RORY GALLAGHER – Rory Gallagher – 50th Anniversary Edition
(UMC 3544312)
Joulu tuli tänä vuonna aikaisin, kun syyskuun alussa päivänvalon näki vuoden, tai pitäisikö sanoa peräti vuosikymmenen uusintajulkaisu. Tarkoitan tietenkin Rory Gallagherin ikonista debyyttialbumia, jonka ilmestymisestä tuli syksyllä kuluneeksi 50 vuotta. Vuonna 1995 vain 47-vuotiaana joukostamme poistunut Gallagher oli monien mielestä maailman paras kitaristi tai ainakin yksi parhaista. Jimi Hendrix, Jimmy Page, Joe Bonamassa ja monet muut kuusikielisen mestarit ympäri maailman ovat nimenneet Ballyshannonin pojan suosikikseen.
Juhlapainos on saatavissa useissa eri formaateissa, joista jokainen löytää mieltymyksiinsä ja kukkarollensa sopivan vaihtoehdon. Kun tieto julkaisusta sen eri versioina kesähelteiden keskellä saapui, alkoi budjetin laatiminen ja pähkäily siitä, minkä niistä tulisin hankkimaan. Arvasitte aivan oikein, kaupasta mukaan lähti se kaikista hulppein, 4 CD-levyä ja yhden DVD:n sisältävä painos. LP-levyn kokoisessa paketissa mukana tulee musiikin lisäksi paljon kaikkea kivaa: 32-sivuinen kirja, joka sisältää mm. lehtileikkeitä, käsinkirjoitettuja kappaleiden sanoituksia, harvinaisia ja ennennäkemättömiä Barrie Wentzellin ottamia valokuvia sekä hienon julisteen. Muistoja ovat kirjoittaneet velipoika Dónal Gallagher ja Gerry McAvoy.
Ensimmäinen levy pitää sisällään alkuperäisen albumin, joka on Abbey Road -studiossa uudelleen miksattu ja masteroitu, jolloin äänestä on saatu täyteläisempi ja kirkkaampi. Soundit ovat todella loistavat, ja vanhaan rahisevaan vinyyliin verrattuna tämä kuulostaa siltä kuin kyseessä olisi aivan eri levy. Kaikki kappaleet aukeavat uudella tavalla ja olisi mielenkiintoista kuulla tämä LP-versiona, jotta sitä voisi verrata alkuperäiseen levyyn.
Kokoonpano levytysessioissa oli basisti Gerry McAvoy, rumpali Wilgar Campbel ja tietenkin Rory Gallagher, joka kitaran sekä laulun lisäksi soitti alttosaksofonia, mandoliinia ja huuliharppua. Kolmikkoa avustaa Atomic Roosterista tuttu Vincent Crane, joka soittaa pianoa Wave Myself Goodbye– ja I’m Not Surprised -kappaleilla. Suosikkiesitykseni kuten Laundromat, Just The Smile ja Sinner Boy kuulostavat upeilta, mutta en muistanut, kuinka hienoja sävellyksiä mm. Hands Up tai For The Last Time ovat. Levytyshetkellä Gallagher oli vasta runsas parikymppinen nuorukainen, mutta hänen lahjakkuutensa niin kitaristina kuin laulujen kirjoittajana oli huomattava. Nimetön ei ole koskaan kuulunut allekirjoittaneen Top 3 Gallagher -julkaisuihin, mutta olisiko viimeistään nyt aika päivittää tuo lista.
Kahdelle seuraavalle levylle on kaivettu sessionauhoista vaihtoehtoisia ja ennen julkaisemattomia variaatioita. Monista kappaleista on useita ottoja ja pisimmän korren vie Hands Up, josta mukana on kuusi ”eri versiota”. Ehkä jotain olisi voinut poiskin jättää, sillä sävellyksen runsaan minuutin mittainen take 5 sekä It’s You– ja Can’t Believe It’s True -sävelmien keskenjääneet versiot ovat käytännössä aivan turhia. On totta, että erilaisten vaihtoehtoisten ottojen kuunteleminen on tarkoitettu vain (meille) hard core -faneille, sillä niin paljoa ne eivät julkaistuista versioista eroa, että keskivertokuuntelija löytäisi vastinetta rahoilleen.
