SONNY BOY WILLIAMSON - THE KING OF BLUES HARMONICA
Teksti: Vesa Wallenius (Walamies)
(julkaistu BN-numerossa 2/1968)

Hampuri 9.10.1964. American Folk Blues Festival esiintyy paikallisella kokoushuoneella. Estraadilla seisoo vanha, kookas mutta kumara knallihattuinen mies. Hänen pukunsa toinen puoli on harmaa, toinen musta. Miehellä on harmaa tukka ja hänen tummat kasvonsa ovat omituiset, kaikkea muuta kuin kauniit. Yht'äkkiä vanha mies nostaa huulilleen kymmensenttisen soittopelin ja puhaltaa ilmoille keskieurooppalaiselle vieraan sävelkuvion.

"Had a day up in Berlin, trying to make London my Home,
Had a day up in Berlin, trying to make London my Home,
'Cause the people back in United States just don't know when the world is going on."

SONNY BOY WILLIAMSONIN HAUTAA ETSIMÄSSÄ
Teksti: Matti Laipio
(katkelmia BN-numerossa 6/1975 julkaistusta Amerikan matkakertomuksesta)

Maanantai, 18.8.1975: Ajoimme nyt valtatie 49:ää. Matkan varrella oli Tutwiler - paikka, minne Sonny Boy Williamson II on haudattu. Päätimme mennä käymään haudalla, mutta se ei ollutkaan mikään helppo temppu. Kysyimme paikkakuntalaisilta ajo-ohjeita Winfieldin hautausmaalle Valkoiset eivät tienneet edes sellaisesta ja erään mustan papan ohjeiden mukaan ajettuamme olimme ennen pitkää keskellä peltoa, missä suuren automme kääntäminen oli äärimmäisen vaikeaa. Emme voineet enää käyttää aikaa, sillä Jacksoniin oli vielä 150 mailin ajomatka, eikä USA:ssa saa yleisen kattonopeuden takia ajaa kovinkaan kovaa.

Maanantai, 25.8.1975: Pysähdyttyämme (Mississippin) osavaltion vankisiirtolan, legendaarisen Parchmanin, portin eteen olimme joutua itse sisään. Muista hieman kauemmaksi kulkeneen K.W:n (Blomqvist) viereen pysähtyi näet auto ja sieltä tiukkailmeinen vartija ilmoitti yksivakaasti, että paikan valokuvaaminen on kielletty. Jos meillä tästä on jotain huomauttamista, keskustelut käydään sitten vankilan alueen sisäpuolella.

Puolen minuutin kuluttua olimme jo matkalla pohjoiseen. Eipä silti ollut ensimmäinen tapaaminen lain edustajien kanssa Mississippissä. Olimme näet jo menomatkalla onnistuneet hankkimaan pysäköintisakon Jacksonissa ja miedän olisi pitänyt mennä selvittämään asia oikeudessa eräänä iltapäivänä. Lähdimme mieluummin kaupungista kuin menimme oikeuteen. Avis sen ilmeisesti saa maksaa aikanaan.

Tutwilerissa teimme jälleen sankarillisen yrityksen Sonny Boy Williamsonin haudan löytämiseksi. Tulokset olivat jälleen surkeita. Joko hautausmaa on umpeen ruohottunut tai sitten kotiseututuntemus tutwilerilaisilla on todella kehno, sillä pyörimme jälleen tunnin verran ilman tuloksia.

JAUHOJA ARKANSASISTA

Sonny Boy Williamsoniin liittyi seuraavakin kohteemme. Hän näet aikoinaan työskenteli pitkään Helenassa KFFA-radioasemalla King Biscuit Show'ssa mainostaen päivittäin paikallisen myllyn tuotteita. Helena sijaitsee Arkansasin puolella heti joen toisella rannalla.

Sinne mekin suunnistimme jauhosäkkiä ostamaan. Viime vuonna ruotsalaiset ystävämme kävivät siellä hakemassa täysinäisen säkin ja tekivät sen etiketti pohjanaan T-paidan Stockholm Blues Societylle. Tietenkään emme halua olla huonompia, vaan ensimmäisen super-marketin kohdalla auto pysäytettiin ja miehet ryntäsivät tutkimaan valikoimia. Kaupasta löytyi parikin erilaista säkkiä, joiden päällä Sonny Boy istui maissintähkällä huuliharppu hyppysissään. Jarmo (Santavuori) valitsi värikkäimmän ja käännyimme takaisin tyytyväisinä Mississippiin. Pitkään keskustelimme, mitä jauhoilla tehtäisiin. Olisi tietysti ollut järkevintä antaa ne jollekin tarvitsevalle, mutta mistäpä me heitä löysimme niin vaan. Siksi ikävä kyllä säkki tyhjennettiin erääseen pellon laitaan. Muu ei auttanut, valitettavasti.

King Biscuit Show soi edelleenkin KFFA:lla. Jarmo onnistui kuulemaan siitä palasen menomatkalla ja hänen kertomansa mukaan ohjelmassa soiteltiin yhä Sonny Boyn vanhoja levyjä! Enää show ei ole kuin kolme päivää viikossa, mutta hyvä niinkin. On mukava, että Interstate Grocery jatkaa perinnettä.

(- toim. huom: Blues Newsin pitkäaikainen avustaja, musiikkitoimittaja ja -tuottaja Matti Laipio suoritti ensimmäisen syvän etelän "odysseiansa" jo vuonna 1968, jolloin hänen matkaetappeihinsa lukeutuivat mm. Atlantan, New Orleansin, Alexandrian, Jacksonin, Yazoo Cityn, Clarksdalen, Memphisin, Chicagon ja New Yorkin kaupungit. Vuoden 1975 seikkailujen jälkeen Laipio on palannut samoihin maisemiin myöhemminkin, mm. kesällä 1980 (ks. BN 6/80) hän oli jälleen Tutwilerissa Sonny Boyn hautaa jäljittämässä - tosin onnistumatta silläkään kertaa tehtävässään...)

SONNY BOY WILLIAMSON - KING BISCUIT BOY
Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 2/1976)

Aluksi kuvitellulle lukijalle otsikosta mahdollisesti syntyviä kysymyksiä vastauksineen:
K: Käsitteleeköhän tämä kirjoitus nykyisin nimellä "King Biscuit Boy" esiintyvää kanadalaista Richard Newelliä vaiko ehkä ko. miekkosta ulkomuodoltaan kuulemma muistuttavaa Baby Boy Varhamaa, joista molemmista on juttua Blues News 17:n sivulla 11?
V: Ei käsittele, vaan valokeilassa on vaihteeksi itse Sonny Boy Williamson II eli Alex "Rice" Miller.
K: Onkos nyt sitten vuorossa se varovaisesti lupailtu ja tiettävästi jonkin verran toivottukin uusi versio jo BN:n toisessa numerossa syskyllä 1968 ilmestyneestä Sonny Boy kakkosen esittelystä?
V: Ei ole, sillä vuosien varrella on miehestä kertynyt niin paljon tietoutta, ettei tämän artikkelin laatijalla ainakaan tällä haavaa ole aikaa tyhjentävään S.B.W. II -juttuun, ja lisäksi on ennen "lopullista" Williamson-stooria aiheellista odotella, josko Leadbitterin jäämistöstä sittenkin saataisiin aikaiseksi kokonainen kirja Millerin & kumppaneiden seikkailuja.
K: No mitä ihmeen tynkätarinaa se Vesa oikein aikoo tuputtaa?
V: Tarkoituksena on suppeiden henkilötietojen, levyarvion ja kommenteilla varustetun LP-luettelon muodossa antaa miehestä kiinnostuneille (joita lienee aika lailla) jonkinlainen ensiapu ennen mahdollisesti kaukanakin tulevaisuudessa lymyävää perinpohjaista aiheen pureskelua.

Ja kun on kerran leikkisiksi heittäydytty, niin arvuutellaan vielä kotvan verran: Ketkä ovat tehneet ainoan tunnetun levytyksen seuraavasta bluesista?

KING BISCUIT STOMP

Well evenin' everybody,
people tell me how do you do? (2)
We're the King Biscuit Boys,
we came out to welcome you.

Every mornin', every mornin',
King Biscuits on my table; (2)
You can invite all your friends,
and your next door neighbours.

Every mornin', every mornin',
baby from nine to ten; (2)
Everytime I see Sonny Boy,
I got his feets on my table again.

I got the best King Biscuits,
boys I sell a guarantee; (2)
If it don't do 'bout that,
send it back to Helena, Arkansas to me.

SEE THAT MY GRAVE IS KEPT CLEAN - SONNY BOY WILLIAMSONIN HAUTAA ETSIMÄSSÄ (osa 2)
Teksti ja kuvat: Pertti Nurmi
(katkelma BN-numerossa 4/1986 julkaistusta artikkelista "Bluesturismia Syvässä Etelässä")

Torstai 29. toukokuuta oli etelän kiertomatkamme viimeinen varsinainen "tutkimustavoitteita" sisältänyt päivä. Ohjelmaa olinkin varannut paljon, joten lähdimme poikkeuksellisesti liikkeelle jo aamuvarhaisella. Walter [Liniger] oli kertonut käyneensä Sonny Boy Williamsonin haudalla Tutwilerissa, eli kyllä sen sieltä piti löytyä. Hän ei kuitenkaan pystynyt antamaan ajo-ohjetta, sillä sen verran vaikeassa paikassa ja monen mutkan takana "hautuumaa" kuulemma sijaitsi. Walter kehotti meitä kysymään tietä vanhoilta mustilta ihmisiltä. He olisivat ainoat, jotka osaavat neuvoa, hän sanoi.

Ajoimme Oxfordista Water Valleyn ja Charlestonin kautta pitkin hiljaisia osavaltion maantietä ja saavuimme puolen päivän maissa pieneen, varsin ränsistyneen oloiseen Tutwilerin kaupunkiin, siis jo toisen kerran. Ensimmäinen tiedustelu bensa-asemalla keski-ikäiseltä mustalta autonkuljettajalta tuotti vesiperän, mutta hän ohjasi minut vastapäiseen kuppilan tapaiseen. Ei sieltäkään tietoa löytynyt, mutta nuorehko valkoinen nainen kehotti menemään talon taakse isoisänsä, kylän vanhimman juttusille. Takapihan perukoilta löytyi yllättäen viinakauppa, jonka tiskin takana sopersi yhden asiakkaan kanssa arviolta yhdeksänkymppinen, ryppyinen ja hampaaton ukkeli. Hän suhtautui tiedusteluuni Winfieldin hautausmaasta perin varauksellisesti, aivan kuin ei olisi ollut tietoinen moisen leposijan olemassaolosta. Sain kuitenkin selvitettyä mikä mies olen ja etsiväni kuuluisan huuliharpunsoittajan Sonny Boy Williamsonin hautaa Tuolloin pappa alkoi lämmetä. Hän mainosti olevansa kaupungin pormestari ja tunteneensa hyvin Sonny Boyn. Kun hän vielä kuuli minun olevan Euroopasta ja Finland meni perille Englandina, alkoivat nostalgiat mennä väärille raiteille. Hän oli kertomansa mukaan nimittäin palvellut toisessa maailmansodassa (vai liekö ollut ensimmäinen) taistelulentäjänä Euroopassa ja Sonny Boy meinasi niissä muisteluissa kokonaan unohtua. Onneksi minua ei luultu ranskalaiseksi, sillä silloin olisin varmaan tullut lahdatuksi siihen paikkaan. Tuolloinhan Ranska oli juuri vähän aiemmin ansiokkaasti kieltänyt USA:n sotakalustoa lentämästä ilmatilansa halki raukkamaisella hyökkäysretkellään Libyaan. Englannin vähämielinen rautarouva Thatcher sen sijaan oli arvossa arvaamattomassa tunnetuista syistä.

"Pormestarin" hampaattomasta etelänmurteisesta solkkauksesta oli tavattoman vaikea saada selvää ja hän huomasi sen itsekin. Niinpä hän selvitti ajoreitin paikalliselle asiakkaalle, joka ei tiennyt mitään kyseisestä hautapaikasta, tai ainakaan Sonny Boysta, vaikka oli samalta suunnalta kotoisin. Lähdin ajamaan kyseisen miekkosen perässä, kunnes noin kilometrin ajettuaan tämä seisahtui ja neuvoi minulle suullisesti loppureitin, koskapa jatkoi itse toisaalle. Enää ei pitänyt olla kuin pari mutkaa matkassa, mutta silti ajoimme harhaan ja aloin muuttua hieman epätietoiseksi. Havaitsimme kuitenkin erään pellon laidassa valkoisen, hylätyn näköisen lähinnä ladolta vaikuttavan rakennuksen, ja vaikkei sitä voinut hyvällä tahdollakaan kirkoksi uskoa, päätimme tarkistaa asian, kun ei muutakaan vaihtoehtoa ollut. Walter oli sanonut, että hautakivi löytyisi kirkkoon nähden takavasemmalta, metsän reunasta. Ensisilmäyksellä ei mitään hautausmaahan vivahtavaa ollut näkyvissä eikä rakennuskaan juuri kirkkoa muistuttanut. Vai mitä mieltä olette? Sitten havaitsin joitain maassa kumollaan olevia kiviä "kirkon" takana ja lähemmäksi päästyäni todensin ne vanhoiksi hautakiviksi. Mutta Sonny Boyn haudasta ei ollut merkkiäkään. Mitä pirua, ajattelin, tämä on jo liian raakaa pilaa. Mutta kuinka ollakaan, parinkymmenen metrin päässä, reidenkorkuisen heinikon takaa siinsi lisää hautaristejä ja -kiviä. Seassa oli järeä kivipaasi ja tiesin löytäneeni etsimäni. Lopusta puhukoot kuvat puolestaan.

 

BLUES-KLASSIKOIDEN LÄHTEILLÄ, OSA 15: SONNY BOY WILLIAMSONIN TAKAPIRUT
Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 5/1991)

Aleck "Rice" Miller eli Sonny Boy Williamson n:o 2, joka eli vuosina 1899-1965, on kiistatta eräs kaikkein erikoisimmista ja samalla myös merkittävimmistä blues-artisteista. Hän on tunnetusti erinomaisen oikukkaasti käyttäytynyt persoona, mutta musiikin ystävien kannalta asioita tarkastellen on tärkeintä, että hän oli aivan ainutlaatuinen laulujen tekijä ja niiden esittäjä. Hänenkin jäämistöstään löytyy lukuisia todellisia klassikoita, jotka ovat parhaimmillaan nimenomaan hänen omina tulkintoinaan. Sekä harpistina että laulajana hän oli vuosien mittaan kehittänyt niin omintakeisen esitystyylin, ettei hänen jäljittelynsä ole kunnolla onnistunut keneltäkään. Vertailun vuoksi totean, että esimerkiksi Little Walterin ja Big Walterin taivutteluja on monesti vaikea erottaa toisistaan vaikkapa Muddyn 50-luvun levytyksiä kuunneltaessa, mutta Sonny Boyn soiton tunnistaa bluesin harrastaja yleensä varsin nopeasti.

Kun Sonny Boyn ura oli pitkä ja monivaiheinen ulottuen 20-luvun klassisen bluesin kulta-ajoista aina 60-luvun brittiyhtyeiden nousukauteen saakka, on luonnollista, että myös hän otti omaleimaisuudestaan huolimatta vaikutteita hyvinkin erilaisilta tahoilta. Rice Miller taitaa olla ainoa blues-mies, joka on taatusti soittanut niin Robert Johnsonin kuin Eric Claptoninkin kanssa, ja ilmiselvästi hänkin oli seuraillut kollegojensa ja kilpailijoidensa esityksiä radiosta, levyiltä ja erilaisissa soittotilaisuuksissa.

Tämän suuren mestarin levytuotantoon helposti jaettavissa kolmeen toisistaan erottuvaan osaan, joista tosin kaksi viimeisintä ajoittuvat jonkin verran päällekkäin. Ensimmäinen vaihe on tietysti vuosien 1951-54 toiminta USA:n etelävaltioissa ja lähinnä Jacksonissa sikäläisen Trumpet-merkin suojissa, toinen on vuosien 1954-64 Chess-kausi Chicagossa ja kolmas on vuosina 1963-65 tapahtunut kiertely mitä erilaisimmissa paikoissa Euroopassa.

Eräiden asiantuntijoiden näkemysten vastaisesti en pidä Sonny Boyn 50-luvun alun aikaansaannoksia likikään hänen Chess-levytystensä veroisina. Toki silloinkin syntyi joitain merkkiteoksia kuten "Eyesight To The Blind" ja "Mighty Long Time", mutta tuotteiden yleisilme oli toisin kuin myöhemmin jokseenkin amatöörimäinen. Yhtään suoranaista lainakappaletta en ole hänen silloisesta tuotannostaan pystynyt löytämään, vaikka sellaiseksi ennen tarkistusta arvelinkin vuoden -54 tuotosta "Empty Bedroom".

