HOWLIN' & MOANIN'
Teksti: Jukka 'Waldemar' Wallenius
(julkaistu BN-numerossa 4/1969)

Jotkut joskus kuvailevat bluesia "kovaääniseksi, raa'aksi, yksinkertaiseksi ja primitiiviseksi neekerimusiikiksi" tai jotain sinnepäin. On tosiaankin olemassa bluesia, johon kuvaus jotenkin sopisikin. Ja jos halutaan esimerkkejä, tulee mieleen väistämättä nimi HOWLIN' WOLF...

Howling Wolf is still going strong - hän täyttää tänä vuonna 60 vuotta! Hän syntyi West Pointissa lähellä Tupeloa Monroen piirikunnassa Mississippin osavaltiossa kesäkuun 10. päivänä 1910 - ja kasteessa hän sai nimen Chester Arthur Burnett. Pikku-Chesterin ollessa 13-vuotias Burnettin perhe muutti Rulevilleen Mississippi-joen suistossa. Taiteilijanimensä hän muistelee saaneensa jo pienenä isoisältään, joka hänelle kertoili tarinoita niillä seuduilla ennen liikkuneista susista. Sudet kiinnostivat Chesteriä kovasti ja kun hän lisäksi mielellään silloin tällöin kävi äitinsä kanatarhassa nitistämässä yhden kanasen päivälliseen, jäi nimi pysyväksi. Ryhtyessään todelliseksi ammattilaiseksi vuonna 1948 ei mikään muu taiteilijanimi tullut hänen mielestään kysymykseen. Hänellä oli kuitenkin kuulemma muitakin haukkumanimiä: häntä kutsuttiin esimerkiksi nimellä Foot - koska hänellä oli mukama isot jalat - tai Bull Crow. Mutta Howling Wolf oli oleva hänen nimensä ja tämä tavaramerkki takaa meille nykyään kunnon raa'an bluesin laadun.

"Kitaran kanssa en alkanut leikkiä ennenkuin joskus 1928 ja sekin johtui siitä, että sattumalta asuimme Youngin ja Maran plantaasilla - siellä oli näet yksi kaveri, joka soitti kitaraa. Häntä kutsuttiin Charlie Pattoniksi. Hän se sai minut kiinnostumaan."

Charlie Patton, blueslaulaja, pullonkaulakitaristi, joka laulaa FBS:n ensimmäisellä levyllä kappaleen "Green River Blues", ei kuulemma harrastanut uhkapeliä tai muuta sellaista, mutta oli kova juomari. Hän soitti hyvin ja kaikki pitivät hänen soitostaan. Hän oli sekarotuinen, vaaleahko, näytti puertoricolaiselta. Hän oli jo levyttänytkin (ensimmäisen kerran kesäkuussa 1929), kun Wolf häntä kuuli ensimmäisen kerran. Patton oli kiertävä laulaja, jonka sesonkiaikaa oli viljankorjuu syksyisin. Silloin riitti sadonkorjuujuhlia joka ilta Etelän plantaaseilla ja Charlie Pattonin tapaiset laulajat esittivät niissä pääosaa viihdyttäjänä.

Wolfilla oli tapana pujahtaa salaa (se vanha virsi: "Mama don't allow no stayin' out all night long") kuuntelemaan Charlie Pattonin soittavan ihmisten iloksi pitkän raskaan puuvillapellolla vietetyn päivän jälkeen. Patton jotenkin mieltyi pikku Wolfiin ja näytti hänelle silloin tällöin joitakin kitaransoiton kikkoja. Wolf puhuu Pattonista vieläkin jotenkin kunnioittavasti, jopa ylistävästi. Patton "did his own thing" - hänellä oli oma tyylinsä, johon muut soittajat eivät oikein päässeet sisälle, ja kun hän vielä oli menevä mies, hän soitteli pelkästään yksin. Talvisin hän kävi pohjoisessa, jopa kuulemma New Yorkissa ja Chicagossa asti, soittamassa, sillä Etelän ihmisillä ei ollut rahaa muulloin kuin syksyllä.

Patton oli varsinainen showmies. Hän soitti kitaraansa oikeinpäin ja nurinpäin tai haarojensa välissä tai korkealla ilmassa (mikään ei ole uutta auringon alla, Jimi Hendrix -fanit - muuten myös T-Bone Walker oli tunnettu tällaisista tempuista). Tuntui jopa siltä, että hän oli enemmän klovni kuin muusikko. Mutta kuitenkin hänen musiikilliset taitonsa olivat myös huomattavat - kukaan ei yrittänytkään matkia hänen tapaansa poimia bassonuotteja, lyödä voimakkaita sointukuvioita ja rummuttaa sormillaan kitarankoppaan. Hän soitti useimmiten normaalivirityksellä, joskus avoin-G -virityksellä (D-G-D-G-B-D).

Pattonin musiikki oli ensimmäinen, mihin Wolf perehtyi ja jota hän opetteli. Pattonin peruja on yksi tunnetuimmista Wolf-piiseistä, "Spoonful" - jonka idea, kuten esimerkiksi "Dust My Broomin" kohdalla, kuitenkin perustuu vanhaan neekeriperinteeseen. Se Howlin' Wolf, jonka me tunnemme levyltä, on kuitenkin kaukana Charlie Pattonista - itse asiassa "Spoonful" ei ollut tyypillistä Pattonia - mutta aikanaan Wolf oli Patton-vaikutteinen.

Vaikka Wolf olikin kiinnostunut Pattonista, hänen musiikistaan ja taidoistaan, vielä enemmän tätä nuorta miestä viehätti niillä seuduilla kierrellyt suosittu ja levylläkin hyvin menestynyt yhtye nimeltä The Mississippi Sheiks, jonka musiikki oli menevämpää kuin vahvasti kategoriaan 'arkaistinen country blues' kuuluneen Pattonin. Mississippi Sheiks ei ollutkaan mikään puhdas bluesyhtye, vaan edusti koko silloista neekerimusiikkiperinnettä hengellisen musiikin ja kukkaansa puhkeamassa olleen jazzin ulkopuolella. Se oli lähinnä tanssiyhtye. Sen muodostivat Chatmanin veljekset Bo, Sam ja Lonnie sekä heidän ystävänsä Walter Vinson ja toisinaan Sam Hill. Sheikit tekivät useita menestyksellisiä levytyksiä vuosina 1930-35 ja voittivat Charlie Pattoninkin yleisön miellyttämisessä latotansseissa. "Mutta kukaan ei soittanut sitä vanhaa musiikkia niin hyvin kuin Charlie", kertoo Wolf.

Näihin aikoihin Wolfin aloitellessa kitaransoittoa Charlien opastamana kuului hänen suosikkeihinsa myös Blind Lemon Jefferson - mutta vain levyllä. Lemon kierteli vähän toisilla seuduilla, joten luonnossa ei Wolf häntä nähnyt. Lemonissa Wolfia miellytti hänen puhdas soittotapansa - hänen sointunsa soivat kirkkaina. Silloisia levysuosikkeja olivat myös Lonnie Johnson, Tampa Red ja Blind Blake.

Wolf kehittyi omaa tahtiaan ja vihdoin alkoi kahdenkymmenen ikäisenä yhä enemmän harrastaa samanlaista kiertelevää lauluhommaa kuin Patton sekä Arkansasin että Mississippin puolella Ole Miss' -jokea. Useimmiten hän soitteli yksin ja vakituisen bändin hän palkkasikin vasta vuonna 1948. Hänen vaikutusalueensa oli silloin vielä pieni, esimerkiksi Memphisissä Tennesseessä hän kävi ensimmäisen kerran vasta vuonna 1933 hänen isänsä muutettua Mississippin Arkansasin puoleiselle rannalle. Hän tyytyi soittelemaan maaseudulla ja tekemään maatöitä.

30-luvun alussa Wolf tutustui kahteen huomattavaan blues-muusikkoon. Sonny Boy Williamson kakkosen - silloin vielä Rice Miller - kanssa hän joutui tekemisiin tämän mennessä naimisiin hänen siskonsa Maryn kanssa. Wolf häiritsi nuorenparin rauhaa jatkuvasti kinuamalla Sonny Boyta opettamaan hänelle huuliharpun soittoa. Samoihin aikoihin hän tapasi Robert Johnsonin. Wolf ja Robert soittelivat yhdessä ja joskus oli myös Sonny Boy mukana. Robert oli silloin elämänsä parhaissa voimissa - 21-22-vuotias - ja Wolf muistelee tätä solakkaa, vaaleahkoa miestä kaipauksella. Robert oli suoraviivainen esiintyjä, ei kuulemma improvisoinut paljoa, vaan soitti kappaleensa aina melko samalla tavalla. Kovin pitkiä aikoja ei Wolfin ja Robertin yhdessäolo kestänyt kerrallaan, sillä Wolfin täytyi välillä lähteä kotiinsa auttamaan isäänsä maataloustöissä. Hän ei vielä ollut valmis puhtaaksi ammattimuusikoksi.

Wolf ja Robert soittelivat yhdessä parin vuoden ajan - välillä Robert tosin häipyi omille teilleen. Heidän soittaessaan - joko kahdestaan tai kolmestaan Sonny Boyn kanssa - Wolf tyytyi yleensä vaatimattomampiin säestystehtäviin ja oppimaan mestareilta. Wolfin mukaan Robertin oppi-isä oli Son House, joka löydettiin uudelleen 60-luvulla. Wolf soitteli silloin tällöin myös Son Housen ja tämän ystävän Willie Brownin kanssa.

Maailmansotaan saakka Wolf jatkoi samaan tyyliin satunnaisten soittoreissujen ja maanviljelyn merkeissä. Hän joutui armeijaan vuonna 1941 ja suoritti sotilaspalveluksensa pääasiassa komennuksella Seattlessa. Hän palasi Arkansasiin 1945 isänsä töihin, viljeli omaa maataan pari vuotta ja ryhtyi sitten 1948 ammattilaiseksi.

Hänen yhtyeeseensä kuuluivat kitaristit Willie Johnson ja M.T. Murphy, huuliharpisti Junior Parker, pianisti nimeltä Destruction ja rumpali Willie Steele. Yhtyeen vaikutusalueeseen kuuluivat Arkansasin, Alabaman, Mississippin ja Missourin osavaltiot. Jo silloin se käytti sähkökitaroita, jollainen Wolfilla oli ollut jo ennen sotaa. Wolfilla oli oma radio-ohjelma West Memphisin KWM-asemalla iltapäivisin klo 3 usean vuoden ajan. Wolf hankki itselleen mainostajia paikallisten liikkeiden joukosta. Välillä hän kävi myös etelämpänä, Helenan kaupungissa tuuraamassa Sonny Boyta tämän radio-ohjelmassa.

Wolf pääsi melko pian yhtyeen perustamisen jälkeen myös levyttämään. Pianisti Ike Turner - sama mies joka nykyään tunnetaan Tinan aviomiehenä - toimi silloin memphisiläisen Sun-yhtiön kykyjenetsijänä. Sun, joka myöhemmin tuli tunnetuksi rock-levyistään (artisteina mm. Elvis Presley, Johnny Cash, Carl Perkins ja Jerry Lee Lewis), oli silloin aloittelemassa toimintaansa mm. Chess-firman Leonard Chessin tukemana. Niinpä Wolfin ensimmäinen levy, joka sisälsi Charlie Pattonin peruja olevan kappaleen "Saddle My Pony" sekä myöhemminkin hänen levyillään esiintyneen kuvion "Worried All The Time", julkaistiin sitten Chessin toimesta.

Ike Turner järjesti Wolfille uuden levytyksen, jolloin äänitettiin ainakin kymmenen kappaletta (tämän verran näitä levytyksiä on saatavissa LP:llä). Tällä välin oli Ike Turnerin ja Sunin välit menneet jostain syystä poikki ja niin nämä Memphisissä syntyneet levytykset tehtiin kalifornialaisen RPM-firman laskuun. Levyillä ovat mukana ainakin Willie Johnson ja Willie Steele (nämä nimet Wolf mainitsee kappaleessa "House Rockin' Boogie") ja kenties Ike Turner pianossa. Tämä svengaava musiikki on saatavissa LP:llä "Big City Blues" Amerikasta numerolla United US 7717 (stereo) tai UM 717 (mono) ja Englannista numerolla Ember EMB 3370 (mono).

Leonard Chess kuitenkin halusi Wolfin itselleen ja niinpä hän lähetti kiireesti miehen tekemään levytyssopimuksen kanssaan - ja sen jälkeen on Wolf levyttänyt vain Chess-merkille. Ensin äänitykset tehtiin Memphisissä, mutta vuonna -52 Wolf muutti Chicagoon ja on asunut siellä siitä lähtien, vaikka tarkoitus oli käydä vain levyttämässä. Ensimmäisissä Chicagossa tehdyissä sessioissa käytettiin Chessin silloisia studio-muusikoita kuten basisti Willie Dixonia ja kitaristi Robert Lockwood Jr:ia. Myöhemmin hän kutsui etelästä kitaristi Hubert Sumlinin sekä bändinsä vanhan jäsenen Willie Johnsonin. Rumpali Willie Steele ei suostunut lähtemään Chicagoon, vaan värväytyi armeijaan. Useimmat Chicagon tunnetuista blues-muusikoista esiintyivät myös silloin tällöin Wolfin säestäjinä levyillä: kitaristi Otis 'Smokey' Smothers, tenoristi Abe Locke, rumpali S.P. Leary, pianisti Otis Spann, rumpali Fred Below, pianisti Johnny Jones, kitaristi Jimmy Rogers, rumpali Sammy Lay jne. Sivumennen mainittakoon, että Paul Butterfield aikanaan bluesbändiään perustaessaan vei Wolfilta Sammy Layn ja basisti Jerome Arnoldin.

Wolfin Chess-tuotanto on melko hyvin edustettuna neljällä LP:llä. Niistä vanhin, "Moanin' In The Moonlight" (USA:ssa Chess LP 1434, Englannissa Chess CRL 4006, muualla Euroopassa Chess PAR 213), sisältää hänen varhaistuotantoaan, joista muutama esiintyy jo United-LP:llä vielä varhaisempina versioina. Niinpä Chess-LP:n "How Many More Years" on United-LP:n "Dog Me Around", "Moanin' At Midnight" on "Morning At Midnight" (kyseessä on vain kirjoitusvirhe Unitedin taholta) ja "Crying At Daylight" on "Smokestack Lightning". Vanhat tutut teemat ovat mukana myös toisella kokoelma-LP:llä (varsinaisesti LP:tä varten on Wolf levyttänyt vasta aivan viime aikoina) "Howlin' Wolf" (Chess LP 1469 tai PAR 233), jolta löytyy Charlie Pattonin piisi "Spoonful" sekä "Little Baby", jotka molemat on merkitty Willie Dixonin säveltämiksi. "Little Baby" perustuu kuitenkin kuten hänen Little Walterille säveltämänsä "My Babe" vanhaan negrospiritualiin "This Train". Tämä toinen LP edustaa jo Wolfin raakaa Chicago-tyyliä - edellisellä LP:llä on tosiraakaa vain Wolfin ääni, mutta nyt alkavat säestyksetkin olla jo kerrassaan raastavia. Mukana LP:llä on useita tunnettuja Wolf-piisejä kuten "The Red Rooster", jonka Rollarit sittemmin veivät ykköseksi monessa maassa nimellä "Little Red Rooster". "Wang-Dang-Doodle" on yksi Wolfin nautittavimpia esityksiä ja St. Louis Jimmyn "Going Down Slow" vuoropuheluineen Wolfin ja Willie Dixonin kesken sekä raivoisine saksofoneineen on yksi selkäpiitä karmivimmista. Kuohuttava "Back Door Man" on viime aikoina ollut myös yksi Doorsien esiintymisten vetonumeroista. Kappaleessa "Down In The Bottom" tapaamme jälleen tutun teeman - kyseessä tällä kertaa "Rollin' And Tumblin'". Euroopassa tämän LP:n nimenä on muuten "Rockin' The Blues".

"The Real Folk Blues" on nimenä kaikkien viiden Chess-artistin vanhoista singleistä kootuilla LP-levyillä: Muddy Waters, Sonny Boy Williamson, John Lee Hooker, Memphis Slim ja Howlin' Wolf. Wolfin LP:n numero on Chess LP 1502 (Englannissa LP:n nimenä "Poor Boy" ja numerona CRL 4508). Traditionaalisia, "yhtenäisiä" teemoja löytyy tältäkin levyltä: "Killing Floor", "Louise" jne. Kuten melkeinpä muidenkin samannimisten LP:iden, ei levyn nimi "Real FOLK Blues" vastaa sisältöä, sillä musiikin nimikkeeksi sopii paljon paremmin Rhythm & Blues - mukana on saksofoneja ja meno on kerrassaan valtava. Kuunnelkaapa vaikka "Tail Dragger", siinä vasta soundi, johon sopii kuvaus "mean and evil". This is the Wolf, this is what the Wolf Blues is all about! Tälläkin levyllä on muutama kappale, jotka on tällä vuosikymmenellä kuultu valkoisten blues-yhtyeitten ohjelmistossa - esimerkkinä "Sitting On Top Of The World" (Cream).

Viimeinen Wolfin kokoelmista on "More Real Folk Blues" (Chess LP 1512), ja kuten tavallista, ovat levytykset useilta eri vuosilta ja niissä vilahtelee vanhoja tuttuja teemoja. "Just My Kind" on esimerkiksi "Rollin' And TUmblin'" -vaikutteinen. Näistä neljästä LP:stä lienee tämä vähiten edustava. Siitä vielä mainittakoon, että kappaleen "You Gonna Wreck My Life" on levyttänyt myös Fleetwood Mac. Tämän lisäksi Wolf laulaa kappaleet "Sugar Mama" ja "May I Have A Talk With You" Blues Newsin ensimmäisessä numerossa esitellyllä live-LP:llä "Festival Of The Blues" (Cadet LP 4031, Englannissa Marble Arch MAL 724).

Viime vuonna innostui Chess "supergroup"-ideaan. Ensin tehtiin typerän meluisa LP "Super Blues", jolla esiintyivät Bo Diddley, Muddy Waters ja Little Walter. Viimeksi mainitun kuoltua otettiin hänen tilalleen Wolf. Tuloksena oli LP nimeltä "The Super Super Blues Band" (USA:ssa Checker LPS 3010, Englannissa Chess CRLS 4537, manner-Euroopassa Chess MARS 3218). Levyllä on "modernisoitu" mm. "Spoonful", "Red Rooster" ja "Going Down Slow". Levyä kannattaa välttää samoin kuin hänen viimeisintä LP:tään "The Howlin' Wolf Album", jonka etukannessa lukee komeasti "Wolf ei pidä tästä levystä. Aikanaan hän ei pitänyt sähkökitarastakaan". Wolfin todelliset fanit odottavat, että hän saisi levyttää omaa musiikkiaan ilman mitään levy-yhtiön keksimiä moderneja "kommervenkkejä". Wolfilla on edelleen oma bändi, jonka kanssa hän soittelee Chicagon kerhoissa.

Howlin' Wolf on suurikokoinen, voimakas, jäykkäniskainen mies, joka tunnetaan siitä, että hän yleensä pitää oman päänsä. Niinkuin hän sanoo: "Minun musiikkini on aina ollut MINUN musiikkiani. Minä olen ollut se, joka sanoo mitä tehdään." Hän osaa olla myös vaatimaton: "En ole mielestäni sellainen, jota voi kutsua nimellä 'professional', koska en tiedä musiikista mitään." Wolf opiskeli muuten Chicagoon muutettuaan musiikin teoriaa muutaman vuoden ajan. Omasta työstään hän sanoo: "Kun minä lähden hommiin, minä laulan ihmisille."

Suositeltavat Howlin' Wolf -LP:t

MOANIN IN THE MOONLIGHT (Chess LP 1434)
Moanin At Midnight - How Many More Years - Smokestack Lightnin' - Baby How Long - No Place To Go - All Night Boogie - Evil - I'm Leavin' You - Moanin' For My Baby - I Asked For Water - Forty-Four - Somebody IN My Home

HOWLIN' WOLF (Chess LP 1469)
Shake For Me - Red Rooster - You'll Be Mine - Who's Been Talkin' - Wang-Dang-Doodle - Little Baby - Spoonful - GOing Down Slow - Down In The Bottom - Back Door Man - Howlin' For My Baby - Tell Me

THE REAL FOLK BLUES (Chess LP 1502)
Killing Floor - Louise - Poor Boy - Sittin' On Top Of The World - Nature - My Country - Sugar Mama - Tail Dragger - Three Hundred Pounds Of Joy - Natchez Burnin' - Built For Comfort - Ooh Baby Hold Me - Tell Me What I've Done

MORE REAL FOLK BLUES (Chess LP 1512)
Just My Kind - I've Got A Woman - Work For Your Honey - I'll Be Around - You Can't Be Beat - You Gonna Wreck My Life - I Love My Baby - Neighbors - I'm The Wolf - Rocking Daddy - Who Will Be Next - I Have A Little Girl

SUSI ULVOI WEST SIDESSA (9.8.1975)
Teksti: Matti Laipio
(katkelma BN-numerossa 6/1975 julkaistusta USA:n matkakertomuksesta)

Wolf soitti sinä lauantaina West Sidessa Roosevelt Roadin varrella sijaitsevassa [New] 1815 Clubissa, joka äskettäin oli siirtynyt monissa blueslevytyksissä mukana olleen Eddie Shaw'n haltuun. (- toim. huom: Wolf Recordsin julkaisema konserttitaltiointi 'Live 1975' äänitettin samalla klubilla 25.-27.7.1975.) Paikka on suhteellisen tilava blueskerhoksi. Tullessamme sisään kymmenen aikoihin kerho oli vielä puolityhjä. Meidän lisäksemme valkoisia oli yhden pöydän verran, muuten yleisö oli mustaa. Joukossa oli varsin kirjavasti puettuja nuoria miehiä, mutta paljon oli myös vanhempaa väkeä. Eikä ihme, sillä mustien keskuudessa Wolf on ennen kaikkea vanhemman väen suosikki.

Mestarin terveys on viime aikoina horjunut. Mutta iso mies hän yhä on, se kiinnitti heti huomiota. Hän istui bändinsä edessä jakkaralla ja huojui musiikin tahdissa pidellen lelulta näyttävää mikrofonia käsissään.

Bändi oli jo hyvässä vauhdissa saapuessamme. Wolfin mukana olivat soittamassa hänen kanssaan pitkän päivätyön tehnyt kitaristi Hubert Sumlin, urkuri Detroit Junior, basisti Bob Anderson ja rumpali Robert Plunket. Yhteissoitto oli erittäin saumatonta. Nyt ei [Koko] Taylorin tapaan liikuttu funky-vaikutteissa, vaan musiikki oli selvää back-beatin siivittämänä etenevää vanhaa bluesia. (- toim. huom: Matkaryhmä oli seurannut Koko Taylorin ja häntä säestäneen kitaristi Johnny Twistin johtaman trion klubikeikkaa edeltävänä torstai-iltana Wise Fool -nimisessä paikassa.)

Wolf itse on käynyt vanhaksi, ikää 65 vuotta. Selvimmin sen huomasi lauluäänestä, joka on painunut alemmaksi ja tullut heikommaksi. Mutta hänellä oli ainakin minuun suggeroiva vaikutus. Jollain lailla Wolfin musiikki huokuu väkivaltaisuutta, se ilmeisesti johtuu hänen runnovasta tyylistään, sillä bändi soitti taustalla suorastaan sulavasti. Ohjelmisto oli paljolti vanhaa tuttua. Kuultiin "How Many More Years" kuten myös vanhat bravuurinumerot "Spoonful" ja "Killing Floor". Wolf itse ei paljoakaan huuliharppuunsa koskenut, vaan antoi soolotilaa ennen kaikkea Hubertille.

Hubert Sumlin oli matkan aikana kuulemistamme kitareista mielestäni paras. Hänellä oli todella hyvä soundi kitarassaan. Ääni oli kirkas, mutta kuitenkin mehevän pyöreä. Ja hänen fraasivalikoimansa oli varsin mielenkiintoinen, soolot etenivät loogisesti huipennuksiin ja hyvin hän myös täytti Wolfia tämän laulaessa keksien koko ajan uusia vastauksia.

Puoleenyöhön mennessä paikka oli täyttynyt. Melu alkoi myös yleisön keskuudessa kasvaa ja harvat tarjoilijat juoksivat täyttä laukkaa koko ajan. Toisella väliajalla menin Wolfin luo. Kerroin mistä olen ja pyysin haastattelun.
- Minua ei haastatella. Sinä saat siitä suuret rahat ja minä jään ilman. Ei onnistu missään tapauksessa.

Peräännyin epäjärjestyksessä pöytääni. Miehen ennakkomaine oli osoittautunut oikeaksi. Melu vain yltyi kerhossa. Samassa joku löi olalle. Nytkö tässä tulee jo tappelu? Eikä mitä, Johnnyhan [Littlejohn] siellä virnuili takanani.
- Terve, tämä on minun kantapaikkani.

Pikkujussi siellä vietti lauantai-iltaa eikä mukana ollut viehättävä naishenkilö ollut hänen vaimonsa. Onnittelin hyvästä valinnasta ja ehdimme sopia siitä, että Johnny veisi meidät aamulla Maxwell Streetin markkinoille.

Soitto alkoi uudestaan. Mutta nyt oli bändi muuttanut muotoaan. Hubert oli mennyt istumaan pöytään ja tilalle oli tullut aika paljon Walter Hortonin näköinen kitaraa soittava mies. Ikävä kyllä hän oli tuimassa tuiskeessa ja se kuului heti soitostakin. Hän painui monta kerta todella komeasti metsään, mutta Wolf ei siitä ihmemmin tuntunut välittävän. Tuntui siltä, että olisi ollut aika lähteä.

Eddie Shaw töräytti komean saksofonisoolon baaritiskin takaa kaivamallaan tenorillaan. Kuuntelimme sen ja lähdimme kohti ovea. Eddie tuli meitä saattelemaan. Ajattelin häntä vielä kadulla vähän puhuttaa nauhalle, kun Bruce [Iglauer] alkoi kirkua.
- Tule heti autoon. Et voi täällä seistä kadulla.

Katselin Eddieen vähän hölmistyneenä. Hän levitti käsiään. Ei kai auttanut muu kuin mennä. Autossa Bruce oli äärimmäisen vihainen. Hän kertoi, että seudulla oli murhattu vast'ikään. Noilla kulmilla pitää olla varovainen, hän vakuutti ja ryhtyi riitelemään vaimonsa kanssa. Sitä kuunnellessamme matka kului rattoisasti South Sideen ja 48. kadun ja Indiana Avenuen kulmaan.

RIVIT HARVENEVAT (muistokirjoitus)
Teksti: Juhani Aalto
(julkaistu BN-numerossa 1/1976)

Howlin' Wolf, oikealta nimeltään Chester Burnett, on kuollut Chicagossa syöpään tämän vuoden tammikuussa. Hän oli kuollessaan 65-vuotias.

Wolf syntyi kesäkuun 10. päivänä vuonna 1910 West Pointissa, Mississippissä. Hän tuli tunnetuksi omaperäisenä, raakaäänisenä blueslaulajana. Wolfin kurkkuääntä voi kuvata lähinnä adjektiivilla raspimainen.

Wolfin ensimmäinen ja suurin vaikuttaja oli Charlie Patton, blueslaulaja ja pullonkaulakitaristi. Yksi tunnetuimmista ja eniten valkoisten kopioimista Wolfin kappaleista, Spoonful, onkin alunperin Pattonilta lähtöisin.

Muita Wolfin musiikkielämään liittyviä blueshahmoja olivat Sonny Boy Williamson II (Rice Miller) ja Robert Johnson. Näiden kanssa Wolf soitteli yhdessä 1930-luvulla.

Vuonna 1948 Wolf ryhtyi musiikin ammattilaiseksi ja perusti oman yhtyeen. Ja pian tämän jälkeen Wolfin "löysi" Sun-yhtiön kykyjenetsijä Ike Turner (aivan oikein, Tinan aviomies), joka tuohon aikaan tunnettiin parhaiten pianistina. Ensilevy kuitenkin julkaistiin Chess-merkillä. Levy sisälsi kappaleet "Saddle My Pony" (Pattonia) ja "Worried All The Time".

Ike Turner järjesti myös Wolfin seuraavan levytystilaisuuden, jossa tehtiin kaikkiaan kymmenkunta kappaletta. Ne tulivat kalifornialaisen RPM-yhtiön nimiin, joskin ne oli tehty Memphisissä.

Chess kuitenkin pestasi Wolfin takaisin talliinsa ja Chessille uskollisena Wolf sitten pysyikin. Aluksi levytykset tehtiin Memphisissä, mutta vuodesta 1952 lähtien Chicagossa, jonne Wolf muutti kyseisenä vuonna.

Howlin' Wolfin levytysura oli varsin menestyksellinen. Wolfin merkitystä kuvastaa sekin, että useat valkoiset pop-yhtyeet tulkitsivat hänen kappaleitaan. Tällaisia olivat mm. "Sittin' On Top Of The World" (Cream), "The Red Rooster" (Rolling Stones nimellä Little Red Rooster), "Back Door Man" (Doors) ja "Killing Floor" (Electric Flag).

Varsinaisesti unohduksiin Wolf ei Chess-uransa aikana koskaan jäänyt. Tätä todistaa sekin, että mies levytti vielä 1970-luvulla. Hänen viimeisimmät levynsä olivat "London Sessions", "Live And Cookin' At Alice's Revisited" (Wolfin ainoa live-levy) ja "The Back Door Wolf".

