, mutta nähdäkseni oikea foorumi ei ole ängetä tällaista “taidetta” bluesalbumille, jolla on pyydetty mukaan solisteiksi tyylikkäitä ja nimenomaisesti bluesartisteja.
Onneksi cd:llä on edes jotain annettavaa, ei tosin paljoa. Koko levyn kestoaika on mitätön 38 minuuttia ja siitä vajaat puolet, noin 17 minuuttia on laatutavaraa. Nelosraidalla, You’re An Old Lady, kannujen taakse nousee Kenny Smith ja on kuin pelastusrengas olisi heitetty hukkuvalle – rytmipuoli on oitis mallillaan Billy Boy Arnoldin tukena. Smith sananmukaisesti pelastaa ne viisi kappaletta, joilla hän on mukana joukkueessa. Toki myös Billy Flynn myötävaikuttaa aina luotettavalla kitaroinnillaan. Otis Spannin Burning Fire ja Elmoren Shake Your Money Maker toimivat Lil’ Edin toimesta ilahduttavan uskollisina alkuperilleen. Matthew Skoller on kuin kotonaan Sonny Boyn Stop Breakin’ Down -shufflen riimeissä, ja cd:n päättävä Big Bill Broonzyn Hot Dog Mama sujuu tyylikkäästi Billy Boy Arnoldin levollisessa otteessa. Onneksi levy siis ainakin kohenee loppuaan kohden.
Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 6/2020)