Ennen julkaisemattomista kappaleista mielenkiintoisimmat lienevät Hendrix-henkinen instrumentaali Advision Jam sekä vasta 1975 julkaistulle “Against The Grain” -albumille päätynyt At The Bottom, josta on mukana peräti neljä eri ottoa. Mukavaa kuunneltavaa on myös neljä Tangerine Studiossa taltioitua raitaa I Fall Apart, Wave Myself Goodbye, Gypsy Woman sekä It Takes Time, joista kaksi viimeistä päätyivät debyyttialbumin 2000-luvun CD-uusintapainoksille. Wave Myself Goodbyen Gallagher tulkitsee yksin kitaralla ja versio on mielestäni tunnelmaltaan intiimimpi kuin se levylle päätynyt tai kumpikaan Advision Studiossa taltioiduista vaihtoehtoisista otoista. Ihmetyttää, ettei näitä ole julkaistu aikaisemmin. No, parempi myöhään…
Neljäs CD pitää sisällään kaksi John Peelin ohjelmaa, “Sounds Of The Seventies” ja ”John Peel Sunday Concert”. Ensimmäinen on taltioitu BBC:n studiossa ja luonnollisesti ilman yleisöä. Tunnelma on hyvä, joskaan ei aivan keikkatilanteen veroinen. Kappaleista ainoastaan For The Last Time ja It Takes Time ovat aiemmin julkaistuja ja löytyvät ”BBC Sessions” -tuplalta, muut kaksi ovat ennen julkaisemattomia. I Fall Apart on yksi parhaista versioista, mitä aiheesta olen kuullut. Shuffletyylinen Laundromat on myös hyvä.
Sunday Concertin kuudesta kappaleesta kolme on samoja kuin Seventies-ohjelmassa kuultiin. Versiot poikkeavat jossain määrin toisistaan, sillä kaikki esitykset ovat pidempiä ja elävän yleisön edessä soittaminen nostaa kaiken potenssiin kaksi. Tosiasiahan oli, että Gallagher oli varsinainen peto lavalla. Kymmenen minuutin rajaa hätyyttelevä In Your Town jamiosuuksineen ja slideiloitteluineen on varsin hurja. Hands Up versioidaan todella energisesti ja soolonsa aikana Gallagher astuu hetkiseksi Hendrixin tontille. Just A Smile tarjoilee herkemmän puolen Gallagherista ennen loppuhuipennusta. Laundromat on nopeampi ja pidennetyn kitarasoolon ansiosta “Sounds Of The Seventies” -taltiointia mieluisampi. It Takes Time basso- ja rumpusooloineen on yksi parhaista kappaleesta tehdyistä versioista. Soundit ovat ajan hengen mukaiset, eikä niitä ole onnistuttu pilaamaan masteroinnin aikana.
DVD:ltä löytyy Gallagherin ihka ensimmäinen esiintyminen. Tuo 50-minuuttinen setti ja sen yhteydessä tehty haastattelu taltioitiin Pariisissa La Taverne De L’Olympiassa “Pop Deux” -ohjelmaa varten. Kuvanlaatu on aavistuksen pehmeä, mutta siihen tottuu suht nopeasti, tosin suurelta näytöltä katsottuna asia saattaa hiukan haitata. Äänessä ei ole moittimista eikä herrojen soitossa, mutta kuvauksesta ja editoinnista pitää antaa hiukan pyyhkeitä, sillä kamera on usein takavasemmalla ja uutta teknologiaa sisältävät kuvakikkailut olisi saanut unohtaa. Lähikuvaa on vähintäänkin riittävästi, tosin kuka on innostunut Gerry McAvoyn takapuolesta, Wilgar Campbelin nenästä tai Gallagherin niskasta, en minä ainakaan. Seitsemän kappaleen paketin mielenkiintoisinta antia on ehdottomasti Muddy Watersin The Same Thing.
Vaikka Gallagher-tuotantoa hyllystä löytyisi, niin juhlapainoksen hankkimista voin suositella lämpimästi, sillä päällekkäisyyksiä “Blues”-kokoelman kanssa ei ole. Asiaa on varmasti mietitty, sillä debyyttialbumin 50 vee -julkaisu todennäköisesti oli olemassa, ainakin ideana jos ei muuten. On tietysti makuasia, olisiko myös alkuperäinen levy pitänyt olla mukana koskemattomana. Hintaa kuudennen levyn laittaminen pakettiin olisi varmasti nostanut, entä moniko olisi loppupeleissä sitä edes kuunnellut. Vinyyliversio sopisi tällaiselle vanhan liiton miehelle hyvin ja harkinnassa se oli. Pitkällisen pohdinnan seurauksena DVD:n mukanaolo sai vaakakupin kääntymän super deluxe -paketin puoleen. CD-levyillä on enemmän materiaalia eikä tarvitse vartin välein olla kääntämässä puolta ja vaihtamassa levyä, mikä arviointihetkellä on mielestäni rasittavaa. Mikäli kukkaro olisi myötä antanut, niin olisin tietysti ostanut molemmat, mutta kaikkea ei voi saada. Megaboksi on jokaisen tosifanin pakkohankinta ja muut tuskin rahojaan järkäleeseen sijoittavat, sillä yli 100 euron hintaisena se on kieltämättä arvokas. Triplavinyylin tai tupla-CD:n hankkimalla saa hyvän käsityksen Rory Gallagherin musiikista. Mikäli päätyy ostamaan kumman hyvänsä ja vinyylisoitin kotoa löytyy, niin kannattaa ostaa myös “John Peel Sunday Concert”, koska sitä kumpikaan versio ei sisällä.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 6/2021)