Viimeisinä elinvuosinaan Wolf oli ilmeisen katkeroitunut, mistä oli hyvänä osoituksena hänen suhtautumisensa M. Laipion viimekesäiseen haastattelupyyntöön (BN 6/75). Osaltaan tähän vaikutti varmaan miehen sairaus.

Vaikka Howlin' Wolf on kuollut niin hänen musiikkinsa tulee elämään vielä pitkään.

HOWLIN' WOLF (Blues Ball- ja Blue Night -levymerkkien uusintajulkaisuilla)
Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 2/1980)

Tärkeän bluestaiteilijan kuolema on ueasti ollut sykähdyksen antava tekjiä kyseisen artistin vanhan levytuotannon uudelleenjulkaisemiselle sekä arkistojen kätköihin jääneiden julkaisemattomien äänitteiden esiinsaattamiselle. Näin oli laita myös Howlin' Wolfin kohdalla hänen poistuttuaan joukostamme tammikuussa 1976. Ensimmäisenä ehti asialle englantilainen Charly-levy-yhtiö, jonka kahdelta julkaisulta "Sun - The Roots Of Rock, Vol. 2: Sam's Blues" (CR 30102) ja "The Legendary Sun Performers" (CR 30134) löytyy parikymmentä Wolfin aikaisemmin julkaisematonta Memphis-kauden äänitettä. Ensin mainitulla levyllä on kahdeksan Wolfin kappaletta, joista viisi on julkaistu myös jälkimmäisellä, joten on selvää, kumpi levyistä on arvokkaampi Wolfin tuotantoa silmälläpitäen.

Kiinnostuneille saatettakoon tiedoksi, että em. levyjen arviot on löydettävissä ainakin Blues Unlimitedin numeroista 118 ja 126. Numero 118 sijoittuu heti Howlin' Wolfin kuoleman jälkeiseen aikaan, joten lehdestä on myös luettavissa Sudelle osoitettu kaunis kunnianosoitus/muistokirjoitus. Tuon numero 126:n arvion yhteydessä puolestaan mainitaan, että "Legendary Performers" -levyn ansiosta ovat kaikki Wolfin Memphisissä tehdyt kappaleet tulleet julkaistua, ei kuitenkaan kaikkien kappaleiden kaikkia ottoja. Tämä käykin ilmi katsomalla Colin Escottin & Martin Hawkinsin Sun-diskografiaa "The Complete Sun label Session Files". Tätä julkaisua voin suositella varauksetta, jos sitä on vielä saatavissa - tosin virheitä ja etenkin epätäydellisyyksiä sekin tietenkin sisältää. Leadbitter/Slavenin diskografiahan on Wolfin Memphis-kauden osalta lähes täysin pielessä. Se ei kuitenkaan ole mikään ihme, sillä sen verran sekavaa oli Sam Phillipsin sekä Chessin ja Biharin veljesten välinen kaupanteko noina 50-luvun alkuvuosina. Phillips kauppasi studiossaan tehtyjä Howlin' Wolfin (kuin myös muiden) äänitteitä vuoroin Chessille vuoroin RPM:lle (Biharit). Aivan tarkkoja taltiointipäivämääriä ei ole vielä tänä päivänäkään tiedossa. Ilmeisesti sessioita oli kuitenkin kaiken kaikkiaan seitsemän kappaletta, kuten Escott/Hawkins kertoo. Niiden lisäksi Wolfilla oli ainakin yksi sessio West Memphisissä Ike Turnerin toimesta, josta tuloksena olivat RPM:t 340 ja 347.

Lisävalaistusta asioihin todennäköisesti tuo Jim O'Nealin ja kumppaneiden tekeillä oleva kirja "The Delta Book", josta Vesa Walamies jo viime numerossa kertoili, ja jonka valmistumista voimme siis innolla odotella.

Pari vuotta Charlyjen julkaisemisen jälkeen ehti Howlin' Wolfin kohdalla olla hiljaiseloa, kunnes yht'äkkiä markkinoille ilmestyi peräti kolme LP:tä, sisältäen sekä suden varhaista Memphis-tuotantoa että uudempaa Chess-tavaraa ulottuen aina 70-luvun alkuun asti. Näitä kolmea levyä on tarkoitukseni nyt tarkastella. Liikojen sekaannusten välttämiseksi levyt käsitellään kukin vuorollaan, vaikkakin kronologisesti etenevä tarkastelu olisi ehkä mielekkäämpi tällaisten levyjen yhteydessä.

Kunkin kappaleen perässä oleva (§) tarkoittaa, että ko. kappale on aiemmin julkaisematon ja (alt) vastaavasti, että kyseessä on aiemmin julkaisematon otto.

Heart Like Railroad Steel - Memphis & Chicago Blues 1951-57
(Blues Ball 2001) -79
A (1) Highway My Friend (§) (2) Hold Your Money (§) (3) Streamline Woman (§) (4) California Blues (§) (5) Stay Here Til My Baby Comes Back (§) (6) Crazy About You Baby (§) (7) Saddle My Pony
B (1) Bluebird (alt) (2) You Ought To Know (§) (3) Nature (alt) (4) Walk To Camp Hall (§) (5) My Baby Told Me (§)

Heti alkuun tämä levy yllättää miellyttävästi. Leadbitter/Slavenin takana olevassa liitteessä on listattu yksi Howlin' Wolfin julkaisematon sessio ja tässä se nyt on kokonaisuudessaan (A1-6), tai itse asiassa yhdellä lisättynä, sillä "Crazy About You Baby" ei ole diskografiassa mukana, mutta selvästikin se on saman ajankohdan perua. Ristiriita löytyy siitä, että Leadbitter/Slavenin mukaan sessio on sijoitettu Chicagoon ja vuosiin 1953/54, kun taas kansitekstien perusteella äänityspaikka ja -vuosi olisivat Memphis, 1951. Olen valmis kallistumaan jälkimmäisen vaihtoehdon puoleen, sillä kitaristi on mitä ilmeisimmin Willie Johnson ja Chicagossahan hän ei liiemmälti enää ollut (varsinkaan näin voimallisesti) mukana. Tämä asettaakin outoon valoon mm. Genesis II:lla olevan kappaleen "All Night Long (Boogie)" (Chess 1557), joka on selvästi samasta sessiosta peräisin. Genesiksellä äänitysvuodeksi on ilmoitettu 1954 ja kitaristiksi Jody Williams.

Kansistakin löytyy virheellistä tietoa. Kappalejärjestys on väärä, sillä "Hold Your Money" on levyllä toisena, kun taas kansiin se on merkitty A4:ksi. Pahempi virhe on, että "California Blues" on tulkittu Charly-LP:ltä 30102 löytyväksi samannimiseksi kappaleeksi. Näin ei kuitenkaan ole laita, sillä Charlyllä olevalla versiolla on mukana mm. saksofoni - niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin - ja muutenkin kappaleet ovat aivan erilaisia.

Tämän julkaisemattomaksi jääneen session kappaleet ovat aivan julkaisukelpoista musiikkia. Osa niistä tosin on varsin samankaltaisia keskenään ja A2:n hylkäämistä puoltaa kappaleen keskivaiheilla kuultava turha rumpusoolo, mutta varsinkin kitarointi on mitä melkoisinta.

Ykköspuolen viimeinen kappale "Saddle My Pony" ei suinkaan ole Howlin' Wolfin ensimmäinen levytys, vaikka kannet (ja Leadbitter/Slaven) niin väittävätkin. Se poikkeaa selkeästi edellisistä jo senkin takia, että huuliharppua soittaa James Cotton. Kappaleen mukaanotto levylle on hieman turha, mutta tuleehan sen lyriikoissa esiin levyn otsikko "Heart Like Railroad Steel", joten tältä kannalta se on perusteltu. Samainen kappale on äskettäin julkaistu bootlegillä "Down South Blues" (African Folk Society 3428).

Levyn kakkospuolella päästään jo varmuudella Chicagoon ja aluki joulukuuhun 1956. B1 ja 2 ovat (valitettavasti) aiemmin julkaisemattomia kappaleita ja peräisin yhdestä niistä harvoista sessioista, jolloin Willie Johnson levytti Chicagossa. Varsinkin B2:lla on Johnsonin tyyli selvästi tunnistettavissa. Mukana on myös tenoristi Billy Dockins, joka tosin pysyy hillitysti taka-alalla ja hyvä näin. Seuraavalla vuodelta -57 olevalla kappaleella on kasassa sama kokoonpano kuin kahdella edellisellä - ainakin jos kansiin on uskomista - joskaan saksofonin törähtelyä ei korviin kantaudu. Edelleen teksteihin pitäytyäkseni voin kertoa, että kyseessä on Chess 1668:lla julkaistun kappaleen toinen otto. Tuota en voi valitettavasti todentaa, koska kyseinen sinkku puuttuu kokoelmistani.

Sitten ei olekaan enää jäljellä kuin kaksi vuoden 1957 tuotetta (B4-5). Molemmat ovat aiemmin julkaisemattomia, mutta ovat kuitenkin varsin tyypillisiä Wolfin "keskiajan" tuotteita. Molempien kappaleiden alkuun on jätetty lyhyet pätkät studiosanailua ja jos kappaleista jotain vikaa pitää hakea, niin Earl Phillipsin rummut on mielestäni äänitetty liian suurella voimakkuudella. "Walk To Camp Hall" on muuten sama kappale kuin "I Walked From Dallas" (Chess 1945), jonka Susi levytti vuonna 1966.

Can't Put Me Out - Chicago 1956-72 (Volume II)
(Blues Ball 2002) -79
A (1) Can't Put Me Out (§) (2) Commit A Crime (?) (3) Somebody In My Home (alt.) (4) Going Back Home (5) My Life (6) Getting Late
B (1) My People's Gone (§) (2) Long Green Stuff (§) (3) Joy To My Soul (§) (4) Dust My Broom (§) (5) Big House (§)

Toista Blues Ball -albumia pääsee lähestymään jossain määrin helpommin, koskapa mukana on ainoastaan Chicago-äänitteitä, joten hankalampi Memphis-kausi ei ole "häiritsemässä" kuvioita. Tällä kertaa kappaleet eivät ole kronologisessa järjestyksessä kuten ykkösvolyymillä, mutta siten aion levyn kuitenkin läpikäydä. Jo kappalevalikoimasta näkyy, ettei kiinnostavuusaste ole samaa luokkaa kuin levyn edeltäjällä. Kappaleita on mukana vain 11, joista ainakin kolme on aikaisemmin julkaistuja. Tämä lienee osoitus siitä, ettei Howlin' Wolfilta taida enää paljon julkaisematonta materiaalia löytyä.

Levyn varhaisimmat äänitteet (A4-5) ovat joulukuulta -56 eli samasta sessiosta kuin edelliseltä LP:ltä löytyvät kaksi julkaisematonta raitaa. Nyt kuultavat ovat kuitenkin jo Chessillä julkaistuja (1648), joten niiden mukaanotto ei olisi ollut välttämätöntä. Yleensä tällaiset LP-levyt on kohdistettu pitkäaikaisille alan harrastajille, joilla monilla varmasti on kasassa kutakuinkin täydellinen Wolf-kokoelma. Mutta monet ovat varmasti iloisia myös näiden kahden kappaleen mukanaolosta ja kieltämättä ne ovat aivan mukiinmeneviä äänitteitä. A3:n kohdalla pätevät samat sanat, jotka esitin jo vol. 1:n B3:n kohdalta, elikkä se on toinen otto julkaistusta versiosta Chess 1668.

Vuodelta 1959 ovat kappaleet A1, A6 ja B1, joista ensimmäinen on varsin sekava pakkaus, jossa kaksi kitaraa ja huuliharppu kinastelevat siitä, kuka oikeastaan on oikeutettu sooloilemaan. Tätä ja A6:sta vaivaa lisäksi huonotasoinen äänitys ainakin minun levylläni. B1:llä on yllätys melkoinen, kun korviin tulvahtaa täyteläinen stereosoundi. Kyseessä on kappale, jonka pitäisi olla perua samasta sessiosta, josta tuloksena olivat mm. "Howling For My Darling" ja "Mr. Airplane Man" - ja kyllä soittajien puolesta yhteys tuntuu mahdolliselta. Hubert Sumlin on nyt ensimmäistä kertaa tuhdisti mukana ja myös levyn lopuilla kappaleilla hänellä on erittäin keskeinen asema. Hänhän oli alkuaan jonkun aikaa kakkoskitaristin pallilla, kunnes vakiinnutti paikkansa ja tyylinsä, jota kesti aina Wolfin kuolemaan saakka.

Aikajärjestyksessä seuraavat kappaleet (B2-3) ovat elokuulta -63 (?) ja nyt on takana iso yhtye ja sen myötä tukevat taustat. Wolf ei soita harppua lainkaan, mutta hänen laulunsa on tutun käheä ja voimakas, jota Sumlinin löysä kitarointi mukavasti korostaa. B3 on Leadbitter/Slavenissakin mainittu nimikkeen "unissued" alla. Kyseistä diskografiaa silmäillessä kiinnittyy huomio yhteen vuoden 1964 julkaisemattomaan kappaleeseen ja herää kysymys, miksei sen tie ole löytänyt tälle levylle? Mutta ehkä ei ole syytä ahnehtia liikaa.

Ykköspuolelle on 50-luvun tuotteiden sekaan tungettu jostain kumman syystä kymmenen vuotta uudempi tekele (A2), joka on itse asiassa varsin kauheaa kuultavaa. Komppi on kovin laahaava ja yksitotinen, eikä Sumlinin kitarakaan ole tällä kertaa oikein mistään kotoisin. Kappaleella on toinenkin kitaristi, joka saattaa hyvin olla Wolf itse, mutta tuosta en mene varmuuteen. Kansien perusteella tämä kappale olisi aikaisemmin julkaistu, joten se on ehkä todellakin poimittu joltain Wolfin 60-luvun loppupuolen singleltä.

"Dust My Broom" Wolfin esittämänä vuodelta 1968 ei sekään oikein jaksa sykähdyttää. Muuten esitys vielä menisi, mutta rumpalin kolkutuksen kuuntelu on melkoista kidutusta. Kappaleen lopuksi kuullaan vielä ikään kuin ylimääräisenä palana vajaan minuutin mittainen tapaelma, jolla Wolf laulaa ja soittaa akustista kitaraa. Tätä "Rolling And Tumbling" -mukaelmaa ei ole levykansiin merkitty lainkaan.

Lopuksi kuullaan vielä Howlin' Wolfin keikkayhtyeen Chicagossa tekemä "live"-äänitys vuodelta 1972, joka mukavasti päättää levyn, joka ei kuitenkaan yllä Blues Ball 2001:n tasolle.

From Early 'Til Late - Unissued & Alternate Recordings, 1948-1968
(Blue Night 073-1667) -79
A (1) I'm Leavin' You (alt) (2) Midnight Blues (take 1) (§) (3) Bluebird (4) Mama Died And Left Me (5) Dorothy Mae (6) Sweet Woman (7) I'm Not Joking
B (1) Midnight Blues (take 4) (§) (2) I Better Go Now (take 3) (alt) (3) I Didn't Know (4) Can't Put Me Out (take 3) (alt) (5) Rollin' And Tumblin' (§) (6) I've Been Abused (alt) (7) Tired Of Crying (?) (8) Poor Wind That Never Change (?)

Kolmas käsiteltävä Howlin' Wolfin tuotantoa esittelevä levy on sekin aivan uudella levymerkillä, Blue Nightilla julkaistu. Ensisilmäyksellä havaitsee sen, että tällä levyllä on esillä pitempi ajanjakso kuin kahdella edellä arvioidulla. Toinen silmiinpistävä piirre on kannessa esiintyvä tökerö virhe, joka antaa ymmärtää, että Howlin' Wolfin levytysura alkoi vuonna 1948. Valitettavasti levyllä ei ole diskografisten tietojen ohella muita tietoja, mutta hyvä että edes tuo diskografinen informaatio on tarjolla. Kappaleita on kokonaista 15, mutta kuten kohta havaitaan - on se vain näennäistä, sillä uuden materiaalin määrä ei ole järin mittava.

Nuo mainitut vuoden 1948 kappaleet (A3, 5, 6) ovat samasta sessiosta kuin Blues Ball 2001:n "Saddle My Pony", jonka yhteydessä todettiin, ettei se suinkaan ole Wolfin ensimmäinen äänite - ja olemmekin todennäköisesti huhtikuussa -52. A5:lla huolehtii huuliharppuosuudesta James Cotton aivan kuten oli laita "Ponylla". Mikään näistä kolmesta kappaleesta ei ole aikaisemmin julkaisematon. "Bluebird" löytyy jo mainitulta Charly 30134:lta ollen aivan sama otto, joten kannessa mainostettu "alternate take" on virheellistä tietoa. A5 ja 6 ovat puolestaan ilmestyneet "Chicago Blues - After Midnight" -LP:llä (Delta Swing 379), joka on samoista lähteistä kotoisin kuin aiemmin mainittu African Folk Societyn tuote. A5 löytyy myös tuolta Charly-levyltä, mutta tällä kertaa on kyseessä eri otto. Genesis II:n haltijoille eivät seuraavatkaan kappaleet (A4, A7) tuota uutta iloa.

Seuraavaksi tulevat vastaan levyn ensimmäiset julkaisemattomat raidat. "Midnight Bluesin" molemmat otot (A2, B1) ovat oletettavasti samasta sessiosta kuin Blues Balleilla olevat "Somebody In My Home" ja "Nature". Kappale on tuollainen "Moanin' At Midnight" -mukaelma, joten kuultavissa on kosolti suden ulvontaa.

50-lukua ovat vielä kappaleet B2-4, B6 ja A1. Näistä B3 on sama otto kuin Chess 1695:lla, mutta A1 onkin taas eri otto kuin Chess 1712:lla julkaistu. Ensi kuulemalta ei eroa heti huomaa, mutta julkaistu versio on hieman pitempi ja kappaleen keskivaiheilla kuultava kitarasoolo on erilainen. Kannet eivät tätä tietoa paljasta, joten kerran näinkin päin. "I Better Go Now" on puolestaan tyystin toisenlainen kuin julkaistu versio (Chess 1726), joka on tempoltaan huomattavasti nopeampi. "Can't Put Me Out" on luonnollisesti sama kappale kuin jälkimmäisen Blues Ball -levyn nimikappale. Nyt on kuitenkin jälleen eri otto kyseessä. Aivan kuten Blues Ballilla on kappaleen alussa Wolfin ja tuottajan välistä sanailua. B6 on sitten jälleen eri otto julkaistusta singlestä Chess 1735 ollen sisällöltään varsin samanlainen. Leadbitter/Slavenissa on ymmärtääkseni virhe, sillä single ei ole numeroltaan 1753 vaan nimenomaan tuo edellä mainittu.

Loput kolme kappaletta (B5, 7, 8) ovat 60-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta. Niistä "Rollin' And Tumblin'" on sama vajaan minuutin kestävä Wolfin soolo kitaran kera, joka mainittiin Blues Ball 2002:n yhteydessä. B7 ja 8 eivät juuri kunniamainintoja ansaitse. "Poor Wind That Never Change" varsinkin on peräti typerä. Kuvitelkaapa Howlin' Wolfia esittämässä kappaletta "Careless Love".

Näin on saatu lähes päätökseen varsin pitkällinen tarkastelu. En ole niinkään paneutunut levyjen musiikilliseen sisältöön vaan tarkoitukseni on ollut pyrkiä antamaan kuva levyjen hankkimisen kannattavuudesta julkaisemattoman Wolf-materiaalin pohjalta. Ymmärtääkseni Howlin' Wolfin musiikki on siinä määrin lukijoiden tietoisuudessa, että kyseinen tarkastelutapa on perusteltu.

Kuten on toivottavasti käynyt ilmi, ei keskinäistä päällekkäisyyttä ole levyillä juuri lainkaan, mikä on ilmeinen kaikkien niiden hankkimista puoltava näkökanta. Ensimmäinen Blues Ball on lähes kokonaisuudessaan "uutta" tavaraa ja Blue Night -LP:n puolesta puhuu runsas kappalevalikoima. Tuota voisi siis pitää ohjeellisena suosituimmuuskriteerinä, ainakin minun kannalta katsottuna.

Sekä Blues Ball että Blue Night ovat mitä ilmeisimpiä bootleg-levymerkkejä, joten niiden alkuperä ja omistussuhteet eivät ole tiedossani. Blue Nightin takakannessa mainitaan levymerkin kotipaikaksi Tulsa, Oklahoma, joka ei tunnu kovinkaan uskottavalta. DDR:n blues-ekspertti Winne Freyer kirjoitti minulle, että Blues Ballit olisivat John Harmerin aikaansaannoksia, mutten tuostakaan ole täysin vakuuttunut. Harmerin postilevymyyntihän meni nurin tässä jokin aika sitten ja ilmeisesti mies on jäänyt monille blueskeräilijöille huomattavaan velkasuhteeseen. Minulta itseltä jäi reilut kymmenen LP:tä saamatta.

Blues Ballilla on näiden Howlin' Wolf -LP:iden lisäksi julkaistu Buddy Guyn levy "Got To Use Your Head" (BB 2005) sekä mainio kokoelma "Sultans Of Slide Guitar" (BB 2003), jolla tosin on melko paljon päällekkäisyyttä Blue Nightilla julkaistun levyn "Chicago Guitar Killers" (BN 073-1669) kanssa. Viimeksi mainitun arvio esiintyy toisaalla tässä lehdessä. Jo mainittujen lisäksi on sekä Blues Ballilla että Blue Nightilla ilmestynyt/ilmestymässä Sonny Boy Williamsonin (II) tuotantoa esittelevät levyt, joilla niilläkin pitäisi olla aiemmin julkaisemattomia äänitteitä. Kyseisten Sonny Boy -tuotteiden arviot ilmestyvät toivon mukaan tulevissa BN:issä.

Ryhtyessäni puhtaaksikirjoittamaan tätä tarinaa satuin silmäilemään Blues Unlimitedin numeroa 134, tapani mukaan lukuaikatalustani runsaasti myöhässä. Ja kuinkas ollakaan, sieltähän löytyi pitkällinen arvio Howlin' Wolfin Blues Ball -levyistä. Kaiken lisäksi BU:n juttu on paikoitellen hyvinkin samantapainen tämän tekstin kanssa, joten ko. lehden lukijoille ei tässä juuri lisäinformaatiota siunaannu, paitsi ehkä Blue Nightin osalta.

HOWLIN' WOLF, OSA 1: 1910-1952 - MEMPHIS-KAUSI
Teksti: Tapani Taka
(julkaistu BN-numerossa 1/1983)

"I'm the Wolf that howls, tryin' to be satisfied."

Kun alkaa kirjoittaa juttua omasta suuresta suosikista, on vaikea välttää joitakin siinä piileviä vaaroja. Helposti luisuu liian ylistävään esitykseen. Tässä Howlin' Wolf -storyssani pyrin tietenkin välttämään tällaista, mutten silti halua kirjoittaa mitään kuivaa faktakokoelmaa.

Voi olla aihetta hieman perustella Howlin' Wolfin uran käsittelemistä. Kaikki tietävät, että Wolf on kuuluisa. Itse asiassa hän lienee muutamien muiden Chessille levyttäneiden artistien ohella Chicago-bluesin tunnetuimpia edustajia. Tietenkin se jo riittää, kun Howlin' Wolfista ei ole pitkään aikaan ollut perusteellista juttua BN:ssä. Sellainen oli n:o 7:ssä. Wolfin merkittävyyttä bluesin alalla kuvastaa hyvin se, että hänet valittiin toisena heti Muddy Watersin jälkeen bluesin Hall of Fame:iin v. -80 W.C. Handy -palkintojen jaon yhteydessä. Tärkein syy tähän artikkeliin on kuitenkin se, että Wolf on uskomattoman hyvä bluesartisti, joka hakee ehkä turhaankin veroistaan kaikkien tusinoiden keskuudesta. Lisäksi voisi huomauttaa, että Wolfilla oli melkoinen vaikutus moniin tunnettuihin valkoisiin rock-muusikoihin, esim. Paul Butterfield, Eric Burdon, Rolling Stones, Yardbirds, Cream, Mike Bloomfield, mutta sen merkitys ei silti ole niin suuri kuin sen alkuperäisen voiman, mikä löytyy miehen omasta musiikista.

Chester Arthur Burnett

Howlin' Wolf, omalta nimeltään Chester Arthur Burnett, syntyi 10.6.1910 West Pointissa, Mississippissä lähellä Aberdeeneä. Pojan vanhemmat olivat Doc ja Gertrude (o.s. Jones) Burnett. Kuten niin moni myöhemmin kuuluisuutta niittänyt musta blueslaulaja aloitti Chester laulajanuransa paikallisen kirkon kuorossa. Äiti Gertrude oli saarnaaja, joten mikään ihme ei ollut, että Chester aukoi leukojaan Aberdeenin Life Board Babtist Churchissa.

Nuoruusvuodet kuluivat maatyössä eri plantaaseilla. Vuonna -23 oli Burnettien perhe, johon kuului viisi Chesterin sisarusta, muuttanut Young & Myersin plantaasille Rulevilleen. Nuoruudessaan Chesterillä oli useampia liikanimiä. Ainakin nimet "Bullcow" ja "Bigfoot" olivat käytössä. Tarinan mukaan taiteilijanimi Howlin' Wolf olisi jäänne siitä, kun isä Doc oli uhannut, että susi tulisi ja veisi Chesterin ellei hän olisi kiltti. Liekö tuo sitten pelkkää legendaa vai ei, siitä kellään ei taida kovin varmaa tietoa olla. Wolf oli koko ikänsä hyvin tarkka kaikista häntä koskevista legendoista ja hän on saattanut huijata koko maailmaa. Olihan jo aikaisemminkin olemassa Howlin Wolf -nimeä käyttävä blueslaulaja. Kirjassaan "Chicago Breakdown" Mike Rowe hiukan haikein äänenpainoin leimaa jutun silkaksi saduksi.

Kitara ja harppu

15.1.-28 Chester sai ensimmäisen kitaransa ja huuliharppunsa isältään, ja vaikkei ainakaan äiti sitä suopein silmin katsonut aloitti Chester uransa maallisen musiikin parissa. Olihan blues pirun musiikkia (The Devil's Music). Sitäpaitsi täytyy muistaa, että vaikka mustat olisivat tuskin halunneet olla ilman blueslaulajiaan niin heitä pidettiin laiskureina, joille työnteko ei pahemmin maittanut. Wolfin kohdalla moinen laiskuus ei koskaan tullut ilmi. Hän teki töitä plantaaseilla vielä 40-luvun loppupuolella ja omisti kuolemaansa asti tilan Arkansasissa.

Ensimmäinen musiikillinen vaikuttaja oli Wolfilla levysoitin, jolla hän kuunteli mm. Blind Lemon Jeffersonin levytyksiä. Niiltä Wolf oppi ensimmäiset räpellyksensä ja hän saattoi aloittaa suuren uransa soittamalla jos jonkinlaisissa paikoissa: paikallisissa tansseissa, kaduilla, päivällisillä ja ties missä juhlissa kotipaikkakunnallaan ja sen lähiympäristössä.

Charley Patton

Vuonna -29 tapahtui Wolfin uran kannalta merkittävä tapaaminen. Silloin hän tutustui Charley Pattoniin. Pattonia on Robert Johnsonin ja Sonny Boy Williamsonin (II, siis Rice Miller) ohella pidettävä yhtenä Wolfin suurimmista esikuvista. Wolf itse sanoo eräässä haastattelussa: "Ensimmäinen kappale jota koskaan soitin oli Charley Pattonin, jossa lauletaan: hook up on my pony, saddle up my black mare." Kyseessä oli mikäpä muu kuin "Pony Blues". Osaltaan tämä lausahdus on saattanut vaikuttaa siihen, että "Saddle My Ponya" on pidetty virheellisesti miehen ensimmäisenä levytyksenä. Lisäksi Patton oli ensimmäinen, jonka esittämänä Wolf kuuli kappaleet "Spoonful" ja "The Red Rooster". Ne siis eivät ole Willie Dixonin sävellyksiä kuten levyetiketeissä miltei poikkeuksetta lukee. Molemmathan kuuluivat Wolfin ohjelmistoon 60-luvulle asti.

Vuonna -30 Wolf muutti työskentelemään Nat Phillipsin plantaasille Twistiin, Arkansasiin. Näihin aikoihin Wolf kierteli paljon ympäri Mississippin deltaa ja törmäsi tuon tuostakin johonkin bluesartistiin. Heitä olivat mm. Tommy Johnson, Son House ja Willie Brown. Willie Brownin siskosta tulikin Wolfin ensimmäinen vaimo, joka kuitenkin kuoli ennenkuin Wolf vuonna -33 muutti Parkiniin (myös Arkansasissa).

Alex "Rice" Miller

30-luvun puolessavälissä ilmestyi Parkiniin mies nimeltä Alex "Rice" Miller alias Sonny Boy Williamson II. Sonny Boy seurusteli ja menikin naimisiin Wolfin sisarpuolen Maryn kanssa. Parin harmiksi Chester oli vakituisena vieraana pyytämässä Sonny Boylta opetusta huuliharpun soitossa. Sonny Boylla oli tapana näyttää jokin kikka, jota Chester sitten meni jonnekin muualle harjoittelemaan. Tuskinpa Chesterin runsas vierailu pariskunnan luona oli syy heidän eroonsa. Olihan Sonny Boy varsin villi mies. Yhdessä Sonny Boyn ja Robert Johnsonin kanssa Wolf kierteli runsaasti etelässä vuoden -36 paikkeilla ja sai varmasti paljon oppia niin kitaran kuin huuliharpun soitossa. Johnson oli ilman muuta varsin voimakas vaikuttaja Wolfille ja vaikkei hän Johnsonin blueseja levyttänytkään "Dust My Broomia" lukuun ottamatta, olivat "Terraplane Blues" ja "Hellhound On My Trail" Wolfin suosikkeja, joita hän esitti lavalla. Baby Boy Warren tutustui Wolfiin -38 ja hän kertoo juuri "Terraplane Bluesin" olleen Wolfin suuri suosikki.

