CHER – The Memoir – Part One
(Dey Street Books, 2024, 432 s., ei suomennettu toistaiseksi)
Ei ole kerta tai kaksi, kun Cherilynin kappaletta Dream Baby ylistettiin takavuosina tämän lehden palstoilla tyttöyhtyeiden kulta-aikoja käsitelleissä artikkeleissa. Tämä tuli mieleen, kun sain käsiini Cherin hiljattain ilmestyneet muistelmat.
Niinhän siinä kävi, ettei tästä laulajatähden hienosta levytyksestä ollut kirjassa sanaakaan, mutta asiaan liittyvää ja Cherin alku-uran käänteisiin liittyvää onneksi muuten kohtuupaljon.
Cherilyn-nimi päätyi loppuvuodesta 1964 ilmestyneen Imperial-singlen etikettiin siksi, että laulaja kuvitteli sen olevan ristimänimensä. Vaihtaessaan nimeä vähän myöhemmin Cheriksi hän huomasi syntymätodistuksestaan ihan muuta: oikea etunimi olikin Cheryl. Silloin selvisi, että laulajan nuori äiti oli antanut kätilön painostamana vastasyntyneelle lyhyemmän nimen, mutta tieto siitä oli jäänyt vähävaraisten synnytyssairaalan kansliaan El Centrossa Meksikon rajan tuntumassa.
Tämä levoton, vauhdikas, rikkinäinen, sekava, unelmien ja pettymysten täyteinen elämä hallitsee Cherin muistelmien alkuosuutta, kun hän kertoo seitsemän kertaa naimisiin päätyneestä äidistään, kuljetusyrityksensä korttipöydässä hävinneestä narkkari-isästään ja köyhän sukunsa steinbeckmaisesta liikkeestä ympäri Yhdysvaltoja elannon perässä.
Osan varhaislapsuudestaan Cher vietti nunnien pyörittämässä lastenkodissa, jossa huolehdittiin ”hairahtaneiden nuorten äitien” jälkikasvusta, sekä armeliaiden naapurien nurkissa. Nämä epämääräiset muistikuvat hylätyksi tulemisesta, joita Cher on kerinyt kasaan koko elämänsä, kerrotaan kirjassa raadollisesti.
Myös lapsuusvuodet, kun Cher asui laulajattarena ja näyttelijänä toimineen äitinsä ja tämän koko ajan vaihtuvien miesystävien seurassa eri kämpissä Hollywoodin seuduilla (ja välillä myös New Yorkissa), saavat osakseen tarkkaa kuvailua. Paljon sattui ja tapahtui, eikä Cherin päätyminen viihdemaailmaan ollut totisesti sattumaa.
Hänen laulajanuransa sai potkua jo syksyllä 1956, kun Elvis Presley vieraili Ed Sullivan Show’ssa ja varasti miljoonien teinityttöjen sydämet. Onni oli olla nuoren ja nuorekkaan äidin tytär silloin: Kun Presley tuli keikalle Los Angelesin Pan-Pacific Auditoriumiin seuraavana vuonna, kolmekymppinen äiti ja yksitoistavuotias tyttö seisoivat kumpikin katsomon penkeillä ja hurrasivat lavalla villisti elehtivälle tähdelle kultalameepuvussaan.
Salvatore Phillip Bono. Hänen ympärillään kirja tietenkin paljon pyörii, eikä teksti ole erityisen kaunista. Kun Cher tapaa tulevan miehensä marraskuussa 1962 Aldon kahvilassa Los Angelesissa, pari oli laulajan mukaan kuin West Side Storyn Tony ja Maria – luotu toisilleen.
Lyhyenläntä, hyväntuulinen Sonny kertoo teinitytölle olevansa Napoleonin jälkeläinen suorassa polvessa, eikä Cherille tule mieleen, miten läpeensä sisilialaisen Bonon sukujuuret voisivat olla Ranskan Korsikalla. Bono oli tässä vaiheessa 27-vuotias säveltäjä, joka yritti pehmittää länsirannikon tiskijukkia soittamaan kappaleitaan ohjelmissaan. Artistina hän liikkui Don Christyn nimellä, eikä ollut lähelläkään tähtikategoriaa. Cherillä oli ikää kuusitoista.
Niin kuin arvata saattaa, suhde oli kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen, ja yhteiselon edetessä Cher kuvaa tarkasti, miten Bono muuttuu jatkuvasti yhä mustasukkaisemmaksi, vainoharhaisemmaksi ja hallitsevammaksi.
Kun Cher on vihdoin päässyt eroon Bonosta, tilannetta kuvaa hyvin se, että eräs toinen naisartisti kysyy tältä neuvoa kesken televisioesiintymisen, miten ilkeän kyttäävästä äijästä pääsisi eroon. Kysyjä on Tina Turner – iso mustelma käsivarressaan.
Vuoden 1963 osalta, jolloin karu totuus edessä olevista piinan vuosista on vielä edessä, tarina liikkuu riitojen sijaan Gold Starin studiossa Los Angelesissa. Cher kuvaa, miten Bono pääsee levyjakelumoguli Jack Lewerken avulla Phil Spectorin studioapulaiseksi (Cher kutsuu Spectoria kirjassa Phillip-nimellä), ja myös Bonon hyvät suhteet Jack Nitzscheen avaavat hänelle ovia tuotantopuolelle.
