EDDIE BOYD
Teksti: Matti Laipio
(julkaistu BN-numerossa 2/1970)

Helsingissä avattiin kevättalvella komea yökapakka, Safari Club, joka ensimmäisissä ilmoituksissaan mainosti esiintyjänään olevan sellaisen herran kuin Eddy Boyd. Nimi tuntui tutulta, olihan olemassa Eddie Boyd –niminen bluespianisti. Safari Club muutti pian ilmoituksissaan kirjoitustapaa, Eddystä oli tullut Eddie. Nyt asia vaati jo tarkistuksen.

Soitto Safari Clubiin ei tuottanut kovinkaan hyviä tuloksia.
–Teillähän on esiintymässä herra nimeltä Eddie Boyd. Mahtaakohan hän olla amerikkalainen neekeripianisti iältään noin 55 vuotta?
–Kyllä hän on neekeri ja soittaa pianoa. Iästä on vähän vaikea sanoa, kertoi hovimestari puhelimessa.
– Soittaako hän bluesia?
– Siitä minulla ei ole aavistustakaan, totesi hyvin musiikkia tunteva hovi, joka jo siinä vaiheessa oli nähnyt ja kuullut Eddie esiintyvän pari viikkoa.

Onnekseen tämä afroamerikkalaisen musiikin ystävä tiesi agentin, joka oli välittänyt Eddien tähän kultapossukerhoon esiintymään. Agentti sentään tiesi Eddiestä vähän enemmän. Kysymyksessä oli todella sama Eddie Boyd, josta esimerkiksi Paul Oliver kirjassaan Conversation With The Blues lausuu kauniita sanoja.

Safari Club ei ole mikään tavallinen paikka ainakaan hinnoiltaan, joiden kovuudella yritetään ilmeisesti saada takaisin sisustukseen käytettyjä tuhansia markkoja. Siksi siellä oltiin hyvin innokkaita esittelemään ruokalistaa. Onneksi hovimestari vakuuttui lehtikortin ja pitkän selittelyn jälkeen, että kuultava musiikki kiinnosti huomattavasti ruoka-annoksia enemmän.

Eddie saapui paikalle puoli yhdentoista tienoilla. Valokuvista tunnistin hänet helposti. Mukanaan hänellä oli värillinen rumpali ja ilmeisen suomalainen basisti. Herrat aloittivat soiton. Kävi heti selvästi ilmi, että kaappi seisoo siellä missä Eddie määrää. Rumpali ja kaima Eddie Hunton ja basisti Pentti Tiensuu olivat säestäjän asemassa.

Ensimmäiset numerot eivät olleet mitään kovin ihmeellistä musiikkia. Eddie tyytyi soittelemaan melkoisen mekaanista boogie woogie'ta, jossa samat fraasit toistuivat jatkuvasti. Parin tuollaisen kappaleen jälkeen kävelin pianon luo.
– I guess you are that Eddie Boyd who has made such great numbers as Five Long Years, Third Degree and Twenty-Four Hours. Could you still play those songs? Hymy levisi Eddien kasvoille.
– You know my records. Well, that's nice. Of course I can play those numbers you mentioned. How about Five Long Years at first?
– That's great.

Niin se sitten alkoi. Sen huhtikuisen yön kuluessa hän esitti suuren joukon levytyskappaleitaan melkoisella antaumuksella. Valitettavasti vaan Safari Clubin yleisö ei pahemmin tuntunut piittaavan musiikista ja ruokailuvälineiden kilinä peittivät välistä melko tarkoin Eddien musisoinnin.

Kansa pyysi tangoa

Väliajoilla Eddie kertoili kokemuksistaan Suomessa. Ei hän ihmeemmin viihtynyt Safari Clubissa, jonka henkilökunta ja yleisö eivät pahemmin arvostaneet Eddien saavutuksia. Heti alussa oli syntynyt kahinaa paikan omistajan kanssa, joka oli kiinnittänyt Eddien paikan nimeen sopivan ihonvärin takia.
– Hän vaati minua soittamaan tangoa ja kaikenlaista muuta tanssimusiikkia. Sanoin hänelle, että olen ollut ammattimuusikkona melkein 40 vuotta. Jos soittamani musiikki ei kelpaa, olen kyllä valmis lähtemään, kertoili katkeroitunut Eddie.
– Sitäpaitsi minulle sanottiin, että Safari Club on jazz-kerho. Heti kun hommat täällä alkoivat, paljastui että tämä on kyllä kaikkea muuta. Onhan joka ilta paikalla aina sellaisiakin ihmisiä, jotka pitävät musiikistani, mutta suurin osa yleisöstä on kuitenkin juopuneena mankumassa tangoa tai jotain muuta vastaavaa.

Kyselin Eddieltä, olisiko hän halukas soittamaan Safari Clubin jälkeen sellaisissa paikoissa, joissa hänen musiikistaan pidettäisiin enemmän.
– Siitä voit olla varma. En eläessäni ole esiintynyt ilmapiiriltään näin masentavassa paikassa. Kaikkein pahinta on vielä, että joudun soittamaan täällä seitsemän yötä viikossa.

Onneksi Eddiellä oli aikaa ja monilla ihmisillä halua antaa Eddielle tilaisuus näyttää kykyjään hänelle paremmin sopivassa ympäristössä. Niin sitten Eddie esiintyi toukokuun alkupuolella muutamassa konsertissa ja jameissa sekä Helsingissä että Turussa. Erikoislaatuisin tilaisuuksista oli epäilemättä Ressussa eräänä iltapäivänä pidetty blues-konsertti, joka varmasti oli laatuaan ensimmäinen tässä maassa.

Eddie viihtyi hyvin. Sen huomasi soitostakin. Parhaimmillaan Eddie on hitaahkossa bluesissa, jossa hän tekee ihmeen kaunista jälkeä oikealla kädellään. Ennen kaikkea Eddie on kuitenkin laulaja, jolla on todella iso ääni.
– You see, I'm a small man, but I have very big voice. Tuosta ei voi olla eri mieltä.

Ihmisenä Eddie on erittäin ystävällinen. Juttua tulee solkenaan. Siitä syystä hänen systemaattinen haastattelemisensa on vaikeaa. Luovuin yrityksestä parin kerran jälkeen, kun olimme jo lapsuusvuosia käsitellessämme joutuneet aiheesta sivuun.

Down in Mississippi

Joka tapauksessa Eddie on syntynyt marraskuussa 1914 Stovallissa, Mississippissä. Tässä samassa paikassa nuoruuttaan on viettänyt sellainen bluesin suurmies kuin Muddy Waters. Eddie hämmästyi valtavasti kun soitin hänelle Kongressin kirjaston Stovallissa tekemiä nauhoituksia 1940-luvun alussa.
– Tiedätkö ketkä tässä soittavat?
–Tutulta kuulostaa. Hei onko tuo viulunsoittaja Son Sims?
– Kyllä vaan.
– No silloin mandoliinia soittaa varmasti Louis Ford. Samalla tavalla he soittivat jo 1920-luvulla, jolloin kuulin heitä.

Pitkään ei Eddie kuitenkaan viihtynyt maaseudulla. Lähin kaupunki oli monista blues-muusikoistaan tunnettu Clarksdale, jonka laitamille pystytetyssä kapakassa Eddie aloitti pianistin uransa.
– Silloin ei tunnettu suuria rahoja. Sain olla iloinen, jos sain yössä kokoon puolitoista taalaa. Sitäpaitsi keikkoja tässä kapakassa ei ollut kuin viikonloppuisin, sillä Mississippissä neekereillä ei ole mitään mahdollisuuksia istua kapakassa keskellä viikkoa. Työt alkavat heti aamunkoitteessa.

Mississippi ei mustalle ole todellakaan mikään herkkupaikka. Vaikka Eddietä Ku-Klux-Klan ei koskaan yrittänyt lynkata, ei hän muistele millään erikoisella lämmöllä kotivaltiotaan. Yksi syy antipatiaan on, etteivät paikkakunnan valkoiset katsoneet silloin - kuten eivät yhä edelleenkään - tarpeelliseksi antaa mustille lapsille koulutusmahdollisuuksia. Eddien kohdalla koulunkäynti supistui neljään luokkaan.

Beale Street kutsui

Vaikka Eddiellä meni aika mukavasti Clarksdalessa, toteutui ajatus siirtymisestä pohjoiseen jo 1930-luvun alussa. Tällöin hän muutti Memphisiin, joka sijaitsee vajaan 100 kilometrin päässä Clarksdalesta.

Noihin aikoihin Memphis oli melkoinen muusikoiden keskus. Silloin kaupunkia hallitsi legendaarinen Boss Crump.
–Boss Crumpista on paljon puhuttu pahaa. Ei hän kuitenkaan minun mielestäni ollut mitenkään pahempi kuin muutkaan tyypit Etelässä, Eddie esittää arvionaan.

Memphisin huvittelukeskus oli Beale Street.
–Siellä oli paikkoja vieri vieressä. Ja jokaisessa oli yleensä pianisti tai jonkinlainen bändi. Vaikka Memphisin muusikot ovatkin tehneet paljon levyjä on monta hyvää jäänyt levyttämättä. Oletko kuullut esimerkiksi koskaan pianistista nimeltä Sonny Beck? Tuskin vain, vaikka hän olikin aikoinaan Memphisin parhaita.

Eddien oma ehdoton suosikki noihin aikoihin oli Leroy Carr, tapaturmaisesti nuorena kuollut legendaarinen pianisti ja laulaja.
– Leroy kyllä osasi totisesti soittaa. Hän ei soittanut kovinkaan usein nopeita kappaleita, mutta kyllä hän svengasi hitaammissakin. Ei ole hänen jälkeensä ollut ketään niin hyvää pianistia.

Sweet home Chicago

Memphisissä Eddiellä oli välillä oma bändi, jonka kanssa hän kierteli lähiseuduilla. Monien Etelän mustien tavoin hänkin alkoi tähyillä kohti Chicagoa. Muutto sinne tapahtui sitten heti seuraavan vuosikymmenen alussa. Jos Chicago oli ollut jazzin ehdoton pääkaupunki 1920-luvulla ennen kehityksen painoasteen siirtymistä New Yorkiin, niin bluesissa tämä Chicagon valta-asema on edelleen säilynyt. Syitä on monia. Chicagossa on yhä voimakkaasti kasvava neekeriasujaimisto, josta huomattava osa on kuulunut bluesin aktiiviseen kuuntelijapiiriin. Samoin Chicagossa on monia tärkeitä levy-yhtiöitä, jotka myös vetävät taiteilijoita läpimurtolevytystä odottelemaan.

Eddien saapuessa Chicagoon siellä vaikuttivat mm. sellaiset kuuluisuudet kuin Big Bill Broonzy, Sonny Boy (John Lee) Williamson I ja Memphis Minnie. Heidän panoksensa nykyaikaisen blues-yhtyeen syntyyn on ollut merkittävä. Jollain tavalla tuntuu naurettavalta, että esimerkiksi melkoisen selväpiirteistä rhythm'n'bluesia muutaman vuosikymmenen ajan soittanut Big Bill Broonzy joutui valkosen yleisön keksimisen jälkeen palaamaan nuoruusvuosiensa maaseudun kansanbluesiin 1950-luvulla. Kaupungin blues ei näet kuulostanut tarpeeksi alkuperäiseltä.

Chicagossa Eddie ehti asua kaikkiaan 25 vuotta. Aluksi oli luonnollista, ettei vihreä oksa löytynyt hänelle kovinkaan helposti. Kaupungissa oli paljon pianisteja, ja Eddie joutui tekemään soittohommien lisäksi kaikenlaisia päivätöitä. Hän alkoi kuitenkin saada vähitellen nimeä ennen kaikkea taitavana säestäjänä. Näiden ansioidensa takia hän pääsi muutaman kerran Sonny Boy Williamsonin kanssa levytysstudioon. Ensimmäinen Sonny Boyn kanssa tehty sessio tapahtui v. 1944.

Komppaajalle ei kuitenkaan kunnia tule kaikkein ensimmäiseksi. Siksi oli luonnollista, että Eddie tähtäsi läpimurtoon nimenomaan laulajana. Tuloksia alkoi vähitellen näkyä, sillä vuonna 1947 hän aloitti omalla nimellään tekemiensä levytysten sarjan. Ensimmäisiä levyjä on julkaistu uusintapainoksina melkoisen hämärällä Negro Art –merkillä (Blues Pianorama SB 360). Tulokset ovat suhteellisen näppäriä, mutta jäävät kauaksi jälkeen samanaikaisista esimerkiksi Muddy Watersin mestariteoksista.

Läpimurto vuonna 1952

Eddien läpimurtolevy oli vuonna 1952 tehty Five Long Years. Tämä levy on edelleenkin Eddien paras aikaansaannos. Sanoiltaan se kertoo blueseissa aika tavanomaisen tarinan miehestä, joka on raatanut viisi pitkää vuotta yhden naisen hyväksi. Palkaksi tästä kuitenkin minä-muodossa kulkevassa tarinassa Eddie ajetaan ulos kotoa. Hyvä oivallus Eddieltä oli sijoittaa esimerkiksi mies tekemään työtä terästehtaaseen. Näkökulma oli siirretty teolliseen yhteiskuntaan. Nämä sanat ja erittäin hyvä, suorastaan suggestiivinen melodia tekivät tehtävänsä. Tätä levyä myytiin Eddien omien sanojen mukaan kaksi miljoonaa. Hänelle alkoi selvä nousu.

Nousun merkkinä bluesia Chicagossa hallitseva Chess-yhtiö pestasi Eddien leipiinsä. Uuden yhtiön palveluksessa syntyi muutama erittäin hyvin menestynyt levy, Twenty-Four Hours ja Third Degree, jotka tehtiin vuonna 1953.

Hyvin merkittävästi vaikutti kuitenkin Five Long Yearsin menestys Eddien keikkatilanteeseen. Nyt hänelle alkoivat kiireiset ajat kiertueilla ympäri USA:ta. Entisestä säestysmuusikosta ja Chicagon pikkukerhojen soittajasta tuli orkesterinjohtaja, jonka bändissä soitti parhaimmillaan kahdeksan miestä.

Palkkiot olivat melko mukavia, sillä kertomansa mukaan kiertueillaan Eddie kääri bändilleen illassa keskimäärin 1 000 dollaria. Dollarin ostoarvo oli silloin nykyistä huomattavasti korkeampi.

Pysyäkseen pinnalla myös blues-laulajat tarvitsevat menestyslevyjä. Eddien Chessille myöhemmin tekemät levyt eivät kuitenkaan myyneet erikoisemmin, ja Chess lakkasi levyttämästä häntä. Muutto takaisin pienemmille merkeille oli jälleen edessä. Keikkoja riitti kuitenkin edelleen, vaikkakin palkkiot alkoivat pienentyä.