Sonny Boy oli kuten ylempänä mainitsin, varsin villi mies. Tämä johti siihen, ettei Wolf voinut kauaa hänen kanssaan kierrellä. Syy siihen oli että Sonny Boylla oli paha tapa ottaa keikkapalkkiot haltuunsa ja sitten vaihtaa rahat nesteeseen, jota oli hauska valuttaa kurkusta alas. Kun Wolf ei useimmiten nähnyt centtiäkään rahoista oli pakko lopettaa kiertelyt moisen lasiinkurkkijan kanssa. Jo näihin aikoihin kuului keikkapaikkoihin Memphis.

Vuoteen -41 Wolf jatkoi kiertelemistä Mississippissä, kunnes 8.4. hän joutui armeijaan. Melkein koko ajan Wolf palveli Seattlessa, Washingtonin osavaltiossa. Wolf ei pitänyt koko touhusta lainkaan, vaan oli sitä mieltä, että palvelusaika teki hänestä hermostuneen.

Vuonna -45 Wolf pääsi siviiliin kuten niin moni muu sodan päätyttyä. Tällöin hän siirtyi maatyöläiseksi, mutta piti silti koossa omaa yhtyettä, jonka kanssa esiintyi juke jointeissa Mississippin Lake Cummingsissa vuosina 1944-48.

Memphis

V. -48 Wolf siirtyi Memphisiin ja alkoi työskennellä KWEM-radioaseman tiskijukkana, tuottajana, laulajana ja mainosmiehenä. Noihin aikoihin Wolfilla oli oma yhtyeensä, joka tasossa vaan ei kuuluisuudessa varmasti vetää vertoja paikalliseen superbändiin The Beale Streeterseihin ja myös myöhempiin Wolfin chicagolaiskokoonpanoihin. Yhtyeeseen kuuluivat harpisti Little Junior Parker, kitaristit Matt "Guitar" Murphy ja Pat Hare, pianisti Bill "Destruction" Johnson ja rumpali Willie Steel. Parker erosi kuitenkin pian yhtyeestä ja vei kitaristit mennessään. Kun Wolf vihdoin v. -51 pääsi levyttämään muodostivat hänen yhtyeensä kitaristi Willie Johnson, pianisti Albert "Joiner" Williams ja rumpali Willie Steel.

Wolfin maine levisi varsin nopeasti ympäri Memphisin, mutta kesti silti kolme vuotta ennenkuin kukaan halusi tallentaa ulvontaa levylle.

Ensilevy

Ilmeisesti 15.8.1951 oli se päivä, jolloin Howlin' Wolf yhtyeineen marssi Sam Phillipsin studioon 706 Union Avenuella. Silloin syntyi single "Moanin' At Midnight" / "How Many More Years" (Chess 1479). Levyllä soittaa pianoa todennäköisesti Ike Turner eikä Williams. Usein Turner syrjäyttikin Williamsin myöhemmillä levytyksillä. Olihan Turner "löytänyt" tämän uuden kyvyn. Suurin osa näistä myöhemmistä Memphis-kauden äänitteistä levytettiin myös Phillipsin Sun-studiolla.

Jos joku nyt vieläkin luulee, että "Saddle My Pony" oli Wolfin eka levytys niin viimeisen kerran: ei ollut! Wolfin ensimmäisen levyn oli tarkoitus ilmestyä Bihari-veljesten RPM-merkillä, mutta Sam Phillips ei ollut niitä tarkimpia ja rehellisimpiä miehiä ja urat menivät Chessille Chicagoon. Chess oli jonkun aikaa etsinyt omaperäistä bluesartistia ja Wolf sopi tähän kuin nakutettu. Omaperäisempää saa tosiaan hakea. Kun levy ilmestyi se oli suuri menestys ja nousi Billboardin R&B-tilaston top teniin. Kun kuuntelee näitä kahta raitaa ei menestystä ihmettele. "How Many More Years" rullaa Ike Turnerin ja Willie Johnsonin säestyksellä kuin hyöryjyrä, eikä Wolfin huuliharppu ole lainkaan niin alkeellinen kuin usein väitetään. Laulu antaa jo tässä vaiheessa hyvän kuvan Wolfin voimasta, tahdosta ja omaperäisyydestä. Tuli vain mieleen, että Wolfia on usein haukuttu siitä, ettei hän kyennyt muuntautumaan ajan mukana vaan esitti aina kaikki kappaleensa samaan tyyliin. Ensinnäkin olen sitä mieltä, että tämä on silkkaa apulantapuhetta, ja toiseksi kehotan kuuntelemaan Wolfin tuotannon läpi alusta loppuun. Siinä kyllä tulee esiin esitysten muuttumista vaikka tyylitaju estää kaikenlaisen turhan rockyleisön kosiskelun. Niin, palataan asiaan. Käheä ääni laulaa "How many more years have I got to let you dog me around", ja tarkoittaa tosiaan mitä laulaa. Kääntöpuoli "Moanin' At Midnight" ei jää yhtään jälkeen. Sekin on Howlin' Wolfin ulvontaa aidoimmillaan.

RPM-levyt

RPM
333 Mornin' At Midnight
       Riding In The Moonlight
340 Crying At Daybreak
       Passing By Blues
347 I Want Your Picture
       My Baby Stole Off

Sama ilmiö mikä oli nostanut päätään Rosco Gordonin "Booted"-levyn yhteydessä tuli nyt esiin Wolfin kohdalla. Biharin veljekset halusivat korvauksen Phillipsin oharista (vai pitäisikö sanoa biharista, sillä eivät hekään olleet niitä kilteimpiä levypomoja mitä blues tuntee). Wolf vietiin levyttämään West Memphisiin Modernin studiolle, ja nyt nauhat lähetettiin tosiaan Hollywoodiin Bihareille. Tässä sessiossa Wolf pantiin muiden ohella levyttämään samat piisit uudestaan kuin Phillipsin sessiossa. Niistä tosin vain toinen julkaistiin. Levy oli "Mornin' At Midnight" (sic!) / "Riding In The Moonlight" (RPM 333). "Mornin' At Midnight" on tietenkin sama kuin "Moanin' At Midnight" hyvin heikosti kätkettynä. Jotenkin tämä versio ei tunnu lainkaan niin rajulta kuin Chess-levyllä. Kortensa kekoon saattaa kyllä kantaa "Big City Blues" -lp:n heikko äänentaso. Yhtä raaka versio kyllä on, mutta silti... Sama pätee raitaan "Dog Me Around" ("How Many More Years"), joka julkaistiin vasta paljon myöhemmin samalla lp:llä kuin edellinen. RPM 333:n kääntöpuoli "Riding In The Moonlight" on hyvin paljon "How Many More Years'in" kaltainen nopeasti rullaava blues, jonka karu yksinkertaisuus ei jätä paljoa toivomisen varaa.

Kuten "Dog Me Around", löysi session neljäs äänitys "Keep What You Got" tiensä yllä mainitulle lp:lle, joka alunperin julkaistiin nimellä "Howlin' Wolf Sings The Blues" (Crown CLP 5240) on myös ilmestynyt nimellä "Original Folk Blues". Näistä lp:istä enemmän myöhemmin.

Tästä alkavatkin sitten Wolfin diskografian vaikeudet. Mitenkään varmaa ei ole, mutta otaksun, että myös Wolfin toinen RPM-levy on tästä sessiosta. Wolf nimittäin kävi kaksi kertaa Modern-studioilla ja matriisinumeroiden eroavaisuudet viittaavat siihen, että tämä levy kuuluisi tähän sessioon eikä siihen myöhempään. "Crying At Daybreak" on hitaasti etenevä, taattua Wolf-laatua oleva ensimmäinen versio myöhemmästä menestyksestä "Smokestack Lightnin'". "Passing By Blues" on edellistä huomattavasti tarttuvampi. Se on mielestäni yksi Wolfin Memphis-kauden ehdottomista kohokohdista, ja se oli joskus aikoinaan yksi niistä Wolfin levytyksiä, joita kerran radiosta kuultuani aloin kuumeisesti etsiä levyltä huonoa tulosta odottaen. Lopulta löytyi kuitenkin kokoomalevy "Memphis Blues" (Kent 9002).

Wolf löysi nyt itsensä keskeltä Chessin ja Biharin veljesten riitaa siitä, kumman yhtiölle mies levyttäisi. Seurauksena oli että kun mies oli lokakuussa -51 levyttänyt Bihareille, menivät joulu- ja tammikuun levytykset Chessille, helmikuussa taas Modernille ja sitten viimeinen huhtikuussa Chessille. Näihin aikoihin Chess lähetti miehensä Memphisiin ja pisti Wolfin tekemään sopimuksen, että levyttäisi siitä lähtien vain Chessille. Kuten tunnettua, ei levyttänytkään. Vahinko? Mene ja tiedä, mutta ehkä jokin toinen levy-yhtiö olisi 60- ja 70-luvulla suhtautunut miehen musiikkiin vähän myönteisemmin kuin mitä Chess teki. Wolf ei tästä metelistä ollut kovinkaan innostunut, vaan on pariin otteeseen haastatteluissa todennut: "Olin vain maanviljelijä, enkä tiennyt mitä tapahtui. Olin iloinen saadessani ääneni ulos, you know."

Wolfin viimeinen RPM-levy oli "My Baby Stole Off" / "I Want Your Picture" (RPM 347). Se onkin vuosikaudet ollut hirveän vaikeasti hankittavissa. Molemmat puolet ovat sitä ihtiänsä, taattua Wolfia helkutin hyviä tekeleitä, joita ei mihinkään tusinamuottiin ole valettu. Siitä hankintaongelmasta vielä sen verran, että Wolfin RPM/Modern -tuotanto on nyt varsin helposti hankittavissa lp:llä "Riding In The Moonlight" (Ace CH 52), joka on julkaistu v. -82. Tästäkin lp:stä lisää tuonnempana.

Chessille

Howlin' Wolf levytti sitten loppuikänsä Chessille kaikenkarvaista materiaalia, joka vaihtelee hänen omista loistavista sävellyksistään jonkun törpön Marshall Chessin tuottamiin puoli-psykedeelisiin sekoiluihin. Memphisissä levytetyt Chess-tuotteet kuuluvat siihen parempaan osaan ja levyt ovat:

Chess
1497 Howlin' For My Baby
         Howlin' Wolf Boogie
1510 Mr. Highway Man
         Getting Old And Grey
1515 Saddle My Pony
         Worried All The Time
1528 Oh, Red
         My Last Affair

Nämä neljä levyä ovat niitä sodanjälkeisen bluesin todellisia klassikoita, joita ilman ei kukaan vakavasti itsensä ottava bluesin harrastaja voi olla.

"Howlin' For My Baby" eli "The Wolf Is At Your Door" on yksi Wolfin piiseistä, jotka alkavat "They call me The Howlin' Wolf" ja antavat hyvän kuvan miten se ulvonta menee. Tunnelmaa riittää paitsi laulussa myös Johnsonin kitaran ja Wolfin huuliharpun vuoropuhelussa. Wolf kertoo ongelmista naisten kanssa ("Don't drive me from your door"). Kääntöpuoli on nimensä mukaisesti rullaava boogie. Kuten niin monella Wolfin levyistä Wolfin ääni hoitaa suurimmaksi osaksi työn tehdä levystä niin hyvä kuin se on.

"Mr. Highway Mania" on luultu kauan Wolfin ensimmäiseksi Chicago-levytykseksi, mutta kuten arvata sopii, se ei sitä ole (Leadbitterin ja Slavenin Blues Records 1943-66 tekee muutenkin tosi paljon virheitä juuri Wolfin kohdalla). Joka tapauksessa kappale lukeutuu Wolfin tämän kauden hauskasti eteneviin menopaloihin. Levyn teema on yksi niistä monista "on the road" -jutuista, jotka todistavat Wolfin nyt ja myöhemmin olleen juuriaan myöten kiinni perinteessä. Samaa todistaa myöhempi "Mr Airplane Man". Taustasta voisin sanoa, että Turnerin piano on sitä todellista boogiekilkutusta, jota Wolf-diggarit saavat muutenkin Memphis-kauden äänitteissä ihailla.

"Saddle My Pony" on nykybluesin todellisia klassikoita, ainakin minun mielestäni. Se jos mikään saa aikaan väristyksiä. Wolfin versiossa Charley Pattonin "Pony Bluesista" on jotain erikoista. Tulkinta on syvällistä ja suorastaan raakaa. Minua vain ihmetyttää yhdessä kohdassa esiintyvä levyn suoranainen "pysähtyminen". Se tuskin johtuu muusta kuin siitä, että alkuperäinen 78 on jostain syystä ottanut mukaan jonkun virheen matriisista. Tuskin nyt kaksi lp:tä (vaikka bootlegejä ovatkin) samaa virhettä muuten sisältäisivät. James Cottonin huuliharppu täydentää tunnelmaa oivallisesti. Kääntöpuoli on "How Many More Years" -muottiin valettu tyypillisempi Wolf-tekele, hyvä sellaisenaan.

Niille, jotka puhuvat Wolfin tyylillisestä samankaltaisuudesta suosittelen kuunneltavaksi seuraavaa Chess-julkaisua. "Oh, Red" on niin selvä osoitus siitä, ettei Wolf mikään yhden tyylin mies ollut. Se on silkkaa jumpbluesia, jossa Wolf panee kampoihin kaikille shoutereille että höyhenet pöllyää. Puhaltimet tuovat mieleen jonkun toisen kappaleen, en vain muista minkä. Soolo on aivan rautaa. Kun tätä kuuntelee on onnellinen, ettei Wolf ruvennut shouteriksi, vaikka kantti olisikin kestänyt. Jollei äijä olisi jäänyt juurilleen uskolliseksi me olisimme jääneet monta hyvää blueslevyä paitsi. Todellisen hauskanpidon kyydittäjä. "My Last Affair" on hidas blues, jonka tunnelma on tiheydessään vertaansa vailla. Johnson ja Turner säestävät antaumuksella Wolfin laulua. Wolfin harppusoolo osoittaa, että hän on harpistina omaa luokkaansa, vaikkei mikään Waltereiden kaltainen virtuoosi olekaan.

Jos nämä olisivat varmuudella kaikki ne singlet, mitä Wolfin Memphis-kaudelta on julkaistu, ei suurempia diskografisia ongelmia olisi. Nyt kuitenkin ensimmäiseksi Chicago-levytykseksi nimetty "All Night Boogie" / "I Love My Baby" (Chess 1557) on mitä suurimmalla todennäköisyydellä myös levytetty Memphisissä. Siihen antaa viitteitä se, että levyn soundi on ilmetty Memphis-studion soundi eikä kitaristi voi olla kukaan muu kuin Willie Johnson. Pertti Nurmi olettaa (BN 62=2/80), että lp:llä "Heart Like Railroad Steel" (Blues Ball 2001) oleva sessio (josta myös "All Night Boogie lienee peräisin) olisi kansitekstien mukaan levytetty v. -51. Cilla Huggins (BU 134) ei puhu vuosiluvusta, mutta toteaa myös mainittujen levyjen olevan peräisin samasta sessiosta ja nimenomaan Memphisistä. Nyt kuitenkin "All Night Boogien" ja "I Love My Babyn" matriisinumerot 7565 ja 7566 kuuluvat vuoteen -53. Esimerkiksi Muddy Watersin levy "Blow Wind Blow" / "Mad Love" (Chess 1550), jonka matriisinumerot ovat 7551 ja 7552, on levytetty 24.9.1953. Jos siis matriisinumerot pitävät paikkansa, on "All Night Boogie" levytetty suunnilleen lokakuussa -53. Muddyn "Hoochie Coochie Man" (Chess 1560) on numero 7589. Tähän väliin sijoittuu "All Night Boogie". Tämä kaikki ei tee asiaa varmaksi, sillä matriisinumerot pettävät aina silloin tällöin. Aion joka tapauksessa käsitellä tämän levyn vasta jutun toisessa osassa.

Albumit

LP:illä Wolfin Memphis-materiaali on hankittavissa (lähes) täydellisenä kahdeksalla albumilla. Ne ovat:

Chess 1434 (lienee mahdotonta löytää, mutta yrittää sopii) joka julkaistiin nimellä "Moanin' In The Moonlight" vuonna -64 ja uudelleen numerolla 1540 nimellä "Evil" muutamaa vuotta myöhemmin. Vaihtoehtoisesti voisi hankkia kokoelma-tuplan "Chess Blues Masters" (Chess 2ACMB 201 tai ransk. Chess 427016), joka muuten hyvin sopii Wolf-harrastuksen aloittamiseen. Levyt sisältävät varsin hyvän poikkileikkauksen Wolfin tuotannosta aina 60-luvun alkupuoliskolle saakka.

Chess 1512 "More Real Folk Blues" (uudelleen julkaistu ransk. Chess 515017) sisältää pääasiassa Chicagossa levytettyä materiaalia 50-luvulta, mutta Memphisissä purkitettu "Work For My Honey" tuskin muilta lp:iltä löytyy.

Ace CH 52 "Riding In The Moonlight" on v. -82 julkaistuista Wolf-levyistä ehkä kiinnostavin ("Live In Europe 1964" -lp:n, holl. Sundown 709-07, lisäksi). "Riding In The Moonlight" on Wolfin Memphis-levytyksiä sisältävistä lp:istä "Legendary Sun Performersin" ohella kaikkein varauksettomimmin suositeltava.
Ensinnäkin tämä on ainoa lp, jolta löytyy RPM 333:lla julkaistu versio nimipiisistä. Kappale paranee joka kuuntelulla. "Big City Blues" -lp:llä olevaan versioon verrattuna se ei niin erilainen ole. Suurin ero on kertosäkeessä esiintyvä Wolfin ääneen lisätty kaiku. Muita poikkeavuuksia ovat pianon parempi kuuluvuus ja pienet erot Wolfin harpun ja Johnsonin kitaran dialogissa. Lisäksi levyn päättää ennenkuulematon versio tästä mukavasta bluesista. Sen mukanaoloa puolustaa täydellisyyden ohella sen erilaisuus kahteen muuhun ottoon verrattuna. Se ei mitenkään ole parempi, mutta esityksen kulmikkuus ja kitara-huuliharpun vuoropuhelu tuovat selvästi esiin musiikin delta-juuret.
Myös "Crying At Daybreakista" on tälle levylle löytynyt vaihtoehtoinen otto. Tämä versio on aavistuksen verran hitaampi kuin lp:llä "Big City Blues". Tämä "Smokestack Lightningin" alkuperäinen muoto ei todellakaan jää myöhempää ja tunnetumpaa levytystä huonommaksi. Itse asiassa minun olisi pitänyt kehua sitä enemmän aikaisemmin.
"Chocolate Drop" eli "Brown Skinned Woman" on eri otto kuin vanhemmalla lp:llä, mutta otot ovat kuin identtiset kaksoset. Ehkä tämä nyt julkaistu on vähän nopeampi, muita eroja ei ole. Sitä vastoin lp:n "Legendary Sun Performers" versio poikkeaa edukseen näistä molemmista ennen kaikkea vahvemman esityksen takia. On siinä jopa vähän eri sanatkin.
Muita tosi hyviä blueseja tällä lp:llä ovat aiemmin tarpeeksi kehuttu "Passing By Blues", "Stealing My Clothes" eli "My Friends", tiheätunnelmainen "I'm The Wolf" (josta alkurivit tulevat), rokkaava "Worried About You Baby", nopea "Keep What You Got", jossa Johnson päästää itsensä irti rajussa kitarasoolossa sekä hidas "I Want Your Picture".
Lp:n äänenlaatu on uskomaton verrattuna "Big City Bluesiin". Ero on kuin yöllä ja päivällä. Tällä uudella ääni on niin hyvä kuin tällaiselta julkaisulta ikinä voi vaatia. Kerrassaan suositeltava levy.

Charly CR 30102 "Sam's Blues" sisältää Wolfin lisäksi Little Miltonia. Wolfilta sillä on kolme raitaa, jotka ovat muualla julkaisemattomia ("California Blues", "California Boogie" ja "My Troubles And Me"). Lp lienee ikävä kyllä poistettu markkinoilta.

Charly CR 30134 "Legendary Sun Performers" ei oikein vastaa nimeään, koska Sun-yhtiöllä ei koskaan ilmestynyt ainuttakaan Wolf-levyä. Lp sisältää 16 raitaa, joista muualla julkaisemattomia on muutama (bootlegit voi jättää omaan arvoonsa). Lp on aikamoinen rautaisannos Wolfia ja koska se on arvosteltu BN:ssä 55, en puutu siihen lähemmin.

Syndicate Chapter SC 003 "Going Back Home" on saatavana myös joistakin kotimaisista maahantuoja/postimyyntiliikkeistä. Levyn ykköspuoli sisältää singet Chess 1497, 1510, 1515 ja 1528, ja se lienee ainoa tapa hankkia nämä helmet helposti. Koska äänitteet on siirretty savikiekoilta, ei laatu ole mitenkään paras mahdollinen, mutta rahina kuulunee asiaan, kun kerran vanhaa hyvää bluesia kuuntelee.

Blues Ball 2001 "Heart Like Railroad Steel" sisältää tuon yllä mainitun session lisäksi "Saddle My Ponyn" ja on suositeltava lähinnä "All Night Boogie" -session muiden äänitteiden sekä kakkospuolen Chicago-äänitteiden vuoksi. Jos nyt ei ole mitään suoranainen fanaatikko, ei tällaisten bootleg-julkaisujen hankkiminen ehkä kannata. Niihin kuuluu myös varsin sekalainen kokoelma Blue Night 073-1667 "From Early 'Til Late", joka muutamien Memphis-kauden äänitteiden lisäksi sisältää Chicago-levytyksiä vuoteen 1969 asti.

Näiden lisäksi on olemassa jos jonkinlaista julkaisua. Lp "Howlin' Wolf Sings The Blues" (Crown CLP 5240) on halpahintainen kahdeksan Memphis-kauden Wolf-äänitettä sisältävä kokoelma, johon on lisätty pari Joe Hill Louisin esittämää kappaletta ilman, että kansi moista mainitsisi. Lp:n alkuperäisjulkaisua tuskin saa, mutta nimellä "Big City Blues" (United 7717) tai "Original Folk Blues" (United 7747) se pitäisi löytyä suhteellisen helposti.

Laatikkoon pakattu neljän levyn kokoelma "Genesis Vol. 2: From Memphis To Chicago" (engl. Chess 6641125) olisi muuten suositeltava, mutta kun sekin on ajat sitten kadonnut markkinoilta, on sen hankkiminen suorastaan kiven takana. Sama pätee Wolfin RPM-äänitteiden lisäksi Bobby Blandia sisältävään englantilaiskiekkoon "Blues For Mr. Crump" (Polydor 238357).

Eiköhän tässä olla vaahdottu asiasta tarpeeksi tältä kerralta. Wolf-story jatkuu seuraavan kerran Chicagosta, jonne mies muutti syksyllä 1952.

HOWLIN' WOLF, OSA 2: 1953-1959
Teksti: Tapani Taka
(julkaistu BN-numerossa 2/1983)

Pääsimme Wolfin kanssa edellisessä osassa Chicagoon syksyllä 1952. Hän jätti taakseen kotinsa ja työnsä luodakseen itselleen uraa "bluesin kuninkaana" tuulisessa kaupungissa.

Syy KWEM-radioaseman jättämiseen oli ilmeisesti liian kova kilpailu Wolfin ja erään toisen (valkoisen) tiskijukan välillä. Kun alkoi käydä selväksi, että Wolf oli suosiossa toista edellä, alkoi kateuden ruma vihreä pää nousta esiin. Wolf oletti ettei hänellä mustana miehenä olisi pitemmän päälle mahdollisuuksia ja teki mielestään viisaimman tempun eli jätti Memphisin.

Ehkä Wolf oli oikeassa. Onhan Memphis aika lailla kaukana etelässä. USA:n etelävaltioissa ei mustia tunnetusti rakastettu. Kaupungeissa, kuten nyt Memphisissä, tilanne lienee ollut jonkun verran parempi kuin maaseudulla, mutta tuskin mitään maanpäällistä paratiisia niistä löytyi. Elettiinhän vielä 50-luvun alkua. Sitä paitsi tunnettuihin rotusortokeskuksiin Birminghamiin ja Atlantaan ei kauhean pitkä matka ollut.

Chicago oli mustille luvattu kaupunki. Sen teollisuudesta moni löysikin itselleen työpaikan, jonka avulla sai leivän ja parhaassa tapauksessa myös saattoi elättää perhettä. Tietenkin kaupunkiin muuttavilla oli vaikeuksia. Joillakin saattoi olla ystävä jonka luo mennä, mutta jollei tiennyt ystävän osoitetta, tuotti suurkaupunki ensimmäisen yllätyksen maalta ja pienistä kylistä saapuville uusille yrittäjille. Maaseudulla kaikki tunsivat toisensa, muttei kaupungissa.

Moni bluesmuusikko saapui kaupunkiin silmissään blueskuninkaan kruunun kiilto. Wolfilla oli varmasti helpompaa kuin monilla muilla. Olihan hänellä Chess-yhtiön kanssa levytyssopimus.

Wolfin auttoi alkuun Muddy Waters samalla tavalla kuin Big Bill Broonzy oli aikoinaan auttanut Muddya. Wolf pääsi esiintymään samaan klubiin, ilmeisesti 708 Club, Muddyn kanssa.

On selvää, että Wolfin ensimmäinen vuosi Chicagossa kului pääasiassa nimen luomiseen klubeissa. Mitään levytyksiä ei tehty, ellei sitten "All Night Boogie" ole äänitetty v. 1953. Oli tai ei, käsitellään se nyt - kuten tuli ensimmäisessä osassa sanottua.

Chess
1557 All Night Boogie
         I Love My Baby

Kuten jo on tullut todetuksi, on Chess 1557 todellinen diskografinen murheenkryyni. Tietysti monet ajattelevat, ettei sellaisilla seikoilla ole suurempaa merkitystä kunhan musiikki on hyvää. Kyllähän tämä levy sitä on, mutta kieltämättä "vakava" bluesin harrastus tuo mukanaan halun tutkia levytysten takana olevaa todellisuutta.

"All Night Boogien" käsittelyä tässä yhteydessä puolustaa ennen kaikkea sen julkaisuajankohta. Levyä mainostettiin ensimmäisen kerran Cashbox-lehdessä 2.1.1954. Jokseenkin surullisista lyriikoistaan huolimatta "All Night Boogie" on iloisesti eteenpäin rullaava nopea boogie. Sen teksti menee esim. "Itkin koko päivän..." ja "Heräsin tänään aamulla ja, baby, huomasin sinun lähteneen...". Itse asiassa se on poikkeuksellisen nopea ollakseen Wolfin sen aikaisia levytyksiä. Kääntöpuolelta löytyy hidas ja tunnelmallinen "I Love My Baby", jonka tulkinta antaa selvän todisteen keneltä Wolf oli huuliharpun soitto-opetusta saanut - Rice Millerin haamu (vaikka elikin vielä silloin) lepää vahvasti esityksen yllä. Willie Johnsonin (?) kitara tukee laulua hyvin, vaikka kuviot siellä täällä ovat turhan kiemuraiset. Joka tapauksessa Chess 1557 oli oikein hyvä "Chicago-ajan" ensimmäinen tuote.

Evil is going on

Tulen tässä seuraavaksi käymään läpi Wolfin 50-luvun tuotantoa viiden singlen ryhmissä. Ensimmäisen erän muodostavat ovat vuosilta 1954 ja 1955 peräisin olevat:

Chess
1566 No Place To Go
         Rockin' Daddy
1575 Evil Is Going On
         Baby, How Long
1584 Forty-Four
         I'll Be Around
1593 Who Will Be Next?
         I Have A Little Girl
1607 Come To Me, Baby
         Don't Mess With Me

"No Place To Go'sta" on olemassa kolme eri versiota. Näistä on kahden muun sijoittaminen diskografiaan vähän hankalaa. Niille kun on kaikille annettu sama matriisinumero, vaikka on aivan selvää, että ne eivät ole peräisin samasta sessiosta. Alkuperäinen single löytyy myös LP:ltä "Moanin' In The Moonight" (Chess 1434) eli "Evil" (Chess 1540). Levykannen ja Leadbitter.Slavenin "Blues Records 1943.1966":n väitteistä huolimatta levyllä "More Real Folk Blues" (Chess 1512 , ransk. uusintajulk. 515017) oleva "You Gonna Wreck My Life" on täysin eri levytys. Koko soundi on ensinnäkin aivan erilainen ja lisäksi laulujen sanat poikkeavat jonkun verran toisistaan. "You Gonna Wreck My Life" löytyy myös singlen Chess 1644 kääntöpuolelta. Tämän version soundi on hyvin samanlainen kuin LP:n 1512 versio, mutta sanoissa on pieniä eroja. Siitä vähän myöhemmin.