Tätä kautta Cher päätyy seuraamaan, miten Gold Starilla pistetään tyttöyhtyehelmiä purkkiin. Hän kuvaa tilaa ahtaaksi, ”siellä oltiin kuin sillit suolassa”, Wrecking Crew’n jäseniä tiiviissä puoliympyrässä soittimineen, Spectoria röhnöttämässä sohvalla aurinkolasit päässä ja karun studion sisäilmassa leijuvaa paksua tupakansavua. Tässä vaiheessa Bonon tehtävä oli kahvinkeiton lisäksi helisyttää tamburiinia tai sihisyttää marakasseja.
Niin kuin arvata saattaa, ennen pitkää kummankin asema studion hierarkiassa parani: Spector innostui Bonon osuudesta Jackie DeShannonin hienon Needles And Pinsin sävellystyöhön, ja tämä pääsi kertomaan tuottajalle, että hänen nurkissa pyörivä tyttöystävänsä osaa laulaa.
Hetki löi silloin, kun Darlene Loven auto oli hajonnut eikä tämä ehtinyt ajoissa Ronettesin äänityksiin. Cher kuvaa, miten Spector komensi hänet ja Bonon taustakuoroon, ja kaksikko alkoi hioa Blossoms-duon kanssa taustaosuuksia Be My Baby– ja Baby, I Love You -kappaleisiin.
Niin villi tarina ei ole sentään, että Cher olisi ensi kertaa studiomikkiin laulaessaan päässyt saman tien ääneen tuleviin klassikoihin. Cher kuvaa, miten töitä jatkettiin seuraavana päivänä, jolloin Love oli taas paikalla, ja miten Spector komenteli häntä matalaäänisenä ja kokemattomana jatkuvasti kauemmas mikistä.
Siitä lähti käyntiin joka tapauksessa Cherin ura levylaulajana. Hän kertoo olleensa mukana suurimmassa osassa Spectorin tämän ajan Gold Star -äänityksistä, ja jääneensä ilman kansimerkintää esimerkiksi tähtituottajan kasaamalla kuolemattomalla joulualbumilla.
Myös palkkioista tingittiin. Cherin mukaan Spector oli suorastaan itara, ja hyödynsi aina tilaisuutta, jos sai levyjensä taustoille jonkun ilmaiseksi. Kun esimerkiksi Brian Wilson tuli käymään Gold Starissa Beach Boysin levytyssessiosta lähiseudun studiossa, taustakuorosta löytyi heti tilaa hänelle.
Ettei tämä kirja-arvio muutu referaatiksi Cherin urasta, siirrytään lujaa Sonny & Cheriin. Ensi yritys duetolle oli Caesar and Cleon nimellä Vault-merkillä ilmestynyt valju The Letter, eikä myöskään Mickey & Sylvia -päivitys Love Is Strange kiihdyttänyt ostajien mieliä.
Cher kuvaa, miten rajallisista säveltäjänkyvyistä huolimatta Sonny Bonolla oli koko ajan hyvä käsitys kaupaksi käyvistä levyistä ja alan tuoreista tuulista (niitä hyödyntäen pistettiin purkkiin myös Cherin ensimmäinen soolosinkku, ylistyslaulu Ringo, I Love You Bonnie Jo Mason -artistinimellä. Cher kuvaa, miten hänen äänensä kuulosti raidalla mieheltä, mikä loi hyvin eriskummallista tunnelmaa fanilevylle…).
Edellä mainitulta pohjalta syntyi Baby Don’t Go, joka oli sekin alkujaan tarkoitettu Cherille, mutta muuttui duetoksi – ja paikallishitiksi. Senkin jälkeen vielä pohdittiin, laitetaanko paukut Sonny & Cheriin vai jälkimmäisen soolouraan, mutta Bonon yöaikaan luoma I Got You Babe muutti kaiken. Kesän 1965 jälkeen Cherin elämä ei enää palannut entiselleen – hän oli tähti tähden iloineen (ja suruineen).
Valitettavasti tässä vaiheessa kirjaa Cherin kirjaukset urastaan muuttuvat yhä enemmän kuvauksiksi siitä, millaiset vaatteet kaksikolla oli, missä asuttiin, millä ajettiin, minkä lehden kanteen päädyttiin ja miltä sädekehä pään päällä tuntui. Syksyllä 1966 pari kävi Suomessakin, esiintyi Nuorten tanssihetkessä, mutta tämänkaltaisista yksityiskohdista ei tässä vaiheessa kirjaa enää puhuta.
Suoremmin Cher maalaa sen jälkeen elämäänsä taas niissä kohdissa, joissa kuvataan Bonon pakkomiellettä kontrolloida elämänkumppaniaan. Kun hän vihdoin repäisee itsensä irti tämän kahleista 1974, mukaan kirjan sivuille tulevat lakimiehet, sopimuspykälät, käytännön järjestelyt ja muut – sekä Cherin uudet miesystävät ”piinatuksi sieluksi” kuvailtua Gregg Allmania myöten.
Kokonaisuutena Cherin muistelmateos (tämä on vasta ykkösosa) on melkoinen läpileikkaus rapakontakaisesta 1960–1970-lukujen viihdebisneksestä. Suorapuheinen, konstailematon kirja on löytänyt lukijansa, ja ansaitsisi käännöksen myös suomeksi, vaikka mukana on jonkin verran Pohjois-Amerikan suurille ikäluokille paremmin avautuvaa tarinaa esimerkiksi eri tv-tuotannoista.
Tärkeintä on, että Cherin ääni kuuluu kirjassa alusta loppuun väkevästi, ja näin totisesti tässä tapauksessa on.
Petri Lahti
(julkaistu BN-numerossa 1/2025)
