POKEY LAFARGE – Rock Bottom Rhapsody
(New West NW 5370/NW 6478, LP/CD)
On se vekkuli kiusankappale tuo Pokey. Totaalisen ennalta-arvaamaton ja vaikeasti minkään asteen kaavoihin koulittavissa oleva tapaus. Ja samalla niin koukuttava. Ennakkoluulottomasti mitä erilaisimmissa juurimusiikin retrolta lemahtavissa sokkeloissa kuin kotonaan hiippaileva vielä alta nelikymppinen, tunnistettavan nasaalin äänen omaava laulaja-lauluntekijä on vaihdellut levyjensä musiikillista olomuotoa 30-luvun ragtimesta kantriin, bluesiin, poppiin ja souliin. Edellisellä vuoden 2017 albumillaan ”Manic Revelations” LaFarge liikkui puhallinvetoisen, vahvasti 60-luvun alkuvuosia sekä etenkin yhden olennaisen esikuvansa Rick Nelsonin genrerajoja murtanutta ”aikuiskauden” tuotantoa jäljittelevän äänimaailman parissa. Siirryttäessä tähän päivään Pokey nostattaa nyt kulmakarvoja nimikappaleeksi valitulla puolitoistaminuuttisella klassisella jousi-introlla, joka kappalelistan mukaan saa vielä jatkoakin pariin otteeseen levyn muiden numeroiden välissä sekä aivan lopussa. Mitähän ihmettä tästä oikein seuraa?
Hyvää. Alkushokin jälkeen End Of My Rope polkaisee hokey-pokeyn varsinaisesti käyntiin kantrirockabillyä 60-luvun malliin fuusioiden. Ei ole sattumaa, että nimi JD McPherson piipahtaa samantien vertailukohtana kuulijan aivolohkossa. Pääosin Chicagossa taltioitu pitkäsoittohan on pitkälti JD-tuotannoilla vaikuttaneiden takapirujen aikaansaannosta – basisti Jimmy Sutton, rumpali Alex Hall ja kitaristi Joel Paterson pitävät järkähtämättä kiinni omasta bravuurityylistään heleästi kilkuttavaa pianoa (soittajistossa mm. ansioitunut, Miles Davisinkin kanssa levyttänyt sessiomies Deon Johnson) ja tavaramerkkimäisen ilmavaa släppibassosoundia myöten. Pokeyn ja tuottajana sekä multi-instrumentalistina toimivan Chris Seefriedin kirjoittamia kappaleita on selvästi mietitty yhdessä nimenomaan tätä toimeksiantoa varten.
Raukea blues-shuffle Fuck Me Up sekä sykähdyttävästi jylhän kuoron, mollisointujen ja kekseliäiden sämpleosuuksien (kappaleella kuullaan pätkiä Joe Lutcherin orkesterin Ojai’sta) tuella eri vuosikymmeniä swing-periodilta alkaen sekoitteleva r&b-hölkkä Bluebird viestivät jonkin mullistavan äärellä olemisesta. Salakavalasti Tom Jonesin Delilahia jostakin psyyken syvyyksistä alitajunnan pintaan puskeva tangorytminen Fallen Angel vain pönkittää entisestään tätä ajatusleikkiä.
Itsensä toistamista välttelevälle LaFargelle hieman luonteenomaisemmista kulmauksista löytyvät mm. Charlie Rich/Ray Charles -henkeen arrattu viihteellinen kantrijazz-balladi Lucky Sometimes sekä jälleen Rick Nelsonin tunnelmiin tietoisella Sam Cooke -kierteellä viattoman teinipopahtavasti kuljettavat Carry On ja Ain’t Comin’ Home. Kun kaikkein yllättävimmät uudistusliikkeet eivät tällä julkaisulla ole sittenkään niin myllertäviä ja kun soitannollisestikin rekeä kuljetetaan eteenpäin voittopuolisesti vakiintuneessa muodossa pysyttelevän taustabändin voimin (pois lukien muutamat puhallin- ja jousisektiolla täydennetyt numerot), on lopputulosta pidettävä artistin yhtenä ehjimmistä studiokokonaisuuksista.
Melankolinen, lähes aavemaisen haikea show’n päätöslaulu ja katoaminen aplodien saattelemana rapsodiateeman finaalisoiton säestyksellä takaisin ihmisjoukkoon koittaa mustalaishenkisellä valssilla Lost In The Crowd. Sen LaFarge on kertonut kirjoittaneensa yksinäisinä vuosinaan Los Angelesissa, jossa asunnottomien määrä ja elinolosuhteet ovat hänen mukaansa erityisen suuressa kontrastissa suurkaupungin hartaasti varjellun luksus-imagon kanssa.
Taiteilijapersoona on myös vihjannut haastatteluissaan saavansa itse pontta lauluntekemiseen sekoittelemalla musiikkia ja lyriikoita tarkoituksella mahdollisimman ristiriitaisiksi. Kappaleissa käsitellyt kohtalotarinat selviytymisestä pimeydestä valoon tai ajautumisesta takaisin pohjakosketukseen viittaavat eittämättä siihen, että levyn tekeminen on ollut eräänlainen selviytymisprosessin puhtaaksikirjoitusvaihe myös omat elämänkarikkonsa läpikäyneelle LaFargelle. Saapa nähdä, millaisia uusia mielenmaisemia koronabreikki tulee aikanaan hänen arvaamattomasta sisimmästään paljastamaan.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2021)