"No Place To Go" on melko hidas blues ja Wolfin laulutapa on vähintäänkin vakuuttava murheistaan laulaessaan. Tämä samainen väite tulee todennäköisesti toistumaan vähän väliä, koska Wolfin ääni on tummuudessaan aivan omiaan esittämään bluesia. Wolf on itse todennut bluesista: "Blues on ongelmia. Niistä laulaminen ei tee asioita helpommaksi. Se vaan vie ajatukset pois niistä. Laulamisesi ei auta sinua yhtään. Ongelma on yhä siinä." Näinhän asia on.

"No Place To Go" perustuu ostinatolle, lyhyelle melodianpätkälle, joka toistuu toistumistaan muuttumatta välillä yhtään. Melodia näyttää suurin piirtein tältä:



Moinen lyhyt pätkä ei anna paljoa tilaa suurille solistisuorituksille, mutta hypnoottisesti toistumalla kuvio antaa tehokkaan vaikutelman. Wolf käyttää tällaisia kuvioita myös myöhemmissä levytyksissään. Aivan riffeiksi niitä ei voi kutsua. Arnold Shaw toteaa kirjassaan "Honkers and Shouters": "Sitä ei voi kutsua riffiksi, koska hän (Wolf) ei muuntele, muokkaa tai pura sitä. Hän vain toistaa sitä levyn päästä päähän, niin että sen epätavallinen rytmi kutsuu kitaralta vastaiskuja ja huuliharpulta teräviä vastauksia. Joissakin paikoissa on kaksi tai kolme rytmiä työssä, antaen hänen tulkinnalleen bluesissa harvinaisen kontrapunktisen ominaisuuden. Ja hänen levyillään on soundi - omaleimainen ja korvia vangitseva." Paremmin tuota tuskin voi ilmaista.

Levyn kääntöpuoli on nimensä mukaisesti rokkaava raita. Teksti alkaa: "They call me the rocker, I can rock you all night long." Vaikka tämä rokkaaja tässä yhteydessä tuskin on musiikillinen termi, kuvastaa se koko kappaleen olemusta mitä loistavimmalla tavalla. Rock'n'roll alkaa hiljakseen näihin aikoihin työntyä markkinoille eikä se ole vaikuttamatta Wolfinkaan tuotantoon. Musiikillisesti "Rockin' Daddy" on puhdasta R&B:tä, jota täydentää Jody Williamsin kitaranjuoksutukset, ja yksinkertaisuudessaan maukkaat "fillit" ovat todella paikallaan.

"Evil Is Going On" on yksi niitä kappaleita, jotka selittävät miksi Wolf ei aikoinaan ollut aivan helposti omaksuttu suosikki valkoisten keskuudessa. Syy löytyy Wolfin raa'asta ja melkein aggressiivisesta tyylistä, "Evil" oli syystäkin suosittu. Se oli Wolfin suurin hitti sitten "How Many More Yearsin", pääasiassa kuitenkin Etelän mustien keskuudessa. Wolf oli muutenkin suosituin omilla kotinurkillaan koko uransa ajan. "Evil" on mieleenpainuva blues, joka käsittelee yhtä Wolfin suosikkiteemaa eli takaovimiestä (back door man) ja teksti on ilkeä: "Niin, jos pääset talosi luo, koputat oveen, juokset takapihalle, saat hänet kiinni ennenkuin hän lähtee... Se on ilkeetä, paha työssä on. Mä varoitan sua, veli, sun on paras vartioida onnellista kotias."

Musiikillisesti "Evil" on melko yksinkertainen. Neljä ensimmäistä riviä alkaa ns. tacetilla (isku vain tahdin alussa) ja kertosäe on sitten kokonaan säestetty kuten rock'n'rollissa. Rakennetta voisi verrata vaikka "Heartbreak Hoteliin", josko se olisi tutumpi. Wolfin laulu vakuuttaa. Hän tarkoittaa mitä sanoo.

"Baby, How Long" on nopeampi puolisko, joka muistuttaa hyvin paljon Memphis-kauden joitakin levyjä. Keskitempoinen tulkinta tekee raidasta jopa uskomattoman letkeän. Yhdessä "Evilin" kanssa "Baby, How Long" on yksi parhaita Wolf-singlejä kautta aikojen. "Baby, How Long" kulkee lyhyen pätkän ajan nuotilleen pitkin samaa melodiaa kuin Little Walterin "Everything's Gonna Be Alright", ja vaikka taisin Wolfin "How Longin" kuulla ennen tätä Walterin tulkintaa, silti Walter tulee joka kerta mieleen.

"Neljä-nelonen" eli "Forty-Four" jatkaa sanallisesti ilkeää linjaa: "Mä oon niin vihainen tämä aamuna, en tiedä mihin maailmassa menisin."

"Forty-Four" perustuu vanhaan pianistien Robert Johnsonin (ei sukua), Ernest "Forty-Four" Johnsonin ja Little Brother Montgomeryn kehittämään Mississippin jokivarren kaupungeissa ja savotoissa levinneeseen "44 Bluesiin", joka itse asiassa taitaa olla yksi kaikkein eniten levinneitä bluesteemoja. Hyvin asianmukaisesti on taustalla hallitsevana instrumenttina Otis Spannin piano. "Forty-Four" on helposti mieleenpainuva blues, mutta se ei kestä monia peräkkäisiä kuunteluita, päinvastoin kuin "Evil". No, ei kai se ole tarkoituskaan.

Kääntöpuolella jytisee "tavallinen" 12-tahtinen blues. Mikään tusinatuote "I'll Be Around" ei silti ole. Itse asiassa se soi minulla jo ties kuinka monetta päivää päässä, enkä tahdo millään ilveellä saada sitä sieltä pois. Wolfin laulu huokaa voimaa kuten useimmiten. Tausta on laadukas kuten Chessin tyyliin kuuluu. Silti minusta tuntuu ettei siinä loppujen lopuksi ole mitään erikoista (vaikka se aina vaan alkaa soida uudestaan pääkopan diskossa.)

Jotta tässä ei tulisi koko lehteä täytettyä Wolf-tarinalla eikä muutenkaan liian pitkää juttua tehtyä, käsittelen nopeasti parin Chess 1593 ja 1607. Tässä 1954-1955 -viisikossa (ne ovat muuten levytysvuodet, eikä välttämättä julkaisusellaiset) nämä pari singleä eivät nouse edellisten rinnalle. Chess 1593 sisältää pari vauhdikkaampaa raitaa, joista "Who Will Be Next" on varsin ihastuttava vahvasti synkopoidulla rytmillään. "I Have A Little Girl" ja 1607:n hitaammat bluesit ovat aivan tavallista hyvää Wolfia, mutta ei niistä enempää.

Smokestack Lightnin'...

Chess
1618 Smokestack Lightnin'
         You Can't Be Beat
1632 I Asked For Water
         So Glad
1648 Going Back Home
         My Life
1679 Sitting On Top Of The World
         Poor Boy

Kuten ylläolevasta listasta näkyy, sisältää toinen viisikkomme pari valkoisten "R&B"-yhtyeiden suosimaa Wolf-raitaa, nimittäin "Smokestack..." ja "Sitting...". Mikä on tärkeämpää, antavat "I Asked For Water" ja samainen "Sitting On Top Of The World" meille Wolfin tulkinnat kahdesta nuoruusvuosien suosikeistaan. "Sitting..." kuului 30-luvulla Mississippi Sheiks -yhtyeen ohjelmistoon. Heistä on ollut varsin pitkä sarja aiemmin BN:ssä. Tästä yhtyeestä Wolf totesi: "Oli yhtye joka tuli sieltäpäin (siis mistä?), jonka nimi oli Mississippi Sheiks. Heillä oli menoa (beat) musiikissaan. Luulisin että he olivat Numero Yksi tuossa osassa maata... Noihin aikoihin (30-luvun alku) pidin enemmän Sheikseistä kuin Pattonista, koska Sheikseillä oli nopeampi rytmi. He olivat vähän modernimpia."

"I Asked For Water" pohjautuu Tommy Johnsonin ensilevytykseen "Cool Drink Of Water" vuodelta 1928. Niin "I Asked For Water", "My Life", "Smokestack Lightnin'" kuin myös "Somebody In My Home" perustuvat ostinatolle, josta jo ylempänä oli puhe. Näillä neljällä on jotakuinkin sama toistuva melodianpätkä, joka näyttää paperilla tältä:



"Smokestack Lightnin'" on yksi Wolfin kuuluisimpia ja suosituimpia lauluja. Siitä kielii jo coverversioitten määrä. Sen ovat levyttäneet ainakin Yardbirds, Animals, Manfred Mann ja Spooky Tooth -yhtyeestä tuttu Mike Harrison. Yksikään muitten tekemistä versioista ei mielestäni pääse lähellekään Wolfin tulkintaa. Kun Wolf laulaa "why don't you hear me cryin'?", se kuulostaa uskottavalta. Noita muita ei viitsi edes samana päivänä kuunnella. "Smokestack" on kaikessa yksinkertaisuudessaan vahva ja tunnelmallinen blues, josta ei voi olla pitämättä. Wolfin korkeahkot huudot (ulvonnat) siinä saattavat olla country & westernin isän Jimmie Rodgersin vaikutusta, Wolf sattui nimittäin pitämään hänen lauluistaan. Väitetään että Wolf tyyti ulvontaansa, koska ei pystynyt jodlaamaan kuten laulava jarrumies. Onneksi... (ja sitä paitsi totuudenperäisyys on tietty kyseenalainen.)

Yksi seikka joka ihmetyttää minua on, että "Smokestack" on ainoa Wolf-levy, jonka on onnistunut päästä brittien myyntilistalle. Se nousi 4. kesäkuuta 1964 Top 50:iin keikkuen siellä peräti viisi viikkoa. Korkein sijoitus oli 42.

"I Asked For Water" on edellistä huomattavasti hitaampi. Laadullisesti se on vähintäänkin yhtä hyvä. Ei mitään turhia korostuksia taustassa, paitsi pianistin kuusi nuottia tahtia kohti kolmen sijasta ja tunnelma on taattu.

"So Gladin" kitaraintrossa voi havaita pienen lattarinpoikasen, mutta jatko sitten taas suhteellisen normaalia bluesia. Se ei ehkä kovin erikoinen ole Wolfin tuotannossa - kaikki on omilla paikoillaan, ei muuta.

"My Life" on jollain tapaa paras näistä ostinato-kappaleista. Se voi johtua Billy Dockinsin tenorin lisäämisestä taustaan. Tenorisaksofoni antaa vähän lisäväriä muuten taas samankaltaiseen tunnelmaan.

Jos oli "So Gladin" introssa lievää lattarivaikutetta niin "Going Back Home" on kallellaan USA:sta etelään päin. Koko raita on kauttaaltaan nautittavaa leppoisaa kuunneltavaa. Arvatkaas mistä Peter Green on "Black Magic Womaninsa" löytänyt ja sitä kautta Santana kourallisen dollareita! Nimenomaan... "Joku kävelee kodissani", sanoo Wolf ja jatkaa vielä kerran saman kaavan toistoa.

Kääntöpuolella Wolf rullaa esiin luontonsa melko nopean bluesin tahtiin. Tämä on sitä kunnollista "ränttä-tänttä-bluesia" parhaimmillaan. "Naturesta" tehtiin ainakin pari eri ottoa. Toinen on löytänyt tiensä bootlegille "Heart Like Railroad Steel" (Blues Ball BB 2001). Sillä oleva versio on huomattavasti hitaampi, ja huolimatta Wolfin vakuuttavasta laulusta se on liian varovainen esitys, jotta se pärjäisi alunperin julkaistulle.

Neljän samalle teemalle perustuvan singlen jälkeen päästään hiukan eri tunnelmiin. "Poor Boy" on juurensa vahvasti tuntevaa bluesia. Vaikka minulla on omat epäilykseni senkin alkuperästä (Wolf merkitty säveltäjäksi), en ole onnistunut jäljittämään sitä ajassa taaksepäin. Se on vahvemmin ankkuroitunut deltabluesiin kuin levyn toinen puoli "Sitting On Top Of The World". Viimeistään tässä vaiheessa voi empimättä sanoa deltabluesin muuttaneen Wolfin kanssa kaupunkiin. "Sitting..." on varsin suoraviivainen esitys, josta bluesin ystävä ei jää paljoa kaipaamaan. Kaikki on jälleen kerran paikallaan. Vaikka coverversiot eivät yleensä onnistu valkonaamojen esittäminä, täytyy myöntää, että Cream heitti aikoinaan varsin mukiinmeneviä tulkintoja tästä piisistä. Wolf on silti ehdoton.

Loppukuusikko (?)

Wolfin 50-luvun levyistä on jäljellä kuusi. Ne ovat:

Chess
1695 I Didn't Know
         Moanin' For My Baby
1712 Change My Way
         I'm Leaving You
1726 Howlin' Blues
         I Better Go Now
1735 Mr. Airplane Man
         I Better Go Now
1744 The Natchez Burning
         You gonna Wreck My Life
1750 Who's Been Talking
         Tell Me

Kun katselee levyjen numeroita, ällistyy siitä että lähes joka kymmenes (tarkka luku on yksi joka 11,5 kohti) Chess-merkillä julkaistu levy oli Howlin' Wolfin.

Tässä kuusikossa on sellainen katras, ettei mitään viitsisi olla kehumatta. Yritän kuitenkin esittää kaiken lyhyesti. Lisäksi voisi huomioida, että single "Howlin' For My Darling" myös on levytetty 1959, mutta käsittelen sen seuraavassa osassa, koska sen toinen puoli "Spoonful" on vuodelta 1960.

"I Didn't Know" on hiukan laiska, se ei tunnu etenevän kunnolla. Ehkä juuri siitä syystä se niin helposti jääkin mieleen. "Moanin' For My Baby" on aika tavalla samanlainen kuin "No Place To Go". Ulvonta sykähdyttää.

"Change My Way" taitaa olla yksi kaikkein parhaita hitaita blueseja mitä olen kuullut. Taisin ihastua siihen melko nuorena ja se tuntuu nykyäänkin tosi hyvältä. "I'm Leaving You" on vähintään samaa tasoa, tosin se on paljon nopeampi.

Sitten rävähtää. "Natchez Burning" on yksi kaikkein parhaita Wolf-levyjä. Wolf laulaa tulipalosta Natchezissa ja luettelee mukana olleita. Jollei tämä hidas blues anna uskoa Wolfin vakuuttavuudesta laulajana on paras unohtaa koko juttu.

Vaikka "You Gonna Wreck My Life" on periaatteessa sama kuin "No Place To Go" on niillä jopa uskomattomalta tuntuva ero. "You Gonna Wreck My Lifen" synkopointi on perusteellisen rankkaa. Koko esitys melkein pysähtyy kahden tahdin välein. Se on yksi tehokkaimpia blueseja, mitä olen koskaan kuullut. LP:lle "More Real Folk Blues" tiensä löytänyt versio ei ole läheskään niin rankka kuin tämä singleversio. Hyvä sekin on, mutta singlen 1644 b-(mieli)-puoli on suorastaan uskomaton.

"Mr. Airplane Manilla" otetaan vanha "Smokestack"-kaava uudelleen. Levy ei vie kaavaa parempaan jos nyt ei huonompaankaan suuntaan. "I've Been Abused" on varsin samanlainen kuin aikaisempi "So Glad". Sanatkin liikkuvat samoilla linjoilla.

"Who's Been Talking" on ihastuttavuudessaan samankaltainen kuin "Going Back Home". "Tell Me" taas on tyypillistä vahvaa keskitempoista Wolfia. Levyn sointia latistaa hiukan vaisut torvet. Ne ovat aivan kuin eivät tietäisi mitä tehdä. Muuten OK.

Muut 50-luvun levytykset

Jos lasketaan mukaan "All Night Boogie" -sessio, niin tämän toisen osan kattamana ajanjaksona Wolf levytti kaikkiaan 54 esitystä. Singleillä niistä julkaistiin peräti 35 (mukaanlukien "Howlin' For My Darling"). Arkistoihin jäi vain 19. Niistä Chess julkaisi alunperin LP:illä neljä ja viides löytyy Genesis Vol. 2 -boksista "Sweet Home Chicago".

Yksi on vieläkin julkaisematta, jos tietoihin on luottamista ja peräti kolmetoista löytyy bootlegeiltä. Tähän on paras suhtautua hieman varauksellisesti, koska saksalaiset ovat julkaisseet kokoelman "Back Door Man" ja sillä kuulemma on kolme raitaa, jotka ovat löytyneet vain Blues Ball -yhtiön bootlegeiltä.

Näistä muista levytyksistä tuntuvat maukkaimmilta "Rolling And Tumbling" -variaatio "Just My Kind", jossa on aivan vastustamatonta svengiä sekä nopea "Neighbors", jonka teksti kertoo miten Wolfin naapurit hylkäävät hänet, koska hänellä on muutakin rahankulua kuin heidän viihdyttämisensä. Myös "Break Of Day" on "Sweet Home Chicago" -maisine melodioineen maininnan arvoinen. Hubert Sumlinin kitaroinnissa on sitä "jotakin". Muut ovat sitten varsin tyypillistä Wolfia ja mukaan mahtuu pari "Smokestack"-variaatiota.

Voisin tässä lopussa huomauttaa, että Wolfin 50-luvusta muuten on aika vähän tietoja saatavissa. Se on tietenkin selvää, että äijä keikkaili runsaasti, mutta tämän lisäksi ei paljoa "lähdeteoksissa" kerrota.

Seuraavaksi siirrymme sitten satuun "Olipa kerran 60-luku". Lukemisiin...

HOWLIN' WOLF, OSA 3: 1960-1966
Teksti: Tapani Taka
(julkaistu BN-numerossa 3/1983)

Kiinnostus Wolfiin on viime aikoina selvästi kasvanut. Uusimmassa Jeffersonin numerossa (#60) Claus Röhnisch käsittelee sankariamme vakiopalstallaan "Take a little swing with...". Kirjoituksessaan Röhnisch yrittää samaa kuin mitä itse yritin Wolf-storyn ensimmäisessä osassa, nimittäin saada selkoa miehen Memphis-ajan levytyksistä. Mielenkiintoinen havainto on se, että diskografiat poikkeavat varsin vähän toisistaan. Suurin ero on tuo manaamani "All Night Boogie" -sessio, jonka Röhnisch edelleen sijoittaa Chicagoon ja vuoteen 1953. Mitään aihetta kyseinen artikkeli ei siis anna muuttaa aikaisempia tietoja mitä BN:ssä on esitetty.

Howlin' Wolf on kuten kaikki jo tiedämme, noussut BN-pollin ykköstilalle blueslaulajien sarjassa. Siksi oli erittäinkin sopivaa, että Wolf-jutun ensimmäinen osa ilmestyi juuri BN 1/83:ssa. Tässä nyt sitten jatkoa.

Tästä kolmannesta osasta tulee luultavasti hieman lyhyempi kuin edellisestä. Suurin syy siihen on, että Wolfin levyjen käsittely minun tyyliini saattaa tulla tylsäksi ja sitäpaitsi vuosi 1966 on todella sopiva lopetuskohta, sillä sen jälkeen tehdyt levyt eivät oikein sovi tämän kolmannen osan levyjen kanssa samaan kasaan. Syy siihen saa selvitä viimeisessä osassa.

En tule tässä jaksossa kirjoittamaan erillistä singlelistaa vaan viittaan siinä suhteessa oheiseen diskografiaan. Joten asiaan. (- toim. huom: BN:ssä alunperin julkaistun artikkelisarjan jokaiseen osaan sisältyi yksityiskohtainen Howlin' Wolf -sessiodiskografia kulloinkin tarkasteltavina olleilta vuosilta sekä osaan 4 vielä laajahko LP-diskografia. Koska tietämys artistin levytystuotannosta on sittemmin merkittävästi täsmentynyt, ei vuoden 1983 luetteloita ole tarkoituksenmukaista julkaista tässä yhteydessä sellaisenaan.)

Levyt 1960-1966

50-luvun loppupuolelle tultaessa Wolfin musiikki alkoi kehittyä yhä urbaanimpaan suuntaan. Tämä suuntaus jatkui 60-luvulla. Vaikka kaupungin syke yhä selvemmin antoi leimansa levytyksille, ei juuria silti unohdettu. Tosin on myönnettävä, että menneisyys oli usein levytettäviksi valittujn kappaleiden harteilla. Samalla väheni Wolfin oma huuliharpun ja kitaran soitto huomattavasti. Sitä vastoin kitaristi Hubert Sumlin nousi valokeilaan voimallisemmin. Sumlinin kitaransoitto on selvästi kehittynyt ja olisi melko vaikeata kuvitella kyseisen ajan levytyksiä ilman Sumlinin kitarointia. Sen verran tärkeä on hänen antinsa kokonaisuudelle.

Spoonful

Ensimmäinen vuoden 1960 julkaisu oli "Spoonful" / "Howlin' For My Darling" (Chess 1762). "Spoonful" on nykyään monen rockyhtyeen kautta tuttu lähes jokaiselle bluesin johdannaistyylin harrastajalle. Sen tähden siihen suhtautuminen on hieman vaikeaa. Kukaan ei ole Wolfin jälkeen pystynyt tuomaan mitään uutta tähän ties kenen alunperin sepittämään deltabluesiin. Wolf on sen alkujaan kuullut Charlie Pattonilta. Wolfin versiossa ei päinvastoin kuin rockversioissa korosteta älyttömän yksinkertaista kahden sävelen riffiä. Sumlinin väliin heittämät fillit saattaa Claptonin kehitelmät häpeään Creamin versiolla vuodelta 1966. Siinä juuri tuo riffi on keskeisellä sijalla. Sen lisäksi on Wolfin versio keveydessään niin paljon parempi etten pystynyt Creamin versiota kokonaan kuuntelemaan Wolfin perään. Jos puhutaan tyylitajusta vielä niin lienee turha näitä kahta verrata sen enempää. Vuodelta -59 oleva "Howlin' For My Darling" on vauhdikas ja harmittomampi kuin "Spoonful". Siinä on vahvaa synkopointia ja se edustaa hyvin Wolfin vauhdikkaampaa puolta. Se lienee myös ainoa (?) esitys, jonka olen vuosia sitten "Festival"-nimisessä filmissä nähnyt Wolfin esittämänä Suomen (tai mahdollisesti Ruotsin?) TV:ssä. Kyseinen pätkä oli filmattu vuoden 1968 Newportin Folk Festivaaleilla. Tuskin se ihan sinä vuonna täälläpäin esitettiin niin että minä sen näin, mutta kauan siitä on. Olen ainakin siitä lähtien ollut ihastunut tähän rynkytykseen. Aika hassua on, että koko juttu välähti päähäni juuri nyt, kun kuuntelin tuota raitaa. Se siitä.

Toinen vuoden single oli "Wang Dang Doodle" / "Back Door Man" (Chess 1777). "Wang Dang Doodlesta" löytyy vauhtia jota monesta muusta esityksestä saa hakea. Sumlin loistaa taas ja Wolfin laulu on erinomaista. En viitsi tästä eteenpäin juuri Wolfin laulusta kovin paljoa sanoa, koska siitä seuraisi turhan paljon toistoa, paitsi jos nyt erityistä syytä ilmenee. Äijän suosima takaovimies-teema kääntöpuolella aiheuttaa jo heti poikkeaman. Siinä Wolfin ääni kuullostaa nimittäin huomattavasti ilkeämmältä kuin edellisillä levyillä. "Back Door Man" on kuin kivenlohkare pyörimässä rinnettä alas. Tuntuu siltä kuin sitä ei mikään pysäyttäisi. Minulle ei ainakaan tulisi mieleen keskeyttää sen soimista. Se olisi suorastaan "pyhäinhäväistystä".

Pois alta, juna tulee! Siltä suurin piirtein tuntuu, kun seuraavan singlen (Chess 1793) toinen puoli "Down In The Bottom" alkaa kaikua huoneistossani. Sävel on lainattu melko suoraan "Rollin' And Tumblinista". Ero muihin "rullaajiin" on melkoinen ja nopeus on sitä luokkaa, että muut jäävät jalkoihin - svengi on sen verran hirveä. Jimmy Rogers soittaa vaihteeksi ykköskitaraa ja tekee sen erittäin hyvin.

Kääntöpuolella "Little Baby" hidastaa hieman tempoa ja on jollain tapaa lähempänä Wolfin "normaalia" tuotantoa. Sillä en halua sanoa, että se kuuluisi mihinkään valmiiseen muottiin. Wolfin 60-luvun tuotannolle on tyypillistä, ettei samaa laulua juuri tehty uusiksi eri nimellä monta kertaa kuten 50-luvulla tapahtui (vrt. "Smokestack Lightnin'"). "Little Baby" muistuttaa tosin vahvasti toista Willie Dixonin sävellystä, nimittäin "My Babea". Rautaa se silti on.

"Shake For Me" (Chess 1804) jatkaa nopeatemposta tuotantoa ja taas voi vain ihailla Sumlinin kitarointia. Näin pitää bluesin soida. "Punakukko" ("The Red Rooster") lienee kaikille tuttu, jos ei muuta niin Rollareitten miljoonamenestyksen kautta. Wolf soittaa vaihteeksi kitaraa ja ihan hyvin sen tekeekin, vaikka Sumlin on kyllä lyömätön.

Going Down Slow

Seuraava single sisältää edellisten tapaan nopean ja hitaan/hitaamman puolen. Nopeampi on nyt "You'll Be Mine" (Chess 1813). Se on ihan hyvää jatkoa edellisille, joskaan ei Wolfin parhaita. St. Louis Jimmy Odenin "Going Down Slow" on jopa tavallista hitaampi Wolf-levytys. Se alkaa Willie Dixonin jutustelulla, joka on tehty selvästi pilke silmäkulmassa. Sitä seuraa Wolf, joka laulaa syvältä ja tunteella. Ei sitä voi olla ihailematta. En voi myöskään olla tekemättä sitä huomiota, että mitä hitaampi blues on kyseessä, sitä "wolfmaisempi" on Wolfin ääni. Ja sitten Sumlin... Äh, en viitsi taas vain kehua - kuunnelkaa itse. Se maksaa varmasti vaivan.

Kaikki viisi edellä esiteltyä singleä löytyvät Wolfin parhaalta LP:ltä (Chess 1469), joka kulkee nimellä "The Rockin' Chair Album". Sinänsä se on nimetön ja saanut tuon lisänimen kansikuvansa mukaan. Helpoimmin sitä saa ranskalaisena uusintapainoksena tai osana jompaa kumpaa ensimmäistä englantilaista "Chess Blues Masters" -tuplaa. Suomessa ehkä vain Digelius tuo niitä maahan, mutta voittehan kokeilla jotain englantilaista postimyyntifirmaa. Ne ovat varsin pystyviä hankkimaan tuollaisia levyjä. Jos tarve vaatii, ottakaa yhteys johonkin FBS:n henkilöön tai vaikka minuun, niin neuvoja varmasti saatte. Itse asiassa tietoja löytyy myös joistain vanhemmista BN:n numeroista. "Just Like I Treat You" (Chess 1823) on nopea boogie, joka tyypillisesti on aika lähellä Memphis-kauden boogeja. Se ei ole yhtä mielenkiintoinen kuin levyn kuuluisampi takapuoli "I Ain't Superstitious". Rytmitys on siinä varsin hauska ja koko esitys on nautittava.

"Do The Do" (Chess 1844) on eittämättä tämän aikakauden sekavin äänite. Sekavuus aiheutuu suurimmaksi osaksi siitä, ettei kokonaisuus pysy kasassa. Kaikki soittavat ihan oikein, mutta tavaraa on liikaa. Levyn toinen puoli "Mama's Baby" korjaa kyllä tilannetta jonkin verran, mutta vaikka se svengaa ihan mukavasti, ei sekään yllä Wolfin parhaimmiston tasolle. Se on ikävä kyllä yksi niitä raitoja, joita ei löydy miltään LP:ltä. Oletettavasti samasta sessiosta kuin edelliset lienee paljon laadukkaampi "Long Green Stuff". Sen Chess jätti hyllylle ja löytyy vain bootlegilta "Can't Put Me Out" (Blues Ball 2002). Tämän rahalaulun julkaisematta jättäminen ihmetyttää melkoisesti. Se on yksi Wolfin vahvimpia esityksiä mielestäni. Wolf, Sumlin ja muut ovat hyvässä vedossa.

Seuraavat äänitykset löytyvät LP:ltä "Live At Big Bill's Cobacabana" eli "Folk Festival Of The Blues" (Argo 4031). Sillä Wolf esittää kappaleet "Sugar Mama" ja "May I Have A Talk With You". Molemmat ovat hitaita ja tunnelmallisia. Säestyspuoli on hyvissä käsissä, vaikkei siinä olekaan mukana Sumlinia. Buddy Guy hoitaa kitaran mallikelpoisesti eikä muita, Otis Spannia, Fred Belowta ja basisteja Willie Dixonia ja Jack Meyersiä voi haukkua. Nämä raidat ovat omiaan antamaan jonkinlaista kuvaa siitä, miltä Wolf kuullosti lavalla tuohon aikaan "omiensa" edessä. On kuitenkin vahinko, ettei tältä ajalta löydy mitään lavaesityksiä levyltä Wolfin oman yhtyeen kanssa.

