HELSINKI BLUES MACHINE
Malmitalo, Helsinki 22.10.2025
Malmitalon konsertti alkoi ”sharp” klo 19, kun ”Bluesministeri” Esa Kuloniemi asteli lavalle esittäen mies ja kitara -tyyliin traditionaalisen bluesklassikon Poor Boy (Long Ways From Home). Kappalehan on eräs niistä, joiden tekijä ja alkuperä on hämärän peitossa, mutta aikaisin levytys lienee Gus Gannonin eli Banjo Joen 1920-luvulla tekemä. Oli tekijä kuka tahansa, niin Esan tahdein päästiin heti oikeaan tunnelmaan. Sen jälkeen kokoonpanoa täydennettiin rytmiryhmällä, kun rumpali Erik Nickull ja kontrabasisti Topi Karvonen astelivat lavalle.
Pari seuraavaa kappaletta esitettiin trion voimin. Walkin’ Blues on edellisen tapaan vanhaa perua, mutta Helsinki Blues Machinen versio lähestyi silti enemmän Paul Butterfieldia. Tätä Esan ripauksittain Son House- mutta paljolti myös Mike Bloomfield -tyylinen soitanta vahvisti. My Home Is A Prison vei tunnelmia Louisianan suuntaan, vaikka itse aistin musiikista myös 1950-luvun vaihteen Muddy Waters-Leroy Foster -henkeä.
Se on helppoa, kun sen osaa. Tämän todisti Saksan lahja suomalaiseen bluesmaisemaan, kun yhtyeen harpisti ”Big Dog” Andy Scherer iski fanin hermoon ottaen lavan haltuunsa varsin ”helposti”. Sallittaneen tämä pieni tautologia, kun sopi niin hyvin miehen tuolintaan Walter Hortonin kappaleesta Easy. Siinä kuten aina muutoinkin kiitokset kuuluvat myös koko yhtyeelle, joka tukee tyylikkään hillitysti soolojen esittäjiä. Positiivisesta shokista selvinneenä odotin mielenkiinnolla, ”ketä harpistia” seuraavaksi kuulisimme? Pientä arvausta tyylisuunnasta sai, kun huomasin Big Dogin aikovan soittaa laulumikkiin! Tutut alkuriffit, selvä Sonny Boy II:n Help Me, mutta mutta – ei sentäs, vaan vuorossa oli Keep It To Yourself, jolla Andy tavoitti hienosti niin Sonny Boyn harppu- kuin laulutyylinkin.
Illan keikasta tiesin etukäteen odottaa 1950- ja 1960-lukujen Chicagon, Louisianan, Mississippin ja West Coastin tyylistä ja vahvasti harppuvetoista bluesia. Seuraavaksi listaan saatiin kuitenkin lisätä Texas, missä asuessaan Big Dog pääsi tutustumaan alueen blues-sceneen ja soittamaan mm. Mike Morganin ja Lee McBeen kanssa. Niiltä matkoilta mukaan tarttui konsertissakin esitetty Why You Ain’t Like You Used To Be.
Kun Walterit Little ja Big ovat kaikkien harpistien ”must”, niin samaan oppiin kuuluu myös junateema, jonka parhaimpiin kuului aikoinaan DeFord Bailey. Junatyylistä saatiin nyt kivaa näyttöä jälleen yhden traditionaalisen kappaleen eli Mean Ole Trainin myötä. Esitys oli sen verran ”koskettava”, että saatoin hyvin kuvitella itseni aidon ”Ukko-Pekan” kyytiin. Ensimmäinen setti päätettiin Rod Piazzalta tutuksi tulleella nopeatempoisella instrumentaalilla Rockin’ Robin.
Toinen setti alkoi Billy Boyn Arnoldin Rockinitisin rytmein. Viipyilevä Come On And Get It toi moeleen Fabulous Thunderbirdsin tai Stevie Ray Vaughanin kaikuja. Tämä mielleyhtymä voimistui osin Big Dogin laulussa olleen vahvan Kim Wilson -värityksen ansiosta. Siihen Esan soolot istuivat luontevasti mukaan.
Louisiana Redin koskettava Too Poor To Die kuuluu sarjaan ”harvemmin esitetyt kappaleet”. Sen sanat ovat aika hurjat, kuten bluesissa usein on: ”Olen niin köyhä ettei minulla ole varaa edes kuolla”. Kovan lapsuuden kokeneen Redin kohdalla totta enemmän kuin toinen puoli! Hienoa, että näinkin synkkiä lauluja tuodaan kuultavaksemme ja vieläpä tyyliin kuuluvalla oikealla tunteella.
Sonny Boy II oli tunnettu (ainakin vahvan huhun mukaan) siitä, että hän pystyi soittamaan yhdellä harpulla kaikki sävellajit. Hauskasti sitä mukaillen Big Dog nappasi neljä harppua käteensä ja niitä vaihdellen hän puhalsi kuuluville kaikki Sonny Boyn koskettavan Your Funeral And My Trialin sävelet sekä lauloi kuin mies konsanaan.
Hitaan maalaileva Black Night vei yhtyeen seuraavaksi Kaliforniaan. Matkaa pitivät liikkeessä vispilöillään rumpali Erik ja basisti Toni – Big Dogin harputtaessa purevaa West Coastia ja Esan soittaessa omat tyylinäytteensä sekaan. Saimme myös nauttia edellisen kanssa samalta aikakaudelta peräisin olevasta Chicago-helmestä, Jimmy Rogersin Goin’ Away Babystä. Täytyy ihailla, miten tyylikkäästi Helsinki Blues Machine otti tämänkin kappaleen pienimmätkin nyanssit haltuunsa.
Esalla oli monta kitaraa käytössä eri tilanteisiin ja avoin viritys sekä slideputki liittyivät kappaleeseen Comin’ Home. Harvinaisempaan osastoon kuului vuorostaan Frank Frostin My Backscratcher / If It Ain’t Me, jota kiva hyppivä teema ja haukahteleva harppu elähdyttivät.
Yhtyeen esittelyssä Nikon irtonainen rumpusoolo ja Tonin mukava louskutus täydensivät käsitystä ammattitaidosta Esan ja Big Dog Andyn rinnalla. Tästä lisää hyvää näyttöä saimme illan viimeisessä West Coast -instrumentaalissa Jumpin’ Bad.
Vaan eihän juhlat voi ilman encorea loppua! Taputusten kera kuulimme lopuksi Esan säveltämän numeron Better Go See Your Mama.
”Bluesministeri” Kuloniemi oli koonnut upean blueshallituksen seurakseen ja hienon kattauksen erilaisia sinisävyisiä tyylisuuntia miehet olivatkin saaneet yhdistettyä repertuaariinsa meidän bluesfanien iloksi. Malmitalon konsertti kuului ehdottomasti parhaimpiin ”oikean Suomi-bluesbändin” esityksiin pitkään aikaan. Poissaolijat hävetkööt, sillä nyt olisi ollut hieno mahdollisuus nähdä ja kuulla mitä ”real blues” on, taidolla ja tyylillä tarjoiltuna.
Jari Kolari
(julkaistu BN-numerossa 5/2025)
Kuva: Helsinki Blues Machine (c) Pasi Rytkönen
