SPARKY PARKER – In The Dark
(SP002, omakustanne)
Eric “Sparky” Parker on Texasista kotoisin oleva kitaristilaulaja. Hän perusti Sparky Parker Bandin rumpali Kevin Berryn ja basisti Phil Lockin kanssa. Ryhmä taltioi debyyttijulkaisunsa ”Live In Houston” kotiluolassaan Dan Electro’s Guitar Barissa. Nyt vuorossa on studioalbumi. Kun esikoinen koostui pääasiassa keikkasuosikeista ja standardeista, on uuden levyn kappaleista kierrätysraitoja vain kolme.
Levyn sinisintä osastoa edustaa livejulkaisulta mukaan päätynyt Games. Usean kuuntelukerran jälkeen kappale kuulostaa edelleen Buddy Guyn sävellykseltä ja sopisi kieltämättä hänen ohjelmistoonsa paremmin kuin hyvin. Sovitus on saman oloinen kuin livejulkaisulla oli, lisämausteen tuo William Gorman Hammondeillaan. Treat A Dog on tietenkin Bobby “Blue“ Blandin ohjelmistosta tuttu I Wouldn‘t Treat A Dog (The Way You Treated Me). Mielestäni versio on varsin onnistunut. Omista kappaleista Hendrix-tyylinen runsasta wah wah -kitarointia sisältävä nimiraita nousee suosikikseni. Ehdoton supertripla kuitenkin löytyy levyn loppupuolelta. Kolmikon muodostavat Rollareiden ”Sticky Fingers” -kiekolta tuttu Dead Flowers, omaa tuotantoa oleva Escape To Quintana ja Slim Harpolta lainattu Shake Your Hips. Jagger-Richardsin (kansilehtisen mukaan K. Richards, M. Jaggar) kirjoittama Dead Flowers on mukava kantrirock ja hyvin alkuperäisen kaltainen. Surfsävelmä Escape To Quintana toimisi hyvin myös jonkun asiansa osaavan kotimaisen beat/rautalankacombon käsittelyssä (vinkkinä vaan sinne Hämeenlinnan suunnalle), enkä olisi yllättynyt, jos kappale löytäisi tiensä johonkin Quentin Tarantinon tai vastaavan film noir -elokuvaan. ZZ Topin suuntaan kallellaan oleva Shake Your Hips särökitaroineen on todella rankka. Odotellaan partatrion vastinetta aiheeseen.
Vaikka joissain yhteyksissä Parkerin vertailukohtina ovat olleet Gary Clark Jr sekä Stevie Ray Vaughan, niin minusta hän tuo mieleen Aynsley Listerin. Soittotyyleissä ja tonessa on todella paljon samaa, eivätkä heidän äänensäkään kauheasti toisistaan poikkea. Tätä levyä ei kukaan ulkopuolinen tuottaja ole päässyt pilaamaan ja siksi tietty kotikutoisuus paistaa monessa kohtaa mukavasti läpi. Tuoreus ja energisyys on onnistuttu taltioimaan kokonaisuudessaan. En vielä osaa yhden studioalbumin perusteella sanoa, onko Sparky Parker bluesin tulevaisuus, mutta mielenkiintoinen tapaus kuitenkin. Mikäli fyysistä levyä kaipaa, sitä tuskin saa muualta kuin Sparky Parkerin kotisivun kautta. Teille, jotka tuotteen olette päättäneet hankkia, niin kaveriksi tietenkin kannattaa ostaa ”Live In Houston”.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 1/2020)