300 paunaa iloa

"300 Pounds Of Joy" (Chess 1870) on taas rokkaavampaa materiaalia, ja sitäpaitsi sieltä hauskemmasta päästä. Se saattaa olla Wolfin paras esitys, joka vähän enempi poikkeaa totutusta blueskaavasta. Lähes 150 kg iloa, se ei ole kaukana Wolfin tuonaikaisesta elopainosta ja siltä se kuullostaa: silkkaa iloa. Kääntöpuoli jatkaa samaa teemaa. Eihän tuon kokoinen mies ole "built for speed" vaan "Built For Comfort". Molemmat puoliskot ovat Willie Dixonin sävellyksiä. 60-luvulla työnnettiin melkein yksinomaan Dixonin tekeleitä niille harvoille blues-artisteille, jotka vielä Chessille saivat levyttää. Wolf ei näin ikään saanut omia sävellyksiään levyttää. Tästä asiasta Wolf on sanonut: "Teen omat lauluni paremmin, mutta, tajuathan, he eivät anna minun tehdä sitä. He antavat Dixonin tuoda minulle lauluja pitääkseen minut poissa säveltäjänä."

"Hidden Charms" (Chess 1890) osoittaa väitteet ettei Wolf kyennyt mukautumaan ajan vaatimuksiin vääriksi. Se on ajalleen hyvin moderni esitys, jonka blues-sisältö on lievästi ilmaistuna kyseenalainen. Siitä tosin ei liene Wolfia syyttäminen vaan syy löytynee levy-yhtiöstä. Kyllä se ihan mukavaa kuunneltavaa on. Bluesia löytyy sitäkin enemmän kääntöpuolen "Tail Dragger" -kappaleesta. Se ei jätä mitään toivomisen varaa. Wolfhan on ennen kaikkea blueslaulaja ja jäljet kuuluvat selvästi, vaikka hän laulaakin: "I wipes out my tracks..."

Todennäköisesti samoista sessioista kuin edelliset on peräisin myös "Joy To My Soul", joka löytyy Blues Ball -LP:ltä "Can't Put Me Out" (2002). Se on hyvin paljon "Hidden Charmsin" kaltainen.

American Folk Blues Festival

Vuonna -64 Wolf kävi ensimmäisen kerran Euroopassa, ja tältä American Folk Blues Festival -kiertueelta löytyy peräti kokonainen LP yhden kokoomalevyllä AFBF '64 julkaistun raidan lisäksi.

Kokoomalevy "American Folk Blues Festival 1964" (Fontana TL 5225 tai uus.julk. L+R 42.024) sisältää Wolfin lähes kuusiminuuttisen version deltabluesin suurimmasta klassikosta ja standardista "Dust My Broom". Wolfista on sanottu, että mikäli hän piti jostain tekstistä, hän toisti sitä säkeistökaupalla. Ensimmäinen säkeistö toistuu pienin muutoksin kolme kertaa. Toinen mahdollisuus on, että Willie Dixonin väite ettei Wolf ollut kovin hyvämuistinen mitä laulujen sanoihin tulee, olisi aiheuttamassa tätä toistoa. Mitään uutta ei tämä esitys tuo esiin, ja tietenkin voisi ajatella, että jokin toinen kappale olisi paremmin edustanut Wolfia. "Broom" on sen verran paljon standardi, että sille on vaikea tehdä mitään uutta ja ratkaisevaa Elmore Jamesin jälkeen. Parasta on, että kiertueen kitaristina toimi Hubert Sumlin eikä kukaan toinen, sillä hän on paras mahdollinen säestäjä Wolfille. Siitä on kiertueen järjestäjiä Lippmannia ja Rauta kiitelty monesti myös instrumentaalissa "No Title Boogie". Säestäessään muita kiertueen artisteja Sonny Boy Williamsonia (II), Sunnyland Slimiä ja Sugar Pie DeSantoa Sumlin osoittaa olevansa mies omassa elementissään. Tämä kokoelmalevy on äänitetty 9.10.1964 Hampurissa.

Howlin' Wolf Live In Europe 1964
(Sundown CG 709-07, mono) -82
A (1) Shake It For Me (2) Love Me (3) Dust My Broom (4) I Didn't Mean To Hurt Your Feelings (5) Rockin' The Blues
B (1) All My Life (2) Going Down Slow (3) Howlin' For My Darling (4) Forty-Four

Vajaata kuukautta myöhemmin eli 6.11. tallennettiin Wolfin koko osuus kiertueen Bremenin konsertista ja julkaistiin LP:llä vuonna 1982. Koko LP tuntuu siltä kuin pitkä kiertue olisi rasittanut miehiä jonkun verran, tai oikeastaan aika tavalla - ja mikä ihme se nyt on. Aloitusraita "Shake It For Me" pääsee kunnolla vauhtiin vasta aivan lopussa. Sitä vastoin hidas "Love Me" (eli "May I Have A Talk With You") osoittaa jälleen kerran, että Wolf hallitsee hitaan bluesin. Vähän vaisu sekin on. "Dust My Broom" antaa sen kuvan, että miksaus on ollut päin prinkkalaa. Sumlinin kitara kuuluu heikosti ja se on ilman muuta yksi syy levyn rauhalliseen yleisilmeeseen. Samaisella kappaleella Wolf soittaa vähän harppua, ja vaikkei se niin loistavaa kuultavaa olekaan, on sitä kiva kuunnella vaihteeksi. Muuten raita on suhteellisen samanlainen kuin AFBF-levyllä. "I Didn't Mean To Hurt Your Feelings" on tyypillinen hidas Wolf-blues. "Rockin' The Blues" on Sumlinin soolo, joka ei paljoa jää "No Title Boogiesta" jälkeen.

Levyn kakkospuoli alkaa jo tuhdimmin. "All My Life" ("So Glad") ei vielä yllä samaan rajuuteen kuin Chicago-äänitteet. "Going Down Slow" lähestyy jo tätä tasoa. Päinvastoin kuin singlellä (Chess 1813), Wolf lausuu itse välirepliikit. Se vie hiukan mennessään singlellä esiintyvää huumoria ja tuo tilalle annoksen dramatiikkaa. Huonompi se ei oikeastaan ole, ja tämä hidas blues taitaa itse asiassa olla LP:n paras esitys. "Howlin' For My Darling" ja "44" pystyvät vaivatta ylläpitämään edellisten luoman tason levyn loppuun asti. "44" pääsee vaivalloisen alun jälkeen vauhtiin, ei niin rajuna kuin alkuperäinen (Chess 1584), mutta roimasti kuuntelukynnyksen yläpuolella.

Kun levyä tarkastelee kokonaisuutena, voi sanoa sen olevan miellyttävä kuunteluelämys. Sen rauhallisuus (mikä on tietenkin suhteellinen käsite) tarjoaa helpon aloituskohteen Wolfin musiikkiin tutustumiselle. Tulisuutta siinä ei ole - kuten on jo todettu - läheskään samassa määrin kuin Chess-levyillä, mutta pidän kuitenkin LP:tä sen verran merkittävänä, että mainitsin sen omassa vuoden -82 parhaimpien julkaisujen luettelossa BN:ssä 1/83. Sitäpaitsi jokaisesta myydystä LP:stä menee 45 centtiä Wolfin leskelle, mikä on kunnioitettava teko levy-yhtiöltä - kaikista kun ei aina tiedä. Ostakaa jos sattuu eteen kulkeutumaan.

Killing Floor

Wolf teki seuraavat levytyksensä vuonna -65 ja tästä oli seurauksena kaksi singleä. "Killing Floor" / "Louise" (Chess 1923) on mielestäni yksi kaikkien aikojen hienoimpia julkaistuja levyjä musiikkilajista riippumatta. Nopeatempoinen "Killing Floor" hakee rajuudessaan vertaistaan, epäilisin turhaan. Wolf laulaa parhaimmillaan ja Sumlinin kitarointi on jäntevyydessään jotain ainutlaatuista. "Louise" on tosi hyvä hidas blues ja se täydentää onnistuneesti "Killing Floorin" luomaa tunnelmaa. Tällä levyllä myös torvet tehostavat riffailullaan kokonaisuutta maulla ja tyylillä - yhtään turhaa nuottia ei puhalleta missään. Tuntematon (?) pianistikin hakkaa koskettimia lopputuloksen kannalta tyylikkäästi. Monissa diskografioissa ei edes mainita, että tällä levyllä sellaisia instrumentteja kukaan soittaisi, mutta kyllä ne sieltä selvästi erottuvat.

Toinen single (Chess 1928) on ilmeeltään samanlainen kuin edellinen. "Ooh, Baby, Hold Me" on kuin toisinto "Killing Floorista" olematta silti kopio ja "Tell Me What I've Done" on onnistunut hidas blues. Molemmat vuoden 1965 singlet kuuluvat Wolfin parhaimmistoon.

Vuosi 1966 oli samanlainen kuin 1965. Wolfilta julkaistiin vain kaksi singleä. "Don't Laugh At Me" (Chess 1945) jatkaa "Floorin" tyyliin. Kaavaa hyödynnettiin, kun se kerran oli löydetty. Onneksi se ei kuitenkaan toistunut joka levyllä, kuten oli laita 50-luvulla "Smokestack Lightnin'in" ja muiden samaan muottiin valettujen kanssa. Tulokset olivat hyviä ja siitä saa olla iloinen. Toisen puolen "I Walked From Dallas" ei tuo mitään uutta Wolfin taiteilijankuvaan. Se ei ole niin hidas kuin edellisten singlejen kääntöpuolet, joten siinä mielessä jotain kehitystä oli tapahtunut.

Sitä vastoin seuraavan singlen (Chess 1968) toinen puolisko "New Crawling King Snake" tuo hitaan bluesin takaisin ja hyvin sen tekeekin. Erityisesti siinä loistavat tuntemattomat fonistit (Rogers & Hankins, mahdollisesti?). "My Mind Is Ramblin'" on levyn nopeampi puoli. Kappale on kyllä selvää jatkoa "Killing Floorille" olematta kuitenkaan niin samanlainen, ettei pientä jalostumista voisi jälleen sanoa tapahtuneen. Hyvä levy tämäkin.

Vuodelta 1966 löytyy vielä yksi tallenne. Se on bootlegilla "From Early 'Til Late" (Blue Night 073-1667) julkaistu "Poor Wind That Never Change". Melodialtaan kyseessä on vain vähän mukailtu "Careless Love". Kappale poikkeaa hyvin paljon kaikista edellä esitellyistä ennen kaikkea siksi, että se on laulu - olkoonkin, että Sumlin kuuluu erittäin hyvin riffailemassa kauniita kuvioita säestyksen keskellä. Lisäksi siinä esiintyy sellainen harvinaisuus kuin klarinetti, jonka melankolinen ääni taustalla on korvia hivelevää. Sumlinin hillitystä soolosta voi sanoa samaa. Kokonaisuus on paljon letkeämpi ja hillitympi kuin muilla tämän ajan Wolf-levytyksillä. Koko raidan julkaisemista tuolla bootlegilla voisi suorastaan pitää kulttuuritekona.

Päätän tältä erää tähän ja palaan seuraavassa numerossa Wolfin viimeisiin levytyksiin ja hänen elämänsä loppuvaiheisiin. Lisäksi ajattelin käydä läpi Wolfin LP-levyjä (siinä määrin kuin niitä HÄNEN LP:inään voi pitää). Suurin osa edellä esitellyistä singleistä ovat minunkin korviini kantautuneet nimenomaan LP-levyjen välityksellä. Koska blues varsinkin vielä tuolloin oli ennen kaikkea single-musiikkia, olen kuitenkin käsitellyt ne juuri singleinä. 60-luvun alku toi mukanaan LP:t ja Wolfin ensimmäinen pitkäsoitto lienee julkaistu 1960. Silti jätän LP:t kokonaisuudessaan ensi kertaan.

HOWLIN' WOLF, OSA 4: 1967-1976
Teksti: Tapani Taka
(julkaistu BN-numerossa 4/1983)

Olemme nyt päässeet viimeiseen osaan Howlin' Wolfia ja hänen levytyksiään käsittelevässä sarjassamme. Artikkelin aluksi esitän pienen lainauksen Peter Guralnickilta: "Hänen (Wolfin) soundi ei koskaan oikeastaan muuttunut. Se oli sama vuonna -75 kuin mitä oli ollut 25 vuotta aiemmin. Enemmän kuin kukaan toinen sukupolvensa laulaja hän suhtautui välinpitämättömästi muotivirtauksiin, sekä siksi ettei hänellä ollut musiikillista sopeutumiskykyä käyttää niitä hyväkseen, että, mikä tärkeämpää, siksi että hän aina tiesi mitä halusi."

Wolf oli hyvin omaperäinen mies. Hän ei luottanut kehenkään, ei naisiin, eurooppalaisiin, Chessiin, eikä hallitukseen. Kuitenkin hän oli mies, joka tosissaan halusi viihdyttää yleisöään ("because you are my people"). Hänen esiintymisensä olisi varmasti ollut näkemisen arvoista. Hän ei kuitenkaan käynyt usein Euroopassa, koska ei pitänyt lentämisestä. Suomessa hän ei käynyt koskaan. Lavalla hän pomppi ympäriinsä, kieriskeli, antoi mikrofonin roikkua jalkojensa välissä, pyöritteli silmiään ja totesi "Great googly moogly". Hän pani aina kaikkensa esiintymiseensä. Onneksemme häneltä on jäänyt jälkeen aikamoinen pino levytyksiä, joita kuunnellessa voi kuvitella, millaista itse paikan päällä olisi ollut. Ja sitten taas levyihin.

1967

Wolfin ainoa vuonna 1967 julkaistu levy oli single "I Had A Dream" / "Pop It To Me" (Chess 2009). "Pop It To Me" on varsin funky pala ja on lähempänä soulia kuin bluesia. Wolfin laulu ei yllä läheskään samalle tasolle kuin aikaisemmilla levyillä ja kyseessä on hänen tähän mennessä heikoin esityksensä vinyylillä. "I Had A Dream" edustaa sitten bluesia ja taso on paljon korkeammalla. Wolf kuullostaa vielä itseltään. Jos "I Had A Dream" olisi ylläpitämässä uskoa Wolfin musiikkiin, ei vuosi -67 antaisi paljoakaan.

Sijoitan tähän väliin raidan "Commit A Crime". Se on LP:n "Can't Put Me Out" kannen mukaan levytetty vuonna -67. Toiset tiedot kertovat kuitenkin, että se olisi peräisin huhtikuulta 1966. Tarkempaa ja varmaa tietoa asiasta en ole onnistunut löytämään. "Commit A Crime" jatkaa tavallaan sitä ilkeää perinnettä, jota edustavat "Evil" ja "Forty-Four". Vai mitä sanotte laulun sanoista: "Woman, I'm gonna leave you before I commit a crime. You tried so hard to kill me, but it just wasn't my time." Kun jatkossa laitetaan myrkkyä kahviin, niin onhan siinä tarpeeksi, jotta Wolf laulaisi: "You are the most evil woman I did ever see." Sumlinin ilkeän terävät kitarariffit antavat lisäpontta laulun sisällölle. Ainoa syy tämän nauhan hyllytykseen Chessin taholta voi olla, että sanat olivat liikaa. Wolf on vielä voimissaan. Huh, huh.

The Super Super Blues Band
(Checker LP 3010) -67
A (1) Long Distance Call (2) Ooh, Baby & Wrecking My Love Life (3) Sweet Little Angel
B (1) Spoonful (2) Diddley Daddy (3) Going Down Slow (4) The Red Rooster

Vuorossa on sitten todellisen superyhtyeen LP. Jos koskaan on superyhtyettä ollut niin tässä se on! Howlin' Wolf, Muddy Waters ja Bo Diddley. Saako moinen uskomaton yhdistelmä sitten mitään aikaan? Siitä otetaan selkoa raita kerrallaan, joten levy pyörimään.

"Long Distance Call" on hyvin kaukana siitä samannimisestä laulusta, joka on totuttu Muddyyn yhdistämään. Piisi kuullostaa enemmän "Smokestack Lightnin'ilta" kuin miltään muulta. Siitä tuttua ostinatoa on käytetty tässä vielä "pahemmalla" tavalla kuin tuossa "alkuperäisessä" (vrt. osa 2). Kuvio on ihan sama. Teksti on kaiketi kasattu paikan päällä ja seassa vilahtaa lainauksia kappaleista "I Asked For Water" ja "The Natchez Burning". Wolfia raita eniten on, ja täytyy sanoa, että aiemmat tulkinnat ("Smokestack...", "I Asked For Water"...) ovat niin paljon parempia, että jos tähän levyyn suhtautuisi vakavasti, tuntuisi tämä hupiversio (?) suorastaan pilkalta.

"Ooh, Baby & Wrecking My (Love) Life" on Bo'n piisi, vaikka tietty muutkin siinä ulvovat, örisevät, huutavat, metelöivät, puhuvat ja laulavat. Jos äijät laulaisivat normaalisti tällä raidalla ja niillä eväillä, joilla tätä levyä on tehty, olisi medley tosi tylsä rynkytys. Juuri kaikki metelöinti antaa tälle piisille sen, mikä jotenkuten pitää mielenkiintoa yllä. Mahtaakohan se tosiaan olla Bo, kun käyttää wah-wahia kitarassa? Se ei nimittäin tunnu sopivan tähän yhteyteen lainkaan. Varsin turhan tuntuinen esitys kokonaisuutena.

Wolf aloittaa luennan "Sweet Little Angelillä" ja saa esittää tätä Robert Nighthawkin klassikkoa melko pitkään, ennen kuin Muddy astuu valokeilaan ja jatkaa ykköspuolen ehdottomasti parasta esitystä. Tyttökuoro, vai pitäisikö sanoa kirkukuoro, osoittaa tässä olevansa pelkkää turhaa rekvisiittaa. Kyllähän miehet tyttöjen huomionosoituksen ansaitsevat, mutta tekaistulta se vaikuttaa. Loppupuolella Muddyn ääni alkaa kuullostaa siltä kuin mies olisi väsynyt kelaamaan melko pitkäksi venyvää esitystä. Diddleytä tuskin huomaa, sillä Muddy ja Wolf tekevät tästä raidasta sen, mitä se on.

Aina kun tätä levyä kuuntelee, kestää jonkun aikaa ennen kuin jaksaa mennä sitä kääntämään. Ykköspuoli ei innosta kuuntelemaan lisää tällaista. Pikemmin vaihtaisi levyä ja kuuntelisi vaikka Magic Samiä tai Albert Collinsia, kunhan ei näitä torveilijoita. Miesten paremmat aikaansaannokset antavat pienen itsesuostuttelun jälkeen tarpeeksi voimaa nousta vaihtamaan puolta. Ei tämä nyt ihan kauhea levy ole, mutta välityöksi sitä täytyy kutsua kaikkien kohdalla.

Monikohan yleensä ajattelee, että sellasta kuin blueshumppaa voisi olla olemassakaan. Parempaa luonnehdintaa en keksi tämän levyn "Spoonful"-versiosta. Tosin tahdinpidosta ei ole hajuakaan. Sekavuudestaan johtuen tätä ei saata ilkeimmilläänkään verrata Wolfin Chess-singleen. Kyllähän tätä kuuntelee, mutta...

"Diddley Daddy" toistaa yhtä levyn johtolankaa. Bo kysyy, "Hey, Wolf, can you sing that?". Äijät kilpailevat keskenään ja toki Wolf laulaa osaa. Kaikki levyn piisit ovat sen verran yksinkertaisia ja tunnettuja, että olisi häpeällistä, jolleivät äijät niitä pystyisi esittämään. Se vaatii loogista ajattelua suunnilleen yhtä paljon kuin ala-asteen matematiikka. Vaikka äijät aina jotain hoilattavaa keksivät, ei tämä renkutus saa "vibaa puntiin".

"Going Down Slowssa" alkaa taso parantua. Siinä auttaa paljon Otis Spannin piano. Siinä kun oli mies, joka osasi soittaa pianoa kuin pieni piru. Parempaa ei ole helppo löytää. Raidalle antaa pontta myös paremmin kuuluva Hubert Sumlinin kitara. Muddy ja Wolf laulavat kukin tyylinsä mukaisesti hyvin. Ikävä kyllä Bo on heidän rinnallaan aika kalpea ja sen huomaa varsinkin "The Red Roosterissa". Sillä ja "Going Down Slowlla" tyttökuoro loistaa poissaolollaan - eikä sitä kyllä kaipaakaan.

"Punakukko" ei ilmeisesti voi epäonnistua. Muddy aloittaa kaikkein tyypillisimmällä kitaraintrollaan ja Wolf laulaa niin kuin vain hän voi. Muddy jatkaa toisella säkeistöllä vähintään samalla voimalla. Bo vetää kolmannen säkeistön eikä hän ole mikään blueslaulaja kuten kaksi muuta. Onneksi Wolf jatkaa.

Yleisesti ottaen tämä albumi on melko tarpeeton lisä näiden kolmen suuren muusikon koottuihin teoksiin. Ilman tätä elämä sujuisi varmasti yhtä hyvin. Levyn turha mies on ikävä kyllä Bo Diddley. Hän ei oikein sovi yhteen Wolfin ja Muddyn kanssa. Omimmillaan hän on tietenkin oman rhythm & bluesinsa parissa. Vaikka sitä on mukana levyllä parin raidan verran, ei se ainakaan tällaisena nosta Bo'n arvostusta minun kohdallani. Ne ovat liian heppoista kamaa. Paljon mieluummin kuuntelee Bo'ta omilla Checker-levytyksillään. Olisi kuitenkin liioittelua väittää, että Bo pilaa tämän levyn. Vika on siinä, että sitä on yleensä ruvettu tekemään. Vaikka Bo sen pilaisikin, pystyisivät kaksi muuta (ehkä) sen paikkaamaan. Heidän rautainen bluesotteensa saa kahdesta viimeisestä raidasta niin paljon irti, että levyä ei huonona - kaikesta huolimatta - voi pitää. Kun "Red Rooster" levyn päättää, on maku suussa paljon parempi kuin ekan puolen jälkeen.

Välivuosi

Vuonna -68 Wolfilta ei ilmestynyt ainoatakaan äänitettä. Chessin hyllylle jäi (ainakin?) kolme esitystä:

Yksi niistä on studioversio "Dust My Broomista". Se ei paljoa poikkea AFBF-kiertueilla äänitetyistä versioista muuta kuin että se on lyhyempi ja vähän innottomampi. Jopa kahdelta bootlegilta löytyvä "Rollin' & Tumblin'" lienee äänitetty vahingossa. Wolf laulaa deltaklassikon vain kitaransa säestämänä. Se on hauska välipala, ja jollei muuta niin osoittaa, ettei Wolf ole vielä väsynyt iästään huolimatta. "Tired Of Crying" on tyypillinen Wolf-blues. Tähän ei kannata paljoa lisätä. Hyvähän tämäkin kappale on, vaikkei sitä ilman mikään blueskokoelma kaadukaan. Suositellaan vain fanaatikoille.

Koiranpa...

Seuraavana vuonna ilmestyi yksi single ja peräti LP. Single "Hard Luck" / "Mary Sue" on ihan hyvä levy. "Hard Luck" on hidas blues, joka todistaa ettei 59-vuotias ole liian vanha esittämään bluesia (tai musiikkia yleensä). "Mary Sue" on sitten vähän jatsahtavaa kamaa, jollaista odottaisi pikemmin joltain Count Basien Big Bandin kaltaiselta kokoonpanolta kuin Wolfilta. Se on ihan miellyttävää kuunneltavaa, vaikkei maailmoja kaadakaan. Mielessä kummittelee koko ajan Jimmy Rushingin tai Witherspoonin kuva. Kyllähän minä väitin 1. osassa Wolfin pystyvän shouteriksi, mutta tästä puuttuu poweria. Levyn numero on muuten Chess 2081.

Tässä vaiheessa pidin kahvitauon, joka pääsi venymään viiden päivän pituiseksi. Se oli kyllä täysin tahallinen teko ja syy on se, mikä antoi aiheen tuolle otsikolle.

"This is Howlin' Wolf's new album. He doesn't like it...". Näin sanotaan seuraavan LP:n kannessa. Sitä pitäisi nyt jotenkin luonnehtia.

The New Howlin' Wolf Album
(Cadet Concept LPS-319) -70
A (1) Spoonful (2) Tail Dragger (3) Smokestack Lightnin' (4) Moanin' At Midnight (5) Built For Comfort
B (1) Down In The Bottom (2) The Red Rooster (3) Evil (4) Three Hundred Pounds Of Joy (5) Back Door Man

Tästä LP:stä on käytetty montaa nimeä, mm. "Blues Now" tai "New & Unimproved". Sisällysluettelo lupaa aika paljon, mutta itse sisältö ei lupauksia lunasta. Ja, tämä on Wolfin ensimmäinen LP:ksi tarkoitettu levy.

Heti ensimmäisistä nuoteista herää hämmästys siitä, että Marshall Chess, joka oli suorastaan kasvanut Chessin studioilla ja nappulasta asti kuunnellut Chicago-bluesia siellä levytettävän, väittää että tämä levy on onnistunut. Sitä se LSD teettää. Levy on Marshallin mukaan suunnattu hänen huumekavereilleen ja heidän kaltaisilleen musiikinkuluttajille (BU 142). Tämän lisäksi hän tuotti pari Muddyn psykedelistä LP:tä, jotka myös saivat bluesin harrastajien keskuudessa kylmän vastaanoton. LP:tä voisi tietenkin tarkastella hyvin monenlaisista näkökulmista, mutta minulle tuottaa suuria vaikeuksia löytää myönteistä lähestymistapaa. Ainoa yhteys bluesiin on kappalevalikoima ja Wolfin ääni. Niistä tuskin on tehty yhtään ainoata huonompaa versiota. Vika on taustoissa, jotka ovat tylsiä, jumputtavia ja raskaita. Parhaiten kuuluvat molemmissa kanavissa raastavat kitarat. Toinen on varustettu äänensärkijällä ja toinen wah-wah -pedalilla. Lisäksi ne kuullostavat jokaisella raidalla ihan samanlaisilta. Jollei Wolfin ääni olisi niin omansa ja jolleivät laulujen sanat niin tuttuja, saattaisi olla melkoisia tunnistamisvaikeuksia. Ottaen huomioon, että tämä on "psykedelinen" blueslevy, luulisi että vertailu sanfranciscolaisiin ajan yhtyeisiin voisi antaa jotakin. Se ei tuota pienintäkään tulosta, vaikka levyn juuria tavallaan sieltä tulisi hakea pikemmin kuin deltabluesista. Psydekelinen rock toimii esimerkiksi Grateful Deadin kohdalla, koska se lähtee omista lähtökohdistaan, mitä Wolfin levy ei tee. Kahden eri kulttuurin yhdistäminen on vaikeaa, ja tällä tavalla se on tuomittu epäonnistumaan.

Taustat ja Wolfin laulu ovat kuin eri maailmoissa. Tässä on tehty vääryyttä paitsi Wolfille myös sen ajan rockmusiikille. Wolf on blueslaulaja eikä hänestä voida muuta tehdä. Hän ei levystä pitänyt vaan kutsui sitä koiranpaskaksi: "Man, that stuff's dogshit." Oikeassa hän oli ja levyn kuunteleminen alusta loppuun on tuskallinen kokemus. Kokonaisuutta ei pelasta mikään, ei Wolfin laulu tai huuliharppu. Herää kysymys, että olisiko levy voinut toimia edes jollei muuta Wolfin tuotantoa olisi kuullut - tuskin. Kahden viimeisen raidan välissä Wolf sanoo asiaankuuluvasti: "Now listen peoples. Everybody say they don't like the blues, but you're wrong, see, the blues come from way back, and I'm gonna tell you something again. The things a-going on today is not the blues, it's just a good beat that peoples just carry, but now when you come down to the blues, I'm gonna show you how you play the blues. Now you just sit here and watch me."

Viimeinen raita on "Back Door Man". Sen soidessa on iloinen ei pelkästään sen takia, että levy kohta loppuu vaan myös sen takia, että siinä ollaan jo paljon lähempänä bluesia. Toinen kitara soi vielä särkijän kautta, muttei liian voimakkaasti. Ykköskitaraa soittaa selvästi Sumlin ja se on suuri helpotus. Kaukana vielä ollaan 60-luvun alkupuolen singleversiosta, mutta oikea tuntuu olevan suunta. Ellette aio kerätä täydellistä Wolf-kokoelmaa, välttäkää tätä levyä!

Message To The Young
(Chess 50002) -70
A (1) If I Were A Bird (2) I Smell A Rat (3) Miss James (4) Message To The Young
B (1) She's Looking Good (2) Just As Long (3) Romance Without Finance (4) Turn Me On

Wolfin toinen LP oli jo pieni askel eteenpäin edellisestä. Siitä voi löytää vähän myönteistäkin sanottavaa. Onhan jo paljon parempi, ettei tehdä pilattuja versioista vanhoista klassikoista vaan levytetään uutta (vaikka huonompaakin) materiaalia. Taustamuusikot eivät soita niin tasapaksusti, vaikka enemmän ymmärrystä bluesin soittamista kohtaan toivoisi löytyvän. Yllättävää on, että levyn on tuottanut pianisti Sonny Thompson. Jos tämä todella on sama mies, joka oli mukana tekemässä Freddy Kingin levytyksiä Federalille, olisi odottanut parempaa lopputulosta.

"Message To The Young" ei edes vannoutuneelle Wolf-diggarilla liian usein soi kovaäänisistä. Sävellykset eivät kovin järisyttäviä ole. Kyllä joukossa on pari bluesia, mutta johtuneeko sitten tuottajasta vai muusikoista, etteivät nekään säväytä. Parasta antia on, uskokaa tai älkää, versio Wilson Pickettin hitistä "She's Looking Good" sekä päätösura "Turn Me On". Molemmilla soittaa ykköskitaraa Sumlin, joten tulos on sen mukainen. Muuten sitä hoitaa joku Bryce Robertson, joka ei mikään ruudinkeksijä tämän perusteella ole. Jos ollaan rehellisiä, ei tätäkään levyä voi mitenkään hyvällä omallatunnolla suositella. Ikävä kyllä.