Sonny Boy Williamson levytti Chessin veljeksille kaikkiaan noin 70 erinimistä musiikkiesitystä. Niistä olen löytänyt jonkinmoisen esikuvan seitsemälle eli noin 10%:lle, mikä on huomattavan pieni luku. Esimerkiksi Muddy Watersin ohjelmistossa lainakappaleiden osuus oli selvästi suurempi.

Nykyisin vallitsevan näkemyksen mukaan Rice Miller suorastaan varasti taiteilijanimensä itseään nuoremmalta mutta aiemmin levyttämään päässeeltä John Lee Williamsonilta. Tyylillisesti miehet ovat kuitenkin varsin erilaisia, ja heidän ainut yhteinen tallennettu blues-numeronsa on kaunis "Decoration Day Blues", joka sekin on peräisin Curtis Jonesilta Samainen pianisti-laulaja teki myös ensimmäisen levytyksen maineikkaasta laulusta "Lonesome Bedroom Blues", jonka muiden muassa Sonny Boy II tallennutti ainakin nimillä "In My Own Little Cabin", "Lonesome Cabin" ja "My One Room Cabin" vaan ei nimellä "Empty Bedroom".

Nuoruusvuosinaan Sonny Boy soitteli paitsi Robert Johnsonin niin myös Elmore Jamesin kanssa. Näillä mestareilla oli kaksi yhteistä kappaletta eli "One Way Out" ja "The Sky Is Crying". Niistä edellisen Sonny Boy levytti ainakin neljästi Chessille ja jälkimmäisen ilmeisesti vain kertaalleen Storyvillelle v. -63 Tanskassa. Diskografioiden mukaan Elmoren versiot noista numeroista ovat hieman Sonnyn tuotoksia varhaisempia, joten kaipa hän on niiden säveltäjä ja sanoittaja.

Vuoden 1963 tammikuussa Sonny Boy tekaisi yhdessä ainoassa sessiossa muistokkaat luomuksensa kolmesta ehdottomaan parhaimmistoonsa kuuluvasta bluesista nimiltään "Bye Bye Bird", "Help Me" ja "Bring It On Home". Niistä ensimmäinen on mitä luultavimmin kokolailla puhtaasti Sonnyn omaa tuotantoa, mutta niinkin kuuluisan laulun kuin "Help Me" taustalta löytyy soul-yhtye Booker T. & the MG'sien vuoden -62 instrumentaali-hitti "Green Onions", ja "Bring It On Home" on mielestäni selvä muunnos Shakey Hortonin vuoden -54 tallenteesta "Back Home To Mama".

Bluestietokilpailun tulosten selvittelyn yhteydessä (ks. BN 116, s. 40) todettiin, että englantilais-irlantilaista juomalaulua "Drunkard's Special"/"Ohranjyvä silmässä" hoilottelivat aikoinaan Coley Jones ja Finn Trio. Samaan sakkiin voidaan lisätä Sonny Boy II ja hänen erikoinen muunnelmansa "Wake Up Baby", Williamsonin "Peach Tree" eli "Luumupuu" poikkeaa sekin niin paljon hänen muusta tuotannostaan, etten yhtään hämmästynyt, kun luin Juhani Ritvasen levyarviosta maininnan sen ja Charles Brownin vuoden -46 äänitteen "Way Over There By The Cherry Tree" samankaltaisuudesta.

Vuosien 1963 ja -64 maineikkaiden American Folk Blues Festival -kiertueiden jälkeen Sonny Boy Williamson jäi molemmilla kerroilla joksikin aikaa Eurooppaan esiintyen ja levyttäen lähes kenen tahansa tarjokkaan kanssa mm. Englannissa, Ranskassa ja Tanskassa. Aika spontaanisti muotoituivat myös hänen silloiset ohjelmistonsa, jotka koostuivat lähinnä hänen omista standardeistaan ja toisaalta kulloinkin mieleen tulleista lainakappaleista.

Englannissa Sonny Boy tunnetusti esiintyi joistakin syistä mielellään sikäläisten kitarayhtyeitten kanssa. Yardbirdsien kera tehdyltä lp:ltä en ole löytänyt lainkaan muilta opittuja blues-numeroita, mutta miehen ja Animalsien yhteisiin äänitteisiin kuuluivat mm. versiot Little Walterin gospel-muunnoksesta "My Babe" ja Roosevelt Sykesin evergreenistä "Night Time Is The Right Time". Aivan vuoden -65 alussa Sonny Boy oli studiossa Brian Augerin ja hänen Trinity-yhtyeensä kanssa. Tällöin hän halusi välttämättä, kenties jo tulevaisuutta ajatellen, tehdä oman mukaelmansa Louis Jordanin vuoden -62 Tangerine-levytyksestä "Don't Send Me No Flowers (When I'm In The Graveyard)". Lopputulos on mielestäni laadultaan mitä sykähdyttävin ja mieleenjäävin.

Tanskassa äänitetystä Storyville-materiaalista ja siihen sisältyvästä äänitteestä "The Sky Is Crying" mainitsin jo aiemmin. Toinen silloisista jollakin tavalla lainamateriaalia sisältävistä tallenteista on "Same Girl", jolla Sonny Boy ja Memphis Slim muistelevat Bessie & Clara Smithin vuoden -25 duettoa "My Man Blues". Samoilta ajoilta on peräisin myös sekä tuotannollisesti että myös musiikillisesti hämärä Rarity-lp (BN 44, s. 32), jolla silläkin on pari muunnosnumeroa. Ensimmäinen on gospel-standardiksi arvelemani "Milky White Way", jota muistuttavan kappaleen on esim. Rev. Lonnie Farris levyttänyt nimellä "Golden Street", ja toinen on Robert Johnsonin "Kindhearted Woman (Blues)".

Muita musiikillisia takapiruja en todellakaan ole Sonny Boylle keksinyt. Sellaisia eivät siis ole vuonna -29 julistuksen "Crazy About You Baby" levyttänyt Blind Roosevelt Graves tai v. -35 laulun "Fattening Frogs For Snakes" tekaissut Bumble Bee Slim, koska Sonny Boyn samannimiset luomukset ovat sortiltaan melkoisen erilaiset.

SONNY BOY WILLIAMSON II EUROOPASSA 1963-65
Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 5/2005)

Silloin tällöin olen tullut maininneeksi, että Sonny Boy kakkosen Euroopan-seikkailuista olisi otollista saada lisätietoja. Asia rupesi vaivaamaan sen verran, että viime syyskuussa lähetin sen tiimoilta kirjeen pitkäaikaiselle ystävälleni Martin Easterbrookille Englantiin. Hän vastasi varsin pikaisesti ja toimitti samassa yhteydessä tutkittavakseni myös jonkin verran kopioimaansa kirjallista materiaalia. Vaikka Martin valitteli yli 40 vuoden takaisten muistikuviensa hataruutta ja hämäryyttä, hänen tekstiään oli oikein kiintoisaa lueskennella. Olihan hän nähnyt ja kuullut Sonny Boyta livenä kahdesti, ensin vuoden -63 joulukuun Yardbirds-sessiossa ja toisen kerran syksyllä -64 AFBF-kiertueen konsertissa. Martin on jopa jollakin tavalla mukana noilla legendaarisilla Pihalintu-äänitteillä, sillä kertomansa mukaan hänkin annettuja kehoituksia noudattaen osoitti silloin villisti suosiotaan.

Tuo bluesin historiankirjoituksen kannalta perin muistokas ajanjakso alkoi syyskuussa -63, jolloin Aleck "Rice" Miller eli Sonny Boy II saapui muun AFBF-joukkion keralla silloiseen Länsi-Saksaan. Festivaali-hommien päätyttyä lokakuun loppupuolella hän kuljeksi usean viikon verran pitkin ja poikin Eurooppaa, kunnes suunnistautui Pariisin kautta Englantiin aivan joulukuun alussa. Siellä hänen managerinaan toimi venäläissyntyinen Giorgio Gomelsky, joka hieman aikaisemmin oli avustanut alkutaipaleellaan ollutta Rolling Stones -yhtyettä ja joka niihin aikoihin huolehti etenkin Keith Reifin ja Eric Claptonin ympärille rakentuneen Yardbirds-ryhmän touhuista.

Noiden Gomelsky-yhteyksien vuoksi Sonny Boy esiintyi Britanniassa aluksi enimmältä osin Yardbirdsien säestyksellä, mutta muitakin soittokumppaneita hänelle löytyi siellä runsain määrin. Sellaisia olivat muiden muassa Animalsit, Georgie Fame yhtyeineen, Gary Farr ja hänen T-Bonesinsa, Cyril Daviesin johtamat All Starsit, The Spencer Davis Group, The Five Dimensions, Manfred Mannin joukkio, Long John Baldry & The Hoochie Coochie Men, Brian Augerin ja Jimmy Pagen yhteinen soittajisto ja jopa Chris Barberin jazz-bändi. Sen ajan merkittävistä sikäläisistä r&b-yhtyeistä tuosta listasta puuttuvat oikeastaan vain The Pretty Things ja The Rolling Stones, ja osa niidenkin jäsenistä on kertonut olleensa seurailemassa lähituntumalta Sonny Boyn taiturointia. Kitarayhtyeiden kanssa hän soitti harppujaan sekä akustisesti että myös vahvistintekniikkaa hyödyntäen eli ns. sähköisesti.

Historiikkeja silmäilemällä olen todennut, että Sonny Boyn ensimmäinen itsenäinen Englannin reissu kesti vuoden -63 joulukuusta seuraavan vuoden maalis- tai huhtikuulle saakka. Birminghamissa pidettiin nimittäin 28.2.-64 Britannian ensimmäinen r&b-festivaali päätähtenään S.B.W.II ja eräs hänen viimeisimmistä Chess-sessioistaan taasen tapahtui Chicagossa saman vuoden huhtikuun lopussa. Sen jälkeen hän palasi pikaisesti takaisin uusien ihailijoidensa pariin jakonsertoi mm. Chris Barberin ja Ottilie Pattersonin kanssa Manchesterissa 31.5.-64. Seuraavan kerran hän näyttäytyi Englannissa lokakuussa -64, jolloin ainakin Lontoon lähellä sijaitsevan Croydon-nimisen paikkakunnan Fairfield-hallissa esittäytyi niin kutsuttu American Negro Blues Festival. Sonny Boyn viimeinen Euroopan-matka tapahtui seuraavan vuoden alkupuolella, jolloin hän viipyi Brittein saarilla aina vapun tienoille saakka. Toukokuussa -65 hän matkasi ensin Chicagoon, missä ilmoitti eräille ystävilleen lähtevänsä kotiin kuolemaan, ja vain hieman myöhemmin suunnistautui kohti Arkansasin Helenaa. Ja siellähän hänen maallinen vaelluksensa todellakin päättyi 25.5.1965.

Sonny Boyhyn kohdistuneita kunnioituksenosoituksia julkaisivat jo 60-luvulla ainakin USA:ssa Jimmy Reed (Dedication To Sonny eli Tribute To A Friend) ja Junior Wells (Help Me -versiointi A Tribute To S.B.W.) sekä Englannissa Paul Jones (S.B.W.) ja John Mayall (Sonny Boy Blow).

Erilaisia eurooppalaisia levytyksiä Sonny Boy sai aikaiseksi todella runsain määrin. Saksalaisten privaatti- ja festivaali-äänitteiden ohella hänen taitojaan tallennettiin ennen Englantiin siirtymistä mm. Tanskassa, Ruotsissa ja Ranskassa. Hänen britti-tuotoksistaan tunnetuimmat ja näkemykseni mukaan myös tasokkaimmat ovat 8.12.-63 (erään tiedon mukaan 8.-9.12.) tekaistut Yardbirds-levytykset, ja yhteistyöstä samaisen porukan kanssa löytyy myös pari vuoden -64 helmikuista Birmingham-näytettä. Noiden kahden tapahtuman välissä nauhuri oli päällä myös Newcastlessa, missä sankarimme sekä Eric Burdonin ja Alan Pricen johtamat Animalsit pitivät melkoista mekastusta 30.12.-63. Chris Barberin jazzareiden kanssa Sonny Boyta äänitettiin vuoden -64 ensimmäisellä puoliskolla kahteenkin otteeseen, ja hänen viimeinen Euroopan-sessionsa pidettiin vain noin kuukausi ennen kuolemaa 28.4.-65. Kysymyksessä oli Brian Augerin joukkion kanssa soitettu pikakeikka, minkä tuloksia eräät ovat luonnehtineet kaoottisiksi, mutta minkä nimipiisi "Don't Send Me No Flowers" on pikkuvirheineenkin mielestäni oikein viehättävä luomus

Monet eurooppalaiset pääsivät siis nauttimaan Sonny Boyn persoonasta noina aikoina, mutta aika harvat ovat niistä kokemuksistaan kertoilleet. Amerikkalainen Rice Miller -intoilija Bill Donoghue tiettävästi suoritti jokin aika sitten toivioretken Englantiin ja Keski-Eurooppaan hankkiakseen informaatiota tekeillä olevaa Williamson-kirjaansa varten, mutta mitään konkreettisia tuloksia tuosta reissusta ei toistaiseksi ole saatettu julkisuuteen. Mutta meilläpä ovat käytettävissämme Martin Easterbrookin muistikuvat, jotka kertovat mm. seuraavaa:

"Minusta Sonny Boy oli suuri artisti ja englantilaisen herrasmiehen asuineen myös melkoinen persoonallisuus. Hän kirjaimellisesti sai huuliharppunsa laulamaan, ja myös hänen oma laulunsa fraseerauksineen kaikkinensa teki minuun suuren vaikutuksen. Vanhalta, väsyneeltä ja sairaaltakin hän näytti, mutta alkoholia en muista hänen nauttineen ainakaan esiintymisten aikana. Välistä hän hämmästytti yleisöään erikoisilla tempuillaan, joihin kuuluivat huuliharpun pelkästään suussa ja jopa nenällä soittaminen. Yleensä hän esitti useita numeroita soolona, siis ilman mitään ulkopuolista säestystä. Minkäänlaista eripuraa Sonny Boyn ja Yardbirdsien välillä en havainnut."

Kiitos avusta, Martin.

Bummer Road
(Chess LP-1536) -69
A (1) She Got Next To Me (2) Santa Claus (3) Little Village
B (1) Lonesome Cabin (2) I Can't Do Without You (3) Temperature 110 (4) Unseen Eye (5) Keep Your Hands Out Of My Pocket (6) Open Road (7) This Old Life

Sonny Boyn viimeksi ilmestynyt LP on ehkä tehty hieman liian vankalta pohjalta, sen sijaan Sonny Boy itse on silkkaa mineraalia. Ensimmäisessä kappaleessa äijä heittää pieniä kielikukkasia, kuten esimerkiksi: "She is as cool in the summer as she is in the spring". Erittäin miellyttävä 12 sahdin blues, jossa tausta kehittelee hieman tavallisuudesta poikkeavan teeman. Sonny Boyn toinen kappale käsittelee jouluun liittyviä ongelmia. Wankka fiilis pinnassa koko ajan äijän penkoessa tyttöystävänsä vaatekaappeja ja yrittää löytää joululahjaansa (tietenkin whiskypulloa). Lopuksi puuttuu poliisi asiaan ja niin lojuu äijä bosessa.
Sitten seuraakin kiekon puolipornoilu. "Too small to be a village and too large to be a town". Kokonaista 12 ottoa ja autenttista huulenheittoa välissä. Esim. Man n:o 1: "What's the name of this number?" - Sonny Boy: "Little Village, you Mother Fucker, Little Village, you Son of the Bitch." Kyseistä kappaletta ei saa esittää radiossa, mikä johtunee sensuurin ahdasmielisyydestä.
"In my one room cabin" onkin jo kakkossivua. Hieman tavanomaista Sonny Boyta, mutta kuuntele kuitenkin sanoja (rautaa etten sanoisi). "Because The Unseen Eye is watching you", Sonny Boy heittelee pienoisia elämänviisauksia. Huuliharpputyöskentely on tietysti aivan omaa luokkaansa; äijähän on kuningas.
"Nine below zero, and I brought my baby's temperature up to 110°F." Vanha juttu uudelleen lämmitettynä, taas erilainen, mutta kuitenkin tehokas. "Chicago road", äijä örisee; lämmittää vanhan pummin sydäntä. "This Old Life" muistutti yllättävästi "Help Me'tä", silti ihan OK variatsuuni.
Syrjähyppynä mainittakoon, että jos olette tutkiskelleet äijän harpputyöskentelyä, on se aivan virtuoosimaista. Äijähän heittää esimerkiksi C-harpulla sävellajit C, D, F, G, H - ja myös mollit perään (yrittäkääpä perässä, niinkuin minäkin olen yritellyt).
Vielä pieni kehitelmä Äijästä: Elmore James ja Sonny Boy olivat keikalla. Elmo ja Sonny päräyttelivät aivan kauheita naisjuttuja. Elmore kuoli ja Sonny Boy kertoili näitä juttuja, kansa alkoi checkata - ja tulivat siihen tulokseen, että Sonny Boylla on aivan kauhea mielikuvitus
Take it easy, but take it.

