PEPE AHLQVIST & JUKKA GUSTAVSON – Stovall, Coahoma – A Tribute To Eddie Boyd
(Bluelight BLR 33242 1/2, LP/CD)
Matka Mississippin plantaaseilta hetkelliseksi r&b-listojen valtiaaksi ja vielä vuosia myöhemmin Euroopassa myös nuoremman muusikkosukupolven ihailun kohteeksi oli osoittautunut Eddie Boydille muutamista menestyksen pilkahduksista huolimatta sekä karikkoiseksi että aika ajoin jopa traumaattiseksi. Nämä arkensa haasteet hän puki rivien väleissä sanoiksi lukemattomilla levytyksillään. Tiettävästi ensimmäisen täysimittaisen kunnianosoitusalbumin muodossa Boydin tuotantoa tuovat nyt 2020-luvulle kaksi itsekin jo yli 50-vuotisen artistinuran läpikäynyttä suomalaisktervaskantoa.
Sen enempää Pepe Ahlqvist (laulu, kitara, huuliharppu) kuin Jukka Gustavsonkaan (laulu, koskettimet) eivät tosin ikinä päässeet levyttämään tai edes esiintymään tribuuttinsa kohteen kanssa, vaikka tiet muutoin useampaan otteeseen kohtasivatkin. Molempien kumarrus on silti syvä ja vilpitön.
Kaskaiden sihinän, Tomi Leinon soittaman purevan yhden soinnun kitarariffin sekä rumpali Kepa Kettusen perkussioiden voimin taianomaisen Syvän Etelän atmosfäärin kotisohvalle välittävä Stovall, Coahoma käy läpi edellä kuvatun elämänkierron Deltan sydämestä Helsinkiin Teppo Nuorvan vaikuttavia lyriikoita hyödyntäen: ”The old bluesman told me about hard times, ’bout the piano and good rhymes”. Ajan tajun kadottava maalailu huipentuu solistina operoivan Ahlqvistin useamman minuutin mittaisiin peltikitarasooloihin.
Seuraavat 10 Boyd-lainaa on johdettu bluesin koulukirjaoppien pohjalta, mutta lähes kauttaaltaan alkuperäisesityksiä uuteen uskoon sovittaen. Reap What You Sow taipuu lataukselliseksi soulbluesiksi Gustavsonin urkujen sävyttämänä. Eddien tavaramerkkimäisen pianointron rakenteessaan säilyttänyt She Is Real on puolestaan kääntynyt jazz-elementtejä viljeleväksi jump-shuffleksi salskein Jimmy Smith -maneerein. Gustavson pääsee avaamaan omat lauluhanansa I Criedilla. Raastava hidas blues kääntää jälleen suunnan kohti 1960-lukuista Chicago-äänimaailmaa, jonka Ahlqvist niittaa kohdilleen huuliharppuosuuksillaan. Puhutulla rakkaudentunnustuksella käynnistyvä Nothin’ fiilistelee samoin Jukan karismaattisessa, Ray Charlesin henkeä tavoittelevassa otteessa. Pepe nappaa vokaalivuoron takaisin itselleen levyn perinteisimmässä bluesmuotissa pysyttelevällä Five Long Yearsilla. Sille ikuistunut lauluvibra on huikeaa kuultavaa: vanha ”Grizzly” vaikuttaa ladanneen kaikki tunteensa peliin. Toimivan valinnan on tehnyt myös basisti Jaska Prepula, joka on vaihtanut tällä esityksellä sähköisen soittimensa kontraan.
Vauhtia koneeseen lisää himpun verran The Blues Is Here To Stay. Boydin pariin kertaan levyttämä kannatusviisu bluesin puolesta on kohdannut sanoituksessaan myös pienen päivityksen Ahlqvistin mainitessa versiollaan muutamia Eddielle vielä omana aikanaan vieraampia musiikkityylejä. Let It Be Me täydentää pakkaa Fats Domino -vivahteilla – ja vaikkei New Orleansin rytmiikka ominaisinta Boydia koskaan ollutkaan, Gustavsonin ilmeikkääseen tulkintaan tempomuutos sointuu hyvin. Urkumaestro on saanut ujutettua levylle mukaan myös pianoinstrumentaalin Backslack.
Brotherhoodin kumppanukset duetoivat yhdessä tuoden samalla tulkintaansa levollista gospel-kontekstia. Praise To Helsinki päättää muistelut niin ikään kimppavetona – vaan kumpi herroista sen laulussa ”nimeltä mainitsematta jäävän naisen” tässä tapauksessa pääkaupungistamme lopulta löysikään?
Suprovox-studiolla paikan pomon Tomi Leinon sekä isänsä jälkiä seuraavan Eemil Leinon tammi–huhtikuussa 2024 äänittämä ”Stovall, Coahoma” toimisi täysiveroisena albumikokonaisuutena ilman tietoisuutta kappaleiden alkuperästäkin. Toisaalta levyn päätarkoitusta ei otsikkoa lukuun ottamatta juuri muutoin selitelläkään. Sen puolen hoitavat kekseliäällä tavalla kansiin painetut nimiraidan sanoitukset.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 5/2024)