Muutto yli Atlantin

Ratkaiseva muutos Eddien elämässä tapahtui vuonna 1965. Silloin näet hänet kiinnitettiin sen vuoden American Folk Blues Festival –ryhmään, joka syksyllä kierteli ympäri Eurooppaa. Eddie tuli ja ihastui maanosaamme. Siitä lähtien hän onkin vaikuttanut rapakon tällä puolen, lukuun ottamatta syksyä -67, jonka hän vietti kotimaassaan.

Euroopassa Eddie on viihtynyt hyvin. Täällä hän on esiintynyt useimmissa Länsi-Euroopan maissa sekä Puolassa. USA:ssa runsaat toistasataa levypuolta tuottanut levytysura on myös jatkunut vanhan mantereen puolella. Täällä hän on tehnyt kolme lp:tä, joista kaksi Fleetwood Macin porukan kanssa.
– Peter Green on hyvä muusikko. Hänellä ja basisti John McViellä on mainio blues-taju. Samaa ei voi valitettavasti sanoa rumpali Mick Fleetwoodista, joka on kuulemistani rumpaleista vihonviimeisiä, kertoilee Eddie, joka sentään on ehtinyt soittaa melkoisen muusikkojoukon kanssa. Suomessa Eddie on kuin kala vedessä. Hänen Safari Clubin ulkopuolella tapahtuneet esiintymisensä ovat onnistuneet mainiosti. Yleisö on pitänyt hänestä. Se ei ole mikään ihme, sillä ihmisenä Eddie on varmasti kaikkein parhaita. Juttua riittää hänellä loputtomiin. Esimerkiksi blues-historioitsijalle Eddie on oikea kultakaivos varsinkin Chicagon vuosiensa osalta, sillä hän on liikkunut valtavan joukon kanssa tuon kaupungin muusikkoja. Eddien tarinoita saatte varmasti kuulla vielä useasti. Hän näet aikoo pysytellä lähiaikoina tiiviisti Suomen tuntumassa.

Eddie levyllä

Chicagossa Eddie levytti 1940-1950-luvuilla omalla nimellään hieman yli 70 levypuolta. Niistä on saatavana tällä hetkellä ainoastaan muutama. Uudestaan v. 1958 levytetty Five Long Years on mukana antologiassa Chicago Blues – The Early 50's (Blues Classics 8). Joitakin Chessille tehtyjä kappaleita on mukana kokoelmalla Blues Vol. 5 (CRL 4512). Sitävastoin kolme Euroopassa levytettyä lp:tä ovat edelleen helposti saatavissa: Five Long Years (mukana tällä levyllä Buddy Guy, Jimmy Lee Robinson ja Fred Below) (Fontana 883905 TY tai Fontana FJL 905), Eddie Boyd with Peter Green (Decca LK 4872), 7936 South Rhodes (Blue Horizon 7-63-302) (Tämä levy on saatavissa jopa suomalaisista levykaupoista.)

IN MEMORIAM: EDDIE BOYD 1914-94
Teksti: Aimo Ollikainen
(julkaistu BN-numerossa 4/1994)

Bluesmies Eddie Boyd kuoli 13. heinäkuuta Meilahden sairaalassa Helsingissä; nukkui pois lienee sopiva ilmaus. Eddie siunattiin 28. heinäkuuta Helsingin pitäjän kirkon kappelissa ja haudattiin tuon kirkon hautuumaalle Leila Boydin isän viereen sukuhautaan. Hautaustilaisuus oli yksinkertainen ja vaikuttava.

Eddie oli syntynyt Mississippin Clarksdalessa 25. marraskuuta 1914. Eddien isä William Boyd oli kitaristi. Memphis Slim on Eddien velipuoli ja Muddy Waters koulukaveri. Elämä maalla etelässä isoisän hoivissa oli kovaa, varsinkin mustille, tuohon aikaan. Eddie opetteli soittamaan ensin kitaraa ja sitten pääinstrumenttiaan pianoa, vaikuttajinaan Roosevelt Sykes ja Leroy Carr. 1930-luvun puolivälissä Eddie muutti vakituisesti Memphisiin esiintyen siellä ja sen ympäristössä yksin sekä The Dixie Rhythm Boys -yhtyeen, Johnny Shinesin ja Muddy Watersin kanssa.

Vuonna 1941 Eddie monien tapaan muutti Chicagoon. Siellä hän soitteli aluksi kitaristi Johnny Shinesin kanssa. Pian Eddie kimppaantui John Lee "Sonny Boy" Williamsonin kanssa ja soittokumppanuus säilyi melkein Sonny Boyn kuolemaan asti. Vuonna 1945 Eddie debytoi levysoittajana Sonny Boyn kappaleella Elevator Woman (Bluebird). Eddien oma levytysura alkoi laulajana vuonna 1947 Victor-levymerkillä, ensijulkaisuna I Had To Let Her Go nimellä Little Eddie Boyd with J.T. Brown's Boogie Band. Kaikkiaan Victorille Eddie levytti 18 kappaletta, joista neljää vuodelta 1947 ei julkaistu. Tämän ja muun kärhämän seurauksena Eddie lähti Victorilta. Seurasi singlet Regal- ja Herald-levymerkeille.

Näihin aikoihin (1951) muusikon homma ei oikein elättänyt ja Eddie työskenteli terästehtaassa. Omin kustannuksin tehdyn levytyksen jälkeen Eddie sai vihdoin aikaiseksi täysosuman (levytys 19.6.1952): Five Long Years (JOB 1007). Levy julkaistiin nimellä Eddie Boyd Sings & Plays ja siitä tuli R&B-listan ykkönen (#1 seitsemän viikkoa, 4.10.1952 lähtien). Tuo alkuperäinen Five Long Years on FBS:n julkaisemalla, nyt tosi harvinaisella Brotherhood-LP:llä (FBS 101) (BN 3/75). Eddiehän on levyttänyt vuosien saatossa tämän kuten muutkin helmensä useampaankin kertaan. Al Benson möi Eddien kanssa tekemänsä sopimuksen Chessille.

Eddien seuraava hitti 24 Hours (R&B #3, 21.3.1953) levytettiin jo ensimmäisessä Chess-äänityksessä. Samana vuonna Eddie sai kolmannen ja viimeisen suuren hittinsä Third Degree (R&B #3, 4.7.1953). Näiden hittien ansiosta Eddie pääsi tuottaville konserttikiertueille. Eddie ei aina ollut hyvissä väleissä Leonard Chessin kanssa ja ura alkoi hiipua, lisäksi vuonna 1957 Eddie joutui vakavaan liikenneonnettomuuteen. Viimeiset äänitteensä Chessille Eddie teki vuonna 1959.

Chessin jälkeen 50-luvun lopulla Eddie levytti sellaisille levymerkeille kuin Oriole ja JOB, ja 60-luvun alussa Cadillac Babyn Bea & Baby -yhtiölle. Muita levymerkkejä, joille Eddie teki, useimmiten yhden levyn, olivat Mojo, Art-Tone, Push ja Palos. Näitä äänitteitä on mukana tuolla Brotherhood-levyllä (Jeffersonin LP; Vacation From The Blues, #601, on sama kuin Brotherhood).

Eddien elämään tuli suuri muutos, kun saksalaiset promoottorit Lippman & Rau pestasivat hänet American Folk Blues Festival (AFBF) -kiertueelle Eurooppaan vuonna 1965. Ja sille reissulle Eddie tavallaan jäikin, päätyen lopulta Helsinkiin Helsinginkadulle, naimisiin ihastuttavan Leilan kanssa. Leilan omien sanojen mukaan Eddie kompastui häneen jo kynnyksellä. Leila oli töissä siinä ohjelmatoimistossa, joka alkujaan toi Eddie Boydin kapakkapianistiksi Safari-klubille maaliskuussa 1970 (BN #10). Leila ja Eddie muuttivat yhteen seuraavana vuonna ja heidät vihittiin vuonna 1977. Alkuaikoina Eddiellä oli keikkoja ylioppilaspaikoissa. Runsas sairastelu vähensi toimintamahdollisuuksia. Eddie oli sydänleikkauksessa vuonna 1980. Leikkauksesta hän toipui hyvin, mutta viimeisiin 14 vuoteen sisältyi monia sairauksia ja sairaalakäyntejä.

Eddien levytysura jatkui Euroopass, tuon AFBF-kiertueen kokoonpanolla levytettiin (1965) levy Fontanalle. Tuo LP on ollut myös "uusintajulkaisuna" saatavana: Five Long Years (L+R 42.005), BN 6/82. Hollannissa on aikoinaan ilmestynyt siellä äänitetty (1967) levy Philips LP 6555.033. Muutama päivä Philips-session jälkeen tarjoutui Eddielle tilaisuus levyttää brittiläisten muusikoiden, pääasiassa John Mayallin senaikaisen miehistön säestämänä. Noista kolmesta Lontoossa äänitetystä tilaisuudesta (14, 17 & 21.3.1967) julkaistiin Deccalla (LP 4872). Tämä samainen levy julkaistiin uudelleen: Eddie Boyd and his Blues Band featuring Peter Green (Crosscut CCR 1002), BN 1/83. Nyt tämä Decca on julkaistu CD-muodossa. Samoin vuonna 1968 aikoinaan Blue Horizonille levytetty LP 7936 South Rhodes (BH LP 7-63202) on julkaistu CD:nä. Soittokavereina ovat Peter Green, John McVie ja Mick Fleetwood. Lausannessa Eddie levytti (1967) kahden LP:n verran materiaalia, mukana myös uusintoja vanhoista helmistä: Storyville LP 268 ja Bluebeat LP 77331.


Eddien diskografiaan pitänee palata myöhemmin, nyt listaan tähän myöhempien aikojen saavutuksia - levyjä, joita ei ole julkaistu uudelleen eikä niitä ole saatavana:

Praise To Helsinki
Love LP 25 (1970)
Äänitetty Helsingissä, säestäjinä Willy Donnie ja Eddie Hunton.

Legacy Of The Blues, Vol. 10
Sonet LP 679 (1975)
Ruotsalaisten muusikoiden kanssa.

My Lady
Lobo LP 002 (1978, BN 6/78)
Äänitetty Sveitsissä, triolla George Steinmann, Michel Poffet, David Elias.

Soulful
Magic Angel LP BA2 (1979)
Eddie Boyd with Ulli's Blues Band
Saksassa äänitetty, paikallisen yhtyeen kanssa.


Eddie Boydin vanhoihin ja tuoreempiinkin levytyksiin voi tutustua ainakin näillä myynnissä (v. 1994) olevilla tuotteilla:

LP:t

Rattin' And Runnin' Around
Crown Prince IG-400 (BN 4/81)
Victor- ja Chess-äänityksiä vuosilta 1947-56.

Lover's Playground
Stockholm RJ-204 (BN 2/85)
Levytetty Suomessa, säestäjinä Pekka Pohjola, Tomi Parkkonen ja Pedro Hietanen

CD:t

7936 South Rhodes - Eddie Boyd With Peter Green's Fleetwood Mac
BGOCD 195

Eddie Boyd And His Blues Band Featuring Peter Green
Deram 4872

Third Degree - Charly Blues Masterworks, Vol. 42
Charly CDBM 42
Chess-äänityksiä vuosilta 1951-59. Tällä CD:llä on kaikki plus neljä muuta kappaletta kuin levyllä Blues Roots, Vol. 20 (Chess 6.24810, BN 5/82).

Eddie Boyd, väkevä laulaja, eleetön pianisti -
useiden muistettavien, hyvin tehtyjen laulujen,
bluesin historian klassikoiden säveltäjä on poissa,
paaden alla Pyhän Laurin kirkkomaalla.

Olen matkalla isäni kotiin, missä on rauha, vain rauha.


      
Eddie Boydin hautapaikka ja kuolinilmoitus (klikkaa kuvia suuremmaksi)

EDDIE EUROOPASSA
Teksti: Antero Perttunen
(julkaistu BN-numerossa 1/1972)

Eddie Boyd kierteli marras-joulukuussa 1971 Eurooppaa yhtyeensä Finn Friends kanssa. Tässä kokoonpanossa soitti kitaraa Pekka Järvinen, bassoa Tapio Seger ja rumpuja Ronnie Österberg. Matka tehtiin Eddien autolla, joka kesti hyvin koitokset, vaikka tilan ahtautta varmasti ilmenikin.

Konsertit olivat menneet hyvin, niistä oli jopa kirjoitettu - ainakin Saksassa pidetyistä - että ne olivat parhaat blueskonsertit, mitä siellä oli koskaan ollut! Yleisö on äijän mukaan ihan samanlaista kuin täälläkin, tosin jengi oli bändin kyvyistä suunnattomasti yllättynyt. Kyllähän täältä piisaa! Järjestäjät on ilmeisesti ihmisiä - ainakin niille sattuu mokia, sillä jostakin esiintymispaikasta puuttui kokonaan laulukamat. Konsertti pidettiin siitäkin huolimatta! Ranskalaisetkin kuulemma lauloi mukana sen kun ehti, vaikkei ne yleensä suostu osaamaan englantia.

Bändi sai osakseen kokolailla suosiota (eikä syyttä), niin että mahdollinen alkuhermoilukin meni pian ohi. Kivaa oli kuulla, että kun äijä kutsuttiin vieraisille, ei bändiäkään unohdettu, ja itse asiassa jätkät jäi maistelemaan ja rupattelemaan vielä kauan sen jälkeen kun äijä oli painunut takas hotelliin ja pehkuihin, ja vaikka lähtö seuraavaan kaupunkiin oli aikaisin seuraavana aamuyna. No se siitä.

Tämän jutun mahdollisesti ilmestyessä Eddie on taas muualla Euroopassa - tällä kertaa ilman suomalaista yhtyettä, sillä Tee opiskelee ja Albert Peellä on jotain muuta tärkeätä tekemistä. Täällä ne soittaa kuitenkin yhdessä tilaisuuksien tullessa, ehkä joskus tulevaisuudessa muuallakin. Eddie vakuutteli tulevansa takas tänne ainakin käymään, saas nähdä koska.

EDDIE BOYD & WILLIE MABON - PIANISTIEN OTTELU
Teksti: Juhani Aalto
(julkaistu BN-numerossa 2/1973)

On vaikea sanoa, tuliko salin ääriään täyttänyt yleisö Vanhalle ylioppilastalolle Willie Mabonin vaiko Eddie Boydin nimen vetämänä. Tosin kymmenkunta henkilöä poistui salista Eddien esityksen päätyttyä ja huomattuaan, että toinenkin illan esiintyjä oli pianisti-laulaja. Näistä kymmenestäkin on vaikea sanoa, poistuivatko he havainnoistaan pettyneinä vaiko vain sen takia, että TV:ssä oli alkamassa jääkiekon MM-ottelu. Oli miten oli, väkeä oli tuvan täydeltä jopa niin, että kaikille ei riittänyt istumapaikkoja.

Huomion arvoista on, että tilaisuus alkoi täsmälleen ilmoitettuna ajankohtana eli klo 19.00, jolloin lavalle marssi suomalaistrio Järvinen-Seger-Österberg, joka toimi myös illan säestysyhtyeenä. Pojat panivat parit bluesit Järvisen kitaroinnin ollessa aivan jäässä (noin niinkuin kuvannollisesti vain), minkä jälkeen lavalle pomppasi hymypoika Eddie Boyd.

