ASLEEP AT THE WHEEL
Klubi, Tampere 21.8.2024
Yhdysvaltalainen Asleep At The Wheel on puolivuosisataisella urallaan saavuttanut harvinaisen vankan aseman. Ei ole helppo keksiä toista bändiä, jolla olisi samanlainen genreherruus kuin sillä. Jos nimittäin nykypäivän musadiggarille tulee jotakin mieleen termistä western swing, niin väittäisin sen lähes poikkeuksetta olevan Asleep At The Wheel. Perehtyneemmät harrastajat tietty saattavat samassa lauseessa nostaa esiin myös Bob Willsin ja muut lajin pioneerit tai jopa Commander Codyn bändeineen.
Asleep At The Wheel on jo vuosikymmenien ajan pitänyt western swingin perinnettä elinvoimaisena viemällä sen ilosanomaa uutterasti tienvarsikapakoihin, klubeihin ja konserttisaleihin ympäri maailman. Bändi tekee niin edelleen – ja saatiinpa se viimein Suomeenkin!
Tuttavallisesti toisinaan pelkäksi Wheeliksi kutsutun bändin kokoonpano on vuosikymmenten varrella muuttunut lukuisia kertoja. Pidempiaikaisten jäsenten rinnalla on pätkätöissä nähty suurelle yleisölle ehkä tuntemattomia soittoniekkoja, joiden cv:t pullistelevat nimekkäitä yhteistyökumppaneita ja nimi löytyy lukuisien levyjen kansiteksteistä. Ei ole tavatonta sekään, että Wheelin entiset jäsenet tekevät paluun vaikkapa keikkakokoonpanoon.
Ainoana alkuperäisjäsenenä kitaristi-laulaja Ray Benson on pysynyt kaiken aikaa Asleep At The Wheelin keulilla. Bändi on henkilöitynyt vahvasti häneen ja habitukseltaankin parimetrinen, Nudie-henkisesti koristeltuihin lännentakkeihin tai cowboypaitoihin pukeutuva Benson on luonteva johtohahmo.
Elokuussa Suomessa pistäytynyt ryhmä erosi lähes tyystin siitä virallisesta versiosta, joka internetin mukaan on tällä hetkellä voimassa oleva kokoonpano. Täällä nähtyyn septettiin kuului Bensonin lisäksi vain yksi virallinen jäsen. Ainakaan meikäläistä tämä ei haitannut, enkä usko kenenkään muunkaan kokeneen tulleensa petetyksi, koska kiertuebändiä koostettaessa rima on selkeästi ollut korkealla. Ray Bensonin matkaan on valikoitunut ainoastaan soittajia, joilta taidon ja tyylin lisäksi löytyy myös fiilistä. Rekrytointi on tarkkaa puuhaa, mutta toki myös Bensonin itsensä tunnistettava lauluääni ja kitarointi – joihin eivät kuljetut mailit tai kilometritkään tunnu isommalti vaikuttaneen – auttavat siinä, että bändi kuulostaa lainaväen turvinkin itseltään.
Kaltaisellani kankeammalla kaverillakin alkoi jalka naputtaa lattiaa, kun Miles And Miles Of Texas avasi keikan. Soundit ja meininki olivat ensimmäisestä tahdista lähtien kohdallaan. Kaikki instrumentit erottuivat ja soivat täyteläisesti yhdessä. Jokainen osanen oli paikallaan – melkeinpä liiankin hyvin. Etukäteen sovitut ja lennosta improvisoidut palaset limittyivät luontevasti toistensa lomaan sointikudoksessa.
Basisti Samuel Johnsonin ja rumpali William Russelin käsissä kompit svengasivat huomaamattomasti mutta vahvasti. Monikaan eturivin soittajien tarjoama aksentti ei tainnut päästä livahtamaan heidän huomiottaan. Soolovastuuta kantoivat Bensonin ohella muutkin, kuten se toinen virallinen jäsen, pedaalitonta steelkitaraa soittanut Flavio Pasquetto. Hänellä oli viulisti Ian Stewartin kanssa paljon kimppa- ja vuorotteluosuuksia. Varmasti arvaattekin, että molemmilta soitto soljui ensiluokkaisen nasakasti. Kaksikon olemukset erosivat hauskalla tavalla toisistaan. Siinä missä Pasquetton esiintyminen oli pukeutumista myöten hillityn pidättyväistä ja hän malttoi rauhassa jäpittäen odottaa tyynesti omaa soittovuoroaan, otti Stewart liikenevät lavaneliöt tehokkaasti haltuun. Hän jorasi, keikkui ja keimaili tiensä suoraan naisten – ja miksei miestenkin – sydämiin.