Lontoon sessiot

The London Howlin' Wolf Sessions
(Chess 60008 tai Rolling Stones COC 49101) -71
A (1) Rockin' Daddy (2) Sitting On Top Of The World (3) Poor Boy (4) Built For Comfort (5) What A Woman (6) Worried About My Baby
B (1) I Ain't Superstitious (2) The Red Rooster (3) Who's Been Talking (4) Do The Do (5) Highway 49 (6) Wang-Dang Doodle

London Revisited
(Chess 60026) -74
A (1) Going Down Slow (2) Killing Floor (3) I Want To Have A Word With You
(Levyn toisella puolella on Muddy Watersin levytyksiä)

Vuonna 1971 levyttivät Chessin jäljelläolevat suuret taiteilijat Chuck Berry, Bo Diddley, Muddy Waters ja Howlin' Wolf kukin LP:n Lontoossa yhdessä brittimuusikoiden kanssa. Koko idea vaikuttaa alun alkaen hoopolta. Asiaahan ei paranna se, ettei Chessin levyillä tuohon aikaan muutenkaan entisenlaista laatua ollut. Tarkoituksena lienee ollut myydä levyjä suurten valkoisten rock-nimien avulla. Se ei sinänsä ole paha. Olisivathan kaikki Chessin muusikot jo aikoja sitten ansainneet olla monimiljönäärejä siinä missä Claptonit sun muut valkoihoiset kopioijat.

Yksi hyvä puoli tässä on. Eurooppalaisten suhtautuminen bluesiin on aina ollut kunnioittava. Sen huomaa tällä levyllä taas kerran nimenomaan siitä, että uusiksi pantaville klassikoille ollaan uskollisia. Niihin ei yritetä tunkea jotain uusia ja vieraita elementtejä. Yritetään vain tehdä musiikista sitä mitä se on eli bluesia. Tietenkin uusien versioiden tekeminen tarkkoina kopioina on vähän kyseenalaista ja siitä löytyy levyjen suuri miinus. Kun taustamuusikot alkuperäisversioilla tekevät hommansa paremmin niin turhalta levyt vaikuttavat. Silti niitä kuuntelee ihan mielellään eikä tuskanhien vallassa.

Wolfin "London Sessions" sisältää pari "uutta" raitaa, St. Louis Jimmyn "What A Woman" ja Big Joe Williamsin "Highway 49". "What A Woman" on tosin esiintynyt jutussa aikaisemmin nimellä "Commit A Crime". Tuo raita kylläkin julkaistiin vasta parisen vuotta sitten. "What A Woman" on ykköspuolen vahvin esitys ja sen pahin vika on, kuten kaikkien muiden, että soolokitaraa hoitaa Eric Clapton. Vaikka hän ei tee pienintäkään virhettä, hän häviää komeasti Hubert Sumlinille. Muut taustamuusikot pysyvät taustalla ehkä turhankin visusti. Sellainen ei synnytä mitään jännitteitä muusikoiden välille, josta voisi olla seurauksena rajumpaa menoa ja muutenkin mielenkiintoisempaa tulosta. Heistä miellyttää eniten Jeffrey M. Carp, joka soittaa huuliharppua. "The Red Rooster" alkaa pienellä näytteellä harjoituksista. Siitä syntyy kuva, että Wolf johtaisi soittoa, eli että se tehtäisiin hänen ehdoillaan, mikä ei taida olla kaukana todellisuudesta. Se, että taustamuusikot seuraavat tarkkaan Wolfia lienee yksi syy tuohon jännityksen puuttumiseen. Toinen uusi valinta LP:lle, "Highway 49" on aivan asiallisesti esitetty "Dust My Broom" -variaatio. Kakkospuolella jytisee parhaiten "Do The Do."

Ne nauhat, jotka jätettiin edellisen LP:n ulkopuolelle, julkaistiin -74 albumilla "London Revisited". Wolf täyttää levyn toisen puolen kolmella raidalla. Niillä on miehistöä supistettu tuntuvasti. Wolfia säestävät vain Sumlin, Charlie Watts ja Bill Wyman, sekä yhtä raitaa lukuun ottamatta Jeff Carp. Nämä ylijäämänauhat sisältävät innottomampaa materiaalia kuin varsinainen LP, joten ei ihme, että ne jäivät hyllylle. Paras termi kuvaamaan musiikkia lienee "laid-back". Ihan kuunneltavaa se on, muttei ihmeemmin innostavaa.

Howlin' Wolf Live

Vuosi -72 saattoi Wolfin kohdalla päivänvaloon pelkkiä konserttiäänityksiä. Niistä ensin (?) tuli LP:

Howlin' Wolf Live & Cooking At Alice's Revisited
(Chess CH 50015) -72
A (1) When I Laid Down I Was Troubled (2) I Don't Know (3) Mean Mistreater (4) I Had A Dream
B (1) Don't Laugh At Me (2) Call Me The Wolf (3) Just Passing By (4) Sitting On Top Of The World

Wolfin live-LP:n julkaisemista täytyy pitää melkoisena tapahtumana jo siitä syystä, että Wolfin mukana soittaa hänen oma yhtyeensä. Sellaista levyä ei maailma ollut nähnyt sitten vuoden -69, ja livelevyä ei aikaisemmin ollenkaan, mitä nyt siellä täällä pari raitaa kokoelmilla.

Pianistina toimiva Sunnyland Slim eli Albert Luandrew on tässä yhteydessä jotenkin outo mies. Hän ei kuulemma sopinut yhtyeeseen, koska Wolfin mielestä hän vaati liikaa päästä valokeilaan. Sellaista tällä LP:llä ei huomaa, vaan Wolf pysyy johtajana alusta loppuun. Muut yhtyeen jäsenet ovat Hubert Sumlin ja Willie Williams, kitarat, Dave Myers, basso ja Fred Below, rummut, sekä tyystin outo nimi Eddie Taylor saksofonistina. Nimen taakse kätkeytyy melko varmasti Eddie Shaw. Chessillä on välillä ollut kummallisia nimiä levynkansissaan ja tämä lienee tämän tyyppinen tapaus. (- toim. huom: Levytyksillä esiintynyt Eddie Taylor todella oli Eddie Shaw, ei suinkaan samanniminen kalifornialainen, soolotuotantoakin [mm. LP Stormy Monday, 1973] julkaissut tenorisaksofonisti, jonka soittoa kuullaan miltei kaikilla Saunders Kingin orkesterin Rhythm-merkin äänitteillä v. 1942-49, eräillä Ivory Joe Hunterin 1940-luvun puolivälin jälkeisillä Pacific-levytyksillä sekä mm. muutamilla Roy Miltonin, Lil' Greenwoodin ja Camille Howardin vuosien 1950-51 Specialty-singleillä. Kuten toisaalla tässä artikkelikoosteessa todetaan, saksofonisti Eddie Taylor nähtiin myös Suomessa osana vuoden 1972 American Folk Blues Festival -kiertueyhtyettä, jolloin hän vieraili 25.3.1972 Helsingin Finlandiatalon lavalla sekä kakkossolistin että saksofonistin roolissa säestäen etupäässä T-Bone Walkeria.)

Iästään (62) ja sairauksistaan huolimatta Wolf laulaa hyvin ja hän on selvästi elementissään lavalla. Sitä tukee miehen lausunnot siitä, kuinka hän ulos mennessään laulaa ihmisille ja on vain viihdyttäjä.

Live-albumi on erittäin tasapainoinen kokonaisuus ja se miellyttää korvaa huomattavasti enemmän kuin kolme aikaisempaa LP:tä yhteensä. Se, että levy sisältää tuttua materiaalia ei häiritse lainkaan samalla tavalla kuin "London Sessionsilla". Tietenkin yleisö kuuntelee mielellään sellaista, johon on tottunut ja ehkä samaistunutkin. Yhtäkään tutuista blueseista ei esitetä orjallisena kopiona vanhoista Chess-singleistä. Kokonaan uusi kappale on "Mean Mistreater" ja se esitetään Wolfin erehtymättömällä tyylillä. Vain singlellä aikaisemmin ilmestynyt "I Had A Dream" kuullostaa lavalla paljon paremmalta. Kakkospuolella miellyttää eniten vanha tuttu "Sitting On Top Of The World". Siihen liittyen on ikävä todeta, että sen alunperin esittäneen Mississippi Sheiks -yhtyeen viimeinen elossa ollut jäsen Sam Chatman kuoli helmikuun toisena tänä vuonna (1983).

Levyn ainoa huono puoli on sen lievästi suttuinen miksaus. Se ei kuitenkaan vähennä levyn nautittavuutta tai dokumenttiarvoa. Viimeksi mainittu johtuu siitä, että kyseessä on ainoa levy, jossa esitellään Wolfin musiikkia sellaisena kuin hän sitä esitti omalle yleisölleen chicagolaisessa kapakassa. Soittoaika on melkein 48 minuuttia, mikä on harvinaisen pitkä blueslevylle. Suosittelen!

Oletettavasti tästä samasta konsertista jäi Chessin hyllylle nauha, joka sisälsi kappaleen "Big House". Muitten Chess-nauhojen joukossa se joutui Blues Ball -yhtiön piraateille ja julkaistiin LP:llä "Can't Put Me Out". Koko homma alkaa Wolfin lausunnolla: "You are my people and I'm gonna howl for you." Reaktio on odotetun innostunut. Samaa yleisön meteliä ei itse "Live & Cookin'" -levyllä huomaa. Se että "Big Housea" ei julkaistu LP:llä johtuu tietty siitä, että levyn kesto on jo pitkä ja yhden raidan lisääminen siihen olisi vaikuttanut huonontavasti äänen laatuun. Asiaan lienee vaikuttanut myös Wolfin lausumat rumat sanat ja laulun suorasukainen teksti (jossa Wolf tosin käyttää muotoa "sleep with"). Kappaleen pois jättäminen on vahinko sen vuoksi, että "Big House" on parempi kuin mikään julkaistuista raidoista, jyräten ne alleen varmemmalla esityksellä ja selkeämmällä soundilla. Tämä seikka antaisi ehkä aiheen epäillä, että se olisi nauhoitettu jossain toisessa yhteydessä, mutta sellaista kukaan ei tietääkseni ole väittänyt.

Wolf esiintyi lokakuussa (8.-10.) 1972 Ann Arborin blues- ja jazz-festivaaleilla. Siitä konsertista on festivaalituplalle (Atlantic SD-2-502) otettu raita "Highway 49". Se antaa olettaa, että Wolf oli hyvässä vedossa ja versio hakkaa kirkkaasti Lontoossa äänitetyn tulkinnan. Hyvästä kunnosta kielii myös se, että Wolf pitkitti esiintymistään estääkseen kilpakumppaniaan Muddyä pääsemästä lavalle. "Highway 49:n" perusteella toivoisi, että Wolfin koko osuus festivaaleilta joskus julkaistaisiin vinyylillä.

The Back Door Wolf
(Chess CH 50045) -73
A (1) Moving (2) Coon On The Moon (3) Speak Now Woman (4) Trying To Forget You (5) Stop Using Me
B (1) Leave Here Walking (2) The Back Door Wolf (3) You Turn Slick On Me (4) Watergate Blues (5) Can't Stay Here

"Back Door Wolf" jäi miehen viimeiseksi levyksi. Monia varmaan ihmetyttää, ettei Wolfia päästetty tämän jälkeen levyttämään. Voimia siihen hänellä olisi varmasti ollut.

Tästä LP:stä löytyy paljon positiivista sanottavaa. Se on pitkälle uralle hieno päätöslevy ja Wolfin varsinaisista LP:istä ilman muuta paras. Singlekokoelmien kanssa se ei kilpaile, mutta täytyy ottaa huomioon, että niillä esiintyvät kappaleet on levytetty vähintään seitsemän vuotta aikaisemmin. Toinen myönteinen seikka on, että taustalla soittaa Wolfin oma bändi. Kitarassa on tietenkin Hubert Sumlin. Toisen kitaristin nimi on epävarma, mutta se saattaisi olla Andrew "Blueblood" McMahon, ellei hän sitten soita bassoa kuten Ann Arborissa oli laita. Hän on kuitenkin mukana levyllä melko suurella varmuudella. Pianoa kilkuttaa Detroit Jr. eli Jerry Williams Jr. Basisti saattaa olla livelevyllä esiintyvä David Myers tai L.V. Williams tai sitten ihan joku muu. Rummuissa voi puolestaan olla esim. Fred Below tai Willie Williams. Viimeksi mainitun puolesta puhuu Living Blues n:o 1:ssä ollut Wolfin haastattelu. Soittajista levyn kansi ei kerro sanaakaan, joten tässä liikutaan diskografisten tietojen kohdalla epävarmalla maaperällä.

Levyllä on vain yksi vieras sävellys, St. Louis Jimmy Odenin "Speak Now, Woman". Muut ovat Wolfin tai yhtyeen jäsenten säveltämiä. Heihin kuuluu ilman muuta Eddie Shaw. Hän ei soita kuin instrumentaalilla "Back Door Wolf". Hän lienee myös levyn tuottaja siitäkin huolimatta, että kansi suo sen kunnian Ralph Bassille. Ainakin Marshall Chessin mukaan Bass ei koskaan tehnyt mitään tuollaista, mutta hänellä oli kyky saada nimensä kanteen jollain kummallisella tavalla.

Mitään yksittäistä raitaa en halua asettaa muitten edelle. Mukana on Wolfille ominaista bluesia, joka täyttää sille asetetut odotukset täysin. Pieni häiritsevä juttu on Detroit Juniorin parissa kappaleessa soittama cembalomainen sähköpiano. Muuten levy on mitä suositeltavin LP. Sillä on mukana jopa pari ajankohtaa kuvastavaa raitaa, "Watergate Blues" ja "Coon To The Moon". Niistä viimeksi mainitulla Wolf luettelee, miten elämä on vuosikymmenten aikana parantunut mustien kohdalla ottamatta kuitenkaan kantaa silloisiin epäkohtiin.

Loppuvuodet

Howlin' Wolf jatkoi keikkailemistaan kirjaimellisesti loppuelämänsä. Bändin jäsenet vaihtelivat tietenkin jonkin verran kolmen viimeisen vuoden aikana. Perusryhmän muodostivat kuitenkin Eddie Shaw, Hubert Sumlin ja Detroit Jr. Shaw oli taustaryhmän johtaja ja piti kokoonpanoa aikansa kasassa vielä Wolfin kuoleman jälkeenkin. Yhtye kantoi silloin nimeä Eddie Shaw & The Wolf Gang ja se kierteli ympäri USA:ta pitäen tukikohtanaan ja harjoittelupaikkanaan Shawn omistamaa kapakkaa Eddie's Place.

Joka kerta kun yhtye saapui uudelle keikkapaikkakunnalle Wolfin piti käydä sotaveteraanisairaalassa dialyysissä munuaisvamman takia. Hän oli saanut sen auto-onnettomuudessa vuonna -73 ja se oli osasyy hänen kuolemaansa. Wolfin viimeinen esiintyminen tapahtui tammikuun yhdeksäntenä päivänä 1976, sanokoon Sheldon Harris kirjassaan "Blues Who's Who" mitä haluaa. Pääsin kesäkuussa -82 jututtamaan Kaivopuistossa Mandingo Griot Societyn kitaristia (ja bluesmiestä) John Markissia, joka soitti vuosina 1974-76 Wolfin kanssa. Kysyin häneltä oliko Wolf kuollut "saappaat jalassa", ja sain myöntävän vastauksen. Hän kertoi lähemmin tapahtumasta ja varmensi siten Albert Kingin lausuntoja Back Beat n:o 2/80:ssä olleessa haastattelussa. Wolf jouduttiin viemään viimeisestä konsertistaan suoraan sairaalaan, jossa hän seuraavana päivänä, 10.1.1976 kuoli.

Tämä tuskin on Wolfin tarinan loppu. Hänen musiikkinsa vaikuttaa paitsi levyjen kautta, myös muutaman blueslaulajan välityksellä, jotka vielä esittävät hänen laulujaan ja joskus myös niitä levyttävät. Heitä ovat esim. Little Wolf, The Highway Man ja Tail Dragger.

Uusia Wolf-levyjä julkaistaan epäsäännöllisin välein ja joukossa on silloin tällöin jotain aikaisemmin julkaisematonta. Uusin esimerkki lienee "Live In Europe" viime vuodelta. USA:ssa on juuri julkaistu albumi "All Night Boogie" Stack-O-Hits -levymerkillä. Muuta sen sisällöstä en tiedä kuin että sillä on 70-luvun alun tuotantoa, mutta erään mainoksen perusteella sillä saattaisi olla jotain uutta. Asiaan palataan, kun (tai jos) aihetta ilmenee.

John Markiss sanoi myös, että Chessillä on purkissa melkoisesti julkaisematonta materiaalia, ja vaikka bootleggaajat ovatkin nauhoihin päässeet käsiksi, sieltä voi vielä odottaa jotain.

Wolfia voi odottaa ilmestyväksi myös englantilaisella Red Lightnin' -merkillä, koska yhtiön mies (pomo?) Peter Shertser hankki viime vuonna oikeudet johonkin Wolf-materiaaliin Kanadasta.

Kaikenlaista voi siis tapahtua. Eilen kuulin, että Chessin viimeinen suuri edustaja, Muddy Waters, on siirtynyt samaan paikkaan kuin Wolfkin, joten nyt kun Wolf alkaa olla loppuunkäsitelty, alan soitella Muddyn levyjä. En tiedä, josko siitä sarjaa syntyy, saa nähdä. Asiasta on joskus ollut puhetta, mutta minkäänlaisia lupauksia ei anneta.

Artikkelia kirjoittaessani minulla on ollut apuna mm. seuraavaa kirjallisuutta:

Mike Rowe: Chicago Breakdown
Paul Oliver: Story Of The Blues
Peter Guralnick: Feel Like Going Home
sama: Lost Highway
Escott/Hawkins: Catalyst - The Sun Records Story
samat: Sun Sessions Files
Leadbitter/Slaven: Blues Records 1943-1966
Leadbitter: Nothing But The Blues
Sheldon Harris: Blues Who's Who
BN 24, 35, 37, 43, 52, 53, 55, 62.
BU 59-63, 118, 124, 126, 134, 137/8.
LB 1, 29.
Jefferson 16.
Back Beat 2/80.

Ja kaikkein viimeisimmäksi kiitokset FBS:n miehille, jotka ovat olleet suureksi avuksi sekä kannustaneet minua jutun teossa. He ovat Vesa Walamies, Juhani Ritvanen ja ennen kaikkea Pertti Nurmi. Thanks!

BLUES-KLASSIKOIDEN LÄHTEILLÄ, OSA 19: HOWLIN' WOLFIN TAKAPIRUT
Teksti: Vesa Walamies (+ Juhani Ritvanen)
(julkaistu BN-numerossa 3/1992)

Äskettäin komean boxin sankariksi päässyt Chester Arthur Burnett eli HOWLIN' WOLF (1910-76) oli, kuten merkittävät blues-artistit yleensäkin, erittäin itsenäinen ja omaleimainen taiteilija. Sheldon Harrisin nykypäivinä jo hieman vanhentunut henkilöhistoria "Blues Who's Who" nimeää hänen esikuvikseen Blind Lemon Jeffersonin, Tommy Johnsonin, Charlie Pattonin ja Sonny Boy kakkosen. Heistä Pattonin vaikutusta on selvästi havaittavissa esim. Wolfin bravuurinumeron "Smokestack Lightning" lähes hypnoottisen hakkaavassa yleisilmeessä, ja Tommy Johnsonin valittavaa laulutapaa voidaan pitää jossakin määrin Suden ulvontaa muistuttavana. Yhteisiä kappaleita edeltäjien kanssa ei ole monia, kun Pattonin tunnettu "A Spoonful Blues'kin" poikkeaa muodoltaan selvänlaisesti Willie Dixonin vuonna -60 valmistamasta "Spoonful'ista". Burnettin vuoden -56 vaikerrus "I Asked For Water (And She Gave Me Gasoline) on kyllä kiistatta aika suoraviivainen muunnos Tommy Johnsonin vuoden -28 luomuksesta "Cool Drink Of Water Blues", mutta muita yhdistäviä tekijöitä en ole näille mestareille juuri löytänyt.

Rice Millerin opastusta ilmenee etupäässä vain Suden huuliharpunsoitossa, missä siinäkin kyse on nimenomaan vaikutteiden ottamisesta eikä mistään varsinaisesta kopioinnista. Texasilainen Blind Lemon Jefferson ei mielestäni kuulu ollenkaan Wolfin oppi-isiin tai takapiruihin, jollainen ei ole myöskään ammoisen pikkuhittinsä ansiosta nimeä "The Howlin' Wolf" jo 30-luvulla käyttänyt J.T. "Funny Paper" Smith. Oikeastaan Chester Burnettin kaikkein voimallisin taiteellinen ohjaaja taisi olla Willie Dixon, joka varsinkin 60-luvun alussa sävelsi ja sanoitti suuren osan Suden levytyksistä. Esimerkiksi Wolfin maineikkaan keinutuoli-lp:n "Rockin' The Blues" 12 kappaleesta peräti yhdeksän on Dixonin tuotantoa.

Toisin kuin kilpailijansa John Lee Hooker ja Muddy Waters, jotka ovat vuosien varrella levyttäneet joko oikeilla tai muunnetuilla nimillä lähes kaikki mahdolliset blues-standardit, Howlin' Wolf mahtuu hyvin tämän jatkokertomuksen puitteisiin erityisesti lainamateriaalinsa kohtuullisen vähäisen määrän vuoksi. Selkeydellisistä syistä esitän jonkinmoisten tutkimuksieni tulokset Suden diskografiaa seurailevan luettelon muodossa:

Keep What You Got (-51): alkuperäisesittäjä: FLOYD JONES (-47)
Bluebird (-52): JOHN LEE "SONNY BOY I" WILLIAMSON (-37)
Decoration Day (-52): CURTIS JONES (-37), SONNY BOY I (-38)
Oh! Red (-52): HARLEM HAMFATS feat. JOE MCCOY (-36)
Evil Is Going On eli Evil (-54): alkujaan Tough Times by JOHN BRIM (-53)
Forty Four (-54): ROOSEVELT SYKES (-29), LEE GREEN (-29), LITTLE BROTHER MONTGOMERY (-30) ym.
(ks. BN 124, s. 17)
I Asked For Water (-56): Cool Drink Of Water Blues by TOMMY JOHNSON (-28)
Sittin' On Top Of The World (-57): THE MISSISSIPPI SHEIKS (-30) ym. (ks. BN 119, s. 34)
Goin' Down Slow (-61): ST. LOUIS JIMMY (JAMES ODEN, -41)
Sugar Mama (-63): TAMPA RED (-34), SONNY BOY I (-37)
Dust My Broom (-64): ROBERT JOHNSON (-36), ELMORE JAMES (-51) ym. (ks. BN 118, s. 37 ja BN 129, s. 40)
New Crawling King Snake (-66): Crawling King Snake by BIG JOE WILLIAMS (-41)
I Had A Dream (-67): Just A Dream by BIG BILL BROONZY (-39)
Rollin' And Tumblin' (-68): HAMBONE WILLIE NEWBERN (-29)
Highway 49 (-70): BIG JOE WILLIAMS (-35)

Luonnollisesti myös Howlin' Wolf levytti parhaita numeroitaan useaan otteeseen. Edelle merkitty vuosiluku tarkoittaa kunkin esityksen ensimmäistä tallennuskertaa.

PS: Hieman samaan aiheeseen liittyen ja Juhani Ritvasen viimekertaista Koko Taylor -arvioita (BN 134, s. 31) kommentoiden totean, että tunnetusti juuri Howlin' Wolf levytti ensinnä eli v. -60 Willie Dixonin hengentuotteen "Wang Dang Doodle". Kokon oma originaali kun on yli viisi vuotta tuoreempi. Ja Mikke Nöjdiä suosittelen tutustumaan mm. BN:n n:on 127 sivulla 19 olevaan juttuun, missä on selvitetty eräiden myös Little Walterin aikoinaan levyttämien "biisien" kuten "My Babe", "Confessin' The Blues", "Tell Me Mama" ja "Key To The Highway" taustoja. (VW)

PPS: Joo, niinhän se on - tarkkana täytyisi olla... Tarkoitin kyllä Kokon ensimmäistä versiota, mutta vähän epäselvästihän se kai tuli julki. Enkä muuten vieläkään usko sataprosenttisen varmasti sen enempää Wolfin originaaliin kuin Dixonin sävellykseenkään, siksi monta kertaa ovat itsestään selvinä pidetyt asiat heittäneet ns. häränpyllyä. Vesa muuten käytti puolestaan turhan huolettomasti sanaa "tunnetusti" puhuessaan Wolfin levystä - asiaa voi testata esim. kysäisemällä vaikka kansanedustajilta ja ministereiltä, hehän ovat "tunnetusti" viisasta ja tietäväistä väkeä... Myönnän ihmetteleväni suuresti, mikäli 0,2 promillea Suomen pyöreästi viisimiljoonaisesta väestöstä tietää edes Koko Taylorin version saati Wolfin... Ja 0,2 promillea on tunnetusti ja testatusti perin vähän! (JR)

Evil
(Chess 1540) -69
A (1) Forty Four (2) Evil (3) Smokestack Lightning (4) Somebody In My Home (5) How Many More Years (6) I'm Leavin' You
B (1) All Night Long (2) Moanin' For My Baby (3) Baby How Long (4) No Place To Go (5) I Asked For Water (6) Moanin' At Midnight

(katkelma artikkelista "Chess Vintage Series")

Wolfin tuotteessa on vahva "right from the country" -leima, sillä levy tuo korviimme raa'an ja alkuvoimaisen suden hänen ensimmäisinä Chicago-vuosinaan. Taustalla musisoivat moneen kertaan mainitut Chessin studio-muusikot (ns. vanha kaarti) ja susi koettaa parhaansa mukaan tapailla Sonny Boy kakkoselta aikoinaan oppimiaan harppufraaseja. Kyseessä on tunnetusti Howlin' Wolfin mieleenjäävintä ulvontaa, mikä hänen ystävilleen tiedoksi.

Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 3/1970)

Howlin' Wolf Live & Cooking At Alice's Revisited
(Chess CH 50015) -72
A (1) When I Laid Down I Was Troubled (2) I Don't Know (3) Mean Mistreater (4) I Had A Dream
B (1) Don't Laugh At Me (2) Call Me The Wolf (3) Just Passing By (4) Sitting On Top Of The World
(Howlin' Wolf - vcl, hca; Hubert Sumlin - lead gtr; Willie Williams: second gtr; Eddie Taylor - ten.sax; Albert Luandrew - pno; David Myers - Fender bass; Fred Below - drums)

Tämä tarkasteltava levy on Chester Arthur Burnettin ensimmäinen live-LP, vaikka miehellä äänitysajankohtana (v. 1972) oli ikää jo kunnioitettavat 62 vuotta. Valitettavasti Chessin herrojen havahtuminen Suden suhteen tapahtui näin myöhään, sillä iän painamista ei käy kieltäminen. Jo kansikuvasta havaitsee, että vaikka hampaitten kultapaikat ovat entisensä, niin harmaata on tukassa ja silmissäkin sameutta. Ja itse levyltä huomaa, ettei Suden kuulu ulvonta ole yhtä jäntevää kuin parhaina päivinä, ja että ennen niin dynaamisen karmiva karjunta on paikoitellen suorastaan vaivalloisen tuntuista.
Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään huono levy; pikemminkin on syytä puhua keskinkertaista paremmasta blues-albumista, sillä live-esitysten tapaan ovat kappaleet pitkiä mahdollistaen selkeän ja kiireettömän käsittelytavan, yleistuntu on mukaansa tempaava, ja etenkin instrumenttipuoli on tavallista vankempi: Wolf itse soittaa harppua sillä kohtalaisella taidolla, minkä on aikojen kuluessa muilta omaksunut, mutta Sumlin pudottelee piinaavan sävyisiä tappokuvioitaan sekä Suden laulua myötäillen että erillisinä sooloina miellyttävän hallitusti ja varmasti. Muut orkesterin voimamiehet ovat ässäparivaljakko Myers & Below, joista ensin mainittu kunnostautuu niin vankkana basson kävelyttäjänä (A3) kuin omaperäisempien sävelkulkujen käyttäjänä, ja Below on tapansa mukaa rytmisektion luotettava ankkuri. Taylor, joka ilmeisesti on se sama Suomessakin AFBF 72 kera käynyt kaveri, puhaltelee muutamaan otteeseen maukkaanpuoleisesti, mutta enimmän aikaa hän joutuu tyytymään pelkkien riffien soittamiseen, ja onpa kappaleen "I Don't Know" yksitoikkoinen jauhanta niitä koko LP:n ärsyttävimpiä elämyksiä. Luandrewin pianonkilkutustkin kuuluu silloin tällöin ilmaisten, että se vanha tuttu Sunnyland Slimhän siellä soitteleepi, ja W. Williamsin anti on tosiaan ainoastaan toisen kitaran soinnutteleminen. Yleisesti ottaen on Wolf harppuineen aivan liikaa äänessä, sillä miltei läpi koko levyn hän joko laulaa tai taivuttelee. Enemmän olisi soolotilaa pitänyt antaa Taylorille ja Luandrewille.
Mitä sitten kappaleisiin tulee, niin tuota 12-sahtiahan ne viimeistä lukuun ottamatta pyrkivät olemaan. Useimmat niistä ovat miellyttäviä uuden aineksen ja vanhojen tuttujen bluesien sekoituksia; esim. A1 muistuttaa rytmisesti laajahkosti n:oissa 20 ja 21 tutkailtua "44 Bluesia". A4 on mukaelma Broonzyn kaihoisasta luomuksesta "Just A Dream (On My Mind)" ja B1:ssä on selviä jälkiä menestyksekkäästä "Smokestack Lightningista". Levyn kohokohta on mielestäni mehevä jumppu-blues "Mean Mistreater", jossa Taylorkin pääsee jotenkin esiin, ja hyvänä puolinopeana kappaleena ansaitsee tunnustuksen B2. Kunnia kuultavissa olevan materiaalin tekaisusta ja muokkaamisesta kuuluu itse Sudelle, joka osoittaa myös vanhoilla päivillään olevansa kyvykäs lyyrikko.
Vaikka USA:n sosiaaliturva onkin kuulemma varsin vähäistä luokkaa esim. pohjoismaisiin normeihin verrattuna, niin tuskinpa Burnett on tämän levynsä joutunut taloudellisista syistä tekemään, sillä tiettävästi hän on vuosien kuluessa onnistunut tarkkana rahamiehenä hankkimaan itselleen niin irtainta kuin kiinteätäkin omaisuutta. Pikemminkin luulen, että Wolf on mukana pelkästä asian harrastuksesta, ja että LP:n julkistamisen varsinainen innoitus on ollut Suden Lontoon session ilmiselvästi taustamiehiensä ansioista saama melkoinen myyntimenestys. Tuskinpa tätä levyä kuitenkaan myydään yhtä paljon kuin Rolling Stonesien aikaansaamaa brittituotetta. Siitäkin huolimatta, että albumit arviointini mukaan ovat suurin piirtein yhtä hyviä.

Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 5/1973)

The Back Door Wolf
(Chess CH 50045) -73
A (1) Moving (2) Coon On The Moon (3) Speak Now Woman (4) Trying To Forget You (5) Stop Using Me
B (1) Leave Here Walking (2) The Back Door Wolf (3) You Turn Slick On Me (4) Watergate Blues (5) Can't Stay Here
(1973 Chicago, Illinois)

Kriitikko-huuliharpisti (just like Sonny Boy Magnusson) Steve Tracy julistaa omassa levyarviossaan (BU 106, s. 25) hurmioituneeseen tyyliin Howlin' Wolfin olevan tällä albumilla parhaitten päiviensä vedossa. No joo, voihan sitä niinkin ilmoittaa, ettei "The Back Door Wolf" tuo mitään uutta Suden taitelijankuvaan, sillä salanimien kätköistä löytyvät jälleen kerran helpohkosti nuo neljäneloset & ukkosenjohdattimet, ja hitaita kaavan mukaisia blueseja on mukana useammin kapppalein. Onhan Suden ulvonta tosin hieman voimallisempaa kuin edellisen vuoden live-LP:llä (ks. BN 24, s. 21) ja ovathan taustat sähköpianoineen huoliteltua työtä, mutta kun esim. lähes jokainen Genesis kakkosella olevista miehen 17 urasta on vaikuttavuudeltaan aivan toista luokkaa kuin tämän levyn parhaatkin aikaansaannokset, niin en todellakaan suosittele markkoja sen hankkimiseksi tuhlaamaan.
Samassa yhteydessä tunnustan suorasukaisesti kirjoittaneeni silkkaa lööperiä n:ossa 34-4/75, kun arvelin H.D. Taylorin luonnonboogien tutkailussani saavuttaneeni vuoden lyhyysennätykseni, sillä kyllä tämä jättää ko. kirjoitelman mainitussa suhteessa kauas taakseen.

Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 5/1975)

MUDDY WATERS, LITTLE WALTER, HOWLIN' WOLF
We Three Kings
(Syndicate Chapter S.C. 005) -71
A (1) Muddy Waters: She's Into Something (2) Take The Bitter With The Sweet (-58/59) (3) Read Way Back (4) I'm Your Doctor (5) Tiger In Your Tank (6) Meanest Woman (-60) (7) Lonesome Room Blues (-61) B (1) Five Long Years (2) Twenty Four Hours (-63) (3) Little Walter: I Don't Play (4) Just You Fool (-61) (5) Howlin' Wolf: Change Your Way (6) I've Been Around (7) Mister Airplane Man (-59)
(All tracks recorded in Chicago.)

Bootleg-levyihin suhtaudutaan negatiivisesti joissakin piireissä. Tämä on tietysti ymmärrettävää, jos asiaa ajatellaan taiteilijan kannalta, sillä hän jää useassa tapauksessa täysin ilman minkäänlaista taloudellista korvausta. Mutta asialla on myös toinen puoli. Koska suurin osa ainakin bluesin parissa tapahtuvasta bootleggauksesta lähtee idealistiselta pohjalta, eikä lailliset yhtiöt ole aina kiinnostuneita hallussaan olevan materiaalin uudelleenjulkaisusta, jää harrastajalle ainoaksi vaihtoehdoksi bootleggeihin turvautuminen. Toinen vaihtoehto on tietysti kerätä single-muodossa jonkun määrätyn taitelijan tuotanto, joka on kuitenkin käytännössä vaikeaa ja lisäksi vielä hyvin kallista.
Muddy Waters Blues Band on melkoisen epämääräinen käsite, sillä Muddy on Chicago-kautenaan - jota hän on edustanut koko elämänsä lukuun ottamatta Kongressille vuosina 1941-42 tekemiään levytyksiä - esiintynyt ja levyttänyt usean eri kokoonpanon kanssa. Taustamiehet ovat vaihtuneet muotivirtausten aiheuttamien musiikillisten muutosten vuoksi. A-puolen kappaleissa 1, 2, 5 ja 6 ovat dominoivina hahmoina mestarin lisäksi James Cotton ja Pat Hare, kappaleissa 3 ja 4 taas Little Walter ja Jimmy Rogers sekä viimeisessä kappaleessa Matt Murphy. B-puolen kahdessa kappaleessa on samat naamat kuin esim. A1:ssä, paitsi Luther Tucker korvaa Pat Haren. Otis Spann seuraa Muddya jokaisella kappaleella.
A1 käydään läpi calypso-rytmillä, joka soveltuu mainiosti Otis Rushille ("All Your Love"), mutta Muddyn maanläheisempään tyyliin se ei oikein "istu". Onneksi sentään Pat Haren ja James Cottonin soolojen ajaksi vaihdetaan tutumpaan back beatiin. Haren kitarointi on hyvin omaperäistä, jollaista kuulee valitettavan harvoin. Lähimmät vertailukohteet lienevät Howlin' Wolfin porukassa vaikuttaneet Hubert Sumlin ja Willie Johnson. Myös James Cottonin harpputyöskentely on vahvaa ja se vie voiton jo parhaat aikansa ohittaneesta Little Walterista (A3, A4). A2 on erinomainen hidas blues, josta sen tavanomaisuudesta johtuen ei osaa juuri muuta sanoa. A3 on liiallista kaupallisuuteen pyrkimistä. Kappaleessa on käytetty ilmeisesti doowop-yhtyettä. A4:stä ei juuri pahaa sanottavaa ole, päinvastoin. A5 on yksi Muddyn bravuureista; ainakin musiikillisesti typerä sellaiseksi. Verbaalisesti pornografiaa. "Meanest Woman":iin sopii sama kuvaus kuin A2:een, joskin kappale on hieman nopeampi. A-puolen viimeiseen on otettu mukaan tenoristit J.T. Brown ja Boyd Atkins, mikä lienee yleisen mielipiteen mukaan rangaistava teko. Tarkoitushan on ollut tietenkin kaupallinen, muttei fonit ainakaan minua pahemmin haittaa. Kappale saa adjektiivin loistava Muddyn voimakkaan tulkinnan ja Matt Murphyn hienon kitaroinnin ansiosta.
B-puolelle siirtyminen aiheuttaa yllätyksen. Tulkinnat Eddie Boydin kahdesta klassikosta - jotka ovat myös ko. taiteilijan tunnetuimmat sävellykset - kohoavat mielestäni korkeammalle kuin originaalit. Kaikki miehet ovat todella vedossa. Otis Spann, James Cotton ja Luther Tucker seurailevat Muddyn mahtavaa laulua varmuudella ja valtavalla feelingillä, jota todistaa vielä "24 Hours":in toisen säkeistön aikana jonkun bändin jäsenistä huudahtama "Lord, have mercy". Parasta kitaratyöskentelyä mitä olen Luther Tuckerilta kuullut. Ja niin olemme saaneet päätökseen Muddy Watersin osuuden tällä LP:llä. Jottei itse sankari jäisi liian vähälle huomiolle, niin todetaanpa vielä että Muddy oli mielestäni 40-luvun lopusta aina 60-luvun alkuvuosiin saakka sodan jälkeisten blueslaulajien ehdoton ykkönen, valitettavasti hänon nykyisin vain haalea varjo entisestään. Niinpä meikäläinenkin lopetti hänen levyjensä ostamisen "Can't Get No Grindin'" -albumiin. Hänen myöhemmästä tuotannostaan suosittelen "Fathers And Sons" -tuplaa ja erinomaista "Live At Mr. Kelly's" -LP:tä.
Little Walter levytti Muddy Watersin kanssa viimeisen kerran vuonna 1960 (A3, A4) lukuun ottamatta surkeasti epäonnistunutta "Super Blues" -albumia, jonka tekoon myös Bo Diddley osallistui. Tarkasteltavalla LP:llä olevat Little Walterin kaksi taltiointia lienevät hänen viimeisimpiään omalla nimellään tekemiä levytyksiä. Walterin viinan karaisema lauluääni kertoo jo melko pitkällä olevasta alkoholismista. Siitäkin huolimatta - tai juuri sen takia - laulu on tehokkaan hyökkäävää ja innostunutta. Lisäksi harpputyöskentely on aivan miehen parhaimpien aikojen luokkaa - ellei parempaakin. Yhtye tekee tiivistä työtä, jälleen erinomainen Luther Tucker kitarassa. Mutta tuskinpa nämä kappaleet saivat juuri minkäänlaista kaupallista menestystä ja Little Walterin rappio jatkui, kunnes hän menehtyi katutappelussa saamiinsa vammoihin Chicagossa helmikuun 14:nä päivänä 1968.
Susi-vainaan kolme kappaletta löytyvät myös hänen singletuotannostaan kootulta "Change My Way" -LP:ltä. Ne ovat kauttaaltaan laadukasta työtä sekä Wolfin että muutamien taustamiehien ansiosta. Maininnan arvoisia ovat L.D. McGheen kitarointi B5:ssä sekä Hubert Sumlin kahdessa muussa. Ei pidä unohtaa myöskään pianisti Hosea Lee Kennardia.
Niin kauan kuin näitä helmiä ei saada uudelleenjulkaistua laillista tietä, tämä LP on ehdottoman välttämätön Chicago-bluesin harrastelijoille.

Teksti: Timo Pöyhönen
(julkaistu BN-numerossa 1/1977)

Sun - The Roots Of Rock, Volume 2 - "Sam's Blues"
(Charly CR 30102) -77
A (1) Howlin' Wolf: Howlin' For My Baby (2) California Blues (3) California Boogie (4) C.V. Wine Blues (5) My Troubles And Me (6) Look-A-Here (7) Decoration Day (8) That's All Right
B (1) Little Milton: I Love My Baby (2) Rode That Train All Night Long (3) Lonesome For My Baby (4) If Crying Would Help Me (5) Somebody Told Me (6) Runnin' Wild Blues (7) Beggin' My Baby (8) Houston Boines: Carry My Business On

Elvis, yleinen rockabilly-innostus ja eräät muut seikat lienevät eniten vaikuttaneet siihen, että Sun-yhtiön merkittävä bluestuotanto vuosilta 1952-55 on jäänyt aivan toissijaiseen asemaan, monet hädin tuskin tietävät koko vaiheesta. Osittain tämä myös heijastaa 50-luvun alun Memphis-bluesia kohtaan osoitetun kiinnostuksen ja harrastuksen puutetta. Memphis-blues on monen muun tyylisuunnan ohella saanut suuresti kärsiä Chicago-bluesin keinotekoisesti luodusta, todellisen merkitykseensä nähden aiheettoman ylikorostuneesta asemasta harrastajien tietoisuudessa.
Nyt kun englantilainen Charly-yhtiö on lähtenyt julkaisemaan Sunin arkistojen bluesaarteita, ei kiinnostuksen tai tiedon puutteen syyksi voi ainakaan väittää sitä, ettei levyjä ole saatavissa. Charly on nimittäin muiden levyjen lisäksi julkaissut neljä kokoelma-LP:tä, jotka sisältävät pelkästään Sunin bluestuotantoa tuolta merkittävältä neljän vuoden ajanjaksolta, joka edelsi Sunin siirtymistä täysipainoisesti kehittyvän rockabillyn ja rock'n'rollin ylimmäksi airueksi.
"Sam's Blues" sisältää 8 Wolfin levytystä, joista vain ensimmäinen julkaistiin aikanaan Chess-singlellä. Ilmestyessään tämä LP oli siten varsinainen aarre Wolfin ystäville, mutta sittemmin Charly on julkaissut toisaalla arvostellun kokonaisen Wolf-LP:n, jolla on viisi tämän LP:n kappaletta. Tällä levyllä on kuitenkin kolme muualla julkaisematonta Wolf-kappaletta, nimittäin A2, 3 ja 5. Molemmissa "Californioissa" on mukana saksofonisti. A2 on hidas kappale, jossa kuvioi hienosti myös tremolokitara. A3 on taas upea jatsahtava jump-blues. A5 on perinteinen hidas ja synkkä kappale, todella vahva esitys. Nämä kappaleet kuuluvat jokaiseen Wolf-kokoelmaan. 60-luvulla Checker-levyillään maineeseen noussut Little Milton aloitti hänkin uransa kolmella Sun-singlellä. Miltonin kappaleista neljä on aiemmin julkaisematonta materiaalia. Koska tarkoitukseni on toisessa yhteydessä lähemmin tarkastella Little Miltonin 50-luvun tuotantoa, totean näistä levyistä tässä yhteydessä vain sen, että B.B. Kingin varhaisten Memphis-sävyisten levyjen vaikutus on päällimmäisenä ja kuultavana on paljon erinomaista, tyypillisesti Memphisin tapaan ylivahvistettua, raastavasti soivaa kitaraa. Laulajana Milton oli myös jo tuolloin oma itsensä. Boinesin laulama kappale on nopea Elmore James -tyylinen esitys, joka osoittaa, että Little Milton oli todella kovan luokan tekijä myös säestäjänä.

The Legendary Sun Performers
(Charly CR 30134) -77
A (1) My Baby Walked Off (2) Smile At Me (3) Bluebird (4) Everybody's In The Mood (5) Chocolate Drop (6) Come Back Home (7) Dorothy Mae (8) Highway Man
B (1) Oh Red (2) My Last Affair (3) Howlin' For My Baby (4) Sweet Woman (5) C.V. Wine Blues (6) Look-A-Here Baby (7) Decoration Day (8) Well That's All Right

BN:n numerossa 4/78 (#52) ilmestyneessä artikkelissaan J. Ritvanen esitteli englantilaisen Charly-yhtiön "legendaarisia Sun-artisteja" sisältävässä sarjassa julkaistun Roscoe Gordonin mainion R&B-levyn. Nämä kaksi LP:tä ("Howlin Wolf - The Legendary Sun Performers" ja "Junior Parker & Billy Love - The Legendary Sun Performers") arvostelemalla tulevat sarjan kaikki blues/R&B -levyt käsitellyiksi BN:n palstoilla.
Wolf ei tietenkään koskaan varsinaisesti levyttänyt Sunille, siinä mielessä levyn otsikko on väärä. Mutta hänen alkuvuosien levytyksensä äänitettiin kylläkin Sunin kuuluisassa studiossa ja Sam Phillips myi valmiit masterit joko RPM:lle (julkaistu myöhemmin Kent-, United- ja Ember-merkeillä) tai Chessille. Myöhemmin Wolf sitten muutti Chicagoon ja siirtyi kokonaan Chessin talliin. Pitkään on tiedetty, että Sunin arkistoissa on paljon julkaisemattomia äänityksiä Wolfin varhaisilta vuosilta, mutta vasta nyt niihin on tilaisuus tutustua. Ja levyä kuuntelemalla voi vain sanoa - jo oli aikakin. Nämä levytykset laajentavat olennaisesti näkemystämme Wolfista taiteilijana ja hänen tyylillisistä ulottuvuuksistaan. Veisi liikaa palstatilaa kuvailla jokainen kuvailemisen arvoinen kappale, sanottakoon vain, että tältä levyltä löytyy lähes kaikkea. On raju R&B-numero "Oh Red" villeine pasuuna- ja saksofonisooloineen, on rock'n'rollia lähenevä "Everybody's In The Mood", on svengaavia jazz-tempoja, paluuta perinteisiin Delta-teemoihin ja kaunis "Bluebird". Sekä tietysti tyypillisempää Wolf-soundia.
Joskaan tämä ei ehkä ole tyypillisin (tai kenties se on juuri sellainen), niin ainakin tämä on paras Wolf-LP - ja se osoittaa, ettei Chess halunnut hyödyntää hänen kaikkia puoliaan. Tätä ilman on jokainen Wolf-kokoelma pahasti vajavainen. Kappaleista "Howlin' For My Baby" on aiemmin julkaistu Chess-singlellä nimellä "The Wolf Is At Your Door". "Oh Red" ja "My Last Affair" julkaistiin myös toisen Chess-singlen kääntöpuolina. LP:n takakansi väittää tällä levyllä olevan toiset otokset ko. kappaleista, mutta Blues Unlimitedin arvostelija Cilla Huggins oli toista mieltä. Hän lienee oikeassa, mutta jos ei ole niin singleversiot löytyvät ainakin Syndicate Chapterin Wolf-LP:ltä. Kaikki muut kappaleet levyllä ovat julkaisematonta materiaalia.
Vielä erikseen on näistä kahdesta LP:stä mainittava, että ne ovat myös klassisen Memphis-kitaratyylin juhlaa. Wolfin LP:llä juhlii legendaarinen Willie Johnson ja Parkerin levyillä taas loistaa Pat Hare. Kuunneltavaa siis löytyy myös sähkökitaran ystäville. Ja erityisesti opettavaista kuunneltavaa - todistaahan Memphis-tyyli, että elämää oli ennen modernia vinku-kitarointiakin.

Teksti: Seppo Elonen
(katkelmia BN-numerossa 1/1979 julkaistusta artikkelista "Sun Ennen Rockabillyä")

Original Masters Of Howlin' Wolf - 25 Blues Classics
(Chess/Polarvox CHESSCD 4) -88
(1) I Didn't Know (2) I Better Go Now (3) My Mind Is Rambling (4) Smokestack Lightnin' (5) Down In The Bottom (6) Forty-Four (7) My Country Sugar Mama (8) Spoonful (9) Back Door Man (10) Tell Me (11) Wang-Dang Doodle (12) Who's Been Talking (13) Built For Comfort (14) Ooh Baby, Hold Me (15) Baby, How Long (16) Three Hundred Pounds Of Joy (17) Moving (18) Stop Using Me (19) Leave Here Walking (20) Can't Stay Here (21) Worried About My Baby (22) Who's Been Talking (23) Do The Do (24) Highway 49 (25) Rockin' Daddy

(katkelmia artikkelista "CD-palsta: Chess Records")

Chess-yhtiön tekemiä äänityksiä on uudelleenjulkaissut Euroopassakin Vogue Ranskassa, Teldec Länsi-Saksassa sekä Polarvox Suomessa.
Polarvox on valmistanut yhtiön tunnetuimmilta Blues/Rhythm and Blues/Rock and Roll -artisteilta jo aikaisemmin yksöis- ja kaksoispitkäsoittolevyjä. Nyt tästä samaisesta materiaalista ollaan julkaisemassa CD:itä. Seuraavien artistien levyjä on tarkoitus tässä vilkuilla, ylimalkaisen pintapuolisesti: Chuck Berry: 28 Rock'n'Roll Classics (CHESSCD 3), Howlin' Wolf: 25 Blues Classics (CHESSCD 4), Bo Diddley: Chess Masters (CHESSCD 7), Buddy Guy: Chess Masters (CHESSCD 8).
Seuraavilta taiteilijoilta on kai tämän tultua painosta saatavilla omat levyt: Muddy Waters, John Lee Hooker, Sonny Boy Williamson, Little Walter, Albert King/Otis Rush. Koko CD-äänitteinä julkaistavasta materiaalista on projektin kompilaattori Jukka Kojola koonnut myös kaksi kokoelmaa: Masters Of Blues 1 (CHESSCD 1), Masters Of Blues 2 (CHESSCD 2). Lisäksi kokoelma Black Blues Box on julkaistu CD-muodossa.
Howlin' Wolf oikealta nimeltään Chester Arthur Burnett syntyi 1910 ja kuoli 1976. Tapani Taka on kirjoittanut jatkoromaanin BN:ään ja sen osat löytyvät lehdistä; Osa 1 BN79, Osa 2 BN80, Osa 3 BN81 ja Osa 4 BN82. Wolfkin oli 60-luvulla usein kopioitu artisti; melkein jokaisen yhtyeen ohjelmistoon lienee kuulunut Spoonful tai Smokestack Lightning. Ja alkuperäiset ovat lyömättömiä.
Howlin' Wolf on laulajana nimensä mittainen - ei mikään sankaritenori, mutta tehokas. Hänen soittimensa ovat kitara ja huuliharppu. Äänitteitä on 50-luvun puolestavälistä hänen viimeisiinsä. Taso säilyy korkeana loppuun saakka.
Tälle CD-levylle on koottu äänitteitä kolmelta LP:ltä; tuplaiselta kokoelmalevyltä Chess Masters, brittimuusikoiden kanssa vuonna 1970 levytetyltä LP:ltä London Sessions ja hänen viimeiseltään Back Door Wolf, vuodelta 1973.
Osa näistä Polarvoxin julkaisuista on saatettu digitaaliseen muotoon täällä Suomessa. Ainoa negatiivinen seikka on se, että osa näistä 50-luvun äänitteistä on kaiutettuja valestereoituja kuten vastaavilla levyilläkin, esim. Howlin' Wolfin Chess Masters. Uudemmalle ja myös vanhemmalle polvelle, joka ei välitä kuunnella rätinöitä nämä herkut ovat mitä suositeltavimpia.

Teksti: Aimo Ollikainen
(julkaistu BN-numerossa 4/1988)

Live 1975 (At 1815 Club In Chicago)
(Wolf 120.000) -89
A (1) Take A Little Walk With Me (2) Big House (3) Highway 49 (4) Laid Down Last Night
B (1) After A While (2) Checkin' Up On My Baby (3) Don't Laugh At Me
(äänitys 25.-27.7.1975, 1815 Club, Chicago)

Howlin' Wolfin kuoltua tammikuussa 1976 oli olemassa jonkinlainen odotus, että konserttijulkaisuja oltiin julkaisemassa. Mitään ei koskaan ole näkynyt ennenkuin tämä levy nyt vihdoin ilmestyi. Kannen takapuolella taas valitettavasti pyydellään anteeksi äänen laatua - aiheesta kyllä. Olen ennenkin puolustellut huonoäänisiäkin albumeita, jos niiden historiallinen merkitys korvaa korvien kärsimyksen. Howlin' Wolfilta on ilmestynyt tasan kaksi kokonaista konserttialbumia: "Live In Europe 1964" (Sundown 709-07) ja "Live & Cookin' At Alice's Revisited" (Chess 50015), joista jälkimmäinen on ehdoton kaikessa suttuisuudessaan.
Nyt julkaistu LP on äänitetty Wolfin elämän ehtoopuolella, mutta ei sitä huomaa. Wolfin ääni oli aina hänen tärkein soittimensa ja niin nytkin kuultavassa musiikissa. Jos ylläoleva kappaleluettelo vaikuttaa lyhyeltä, on siihen hyvä selitys: esitysten keskipituus on n. 7 minuuttia, eli LP:n kesto on hiukan yli 50 minuuttia. Kappaleiden pituus ei olisi mikään ongelma, jos kaikki kuuluisi paremmin. Varsinkin jään kaipaamaan Hubert Sumlinin kitaraa, joka ajoittain jää puuron alle. Wolfin harppu ja Eddie Shawn saksofoni kuuluvat yleensä hyvin. Hetkittäin on kuulevinaan koko bändin musisoivan ja kokonaisuus kuulostaa rajulta kuten toivoisikin. Tämä olisi vuoden blueslevy, jos...
Toivottavasti joku löytää hyvin tehtyjä äänityksiä Wolfilta eri ajoilta. Ainakin luulisi, että Newportin folk-festivaaleilta löytyisi jotain. Onhan vuodelta 1967 olemassa elokuva "Festival", joten ehkä meillä on toivoa. Siihen asti on tultava vähin eväin toimeen, sillä vaikka levyn musiikki on hyvää, ei sitä jaksa usein kuunnella.

Teksti: Tapani Taka
(julkaistu BN-numerossa 6/1989)

Memphis Days - The Definitive Edition, Vol. 1
(Bear Family BCD 15460) -89
(1) Oh, Red! (take 1) * (2) My Last Affair (take 1) * (3) Come Back Home (take 1) * (4) California Boogie (5) California Blues (6) Look-A-Here Baby (7) Smile At Me (8) My Baby Walked Off (9) Drinkin' CV Wine (CV Wine Blues) (10) My Troubles And Me (11) Chocolate Drop (12) Mr. Highway Man (13) Bluebird Blues (14) Color And Kind * (15) (Everybody's) In The Mood (16) Dorothy Mae (# 2) (17) I Got A Woman (Sweet Woman) (18) Decoration Day Blues (19) (Well) That's All Right (20) How Many More Years * (21) Baby Ride With Me (Ridin' In The Moonlight) *

Memphis Days - The Definitive Edition, Vol. 2
(Bear Family BCD 15500) -90
(1) Baby Ride With Me * (2) How Many More Years (3) Moanin' At Midnight (4) Howlin' Wolf Boogie (5) The Wolf Is At Your Door (6) Mr. Highway Man (7) Getting Old And Grey (8) Worried All The Time (9) Saddle My Pony (10) Oh Red! (11) My Last Affair (12) Come Back Home (take 2) * (13) Dorothy Mae (14) Oh Red (take 2) (15) Come Back Home (take 3) (16) How Many More Years * (17) How Many More Years * (18) Baby Ride With Me * (19) Baby Ride With Me *
(äänitteet vuosilta 1951-52, * = aiemmin julkaisematon)