Näyttää tosiaan siltä, että Eddie on saavuttanut tyytyväisen eläkemiehen olotilan. Hän ei ole pystynyt uudistumaan lainkaan. Soitossakin ote on herpaantunut, mistä kieli liiallinen ja heikko pedaalin käyttö, joka puurotti soittoa. (Sorry to say that, Eddie. Kuitenkin henkilökohtaisesti uskon, että kyllä vanhakin vielä näyttää, kunhan vain viitsisit.)

Täydellisenä kontrastina Eddielle tuli sitten Willie Mabon. Vertailupohjaa on sikälikin, että hän ja Boyd ovat suunnilleen samaa ikäluokkaa. Mabon osoittautui ulkonaisestikin hyvin säilyneeksi salskeaksi, pitkäksi herrasmieheksi. Hänen niin laulunsa kuin soittonsa oli hyvin kiinteää. Vankan ja kiinteän otteen kuvaa täydensi se, että hänen juttunsa lähtivät usein yksinkertaiselta pohjalta. Tyylillisesti minulle ainakin tuli lähinnä mieleen joku Ray Charles. Jos voidaan sanoa, että Champion Jackilla on rautainen vasen käsi, niin Williellä sitä ovat molemmat kädet.

Laulajanakin Mabon vei pitemmän korren Boydista, sillä jopa hänen mikkitekniikkansa oli parempi (Eddien oli huolimatonta). Yleisönsä Willie otti varsinaisesti taitavalla imitaatioesityksellään, jossa kuultiin mm. Satchmoa. Vaikka säestäjät ja Willie ehtivät harjoitella ainoastaan niukasti päivällä ennen konserttia, meni kaikki aivan nappiin viimeksi mainitun ilmoittaessa breakeistä ja sooloista käsimerkillä. Omaa väriä Mabonille antoi hänen huuliharpun ja pianon yhteissoittonsa, minkä teki mahdolliseksi Dylan-tyyppinen teline.

Konsertin hyväksi lopuksi kuultiin ylimääräinen numero, jossa Eddie oli pianistina ja Willie huuliharpistina.

EDDIE BOYDIN JUHLAKONSERTTI (EDDIE BOYD 60 VUOTTA)
Teksti: Juhani Aalto
(julkaistu BN-numerossa 6/1974)

Heti alkuun tuhannet kiitokset kaikille niille yhteisöille ja henkilöille, jotka muistivat Eddie Boydia hänen 60-vuotispäivänään. Muun muassa onnittelukortteja tuli runsaasti, ja Eddie oli todella liikuttunut niistä - joten välittyköön tässä vielä kerran Eddien lämpimät kiitokset kaikille onnittelijoille.

Mutta mennäänpä itse asiaan eli Tavastia-klubilla 28.11. vietettyyn syntymäpäiväjuhlaan. Lippupalvelusta tulleet ennakkotiedot jo kertoivat, mitä oli odotettavissa: valtava yleisöryntäys, josta valitettavasti suuri osa joutui jäämään pettyneenä ovien ulkopuolelle lippujen loputtua heti alkuunsa. Ja talo oli tupaten täynnä, niin että osa yleisöstä joutui seisomaan vanhan tavan mukaan koko illan.

Runsaan puolen tunnin kuluttua ovien avaamisesta kapusi sitten itse syntymäpäiväsankari lavalle flyygelin ääreen, ja säestäjiksi asettuivat Pekka Pohjola bassokitaroineen sekä Tommi Parkkonen, rummut. Aluksi kuultiin vähän boogie-woogieta, josta paljastui hieman Eddien jäykkyyttä. Se häipyi kuitenkin pois nopeasti ja sen jälkeen kuultiinkin sellaista Eddie Boydia, jota minä ainakaan en ole aikoihin kuullut.

Jos olen joskus väittänyt Eddien soittoa väsähtäneeksi, niin nyt kuullun perusteella olen valmis pyörtämään pyhät sanani. Enkä tee sitä kohteliaisuudesta syntymäpäiväsankaria kohtaan, vaan tällä kertaa miehen musisointi oli todella terävää ja tarkkaa, mutta ennen kaikkea siinä oli mukana sydän ja sielu. Eddien vahvaa tunnelmaa kuvastaa sekin, että mies pomppasi flyygelin äärestä hetkeksi yleisön eteen ja kysyi: "Olettekos ennen nähneet näin mainiota (mellow) kuusikymmenvuotiasta?" No eipä juuri olla.

Vaikutti tosiaan vähän siltä, että Eddie oli jo etukäteen päättänyt näyttää "että kyllä vielä vanhakin jaksaa". Näyttö, jos se siksi oli tarkoitettu, oli joka tapauksessa vakuuttava. Toisaalta tehtävässään nappiin osuneet säestäjät olivat omiaan kannustamaan mainioon menoon. Varsinkin Pohjolan bassotyöskentely oli maukasta kuunneltavaa, ja vaihteeksi näin bluesin piirissä.

Eddien ohjelmiston runko rakentui vanhojen tuttujen kappaleiden varaan, mm. Praise To Helsinki, ja kuvaan kuului tietysti ikivanha yleisön mukaantempaaja Shake, Rattle And Roll. Mutta kuultiinpa myös uudempaa materiaalia miehen uudelta Sonetilla julkaistavalta albumilta, joka lienee jo kaupoissa tämän lehden ilmestyessä.

Eddien säestäjineen poistuttua tauolle ilmestyi lavalle akustisine kitaroineen Stefan Grossman, illan erikoisvieras. Kovin oli samanlaista hänen ohjelmistonsa kuin edellisillä visiiteillä aina juttuja myöten, sanoivat miestä useampaan kertaan kuunnelleet. Minä sen sijaan jaksaisin kyltymättä kuunnella Stefanin kitaransoittoa ihaillen hänen tekniikkaansa. On suorastaan hävytöntä, että joku pystyy näppäilemään luuttuaan niin vaivattoman näköisesti kuin Grossman sen tekee - ja silti soitto on tarkkuudessaan lähes täydellistä.

Grossmanin esiintymisen yhteydessä pisti silmään tai oikeastaan korvaan eräs piirre Tavastian yleisössä, jota olen jo pitemmän aikaa ihmetellyt konserteissa siellä: miksi yleisö pulisee jatkuvasti esitysten aikana? Nytkin Grossman sai pyytää yleisöä hiljenemään, jotta hän pystyi virittämään kitaransa. Luulisi, että kun on senkin verran lipustaan maksanut kuin kyseisenä iltana, niin haluaisi edes vähän kuunnella ja keskittyä siihen, mitä lavalla tapahtuu. Ja onhan tuollainen jatkuva hölinä epäkohteliasta itse esiintyjää kohtaan. Eikä keskustelun sorina lakannut edes Eddien esiintyessä, vaan oli viemässä tunnelmaa varsinkin hitaissa ja vähän hiljaisemmissa kappaleissa.

Grossmanin esiintymisen jälkeen alkoivatkin sitten varsinaiset syntymäpäiväjuhlat. Ensin tietysti laulettiin kaikki yhdessä Stefanin johdolla "Happy birthday to you" ja sitten oli vuorossa onnittelusähkeiden lukeminen sekä lahjojen luovuttaminen Eddielle.

Lahjoista selviydyttyään syntymäpäiväsankari istuutui jälleen flyygelin ääreen ja sai seurakseen paitsi jo alussa mainitut säestäjänsä myös Stefan Grossmanin, joka täytti uljaasti ennakkolupauksensa ja tarttui ”helvetinkoneeksi” nimittämäänsä sähkökitaraan. Seurasi melko vapaamuotoista bluesjammailua.

Vaikka sähkökitara vaatii aivan erilaista soittotyyliä kuin akustinen, niin Grossman näytti hallitsevan tämänkin taidon lähes yhtä varmasti kuin varsinaisen leipälajinsa. Hänen soittonsa oli erittäin harkittua ja "harvapuheista", eikä hän sortunut mihinkään turhiin lirutuksiin, vaikkakin hänen tekniikkansa olisi varmasti antanut siihen mahdollisuuden.

Itse syntymäpäiväsankari oli jälleen touhussa mukana koko sydämestään niin, että olisi soittanut vaikka aamuun asti - mutta koska kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin loppuivat nämäkin syntymäpäiväjuhlat ajallaan. Mutta olipa pirskeet! Ja vielä kerran: ONNEKSI OLKOON, EDDIE!

EDDIE BOYD KUOPION ATLAKSESSA 17.2.1980
Teksti: Timo Pöyhönen
(julkaistu BN-numerossa 2/1980)

Vaikka Eddie Boyd on asunut Suomessa jo 10 vuotta, hän esiintyy maassamme suhteellisen vähän. Tekemisen puutteesta sain hyvän käsityksen, kun tiedustelin puhelimessa hänelle parhaiten sopivaa ajankohtaa helmikuussa. Eddie jätti päivänmäärän valitsemisen minun tehtäväkseni. Ja sunnuntai 17. päivä tuntui parhaalta ratkaisulta Boydin Kuopion keikkaa ajatellen.

Erinäisistä syistä esiintymissopimus saatiin kuntoon vajaa kaksi viikkoa ennen tapahtumaa, joten konsertin mainostamiseen ei jäänyt liiemmälti aikaa. Siitäkin huolimatta liput myytiin loppuun jo päivää aikaisemmin ja Savon Sanomissa konserttipäivänä julkaistu puolen sivun artikkeli ”Eddie Boyd on bluesin sisumies” oli tässä mielessä tarpeeton, sillä ihmisiä ei olisi mahtunut yhtään enempää. Erityisesti minua suretti se, että Atlaksen Sali on varsin pieni, paikkoja noin 130. Lisäpöytiä ja –tuoleja saimme järjestettyä kuitenkin sen verran, että paikkaluku nousi kahteensataan. Arviointini mukaan tulijoita olisi ollut puolet enemmän.

Eddie saapui Kuopioon hyvissä ajoin ennen konserttia. Kävimme Tengvallin Pekan kanssa hakemassa hänet Rissalan lentokentältä. Olemukseltaan Eddie on hyvin nuorekas, on vaikea uskoa, että mies täyttää tänä vuonna jo 66. Hän osoittautui myös varsin puheliaaksi. Automatkan aikana saimme kuulla tarinaa 50-luvun Chicagosta, Euroopan ja USA:n olojen vertailua – mielipiteitä muista bluesmuusikoista ja levytuottajista. Kuten arvata saattaa, osansa sai myös Leonard Chess. Eddien kertomuksista lienee turhaa antaa tarkkaa selostusta, sillä ne noudattelevat tarkkaan Living Blues –lehdessä julkaistua haastattelua (no:t 35-37). Minulle oli uutta ainoastaan se, että Rice Miller olisi ennen Sonny Boy Williamson –taiteilijanimen käyttöönottoa esiintynyt nimellä Little Boy Blue. Edelleen kannattaa mainita, ettei Eddie erityisemmin arvostanut tuota alkoholiin taipuvaista harpistia. "Alcohol destroyed his brains!"

Järjestelyt Atlaksessa sujuivat kitkattomasti; Eddie tarkasti pianon sekä mikrofonit ja oli laitteisiin tyytyväinen. Sitten pidettiin pieni kahvitauko ja Eddie meni lepäämään muutamaksi tunniksi hotellihuoneeseen.

Konsertin oli määrä alkaa klo 20.00, mutta jo 1 1/2 tuntia aikaisemmin alkoi sali täyttyä. Ruuhkaa muodostui sekä naulakoille että salin ovelle. Eddie ilmestyi ravintolakerrokseen muutamaa minuuttia vaille kahdeksan tyylikkääseen siniseen pukuun sonnustautuneena. Kuulutuksen jälkeen hän asteli lavalle valtaisten suosionosoitusten saattelemana. Muutama kumarrus yleisölle ja nopea boogie-numero lähti rullaamaan. Kuten tavallista, yleisö ei päässyt heti mukaan, mutta yllättävän nopeasti se kuitenkin lämpeni. Jos Eddie oli ulkoiselta olemukseltaan nuorekas, on hän myös muusikkona loistokunnossa. Vaikka mies esiintyi ilman yhtyettä, mielenkiinto ei päässyt herpaantumaan koko konsertin aikana. Mielestäni hän ei ole vanhentunut yhtään sitten 50-luvun.

Eddien ohjelmisto koostui osaksi hänen "My Lady" -lp:nsä kappaleista, osaksi taas hänen omista klassikoistaan kuten "Five Long Years" ja "24 Hours" sekä muiden bluesmiesten tunnetuiksi tekemistä sävelmistä, joista mainittakoon "That Ain't Right", "Shake, Rattle & Roll" ja "Night Time Is The Right Time". Kahden viimeksi mainitun kappaleen aikana Eddie sai myös savolaisyleisön laulamaan mukana. Hitaissa sävelmissä hän oli ilmeikkäimmillään; hänen voimakas laulunsa pääsi niissä oikeuksiinsa, Hyvän musiikillisen annin ja sympaattisen olemuksensa ansiosta Eddie sai yleisön varauksettoman suosion. Ihmisille ei riittänyt kaksi kertaa 45 minuuttia, vaan Boyd sai soittaa reilut kaksi tuntia, minkä hän varmasti mielellään teki. Lavalta mies poistui innokkaiden kättentaputusten kera sekä "More, more"- ja "Come back, Eddie" -huutojen säestämänä. Myös bluesia huonommin tuntevat pitivät Eddiestä; hän sai tällä keikalla paljon uusia ystäviä. Suosiota korostaa vielä sekin, että Eddien mukanaan tuomat "My Lady" -lp:t myytiin kuin kuumille kiville. Vielä konsertin jälkeenkin ihmiset ovat kyselleet minulta kyseistä levyä!

Jos yleisö oli tyytyväinen, oli sitä myös Eddie Boyd. Lähettämässään kiitoskirjeessä hän kiittää kaikkia konsertissa mukana olleita ja ilmoittaa olevansa halukas tulemaan uudelleen konsertoimaan Kuopioon. Ja jos asia on allekirjoittaneesta riippuvainen, näin tulee varmasti tapahtumaan.

EDDIE BOYD BOTTALLA 20.8.84
Teksti: Pertti Tuominen
(julkaistu BN-numerossa 5/1984)

Oy Botta Ab ja SAMY ry järjestivät yhteistyössä blueskonsertin Bottalla. Pääesiintyjänä oli Eddie Boyd. SAMY ry osallistui järjestelyihin mm. lähettämällä Helsingin seudun jäsenilleen tiedotteen asiasta. Postia sai yli 400 jäsentä. Jäsenkirjeen vaikutusta konsertin yleisömäärään on vaikea arvioida, mutta innokkaita kuulijoita oli saapunut paikalle kiitettävästi. Selittelyjen ja pienen odotuksen jälkeen, päästettiin yhdistyksemme delegaatio maksutta sisään juhlapaikalle.

