THE SWAGGARTS – Low Rider / 5:25 Express
(Rollin RR45-060, 7″ single)
DOLLAR BILL & HIS ONE MAN BAND – The Juice Ain’t Worth The Squeeze / Gotta Keep Movin’ On
(Rollin RR45-063, 7″ single)
SIROCCO BROS. – Down Home / The Devil’s Music (The Devil’s Cut)
(Rollin RR45-064, 7″ single)
THE DANNY MCVEY TRIO – Rock’n’Roll Star / The Knight Of The Night
(Rollin RR45-065, 7″ single)
Eräs Britteinsaarten kiinnostavimpia tämän hetken roots-vinyylijulkaisijoita on Koillis-Lontoosta käsin operoiva Rollin. Laatutietoinen yhtiö on keskittynyt katalogissaan rockabillyyn sekä 50-ja 60-lukujen taitteen rock’n’rolliin, mutta viime aikoina myös huomattavissa määrin bluespohjaisten uusien yhtyeiden äänitteisiin. Ennen kaikkea sen tuotoksista ovat saaneet maailmalla hyvää nostetta sinkut The Excellosilta sekä legendalaulaja Chris Farlowelta. Vaikka prässäystahti on ollut sangen runsasta, on Rollinin kaikissa aikaansaannoksissa oma kiinnostava pointtinsa. Tuorein neljän pikkumustan satsi ei tee poikkeusta tästä traditiosta.
Nelihenkiselle The Swaggartsille kyseessä on vasta debyyttilevy, mutta kuvan perusteella aivan nuorista muusikoista ei taida olla kyse. Laulaja-kitaristi Ian Fahyn ja harpisti Adam Burneyn komennossa toimiva bändi näyttää kuuluvan släppibassoon nojaavaa boogie-bluesia suosivien combojen karsinaan. Laulua pusketaan Chicago-tyyliin harppumikin läpi distortiot tapissa, ja kääntöpuolella vastaavaa rujoutta hyödynnetään junakomppisella instrumentaalilla. Armotonta menoa, mutta ehkä silti tämän erän vaisuinta antia.
Jos edeltäjät uskoivat viestinsä menevän parhaiten perille mahdollisimman brutaalisti asian ilmaisten, on tyystin poikkipuolisen loikan kolkoista tynnyrisoundeista tehnyt lontoolainen yhden miehen orkesteri Dollar Bill alias multi-instrumentalisti Ian Bowerman, joka nousi muutama vuosi sitten julkisuuteen nimenomaan Dr. Ross -tyylisillä raakalaisäänitteillään. Veikeä vastapallo kohti sähköistä, jopa konemaisin elementein tuotettua bluesia saattaa tuntua Taala-Billin aikaisempaan tuotantoon tutustuneelle yllätykseltä, mutta kuilu vanhan ja uuden välillä ei ehkä sittenkään koidu ylitsepääsemättömäksi. Voisikohan näillä eväillä jo syntyä kohtuulliset edellytykset seuraavaksi ”Fat Possum -ilmiöksi”? Jääköön tässä vaiheessa ennen kaikkea brittien arvioitavaksi. Ainakin esillepanoon on yhtiön taholta satsattu nyt huolella,virallisia videoita myöten.
Siroccon ”veljekset” Adam Wakefield ja Paul Sheahan olivat vielä The Excellos -yhtyeen jäseninä ollessaan tärkeässä roolissa lanseeraamassa Englannin blues bopper -buumia. Lukuisilla Sirocco-studioprojekteillaan kaverukset ovat malttaneet välillä myös vaihtaa tahtilajia, usein bluesista puhdasoppisen akustisen rockabillyn pariin. Maalaishenkisen bluesharpun jyystämällä hypnoottisella yhden soinnun stompilla Down Home tuttu boppailulinja saa kuitenkin jatkoa. B-puolen purevalla Slim Harpo’maisella esityksellä pääosassa taasen on slidekitara. Molemmat kappaleet sisältyvät myös kaksikon albumille ”Down Home”, jolla kenttää avarretaan bändikoostumuksessa luontevasti ehdan hillbillynkin puolelle.
Lontoossa 2015 perustettu The Danny McVey Trio edustaa meille skandinaaveillekin aikoinaan tutuksi tullutta rummutonta 50-luvun ”desperate rockabilly” -koulukuntaa. Kolmikon paahtamisessa on kieltämättä asenne kohdillaan, mutta muutoin sangen ilmeettömäksi tuppaa tämäkin tamppaus jäämään. A-puoli on McVeyn käsialaa, b-puoli taas ranskalaisen rockabilly-originelli Don Cavallin. Jälkimmäisen kohdalla nikottelun seasta pilkistelevät Charlie Feathers -maneerit ovat siten miltei pakon sanelemia. Laulaja-komppikitaristi McVeyn seurassa triossa musisoivat aiemmin ainakin The Rhythm River Triossa Rhythm Bomb -merkille vastaavanlaista materiaalia levyttänyt soolokitaristi Morgan Willis sekä kontrabasisti Wayne Harrison (mm. The Shooting Stars).
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 2/2020)
