BLUES LIVE! 2025
Poppari, Jyväskylä 10.10.2025
Jyväskylän maineikkaassa Jazz Barissa eli Popparissa pidettiin tänäkin syksynä vuotuinen Blues Live! ry:n järjestämä festivaali. Tämä vuodesta 1981 jatkunut sisätilafestariperinne on bluesin alalla Suomen vanhin, ja ilokseni sain kuulla minut tervetulleeksi toivottaneelta yhdistyksen väeltä myös vuoden 2025 olleen loppuunmyyty. Heti aluksi totean illan olleen musiikillisesti erinomainen.
Hyvin aikataulussa pysynyt ja moitteettomasti hoidettu ilta oli kolmijakoinen: klo 20 alkaen kuultiin Howlin’ Hessun & Moanin’ Mikan (laulaja-huuliharpisti Hessu Heinosen ja kitaristi Mika Lähteenmäen) puoliakustista monimuotoista perusbluesia toisen maailmansodan molemmilta puolilta. Noin 70 minuutin kuluttua vaihdettiin ripeästi soittimisto (musiikkilajit aakkosjärjestyksessä) bluesia, funkia, gospelia, rock’n’rollia sekä räväkkää soulia esittävän Marjo Leinonen & BubliCans -yhtyeen (laulaja Marjo Leinonen, lyömäsoittaja Sami Vettenranta, sousafonisti Ville Niemelä, kitaristi Petri Kautto – joka lauloi kappaleen Shrimp Burns – sekä kosketinsoittaja Risto Kumpulainen; säestäjistä kutakuinkin kaikki myös lauloivat) esityksiä varten. Tuota hengästyttävää ilotulitusta kesti 80 minuuttia puoli kymmenestä aina kymmentä vaille yhteentoista. Illan kruunasi klo 23.15–00.35 modernimmalla bluesilla, soulilla ja jazzilla laulaja Unna (Kortehisto) säestäjänään Helge Tallqvist Band (huuliharpisti Helge Tallqvist, kitaristi Jonne Kulluvaara, basisti Jaska Prepula ja lyömäsoittaja Tyko Haapala).
Howlin’ Hessu & Moanin’ Mika
Noin 60 vuotta lähinnä jyväskyläläisten bluespohjaisten kokoonpanojen nokkamiehenä Hessu Heinonen on kehittänyt konstailemattoman omaleimaisen rouhean ja intensiivisen laulutavan monenlaiseen bluesiin ja sen alalajeihin sekä gospeliin (jota pääsin kuulemaan 16.8.2025 järjestetyllä pitkät perinteet omaavalla Blues Live! ry:n Suomi-laiva soi -risteilyllä). Huuliharppu soi tyyliltään ja soittotavaltaan tunnistettavana Blues-Hessuna. Soitin ulvahteli ja mourusi sähköistetyn mikrofonin kautta – samoin laulu, johon kuului tilanteen vaatiessa mm. ulvontaa ja koirien haukuntaa. Duon (vapaasti suomentaisin allitteroiden Hurja Hessu & Mainio Mika) monitaitoisella kitaristilla on takanaan noin 40 vuotta omaa soittohistoriaa enimmäkseen sähköisissä yhtyeissä, mutta Hessun kanssa Mika on soitellut akustisesti viimeiset pari vuotta. Häneltä luontuu nykyään kitarismi sekä peltisellä dobrolla (erityisesti slide-liu’uttelu) että tavallisella akustisella kitaralla, boogiekuvioita ja Deltan synkopoituja rytmejä myöten.
Duo on hitsautunut hyvin yhteen. Hessu kertoili kappaleiden välissä muutamin sanoin kappaleiden taustoista ja vaiheista repertuaarissaan. Vaikka itse musiikin vastaanotto oli myönteinen, ikävä kyllä Hessun sanailu meni ainakin minulta osin ohi, koska muutamat kuulijat pitivät yllä kohtuuttoman äänekästä keskustelua, ehkä odotellessaan loppuillan antia. Tyylikirjo vaihteli maalaisbluesista Chicagon ns. Bluebird bluesiin ja Etelän 50-luvun boogieen sekä myöhempään materiaaliin, joka oli taiten muokattu duon tarpeisiin. Sävelarkusta löytyi mm. seuraavia lauluntekijöitä: Muddy Waters, Tony Hollins, Tommy Johnson, Charlie Patton, Howlin’ Wolf (osin takapiruna Willie Dixon), John Lee Williamson, Junior Parker, John Brim jne.