Teksti: Sakari 'Sonny Boy Magnusson' Helle
(julkaistu BN-numerossa 1/1970)

Sonny Boy Williamson & The Yardbirds
(Fontana International 858 025 FPY) -64
A (1) Bye, Bye Bird (2) Mister Downchild (3) 23 Hours Too Long (4) Out On The Water Coast (5) Baby Don't You Worry (+)
B (1) Pontiac Blues (2) Take It Easy Baby (3) I Don't Care No More (+) (4) Do The Weston (-)
Sonny Boy Williamson II (hca, vcl) accompanied by the Yardbirds: Eric Clapton (lead gtr), Chris Dreja (rhythm gtr), Jim McCarthy (dms) and Keith Reif (handclapping, shouting and foot-tapping)
(+) = Sonny Boy alone (or with only handclapping)
(-) = no vocal, instrumental

Blues News kakkosessa olleessa ensimmäisessä alaan liittyvässä kirjoituksessani (Sonny Boy Williamson - The King Of Blues Harmonica) lausuin LP:stä seuraavasti: "Erikoisin saatavissa olevista levyistä on 8.12.1963 Richmondin (Lontoon eteläpuolella) Crawdaddy-kerholla Yardbirdsien kanssa tehty live-äänitys. Ajatelkaapa tilannetta: Vanha puolihöperö neekeri nuoren pitkätukkayhtyeen säestämänä - sosiaaliset taustat ovat mahdollisimman erilaiset, mutta kaikki erot tuntuvat häviävän soiton alettua."
Samaa mielipidettä edustan edelleenkin, sillä joistakin yhä tiedostomattomista syistä kyseessä on eniten (n. 100 kertaa) läpi soittamani LP, joka siis ilmeisesti on minulle mieluisinta kuunneltavaa. Ehkä tämä johtuu säestyksen alkukantaisesta voimasta verrattuna Chessin studiomuusikkojen paikoittain hyvinkin siloiteltuun soitantoon, tai sitten syynä voi olla Sonny Boyn tavallista matalampia sävellajeja käyttävä mutta aina yhtä puhdas harpputyöskentely yhtyneenä valittavaan vokaaliosuuteen. Yardbirdsien soitto ei tuohon aikaa ollut niitä kaikkein teknillisempiä, ja ilmeisesti tästä syystä he eivät pyrkineet liiallisesti esittelemään taitojaan, vaan tyytyivät pysyttelemään taka-alalla.
Kappaleista ovat omat suosikkini vahvarytminen "Mister Downchild", joka on myös saatavana LP:llä alkuperäisinä Trumpet- ja Chess-äänityksinä (Blues Classics BC 9 ja Chess LP 1603), sekä melodinen "Take It Easy Baby", joilla Williamsonin lisäksi kunnostautuvat hillitty Clapton ja tarkka McCarthy. Huhupuheiden mukaan on Giorgio Gomelskyllä, jonka luona Sonny Boy asui Lontoossa useita kuukausia, hallussaan jonkin verran julkaisematonta materiaalia tältä huuliharpun mestarilta ja Yardbirdseilta. Minä sitä julkistamista tietysti odotan kuin lapsi joulua; muille asiasta mahdollisesti innostuville huomautan kuitenkin, että suhtautumiseni herra Williamsoniin ja hänen tuotantoonsa on useimmiten vähemmän objektiivinen.

Teksti: Vesa Walamies
(katkelma BN-numerossa 1/1972 julkaistusta artikkelista "Musta-Valkoista")

Rock Generation, Vol. 3
(BYG 529.703)
A (1) Sonny Boy Williamson & the Animals: Sonny's Slow Walk (2) Pontiac Blues (3) My Babe (4) I Don't Care No More (Sonny Boy Alone) (5) Baby Don't You Worry (Sonny Boy alone) (6) Night Time Is The Right Time (with Eric Burdon)
B (1) Graham Bond Organisation: Wade In The Water (2) Big Boss Man (3) Early In The Morning (4) Person To Person Blues (5) Spanish Blues

Rock Generation, Vol. 4
(BYG 529.704)
A (1) The Graham Bond Organisation: The First Time I Met The Blues (2) Stormy Monday (3) Train Time (4) What Did I Say
B (1) Sonny Boy Williamson & the Animals: I'm Gonna Put You Down (2) Fattening Frogs For Snakes (3) Nobody But You (with Eric Burdon) (4) Bye, Bye, Sonny, Bye, Bye (no Sonny Boy, with Eric Burdon)

Sonny Boy Williamson session:
place: Club A'GoGo, Newcastle
date: December 1963
personnel: Sonny Boy Williamson II (vocal, mouth harp)
Alan Price (pno, organ)
Hilton Valentine (lead gtr)
Chas Chandler (bass gtr
John Steel (drums)

Graham Bond session:
place: Klook's Kleek, London
date: October 1964
personnel: Graham Bond (organ, alto-sax, vocals)
Jack Bruce (bass, hca, vcls)
Dick Heckstall-Smith (tenor sax)
Ginger Baker (drums)

Viime numerossa tuli mainittua ranskalainen BYG bootleg-firmaksi, jonka tuotteita pitäisi kaihtaa, mutta nämä kaksi laajaan Rock Generation -sarjaan kuuluvaa LP:tä ovat kuulemma laillisesti tuotettuja, minkä takia ne voidaan rauhallisin mielin tutkailla. Selvänlainen bootleg-tuntu näissä albumeissa kuitenkin on, sillä Williamsonin esitykset on ilmeisesti varta vasten hajotettu kahdelle LP:lle myyntilukujen nostamiseksi ja äänenlaadussa on etenkin Graham Bondin kappaleissa toivomisen varaa.
Williamsonin tuotteet kuuluvat juuri niihin salaperäisiin nauhoituksiin, jotka Giorgio Gomelsky katsoi aiheelliseksi säilyttää kymmenen vuoden ajan. Ne eivät millään muotoa kuulu hänen parhaimpiinsa, sillä yhteissoitto kuulostaa varsin harjoittelemattomalta, ja kaiken lisäksi erään hänen viimeisimmän hampaansa särky ehkäisi kaikkein taidokkaimman puhaltamisen. Ja kun vielä melkein kaikki kappaleet ovat entuudestaan tuttuja, niin nämä LP:t kiinnostanevat ainoastaan varsinaisia Sonny Boy -faneja, joiden määrä kylläkin on tietääkseni melkoinen. Tai joissakin tapauksissa saattaa hankinnan syynä olla Graham Bondin ehkä parhaimman Organisaation yhteisesitysten taltiointi.
Graham Bondin joukkiosta kerrotaan tarkemmin Martin Easterbrookin kiintoisassa tarinassa, mutta omasta puolestani totean heidän soittonsa olleen ajalle ja paikalle tyypillistä eli vahvasti blues-vaikutteista, raakaa ja osittain primitiivistä mutta kuitenkin taitamusta osoittavaa. Humoristisena pikkuseikkana mainittakoon, että tuohon aikaan luultiin muun muassa T-Bone Walkerin bravuurin "Stormy Monday Blues" olevan Willie Dixonilta peräisin.

Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 2/1972)

One Way Out
(Chess CHV 417, GRT Corporation) -75
A (1) Born Blind (2) Work With Me (3) You Killing Me (4) Keep It To Yourself (5) Don't Lose Your Eye (6) Good Evening Everybody (7) Too Close Together
B (1) Let Your Conscience Be Your Guide (2) I Wonder Why (3) This Is My Apartment (4) One Way Out (5) Like Wolf (6) Have You Ever Been In Love (7) Cool Disposition (8) I Know What Love Is All About
(Aika ja paikka: 1955-61 Chicago, Illinois)

When I first heard about it, I didn't believe what you said, kertoo Sonny Boy II 50-luvun alun Trumpet-tarinassaan "She Brought Life Back To The Dead". Epäilykseni toin julki minäkin, kun Heinosen Hessu männä keväänä kertoi Chessin julkaisseen tänä vuonna mieheltä LP:n, joka koostuu hänen nimissään aikaisemmin julkaisemattomista kappaleista ja jota kaiken lisäksi saa myös täkäläisistä kaupoista - mutta pakkohan tuo oli uskoa, kun Hessu läväytti levyn eteeni ja jopa aikani manguttuani luovutti kuultavakseni.
Albumi ei tosin ole aivan yhtä ainutlaatuinen kuin Sonny Boyn aikaisemmat neljä Chess-LP:tä, sillä kappaleet A2, A3, A4, A6, B2 ja B8 ovat kuultavissa myös englantilaisen Phonogramin neljän LP:n boxilla Genesis Vol. 2, "Memphis To Chicago" (6641 125), jonka sivumennen sanoen kaikki muut viisi Blues Unlimitedin johtavaa kriitikkoa levyt pääasiallisesti koonnutta Mike Leadbitteria lukuun ottamatta asettivat vuoden 1973 kärkikymmenikköönsä ja taisipa Simon Napier ikään kuin varmuuden vuoksi sisällyttää tuotteen myös viime vuoden parhaimmiksi katsomiensa joukkoon. Minunkin mielestäni Genesis kakkonen on kokoelmana vallan erinomainen, jollei suorastaan lyömätön, ja pitihän minun sitä viime vuonna oikein lehdenkin palstoilla kehua, mutta sattuivat nuo maanpuolustukselliset velvollisuudet olemaan sitä luokkaa, ettei aikaa hommaan liiennyt. Ostakaa nyt siitä huolimatta, kyllä kannattaa, jos 50-luvun puoliurbaanista bluesista pidätte. Hinta oli viimeksi Digeliuksessa käydessäni hieman yli 70 markkaa, mikä on jumalattoman vähän neljästä LP:stä ja niihin liittyvästä loisteliaasta vihkosesta.
Vaikka kyseessä onkin jo viides Sonny Boy II:n Chess-LP, niin kappaleet edustavat sitä samaa vankkaa laatua, johon hänen kohdallaan on totuttu. Mukana on hidasta ja nopeaa, on Trumpet-kauden (1951-54) menestyksiä uudelleen lämmitettyinä (esim. A1 on maineikkaan tunnustuksen "Eyesight To The Blind" uusi painos) sekä tuoreempia luomuksia, ja jokaisella urallla mieltä sykähdyttää mestarin unohtumaton harpunsointi yhdistyneenä peräti persoonalliseen laulutyyliin. Myös Genesis 2:lla olevat kappaleet ovat kaikki vuosien 55-56 antia ja edustavat mielestäni hieman korkeampaa tasoa kuin muut, vaan kyllä muistakin huippuesityksiä löytyy. "Work With Me" on miehen ensimmäisestä Chess-sessiosta, jossa häntä tunnetusti säestivät Jimmy Rogers, Muddy Waters (gtrs), Otis Spann (pno) ja Fred Below (dms). Miehet jyräävät eteenpäin sellaisella taidolla ja varmuudella, että aivan käsittämätöntä on ikuistuksen säilyminen julkaisemattomana näihin päiviin saakka. A4 on sitten se varsinainen "Keep It To Yourself" ja samalla huomattavasti mielekkäämpi blues kuin erheellisesti tällä nimellä albumilla "Down And Out Blues" (Chess LP 1437) oleva "Please Forgive". Oikea "Keep It To Yourself" kuului Sonny Boy II:n bravuureihin, sillä hän levytti tämän sävelmän ensi kerran jo 1953/54 ja yritti uudestaan pari vuotta myöhemmin, jolloin suosiota kertyi lähes hänen suurimman menestyksensä "Don't Start Me To Talkin'" verran, ja esittipä tämä vetreä veteraani mainittua kappalettaan 60-luvun alun AFBF:n konserteissa. Ainut heikohko Genesiksen ja tämän LP:n yhteisistä ikuistuksista on B2, mikä on vajaa kaksiminuuttinen kesken häivytetty erisanainen mukaelma miehen kauniista toteamuksesta "All My Love In Vain", jota eräät Robert Johnsonin sävellykseksi väittävät.
Muista kappaleista erottuvat edukseen vauhdikkaat B1 ja B4, joista ensin mainittu edustaa rytmikästä Sonny Boyta parhaimmillaan, kun taas tällä levyllä oleva versio myös Elmore Jamesin ohjelmistoon kuuluneesta bluesista "One Way Out" on alunperin singlenä julkaistu otos poiketen melkoisesti ja iskevyydessään positiivisesti LP:llä The Real Folk Blues = In Memorium = The Blues Vol. 1 (Chess LP 1503 / CRL-4510 / Grand Prix GP-9924) jo olevasta tulkinnasta. Kiintoisa on myös "Like Wolf", jolla Sonny Boy matkii onnistuneenpuoleisesti entisen lankonsa Howlin' Wolfin laulua ja yksinkertaista huuliharpun soittoa, ja kun taustakin on susimaisen jankkaava, lienevät erehtymisen mahdollisuudet olleet 50-luvulla niin ilmeiset, että Chessin veljekset katsoivat parhaaksi säästää erään tuon ajan suurimmista myyntivalteistaan julkiselta ivalta ja jättivät luomuksen studiossa olleiden iloksi.
Elmore James ei kuulemma uransa aikana tehnyt yhtään huonoa levytystä (kuinka olisi voinutkaan, kun joka toinen oli "Dust My Broom" ja loput erilaisia "It Hurts Me Too" -tapailuja, sanovat pilkkakirveet, mutta sehän ei likikään pidä paikkaansa) - mutta Sonny Boy II kyllä onnistui epäonnistumaankin, sillä B6, "Have You Ever Been In Love", on niin väkisin vahalle väännetty tekele, että oikein häijyä tekee miesten ponnisteluja seuratessa. Luultavasti mokoma on otettu mukaan täydellisyyden vuoksi, ja niinpä otaksun, että kaikki miehen Chessille tekemät vähänkin julkaisukelpoiset äänitteet ovat nyt muodossa tai toisessa saatavina LP:llä.
Mutta ei se mitään, sillä vanhoja Trumpetteja pitäisi vielä olla Mrs McMurryn kätköissä jonkin verran, ja onhan noissa olevissakin iloa yllin kyllin.

Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 4/1975)

The Last Sessions - 1963
(Rarity RLP 1) -74
A (1) Bye Bye Bird (2) So Sad To Be Lonesome (3) Nine Below Zero (4) Don't Tell Nobody Else (= Keep It To Yourself)
B (1) Milky White Way (2) Kind Hearted Woman (3) Just A Dirty Story (4) Keep It To Yourself (5) You Gotta Mind
(kahden viimeisen kappaleen esittäjä on Mississippi John Moment)

Sanotaan, että jokaisella levyllä on oma tarinansa, ja ainakin tämän albumin kohdalla sanonta pitää erityisen hyvin paikkansa. Kun olin nimittäin kotvan aikaa tuumittuani päätynyt siihen, että kaipahan sitä on syytä tutustua tähänkin Sonny Boy -tuotteeseen, kun asia kuitenkin jatkuvasti painaa mieltä, yritin saada hankittua sen Englannista siinä kuitenkaan onnistumatta. Sitten eräänä päivänä tapasin Juhani Ritvasen sattumoisin FBS:n toimistossa, ja mies mainitsi olevansa lähdössä Tukholmaan yhdistetylle hankinta- ja huvimatkalle seuranaan toinen maankuulu musiikkimies Hannu "Twistin'" Nyberg. Rattoisasti sanaillessamme muistin yhtäkkiä Jonas "Mr. R&B" Bernholmin kaupitelleen tätäkin levyä ja siinä samassa pyysin Juhania asiamiehekseni. Sovimme, että hän saa valtuudet tehdä kaupat puolestani, mikäli hinta pysyy kohtuuden rajoissa eli ei kohoa yli 30 mk:n.
Matkalaisen itsensä kertoman mukaan hanke vaikutti aluksi onnistuvan perin mutkattomasti, sillä Jonaksella oli kuin olikin yksi kappale haluttua harvinaisuutta jäljellä, ja hän suostui lyhyehkön neuvottelun jälkeen myymään sen hieman asetettua enimmäissummaa halvemmalla. Matkasta muodostui kuitenkin siinä määrin monivaiheinen ja vauhdikas, että Suomeen saapumistaan seuranneena päivänä Juhani pystyi vain toteamaan levyn hävinneen paluumatkan aikana. Hän tosin muisteli kanniskelleensa tätä ja paria myös kadonnutta reggae-LP:tä Turusta tulleessa junassa, jota hän oli joutunut käyttämään myöhästyttyään kaksi minuuttia väittämän mukaan juuri tämän määrän ennen aikojaan lähteneestä laivasta ja kieltäydyttyään noudattamasta H. Nybergin kehotusta hypätä jo erkanevaan laivaan, mutta varma hän ei tästä ollut. Muita mahdollisia katoamispaikkoja olivat noin puoli tusinaa tukholmalaista levykauppaa, Viking-Linen laiva, Helsingin rautatieasema ja paikallisen poliisilaitoksen suojaisat tilat.
Kuten edeltä saattaa havaita, matka oli varsin vaikkakaan ei asianomaisten sankarien kannalta harvinaisen värikäs, ja siitä riittäisi kerrottavaa enemmänkin, mutta tehköön sen Juhani omilla palstoillaan, sillä intimiteettisuojalain pelossa en uskalla valottaa sitä tarkemmin. Totean siis vain lakonisesti, että levy löytyi vihdoin viimein Helsingin rautatieaseman löytötavaratoimistosta, josta sitä oli jo ennen Juhania tiedustellut joku ulkomaalaismies muistamatta kuitenkaan sen enempää tuotteen ulkoasua kuin sisältöäkään - mikä episodi puolestaan antaa aiheen olettaa, että levy riistäytyi ehkä kahdenkin matkustavaisen käsistä.
Mitä itse albumin musiikilliseen antiin vihdoin tulee, niin heti ensi kuulemalta silmiini piirtyi kuva eräästä toisesta FBS:n pitkäaikaisesta voimahahmosta istumassa alan konsertissa lähes eturivissä kasettinauhurin mikrofoni rintataskussa, sillä reilu bootleg-levy tämä on eikä mikään muu.
A-puolella kuullaan ensin vain huuliharpun ja laulun voimalla tavanomaisesti tulkittu Sonny Boy -bravuuri, jonka jälkeen mestarin seuraan liittyvät Otis Spann (piano), Matthew Murphy (gtr), Willie Dixon (bs) ja Bill Stepney (dms), joiden instrumenttien äänet eivät ole ainakaan liian etualalla, pikemminkin päinvastoin. Toinen puoli taasen tarjoaa aluksi levyn jonkinlaisen kohokohdan eli Sonny Boyn esittämässä puoliuskonnollista tarttuvanpuoleista laulelmaa mahdollisesti varsinaiselta nimeltään "One Of These Days", jonka jälkeen maestro osoittaa repertuaariinsa kuuluneen myös Robert Johnsonin tuotantoa ja muutoin maineikas kitaristi Murphy paljastaa olleensa ainakin v. 1963 aloittelija sliden soitossa. Sittenpähän ovatkin enää jäljellä Sonny Boyn kertoma naisasiaa käsittelevä tarina ja pari tuiki tuntemattoman M.J. Momentin oman harppunsa säestyksellä luikauttamaa lyhyehköä standardi-bluesia, jotka tuovat mieleen soiton osalta Doctor Rossin ja laulun osalta miltei kenen tahansa valittavaäänisen neekerin. Ilmeisesti ainakin Sonny Boyn kappaleet on taltioitu hänen tietämättään ja ehkä joko myöhään yöllä tai sitten pitkän kiertueen loppupuolella, sillä niiden yleistunnelma on toisin kuin esim. Yardbirds-LP:llä olevien otosten perin raukea, ajoittain jopa väsähtänyt ja uninen. Muun muassa tempo säilyy samana lähes läpi albumin.
Blues Unlimitedissa Mike Rowe lausui tämän levyn julkaisemisen olevan tunnustuksen arvoinen teko. En ole aivan samaa mieltä, sillä valkoisilla kansilla ja kappaleet luettelevalla kopiopaperilla varustettu edellä kuvattua tasoa oleva albumi on omiaan vain äijän äärimmäisille ihailijoille. Heille tulkoon kuitenkin vielä tiedoksi, että olosuhteet huomioon ottaen LP:n ääniasu on yllättävän hyvä ja että eri puolet erottaa toisistaan keskiöön merkittyjen kirjaimien avulla.
Kyllä Sonny Boy Williamson jälkimmäisestä on muodostunut melkoisen legendaarinen hahmo, kun tällaisiakin levyjä julkaistaan ja jopa ostetaan.

Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 2/1977)

"Bye Bye Bird" - Final Sessions 1963-4
(Blue Night 073-1668) -79
A (1) Mattie Is My Wife (= Don't Make A Mistake) (take 3) (2) Gonna Find Somebody Else (3) Mattie Is My Wife (= Don't Make A Mistake; take 4) (4) My Name Is Sonny Boy (5) Bye Bye Bird
B (1) So Sad To Be Lonesome (2) Nine Below Zero (3) Don't Tell Nobody (= Keep It To Yourself) (4) Kind-Hearted Woman (5) Milky White Way

Alex "Rice" Miller (1897/99-1965), taiteilijanimeltään Sonny Boy Williamson, mihin on jo monien vuosien ajan totuttu liittämään selventävä lisämäärittely n:o 2 tai II, kuuluu muiden muassa Robert Johnsonin ja Charlie Pattonin kanssa blues-musiikin kaikkein legendaarisimpien hahmojen harvalukuiseen joukkoon. Kaikkein suosituin hän ei sarjoissaan ole, sillä erilaisissa blues-polleissa valitaan säännönmukaisesti Muddy Waters parhaaksi laulajaksi ja miltei yhtä varmasti Little Walter harpistien ykköseksi, mutta lähes maailmanlaajuiselle ja näissä puitteissa kohtalaisen laajalle ihailijajoukolleen Sonny Boy II on todellinen sankari Heille tämä viimeisinä ja musiikkihistoriallisestiehdottomasti tärkeimpinä vuosinaan jo pahasti alkoholisoitunut ja ajan kovasti kuluttama äijänrähjä oli ja on yhä ihmeellinen huuliharppuirtuoosi ja blues-persoona vailla vertaa; jopa jumalaksi ovat eräät häntä kutsuneet
Kuvattua taustaa vasten on luonnollista, että itse asiassa kaikenlaisella hänen nimissään julkaistavalla enemmän ja vähemmän ennenkuulemattomalla materiaalilla on varma vaikkakaan ei kovin valtaisa menekki. Sen ovat levyjen julkaisijat havainneet jo aikapäiviä sitten, ja erityisesti siitä oivalluksesta ovat erinomaisia esimerkkejä nämäkin kaksi albumia.
Blue Night -lp:n sisältö on peräisin kahdesta kovinkin erilaisesta paikasta. Sen urat A5 ja B1-5 muodostavat pääosan 70-luvun puolivälissä myyskennellyn englantilaisen kiekon tunnukseltaan Rarity RLP 1 koostumuksesta, sillä tämän levyn raidan B3 uuden nimeämisen huomioon ottaen jäävät puuttumaan vain puhe-esitys "Just A Dirty Story" ynnä Mississippi John Moment -nimisen miekkosen kaksi kappaletta. Kyseisen Rarity-lp:n olemusta (ja myös hankintatapaa) kuvailin BN:n 44 (2/77) sivuilla 32-33 sen verran tarkoin, etteivät lisäselvittelyt ole juuri tarpeen. Riittänee, kun totean näiden tallenteiden tulleen äänitetyksi joskus vuoden 1963 lopussa silloisen American Folk Blues -kiertueen ansiosta ja olevan yleistunnelmaltaan perin väljähtäneitä.
Tämän "Final Sessions" -albumin neljä ensimmäistä musiikkiesitystä on puolestaan kaivettu esiin syvältä Chess-levy-yhtiön arkistoista. Niiden äänitysajankohdaksi tarjotaan Blue Nightin toimesta vuoden -64 elokuuta, kun taas Blues Ball -lp:n takakannessa on maininta vuoden -63 alusta. Oma nykyinen käsitykseni tässä tärkeässä asiassa on vuoden -64 alkupuoli, mitä perustelen lähinnä Buddy Guyn läsnäololla. Guy ja Williamson eivät näet olleet mitenkään usein samanaikaisesti studiossa, ja ainoa kappale, millä S.B.W. II:n tiedetään säestävän Buddya, on "I Dig Your Wig". Ja se on puolestaan Pertti Nurmen kanssa tekemäni päätelmän mukaan taltioitu ennen kesää -64, sillä 10.6.-64 purkitettu "My Time After Awhile" on matriisinumeroltaan tasan 62 korkeampi. Ajassa 62 matriisinumeroa tarkoittaa noin kahta kuukautta.
Mitään kaikkein viimeisimpiä Sonny Boy II:n äänitteitä eivät edes nämä vuoden -64 Chess-tallenteet ole, sillä niiden jälkeen ajoittuvat ainakin erilaiset AFBF '64:n yhteydessä taltioidut haja-urat, Brian Augerin kanssa tehty ja alunperin merkillä Marmalade ilmestynyt lp todennäköisenä äänitysajankohtanaan vuoden '65 alku sekä etenkin mini-lp:n 'It's King Biscuit Time' (Arhoolie 530) sisältö. Chris Strachwitz oli toukokuussa -65 vain pari viikkoa ennen Williamsonin kuolemaa käymässä Arkansasin Helenassa ja pani nauhurin pyörimään, kun äijä kumppaneineen teki normaalia radio-ohjelmaansa. Tuon pikkukiekon materiaali on siis tallennettu radioaseman sisätiloissa ja omaa lähinnä historiallista arvoa. Kovin erikoisia eivät ole sortiltaan nämä tutkailun alla olevat Chess-äänitteetkään, joiden julkaisun viivästyminen on helposti ymmärrettävissä. Sinänsä hyvinkin kuuntelukelpoiset A1 ja A3 on aikoinaan luultavasti jätetty hyllyyn single-markkinoita ajatellen liian pitkinä, ja urat A2 sekä A4 ovat niin heikkotasoisia kuin pitkänpuoleisiakin. Laajan päällekkäisyyden vuoksi ei Rarity-lp:n ja kohta selvitettävän Blues Ball -kiekon omistajien kannata tuhlata rahojaan tämän bootleg-levyn hankintaan, eikä siihen hommaan ole muidenkaan aiheellista ryhtyä ilman erityistä syytä.

Don't Make A Mistake
(Blues Ball 2004) -79
A (1) Going In Your Direction (2) Red Hot Kisses (3) Cat Hop (4) Gonna Find My Baby (5) Make A Little Love With Me (6) Fattening Frogs For Snakes (7) Hurts Me So Much (take 2) (8) Hurts Me So Much (take 3)
B (1) Hurts Me So Much (take 4) (2) I Don't Know (3) Find Another Woman (= Gonna Find Somebody Else) (4) Don't Make A Mistake (= Mattie Is My Wife; take 1) (5) Don't Make A Mistake (= Mattie Is My Wife) (take 2)
(äänitysvuodet: 1952-64)

Kovan tuomion sai siis näistä albumeista ensimmäinen, eikä kehuja ole enemmälti tulossa toisellekaan. Sama rahojen haalimisen ja väenväkisin julkaisemisen periaate on nimittäin ollut senkin tuottajien johtotähtenä. Oikeastaan levy on saatettu markkinoille vieläkin enemmän dollarinkuvat silmissä kuin tuo Blue Night -lp, sillä sen sisältö on todella monimuotoinen sekoitus erilaista kiinnostavaksi arveltua Sonny Boy -materiaalia, ja toisaalta julkaisua mainostettiin jo kuukausitolkulla aikaisemmin, kun sitä oli edes saatavissa.
Kappaleet A1-3 ovat vuodelta -53, ja ne ilmestyivät alunperin 78-kierroksen singleillä Trumpet 216 (A2 ja 3) sekä Trumpet 212 (tietysti A1). Lp:lle niitä ei ole tätä ennen siirretty, mutta aika lailla helposti on noita savikiekkoja ollut ostettavissa esim. huutokaupoista. Muun muassa Kuopioon asti on niitä tiettävästi aikojen saatossa kulkeutunut. Järjestyksessä seuraavilla urilla A4-5 on itse asiassa pääosassa Arthur "Big Boy" Crudup, ja ovat nämä vuonna -52 tehdyt tallenteet kuultavissa myös albumeilla 'Harpin' On It' (Carnival Gold Standard 2941 001, ks. Musa/BN 22, s. 32-33). A6 on puolestaan aikaisemmin julkaistusta poikkeava otos tuosta Sonny Boyn parhaimpiin kuuluvasta blues-laulusta, ja samasta vuoden -57 sessiosta ovat peräisin kolme varsin yhdenkaltaista versiota kappaleesta "Hurts Me So Much". Levyn yllättävin esitys on B2, sillä se on kopioitu kylmästi AFBF '63:n Bremenin konsertista tehdyltä lp:ltä, mitä on ollut liikkeellä ainakin kolmena eri painoksena. Se jos mikään on todella tyylipuhdas täyteura. Albumin loppuosuus on sitten niitä samoja vuoden -64 alkupuolen äänitteitä kuin Blue Night -tuotoksen neljä ensimmäistä tallennettakin. Jopa kappaleet ovat samoja, vaikkakin laulun "Don't Make A Mistake"/"Mattie Is My Wife" kohdalla varmuudella ja teoksen "Find Another Woman"/"Gonna Find Somebody Else" osalta todennäköisesti kysymyksessä ovat eri otot.
Mikään huono kokonaisuus tämä Blues Ball -kiekko ei ole, sillä tulkinnallinen tasoon lähes kauttaaltaan aivan kohtalaista luokkaa, ja kestoaikakin on reilu eli yli 45 minuuttia. Blue Night -lp:stä eroten siinä on oikein takakansitekstitkin, jotka tosin on jäljennetty Willie Dixonin S.B.W. II:n albumia "More Real Folk Blues" varten 60-luvun puolivälissä kirjoituskoneella tekemästä käsikirjoituksesta. Levyn suurin puute on se, että miehen tuotantoon jo entuudestaan hyvin tutustuneille se antaa kovin vähän. Ja muiden taasen perehtyä antoisimpiin BC-, Chess-, Storyville- ja Fontana-albumeihinsa, joita on lueteltu esim. BN:n 38 (2/76) sivulla 21 iso joukko. Osa niistä on jopa yhä virallisesti kaupan.

Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 5/1981)

Sonny Boy Williamson & the Yardbirds with Eric Clapton: 1963 Live In London!
(L+R 42.020) -80
A (1) Bye, bye Bird (2) Mister Downchild (3) The River Rhine (4) 23 Hours Too Long (5) A Lost Care
B (1) Pontiac Blues (2) Take It Easy Baby (3) Out On The Water Coast (4) I Don't Care No More (5) Honey In Your Hips (6) Western Arizona
Muusikot: Sonny Boy Williamson II (vcl, hca; ei mukana uralla B5) + The Yardbirds = Keith Reif (vcl, hca; vain uralla B5), Eric Clapton (gtr), Chris Dreja (rhythm gtr), Paul Samwell-Smith (bs), Jim McCarthy (dms). B4 on Sonny Boyn sooloesitys. Paikka ja aika: Craw Daddy Club, London (Richmond), 8.12.1963.

The Yardbirds: The First Recordings
(L+R 44.001) -80
A (1) Smokestack Lightnin' (2) You Can't Judge A Book By Looking At The Cover (3) Take It Easy Baby (4) Talkin' About You
B (1) Let It Rock (2) I Wish You Would (3) Boom Boom (4) Honey In Your Hips (5) Who Do You Love
Muusikot: Yardbirds-yhtyeen kokoonpano on sama kuin edellä. Uralla A3 on mukana Sonny Boy II vaan ei Keith Reifiä. Aika: 7.-8.12.1963. Paikka: Craw Daddy Club (A1-4, B1, B2), joku studio Lontoossa (B3-5).