Säestäjikseen Eddie oli halunnut jostain syystä suomalaisen jazz-musiikin huippuja. Asia vaikutti ennakkoon hieman epäilyttävältä. Illan mittaan osoittautuivatkin ennakkoluulot tosiksi kuten usein käy. Säestäjäjoukkiossa soittivat Tolonen (gtr), Lahti (ten.sax), Sarmanto (pystybasso) ja Parkkonen (dms). Kovia nimiä kaikki tyynni.

Ennen Eddietä kapusi lavalle reippaan näköinen nuorimies. Hän esitti yksin aloitukseksi pianolla kappaleen, joka meistä bluesharrastajista kuulosti epäilyttävästi jazzilta tai muulta renkutukselta. Toiseen kappaleeseen kipusi lavalle vielä kaksi naisihmistä, jotka lauloivat King/Queen Of The Road, Hallelujah I Love Her/Him So, Sunny Side Of The Street ym. Välillä nuorimies siirtyi katsomon puolelle, ja toinen tyttö kilkutteli pianoa. Mukana oli myös ns. klassista bluesia, joten blueskonsertissa oltiin. Esiintyjien nimistä emme saaneet mitään tietoa, mutta emmepä sitä kovasti kaivanneetkaan. Esiintyjät eivät olleet huonoja, mutta koska odotimme bluesia, ei tunnelma oikein noussut. Lämmittelijöiden aikana saimme kuitenkin esimakua, mitä olisi tulossa. Jukka Tolonen kävi lainaamassa pöydästämme yhden tuolin. O. Asikainen käytti tilaisuutta välittömästi hyväkseen ja suoritti Toloselle pikahaastattelun kysymällä: "Vieläkö Rambling irtoaisi". Minä kun en paremmasta musiikista (jos mistään) mitään ymmärrä, jäi kysymys ja vastaus minulle mystiikaksi.

Pitkän ja hartaan odotuksen jälkeen nousi lavalle Eddie Boyd ja suomalaiset jazz-virtuoosit. Aloituskappale oli reipas boogie-blues, jonka aikana Pentti Lahti soitti ihan hyvän saksofonisoolon. Aloitus oli lupaava. Toisena tuli hidas blues, joka kuulosti ihan Eddie Boydilta. Nyt tuli mieleen, että orkesterin yhteisharjoitus on tainnut jäädä melko vähiin. Eddie tarjosi sooloa Lahdelle, mutta Tolosen poika rimputteli jotain. Komppi tuntui kovin laahaavalta. Näin jatkui koko ekan setin ajan, vuorotellen nopea ja hidas. Pääsolistin iän karttuminen näkyi ehkä selvimmin siitä, että instrumentaaleja oli paljon. Boydin ääni ei ehkä kestä enää jatkuvaa laulamista. Ne mitkä hän lauloi menivät hyvin, ääni kesti ja tuntui vahvalta. Komppiryhmä onnistui selvästi paremmin nopeissa kuin hitaissa, jotka laahasivat pahasti.

Eddie osoitti taas selvästi, ettei hän kitaristeja paljon arvosta. Niinpä Tolonen saikin useasti neuvoja.

Harjoituksen puute näkyi myös siitä, että Lahti monessa kappaleessa odotteli mukaan pääsyä, muttei meinannut millään onnistua. Mukaan päästyään hän töräytteli kyllä mukavasti. Tolosen soolot olivat varmaan hyviä, mutteivät ne oikein bluesiin sopineet. Yleisö kyllä yritti aplodeerata aina kun aihetta vähänkin löytyi.

Toinen setti sujuikin yhteissoiton osalta paremmin, olihan yhteisharjoittelu kovasti lisääntynyt. Setin aloitti tuttu Cannonball, muuten meni hyvin, mutta rummut eivät tahtoneet millään istua. Myös yhtyeen tunnelma oli ilmeisesti noussut, sillä Sarmantokin sooloili oikein kunnolla. Enpä ole tainnut ennen kuulla pystybassolla soitettuja sooloja bluesissa. En tarkoita nyt mitään Willie Dixonin muutaman tahdin juoksutuksia vaan kunnon jumputusta.

Kaiken kaikkiaan ei taida jazz-miehiltä irrota kunnon blues, oli nimi mikä tahansa. Sitäköhän Eddiekin halusi todistaa bändivalinnallaan.

EDDIE BOYD ILOKIVESSÄ (huhtikuussa 1989; haastattelu/konserttiarvio)
Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 3/1989)

Tämän vuoden marraskuun 25. päivänä laulaja/pianisti Edward Riley eli Eddie Boyd täyttää 75 vuotta. Kun hän on asustellut Suomessa jo aivan 70-luvun alusta lähtien esiintyen runsaasti varsinkin pääkaupunkiseudulla, häneen on vuosien mittaan totuttu ja ruvettu pitämään hänen täkäläisyyttään jollakin tavalla luonnollisena asiana. Todellisuudessahan Suomessa majaileva maailmankuulu bluesartisti on mitä erikoisin kummajainen, jonka harvinaislaatuiselle olemukselle musiikinharrastajain erityispiirteet eivät omituisuudessaan likikään vedä vertoja.

Ajatelkaapa esimerkiksi sellaisia seikkoja, että ainakin Sheldon Harrisin kirjan 'Blues Who's Who' mukaan Eddie on Memphis Slimin velipuoli ja Muddy Watersin ensimmäinen serkku. Tai sitten sitä, että Eddie sai 40-luvulla kunnian säestää halvaantumisen vuoksi soittamaan kykenemätöntä Big Maceo'ta. Ja tuskinpa tänne lähiaikoina asettuu asumaan toinen sellainen bluesmuusikko, jonka teokset "Five Long Years", "Third Degree" ja "24 Hours" ovat tämän alan artistien kansainvälistä vakiomateriaalia.

Eddien terveys on jo muutaman vuoden ajan ollut horjuva. Tiettävästi hänellä on ollut ongelmia sydämentoiminnan suhteen, minkä lisäksi hänen toinen silmänsä leikattiin äskettäin kaihin vuoksi. Jyväskylässä ollessaan hän kuuli aika heikosti siksi, että hänen molemmat korvansa oli jouduttu puhkaisemaan ilmeisesti jonkun tulehduksen takia. Kaiken kaikkiaan Eddie on aivan viime aikoina vanhentunut siinä määrin, että hänellä tuskin on kovin lukuisia esiintymisiä edessään. Siten suosittelen hänen taiteensa ystäviä menemään hänen konsertteihinsa mahdollisimman runsain määrin esimerkiksi kunnianosoituksena merkittävälle bluesmiehelle.

Ennen tämän huhtikuun lopun keikan musiikkiosuutta minulle tarjoutui tilaisuus haastatella Eddietä reilun puolen tunnin ajan. Vanha mestari siis kuuli heikonpuoleisesti ja oli jo jonkin verran maistissakin, mutta Antero Perttusen ystävällisellä avustuksella hän sai kysymyksistäni selvää ja vastaili niihin kohteliaasti mutta ilman erityistä innostumista. Luultavasti hän on tähän mennessä saanut aivan kyllikseen erilaisten enimmäkseen valkoisten kirjoittelijoiden uteluista. Esitän seuraavana jonkinlaisen tiivistelmän tuon juttutuokion sisällöstä:

a) Eddien elämän ulkoiset puitteet. Vaikka hän on elänyt Suomessa jo lähes 20 vuotta, hän ei osaa täkäläistä kieltä ollenkaan. Niinpä hänen kanssakäymisensä ns. normaalien ihmisten kanssa lienee varsin vähäistä. Helsinginkadullahan hän asuu ja taitaa elellä etupäässä tekijänoikeuspalkkioittensa ja suomalaisen vaimonsa Leilan varassa. Levyjä hän on tehnyt viime vuosina niukasti, sillä hänen kaksi viimeistä lp:eetään ovat saksalaisten kanssa soitettu 'Soulful' vuodelta -79 ja ruotsalaisten julkaisema vuoden -83 tuote 'Lovers Playground', jolla häntä säestävät suomalaiset Pedro Hietanen, Tomi Parkkonen ja Pekka Pohjola. Noin sadan kilometrin päässä Chicagosta omistamansa farmin hän möi jo 70-luvun puolivälissä Willie Dixonille, joka hänkin on luovuttanut sen edelleen.

b) Musiikillisia näkemyksiä. Eddien tärkeimmät oppi-isät ovat hänen oman käsityksensä mukaan Leroy Carr, Roosevelt Sykes ja lähinnä 30-luvulla Memphisissä vaikuttanut "Destruction", joka ei ilmeisesti koskaan päässyt levyttämään. Myös Big Maceo'ta hän pitää suuressa arvossa, mutta Otis Spann ei Eddien mielestä nimenomaan rajoittuneisuutensa vuoksi ollut likikään Maceon tasoinen pianisti. Muiden instrumenttien soittajista hän kehui kitaristi Hubert Sumlinia, jonka panos on keskeinen monissa Wolfin äänitteissä. Huuliharpusta Eddie ei pidä juuri lainkaan ja kai sen vuoksi hän nimesi harpistisuosikeikseen Stevie Wonderin ja Toots Thielemanin! Kun kysyin Eddien mielipidettä valkoisista bluesin soittajista, hän totesi heidän kyllä olevan hyviä taustamuusikoita ja etenkin kitaristeina monesti teknisesti oikein taitavia, mutta sitä kunnollista näkemystä heiltä ei kuulemma helpolla löydy. John Mayallin Eddie nimesi erikseen esimerkkinä siitä, kuinka taidoiltaan aika vajavainenkin musikantti pääsee suureen suosioon hyvien säestäjien ja mainosrummutuksen ansiosta. Itseään hän tietysti piti hyvänä laulajana, soittajana ja laulujen tekijänä, mutta parhaimmillaan hän on oman käsityksensä mukaan ruuan laittajana eli kokkina. Hieman samantapaista tekstiä sain vuonna -72 kuulla T-Bone Walkerilta, joka kesken kaiken musiikkikeskustelun ilmoitti pitävänsä selvästi eniten kalastamisesta.

c) Muita kommentteja. Eddie korosti olevansa rehellinen ja etenkin suorasanainen mies, joka ei voi sietää esim. Chessin veljesten aikoinaan harrastamaa artistien hyväksikäyttöä tai toisaalta rodun vuoksi tapahtuvaa syrjimistä. Hän totesi joutuneensa kärsimään näkemyksistään varsinkin 50-luvulla, mutta ilmoitti menetelleensä oikeaksi katsomallaan tavalla, missä ei ole mitään katumista. Nykyisin hän esittää pääasiassa 70- ja 80-luvulla levyttämäänsä uudempaa materiaalia, koska se on hänelle edullisempaa. Hän kun saa näistä tuoreemmista äänitteistä huomattavasti vanhaa aineistoa paremmat rojaltit, ja ainakin Eddien oman käsityksen mukaan keikkaohjelmiston valinta vaikuttaa oleellisesti levymyyntiin.Tätä viimeistä väitettä rohkenen kyllä hänen esiintymisiensä vähäisyyden takia pitää jollei nyt vääränä niin ainakin liioiteltuna.

Havaintoja itse konsertista

Eddie Boydin vapunaluskeikka Jyväskylässä oli oikeastaan muutoin kuin musiikkihistoriallisesti perin mitätön esiintymistilaisuus. Yleisöä oli vähänlaisesti, arviolta noin 50 henkilön verran, Eddie soitti innottomasti ja lauloi entisiin taitoihinsa verraten heikosti, ja ylipäältään koko tunnelma oli kaiken aikaa niin sanotusti maan pinnalla. Kenties tuon huonon ilmapiirin vuoksi Eddie ryhtyi konsertin loppupuolella moittimaan äänentoistoa monisanaisesti eikä toisaalta suostunut esittämään yhtään ylimääräistä numeroa yhden pöydällisen vankoista taputuksista huolimatta.

Sovitun mukaisesti Eddien osuus koostui kahdesta noin 45 minuutin mittaisesta setistä, joiden välissä oli noin puolen tunnin mittainen tauko. Laskujeni mukaan hän tulkitsi yhteensä 17 kappaletta, jotka koostuivat mm. avausinstrumentaalista, parista balladista kuten soulahtava "Nothing Can Change This Love" sekä monista hänelle tyypillisistä hitaista ja puolinopeista blueseista boogie-vaikutteineen. Arvatenkin taloudellisista syistä hän soitti aivan yksin, vaikka muiden muusikoiden tuki olisi ollut omiaan keventämään vanhan miehen urakkaa.

Otaksun kuitenkin, että kun Eddie on viime huhtikuista paremmin toipunut silmä- ja korvavaivoistaan ja kun hänellä on edessään runsaslukuinen & vastaanottavainen yleisö, hän pystyy yhä olennaisesti nyt koettua korkeatasoisempiin suorituksiin.

EDDIE BOYDIN KUNNIAKIRJA (EDDIE BOYD PUISTOBLUESISSA V. -93)
Teksti: Aimo Ollikainen
(julkaistu BN-numerossa 4/1993)

Eddie Boyd, Helsingissä asuva bluesin legenda valittiin SAMY ry:n (= FBS:n) kunniajäseneksi (Honory Member).

Tämänvuotisen Puistobluesin yhteydessä vietettiin 3.7. lauantaina Ravintola Gildassa Järvenpäässä BN:n juhlavuoden merkeissä jameja, joiden isäntänä toimi Honey Aaltonen, jonka yhtye Tortilla Flat oli illan kolmas esiintyjä. Jameissa aluksi soitti High Noon, pätevä, kantrivaikutteista juurimusiikkia soittava triomuodostelma Ameriikan maasta.

Toisena yhtyeensä kera soittanut Luther Allison on Eddien vanha tuttu. He kuulemma ovat tehneet yhteisen levynkin Ranskassa aikoinaan. Hävyttömän kauan antoi Luther odotuttaa vanhaa kamuaan, sovitusta tapaamisajasta huolimatta.

Luther lupasi hoitaa Eddien esittelyn aloitettuaan oman soittonsa. Niin tapahtuikin, tosi ammattitaitoisesti. Tapahtui melkein ihme. Ponnekkaista vastusteluista huolimatta Eddien lavavisiitti päättyi laulantaan. Uskomaton suoritus. Kiitos Eddie ja Luther. Yläkuvassa Eddie laulaa Luther Allisonin ja yhtyeen säestyksellä, ilman kummempia esivalmisteluja. Siitä on yli neljäkymmentä vuotta, kun Eddie Boyd levytti tuon hittilevynsä Five Long Years (#1/52 R&B). Alakuvassa on A. Ollikaisen puheen ja kunniakirjan ojentaminen meneillään.

Eddie Boydin moninaisiin vaiheisiin palataan BN:n sivuilla. Toivotaan Eddielle pitkään ikää ja terveyttä. God Bless You.

