RAUMA BLUES
Pääkonsertti 16.8.2025
Elokuun puolivälissä vietettiin taas Rauma Bluesia. Tällä kertaa oli kyseessä juhlavuosi, sillä festivaali järjestettiin jo 40. kerran. Tapahtuma on upeasti säilyttänyt ominaispiirteensä ja festivaalille hankitut artistit ovat vuosi vuoden jälkeen laadukkaita. Myös ohjelmiston monipuolisuus ja ajan hermolla pysyminen miellyttävät. Blues elää ja muuttuu aikojen mukana. Laadukasta bluesia tehdään muuallakin kuin Pohjois-Amerikassa. Tätä puolta on Raumalla huomioitu kiitettävästi viime vuosina kiinnostavien, nousevien eurooppalaiskykyjen muodossa.
Vuoden 2024 Euroopan Blues Challenge -voittaja Robbert Duijf edusti juuri tuota eurooppalaista uuden polven bluesosaamista. Kitaristin musiikin juuret ovat kuitenkin vahvasti amerikkalaisessa perinnebluesissa. Duijfin vahvuudet ovat vahvassa ja uskottavassa tarinankerronnassa. Hänen savuinen, käheä äänensä on miellyttävän kuuloinen ja sopii hyvin artistin esittämään maanläheiseen musiikkiin.
Keikalla mies esiintyi istuen soittaen resonaattorikitaraa. Hänen tukenaan oli basisti ja rumpali. Esitys alkoi junateemalla hänen uusimman, 2025 ilmestyneen ”Silver Spoon” -CD:nsä avausraidalla Ticket For The Love Train. Duijf kommunikoi yleisön kanssa hyvin ja sai porukkaa vangittua menoonsa mukaan erityisesti setin alkuosassa kuullun boogien All Night Long sävelien myötä. Hauskasti keinuva Tired Of Being Good tarjosi nimensä mukaisesti hieman itseironista sanomaa, kun taas Heroin varoitteli ihmisiä addiktioista. Kappale oli omistettu hänen huumeisiin menehtyneelle ystävälleen. Ronskisti sanoitetussa I’m The Devil -rallissa Duijf taas kävi taistelua itse paholaisen kanssa.
Keikalla Duijf vaihteli kitaransa virityksiä, soitti välillä slidella ja kaivoi myös pari kertaa harpun esiin kitaransa tueksi. Duijf oli mainio valinta aloittamaan festivaalin. Mitään erityistä kliimaksia tasaisissa merkeissä edennyt keikka ei tarjonnut, mutta mielenkiintoista tarinankerrontaa, hyvää vuorovaikutusta sekä laadukasta down home -bluesia lupaavalta nuoremman polven hollantilaiselta bluesartistilta.
Seuraavaksi lavalle astunut Bonita & The Blues Shacks oli festivaalin suurin yllättäjä. Saksalaisryhmä aloitti keikan kahdella lämmittelybiisillä, jotka osoittivat yhtyeen bluesahtavan retroblues-svengin olevan kohdillaan.
Etelä-Afrikassa syntyneen Bonita Niessenin tullessa lavalla alkoi kuitenkin toden teolla tapahtua. Bonita osoittautui valovoimaiseksi esiintyjäksi, jonka teeskentelemättömän säteilevä olemus, tanssiliikkeet, eläytyminen sekä vuorovaikutus yleisöön oli huipputasoa! Myös äänivarat kaikessa rosoisuudessaan ja elävyydessään olivat kohdillaan. Bonitan levytykset, vuoden 2015 ”Bonita & The Blues Shacks” sekä vuoden 2019 ”Sweet Thing” antavat vain kalpean kuvan siitä, mitä lady pystyy lavalla yleisölleen tarjoamaan.
Täytyy myös mainita, että Blues Shacksin toiminta oli kaikessa retrohenkisyydessään erittäin laadukasta. Se mitä omaperäisyydessä ehkä hävittiin, otettiin takaisin svengin ja hyvän lavakemian kautta. Kitaristi Andreas Arltilta taittui niin West Coast -blues kuin B.B. King -tyylinen kitarointi unohtamatta myöskään maukasta soul-komppausta. Kitaristi saikin runsaasti sooloilleen tilaa.
Blues Shacksin vokalisti Michael Arlt oli pienemmässä roolissa laulajana. Mies puhaltelikin pääasiassa paksusoundista sähköistä huuliharppua. Rumpali Andre Werkmeister ja bassoa soittanut Henning Hauerken musisoivat dynaamisesti antaen joustavan tuen muulle bändille. Koskettimissa operoinut Fabian Fritz toi soitollaan soundiin lisää laajuutta ja väriä.