Sonny Boy II:n ja brittiyhtyeiden Animals ja Yardbirds yhteisistä aikaansaannoksista ollaan kai montaa erilaista mieltä. Oman käsitykseni ja näkemykseni mukaan nyt esiteltävän lp:n alkuperäispainos, joka julkaistiin aikoinaan mm. tunnuksella Fontana 858 025 FPY, kuuluu bluesin historian tärkeimpien ja onnistuneimpien levyjen joukkoon. Mielipiteeni perusteluja löytyy esim. jutuista 'Musta-Valkoista' (BN 16=1/72, s. 6-8) sekä 'Brittiläisen R&B:n Arvo ja Asema' (BN 58=4/79, s. 32). Kun noista lehdistä etenkin iäkkäämpi voi olla vaikeastikin saatavissa, pelkistän aikaisemmin kirjoittamani toteamuksen, että eri kulttuuripiirien edustajien tapaamiset ovat kokemusten mukaan joskus myös erittäin hedelmällisiä. Ja sellainen oli mitä selvimmin Rice Millerin ja nuoren englantilaisjoukkion kohtaaminen Richmondissa vajaat 20 vuotta sitten.
Albumin "S.B.W. & the Yardbirds" aikaisempi painos on siis minulle kovastikin mieluinen, mutta millainen on siihen verrattuna tämä uusi versio? Etukannen mukaan esityksistä seitsemän on joko ennen kuulemattomia tai jo julkaistujen tallenteiden toisia ottoja, ja kyllähän se pitää paikkansa. Uudet kappaleet ovat A3, A5 ja B5, joista viimeinen tosin on pelkkä Yardbirds-ura, ja ne aiemmin hylätyt otokset löytyvät raidoilta A1, B2, B4 ja B6. Koko lp:n päättävän kappaleen nimeksi on jostakin syystä merkitty "Western Arizona", mutta itse asiassa se on toinen yritys aikaisemmin nimellä "Do The Weston" varustetusta teemasta. Levyn saksalaisten taustahahmojen tavat tuntien en voi välttyä ajattelemasta, että tämä nimenmuutos on suoritettu lähinnä hämäystarkoituksessa, vaikka voihan asia olla niinkin, että nimen oikea muoto on paljastunut tuottajille vasta aikaa myöten. Ainakaan sanakirjani eivät nimittäin tiedä, mitä sellainen "Weston" oikein on, ja tuskin sitä osaavat selittää herrat Lippman & Rau'kaan.
Tämän Sonny Boy -kiekon nimestä huolimatta kysymyksessä ei näköjään ollut mikään puhdas live-homma, kun kerran toisia ottojakin tehtiin. Siinäkin mielessä L+R-merkki jatkaa totutulla voiton maksimointiin tähtäävällä epäluotettavalla linjallaan. Selvin osoitus firman markkinointipolitiikasta on levyn takakanteen painettu Horst Lippmann'in jälkiviisaus, jonka mukaan Eric Clapton jo tuolloin jätti muut varjoonsa eli "stole the show". Kyllähän Eric kieltämättä soitti silloin kauniisti ja hallitusti, mutta kun hän oli erittäin selvästi taka-alalla Sonny Boy'hin verrattuna, tuollainen kirjoittelu on varsin valheellista ja oikeastaan vanhan harpistimestarintaitoja halventavaakin.
Näiden uusien kappaleiden ja versioiden pois jättäminen siltä alkuperäispainokselta on helposti ymmärrettävissä. Kaikki aiemmin hylätyt toiset otot ovat tietysti jonkin verran silloin hyväksyttyjä heikkotasoisempia, ja "The River Rhine" sekä "A Lost Care" muistuttavat niin paljon Williamsonin bravuurinumeroa "Bye, Bye Bird", ettei niiden julkaiseminen ollut mielekästä. Nythän tilanne on 15 vuoden takaiseen verrattuna sikäli toisenlainen, että kaikista Rice Miller -tallenteista ollaan kiinnostuneita hänen taiteelleen vihkiytyneitten piirissä. Niin, ja se "Honey In Your Hips" jäi aikoinaan pois tietysti siksi, ettei se ole mikään Sonny Boy -äänite.
Jos taas asiaa tarkastellaan toisinpäin, voidaan havaita, että tällä albumilla ovat kuultavissa pari uutta esitystä sekä muodossa tai toisessa kaikki vanhan lp:n kappaleet paitsi "Baby Don't Worry", joka ei ole tuon illan parhaita tuotoksia. Sen ja näiden äänitteiden yleisen hyvän laadun ynnä musiikkihistoriallisen merkittävyyden huomioon ottaen suosittelen - edellä esittämästäni kritiikistä huolimatta - myös tämän uuden "S.B.W. & the Yardbirds" -kiekon hankkimista etenkin aloitteleville bluesin harrastajille mitä lämpimimmin. Varttuneemmat mustan musiikin ystävät tehnevät myönteisen tahi kielteisen hankintapäätöksensä lähinnä Rice Milleriä kohtaan tuntemansa mielenkiinnon perusteella.

Yardbirdsien nimiin merkitty levy edustaa 60-luvun alkupuolen brittiläisen "rhythm and bluesin" parhaimmistoa. Intoa ja yritystä sekä vauhtia ja volyymiä oli tälläkin yhtyeellä silloin runsain määrin, ja monista muista porukoista poiketen heiltä löytyi kohtalaisen paljon myös taitoa.
Kappalevalikoima on ajalle ja paikalle kovin tyypillinen. Englannissa vallitsi tuolloin aina Suomeenkin saakka levinnyt harhakäsitys, jonka mukaan itse asiassa lähinnä mustaa rock and rollia esittäneet Chuck Berry ja Bo Diddley olivat kaikkein tyypillisimpiä r&b-artisteja, ja heidän jäljittelyään edustavat A2 ja B5 (Diddley) sekä A4 ja B1 (Berry). Jostakin syystä, ehkä sattumalta, myös Billy Boy Arnoldin levytykset olivat englantilaisille tuttuja yllättävän varhaisessa vaiheessa, sillä kuuluihan esim. "I Ain't Got You" jo vanhan Animals-yhtyeen ohjelmistoon. Tällä lp:llä Arnoldin tuotantoa esittelee B2. Sitä seuraava B3 ja avausraita A1 ovat luonnollisesti tuttuja blues-klassikoita alkuperäisesittäjinään John Lee Hooker ja Howlin' Wolf.
Urat A3 ja B4 ovat tietysti eri ottoja juuri selvitetyllä Sonny Boy -albumilla olevista äänitteistä. Tämä "Take It Easy Baby" on lisäksi kuultavissa sillä vanhalla Fontana-kiekolla. Sinänsä se on kyllä niin onnistunut aikaansaannos, että sopii aika hyvin tähänkin yhteyteen.
Lisää näytteitä Yardbirds-yhtyeen tyylistä ja taidoista sisältyy mm. kohtuulliseen hintaan myytävälle tuplalle 'Shapes Of Things', jonka tallenteet ovat vuosilta 1964-66.

PS: Jim McCarthy on eräässä 70-luvulla tehdyssä haastattelussa kertonut, että Yardbirdsit levyttivät Williamsonin kanssa kutakuinkin ilman harjoituksia! Jos se pitää paikkansa, noiden äänitteiden taso on todella yllättävän korkea.

Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 4/1982)

The Chess Years
(Charly CHESS BOX-1, 6-LP) -86
LP 1 - A (1) Good Evening Everybody (LP 417) (2) All My Love In Vain (*, LP 1437, 206, 50027) (3) Don't Start Me To Talkin' (*, LP 1437, 206, 50027) (4) You Killing Me (On My Feet) (LP 417) (5) Work With Me (LP 417) (6) Let Me Explain (*, LP 1437, 206, 50027) (7) I Know What Love Is All About (LP 417)
LP 1 - B (1) Your Imagination (*, LP 206) (2) Don't Lose Your Eye (LP 417, 206) (3) I Wonder Why (LP 417, 206) (4) Keep It To Yourself (*, LP 417, 206) (5) The Key (To Your Door) (*, LP 1437, 206) (6) Have You Ever Been In Love (LP 417) (7) Please Forgive (LP 1437)
LP 2 - A (1) Fattening Frogs For Snakes (*, LP 1437, 50027) (2) Hurts Me So Much (BB) (3) I Don't Know (*, LP 1437, 206, 50027) (4) This Is My Apartment (LP 417) (5) Like Wolf (LP 417, 206) (6) Cross My Heart (*, LP 1437, 206, 50027) (7) Unseen Eye (LP 1536)
LP 2 - B (1) Ninety Nine (*, LP 1437, 50027) (2) Dissatisfied (*, LP 1437, 1503, 1536, 50027) (3) Born Blind (*, LP 417, 206) (4) Little Village (LP 1536) (5) Wake Up Baby (*, LP 1437, 50027) (6) She Got Next To Me (LP 1536) (7) Your Funeral And My Trial (*, LP 1437, 50027)
LP 3 - A (1) Let Your Conscience Be Your Guide (*, LP 417, 206) (2) Unseeing Eye (* = Checker 927) (3) Keep Your Hand Out Of My Pocket (LP 1536, 206) (4) Cool Disposition (LP 417) (5) The Goat (*, LP 1509, 50027) (6) I Never Do Wrong (LP 206) (7) Santa Claus (LP 1536, 206)
LP 3 - B (1) It's Sad To Be Alone (*, LP 1503, 206, 50027) (2) I Can't Do Without You (LP 1536) (3) Open Road (LP 1536) (4) Checkin' Up On My Baby (LP 1503, 50027) (5) Peach Tree (LP 1503) (6) Lonesome Cabin (*, LP 1536) (7) Temperature 110 (*, LP 1536)
LP 4 - A (1) Down Child (*, LP 1503, 50027) (2) Trust My Baby (*, LP 1503, 50027) (3) Somebody Help Me (LP 1509) (4) This Old Life (LP 1536) (5) Too Young To Die (LP 1503, 50027) (6) She's My Baby (LP 1509) (7) That's All I Want (LP 1503)
LP 4 - B (1) Too Close Together (*, LP 417, 206) (2) The Hunt (*, LP 1509) (3) Too Old To Think (LP 1503) (4) Nine Below Zero (*, LP 1509, 50027) (5) One Way Out (v. 1961) (*, LP 417, 206) (6) Bye Bye Bird (*, LP 1509) (7) Got To Move (LP 1503, 206, 50027)
LP 5 - A (1) Help Me (*, LP 1509, 206, 50027) (2) One Way Out (3.9.1963, julkaisematon) (3) Bring It On Home (*, LP 1503, 206, 50027) (4) My Younger Days (*, LP 1509, 50027) (5) Stop Crying (LP 206) (6) Trying To Get Back On My Feet (*, LP 1509, 50027) (7) Understand My Life (LP 206) (8) Decoration Day (*, LP 1509, 50027)
LP 5 - B (1) One Way Out (30.4.1964) (LP 1503, 50027) (2) (I Want You) Close To Me (*, LP 1509) (3) Don't Make A Mistake (BB, BN) (4) Find Another Woman (BB, BN) (5) I Cant Be Alone (LP 206) (6) My Name Is Sonny Boy (BN)
LP 6 - A (1) The Key (To Your Door) (julkaisematon) (2) Hurts Me So Much (take 3) (BB) (3) Cool Disposition (take 1) (LP 6023) (4) Dissatisfied (LP 6023) (5) Cross My Heart (LP 6023) (6) She Got Next To Me (LP 206) (7) Fattening Frogs For Snakes (BB)
LP 6 - B (1) Your Funeral And My Trial (LP 6023) (2) Cool Disposition (LP 6023) (3) The Goat (LP 6023) (4) Ninety Nine (LP 6023) (5) Hurts Me So Much (take 4) (BB) (6) Nine Below Zero (LP 6023) (7) Checkin' Up On My Baby (julkaisematon)

Tällaisen mammuttimaisen albumikansion arviossa voisi luonnollisesti käydä läpi koko sen sisällön yksityiskohtaisesti ja seikkaperäisesti analysoiden. Tällöin olisi edessä tehtävänä kahlata läpi ja kuvailla Sonny Boy Williamsonin taiteellisesti merkittävin ja luomisvoimaisin, 1950-luvun puolivälistä alkanut, liki kymmenvuotinen tuotantokausi, mikä ei kuitenkaan liene perusteltua levyarvion puitteissa. Niinpä olenkin lähtenyt liikkeelle siitä ymmärtääkseni pitävästä olettamuksesta, ettei tätä pakettia osta ketkään muut kuin vannoutuneet Sonny Boy -fanit, jotka taatusti tietävät mistä äijän musiikissa on tai oli kyse. Eli tokkopa levykauppaan kukaan ummikko tupsahtaa ja ajattelee ostavansa tuosta noin vain kokeeksi liki 300 markalla kuuden LP:n kansion, jos se vaikka sisältäisi kliffaa bluesia. Sonny Boy -fanaatikoilla - kuten minulla - tuo rahasumma sen sijaan saattaa olla löyhässä (Kyseessä ei ole siis ilmainen arvostelulevy, vaikka tunnustettakoon, että sain sen tukkuhinnalla.)
Levykansio on tuotu Suomeen ihan "virallisia" kanavia pitkin ja sitä pitäisi näin ollen löytyä parhaiten varustetuista levykaupoista. Seuraavilla riveillä yritän parhaani mukaan valaista mitä, pikemminkin kuin minkälaista, materiaalia on tarjolla. Sen perusteella toivottavasti on pääteltävissä hankinnan mielekkyys.
Oheiseen listaukseen olen kunkin kappaleen perään merkinnyt miltä Sonny Boyn aiemmalta albumilta kyseinen esitys löytyy. (*)-merkki ilmaisee alkuperäisiä Checker-singlejulkaisuja. Tiedot perustuvat (pienin korjauksin) Leslie Fancourtin diskografiaan, jotka on oheistettu levykansiota seuraavaan 16-sivuiseen kirjaseen. Suurin osa näistä vanhoista levyistä on julkaistu aikain saatossa uudelleen pitkin maailmaa, mutta vain ensimmäinen julkaisunumero on ilmaistu. Ellei toisin mainittu, kyseessä on Chess-albumi. Levyt kantavat seuraavia nimiä:

LP 1437: Down And Out Blues
LP 1503: The Real Folk Blues
LP 1509: More Real Folk Blues
LP 1536: Bummer Road
LP 417: One Way Out
LP 206: Chess Blues Masters
LP 50027: This Is My Story
LP 6023: Talk That Talk (japsi-Chess)
BB: Blues Ball 2004 - Don't Make A Mistake
BN: Blue Night 1668 - Final Sessions

Näillä tiedoilla pitäisi kappaleluettelon avulla olla varsin helppoa päätellä mitä itseltä löytyy, mitä ei ja mitä kaipaa. On huomattava, että ainoastaan Sonny Boyn omat LP:t on listattu. Niiden lisäksi materiaalia löytyy lukuisilta kokoelma-albumeilta.
Viidelle ensimmäiselle kiekolle on kasattu kaikki Sonny Boyn Chessille levyttämät 71 kappaletta ja viimeinen LP puolestaan sisältää näiden kappaleiden eri ottoja. Siis vaikka One Way Out esiintyy kolmeen kertaan (4-2:5, 5-1:2, 5-2:1), ovat nämä eri äänityssessioissa levytettyjä kappaleita, eivätkä saman tilaisuuden eri ottoja. Näistä viitoskiekon A-puolen toinen raita on koko paketin ehkä mielenkiintoisin yksittäinen kappale. Se on aiemmin julkaisematon ja tuntematon, Jarret Gibsonin ja Donald Hankinsin fonien siivittämä versio syyskuulta 1963, matriisinumeroltaan 12663. Tähän asti kyseiseen numeroon on kiinnitetty puoli vuotta tuoreempi esitys, jolla ei puhaltajia ollut mukana ja joka julkaistiin aikanaan jo Real Folk Blues -albumilla. Sen oikea matriisinumero on 13212 Muita totaalisti aiemmin julkaisemattomia äänitteitä on vain kaksi (6-1:1, 6-2:7) ja ne ovatkin sitten varsin tuttujen kappaleiden eri ottoja.
Albumisarja ei siis etene kronologisesti, vaikka se seuraa äänityssessiokohtaista aikajärjestystä kaksoisottoja lukuun ottamatta. Minä olen luonteeltani kaiketi sen verran kapeakatseinen, että olisin halunnut pitäytyä absoluuttisessa kronologiassa. Se että rinnakkaisotot ovat omana kokonaisuutenaan on kylläkin mainio oivallus.
Koska kullakin LP:llä on keskimäärin vain seitsemän raitaa/levypuoli olisin mielelläni nähnyt "täydellisen" Sonny Boy -kollaasin. Nyt uupumaan jäi neljä japsi-Chessillä (LP 6023) julkaistua ottoa (Cross My Heart, Your Funeral And My Trial, Wake Up Baby, One Way Out), jotka on tosin todettu (Juke Blues no. 5) silkaksi sonnaksi. Lisäksi Chess Blues Masters -tuplalla on vielä kaksi lisäottoa (99, Nine Below Zero), Blues Ballilla (= Blue Nightilla) yksi (Don't Make A Mistake) sekä Bummer Road -LP:llä pitkällinen, maanmainio Little Village -kappaleen taltioimistapahtuma kaikkine välispiikkeineen.
Yksi mysteeri Sonny Boyn kohdalla jää tämänkin spektaakkelin jälkeen edelleen selvittämättä. Se on matriisinumero 12113 eli kappale Got To Move (4-2:7) tammikuulta 1963. Nytkään ei tätä sävelmää kuulla vaan sen sijaan jo totuttuun tapaan kappale Baby Let Me Please Come Home, joka jo aikoinaan, mainiossa Leadbitter/Slavein diskografiassa oli julkaisemattomaksi merkattu. Yllättävää on, ettei Neil Slaven tunnu tajuavan tätä oheistekstissään. Nähtäväksi jää, ilmaantuuko Got To Move koskaan päivänvaloon.
Levykansion mukana seuraava kansien muotoinen kirjanen on siis Neil Slavenin käsialaa, ja Sonny Boyn vaiheiden kommentoinnin lisäksi se sisältää lukuisia upeita valokuvia. Jo mainittu diskografia on myös oiva osoitus viimeistellystä tuotannosta huolimatta muutamista paino- sekä asiavirheistä. Julkaisutietoja koskevia virheitä olen korjannut kappaleluetteloon ja niiden lisäksi mm. elokuun 1964, Sonny Boyn viimeisen, Chess-session säestäjätiedot ovat puutteelliset. Koko komeus on paketoitu tukevaan mustaan laatikkoon, ja se on arvokas lisä mihin hyvänsä levyhyllyyn - mutta jonka paikka ei suinkaan ole hyllyssä vaan päivittäisessä käytössä.
Kuten huomaatte, en ole sanallakaan puhunut levyjen sisältämästä musiikista. Sonny Boy Williamson oli luomansa tyylisuunnan ylivoimainen mestari ja hänen jumalallinen musiikkinsa pääsee täysiin oikeuksiinsa näillä ääniteknisesti moitteettomilla levyillä. Tämä riittäköön.