    

Brotherhood
(FBS 101) -75
A (1) It's Too Bad (vuodelta -61) (2) Hello Stranger (3) Talkin' To The Operator (4) Praise To My Baby (5) Brotherhood (kaikki neljä vuodelta -74)
B (1) Vacation From The Blues (-61) (2) I'm Coming Home (-59) (3) Where You Belong (-59) (4) Thank You Baby (-59) (5) 24 Hours Of Fear (-58) (6) Reap What You Sow (-59) (7) Come On Home (-59) (8) 5 Long Years (-52)

Finnish Blues Society ry on nyt ryhtynyt tähän asti suurimpaan uhkayritykseensä. Olemme näet ostaneet Eddie Boydilta nauhan hänen uutta ja myös vanhempaa materiaaliaan. Ja tämän olemme julkaisseet LP-levyllä, joka ilmestyy heinäkuun alussa.
Nykyään LP:n julkaisu ei ole mikään kovin halpa temppu, vaan hankkeeseen on mennyt huomattava osa FBS:n käyttövaroista. Tämä johdatus siksi, että pyydämme jokaista jäsentä hankkimaan levyn (ja toisen lahjaksi), jottei FBS joudu rahallisiin vaikeuksiin.
Mutta nyt itse asiaan. Levy näet on varsin mielenkiintoinen. Materiaalista lähes koko ykköspuoli on äänitetty viime vuonna Chicagossa, mukana ovat soittajina mm. kitaristi Louis Myers (Aces) ja rumpali Fred Below. Myersillä irtoaa muutaman kerran oikein komeasti, se vihjeeksi kitaristien ystäville. Muu osa levystä on peräisin vanhemmilta ajoilta. Eräänlaisena helmenä joukossa on Eddien suurin hitti "Five Long Years" vuonna 1952 tehtynä alkuperäisversiona. TÄTÄ EI OLE KOSKAAN ENNEN OLLUT LP:LLÄ MISSÄÄN MAAILMASSA! Siksi yksinomaan jo sen takia kevyn hankkimista kannattaa harkita.
Mutta onhan joukossa paljon muutakin. Harvat varmasti ovat kuulleet Memphisissä v. 1961 äänitetyn yhdistelmän "It's Too Bad" / "Vacation To The Blues", jolla kitraistina on Sammy Lawhorn. Huomattava osa levyn kappaleista on peräisin vuodelta 1959, jolloin Eddien levytysryhmässä soitti mm. Robert Jr. Lockwood. Doo-wop'in ystävien iloksi kahdella uralla on "hassu" lauluyhtye Daylighters. Myös tarjolla on useita rajuja saksofonisooloja.
Mutta Eddie itse on tietysti pääosassa. Hän on jopa säveltänyt levyn kaikki 13 kappaletta, jotka antavat Eddiestä erittäin monipuolisen kuvan niin laulajana kuin pianistina.
Brotherhood on tämän FBS:n levyn nimi ja Eddie on ollut aivan tosissaan ristiessään levyn. Olemmeko sen arvoisia?

Teksti: Juhani Aalto
(julkaistu BN-numerossa 3/1975)

My Lady
(Lobo 002) -79
A (1) Talking To The Operator (2) Praise To My Baby (3) My Lady (4) The Loser (5) Double Cluthing
B (1) Nothing (2) I Cried (3) The Tunnel Of Love (4) The Charm (5) My Mood
(Eddie Boyd-vcl, pno, George J. Steinmann-gtr, Michel Poffet-bs, David Eliad-dms)

Olin hieman yllättynyt, kun J. Aalto tarjosi tätä levyä arvosteltavakseni pari viikkoa sitten. Yllättynyt sikäli, etten tiennyt tällaisen levyn olemassaolosta yhtään mitään. Levy on julkaistu uudella kotimaisella LOBO-levymerkillä (*), josta siitäkään en tiedä yhtään mitään. Tarkastellessani sitten Eddien Living Bluesin numerossa 37 olevaa diskografiaa havaitsin, että kyseessä ovat kuluvan vuoden helmikuun 17. päivänä Zürichissä Sveitsissä tehdyt äänitykset. Diskografiassa kappaleet oli merkitty otsakkeen "unissued" alle, joten tuonkin voi nyt korjata.
Tämän levyn julkaisu on sikäli oikea-aikaista,että juuri Living Bluesissa (nro:t 35-37) olleen pitkän Eddien haastattelutarinan johdosta kiinnostusta Eddietäkohtaan on jälleen herännyt myös ison rapakon tuolla puolen. Siispä mahdollisuuksia on saada tätä levyä jopa kaupaksi. Mahdollisesti Eddie itse hoitaakin tuon puolen, koskapa on oma tuottajansa tätä nykyä. Toisaalta Eddiellä on jo varsin paljon materiaalia markkinoilla, eikä seikkaa paranna sekään, että viisi tällä LP:llä olevaa kappaletta (A1-A4, B3) löytyy myös hänen äskettäin ilmestyneeltä Bluebeat-levyltä ("For Sincere Listening"), eri versioina tosin.
"Talking To The Operator" ja "Praise To My Baby" aloittavat levyn varsin pirteästi. Sveitsiläinen (?) säestysyhtye pysyy hillitysti taka-alalla, vaikkakin kitaristi Steinmann esittää lyhyet soolot. Uskoisinkin, että jopa Eddie on ollut tyytyväinen säestäjiinsä, vaikka suurin osa lukijoista tietänee, että tässä suhteessa hän on usein varsin kriittinen. Niin kuitenkin käy, että nuo mainitut kaksi kappaletta ovat levyn parasta antia, ja varsinkin jatkossa vastaantulevat instrumentaalit (A3, A5, B4, B5) eivät liiemmin sytytä. Eddien kannattaisikin keskittyä mahdollisimman paljon sanoituksiin, sillä niitä hän kyennee luomaan kuten "menneinä suuruuden vuosina". Sen sijaan hänen instrumentaalinsa muodostuat pakostakin monotonisiksi - ja kuten sanottu, niitä on levyllä liikaa.
Itse levy on teknisesti moitteetonta työtä. Levykannet ovat pelkistetyn yksinkertaiset, etukannessa hillitty kuva Eddiestä ja takakansiteksti on Harri Saksalan käsialaa, eikä siitä ole mitään sanottavaa, koska se on mitäänsanomatonta tekstiä.
Eddiellä on oma kuuntelijakuntansa, joka ehkä hankkii tämän levyn, ja tuskin tulee suuresti pettymään, koska tuntee Eddien musiikin niin hyvin. Minulle levy sopii enintään taustamusiikiksi esimerkiksi BN:ää lukiessa.
(* Discophonin jakelussa ollut LOBO oli Harri Saksalan perustama pieni suomalainen levymerkki. LOBOn ensilevy oli T.T. Oksalan suomalaista progressiivista poppia sisältävä LP "Radio Storm" vuodelta 1978.)

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 6/1978)

Blues Roots, Vol. 20
(Chess 6.24810) -80
A (1) Just A Fool (2) Blues For You * (3) Third Degree (4) Hush Baby Don't You Cry (5) Cool Kind Treatment (6) I Got The Blues * (7) Driftin'
B (1) Come On Home * (2) Picture In The Frame * (3) Got Lonesome Here * (4) Got Me Seein' Double * (5) Rattin' And Runnin' Around (6) I'm A Prisoner (7) Treat Her Right *
* = aikaisemmin julkaisematon

Bluesin harrastajat ovat perinteisesti olleet innoissaan, kun jossain päin maailmaa on putkahtanut markkinoille Chessin veljesten neljännesvuosisata sitten hyllyttämää materiaalia, ja niin varmasti nytkin, kun tämä Saksassa prässätty lp-sarja alkaa levitä eteenpäin. Itse en aio muihin osiin puuttua, tämän otin käsiteltäväkseni sen takia, että se täydentävä mukavasti Jonas "Mr R&B" Bernholmin Boyd-julkaisua (ks. BN 4/81) - minähän senkin nimittäin yritin arvioida.
En oikein tiedä, kumpaa levyä pitäisi enemmän suositella - eiköhän kannata hommata molemmat albumit. Crown Prince -lp ja tämä germaani-Chess kun sisältävät vain kaksi yhteistä uraa (A7, B5). Niin, ja B2 on kyllä sama kappale kummallakin lp:llä, mutta nyt esiintyvä versio on aikaisempi. Isoja eroja ei ole, tältä julkaisemattomalta otolta puuttuvat puhaltajat ja kitaristi soittaa "chicagolaisemmin", siinäpä ne.
Tämä lp painottuu Crown Princeä enemmän hitaisiin blueseihin, muuten taso on aivan vastaava - tältä siis kuulosti Eddie Boyd huippuaikoinaan täyden bändin kanssa soittaessaan. Julkaisemattomat urat ovat tälläkin albumilla aivan julkaistujen veroisia, omia suosikkejani ovat hitaat A2 ja B4. Hurjin jump-raita B7 olisi saattanut olla vaikka hitti, jos siitä olisi tehty uusi otto ilman ensimmäistä saksofonisooloa edeltävää tyystin muusta sävelmästä poikkeavaa torvikuviota, ja kappaleen lopussa sitä tiestysti on aivan turha tuutata useaan otteeseen kun sitä ei tarvita kertaakaan. Mainittakoon pikanttina yksityiskohtana, että lp:n etiketit prässännyt kirjapaino lienee saanut ohjeet puhelimitse, koskapa tämä B7 eli "Treat Her Right" on vääntynyt muotoon "Read Or write"!
Albumi on saksalaisella tehokkuudella julkaistu stereona, mikä kuitenkin lähinnä taitaa tarkoittaa sitä, että alkuperäisistä Chessin nauhoista jotkut olivat saatavilla vain jo kertaalleen valestereoksi pilattuina. Tämä pätee pianistimme isoimpiin hitteihin, joilla nyt sitten kuullaan se tuttu kaikuva ja sävytön toisto. Muutamilla muilla raidoilla taas on jopa yllättävän paljonrohinaa ja lievää huojuntaa, mutta onhan niillä toisaalta ikääkin.
Kyllä tätä suositella kehtaa, ja ilmeisesti ainakin Feelgood Music aikoo tuoda sarjan muitakin osia Suomeen. Niin, ja todettakoon asiasta kiinnostuneille, että Saksan Chess näkyy olevan USA:laisen Sugar Hill -merkin alaosasto. Niin ne ajat muuttuvat...

Teksti: Juhani Ritvanen
(julkaistu BN-numerossa 5/1982 yhteisarviona Willie Mabonin levyn "Blues Roots, Vol. 16" [Chess 6.24806] kanssa)

Five Long Years
(L+R 42.005) -80
A (1) Five Long Years (2) Hello Stranger (3) Where You Belong (4) I'm COmin' Home (5) My Idea (instr.) (6) The Big Question
B (1) Come On Home (2) Blue Monday Blues (3) Eddie's Blues (instr.) (4) All The Way (5) 24 Hours Of Fear (6) Rock The Rock (instr.)
Levyn sisältö on äänitetty American Folk Blues Festival -kiertueen yhteydessä Lontoossa 21.10.1965 ja on ilmestynyt aikaisemmin tunnuksella Fontana 883.905 TY.
Muusikot: Eddie Boyd (vcl, pno tai org; urut soivat urilla A2, A6 ja B3), Buddy Guy (gtr), Jimmy Lee Robinson (bs) ja Freddie Below (dms).

Edward Riley eli Eddie Boyd täytti 25.11-82 jo 68 vuotta ja hän on asunut Suomessa aivan 70-luvun alusta lähtien. Ulkomaisissa blues-lehdissä esitettyjen mielipiteiden, samoin kuin oman näkemykseni mukaan hän ei kuulu musiikinlajinsa kaikkein huomattavimpien pianistien joukkoon, mutta mikään mitätön mies hän ei kyllä ole. Sekä hänen äänensä että soittonsa ovat laadultaan aivan kelvollisia eli edustavat kohtalaisen hyvää tasoa, ja laulujentekijänä hän on ajoittain osoittanut erityistä kyvykkyyttä. Eddiehän on - toisin kuin esim. Muddy, Howlin' Wolf, Elmore, Sonny Boy II ja monet muut tunnetut ynnä arvostetut bluesmiehet - saanut esityksensä Billboardin rhythm and blues -listan ykköseksi. Kysymyksessä oli tietysti "Five Long Years" v. -52, ja tuon menestyskappaleen ohela hänellä on eräitä muitakin erinomaisia sävellyksiä ja sanoituksia.
Yhtä kaikki Eddie Boyd on autenttisena ja verrattain tärkeänä bluesmiehenä niin harvinainen ilmestys tässä maassa, että hänen edesottamuksiaan taitaa niiden kaikesta tuttuudesta huolimatta olla aiheellista seurailla korvat ja silmät tarkkoina. Asia kun voi hyvin olla niin, ettei hänellä ole enää kovin monta soittovuotta jäljellä.
Tämä lp ei taida olla Eddien albumeista aivan kaikkein paras, vaikka hyvänpuoleinen onkin. Itse pidän hänen 'Brotherhood'-kiekkoaan (FBS 101 tai Jefferson 601) tätä tuotosta antoisampana etenkin sen monipuolisuuden vuoksi, ja esim. Juhani Ritvanen asettanee Jonas Bernholmin julkaiseman Crown Prince 400:n Boydin muiden lp:iden yläpuolelle BN:n n:o 70 sivuilta 27 ja 28 selviävillä perusteilla. Vaikuttaakin siltä, että tämä on onnistunein niistä miehen albumeista, jotka sisältävät yhdessä tai vain parissa sessiossa tallennettua musiikkia.
Kaikki levyn kappaleet ovat Eddien tekemiä, mutta se ei haittaa oikeastaan lainkaan. Parhaat ovat tuttu A1 ja vielä sitäkin tehoavampi "All The Way" (B4), jolla kuultavat synkät pianosoinnut ja Buddy Guyn kireät vinguttelut luovat todella vaikuttavan tunnelman. Sähköurut soveltuvat aika harvoin blues-yhtyeiden soittimistoon, mutta tässä yhteydessä niiden soitto on omiaan tuomaan vaihtelua Boydin esityksiin.
Näiden tallenteiden äänitystaso on erityisen kiittelyn arvoinen. Vaikka itse pääartistin laulu ja soitto ovat luonnollisesti etualalla, myös Guyn kaunis kitarointi kuuluu varsin selkeänä.

Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 6/1982)

Ratting And Running Around
(Crown Prince IG-400) -81
A (1) Rosa Lee Swing (2) Blue Monday Blues (3) You Got To Love That Gal (4) What Makes These Things Happen To Me (5) Eddie's Blues (6) Chicago Is Just That Way (7) Baby, What's Wrong With You (8) Rattin' And Running Around
B (1) Four Leaf Clover (2) The Tickler (3) Picture In The Frame (4) The Nightmare Is Over (5) Drifting (6) Please Help Me (7) Don't (8) Life Gets To Be A Burden
(äänitteet vuosilta 1947-56)

Tämä lp ilmestyi tosiaan sopivaan aikaan: FANzine-lehti on juuri julkaissut Living Bluesista käännettyä pitkää Eddie Boyd -tarinaa, joten mielenkiintoa hänen levytyksiinsä pitäisi olla, ja Eddie itse löytää varmasti käyttöä Jonas Bernholmilta tuleville provisiolle, onhan hän viimesyksyisen sydänleikkauksensa takia joutunut jättämään keikkailut pitkäksi aikaa. Suomalaisethan tuntevat Eddien hyvin, onhan hän asunut täällä jo vuosia, mutta harvemmat taitavat olla selvillä siitä millaista musiikkia hän esitti kolmekymmentä vuotta sitten, ollessaan yksi USA:n suosituimmista blueslaulajista. Viime vuosinahan Eddie on esiintynyt useimmiten yksin, mutta näillä RCA- ja Chess-äänitteillä hänen taustallaan on ajan citybluesille ominaiseen tapaan puhaltaja tai kaksikin sen tavanomaisen kitara-basso-rummut -ryhmän lisäksi. Levytysten soundi on sen mukaisesti täyteläinen, ja nopeat bleusit rokkaavat aivan toisella tavalla kuin ne tutut Eddien yleisönherätyskappaleet, jotka sellaisenaankin, pelkällä pianolla soitettuina tempaavat konserttiväen mukaansa. Kuunnelkaapa vaikka albumin avauskappale, v. -47 äänitetty "Rosa Lee Swing", ja ajatelkaapa millainen meno olisi lavalla, jos mukana olisivat tosiaan hienon klarinettisoolon soittanut Oett "Sax" Mallard ja tenorisaksofonisti Bill Casimir, joka hänkin soittaa Eddien yllyttämänä mehevän soolon. Taitaa olla tarpeetonta käydä näitä kappaleita tarkemmin lävitse. Willie Dixonin A8:aa lukuun ottamatta kaikki ovat Eddien omaperäisiksi ja tyylikkäästi rakennetuiksi tunnettuja sävellyksiä. Ainoa josta en erityisemmin pidä on v. -56 levytetty B7, jonka "iskelmällisestä" linjasta saanemme syyttää Chessin veljesten hinkua pop-markkinoille. Sanoittajana Eddie lienee vielä arvostetumpi, ja Route 66:lta tuttuun tapaan lyriikat on painettu sisäpussiin. Eipä silti, Eddien lauluhan on bluesmiehille harvinaiseen selkeää, joten sanoituksista voivat kielitaitoiset nauttia pelkästään kuuntelemallakin. Seuratkaapa vaikka mitä mieltä hän on Windy Cityn "ihanuudesta" (A6)! Tämä lp on ilman muuta paras, mitä Eddieltä on julkaistu, ja tähän sarjaanhan mahtuu myös yksi FBS:n tuote (FBS-101). Sisältäähän sekin levypuoliskon verran vanhoja 50-luvun äänitteitä, mutta nämä RCA:t ja Chessit ovat sekä musiikillisesti että varsinkin tekniseltä tasoltaan ylivoimaisia. Jonas Bernholm aikoo keskittää tälle uudelle merkilleen city- ja countrybluesin parhaimmistoa, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että nämä artistit ovat päässeet mukaan Leadbitter/Slaveniin. Aivan hyvin tämä albumi olisi voitu julkaista Route 66:llakin, ja sama pätee seuraavaan, jolle kootaan toisen Chessin veljesten kanssa sotajalalla olleen suosikkiesiintyjän, Willie Mabonin parhaita.

Teksti: Juhani Ritvanen
(julkaistu BN-numerossa 4/1981)

Eddie Boyd And His Blues Band Featuring Peter Green
(Crosscut CCR 1002) -82
A (1) Too Bad (Pt. 1) (2) Dust My Blues (3) Unfair Lovers (4) Key To The Highway (5) Vacation From The Blues (6) Steak House Rock (7) Letter Missin' Blues (8) Ain't Doin' Too Bad
B (1) Blue Coat Man (2) The Train Is Coming (3) Save Her, Doctor (4) Rack 'Em Back (5) Too Bad (Pt. 2) (6) The Big Bell (7) Pinetop's Boogie Woogie (8) Night Time Is The Right Time
(London 14, 17, & 21.3.1967)

Äänimateriaalinsa pääasiassa LP-muodossa hankkiville bluesin harrastajille lienee Eddie Boyd ollut viime aikoina ajankohtaisempi kuin koskaan. Onhan tämän aikoinaan hyvinkin suositun, sangen persoonallisen taitelijan parasta tuotantoa eli RCA- ja Chess-levytyksiä julkaistu runsaan vuoden aikana peräti kahden albumin voimalla (ks. BN.t 70 ja 77). Lisäksi on päivänvalon nähnyt ainakin kaksi Boydin em. äänitteitäselvästi vaatimattomampaa kautta edustavaa, 60-luvulla Euroopassa tallennettua LP:tä. Näistä ensimmäinen on alkujaan Fontanalla julkaistu, vuoden 1965 "American Folk Blues Festival" -kiertueelta peräisin oleva 'Five Long Years', joka on nyttemmin ilmestynyt alkuperäisellä nimellään varsin epätasaista jälkeä aikaansaaneella L&R-merkillä (L&R 42.005). Ja toinen on tämä tarkasteltava, edellistä pari vuotta nuorempi, Decca-LP:n uusintajulkaisu.
Kuten luonnollista on, säestävät Boydia tämän AFBF-äänitteillä juuriltaan paremmin hänen kolleegoikseen sopivat mustat miehet l. Buddy Guy (gtr), Jimmie Lee Robinson (bass) sekä Fre(die) Below (drs). Sen sijaan Eddien seuraavaa, Hollannissa vuoden 1967 alkupuolella tallennettua albumia varten koottu taustamiehistö edusti sekä vaaleampaa ihonväriä että kaiketi myös eri äidinkieltä kuin pääesiintyjä. Tuon hollantilaisalbumin otsikko ei ole tiedossani, mutta se on ilmestynyt sikäläisellä Philipsillä numerolla XPL 655033 (- toim.: Cuby & Blizzards: 'Praise The Blues').
Muutama päivä Philips-session jälkeen tarjoutui Boydille tilaisuus levyttää brittiläisten muusikoiden kanssa, pääasiassa John Mayallin senaikaisen miehistön säestämänä. Lontoossa vuoden 1967 maaliskuussa pidetyt kolme levytystilaisuutta muodostavat tämän Crosscut-merkin uusintajulkaisun sisällön. Jonkinlaisena monipuolisuuden osoituksena mainittakoon, ettei kaikkia kappaleita esitetä saman kokoonpanon tukemana. Mukana on muutamia Eddien yksin esittämiä soolonumeroita, joita parilla kappaleella tukee John Mayallin varsin vaisu huuliharpunsoitto. Jotkut urat viedään läpi trio-voimin, Eddien apuna ovat LP:n yhtyeosuuksien rytmiryhmän muodostava parivaljakko John McVie (bass) sekä Aynsley Dunbar (drs). Parilla esityksellä vierailee kitaristi Tony McPhee ja A1:llä on mukana tukevahko puhallinsektio. Yllättävänä havaintona mainittakoon, että LP:n otsikossakin mainittu kitaristi Peter Green soittaa ainoastaan seitsemällä kappaleella.
Sisältönsä puolesta tämä LP ei kovin suurta blues-juhlaa tarjoa, joskaan sitä ei voi täysin ala-arvoiseksikaan teilata. Brittiläiset muusikot säestävät pääesiintyjää suhteellisen varmasti ja ymmärtämyksellä, kuitenkaan sen kummempia loistosuorituksia esittämättä. Ja Eddie Boyd on tapansa mukaan varsin vakuuttava.
Kappaleet ovat kuitenkin tunnettavuudeltaan sitä luokkaa, ettei tästä levystä jaksa oikein innostua - en ainakaan minä. Mukana on joitakin Eddien aiemmin levyttämiä teemoja, eikä liene epäilystäkään näiden uusien versioiden vertailukelpoisuudesta alkuperäisiin nähden. Sama pätee myös joidenkin muiden taiteilijoiden säveltämiin, standardeiksi muodostuneisiin kappaleisiin. Eikä LP:n vieraammatkaan teemat juuri omaperäisyydellään häikäise.
Noin viisi kertaa levyn kuunneltuani, voin vain todeta, että sangen vaisuhkon kuvan se itsestään jätti. Sen verran jakaisin kuitenkin suosituksia, että albumi lienee tarkastamisen arvoinen ainakin brittiläisen sekä musta-valkoisen bluesin ystäville.

Teksti: Timo Pöyhönen
(julkaistu BN-numerossa 1/1983)

Lovers' Playground
(Stockholm RJ-204) -84
A (1) My Idea (2) I Will Step Aside (3) Back Slack (4) Brotherhood (5) Number Nine
B (1) My Lady (2) Sweet Leila (3) Steak-House Rock (4) Nothing (5) Lovers' Playground

Chicagobluesin johtotähti 50-luvulta, Eddie Boyd, esittää bluesia suomalaisen hanuristin säestyksellä. Roskapuhettako? Ei vaan totisinta totta. Kansitekstien mukaan tämä tapahtuu jossakin mystisessä ja maagisessa paikassa, jossa puolet vuodesta aurinko ei koskaan nouse. Äänitys on tehty vajaat sata kilometriä Tukholman pohjoispuolella, Helsingissä. Kannessa komeileva levy-yhtiön jääkarhulogo ei voisi olla sattuvammassa paikassa. Sääli vain että sen alla lukee levymerkin nimi, joka on Stockholm. Kansitekstien laatija analysoi edelleen Eddie Boydin nykyistä kotimaata todeten mm., ettei siirtotyöläisiä Suomessa juuri ole johtuen 70-luvun takapajuisista taloudellisista olosuhteista. Mitenkä on Eila Kännö? Neuvostoliitto ja koko sosialistinen osa Eurooppaa on luonnollisesti myös lyönyt merkittävällä tavalla leimansa suomalaisiin oloihin. Hihanuottien laatija Staffan Solding on aasi.
Levy ei ole lainkaan niin surkea kuin voisi kuvitella. Itse asiassa se on vähintään yhtä hyvä kuin mikä tahansa Eddie Boydin 70- tai 80-luvun äänite. Tuo nyt ei välttämättä vielä paljon takaa, mutta kertonee asiaan perehtyneille kuitenkin jotakin. Eddie on lähes seitsemästäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta vedossa, ainoastaan laulu tahtoo välillä sortua. Pedro Hietasasen haitari sopii yllättävän hyvin taustalle ja soolotkin istuvat suvantokohtiin jopa paremmin kuin vinkukitarasoolot. Kumma juttu. Tomi Parkkosen kaavamainen rumpukomppi on oikeastaan häiritsevin tekijä levyllä. Kappaleet ovat tavan mukaan kaikki Eddien omaa käsialaa, instrumentaaleja on neljä ja uusia sävellyksiä käsittääkseni kolme (A2, B2, B5).
Tämä levy on väittämän mukaan Eddie Boydin viimeinen bluesalbumi. Jatkossa hän tulee levyttämään ainoastaan gospelia, jos sitäkään. Levy on Eddien itsensä tuottama ja etukannen siniristilipun luulisi lämmittävän kaikkien patrioottisia tunteita.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 2/1985)

Complete Recordings, Vol. 1 - 1947-50
(Blues Collection 160002) -01
(1) I Had To Let Her Go (2) Kilroy Won't Back (3) You Got To Leave That Gal (4) Rosa Lee Swing (5) Unfair Lovers (6) Blue Monday Blues (7) Why Did She Leave Me (8) Playmate Shuffle (9) Mr. Highway Man (10) Getting My Divorce (11) What Makes These Things Happen To Me (12) Baby What's Wrong With You (13) Chicago Is Just That Way (14) Eddie's Blues (15) I Can Trust My Baby (*) (16) Down Beat Rhythm (*) (17) Something Good Will Come To Me (*) (18) Why Don't You Be Wise Baby (19) I Gotta Find My Baby (20) Lonesome For My Baby (21) I'm Goin' Downtown

Complete Recordings, Vol. 2 - 1951-53
(Blues Collection 160562) -04
(1) Five Long Years (2) Blue Coat Man (3) Hard Headed Woman (4) Blue Coat Man (5) Picture In The Frame (6) I Got The Blues (7) Got Lonesome Here (8) Began To Sing The Blues (9) It's Miserable To Be Alone (10) I'm Pleading (11) 24 Hours (12) Hard Time Getting Started (13) Best I Could (14) The Tickler (15) Blues For Baby (16) Cool Kind Treatment (17) Back Beat (18) Rosalee Swing (19) That's When I Miss You So (20) Third Degree (21) Four Leaf Clover (22) Back Beat (ennenjulkaisematon eri otto) (23) The Tickler (ennenjulkaisematon eri otto)