Bonitan osuus alkoi Bobbie Gentryn hienolla groove-palalla He Made A Woman Out Of Me, johon kitaristi Arlt taikoi vaikuttavat tremolosoundit. Bonitan setti tarjosi muitakin soul-covereita, kuten esim. Otis Clayn Too Much Mystery, Supremesin You Keep Me Hangin’ On sekä Ann Peeblesin The Handwriting Is On The Wall. Viimeksi mainitusta kuultiin tyylikäs pitkä versio, jossa myös kitaristi Arlt kunnostautui. Bonita mainitsi Peeblesin olevan yksi bändin suursuosikeista. Covereista täytyy nostaa esiin vielä hieno soul-versio bluessuuruus Magic Samin Give Me Time -biisistä. Varsinaista bluesosastoa viljeltiin mm. B.B. Kingin hitaalla bluesilla Sweet Thing ja Johnny Acen balladilla Never Let Me Go. Soulin lisäksi yhtyeen repertuaariin kuului omaa tuotantoa olevaa vauhdikasta West Coast -bluesia (tyyliin William Clarke, Hollywood Fats jne.).
Keikan jännite pysyi loppuun asti hienosti kasassa. Se mitä porukalta vielä toivoisi, olisi tietysti oman tuotannon lisääminen. Vaikka versiot olivat hyviä ja välillä jopa erinomaisia, niin omat sävelmät olisivat vielä iso steppi eteenpäin.
Maamme ehdottomaan bluesin ykköskategorian kuuluva Micke Björklöf & Blue Strip sen sijaan pystyy nojaamaan täysin omaan laadukkaaseen ja monipuoliseen tuotantoonsa. Yhtye myös osoitti esiintymisellään, kuinka hienoa omaa bluesia täällä pohjolassakin osataan tehdä. Kaikessa tekemisessä paistoi läpi vuosikymmenien aikana hankittu kokemus ja ammattimaisuus. Maestro Björklöf operoi totutusti harpun ja yksimikkisen Telecasterinsa kanssa ja hoiti bändin johtamisen sekä lauluosuudet jämäkästi. Muu kokoonpano oli tuttu yhtyeen uraa seuranneille: kitaravelho Ville ”Lefty” Leppänen, basisti Seppo Nuolikoski, rumpali Teemu Vuorela ja perkussionisti Timo Roiko ovat soittaneet pitkään yhdessä. Juhlakonserttiin ”Blue Strip Special” -kokoonpanoa oli täydennetty kahdella taustalaulajalla, Veera Railiolla ja Lena Lindroosilla sekä kosketinsoittaja Harri Taittosella.
Parin ensimmäisen biisin aikana aloin pohtia, miksi kokoonpanoa oli laajennettu ja mitä lisäarvoa tämä lisäys toi heidän rytmillisesti rikkaaseen musiikkiinsa. Siirryttäessä enemmän ”voodoo”-osastolle homma aukeni kuitenkin eri lailla. Esimerkiksi biiseissä Ray Needs A Mojo Hand ja In Chains lauluharmoniat olivat keskiössä ja kokonaissoundi oli muutenkin hienosti jäsennelty koko soittajiston toimesta.
Settilista oli järkevästi laadittu. Highway Highway, Good Times Somehow, After The Flood, Jungle Cat sekä yleisönlaulatusbiisi On Vacation ym. omat sävellykset pitivät jännitettä hyvin yllä ja saivat naulattua festivaaliyleisönkin tiukasti lavan äärelle. Asia erikseen oli vielä ”Lefty” Leppäsen kitarointi. Hänen idearikas ja yllätyksiä täynnä oleva soitantansa nostaa bändin profiilia ja luo runsaasti omaperäisyyttä heidän tuotoksiinsa. Lisäksi ”Leftyn” velmu lavaolemus on mukava lisä bändin sinänsä jo mallikkaaseen lavapresenssiin.
Annika Chambers esiintyi Rauma Bluesissa jo 2018. Upean äänen omaava ja useasti palkittu 40-vuotias soul-blueslaulaja teki paluun Suomeen aviomiehensä Paul DesLauriersin ja hänen bändinsä kanssa. Pariskunta tapasi Memphisissä 2018 ja avioitui jo seuraavana vuonna. Ensimmäinen Chambers/Deslauriers -levytys ilmestyi vuonna 2022. Chambers kuvailee heidän yhteistyönsä musiikillista linjaa varsin osuvasti Mavis Staplesin ja Rolling Stonesin risteytyksenä.