Täytyykö minun tosiaankin kertoa BN:n lukijoille kuka on Howlin' Wolf? Kysäisin asiaa mm. yhdistyksemme vaalikokouksessa, muttei läsnäolijoille - vanhoja äijiä kaikki - tuntunut tarvitsevan. Mutta silti, ei kaikki itselle itsestään selvää oleva olekaan kaikille itsestään selvää... Tähän tulokseen tulin kuunneltuani puhtaaksikirjoituksen lomassa jonain yönä pitkästä aikaa Radio Cityn "Kuutamokeikka"-ohjelmaa. Juontaja soitteli Sha-Na-Na -yhtyettä, ja totesi jotain sen suuntaista, että hauskaa musaahan Sha-Na-Na aikaansai jäljittelemällä vanhoja rock & roll- ja doowop-levyjä. Mutta sitten kaveri innostui: Sha-Na-Na'lla oli kaikesta huolimatta kunnianhimoisempiakin levytyksiä, ihan omaa musiikkia. Esimerkkinä hän soitti kappaleen "(Just Like) Romeo & Juliet". No, ei ainakaan hänelle ollut kaikki selvää - kyseessähän on The Reflections -hitti vuodelta 1964 (Golden World 9), vielä Top 10 -noteeraus ja Sha-Na-Na'n cover oli kehno... Mutta entäs Wolf? Toimitukseen saapui peräti kaksi Howlin' Wilf -arviota, joista aikaisemmin tullut julkaistaan tässä numerossa. Ei kai nuoremmalla polvella tule sekaannuksia? Kirjoittajille ei ainakaan, mutta entäs lukijoille? No, kerrotaan nyt varmuuden vuoksi, että Howlin' Wolf eli Chester Burnett oli poliisina Miami Vicessä, ja hänen poikansa jatkaa kuolleen isän jalanjälkiä. Burnett Jr. on hämäyksen vuoksi vaihtanut henkilöllisyyttä valkoisen Tubbs-nimisen kaverin kanssa, liikutaanhan huumeitten maailmassa, missä ei koskaan voi olla liian varovainen. Vanhempi Burnett teki aikoinaan muutaman vaatimattoman levytyksenkin, tässä ensimmäiset koottuna kahden CD:n paketiksi.
Näiden äänitteiden julkistamisen perimmäinen riemuhan on siinä, että uusitun Leadbitter/Slavenin diskografia meni Wolfin kohdalta jälleen poskelleen. Se ensimmäisessä painoksessa olluthan oli lähinnä naurettava. Nämä kaksi CD:tä diskografioineen antavat ainakin tällä hetkellä täydellisen kuvan Sam Phillipsin Chessille tekemistä Wolf-äänitteistä - epäilemättä parin vuoden päästä nämäkin tiedot menevät uusiksi. Ensimmäisen CD:n käsitteli tyhjentävään tapaansa Seppo Elonen jo BN:ssä 3/89, joten sen voimmekin ohittaa nopeasti. Ehkä nyt sen verran voisi sanoa, että mukana on enimmäkseen jo Charlyn albumeilla aiemmin julkaistua materiaalia, joukossa muutama erittäin maanläheinen rymyävän raaka Wolf-esitys. Huuliharpun ohella mouruavat saksofonit usealla raidalla, ja meininki on varsin hillitöntä. Mainittakoon vielä, että tämä kiekko sisältää ne ensimmäiset versiot kappaleista 20 ja 21, jotka äänitettiin ehkä 14.5.-51, ehkä vielä aikaisemminkin, ja joilla ei ollut pianistia ollenkaan; sittemminhän raidat pistettiin uusiksi luultavasti Ike Turnerin pianonsoitolla terästettynä neljään-viiteen otteeseen, ja näitä ottoja kuullaan toisella CD:llä. Nyt kuultavilla olevat varhaisversiot ovat tietysti alkukantaisempia, ja äänentaso on varsin rosoinen niin CD:llä kuin pelataankin. Ovatko tässä nyt sitten Wolfin ihka ensimmäiset ikuistukset? Luultavasti. Muilta osin äänentaso päihittää kevyesti vanhat Charlyt, joten tässä olisi nyt mahdollisuus korjailla kokoelmaansa - ei näillä siitä huolimatta järin korkeille hi-fi -linjoille ylletä, alkuperäisotosten tasostahan tuo riippuu ja masternauhat ovat valtaosasta hukassa.
Toinen CD onkin sitten sanoisinko toista maata. Se sisältää "How Many More Years"- ja "Baby Ride With Me" -tulvan ohella Howlin' Wolfin ensimmäiset Chess-singlet, jotka ainakin minulla oli ihka ensimmäistä lukuun ottamatta nauhalla erittäin rähjäisinä savikiekoilta poimittuina äänityksinä. Onko niitä - Chess 1497, 1510, 1515, 1528 - ylipäätään julkaistu muilla albumeilla kuin vanhalla Syndicate Chapter 003:lla? Muita siis kuin erinomaisen ruttuinen, F-kuntoiselta savikakkaralta dubattu "Saddle My Pony" niillä parilla bootlegillä (Blues Ball 2001, African Folk Society 3428)?? Uusitun Leadbitter/Slavenin mukaan ei, mutta minä en näihin kirjatietoihin pahemmin luota. Miten on, Wolf-tuntijat?? Kiinnostaako tämä yleensä ketään? Ei ainakaan näiden levyjen arviointi - tuskin sitten itse levytkään...
Mitä näistä Chesseistä sitten sanoisi? Mielipuolisen raakaa menoa, Wolfin ääni on kuin suoraan haudan takaa, huuliharpistina hän oli pikemminkin jyräävän tehokas kuin taiturimainen, ja Willie Johnson heittää sekaan murhaavia kitarakuvioita. "Saddle My Pony'ssa" on yhä se sama uikautus kuin bootlegeillä, joten se taitaa kuulua asiaan... Tämä Charlie Pattonilta peräisin oleva blues ja "Oh Red" eroavat muista Wolfille aika tyypillisistä esityksistä; jälkimmäinen on suorastaan jump-bluesia, jossa yllättää Charles Taylorin jazz-hakuinen fonisoolo. Tai jotain siinä ainakin haetaan, eikä oikein löydetä. No, kerrankos fonistit ovat tuuttailleet ihan omissa maisemissaan, ja hyvää meininkiähän tämä on - vähän kuin eri levyltä vain. Tällä soittaa myös Walter "Tang" Smith pasuunaa, uskokaa tai älkää! Wolf kuulostaa näissä ympyröissä yllättävän kiltiltä, eikä saa huuliharppua sovitetuksi mihinkään väliin; toisen soolopaikan vie Willie Johnsonin kitara.
Levyillä on mukana koko joukko kakkos-, kolmos- jne. -ottoja, ja nyrkkisääntönä voisi todeta, että singlelle päätyi tasapainoisin ja paras otto. Eivät Chessin veljekset mitään kuuroja tai tolloja olleet. Pikkulevyillä julkaisemattomissa on tietysti kaikenlaista mielenkiintoista - esim. "Come Back Home'n" ykkösversiossa on mukana Charles Taylorin häilyvä saksofoni, muilla otoilla ei. Ja Wolf-fanaatikoille nuo eri otot ovat tietysti tärkeitä.
Klassikoitahan nämä Wolf-äänitteet ovat, ja tässä ovat kätevässä paketissa varhaiset Phillips-tuotteet. Kaksi CD:tä saattaa tuntua paljolta, mutta ei näitä olisi versioita poisjättämälläkään saatu yhteen puristettua. Kaikillahan periaatteessa tämä peruskama jo on, mutta tarkistakaapas silti esim. nuo Chess-kakut...

Teksti: Juhani Ritvanen
(julkaistu BN-numerossa 6/1990)

Memphis Days - The Definitive Edition, Vol. 1
(Bear Family BCD 15460) -89

Wolfistahan tehtiin Sun-artisti 70-luvulla, kun rockabillyväki hoksasi, että Wolfin varhaistuotanto on levytetty Sunin studiolla. Osa näistä raidoista julkaistiinkin Charlyn sarjassa "Legendary Sun Performers" ja osa on myös ollut muilla Charlyn julkaisuilla. Muutama löytyy myös suhteellisen harvinaiselta Blues Ball -merkin Wolfin bootleg-LP:ltä. Kuitenkin kokonaista seitsemän näistä äänitteistä on nyt ensi kertaa kuultavana. Ne ovat kolme ensimmäistä ja kaksi viimeistä raitaa sekä numerot 14 ja 16.
Jos joku ei vielä tiedä, niin Wolf oli yksi bluesin suurimmista ja hänestä löytyy juttua BN:n vanhemmista numeroista. Kaikki hänen julkaisunsa ovat kiinnostavia ja tämä on jopa tärkeä.
Soitto-aika 64:35.

Teksti: Seppo Elonen
(julkaistu BN-numerossa 3/1989)

The London Howlin' Wolf Sessions (Deluxe Edition)
(Chess/MCA 112985-2) -03
CD 1 (Original Album / Original Mix) - (1) Rockin' Daddy (2) I Ain't Superstitious (3) Sitting On Top Of The World (4) Worried About My Baby (5) What A Woman! (6) Poor Boy (7) Built For Comfort (8) Who's Been Talking? (9) The Red Rooster (false start & dialog) (10) The Red Rooster (11) Do The Do (12) Highway 49 (13) Wang-Dang Doodle + Bonus from "London Revisited": (14) Goin' Down Slow (15) Killing Floor (16) I Want To Have A Word With You
CD 2 (Unreleased Bonus Tracks) - (1) Rockin' Daddy (2) The Red Rooster (3) What A Woman! (4) Who's Been Talking? (5) Worried About My Baby (6) I Ain't Superstitious (7) Highway 49 (8) Do The Do (9) Poor Boy (10) I Ain't Superstitious (11) What A Woman! (12) Rockin' Daddy

Howlin' Wolf, Ulvova Susi, on yksi Bluesin suurista jättiläisistä. Monessakin mielessä. Hänestä ei ole aivan hiljan Blues Newsissa kirjoitettu. Ei ole ehkä ollut syytä, koska jättiläinen on ollut haudan levossa jo yli neljännesvuosisadan - hän kuoli 65 vuoden ikäisenä 10. tammikuuta 1976 - eikä uusia vanhoja levytyksiä ole ilmestynyt. Nyt on aihetta kajauttaa suden ulvonta jälleen eetteriin, kun hänen ensimmäiset Euroopassa tekemänsä "oikeat", kaupalliset äänitteensä on uudelleenjulkaistu kattavan tupla-CD:n muodossa.
"Deluxe Edition" -paketin mukana tuleva parikymmensivuinen vihkonen on kiinnostavaa ja valaisevaa luettavaa. Siinä kerrotaan mm. miten Eric Clapton pelkäsi saavansa järkälemäiseltä Sudelta turpiinsa oikein kunnolla tämän otettua pikku-Ericin karhumaiseen syleilyynsä, kun ei soitto lähtenyt aluksi oikein kunnolla rullaamaan. Hihanuottien laatija Bill Dahl kertoilee tuottaja Norman Dayronia lainaillen levytyssessioiden etenemisestä siitä lähtien, kun Wolf kera Hubert Sumlinin saapui Lontooseen ja Olympic Sound -studioille toukokuun alussa 1970. Äänityssessioita pidettiin kaikkiaan neljänä päivänä, 2., 4., 6. ja 7.5.-70, ja alkukrumeluurien jälkeen homma alkoi loppua kohden luistamaan aina paremmin ja paremmin. Vihkotekstien pohjalta ja niiden kertoman vahvistamiseksi olisi kovinkin mielenkiintoista kuulla nämä sessiot taltiointijärjestyksessään. Nyt esitykset on ripoteltu aika sattumanvaraisesti pitkin levyjä. Tietysti kronologinen julkaiseminen olisi tuonut mukanaan yksitoikkoisuutta ja saman kappaleen junnaamista peräjälkeen eikä se olisi ainakaan kaupallisesti mielekäs ratkaisu. Tokihan CD:n voi ohjelmoida pyörittämään kappaleet haluamassaan järjestyksessä, mutta kahden kiekon tapauksessa se ei tietenkään onnistu ilman karusellisoitinta.
Niin tai näin, siinä mielessä CD-tupla on mielekkäästi koostettu, että ykköskiekko kattaa alkuperäisen vuonna 1971 julkaistun Chess-vinyylin "London Sessions" (LP 60008) sekä kolme raitaa, jotka ilmestyvät Wolfin ja Muddyn helmikuussa 1974 julkaistulla LP:llä "London Revisited" (LP 60026). Kakkoslevy puolestaan sisältää tusinan verran samojen kappaleiden eri ottoja ja harjoituspätkiä välispiikkeineen, paikoitellen hieman erilaisine lyriikkoineen sekä mahdollisesti eri tavoin miksattuina.
Levyprojektin alkuperäisenä perusideana oli levyttää Howlin' Wolfia puhtaasti brittiläisten säestäjien avustamana. Ainoiksi poikkeuksiksi sallittiin itseoikeutettu Wolf-kitaristi Hubert Sumlin (joka tosin on pääasiassa rytmikitaristina levyillä) sekä nuori, 19-vuotias, ilmeisen virtuoosimainen chicagolainen harpisti Jeffrey Carp (joka oli päässyt levyttämään aiemmin peräti itse Earl Hookerin kanssa). Wolf itse ei soita harppua kuin kahdella kappaleella, "Worried About My Baby" ja "Who's Been Talking".
Eric Claptonin kutsuminen kitaristiksi oli sangen ilmeistä. Aivan välttämättä sama ei päde puhuttaessa Rollareiden pyytämisestä rytmiryhmäksi, mutta niin Bill Wyman bassossa kuin Charlie Watts rummuissa selviytyvät tehtävästään aivan kelvollisesti. Myös Mick Jagger pyöri mukana äänitysstudiossa, mikä ilmenee CD-vihkon kuvituksesta. Onneksi häntä ei päästetty mukaan raakkumaan, ja onneksi kitaristivalinta päätyi nimenomaan Claptoniin eikä esimerkiksi Keith Richardsiin. Hieman huvittava tarina liittyy koskettimien ääressä häärivään Steve Winwoodiin. Hän ei nimittäin ollut mukana studiossa alkuperäisäänitysten aikana lainkaan vaan hänen soittonsa miksattiin sekaan hänen vieraillessaan myöhemmin Chicagossa. Levyn henki kun oli, että säestäjien tuli olla engelsmanneja. Toisaalta kerta kiellon päälle -hengessä, parille raidalle on jälkiäänitetty myös Lafayette Leaken hersyvää pianoa.
Wolf oli tietenkin ehtinyt levyttää kaikki nämä jutut Chessille jo edeltävillä vuosikymmenillä, 50- ja 60-luvuilla. Joku voisi sen perusteella väittää, ettei näillä uudelleenlämmityksillä ollut - eikä ole - mitään jakoa alkuperäisten Chess-originaalien rinnalla. Osittain se pitää paikkansa, mutta kyllä Howlin' Wolfia ihailevien, ellei peräti jumaloivien brittibluesoppilaiden kanssa tehdyillä äänitteillä on oma erinomaisen tärkeä historiallinen ja myös musiikillinen arvonsa.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 2/2003)

The Wolf Is At Your Door
(Indigo IGOCD 2543) -04
(1) Moanin' At Midnight (2) How Many More Years (3) Riding In The Moonlight (4) Morning At Midnight (5) Crying At Daybreak (6) Passing By Blues (7) My Baby Stole Off (8) I Want Your Picture (9) The Wolf Is At Your Door (10) Howlin' Wolf Boogie (11) Smile At Me (12) Getting Old And Grey (13) Mr Highway Man (14) My Baby Walked Off (15) C.V. Wine Blues (16) My Troubles And Me (17) Chocolate Drop (18) Highway Man (19) Saddle My Pony (20) Dorothy Mae (21) Worried All The Time (22) Oh! Red (23) My Last Affair (24) All Night Boogie (25) I Love My Baby
(äänitteet vuosilta 1951-53)

Vaikka Howlin' Wolf mielletäänkin Chicagon artistiksi pitkän Chess-uransa takia, niin kaikkien aikojen helpoimmin tunnistettava blueslaulaja aloitti levytyksensä Sun Recordsin studioilla Memphisissä vuonna '51. Tätä samaa kamaa julkaisi aikoinaan myös Bear Family peräti kaksi cd:llistä (BN 126), mutta nyt ollaan liikkeellä vähän pienemmällä volyymillä - tällä ovat kääntöpuolineen Wolfin (oik. Chester Burnett) ensimmäiset yhdeksän singleä Chess- ja RPM-merkeillä, jonne Sam Phillips äänitteitään liisasi, eli kaikki Memphis-peräiset kakut. Lisänä saadaan seitsemän aikoinaan hyllytettyä raitaa (13-18, 20). Näitähän julkaistiin aikoinaan kaikenkarvaisilla vinyyleillä, joista Charlyt taisivat olla "virallisempia". Äänentaso ei ollut kovin kaksinen, ja kaiketi nyt saadaan niin hyvät soundit kuin yleensä on mahdollista.
Mutta hitotko soundeista - Wolfin varhaisäänitteet ovat niin rajua, rujoa ja alkukantaista meininkiä, ettei siinä pikkurohinoihin juuri huomiota kiinnitä. Bluesia pidetään joskus jopa pelottavana musiikkina, ja tämä laatusana soveltuu kenties parhaiten juuri Wolfin tuotantoon. Nimensä mukaisesti Howlin' Wolf ulvoo jo ensilevyllään, eikä tahti laannu. Cd-kanteen kuusikielinen kourassa kuvattu Wolf oli suoraan sanottuna onneton kitaristi, enkä ole häntä koskaan erityisen taitavana huuliharpistinakaan pitänyt, mutta silläkään ei ole mitään väliä. Memphisin äänitteillä oli kitaristina julmasoundinen Willie Johnson, ja vaikka Wolf onkin harpistina (raidoilla 19-20 James Cotton), niin nuo suoraviivaiset ja konstailemattomat harppukuviot ovat vain mausteena. Levytyksiä hallitsee mielin määrin kärisevä, maaninen "laulu" - ja ulvonta.
Ensilevy (1,2) oli kaksipuolinen hitti, ja täällä kuullaan myös esiasteita viisi vuotta myöhemmälle menestykselle "Smoke Stack Lightning", joka joskus ammoisina aikoina oli ensimmäinen minulle todella kolahtanut blueslevy, ja kolahtaahan se vieläkin. Cd:n loppupuolen parilla raidalla (mm. McCoyn säveltämäksi merkitty 22) on saksofoni, mutta pääasiassa tämä on peruskompilla runtattua, rankkaa kamaa.
Vihossa väitetään, että Wolf muistetaan parhaiten hurjista live-esiintymisistään, jotka muuttuivat iän myötä vain villimmiksi. Vaikea sanoa, kun ei itse koskaan näkemään päässyt, mutta nykyäänhän on saatavilla dvd-tallenteita myös Wolfilta. Pelkissä ääninäytteissäkin riittää toki ällisteltävää, eri asia sitten on moneltako nämä puuttuvat - peruskamaahan tämä on. Mutta kuten alussa totesin, kakkosotoilla meitä ei ainakaan piinata, ja se jo sinänsä on uusintajulkaisulle plussaa.

Teksti: Juhani Ritvanen
(julkaistu BN-numerossa 1/2004)

Howling Wolf Sings The Blues
(Ace CDCHM 1013) -03
(1) Riding In The Moonlight (2) Worried About My Baby (3) Crying At Daybreak a.k.a. Crying At Daylight a.k.a. Smokestack Lightning (4) Brown Skin Woman a.k.a. Chocolate Drop (5) Twisting And Turning (On The Floor) (6) House Rockin' Boogie (7) Keep What You Got (8) Dog Me Around a.k.a. How Many More Years (9) Morning At Midnight a.k.a. Moanin' At Midnight (10) Backslide Boogie (11) Riding In The Moonlight (demo acetate #1) (12) Driving This Highway (13) I'm The Wolf (14) My Friends a.k.a. Stealing My Clothes (15) The Sun Is Rising (16) Chocolate Drop (alt. version) (17) Passing By Blues (18) My Baby Stole Off (19) I Want Your Picture (20) Riding In The Moonlight (demo acetate #2)
(äänitteet vuosilta 1951-52; raidat 5, 10: Joe Hill Louis)

Ace on vaihteeksi "unohtanut" B.B. Kingin ja normaalia halvempi (?) "Crown"-sarja jatkuu tällä Wolf-kiekolla, jonka perustana (raidat 1-10) on Crown LP 5240. Nyt on kuulemma löydetty uudet nauhat, ja soundit ovat paremmat kuin koskaan! Jessses. Tämä matsku on periaatteessa saatavilla tällä hetkellä ainakin puolella tusinalla kiekolla, ja itse asiassa minulle kelpaisivat ikivanhan Crowninkin soundit...
Epäilemättä bluesharrastajienkin parista löytyy hifi-väkeä, joka ottaa tämän avosylin vastaan. Ja onhan äänentasossa petrausta, ei sitä voi kiistää. Minusta vain tämä Wolfin Sam Phillipsille äänittämä materiaali on jo perusluonteeltaan niin äärimmäisen rujoa ja rankkaa - muistakaa, että täällä kuullaan myös runsain mitoin Willie Johnsonin raakaa kitarointia - että rohina ja soundin rupisuus ikään kuin kuuluu asiaan, ja melkeinpä kuuntelin mieluummin taannoista Indigon koostetta... No, makuasia.
Tuolle Crown-albumille oli aikoinaan Biharien tyyliin tungettu kaksi Joe Hill Louisin instrumentaalia Wolfin nimissä, joten ne saadaan nytkin "bonuksena". Mukana on myös yli neliminuuttinen (6), jolla Wolf esittelee bändiään. Cd:n loppupuolelle on sitten kaivettu tavaraa sekalaisista lähteistä - raidat (17-19) ovat alkuperäisiä RPM-kakkuja kieltämättä muhkein soundein. Muuten täältä löytyy raitoja, jotka on aiemmin julkaistu Acen omilla levyillä (CD 333, LP 52) sekä Polydorilla ja Kentillä (LP 9002). Lisänä on pari asetaattia, ja mitä halvattua - näillähän erottuu taustarohinaa, eikä edes vallan pientä! Vai onko vika sittenkin masiinassa, kuuntelen tätä pc:n soittimella? Täytyisikö kiivetä yläkertaan oikean vempaimen ja kaiuttimien pariin... Äääh, miksikäs se siitä muuttuisi, rohina erottuisi vain selvemmin, ja kai sitä asetaateilla pitää ollakin.
Hurjaa, klassista ja rankkaotteista bluesia Wolfin tapaan. Mutta moniko haluaa nämä taas kertaalleen, onkin sitten jo ihan eri juttu - olivat soundit millaiset hyvänsä...

Teksti: Juhani Ritvanen
(julkaistu BN-numerossa 4/2004)

The Howlin' Wolf Story DVD
(Bluebird 82876) -03
Varsinaisen Don McGlynnin ohjaaman kertomusosan kesto on noin 90 min. Lisäosiot sisältävät mm. Sam Layn ilman ääntä tallennettuja filmauksia, pätkän eräästä radiolähetyksestä sekä täydentäviä haastatteluja.

Monista miltei maailmanlaajuisen kuuluisuuden saavuttaneista bluesin mestareista on säilynyt jälkipolville varsin vähän filmatisointeja. Legendaarinen slide-kitaristi Elmore James taisi jäädä aikoinaan tyystin vaille sellaista dokumentointia eikä Little Walteristakaan ole toistaiseksi ilmaantunut ihaltavaksi kuin pari AFBF-kiertueen yhteydessä tehtyä akustista säestysnäytettä. Chester Arthur Burnettin eli sen kaikkein tunnetuimman Ulvovan Suden taidetta sentään pantiin talteen filminauhalle kolmeen otteeseen. Ensimmäinen noista kerroista tapahtui Saksassa vuoden -64 Euroopan-turneen yhteydessä, toinen tallennus tehtiin vuotta myöhemmin amerikkalaista Shindig-TV-ohjelmaa varten ja viimeisimmät hänen persoonaansa valaisevat filmaukset ovat peräisin Newportin vuoden -66 musiikkijuhlilta.
Tämän "When The Sun Goes Down" -ketjuun kuuluvan koosteen suoranainen musiikillinen uutuusanti dvd-sektorilla rajoittuu tuohon Shindig-sarjassa tuotettuun "How Many More Years" -versioon, koska niin Wolfin AFBF-esitykset kuin hänen Newport-otoksensa ovat olleet jo aiemmin julkisesti seurailtavissa. Tiettävästi hänet kutsuttiin silloin televisiohommiin suurelta osin Rolling Stones -yhtyeen jäsenten vaatimusten vuoksi, ja näköjään studiossa olivat hänen kanssaan samanaikaisesti mm. herrat Mick Jagger ja Keith Richards. Suuren Suden panos oli tuolloin paitsi musiikillisesti niin myös visuaalisesti siinä määrin voimallinen, että en olisi lainkaan kummeksunut, jos kaikki tuon ohjelman nähneet ja kuulleet olisivat samantien hyljänneet valkoiset kitarayhtyeet ja siirtyneet suoraa tietä autenttisen blues-musiikin pariin. Valitettavasti noin ei kuitenkaan käynyt vaan ns. suuri yleisö on vuodesta toiseen suosinut alkuperäisiä tulkintoja kevyempiä ilmaisuja. Sen suuntauksen seurauksenahan esim. Howlin' Wolfin yhtye sai aikoinaan kyseenalaisen kunnian toimia Paul Butterfieldin joukkion lämmittelijänä.
Muutoinkaan tämä dokumentti ei tuo esille kovinkaan paljon sellaisia seikkoja, joita bluesin historiaan perehtyneet eivät tietäisi jo entuudestaan. Oikeastaan ainut itseäni merkittävästi hätkähdyttänyt tiedonjyvänen oli paljastus, jonka mukaan Wolf oli jo 60- ja 70-lukujen vaihteessa niin pahasti munuaisvaivainen, että hän joutui säännöllisesti saamaan dialyysihoitoa eikä pystynyt vuoden -70 Lontoon sessioissakaan kunnolla laulamaan ja soittamaan päivittäin kuin vain muutaman tunnin verran.
Mutta muille kuin pitkäaikaisille bluesin ystäville tällainen tietopaketti on oikein antoisa kokonaisuus. Tarina etenee suurelta osin loogisessa aikajärjestyksessä, yhteiseltä määrältään vajaan 20 minuutin mittaiset musiikkiesitykset ovat harkiten sijoitettuja ja tuotantotapa on muutoinkin asiantuntemusta ja ymmärtämystä osoittava. Välistä tosin haastatellut muusikot kuten etenkin Hubert Sumlin mongertavat niin epäselävsti, että jonkinlainen tekstitys olisi ollut hyväksi avuksi.
Mukana on siis myös Sam Layn tekemiä käsikuvauksia, joiden taustalla enimmältä osin soi muissa yhteyksissä äänitetty musiikki. Ne näyttävät olevan peräisin 60-luvun alkupuolelta, ja klubiyleisöjen seasta on saatu esille sellaisiakin nimimiehiä kuin Buddy Guy, Little Walter Jacobs ja Sonny Boy Williamson No. 2. Kova tuntui olleen meno silloin ja väkeviä olivat tunnelmat kymmenisen vuotta myöhemminkin, kun 10.1.1976 kuollut Howlin' Wolf esiintyi kaiketi yhtenä viimeisimmistä kerroistaan eräässä denveriläisessä radio-ohjelmassa.

Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 6/2004)

Howlin' The Blues
(Music Avenue 250125) -06
CD 1, studio sessions - (1) Moanin' At Midnight (2) How Many More Years? (3) Cryin' At Daybreak (4) Passing By Blues (5) I Want Your Picture (6) The Wolf Is At Your Door (7) Getting Old And Gray (8) My Baby Walked Off (9) Drinking My C.V. Wine (10) My Troubles And Me (11) Highway Man (12) Brown Skin Woman (13) The Sun Is Rising (14) Color And Kind (15) Well That's All Right (16) Decoration Day (17) Come Back Home (18) I've Got A Woman (19) Just My Kind (20) I'm The Wolf (21) No Place To Go (22) Baby How Long? (23) Evil (24) Forty Four (25) Smokestack Lightnin'
CD 2, live sessions - (1) Shake For Me (2) Love Me Darlin' (3) Dust My Broom (4) I Didn't Mean To Hurt Your Feelings (5) Rockin' The Blues (6) All My Life (7) Going Down Slow (8) Howlin' For My Baby (9) Forty Four (10) Highway 49 (11) Little Red Rooster (12) Wang Dang Doodle (13) Built For Comfort (14) Killing Floor (15) Poor Boy (16) Smile At Me

Nykyhetken nousevan blues-harrastajakunnan kissanpäivät sen kuin vain vankistuvat entisestään muiden muassa tällaisen huokeahintaisen pakkauksen myötä. Mutta kuten yleensä on kohdallani asianlaita, aivan tyytyväinen en siihenkään osaa olla.
Ensimmäisen pyörylän n:ot (1)-(19) on varustettu alaotsikolla Moanin' In Memphis, koskapa ne tuovat esille Ison Suden vuosien 1951-53 mekastuksia Tennesseen osavaltion pääkaupungissa. Ihan kelvollista kamaahan nekin ovat, vaikkeivät yllä aivan hänen Chess-sessioittensa tuotosten tasolle. Liitetekstien mukaan koostajana on toiminut saksalaiseksi arvelemani Alfie Falkenbach, jonka toimintaa kritisoin tältä osin lähinnä vain sikäli, että ainakin n:ot (14) ja (19) sekä toisaalta (16) ja (18) ovat erilaisista nimikoinneistaan huolimatta käytännössä samojen laulujen eri versioita. Hieman huolekkaammalla asiaan paneutumisella tämän osion antia olisi siis voinut jonkin verran kohentaa.
Jos Chessin veljekset olivatkin sortiltaan ketkuja liikemiehiä, niin hyvää musiikkia he osasivat todellakin saada aikaiseksi kasapäin. Se käy ilmi myös Memphis-satsin jälkeen asetetuista viidestä vuoden -54 Wolf-tallenteesta, jotka ovat tunnelmiltaan huikeita ja sisällöiltään loistokkaita. Niihin aikoihin Chester Arthur Burnett nousi hyvin nopeasti yhdeksi Chicagon blues-maailman johtavista nimimiehistä, minkä aseman hän säilytti elämänsä loppuun saakka.
Kakkoskiekon puolelle siirryttäessä huolimatonta tuottamista moittiva tuomion pasuuna alkoi soida kohtalaisen kovaäänisesti mielessäni. Tekstiosuudessa väitetään nimittäin vähintään kahteen otteeseen, että jälkimmäisen levyn koostumus on äänitetty kokonaisuudessaan Bremenissä 6.11.1964 pidetyssä konsertissa. Itse asiassa kuitenkin vain sen n:on (1)-(9) edustavat noita sen vuoden AFBF-kiertueen jälkimaininkeja. Niitä seuraavat n:ot (10)-(15) ovat varsin luultavasti peräisin Suden vuoden -70 Lontoon sessioista. Siltä ne kuulostavat ja näkemystäni vahvistaa myös se, että ne on lisensioinut amerikkalainen San Juan Music Group, joka aikaisemminkin on levitellyt vastaavanlaista ylijäämäaineistoa. Koko sotkun huipentaa päätöspiisi ”Smile At Me”, mikä ei suinkaan ole pantu talteen Saksassa tai Englannissa vaan 50-luvun alussa USA:n Memphisissä!
Tuo Wolfin ja kumppaneidensa Bremenin konsertointi on yleisvaikutelmaltaan sen verran vaisu ja voimaton, että sen dokumentoinnilla on selvästi enemmän historiallista merkitystä kuin puhtaasti musiikillista vetovoimaa. Melkoisista terveydellisistä ongelmistaan huolimatta hän oli kuutisen vuotta myöhemmin syystä taikka toisesta huomattavasti kyseistä Saksan-keikkaansa paremmassa iskussa, minkä seurauksena nuo lontoolaiset otokset ovat paikoitellen jopa aivan aivan mallikkaita suorituksia.
Mutta jos et ole aiemmin tutustunut nimellä Howlin' Wolf tunnetun suuren persoonan taiteeseen, tällaisen tuplan avulla siihen perehtyminen onnistuu hyvänlaisesti. Oikeanlaisen kuvan sen palasten taustoista saamiseksi kannattaa kuitenkin pitää mielessä myös tämän sepustuksen tarkennukset.

Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 6/2007)