Koska oma Boyd-projektimme etenee yhtä onnahdellen kuin suomalaisten taival Ateenan olympialaisissa (kirjoitan tätä elokuun lopussa), niin katsastetaanpa odotellessa kuulun bluespianistin uran alkutaivalta esittelevät ranskalaiskiekot, joista jälkimmäinen on tämän vuoden julkaisu.
Eddie aloitti levytysuransa vuonna '47 RCA:lla saksofonisti J.T. Brownin kanssa. Loppuvuodesta hänellä oli jo oma bändi (mukana mm. fonistit Bill Casimir ja Sax Mallard), ja isolle firmalle tehtiin nivaska urbaania r&b:tä. Mukaan on onnistuttu haalimaan myös aiemmin hyllytettyjä raitoja (*), ihmetyttää vain mihin jäi BR:ssä mainittu "Baby Come Back To Me". Vol. 1 on erinomainen kiekko. Boyd oli tuolloin vasta vähän päälle kolmikymppinen eli elämänsä vedossa, eikä RCA:lla näköjään päästetty miekkosta umpijurrissa studioon. J.T. Brownia ei voi parhaalla tahdollakaan kehua kovin sulavaksi fonistiksi, mutta tässä hänen väpättävä tyylinsä ei haittaa yhtään, ja myönnettävä on, että avauskappaleella mies suorastaan yllättää. Materiaali kääntyy jump-bluesin suuntaan, ja on hivenen arkipäiväistä ja tavanomaista mikä selittänee hittien puutteen, mutta kyllä nämä RCA-kiekot ovat kokonaisuutena komeaa kamaa. Sopii verrata esim. "Rosa Lee Swing'iä" myöhempään kelpo tuiterissa tehtyyn CHess-ottoon - tällähän ovat mukana jo oikeat fonistitkin, eli Brown oli vain ensisessiossa.
Hitaat bluesit (esim. 9, 10) onnistuvat nekin mainiosti, eivätkä aikoinaan hyllytetyt raidat häpeä yhtään julkistettujen rinnalla. Saksofonia vierastaville lienee mieleen pötkö (11-17), ja Eddien piano pääsee esille erityisesti instruilla (14) ja (16). Komean cd:n päätteeksi kuullaan hajasinglet Regal- ja Herald-merkeiltä, ja heti (18) paljastaa, että kontrolli petti - tikussa ollaan... Raidat (19) ja (20) ovat saman sävelmän eri versioita.
Vol. 2:lla ei ihan noudateta aikajärjestystä, vaan alkuun on sijoitettu Boydin kuuluisin sävellys ja levytys, ykköshitti "Five Long Years" (JOB 1007). Tästä on vuosien mittaan kuultu jos jonkinlaista raiskausta, ja välillä pääsee unohtumaan kuinka hyvä levy tämä on, vaikkei varsinaisia huippunimiä taustalla olekaan. Ainakaan minä en sellaiseksi lue basisti Alfred Elkinsiä, kitaristi L.C. McKinleytä, rumpali Percy Walkeria ja fonisti Ernest Cottonia - pikemminkin he ovat sitä Chicagon luotettavaa säestäjäkaartia, joka astui remmiin kun ykkösmiehillä oli muuta puuhaa. Valitettavasti vol. 2:n soundit eivät ole parhaat mahdolliset, ja Eddien jättihitistäkin tulee kumman ruttuisen kuuloinen.
Hittiä seuraa pino aikoinaan hyllytettyjä äänitteitä, mutta eiköhän nämä ole jo jossain uusittu. Säestysporukka on samaa kuin hitillä, mitä nyt Lee Cooper vuorottelee kitaristina, ja tuo sessio (raidat 5-8) on luvalla sanoen aika kökköä touhua. Liekö alkoholilla osuutta asiaan, mutta kyllä menee metsään pahasti - ei ihme, ettei Chess näitä aikoinaan julkaissut. Fonistia tilaisuudessa ei ollut, joten soiton (ja laulun!) ontuvuutta ei voi peittää edes voimallisen tuuttauksen taakse. Tuottikohan joku näitä, vai hurvittelivatko miekkoset studiossa omin nokkineen ns. putelipohjalta? Raita (8) on BR:n mukaan kokonaan julkistamaton, ja olisi saanut sellaisena pysyäkin - onnetonta ölinää. Eikä seuraava JOB-sessio (raidat 9, 10) kuulosta juuri kummemmalta, vaikka mukana on tuntematon fonisti, läskit silmillä tuntuu olevan hänkin...
Mutta sitten tilanne kohentuu kummasti, ja vaikka soundeissa on edelleen petraamisen varaa, niin musiikissa ei ole moittimista. Fonistina on Little Sax Crowder, kitaristin paikalle astuu Cooperin kanssa vuorottelemaan Robert Lockwood Jr ja Willie Dixonkin piipahtaa mukana. Täältä löytyvät Eddien jatkohitit "24 Hours" ja "Third Degree", ja etenkin edellinen hypnoottisine "tikityksineen" on alan klassikko. "Third Degree" lienee Eddien menestyksistä heikoimmin tunnettu ja myös synkein, vaikkeivät nuo muutkaan järin hilpeitä ole.
Vol. 2:lla on myös pari instrua ja vielä tuplaottoina, ja vaikka etenkin (14) on jopa rokkaavaa menoa, niin vähän tasapaksuiksi ne siti jäävät. Lauletuista nousevat esiin hienot hitaat bluesit (13) ja (16).
Onko kokoelmissa aukkoja Boydin kohdalla? Nyt on tilaisuutesi, ja jatkoa luvataan!

Teksti: Juhani Ritvanen
(julkaistu BN-numerossa 5/2004)

"Mello' Hello!" – Eddie Boyd In Finland
(Blue North BNCD 003) -05
(1) My Idea (2) The Big Boat (3) Curtain Out (4) Interview (5) Praise To Helsinki (6) Five Long Years (7) 24 Hours (8) I Got To Know (9) I Cried (10) Number Nine (11) Sweet Leila (12) Double Clutching (13) Talking To The Operator (14) I Don't Need No Fireplace (15) Blow Wind Blow (16) The Right Time

"Eddie, first you gave us Five Long Years, then you enriched our lives for Twentyfour Years", luki FBS:n/Blues Newsin jättämässä muistoseppeleessä Eddie Boydin haudalla. Elettiin heinäkuuta 1994. Pienikokoinen mutta suuriääninen bluessankari oli juuri saatettu maan poveen Pyhän Laurin kirkon hautausmaalla Vantaalla. Todellakin, ei tainnut nuori Edward Riley Boyd Stovallin kotiplantaasilta lähtiessään aavistaa, että elämänsä viimeiset 24 vuotta hän viettäisi Suomessa, tuhansien kilometrien päässä synnyinosavaltiostaan Mississippistä. Sen sijaan tuskin Eddiekään suuresti yllättyisi, mikäli saisi nyt kuulla, että hänen täällä olonsa aikana nauhoittamasta materiaalista vielä koottaisiin uusi albumi. Moisesta kulttuuriteosta ottaa kunnian itseoikeutetusti FBS, jonka edellisen ja tarkasti ottaen ensimmäisen yksittäisartistille omistetun täyspitkän julkaisusta tulee tänä vuonna kuluneeksi tasan 30 vuotta. Myös tuon levyn tähti oli kukapa muu kuin Eddie Boyd.
Jos ovat kunnostautuneet Jefferson-lehden kilpaveljet jo kolmanteen osaan edenneen 'I Blueskvarter' -sarjansa kanssa, on tässä nyt oiva todiste siitä, että osataan sitä vielä meilläkin. Kronologisesti etenevä 15 kappaleen annos Eddien kokonaan ennenkuulematonta tai vain YLE:n radio-ohjelmissa esitettyä vuosikertamusiikkia antaa realistisen kuvan pianisti-laulajan tuotannosta alkaen hetkistä, jolloin hän vasta harkitsi maahamme muuttoa, huipentuen live-taltiointiin hänen viimeisestä julkisesta Helsingin konsertistaan. Lienee aiheetonta käyttää tässä yhteydessä rivitilaa Eddien varhaisten elämänvaiheiden läpikäymiseen. Kertaamisen tarvetta tuntevat voivat kaivaa esiin vaikkapa aiemmat BN:t 4/94 ja 5/04, joista keskeiset juonenkäänteet selviävät. Yksityiskohtaisempi historiikki on luettavissa myös nyt käsillä olevan kiekon kansilehdykästä, josta löytyvät lisäksi mm. tarkat sessiotiedot sekä discografia Eddien vuoden 1970 jälkeisestä tuotannosta.
Musiikkihistorian kirjoittamisen kannalta kiistämätöntä kulta-aikaansa Eddie eli Chicagossa 1950-luvun alkuvuosina. Voitokkaan kauden avasi lokakuussa 1952 r'n'b-listoille noussut ykköshitti "Five Long Years" ja menestystä pönkittivät 12 kk sisällä myöskin Billboard-kärkikolmikkoon kirineet "24 Hours" ja "Third Degree". Eddien ura säilyi varsinkin konserttien ja kiertueiden osalta työntäyteisenä, mutta jatkuvat rotuennakkoluulot jouduttivat hänen päätöstään muuttaa valtameren taa. Saatuaan tilaisuutensa matkustaa Eurooppaan v. 1965 American Folk Blues Festival-turneen mukana Eddie jäi sille tielleen ja erinäisten harharetkien jälkeen hän lopulta kotiutui Helsinkiin. Maaliskuussa 1970 Eddie palkattiin uuden Safari Club-yökerhon viihdyttäjäksi ja pienellä viiveellä hänet saatiin esiintymään bluesväellekin suunnattuihin tilaisuuksiin. Love-LP:n 'Praise To Helsinki' nauhoitusten jälkeen oli tullut aika esitellä pianotaiteilija myös valtakunnallisessa radioverkossa. 9.4.1970 Eddie, kevään ajan hänen matkassaan kulkenut rumpali Eddie Hunton sekä Safari Club-keikoilta tuttu kontrabasisti Pentti Tiensuu astelivat Yleisradion studioon Helsingin Liisankadulla purkittaakseen musiikkinäytteitä Pekka Gronowin isännöimää 'Bluesin maailmasta' –ohjelmaa varten. Syystä tai toisesta Eddie Boyd-osiota ei koskaan lähetetty radiossa, joten Mello' Hello-levyn kolmena ensimmäisenä raitana kuultavat kappaleet esitelläänkin julkisuudelle nyt ensimmäistä kertaa. Pelin avaa Eddien konserteista tyypilliseen tapaan energinen boogie woogie-instrumentaali (1), jonka hän oli levyttänyt jo lokakuussa 1965 AFBF-rytmiryhmän Buddy Guy-J.L. Robinson-Freddie Below kanssa Lontoossa debyytti-LP:lleen 'Five Long Years'. Nyt kuultava versio ei kalpene alkuperäisen rinnalla piiruakaan. Trion yhteissoitto on kehittynyt klubiesiintymisten jäljiltä saumattomaksi ja lopputulos on viihdyttävää, joskin hieman jazz-vetoista. Kontrabasso ja pelkistetty vispiläkomppi muodostavat vahvat puitteet Boydin vapautuneelle sooloilulle. Vaikkei Eddietä varsinaiseksi piano-virtuoosiksi mielletäkään, tässä hänen omaleimainen soittonsa pääsee kerrankin oikeuksiinsa. (2) taas todistaa, että hän on vedossa myös vokalistina. Hitaan perus-bluesin ensimmäinen versio oli levytetty kolme vuotta aiemmin Hollannissa 'Praise The Blues'-albumille ja uudelleen tammikuussa 1968 Fleetwood Macin säestämänä, mutta nyt kitaristien poissaollessa pääsee itse tähtikin loistamaan. Hulvaton jump-pala (3) päättää historiallisen studiokeikan ja osoittaa samalla taustasoittajien olevan omimmillaan juuri jatsahtavimmissa kappaleissa.
2.8.1972 Eddie oli jälleen studiovieraana Gronowin radio-ohjelmaa varten järjestetetyssä sessiossa. Lyhyessä haastattelutuokiossa Eddie vannottaa kuulijoille koko sydämensä pohjasta viihtyvänsä Suomessa ja jatkaa samasta teemasta kappaleella (5). Tuolloinhan Eddie oli jo asustellut lähes 2 vuotta Helsinginkadulla Leila-tyttöystävänsä kanssa. Tulevaa Euroopan kiertuettaan silmällä pitäen hän oli koonnut studioon Pekka "Albert" Järvisen, Tapio Segerin ja Ronnie Österbergin muodostaman komppiryhmän, jotka suoriutuvat nauhoituksesta puhtain paperein. On tosin sanottava, että varsinkin Eddie Huntonin osuutta jää kaipaamaan. Pitkän linjan jazz-rumpalin tyylitaju ja soiton pehmeys näköjään korostuvatkin parhaiten silloin, kun häntä ei enää levyllä kuulla. Nuorten rock-muusikoiden työskentely on toki ammattitaitoista ja varsinkin Järvinen onnistuu soittamaan useita hallittuja sooloja, mutta kokonaisuudesta huokuu silti lievä jäykkyys ja todennäköisesti myös yhteisharjoitusten puute. Love-LP:n materiaalia hyödynnetään nimiraidan lisäksi kappaleilla (8) ja (9), joista edelliselle Albert loihtii kitarastaan nätin terävän slide-saundin. Suurhittinsä (6) ja (7) Eddie ehti levyttää uransa aikana lukuisia kertoja. V. 1972 rutiininomaiset tulkinnat eivät juuri poikkea sen paremmin edukseen kuin tappiokseenkaan hänen muista uusintaversioistaan.
Vielä käsittelemättä olevat 7 esitystä ovat peräisin Helsingin Club Ostrobotniassa 20.8.1984 pidetystä konsertista. 2-tuntiseksi venähtänyt tilaisuus tallennettiin YLE:n toimesta ja nyt kuultavat valinnat ovat tiettävästi illan myöhäisimmän setin antia. Heikentynyt terveydentila oli jo jättänyt jälkensä Eddien lavarutiineihin sekä varsinkin hänen esiintymistensä määrään. 1980-luvulla hän keikkaili enää satunnaisesti eikä uusia albumeitakaan syntynyt keväällä 1983 nauhoitetun 'Lovers' Playgroundin' jälkeen. Eddien lauluäänen vertaaminen hänen aikaisempien vuosikymmenten tekeleisiinsä tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Sen sijaan hänen pianonsa soi edelleen yhtä vaikuttavasti kuin ennenkin. Myös jazz-muusikkovaltainen säestysryhmä (Jukka Tolonen, Pentti Lahti, Pekka Sarmanto, Tomi Parkkonen) osoittaa olevansa yhtye paikallaan. Varsinkin Lahti tuo fonillaan soittoon kaivattua lisävärinää ja samalla tuulahduksia Eddien varhaisista r'n'b-levytyksistä Chicagossa, jollaisia totta vie olisi kaivattu hänen 1970- ja 80-luvun levyilleenkin.
1970-luvulta lähtien Eddien keikkaohjelmistoon kuuluneen pirteän junalaulun (10) studioversio oli juuri julkaistu 'Lovers' Playgroundilla', samoin kuin seuraavakin valinta, rakkaalle Leila-vaimolle omistettu (11). Perään kuultava nopea instrumentaali (12) ei Tolosen hurjaa sooloa lukuun ottamatta juuri muuta mainittavaa tarjoakaan. V. 1978 Sveitsissä nauhoitetun 'My Lady' -albumin versiolla Eddie sooloilee koko kappaleen käytännössä yksinään, mutta nyt hän antaa vetovastuun yhtyeelleen, jolta valitettavasti hiipuu ideat jo hyvissä ajoin ennen loppusointua. Hitaasta bluespalasta (13) Eddie oli levyttänyt hyvän tulkinnan jo v. 1974, mutta tällä kertaa yhtye ei edes lähde tavoittelemaan 'Brotherhood'-LP:llä julkaistulla alkuperäisversiolla soittaneen Louis Myersin raivokasta kitarointia vaan soolotila luovutetaan fonisti Lahdelle, joka täyttää paikkansa nautittavalla tavalla. Konsertin loppuosa viedään päätökseen pykälää nopeammassa tahtilajissa. Arktisissa olosuhteissamme (14) toimii erinomaisena vertauskuvana Eddien tämänkertaisessa rakkaudentunnustuksessa yhdelle ja ainoalle naiselleen. Raidalla (15) Eddie mukailee serkkupoika Muddy Watersin vuoden 1953 Chess-levytystä ja jakaa auliisti sooloja varsinkin kontrabasisti Sarmannolle, jolla tuntuu riittävän repertuaaria peräti 7 säkeistön verran. Lopetusnumerona kuultava klassikko (16) puolustanee paikkaansa eritoten läsnäolleiden mielissä, mutta yhtälailla myös tilanteen ainutlaatuisuuden huomioon ottaen. Eddie yrittää jopa laulattaa yleisöä, mikä ei tunnetusti ole helpoin tehtävä näillä leveyksillä. Nytkin Eddien kannustuksesta huolimatta kuluu pari minuuttia, ennenkuin Pohjolan jähmeä kansa rohkaistuu avaamaan suunsa ja hihkumaan Ray Charles -versiolta tuttua The Raelets -repliikkiä "night and day-y!". Soiton vaiettua väki jää vaatimaan lisää, mutta hyvienkin hetkien on joskus loputtava. Ilta kiteytyy Eddien leppoisalla äänellä lausumiin lohdutuksen sanoihin: "I'm very sorry ladies and gentlemen, but you know, all good things must come to an end. I'm sorry but I have to stop. Now I tell, when we'll meet again, I hope that all of your beautiful dreams come true". Onko nyt tullut aika, jolloin kauniit unelmamme toteutuvat? Otan oikeuden vastata tähän itse: kyllä. Jos Eddie Boydin kaltaiselta suurmieheltä on vielä löydettävissä cd:llinen laadukasta ennenjulkaisematonta musiikkia, se tulee todellakin noteerata. On suorastaan tarpeetonta päättää arviota itsestään selvyyksinä tuleviin ylisanoihin ja suosituksiin. Tuskin Eddie sellaisia tarvitsisikaan.