Oman merkittävän panoksensa musiikilliseen ilotteluun antoivat lavan toisella reunalla pianoa ja haitaria soittanut ”Croatian Cowboy” Radoslav Lorković sekä saksofonin ja klarinetin kanssa pimeimmässä takanurkassa operoinut Jonathan Doyle. Tämä Nick Curranin ja JD McPhersonin levyilläkin vieraillut puhaltaja on hyvä esimerkki Wheelin vierastyövoimasta. Doyle näyttää satunnaisesti kuuluneen keikkakokoonpanoon ja vuosia sitten hän on ollut mukana parilla levylläkin: ”Willie And The Wheel” (2009) ja ”Still The King” (2015). Kuten otsikostakin saattaa arvata, ensin mainitulla älppärillä vieraili Willie Nelson solistina.
Myös Klubilla kuultiin ilokseni parin kappaleen verran Teksasin countrymenninkäisen tuotantoa. Eräs seurueeni jäsen piti Willie-lainojen ja muutaman muun niin sanotun ilmiselvän valinnan soittamista varman päälle pelaamisena täällä takapajuiseksi arvellussa Euroopan kolkassa. Olkoon vaikka niin, mutta On The Road Again ja etenkin williemäisen pomppivin sointuvaihdoksin tulkittu Angel Flying Too Close To The Ground olivat hienoa kuultavaa. Niistä huomasi, että Bensonilla on pitkäaikaisen ystävänsä kitarointityyli hyvin hallussa – jopa niin hyvin, että soitto ei kuulostanut kopioinnilta vaan versioinnilta.
Useampaankin kertaan mainitun ja kumarretun Bob Willsin kylkiäisenä myös Willien vanha kamu Waylon Jennings sai osakseen stetsonin noston, kun bändi soitti hänen klassikkonsa Bob Wills Is Still The King. Niin ikään Jambalaya on luokiteltava varmoihin valintoihin. Sen myötä illan mausteeksi saatiin tuhti annos cajunia – ja sehän piristää aina! Toinen Hank Williamsin ohjelmistosta mukaan valikoitunut poiminta oli Lovesick Blues, jossa Ian Stewart siirtyi laulusolistiksi. Tämä ahkerasti Teksasin suunnalla keikkaileva, monipuolinen soittoniekka osoittautuikin kelpo laulumieheksi.
Toki myös vanhaa ja ehtaa western swingin sävelaarteistoa kuultiin. Sitä edustivat Bob Willsiltä lainatut New San Antonio Rose ja Faded Love sekä blues-standardi Milk Cow Blues. Samu Sirkan tunnetuksi tekemä When You Wish Upon A Star tulkittiin tunteella, vaikkakaan ei yhtä heittäytyen kuin M.A. Nummisella on ollut tapana. Ehkä juuri siksi versio jäi hieman etäiseksi ja läpisoiton omaiseksi – ainakin minulle. Yhden makoisimmista yllätyksistä tarjosi Red River Valley -tradin keikahtaminen Marshall Tucker Bandin This Ol’ Cowboyksi. Sen viemänä bändi liukui hetkeksi seitkytlukuisen jamittelun hämyyn. Jälki oli komeaa. Olisin kernaasti suonut heille pidemmänkin pistäytymisen tuohon maailmaan.
Myös illan boogiepitoisuus oli ilahduttavan korkea. (Get Your Kicks On) Route 66, Beat Me Daddy, Eight To The Bar ja House Of Blue Lights antoivat Lorkovićin pianolle runsaasti temmellystilaa, eikä muukaan ryhmä niissä toimettomaksi jäänyt. Virallisen setin loppupuolella Commander Codylle omistettu Hot Rod Lincoln todisti sen, että Wheelin kone ei kyykkää korkeillakaan kierroksilla. Encoressa kuultiin Teppo Nättilän muinaisesta radio-ohjelmasta tuttuakin tutummaksi tullut Happy Trails sekä svengi-ilottelut Texas Playboy Theme ja Big Ball’s In Cowtown.
Illan aikana Klubilla pulpahti mieleeni arvelus, että Teksasin suunnalla termillä bilebändi saattaa olla täkäläistä svengaavampi merkitys. Arki-iltaista tamperelaiskansaa ei nimittäin kovin heppoisin eväin saa lähtemään ilonpitoon mukaan. Nyt niin kävi. Klubilta elokuiseen iltaan poistuessaankin väki oli harvinaisen hyväntuulista ja useammankin kommentoijan kuulin mainitsevan keikan menneen heidän henkilökohtaisilla listoillaan aivan kärjen tuntumaan.
Oli helppoa olla samaa mieltä ja nyökytellä – hymyssä suin luonnollisesti.
Marko Aho
(julkaistu BN-numerossa 5/2024)
Kuva: Ray Benson & Ian Stewart (Asleep At The Wheel) Helsingin Tavastia-klubilla 22.8.2025 (c) Juha Seila