Lopuksi listaan keikalla kuultuja kappaleita: Can’t Be Satisfied, Crawling King Snake, Little Red Rooster, Down In The Bottom, Smokestack Lightning, Spoonful Blues, Mystery Train, Big Road Blues, Early In The Morning, Rattlesnake, Riding In The Moonlight, How Many More Years, House Rocking Boogie, I Feel So Bad (Like A Ball Game On A Rainy Day) jne. Oletettavasti tuo on vain pieni murto-osa Hessun repertuaarista, johon kuuluu myös omaa sävel- ja sanoitustuotantoa. Omia suosikkejani olivat erityisesti nuo Howlin’ Wolf -sävelmät.
En malta olla antamatta kirjallisuusvinkkiä. Suosittelen Sari Aution mainiota kirjaa Jyväskylän bluesihme! Blues Live! ry 40 vuotta (Jyväskylä 2021). Ensi vuonna yhdistyksellä tulee täyteen 45 vuotta…
Marjo Leinonen & BubliCans
Edellisen Blues Newsin etukannessa komeillut chicagolainen pitkän linjan bluesmies Oscar Wilson tokaisi 16.5.2025 Helsingin Roihuvuoren Hard Rock Housessa keikkaansa aloittaessaan, että lämmittelijöinä rockabillyä (esim. Jerry Lee Lewisia) soittaneet nuorukaiset soittivat sitä samaa, mitä blues itse asiassa on. Moinen liberaali lausahdus kuulosti radikaalilta, mutta tarkemmin ajatellen se pitää pitkälle paikkansa, varsinkin kun sain tietää Oscarin asenteesta moniin musiikin lajeihin, joita hänen suvussaan on harrastettu (BN 332 = 4/2025, ss. 4–6).
Tämän alkulauseen halusin kirjata ennen bluesin ja gospelin eri haaroja esiin tuoneen Marjo Leinosen & BubliCansin keikan käsittelyä. Pelkästään bluesin haaroihin on tapana lukea (aikajärjestyksessä) mm. rhythm & blues, rock’n’roll, soul ja funk, joista itse olen pitänyt 40–50 vuoden ajan. Näitä kaikkia Blues Live! 2025 -festivaalin keskimmäinen kokoonpano tulkitsi omine inhimillisine taitoineen, siis ilman koneita. Bändin vuonna 2023 julkaiseman kiitetyn albumin ”Holy Roller” arvio on luettavissa esim. BN 321 = 3/2023, s. 65; lisäksi verkossa on tarjolla monenlaisia näytteitä Leinosen viime vuosien albumeilta. Vaikutelmani olivat 10.10.2025 keikalta varsin innostuneita, olihan bändin esitys suorastaan hengästyttävä.
Energinen laulaja Marjo Leinonen on kohta 40 vuotta erilaisilla musiikin osa-alueilla esiintynyt artisti, jonka panee itsensä täysin likoon; hänen sähäkän ruumiillinen soulinsa on mielestäni tehnyt hänestä ”sielun ruumillistuman” eli henkilöitymän. Laulu oli armottoman tiukkaan puristettua ydinmehua. Vuorovaikutus yleisön kanssa toimi osin perinteisesti, osin Leinonen loi persoonallisesti Kainuun paltamolaisella murteella sisäistä diskurssia: ”Paltamoon yritin soettoo, eikä kukkaan vastannu!” jne.
Instrumentalisteista sen verran, että Vettenrannan rumpalointi oli napakkaa ja tarttuvaa, Niemelän sousafoni toimi huikean hienosti mahtibassona nimenomaan funk-numeroissa, Kauton monipuolisesti maustettu kitarismi oli nautittavaa, ja Kumpulaisen pianismi toi paikoin mieleen New Orleansin, kun taas urkupuolella nostettiin gospelhenkeä.
Osa yleisöstä lähti alusta alkaen innokkaasti mukaan liikkeelle tanssimaan ja taputtamaan funkin synkopoitua tahtia, joten ei ihme, että myös suosionosoitukset olivat äänekkäitä. Erityisesti naiset hyvin nuorista varttuneempiin näyttivät olevan innostuneimpia – meidän suomalaisten miestenhän usein väitetään olevan pidättyväisempiä. Oli miten oli, teki vaikutuksen huomata, miten bändi haltioitti yleisönsä.
Sävelarkusta löytyi yhtyeen monien omien tuotosten (Kautto, Kumpulainen, Leinonen, BubliCans) lisäksi mm. nimet Pops Staples, Clara Ward, Koko Taylor ja Mick Jagger & Keith Richards. Vaikka sain ystävällisen Kumpulaisen välityksellä ja välittömän Leinosen suostumuksella haltuuni soittolistan (ks. alta), en tunnistanut kaikkia kappaleita. Tässä on kuitenkin suurin osa yhteensä 17 soitteesta esitysjärjestyksessä: B.B. Queen, New York Times, No More Crying, Somebody Was Watching (Over Me), Loose Hat, Money, Treat Yourself Right, How I Got Over, Little Suzie (?), Cow, There’s A Light, Shrimp Burns, That’s Why I’m Crying sekä You Got Me Rockin’. Omiksi suosikeikseni nousivat Somebody Was Watching, Treat Yourself Right, How I Got Over ja That’s Why I’m Crying.
