TERRY HANCK – Grease To Gravy
(Little Village)
Saksofonisti Terry Hanck, 80, kuuluu siihen kadehdittavaan ihmisryhmään, joka ei näköjään tunnusta mitään korkean iän tuomia rajoitteita, tukkakin on tuuhea kuin nuorella miehellä. Mies soittaa upeasti ja laulaa sellaisella luontaisella karismalla, ettei kuulija todellakaan tule ajatelleeksi sitä, kuinka vanha hän jo on. Samanlaista ajattomuutta heijastelee hänen musiikkinsakin.
”Grease To Gravy” on Hanckin yhdeksäs albumi ja kerrassaan hienoa jatkoa edelliselle, erinomaiselle ”I Still Get Excited” -levylle (2019). Kuten julkaisuvälistä ilmenee, kolminkertainen Blues Music Awards -voittaja äänittää uutta tuotantoa harvakseltaan, mutta aina laadukkaasti.
Christoffer ”Kid” Andersen, Greaseland-studion isäntä, on tuottanut jokaisen Terry Hanckin albumin vuodesta 2002 alkaen ja antanut niille myös oman soitannollisen panoksensa. Niin nytkin. Ystävyksillä on tosiaan läheinen yhteys.
Soitettuaan kymmenen vuotta Elvin Bishopin bändissä – pesti, josta hän aluksi kieltäytyi lukuisia kertoja – Hanck perusti 1987 oman yhtyeensä, jonka Euroopan-kiertueeseen kuuluneen Notodden Blues Festivalin keikan (1998) jälkimainingeissa hän nappasi mukaansa Yhdysvaltoihin nuoren norjalaiskitaristin. Andersen muutti USA:han virallisesti 2001 ja soitti neljä vuotta Hanckin bändissä, kunnes lähti omilleen. Loppu onkin historiaa.
”Grease To Gravy” on kuin sukellus vuosikymmenien takaiseen musiikkiin, olipa sitten kysymys ilmeisen huolella valituista lainoista tai Hanckin omista sävellyksistä, joita on noin puolet levyn biiseistä.
Avausbiisi, Wilson Pickettin Don’t Let The Green Grass Fool You (vuodelta 1970) on lainatavaraa tuoreimmasta päästä ja Hanckin tenorisaksofonin ja Little Village -pomo Jim Pughin Hammond B3:n johdolla svengaava johdatus aiheeseen. Hanckin vakiobändin jäsenet, kitaristi Johnny Cat Soubrand, basisti Tim Wagar ja rumpali Jon Otis ovat hyvin juonessa mukana.
Ray Charlesin hidas tunnelmapala Come Back Baby (1957) tarjoaa Hanckille mahdollisuuden esitellä taipuisaa lauluääntään. Pianon ääressä vierailee Chris Burns. Albert Kingin Overall Junction (1966) on instrumentaali, jossa pääosan vie Soubrandin varhaisen rock’n’rollin tyyliin soiva kitara. Fats Dominon Sick And Tired (1958) on sitten jo suoraan sitä itseään. James B. Odenin eli St. Louis Jimmyn ikiklassikko Going Down Slow (1941) on levyn vanhin lainabiisi ja saa ansaitsemansa arvostavan tulkinnan.
Vanhat biisit eivät todellakaan ole Terry Hanckille mitään pölyttyneitä muinaismuistoja, vaan musiikkikulttuuria, jota pitää vaalia ja pitää elossa. Tämän johtoajatuksen hän on syvästi sisäistänyt, ja se kuuluu myös hänen omissa sävellyksissään, modernilla otteella tietenkin.
If A Politician Was A Doctor on tiukkaa kaksinaamaisen politiikan kritiikkiä, kun kansalaisille tarjotaan totuuden sijasta ”a big, bad dose of a fat lie”. Vieraileva J.P. Soars loistaa kitaristina. Best Years Of My Life on nimensä mukaisesti tunteikasta muistelua. ”Kid” Andersenin vaimo Lisa Leuschner Andersen myötäilee taustalla Hanckin saksofonia. Goin’ Way Back Home Tonight on albumin menevin, vanhaan malliin terävä rokkipala, jossa bändi panee parastaan.
Run Baby Run on biisi, jonka Terry Hanck levytti jo albumilleen ”Night Train” (2006). Lähes 20 vuoden takainen alkuperäisesitys oli hämyisän jazzikas Charlie Christian -tyylisine kitarointeineen ja Hanckin fonitunnelmointeineen, kun taas uusintaversiossa on selvästi enemmän potkua ja vahvempaa groovea.
Päätöskappale Midnight On The Reef on hillitty rytmi-instrumentaali, jossa tilaa saavat J.P. Soarsin kitara ja Mark Doylen piano. Se on melkoinen vastakohta kieli poskessa tehdylle remellysbiisille When I Get My Shit Together.
Terry Hanck on tehnyt jälleen erinomaisen albumin, yhden uransa parhaista ellei peräti parhaan. Vaikeahan näitä on paremmuusjärjestykseen laittaa. Parempi vain nauttia hyvistä esityksistä ja hienosta tunnelmasta.
Harri Aalto
(julkaistu BN-numerossa 3/2025)