PS: Ohessa on viime numeron matkakertomukseni yhteydessä lupaamani Sonny Boyn hautamuistomerkin takapuoli. Nurmijärven Painon ammattitaidon tai -taidottomuuden varaan jää, saatteko kuvasta mitään selvää, onko se ylösalaisin (kuten viimeksi) vaiko tällä kertaa esimerkiksi peilikuvana. Kerrottakoon siis varmuuden vuoksi, että siinä on kiveen kaiverrettuna sankarimme maineikkaiden kappaleiden nimiä.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 5/1986)

Take It Easy Baby
(Blue Moon EP 001) -87
A (1) Introduction, Bye Bye Bird (2) I Don't Care No More (3) Baby Don't Worry
B (1) Twenty Three Hours Too Long (2) Take It Easy Baby

Kaikille Sonny Boy II:n palvojille tiedoksi: tämä tuore EP ei sisällä mitään uutta siihen vanhaan Phillips-LP:seen nähden. Ainoastaan B2 on säilytetty feidaamattomana neliminuuttisena, muut kappaleet on 50%:sti tai ainakin kolmanneksella lyhennettyjä. Kokonaissoittoaika jää 14,5 minuuttiin, kun taas alkuperäinen kesto olisi ollut yli 21 minuuttia. Mitä järkeä tässä mutiloinnissa on? Viimeinen kappale pois ja tuloksena olisi ollut neljä täysipainoista esitystä. No, eihän sitä vanhaa Philipsiä (vuonna 1974 ostamani kasetin numero on 7172099) ole näkynyt käytettyjen levyjen hyllyissä useinkaan, painos lie loppu myös saksalaisesta L+R:n tekeleestä, jossa tietääkseni oli myös uusia ottoja tai oikeastaan lisä-äänitteitä Philipsiin nähden.
Nuoremmille bluesin harrastajille tämä julkaisu on ehkä tarpeen, jos ei usko törmäävänsä em. albumiin. Sonny Boy soittelee brittiläisen Yardbirds-yhtyeen säestyksellä Lontoossa joulukuussa 1963. Kitaristina kuullaan melko vaatimattomia sooloja pinnistelevää Eric Claptonia. Mutta hyvin pojat säestyksestä selviävät valkobluesin ensivuosiksi. Todettakoon vielä, että Sonny Boy esittää kappaleet A2-3 täysin yksin.

Teksti: Erkki Sironen
(julkaistu BN-numerossa 1/1988)

Sonny Boy Williamson/Willie Love: Clownin' With The World
(Trumpet/Acoustic Archives AA-700) -90
A (1) She's Crazy (2) 309 (3) Sonny's Rhythm (4) City Of New Orleans (5) Keep It To Yourself (6) Shuckin' Mama (7) I'm Not Beggin' Nobody (8) Clownin' With The Wind
B (1) Take It Easy, Baby (2) Little Car Blues (3) V-8 Ford (4) Nelson Street Blues (5) Falling Rain (6) Feed My Body To The Fishes (7) Worried Blues (8) Lonesome World Blues
(A-puoli: Sonny Boy II (1953-54), B-puoli: Willie Love (1951-53)

Sonny Boy Williamson/Walter "Shakey" Horton: Solo Harp - Private Recordings
(Document DLP 575) -90
A (1) I'm Down And Thinking (2) I Have A Right To Trust My Baby (3) Bye Bye Bird (4) Blues Of The Blues (= Your Funeral And My Trial) (5) Work With Me (6) I'm The Loneliest Man
B (1) Blues (2) Shakey's Boogie (3) Things Ain't What They Used To Be (4) Baby, I Need Your Love (5) Medley: a) When I Lost My Baby b) St. Louis Blues c) Careless Love d) John Henry
(A-puoli: Sonny Boy II (1963), B-puoli: Shakey Horton (1965)

Vaikka Elex (tai Aleck) Miller eli Sonny Boy Williamson n:o 2 kuoli jo 25 vuotta sitten toukokuussa -65, hänen maineensa ja ihailijakuntansa tuntuvat olevan jatkuvassa kasvussa. Levy-yhtiöt pyrkivät näemmä julkaisemaan kaikki haltuunsa saamansa Sonny Boy -äänitykset, oli niitä alunperin tehty kaupattaviksi tai ei. Hänen haudalleen Tutweileriin pystytettiin muistomerkki jo 70-luvulla, kuten Pertti Nurmen ansiosta on BN:n 100 sivuilta todettavissa. Nyt esiteltävän Trumpet-lp:n takakannesta sain tietää, että Arkansasin Helenassa toimii oikein Sonny Boy Blues Society -niminen yhdistys, jonka suurelliselta vaikuttavana tavoitteena on kerätä miljoona dollaria SBW:lle omistetun museon ja siihen liittyvän konserttihallin pystyttämiseksi!
Sonny Boy II:n levytysura alkoi Jacksonista käsin toimineen ja sikäläisen naisihmisen Lillian McMurryn pyörittämän Trumpet Recordsin suojissa v. -51. Kohtalaisen alkumenestyksen jälkeen kyseisen firman tuotteiden myynti alkoi arvattavasti rock & rollin esiinnousun vuoksi selvästi heiketä vuoden -54 puolella, minkä vuoksi muiden muassa Sonny Boy katsoi silloin parhaaksi hankkiutua pohjoisempiin maisemiin.
Kaikki Williamsonin Trumpet-kauden julkaistut äänitykset ovat tietysti jo useiden vuosien ajan olleet kuultavissa myös lp-muodossa. Pääosa niistä löytyy kiekolta Arhoolie 2020 (aikaisemmin BC-9), mutta joitakin lähinnä vuoden -53 lopusta ja vuodelta -54 peräisin olevia hajakappaleita on painatettu erinäisille muille albumeille. Pitkään oli myös huhuttu, että rouva McMurryn takana olisi vielä jonkin verran ennenkuulematonta Sonny Boy -materiaalia. Näistä levyistä edellisen A-puoli osoittaa tuon huhun todeksi, ja lisää vahvistusta on tiettävästi tulossa ainakin toisen Trumpet-lp:n muodossa.
Kun Sonny Boy II on blues-ihmisten parissa niin tavattoman ainutlaatuinen ja todella legendaarinen hahmo, hänen uusia julkaisujaan silmäillessä tulee luonnostaan mieleen niin sanottu ruumiinryöstäminen. On ilmiselvää, että jokaisen uuden Sonny Boy -kiekon markkinointi perustuu suurelta osin tämän mestarin maineikkuuteen. Niiden antia arvioitaessa on nykyisin oikeastaan ensisijaisesti kyse siitä, kuinka paljon mukana on musiikki- ja henkilöhistoriallisten seikkojen ohella kuuntelukelpoista soittoa ja laulua.
Lp:n "Clownin' With A World" A-puolen musiikki on sortiltaan kutakuinkin Sonny Boyn muiden Trumpet-äänitysten tasoista. Varsinkin avausura "She's Crazy" on niin oivallinen blues-tallenne, että sen julkistamisen viivästyminen on kiistatta perustunut nimenomaan olosuhteissa tapahtuneisiin muutoksiin. Myös mestarin paria vuotta myöhemmän pikkuhitin "Keep It To Yourself" varhaisversio on erinomainen aikaansaannos. Muut ykköspuolen kappaleet eivät ole noiden kahden merkkiteoksen veroisia, mutta kyllä niilläkin on omat ansionsa. Vaikeimmin lähestyttäviksi koin urat A3 ja A8, jotka sisältävät vain soittoa.
Trumpet-lp:n Sonny Boy -raitojen julkistamisen voidaan siis katsoa olevan myös taiteellisesti ansiokas teko, mutta samaa ei voi sanoa kääntöpuolen sisällöstä. Toki Willie Love ja kumppaninsa tekivät hekin runsaasti korkeatasoista blues-musiikkia, vaan mitäpä muuta kuin Sonny Boy II:n maineella ratsastamista on kappaleiden B1-6 mukaan valitseminen, kun ne löytyvät jo Willie Loven omalta Oldie Blues -albumilta (ks. BN 85, s. 42-43). Kaksi viimeistä numeroa eli "Worried Blues" ja "Lonesome World Blues" ovat kylläkin aikaisemmin äänilevyiltä kuulemattomia, mutta niiden tekoaikana maaliskuussa -53 Willie oli vain viiden kuukauden päässä kuolemastaan, minkä kyllä huomaa. Ilmeisesti nämä Sonny Boyn vanhan kaverin Willie Loven levytykset on otettu tämän lp:n täytteeksi, jotta Williamsonin jäljellä olevista Trumpet-äänitteistä saadaan koottua vielä vähintään yksi albumi. Siten uuden Trumpetin taustahahmoja voidaan ainakin osaksi kutsua jopa ruumiinryöstäjiksi.

Lp-levy "Solo Blues" on nimensä mukainen. Sonny Boyn kappaleet on tallennettu yksityisissä juhlissa Länsi-Saksan Baden-Badenissa 27.9.-63 ja Shakey Horton esiintyi samanlaisessa tilaisuudessa samaisen liittovaltion Dortmundissa 25.9.-65. Muita muusikoita ei ole mukana laisinkaan, joten kuultavissa on vain laulua ja huuliharpun taivuttelua.
Sonny Boy II:n esitykset ovat tietysti kaikki tuttuja tai tutun tuntuisia, sillä tuskinpa hän edes yritti luoda mitään kovin uutta. Tämäntyyppisiä äänitteitä olen vuosien mittaan kuullut runsaanlaisesti, eivätkä nämä luomukset olennaisesti poikkea muista Williamsonin eurooppalaisista sooloiluista. Sonny Boy soitti ja lauloi siten, kuin vain hän osasi, ja siitä joko pitää tai ei pidä. Äänenlaatu on oikeastaan molemmilla levypuolilla yllättävän hyvä.
Toisin kuin SBW ei "Big" Walter "Shakey" Horton mielestäni koskaan oikein menestynyt ilman säestäjiä. Jo pelkkä kitaristin myötäily oli hänen tulkinnoilleen olennainen ja tarpeellinen taustatuki. Niinpä B-puolen sisältö on niin kaameaa kuunneltavaa, ettei sitä olisi kannattanut levylle siirrättää. Arvattavasti Horton oli tapansa mukaisesti vahvasti juovuksissa ja viihdytti valkoisia isäntiään siten, kuin kuvitteli olevan heille omiaan. Tuskinpa hän muutoin olisi intoutunut lp:n päättävän viihdesikermän kaltaisen materiaalin valitsemiseen.

Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 4/1990)

Keep It To Ourselves
(Alligator ALCD 4787) -90
(1) The Sky Is Crying (2) Slowly Walk Close To Me (3) Once Upon A Time (4) Don't Let Your Right Hand Know (5) Movin' Out (6) Coming Home To You Baby (7) I Can't Understand (8) Samw Girl (9) Gettin' Together (10) Why Are You Crying? (11) Girl Friends (12) When The Lights Went Out

Alligator ei toimittanut tätä albumia suoraan BN:lle arvioitavaksi. Syy on mahdollisesti se, että levyllä on Euroopassa alunperin julkaistua materiaalia, jonka Amerikan oikeuksien hankkimisessa Bruce Iglauerilla vierähti 15 vuotta. CD:n materiaali kartoittaa siis Sonny Boyn uran jälkipuolen vanhalla mantereella levytettyä tuotantoa. Kappaleet äänitettiin Tanskassa 1963 ja julkaistiin aikoinaan kahdella Storyville-albumilla (SLP 158 ja SLP 170). Sonny Boy on yksin huuliharppuineen kolmella raidalla, ja muilla kappaleilla akustisesta säestyksestä vastaa kitaravirtuoosi Matt Murphy sekä paikoin Memphis Slim pianoineen. Bluesiin vihkiytyneille Sonny Boyn tämä(kin) kausi lienee tuttu eikä CD:n hankkiminen vinyylin tilalle ole perusteltua, kun mistään aukottomasta LP <-> CD -vastaavuudesta ei ole kyse. Toisaalta vanhoja Storyvillejä ei löydy enää helposti, joten jos yo. LP:t puuttuvat, CD puoltaa korvikkeena paikkaansa. Sillä Sonny Boyn musiikkihan oli lähes poikkeuksetta sitä ehtaa itseään.

Teksti: Pertti Nurmi
(katkelma BN-numerossa 3/1991 julkaistusta Alligator-levymerkin arviokoosteesta "Alligator Records 20 vuotta")

Don't Start Me To Talkin', Vol. 1
(Roots RTS 113005) -91
A (1) Don't Start Me To Talkin' (2) All My Love In Vain (3) Let Me Explain (4) The Key (5) Keep It To Yourself (6) I Don't Know (7) Fattening Frogs For Snakes (8) Dissatisfied (9) "99" (10) Cross My Heart
B (1) Wake Up Baby (2) Your Funeral And My Trial (3) Too Young To Die (4) Trust Me Baby (5) Checkin' Up On My Baby (6) Sad To Be Alone (7) Down Child (8) Peach Tree (9) The Hunt (10) One Way Out
Levytykset 1955-61.

Kaikki albumin biisit on merkitty Sonny Boyn eli Rice Millerin nimiin. Ja voihan mahoton, minkälaista puhaltelua S.B. tällä levyllä esittää - älkää vaan minulta kysykö, että kumpi on kovempi, Little Walter vai Sonny Boy - voisin korkeintaan sanoa, että se on parempi kumpi nyt vain sattuu soimaan.
Tällainen levy on sikäli epäkiitollinen, että tässä on pelkkiä hyviä biisejä, ei näitä voi "arvostella", kehua vain. Ykköspuolen henkilökohtaisia suosikkejani ovat raidat 1, 4 ja 9 - vauhtipaloja sekä tiukkaa soitantaa edustaa joka ikinen raita. Sitäpaitsi Sonny Boy oli loistava blueslaulaja.
Yhtään instrumentaalibiisiä ei levyltä löydy - olisi toki ollut helpompi vertailla esim. Little Walteriin, jos olisi ollut. Toisaalta Sonny Boyn laulanta on niin sympaattista, ettei instrumentaaleja välttämättä kaipaakaan.
Joka tapauksessa kakkospuolen ylivoimaiseksi suosikiksi nousee biisi nimeltä "The Hunt", julkaistu myös nimellä "Coon Hunt". Biisi on tosiaan hauska, aivan hillitön. Muistan kun kuulin sen radiosta, olin aivan ällikällä lyöty ja esittäjän nimeä en tietenkään onnistunut kuulemaan. Yllätys olikin sitten melkoinen, kun tätä lp:tä kuunnellessani huomasin saaneeni haltuuni tuon uran.
Muut esitykset, jotka kohoavat suosikeikseni ovat 5, 7 & 10. Toki esim. raita 4 on paljaaksi riisutussa jylhyydessään hyvin vaikuttavaa kuultavaa. Tämä levy on kuitenkin niin täyttä dynamiittia, että kanteen kuuluisi varoitustarra: "Be careful it's explosive blues".