Tähänkin lisään kirjavinkin. Marjo Leinosen rennon maanläheisesti kirjoittama omaelämäkerta Punaisia päin (jonka Tommi E. Virtanen toimitti vuonna 2023) auttaa ymmärtämään hänen vaiherikasta taipalettaan 1960-luvun Kainuusta mutkien kautta 2020-luvun Helsinkiin.
Unna with Helge Tallqvist Band
Iältään nuorin laulaja tämän vuoden Blues Live! -festivaalilla oli minulle kesään asti tuntemattomaksi jäänyt taituri Unna Kortehisto – vasta 20.9.2025 näin ja kuulin hänen keikkansa Helsingin Juttutuvassa, sillä Pete Hoppulan innostunut levyarvio Helge Tallqvist Bandin kanssa tehdystä uutuuslevystä (BN 331 = 3/2025) sai minut liikkeelle. Sekä syys- ja lokakuun keikoilta että levyltä havaitsin, että Unnalla on ilmavan maalaileva ja vapaahkosti lasketteleva lauluääni. Vibratoon nojautuvaa ääntään Unna puristaa tarvittaessa tiukaksi ja nasaaliksi (vrt. esim. Etta James ja Amy Winehouse), myös falsetti syntyy vaivatta. Helge Tallqvist Bandin soolosoittajilla on varsin mittava soittokokemus. Huuliharpisti Helge Tallqvist tuli tunnetuksi George Smithin oppilaana jo 1980-luvulla; perinteisen sähköisen diatonisen bluesharputtelun lisäksi Helge on kromaattisen harpun mestari. Monipuolinen kitaristi Jonne Kulluvaara tunnetaan tyylikkäistä sooloistaan ja taidokkaista kompeistaan. Rytmiryhmään kuuluva luottobasisti Jaska Prepula on multi-instrumentalisti, jonka soitto-ura bassojen parissa on yli 30-vuotinen. Rumpali Tyko Haapalalla on pitkä ura ennen bluesiin siirtymistään; hän luo sykkeen, jolle yhtye voi perustaa soittonsa.
Vastaanotto oli innostunutta, vaikka tilaa oli tullut lisää illan edettyä lähemmäs puoliyötä. Naisille suunnattuja kappaleita oli tavallista enemmän. Unna oli kontaktissa yleisöönsä alusta lähtien kyselemällä tunnelmista; eritoten naispuolisia tanssijoita tuli vähitellen lavan eteen. Unna käytti korkeita nahkasaappaita ja viuhkaa, hulmutteli pitkää tukkaansa ja liikehti notkeasti – lopulta jopa asettui selälleen laulamaan. Slim Harpon Shake Your Hips -hitin aikana Helge ja Unna villiintyivät lantioimaan.
Festivaali-illan monista harvinaisista blueseista, muutamasta soulkappaleesta ja jazzista koostunut ohjelmisto nojautui pienin osin uutuuslevyn 10 kappaleeseen: kaiken kaikkiaan kuullusta 15 kappaleesta vain neljä oli siltä tuttuja: Use What You Got, kaunis ilman slidea soitettu suosikkini Will My Man Be Home Tonight, Voodoo Man sekä jazzitettu balladi Where Can I Go.
Alkusetin kahden lämmittely-instrumentaalin (toinen kitaristille, toinen harpistille) jälkeen suunnilleen seuraavien lauluntekijäin sävelarkkua raoteltiin: Magic Sam, Koko Taylor, B.B. King, Sugar Pie De Santo, Mel London, Slim Harpo, Lavelle White, Sonny Miller & Leo Fuld & Sigmunt Berland, Shemekia Copeland, Willie Dixon, Irma Thomas, Sonny Boy Williamson II (eli Rice Miller tai Alex Ford). Huomautan, että viisi noista lauluntekijöistä on naisia.
Laulujen nimet – yllä mainittujen uutuuslevyn kappaleiden lisäksi – olivat: She Belongs To Me (tarttuva melismaattinen suursuosikkini), Voodoo Woman, Sweet Little Angel (jossa oli ehkä liikaa yritystä), hypnoottinen Shake Your Hips, aiemmalta levyltä otettu funkahtava Never Give Up, When A Woman’s Had Enough, suosikkikitaristilleni Hubert Sumlinille kunniaa tehnyt upea 300 Pounds Of Joy, Don’t Mess With My Man sekä encorena Checkin’ Up On My Baby.
Näillä kolmella elävällä musiikkiannoksella uskoisin pärjääväni kuluvan vuoden loppuun.
Erkki Sironen
(julkaistu BN-numerossa 5/2025)
Kuva: Unna Kortehisto (& Tyko Haapala) (c) Erkki Sironen