Teksti: Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2005)

The Complete Blue Horizon Sessions
(Sony/Columbia 69682) -06
(1) It's So Miserable To Be Alone (2) Empty Arms (3) You Got To Reap (4) Just The Blues (5) She's Real (6) Back Slack (7) Be Careful (8) Ten To One (9) The Blues Is Here To Stay (10) You Are My Love (11) Third Degree (12) Thank You Baby (13) She's Gone (14) I'll Never Stop (I Can't Stop Loving You) (15) The Big Boat (16) Send For You Yesterday And Here You Come Today (17) The Stroller * (18) No Place Like Home *
(*= ennenjulkaisematon)

Milloinkahan mahtoi "Little" Eddie Boyd olla kaikkein parhaimmillaan? Yleisen näkemyksen mukaan kaiketi 50-luvun alussa, jolloin syntyivät numerohitit "Five Long Years", "24 Hours" ja "Third Degree". Toisen vaihtoehdon tarjoaa 60-luvun jälkimmäiselle puoliskolle osunut yhteistyö eurooppalaisten ja etenkin brittiläisten muusikoiden kanssa. Tätä uutuutta maukkaampaa Eddie-pyörylää en nimittäin ole konsaan eteeni ja korviini saanut.
Erinomaisen valaisevien liitetekstien kirjoittaja Mike Vernon kertoo tuottaneensa Boydilta kolme albumia. Niistä ensimmäinen on saksalaisten julkaisema vuoden -65 AFBF-kiertueen oheisproduktio, toinen on John Mayallin ja kumppaneiden kanssa valmistettu Decca-lp ja viimeisin hänen omalla Blue Horizon -merkillään ilmestynyt tämän satsin edeltäjä nimeltään '7936 South Rhodes'. Tuo alkuperäinen ja kohtalaisen erikoinen nimikointi muuten tarkoittaa Eddien silloista Chicagon-osoitetta.
Valtaosa näistä esityksistä on äänitetty yhden ainoan päivän aikana 25.1.-68. Vain kaksi ensimmäistä piisiä on tallennettu hieman muita aikaisemmin, ja aivan loppuun Vernon on nähnyt hyväksi asettaa pari Eddien hänelle aikoinaan luovuttamaa ja vuoden -60 paikkeilta peräisin olevaa Chicago-nauhoitetta. Noilla Lontoon tuotoksilla hänellä oli tukenaan joko Fleetwood Macin ydinryhmä tai pelkästään sen johtaja Peter Green.
Mikä sitten oikein tekee tällaisen koosteen niin oivalliseksi? Syitä on tietysti useitakin, kuten pääartistin itsensä innostuneisuus, kappalevalikoiman onnistuneisuus ja etenkin Peter Greenin tavattoman ansiokas panos. Noina aikoina Green soitti todellakin niin kauniisti, ymmärtäväisesti ja ilmeikkäästi, että vastaaviin suorituksiin ylsi 60-luvun valkoisista kitarasankareista oikeastaan vain Mike Bloomfield. Asiantilan toteamista varten ei tarvitse perehtyä kuin Eddien ja Peterin kahdestaan taiteilemaan seitsikkoon "Be Careful".
Eihän tämä(kään) toki ole mikään rikkeetön kokonaisuus, jollaisia nämä complete-pakkaukset aika harvoin ovat. Varsinkin merkillistä sanatonta laulua sisältävä (16) on loppupäästään sen verran ärsyttävänoloinen, että sen sijoittaminen 60-luvun singlen toiseksi puolikkaaksi tuntuu aika merkilliseltä ratkaisulta. Mutta enimmäkseen esillä on kyllä varsin tasokasta blues-musiikkia.

Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 3/2006)

The Complete Blue Horizon Sessions
(Sony/Columbia 69682) -06
(1) It's So Miserable To Be Alone (2) Empty Arms (3) You Got To Reap (4) Just The Blues (5) She's Real (6) Back Slack (7) Be Careful (8) Ten To One (9) The Blues Is Here To Stay (10) You Are My Love (11) Third Degree (12) Thank You Baby (13) She's Gone (14) I'll Never Stop (I Can't Stop Loving You) (15) The Big Boat (16) Send For You Yesterday And Here You Come Today (17) The Stroller * (18) No Place Like Home *
(*= ennenjulkaisematon)

The Sonet Blues Story, Vol. 9
(Universal/Sonet 06024 9869256 1) -05
(1) Lovesick Soul (2) I'm A Fool (3) Kindness For Weakness (4) Tell The Truth (5) The Cannonball (6) Black Brown And White (7) It's A Mellow Day (8) Do Yourself A Favor (9) Dedication To My Baby (10) Zip Code (11) Do Yourself A Favor (ennenjulkaisematon eri otto) (12) Dedication To My Baby (ennenjulkaisematon eri otto)

Eddie Boyd -vainaa on jälleen tapeetilla ja arvossa ennalta arvaamattomassa, peräti kahden uutuusalbumin voimin. "Uutuus" itse musiikin osalta on tässä tapauksessa tietenkin harhauttava ilmaus. Jos oli oma viimevuotinen Boyd-CD-koosteemme hienosti toteutettu kokonaisuus (hyhhy, omakehu döfää...), niin vöhintäinkin samaa voi sanoa Mike Vernonin kasaamasta Blue Horizon -kattauksesta. "Complete"-ilmaus on sekin sinällään hieman harhauttava, koskapa Eddie ei levyttänyt Blue Horizonille kaiken kaikkiaan kuin 16 kappaletta kahdessa levytyssessiossa Lontoossa vuosina 1967-68. Tosin ne kaikki löytyvät tältä noin tunnin mittaiselta albumilta. CD:n kahdella päätösraidalla ei sitten ole mitään tekemistä Blue Horizon -levyfirman kanssa. Ne ovat Chicagon peruja vuodelta 1960 ja aiemmin julkaisemattomia.
CD:n kaksi ensimmäistä raitaa olivat aikoinaan ylijäämäkamaa eivätkä päätyneet koskaan Eddien maaliskuussa 1967 purkitetulle Decca-albumille "Eddie Boyd And His Blues Band" (uudelleenjulkaistu mm. Crosscutilla). Sen sijaan ne julkaistiin hieman myöhemmin Mike Vernonin perustaman, sittemmin legendaariseksi muotoutuneen Blue Horizon -levyfirman singlenä. Eddien takana soittivat kitaristi Peter Green, basisti John McVie sekä rumpali Aynsley Dunbar. Ei liene uutuusarvoa kertoa, että heistä kaksi ensinmainittua muodostivat pian tämän jälkeen yhdessä Mick Fleetwoodin kanssa eurooppalaisen blueshistorian eliittiin luettavan Fleetwood Mac -yhtyeen.
Eddien Lontoossa tammikuussa 1968 äänittämä "7936 South Rhodes" -LP täyttää valtaosan CD:stä (raidat 3-14). Säestysyhtyeenä oli, mikäpä muu kuin Fleetwood Mac, joka purkitti oman legendaarisen (sorry tämä toistuva ilmaus) ensialbuminsa vain pari viikkoa myöhemmin. Säestys edustaa ajankohdan brittibluesia parhaimmillaan, ja sen kruunaa Eddien todella tyylikäs solistiosuus. Vaikka Eddien pianonsoitto oli usein sangen kaavamaista, hän soittaa levyllä paikoitellen hyvinkin soljuvasti, aika-ajoin jopa ilkamoivan iloisesti (esim. instrumentaali "Back Slack"). Eddien suurin vahvuus oli tietenkin hänen kirjoittamansa hienot bluessävellykset ja -sanoitukset sekä niiden persoonalliset tulkinnat. Peter Greenin kuulakkaat ja hersyvät, hyvin jäsennellyt kitarasoolot ovat myös upeaa kuultavaa.
"Five Long Years" loistaa (varmasti tarkoituksellisesti) poissaolollaan kappaleluettelosta, mutta toinen Boyd-bravuuri "Third Degree" saa hienon, bluesiakinbluesimman tulkinnan. Toinen loistava hidas blues on neljäs raita "Just The Blues", mutta tarjolla on myös makeita nopeita bluesshuffleja kuten "She's Real" ja "Thank You Baby". Niiden kanssa samanoloinen "Blues Is Here To Stay" on minulle erityisen nostalginen. Kuulin sen joskus 60-luvun lopussa nuorena pojankoltiaisena Pekka Gronowin Bluesin maailmasta -radio-ohjelmassa. Sen rivakantanakka tempo pureutui puberteettiini sellaisella sykkeellä, että kyseistä kappaletta voi pitää yhtenä osasyyllisenä seuranneeseen elinikäiseen "bluessairauteeni".
Eddie Boyd -bravuuria "Big Boat" (15) ei jostain syystä sisällytetty alkuperäiselle Blue Horizon -älppärille vaan se julkaistiin singlemuodossa kääntöpuolenaan "Sent For You Yesterday" (16).
Kuten totesin, kaksi päätösraitaa eivät liity millään tavoin Blue Horizoniin paitsi, että niiden alkuperäisasetaatit ovat maanneet jossain Mike Vernonin kellarin perukoilla vuosikymmenet. Äänitysvuosi ja -paikka viittaavat Bea & Baby / Keyhole -levymerkkeihin, joille Eddie levytti vuonna 1960. Säestäjiksi on varmistettu fonisti Ronald Wilson ja rumpali Billie Stepney. Sen sijaan varsinkin CD:n päätöksellä vahvasti esillä olevaa kitaristia ei ole kyetty tunnistamaan. Nopeatempoinen "Stroller" on pitkine foni-introineen ja -sooloineen milteipä jazzia, eli Eddie on varsin erikoisessa elementissä ja pysytteleekin aika taka-alalla. "No Place Like Home" sen sijaan on tutumman oloista Eddietä tihkuvan tilittävine tulkintoineen oman kodin onnesta. Maineikkaan Leadbitter/Slaven -diskografian mukaan tästä samasta äänityssessiosta on vielä kateissa kappale "I Can't Stop Loving You".
Komean CD-paketin kruunaavat Mike Vernonin kauniit, vilpittömät ja Eddie Boydia kunnioittavat kansitekstit. Ihmettelen tosin kovasti toteamusta, ettei Vernon ole yrityksistään huolimatta onnistunut tavoittamaan Eddien leskeä Leilaa, minkä täytyy tarkoittaa, ettei hän ole myöskään tietoinen FBS:n "Mello Hello" -produktiosta. Olisi soittanut meille Blues Newsiin...

Toinen Eddie Boyd -uutuus-CD on osa Sonet Blues Story / Legacy Of The Blues -uudelleenjulkaisusarjaa, jonka taustoja ja kolmea muuta tuotosta Vesa Walamies valotti ansiokkaasti jo edellisessä Blues Newsin numerossa. Kyseessä on näiden(kin) äänitteiden järjestyksessään jo peräti neljäs ylösnousemus, kuten Vesa kertoi. Eddien tapauksessa ollaan Tukholmassa ja äänitysvuosi on 1974. Alkuperäisen Sonet-vinyylin materiaalin jatkoksi on onnistuttu kaapimaan kahdesta kappaleesta (8 ja 9) toiset otot (11 ja 12) - mitään järkeähän siinä ei tietenkään ole. En ruvennut tarkemmin vertailemaan niitä toisiinsa, mutta päällisin puolin esimerkiksi molemmilla versioilla kuullut saksofoni- ja näpräilevät kitarasoolot ovat kutakuinkin samanlaisia.
Verrattaessa näitä äänitteitä edellä esiteltyyn Blue Horizon -tuotantoon tai vaikkapa oman Mello Hello -kokoelmamme alkupään tallenteisiin, niin mielestäni ollaan ainakin puolikkaan valovuoden päässä. Pääosin ruotsalaisen säestysporukan yhteissoitto on ajoittain melkomoista kohellusta eikä tässä mielipiteessä ole edes mitään olympia- tai mm-lätkäpainokerrointa. Jopa Eddien laulu on yllättävästi monin paikoin ihmeellistä jokellusta. Useiden kappaleiden (esim. "Lovesick Soul", "Kindness For Weakness", "Do Yourself A Favor") sanoitukset ovat sentään eddiemäisen nokkelia. Taustabändin nokkahahmo Peps Persson on yksi ruotsibluesin varhaisista ikoneista. Hänen huuliharppusoundinsa on sävyiltään epämiellyttävän räkäinen ja taivuttelu paikoin suorastaan surkeaa. Eddiehän ei tunnetusti erityisemmin edes digannut harppua tai harpisteja. Siksi ihmetyttääkin, miksi Peps sai olla näinkin kuuluvasti esillä. Kaiken lisäksi huuliharppu ja Christer Eklundin soittama tenorifoni sopivat todella huonosti yhteen. Eklund on pääasiallinen instrumenttisolisti levyllä ja paikoitellen hänen soittonsa on onneksi luistavaa ja laadukasta. Jättäessään harpun syrjään Peps soittaa kitaraa. Se on paikoitellen suht OK, mutta esimerkiksi "Mellow Day" -raidalla hänen soolonsa on käsittämättömän alkeellinen. Pepsin ja studiossa vierailleen Stockholm Slim Notinin ajoittaisesta taustastemmalaulusta en viitsi sanoa mitään. Tai sanonpa kuitenkin, se on kamalaa. Säestysporukan ylivoimainen johtotähti on pitkän taipaleen kulkenut jazzrumpali Ed Thigpen, joka onnistuu pitämään rytmipalaset mallikkaasti kohdillaan.
Nyanssina todettakoon, että "Black, Brown And White" onkin näemmä Boydin eikä esimerkiksi Big Bill Broonzyn sävellys. Eddie Boydilta on sen verran ylivoimaisempia levytyksiä helposti tarjolla, että tätä tuotetta voi suositella vain äärifanaatikoille.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 3/2006)

Eddie Boyd -juhlakonsertti, Malmitalo, Helsinki, 18.2.2005

Kuvat: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 2/2005)

     

-- huom: klikkaa kuvaa suuremmaksi --

Eddie Boyd -muistolaatan paljastustilaisuus, Kallio, Helsinki, 16.5.2009

Kuvat: Pirjo Salminen
(julkaistu FBS:n ulkomaille suunnatussa lehdistötiedotteessa 18.5.2009)

     
Leila Boyd ja FBS:n ent. puheenjohtaja Aimo Ollikainen seremoniamestareina

  
Kiinnostunutta yleisöä kadun täydeltä sekä varsinainen kiinnostuksen kohde