Teksti: Mikke Nöjd
(katkelma BN-numerossa 2/1992 julkaistusta Roots-levymerkin arviokoosteesta "Juurihoitoa huokealla, osa 2")

Sonny Boy Williamson & Willie Love: Clownin' With The World
(Alligator/Trumpet ALCD 2700) -93
(1) She's Crazy (2) 309 (3) Sonny's Rhythm (4) City Of New Orleans (5) Keep It To Yourself (6) Shuckin' Mama (7) I'm Not Beggin' Nobody (8) Clownin' With The World (9) Take It Easy, Baby (10) Little Car Blues (11) V-8 Ford (12) Nelson Street Blues (13) Falling Rain (14) Feed My Body To The Fishes (15) Worried Blues (16) Lonesome World Blues
(1-4): Sonny Boy with Willie Love, (5-8): Sonny Boy, (9-16): Willie Love

Alligator-konserni on selvästikin suuntautumassa modernin rockblues-poljentoisilta linjoiltaan myös tuonne enempi elonkorjuuosastoon. Oikeudet on hankittu Lillian McMurryn vuonna 1950 Mississippin Jacksoniin perustaman Trumpet-levymerkin äänitteisiin. Yllä listatun kolmen cd:n (-toim. huom: kaksi muuta saman artikkelin yhteydessä esiteltyä levyä olivat: Jerry McCain, Tiny Kennedy, Clayton Love: Strange Kind Of
Feelin', ALCD 2701 sekä Big Joe Williams, Willie Love, Luther Huff: Delta Blues - 1951, ALCD 2702) sisältö tosin julkaistiin jo vuonna 1990 piskuisen Acoustic Archives -merkin albumeilla. Ne kaikki on ehditty jopa katsastaa BN:n sivuilla. Sen sijaan kohta perässä seuraava Juhani Ritvasen toimesta esiteltävä Alligator/Trumpet -gospel-cd sisältää "uutta" aineistoa. Koskapa mainitut arviot ovat esiintyneet rakkaassa lehdessämme suht hiljakkoin, ei uusruotiminen ole järin tarkoituksenmukaista vaan oheistan tähän katsaukseen lähinnä muutamat avainhuomiot po. arvioista. Sonny Boy II:n ja Willie Loven paketin silmäili Vesa Walamies lehdykässä BN 4/90 (s. 49). Sonny Boyn levytysurahan alkoi juuri rouva McMurryn studioilla, joten kyseessä ovat äijän kutakuinkin varhaisimmat äänitteet Ennen Acoustic Archives -julkistamistaan nämä kaikki Sonny Boyn raidat edustivat ennenjulkaisematonta materiaalia. Vesan mielestä annos on vertailukelpoinen Sonny Boyn muun Trumpet-materiaalin kanssa ja tähän mielipiteeseen on helppo yhtyä.
Willie Loven kohdalla Vesa puolestaan käytti ilmausta "ruumiinryöstäminen". Totta onkin, että kahta kappaletta lukuun ottamatta Loven jutut löytyivät ennestään miehen Oldie Blues -abumilta. Ja ne kaksi julkaisematonta raitaa oli tehty vajaat puoli vuotta ennen Loven kuolemaa, jolloin mies oli jo menollaan... Miellyttävän rentoa musiikkia Willie Loven tuotanto pääosiltaan minun mielestäni toki on.
Pari noottia vielä Alligator-cd:n ja AA-lp:n eroavuuksista. Lp-kannessa esiintyvä tuttu King Biscuit Time -foto puuttuu, mutta cd-papruissa on tilalla sekä Sonny Boyn että Loven (tietenkin pienikokoiset) potretit sekä kopio yhdestä Sonny Boyn sessiopöytäkirjasta.
En erityisemmin pidä Alligatorin tavasta käyttää "prev. unissued" -ilmaisua näiden äänitteiden yhteydessä, kun cd:t kuitenkin ovat yksiyhteen uudelleenjulkaisuja Acoustic Archives -albumeiden kanssa. Seikka, jota ei kansiteksteissä eksplisiittisesti todeta, vaikka AA:n "copyright" kansissa esiintyykin. Kyllähän nämä ovat suht suositeltavia hankintoja kaikki kolme. Valintavaakani kallistan cd-aikakaudesta huolimatta rariteetti- ja hinta-aspektin perusteella originaalialbumeiden suuntaan, jos niitä nyt jostain vielä löytää.

Teksti: Pertti Nurmi
(katkelma BN-numerossa 4/1993 julkaistusta kolmen Alligator/Trumpet -cd:n arviokoosteesta)

Blues Masters, Vol. 12
(Storyville ST 8012) -91
(1) Little Girl (2) Movin' Down The River (Rhine) (3) Down And Out (take 1) (4) The Story Of Sonny Boy Williamson (5) On My Way Back Home (6) Rebecca Blues (7) I Wonder Do I Have A Friend (8) Down And Out (take 2) (9) Tippin' Through Customs (10) I'm So Glad (11) Baby, Please Come Back Home (12) November Boogie (13) All Night Boogie (14) Leavin' Blues (15) Who's Gonna Take Care Of You? (16) It's Rainy Outdoors, Baby (17) Have You Enjoyed My Play?
Kesto noin 66 min.

Blues-muistelot jatkuvat, ja nyt niissä on ylletty jo 80-luvun jälkimmäiselle puoliskolle. Niihin aikoihin yhdistyksemme pommisuojatoimistossa majaili 2-3 vuotta jokin aika sitten edesmennyt Veikko Soramäki, jolla oli asuintiloissaan mm. televisio. Omaa videolaitetta hänellä ei ainakaan vielä silloin ollut, mutta kun sellainen hankittiin paikalle ja lainattiin tai vuokrattiin joitakin nauhoitteita, kokousten osanottajilla oli muutamaan otteeseen tilaisuus rentoutua makoisien musiikkifilmien parissa.
Erään kerran kanssani oli noissa virallisen ohjelman jälkimainingeissa mm. Sakari "Sonny Boy Magnusson" Helle, joka tunnettaneen parhaiten maineikkaan Hojas-yhtyeen laulaja-huuliharpistina. Olimme seurailleet videofilmejä jo kotvan aikaa, mutta tarjonta ei ollut meitä erityisemmin innostanut. Asiantila muuttui kuitenkin lähes totaalisesti, kun ruudussa alkoi näkyä ruotsalaisten tuottama noin 10-minuuttinen tallenne marraskuulta -63. Sillä esiintyivät säestystehtävissä paikalliset muusikot kitaristi Lennart Nylen ja basisti Sture Nordén, mutta heitä oleellisesti enemmän meitä kiinnosti varsinainen pääsolisti, Sonny Boy Williamson n:o 2.
"Se on itse Äijä, se on itse Äijä", hihkui Sakari, eikä tahtonut millään malttaa istua hiljaa paikallaan. Minä puolestani jäykistyin miltei Raamatun Vanhassa Testamentissa kuvatun Lootin vaimon kaltaiseksi suolapatsaaksi, enkä saanut pitkään aikaan sanaa suustani. Kun tuo lyhytfilmi oli päättynyt ja lumous siten hävinnyt, Sakari antoi viisaan ohjeen, jota olen jossakin määrin koettanut noudattaa: "Turhaan sinä niissä kirjoituksissasi ylistelet Sonny Boy kakkosta ja nimeät hänet maailman kaikkien aikojen parhaaksi blues-artistiksi. Sehän on nimittäin jo sanomattakin selvä asia."
Juuri kerrotun episodin huomioon ottaen on myös luonnostaan ymmärrettävissä, että olen siitä pitäen koettanut hankkia käsiini sellaisen äänitteen, jolta löytyvät nuo Rice Millerin kolme Tukholman-tuotosta. Miltei kymmenen vuotta siinä(kin) hommassa meni, mutta vihdoin viimein kuluvan vuoden elokuussa sain haltuuni tuolla kaivatulla materiaalilla varustetun Storyville-cd:n. Hintakaan ei ollut kovin hirmuinen, sillä jostakin syystä levy oli USA:ssa pantu jo poistomyyntiin. Saamieni tietojen mukaan tämän Ruotsissa painetun kiekon valmistusta ei suinkaan ole lopetettu, mutta kuulemma vähäisen kysynnän vuoksi sen eri painosten tekoaikojen välillä voi vierähtää vuosikausia.
Ainakin vanhemman Sonny Boyn ystäville esiteltävän koosteen sisältö on varsin luultavasti jo entuudestaan suurimmalta osin tuttua tavaraa. Numerot 1-10 ovat osasia Williamsonin laajasta Kööpenhaminan sessiosta, jonka järjesti sikäläinen musiikkimies Karl Emil Knudsen 1.11.1963. Silloin tätä suurmestaria avustivat vaihtelevin koostumuksin hänen AFBF-kumppaninsa pianisti Memphis Slim, kitaristi M.T. Murphy ynnä rumpali Billie Stepney, ja läpihuudonomaisesti vetäistyä instrumentaalia "Tippin' Through Customs" lukuun ottamatta kaikki nämä kappaleet on julkaistu ensi kerran jo kauan sitten erilaisilla Storyville-levyillä. Sinällään ne ovat oikein mukavaa ja verrattain vaihtelevaistakin musisointia, jollaisen pariin voi asiasta kiinnostunut huoletta hakeutua.
Neljä päivää myöhemmin eli 5.11.-63 Sonny Boy II, joka viimeisinä aikoinaan soitteli mitä moninaisimmissa yhteyksissä, oli yhä Kööpenhaminassa. Tällöin häntä äänitteli asunnossaan Erik Host -niminen henkilö, joka samassa yhteydessä myös ajoittain säesti kitarallaan Williamsonia. Aika kotipolttoisen tuntuiset n:ot 11-14 ilmaantuivat myyntiin joskus aivan 60-luvun lopussa, kun Host kaupitteli itse kustantamaansa ja houkuttelevalla tunnuksella Collector's Special 100 varustamaansa ep-levyä. Missään muualla näitä näytteitä ei ennen 90-lukua ole tietämäni mukaan julkaistu.
Eiväthän nuo kolme viimeistäkään otosta toki ole ainakaan taiteellisessa mielessä mitään musiikkihistorian merkkiteoksia, mutta kuten edellä olen selvittänyt, niilläkin on se oma erikoislaatuinen vetovoimansa.

Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 5/1995)

Live In England
(Charly RB 21) -95
(1) Bye Bye Bird (2) Mr. Downchild (3) The River Rhine (4) 23 Hours Too Long (5) A Lost Care (6) Take It Easy (7) Out Of The Water (8) Western Arizona (9) Slow Walk (10) Highway 69 (= Pontiac Blues) (11) My Little Cabin (12) Sonny's Slow Walk (13) Pontiac Blues (14) My Babe (15) I Don't Care No More (16) Baby Don't You Worry (17) Night Time Is The Right Time (18) I'm Gonna Put You Down (19) Fattenin' Frogs For Snakes (20) Nobody But You (with Eric Burdon)
Äänitysvuodet: 1963-64; kesto noin 77 min.

Kun Aleck "Rice" Miller syksyllä 1963 saapui American Folk Blues -kiertueen jäsenenä ns. vanhalle mantereelle, hänellä oli elinaikaa jäljellä vajaat kaksi vuotta. Siitä huolimatta Sonny Boy Williamson kakkosta voidaan nimenomaan hänen vuoden -65 kevääseen saakka ulottuneiden Euroopan kiertelyittensä sekä lukuisten silloisten ja sikäläisten levytystensä ansiosta pitää brittiläisen, keski-eurooppalaisen ja myös pohjoismaisen blues-harrastuksen keskeisimpänä katalysaattorina. Hänen kohdallaan lopullisen esiinmarssin ajoitus osui todellakin otolliseen vaikkakin miltei viimeiseen mahdolliseen ajankohtaan.
Miten tuo kaikki sitten oikein tapahtui? Vuonna 1963 levy-yhtiö Chessin mielenkiinto blues-tähtiensä tuottamiseen oli hiipumassa, ja niinpä Sonny Boykin joutui vähien omien sessioittensa ohella hankkimaan lisäansioita mm. Otis Spannin ja jopa Josh Whiten säestäjänä. Kun Horst Lippmannin & Fritz Raun apureikseen hankkimat Willie Dixon ja Memphis Slim joskus saman vuoden aikana tiedustelivat hänen halukkuuttaan ulkomaanhommiin, myönteinen vastaus tuli luultavasti aika nopeasti. Ja kun venäläistaustainen Giorgio Gomelsky AFBF -63:n loppuvaiheissa kysyi ensin saksalaispromoottoreilta lupaa saada viedä yksi kiertueen jäsenistä Englantiin ja sen jälkeen nimesi suosikikseen Williamsonin, tuskin kenelläkään oli asian suhteen ainakaan mitään kielteistä huomauttamista.
Vuoden 1963 varsinaiset AFBF-konsertit ulottuivat syyskuun loppupuolelta aina lokakuun viimeisimpiin päiviin saakka. Noiden tapahtumien jälkeen Sonny Boy kävi mm. Memphis Slimin kanssa ainakin Tanskassa, Ruotsissa sekä Ranskassa esiintymässä ja myös levyttämässä; Tukholmassa hänen taiturointejaan tallennettiin jopa lyhytfilmin muotoon. Joulukuussa -63 Williamson saapui Englantiin, missä hän viipyi ilmeisesti yhtämittaisesti seuraavan vuoden kesäkuulle asti. Senkin jälkeen hän kävi Britanniassa ainakin kolmesti, nimittäin saman vuoden syksyllä AFBF -64:n keskeisenä jäsenenä sekä toisaalta itsenäisenä artistina niin aivan vuoden -65 alussa kuin kevätpuolellakin.
Toukokuussa -65 Rice Miller oli syystä tai toisesta palannut takaisin Valtoihin, vaikka hän laulussaan ("Trying To Make London My Home") ilmoittamansa mukaan olisikin ollut halukas jäämään pysyvästi Eurooppaan. Kuten James "Peck" Curtis taasen kertoilee Arhoolie-merkillä julkaistussa puhelaulussaan "The Death Of Sonny Boy Williamson", kuolema korjasi mestarin kesken King Biscuit Time -kiireiden Arkansasin Helenassa 25.5.1965 eli aika tarkasti 35 vuotta sitten.
Englannissa vaikuttaessaan Sonny Boy II soitti ja lauloi miltei keiden tahansa yhteistyöhön halukkaiden tai siihen suostuvaisten kanssa. Jo Kööpenhaminassa hän oli herättänyt ihmetystä ryhtyessään soittamaan kokeilevan jazzin taitajan Roland Kirkin rinnalla, ja samansuuntaista tyylilajien välisten raja-aitojen rikkomista oli laadultaan myös hänen musisoimisensa Chris Barberin New Orleans -tyyppisen jatsibändin keralla. Erityisen halukkaasti Williamson esiintyi brittiläisten, etupäässä nuorista miehistä koostuneiden "rhythm and blues" -yhtyeiden säestyksellä, vaikka hän silloin tällöin aiheuttikin jonkinmoista hämminkiä esim. nimeämällä ensin sävellajin ja ottamalla sitten esille aivan toiselta korkeudelta soivan huuliharpun.
Aikakirjojen kertoman mukaan Sonny Boyn englantilaisia taustaryhmiä olivat paitsi hänen kanssaan levyttäneet yhtyeet Animals, Yardbirds ja Brian Auger & The Trinity niin myös sellaiset joukkiot kuin Cyril Davies & The All Stars, Long John Baldry & The Hoochie Coochie Men, Spencer Davis Group, Five Dimensions, Manfred Mann, Gary Farr & The T-Bones ynnä Georgie Fame orkestereineen. Tuon ajan olennaisista britti-r&b -porukoista puuttuvat tästä luettelosta oikeastaan vain Rolling Stones ja Pretty Things, joiden niidenkin jäseniä on mitä luultavammin vähintäänkin seisoskellut Williamsonia ihastelemassa. Ja kun tieto hänen kuolemastaan saapui Englantiin, kaihoisia kunnioituslauluja laativat ja julkistivat ainakin entinen Manfred Mann -vokalisti Paul Jones sekä 60-luvun lopun valkoisen bluesin keulahahmo John Mayall.
Nyt esillä olevan koosteen palasista kahdeksan ensimmäistä on pantu talteen 8.-9.12.-63 Giorgio Gomelskyn silloin hallitsemassa Crawdaddy-klubissa, mikä sijaitsi Lontoon esikaupungiksi mainitussa Richmondissa. Joskus on ihmetelty, miten eräistä silloin levytetyistä esityksistä on olemassa kaksikin toisistaan hieman poikkeavaa otosta, vaikka kysymyksessä ovat Sonny Boyn ja Yardbirdsin live-äänitykset? Näin on yksinkertaisesti siksi, että nauhoituksia todellakin tehtiin kahtena peräkkäisenä iltana.
Numerot (9-11) esittelevät nekin Williamsonin ja Pihalintujen yhteistyötä, mikä näemmä ulottui ainakin 28.2.-64 Birminghamissa pidetyille saarivaltakunnan ensimmäisille r&b-festivaaleille saakka. Lopuilla näytteillä Sonny Boyn kanssa soittelevat ja osin laulelevatkin Animals-yhtyeen jäsenet, jotka saivat kunnian ikuistaa itsensä suuren esikuvansa kanssa Newcastlessa 30.12.-63.
Sonny Boy kakkosen brittilevytysten osallensa saamat kommentit ovat olleet melkoisen ristiriitaisia. Itse olen jo pitkään ollut niihin tavattoman ihastunut, mutta niin kuin kollega Chris Smith äskettäin huomautti, ensirakkauksiin on vaikea suhtautua edes kohtuullisen puolueettomasti. Jotkut kuten kirjojakin tehnyt brittiblues-veteraani Bob Brunning taasen ovat moitiskelleet niitä etenkin soitto- ja äänitysteknisten puutteiden vuoksi Absoluuttinen taiteellinen totuus - jos sellaista ylipäätään on olemassa - lienee jossakin näiden ääripäiden välimaastossa.
Viimeisimpien tutkimusten mukaan Aleck Miller oli syntynyt v. 1912 eikä suinkaan joskus 1800-luvun lopussa, vaikka ylettömän viinanjuonnin raunioittamana hän vaikuttikin viisikymppisenä noin 20 vuotta oikeaa ikäänsä vanhemmalta. Onneksi hän sentään säilyi hengissä vuoteen 1965 saakka. Muutoin nimenomaan eurooppalaisen bluesharrastuksen historiikki olisi voinut jäädä paljon nyt muisteltavissa olevaa suppeammaksi ja värittömämmäksi.

Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 2/2000)

The Animals & Sonny Boy Williamson: Pontiac Blues
(Midnite 092) -01
(1) Sonny's Slow Walk (2) Pontiac Blues (3) My Babe (4) I Don't Care No More (5) Baby Don't You Worry (6) Night Time Is The Right Time (7) I'm Gonna Put You Down (8) Fattening Frogs For Snakes (9) Nobody But You (10) Bye Bye Bird (11) Coda (12) Gotta Find My Baby (13) Bo Diddley (14) Almost Grown (15) Dimples (16) Boom Boom (17) C Jam Blues
Kesto noin 72 min.

Nämähän ovat äänitteitä, jotka ovat olleet pitkään saatavilla ilman erityisiä vaikeuksia aina jostain 70-luvun alusta lähtien. Eräässä vaiheessa ne oli jaettu peräti kolmelle erilaiselle lp-levylle, jotta niistä olisi saatu mahdollisimman hyvä tuotto, vaikka itse asiassa kaikki nuo 17 otosta on pantu talteen yhdessä ja samassa tilaisuudessa. Kyseinen ajankohta on 30.12.1963, jolloin Sonny Boy kakkonen ja Eric Burdonin johtamat Eläimet metelöivät oikein urakalla Animalsien alkuperäisessä kotikaupungissa Newcastlessa.
Tästä satsista saattoi siis joskus vuosia sitten joutua maksamaan huomattavankin rahasumman, mutta hieman ennen euron käyttöön ottamista sen hinta oli pudonnut vajaaseen 20 markkaan. Niinpä en yksinkertaisesti voinut olla kaappaamatta mukaani tällaista(kin) cd-pyörylää, vaikka jokainen näistä näytteistä oli itselle jo entuudestaan huomattavan tuttu. Kaupantekoani puolsi sekin tosiseikka, että vanhat samaa aineistoa sisältävät vinyylikiekkoni olivat runsaahkon käytön vuoksi jo melkoisen kuluneita. Tuskinpa myöskään sorruin riistämään joltakin aloittelevalta bluesin ystävältä antoisan albumin hankintamahdollisuuden, koska käyntini jälkeenkin levyä jäi ainakin Jyväskylän Anttilan hyllyihin runsain määrin.
Myönnettävä on, että valtaosalla näistä teoksista on arvoa mieluummin musiikkihistoriallisista kuin puhtaasti taiteellisista syistä. Koosteen alkuosa aina numeroon (11) saakka on Sonny Boy -painotteista jopa siinä määrin, että n:ot (4-5) ovat hänen soolojaan. Aina välillä - kuten varsinkin n:oilla (6) ja (9-10) - intoutuu kuitenkin myös Animalsien laulaja Eric Burdon esittelemään vokalistintaitojaan sekä julistamaan useaan kertaan, että "Sonny Boy on bluesin kuningas". Loppupuoli numerosta (12) alkaen on pelkkää Animals-riehumista sillä poikkeuksella, että päätösjamituksella on kovakätiseksi rumpujen paukuttelijaksi siirtynyt itse Amerikan vieras.
Sonny Boy kakkosen ja Yardbirdsien yhteistuotoksista pidän yhä huomattavan paljon, mutta Animalsien kanssa hän ei onnistunut likikään yhtä hyvin. Tuohon korkeintaan keskinkertaiseen lopputulokseen vaikuttaneita tekijöitä ovat varmaankin Williamsonia tuolloin vaivannut hammassärky, huuliharpun taivuttelujen ja Alan Pricen luomien urkusaundien jonkinasteinen yhteensopimattomuus sekä mitä luultavimmin kutakuinkin koko lavalla musisoineen porukan voimakas päihtymystila. Mutta noista vajavaisuuksista huolimatta parikymppiä on tällaiselle tuotteelle todella pieni hinta.

Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 5/2001)

Nine Below Zero
(Indigo IGOTCD 2545) -04
(1) Crazy 'Bout You Baby (2) Eyesight To The Blind (3) Stop Crying (4) Do If You Wanta (5) Cool, Cool Blues (6) Come On Back Home (7) Cross My Heart (8) Pontiac Blues (9) West Memphis Blues (10) Mighty Long Time (11) Sonny Boy's Christmas Blues (12) Nine Below Zero (13) Too Close Together (14) Mr. Down Child (15) Stop No Baby (16) Cat Hop (17) City Of New Orleans (18) She's Crazy (19) Keep It To Yourself (20) Sonny's Rhythm (21) '309' (22) Elmore James - Dust My Broom (23) Bo Bo Thomas - Catfish Blues (24) Big Boy Crudup - Gotta Find My Baby (25) Big Boy Crudup - Make A Little Love
Äänitysvuodet: 1951-53; kesto noin 69 min.

Nykyajan nuoret musiikin ystävät tuskin pystyvät ainakaan helposti kuvittelemaan, miten outo ja ihmeellinen asia blues oli monille eurooppalaisille vielä nelisenkymmentä vuotta sitten. Kun joskus 60-luvun puolivälin paikkeilla pääsin ensimmäisen kerran tutustumaan autenttisiin blues-soundeihin, kokemus oli todella voimallinen ja lävitselyövä. Tuollaista musiikkia en ollut osannut kuvitella olevaksi, ja näin jälkikäteen muistellen ounastelin jo silloin joutuneeni ylimaallisen taikavoiman pauloihin. Nimenomaan huuliharppua en ollut aiemmin kuullut laisinkaan soitettavan bluesille tyypillisellä tavalla, ja sen sävelten taivuttelijoita kummastellessani en aluksi edes tarkoin tiennyt, millainen instrumentti oikein oli kyseessä.
Jos oli bluesissa itsessään käsityskyvyn ylittäviä piirteitä, niin tarunhohtoisilta vaikuttivat myös sen keskeiset artistit. Huomiota herätti jo heidän varttuneisuutensa, sillä eihän noin vahvatunnelmaista ja välistä jopa aggressiivista musiikkia oltu totuttu kuulemaan minkäänmoisten veteraanien esittämänä. Kun vielä kävi ilmi, että varsin monet maineikkaat bluesin mestarit olivat melkoisen viinaanmeneviä, käsittelivät rahaa perin huolettomasti eivätkä aina olleet edes kunnolla luku- ja kirjoitustaitoisia, heidän saattoi hyvin kuvitella olevan lähtöisin jostakin toisesta ulottuvuudesta.
Kaikkein legendaarisin 60-luvun blues-sankareista oli eittämättä Sonny Boy Williamson n:o 2. Tai oikeastaan hänet tunnettiin silloin parhaiten pelkkänä SBW:nä, koska itsellenikin selvisi ensimmäisen Sonny Boyn olemassaolo vasta jokunen vuosi kakkosen taitoihin perehtymisen jälkeen. Hän jos kuka edusti kuuluine olemuksineen mutta ilmiömäisine soittoineen ja persoonallisine laulutyyleineen salaperäistä blues-maailmaa mitä kiehtovimmalla tavalla. Kun vielä selvisi, ettei kukaan tiennyt eikä taida vieläkään tietää hänen tarkkaa syntymäaikaansa, suuren legendan ainekset olivat kuin luonnostaan koossa.
Sonny Boy kakkosen levytysura alkoi tammikuussa -51 ja päättyi hieman ennen hänen kuolemaansa toukokuussa -65. Näin ovat asiat todellisuudessa, vaikka tämä harpisti-ihme väittikin Neil Slavenille tehneensä ensilevytyksensä Vocalionille v. -29 ja musisoineensa Bullet-merkinkin äänitysväelle v. -40 ja vaikka hän Animals-sessiossaan mainitsee tallennuttaneensa "Pontiac Blues'in" Trumpetille jo v. -38. Nyt esillä olevat palaset ovat tietysti Indigon taloudellisen tyylin mukaisesti kaikki yli 50 vuotta vanhoja edustaen vuosien 1951-53 satoa. Joukon jatkoksi on pantu jokunen pikemminkin Elmore Jamesiin liittyvä piisi, joiden soittajistossa myös Williamson on mukana. Niistä ensimmäinen on Elmoren varhaisin luutimisnäyte, Bo Bo Thomasin eli "Elmo Jamesin" tuotos asetettiin alunperin tuon esikois-broomin kääntöpuolelle ja Big Boy Crudupin kaksikkoa markkinoitiin aikoinaan taiteilijanimen Elmer James voimalla.
Jo 70-luvun alkupuolella ilmestyneessä, mutta yhä varsin lukukelpoisessa kirjassaan 'Chicago Breakdown' englantilainen Mike Rowe toteaa, että Sonny Boyn Trumpet-levytykset eivät aina olleet oikein onnistuneita, koska niillä kuultavat muut muusikot olivat jazz- ja yökerhoyhteyksiensä vuoksi liian erilaisia pääartistin itsensä kanssa. Samalla hän kuitenkin huomauttaa, että noista ristiriitaisuuksista huolimatta Williamsonin musiikillista lahjakkuutta on vaikea olla havaitsematta. Omasta puolestani täydennän Rowen lausumia sen verran, että kun studiossa oli iki-ihanan "Mighty Long Time'n" tavoin mestarin ohella vain bassolaulaja Cliff Givens, lopputulosta voi vain ihastella eikä siis miltään osin moittia.
Kaikki tämä materiaali on luonnollisesti ollut vuosikausia yleisesti saatavilla etenkin erilaisilla vinyylikiekoilla. Siitä huolimatta suosittelen ainakin Sonny Boy kakkosen taiteen hartaille ystäville myös tämän satsin hankkimista. Digitaalitekniikan avulla kun on pystytty selvänlaisesti kohentamaan alkuperäistä äänenlaatua, ja lisäksi Neil Slavenin tekstiosuus pitää vaihteeksi sisällänsä aika kiinnostavia tiedonjyväsiä.

Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 3/2004)

The Best Of...
(Spectrum Music 544277) -00
(1) Help Me (2) Bring It On Home (3) Don't Start Me To Talkin' (4) Born Blind (5) Ninety Nine (6) Your Funeral And My Trial (7) Nine Below Zero (8) Cross My Heart (9) Let Your Concience Be Your Guide (10) One Way Out (11) Decoration Day (12) Key To Your Door (13) Keep It To Yourself (14) Wake Up Baby (15) Too Young To Die (16) Cool Disposition (17) The Goat (18) Like Wolf (19) Fattening Frogs For Snakes (20) Bye Bye Bird
Äänitysvuodet: 1955-63; kesto noin 57 min.

Diskografia-kirjojen ja äänitteiden kertoman mukaan Aleck "Rice" Millerin eli Sonny Boy kakkosen levytysura voidaan jakaa kolmeen selkeästi toisistaan erottuvaan osaan. Ensimmäinen niistä käsittää vuodet 1951-54, jolloin hänen musiikkiaan pantiin talteen pääasiassa Jacksonissa toimineen Trumpet-merkin henkilöstön toimesta. Keskimmäinen vaihe pitää sisällänsä Chessin veljesten yhtenä tähtiartistina vietetyt vuodet 1955-64, ja osittain sen ajanjakson kanssa päällekkäin osuvat hänen vuoden -63 syksyn ja vuoden -65 kevään väliselle periodille ajoittuvat Euroopan-turneensa.
Kaikilla näillä osavaiheilla on luonnollisesti omat erityispiirteensä ja etuisuutensa. Trumpet-palasten tuoreutta ja alkuvoimaisuutta on vaikea olla havaitsematta, ja hänen viimeisimpien aikojen tuotoksensa ovat nostattaneet ihastusta ja jopa suoranaista palvontaa mitä moninaisempien valkonaamojen keskuudessa. Mutta jos asioita tarkastellaan pelkästään taiteellisuuden näkökulmasta, jälkimmäisen Sonny Boyn jäämistön merkittävimmiksi osasiksi kohoavat hänen 80 chicagolaista teostaan. Niitä kun voidaan hyvin perustein pitää bluesin maailman kaikkein keskeisimpiin aarteisiin kuuluvina.
Noina 50-luvun ja 60-luvun alkupuolen aikoina myös blues-levytykset olivat suunnatut etenkin single-markkinoille, vaikka lp:eiden tuotanto olikin silloin myös sillä sektorilla hiljalleen käynnistymässä. Tuon yleissuuntauksen vuoksi kussakin Chessin väen sessiossa tallennettiin normaalisti neljä-viisi piisiä, joiden hiomiseen tarvittiin joskus jopa parikymmentä ottoa ja joiden säestäjiksi paikalle oli hankittu asiansa osaavia studiomuusikoita. Sellaisia olivat muiden muassa pianisti Otis Spann, kitaristit Robert Jr. Lockwood ja Luther Tucker, basisti Willie Dixon ja rumpali Fred Below, ja heidän kaltaistensa ammatti-ihmisten tuella Sonny Boynkin oli otollista tulkita omintakeisia ja virtuoosimaista harputtelua sisältäviä luomuksiaan.
Pitkäaikaisena bluesin ystävänä olin tietysti jo aiemmin perehtynyt hyvänlaisesti jokaiseen tämän satsin osaseen. Kun kuitenkin monet niistä olivat hallussani vain käytön kuluttamina vinyylitallenteina tai vallan iän samentamina kelanauhoituksina, katsoin aiheelliseksi hankkia käyttööni tällaisen tasokkaan ja kohtuuhintaisen uudiskoosteen. Sen tekninen toteutus ei todellakaan moitteita kaipaa, mutta pari kuriositeettiluonteista esitystä olisin epäedustavina vaihtanut toisiksi. Niillä tarkoitan vanhaan eurooppalaiseen juomalauluun perustuvaa hupailua "Wake Up Baby" ja kaiketi Chester Burnettin kiusaksi tekaistua imitaatiota "Like Wolf", joiden tilalle olisi voinut panna vaikkapa ylimaallisen kauniit tunnelmoinnit "All My Love In Vain" ja "Trust My Baby".
Pienenä mutta omalla tavallaan kiintoisana yksityiskohtana panin merkille, että peräti seitsemän näistä teoksista oli mukana jo v. 1959 julkaistulla lp:llä 'Down And Out Blues', mistä siitäkin on sittemmin tehty mestarin 'In Memorium' -albumin sisällön kanssa samassa pakkauksessa myynnissä oleva digitaalipainos.

Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 6/2004)