Kuten Raumalla oli todettavissa, Chambers on edelleen aivan erinomainen laulaja. Hänen äänialansa on laaja ja tulkinnat tihkuvat gospelista ja soulista ponnistavaa tunnetta. Myös lavalla Chambers on valoisa ja karismaattinen ja kemiat kitaristimiehen kanssa näyttävät toimivan.
Keikalla jäin kaipaamaan triomuotoiselta bändiltä hieman sävykkäämpää tukea pääosan vokalisoinnista vastanneelle Chambersille. Levytyksissähän parivaljakko käyttää laajempaa soitinarsenaalia ja taustalaulajia. Kanadalainen Deslauriers on pätevä ja marinoitunut bluesrock-kitaristi. Tuota puolta hän myös pyrkii tuomaan keikoilla esiin laulamisen jäädessä suppeaan rooliin. Kitarasooloja kuultiinkin paljon. Keikalla Deslauriers oli äänessä vain Little Willie Johnin bluesklassikossa I Need Your Love So Bad, johon hän myös taikoi Gibsonillaan tyylikkään soolon.
Settilista koostui laajalti heidän yhteislevynsä materiaalista. Parhaimmillaan keikka oli kuitenkin mielestäni Chambersin tulkitessa omaa, vanhempaa materiaaliaan. Toimivin esimerkki oli mielestäni hämyisä blues Two Bit Texas Town. Myös Johnny Copeland -cover Flying High (Yesterday) säväytti. Parivaljakon uudesta tuotannosta lopussa kuultu rullaava, tänä vuonna julkaistu People Gonna Talk rokkasi myös vastustamattomasti eteenpäin. Enemmistö yleisöstä näytti pitävän näkemästään sekä kuulemastaan ja pariskunnan levyjä myytiin keikan jälkeen runsaasti.
Viimeisenä Rauman päälavalla nähtiin Anthony Paule Soul Orchestra. Kokoonpanossa oli porukkaa johtaneen kitaristi Paulen lisäksi rumpali, basisti, ja kosketinsoittaja sekä kolme puhaltajaa. Keikka alkoi kolmella instrumentaalilla. Tämän jälkeen lavalle saatiin aimo annos energiaa laulaja Willy Jordanin tuomana. Tyylikkäästi pukeutunut Jordan otti lavan haltuunsa eläväisen esiintymisen saattelemana. Miehen notkea tenori sopi mainiosti Paulen porukan musisoinnin katteeksi. Keikan puolivälissä mies poistui parin biisin ajaksi lavan taakse palatakseen myöhemmin taas takaisin.
Anthony Paule Orchestran esitys ei laadukkaasta soitannasta huolimatta erityisen säväyttäviä huippukohtia kuitenkaan tarjonnut. Jordanin kovasta yrityksestä huolimatta intensiteetti ei kohonnut kovin korkeaksi. Tunnelma säilyi pikemminkin hillittynä. Jo hieman harvalukuiseksi muodostunut yleisö sai kuitenkin kuultavakseen sujuvaa, helposti sulateltavaa soulia, bluesia ja muutaman funkahtavankin vedon. Positiivista oli myös orkesterin pitäytyminen pääasiassa omassa materiaalissaan.
Festivaalipäivään osui yksi kesän karmeimmista myrskyistä. Se saattoi hieman verottaa paikalle tulleen yleisön määrää, mutta ei kuitenkaan mitenkään hälyttävästi. Teltassa oli tilaa liikkua kuitenkin hieman tavallista enemmän. Viimeisen esiintyjän aikana väkimäärä alkoi kuitenkin huveta jo turhankin paljon. Samaa ilmiötä olen havainnut myös aikaisempina vuosina. Pitäisiköhän järjestäjien huomioida tuota asiaa tulevaisuudessa hieman tarkemmin? Onko aikataulu järkevä, jos keikat jatkuvat puolen yön yli? Entä minkä tyyppistä bluesia viimeisen esiintyjän pitäisi esittää? Siinä muutama kysymys pohdittavaksi. Pieni miinus tulee myös ruokapuolelle, sillä hinnat alkavat karata Pori Jazz -tasolle ja tarjonta oli tällä kertaa aika suppea. Muuten järjestelyt toimivat tuttuun tapaan hienosti, aikataulut pitivät kutinsa ja teltassa oli hyvä fiilis.
J-P Berg
(julkaistu BN-numerossa 4/2025)
Kuva: Willy Jordan (c) Pertti Nurmi
