STEVE BERGSMAN – I Put A Spell On You: The Bizarre Life Of Screamin’ Jay Hawkins
(Feral House, ISBN 9781627310758, suomentamaton, 192 s.)
“Oli ne aikoja, kun puhutaan toisesta maailmansodasta. Jäimme japanilaisen pataljoonan jalkoihin armotonta miesylivoimaa vastaan, jouduin vangiksi ja passitetuksi kahdeksaksi kuukaudeksi vankileirille. Olin kersantti siinä vaiheessa. Vihollisten lahtaaminen oli ollut sitä ennen minulle ihan arkipäivää. Päästin päiviltä vaikka miten monta japanilaista. En kokenut tunnontuskia, sillä se oli joko minä tai vihollinen. Sellaista sota oli.
No, meidät vangittiin, tai siis yllätettiin yöaikaan. Sain japanilaisen kessun kimppuuni, kun hän huomasi että olen aliupseeri. Hän tivasi joukkojen kokoa, sijaintia ja sitä minkä verran meillä on moottoroitua kalustoa. Sanoin kuulustelijalle, että kuule, olen musta mies Yhdysvalloista. Kotimaassa kelpaan vain kauhistuksen kanahäkkiin, en mihinkään muualle. Minut passitettiin tänne rintamalle tappamaan. Jos homma ei luonnistu, saan kuulan kallooni omalta väeltä. Tilanne on nyt se, että voit kiduttaa tai vaikka tappaa minut, mutta sen pitemmälle tästä ei päästä. Olen kova äijä pitämään meteliä, mutta joukkojen asemista ja muista en tiedä yhtään mitään.
Minua pahoinpideltiin vankileirillä kolme kuukautta. Tökittiin aamusta pitäen puukolla perseeseen ja reisiin. Olen täynnä arpia koko ukko. Loppujen lopuksi japanilaiset antoivat periksi, kun tajusivat etten tiedä mitään. Kun valkoiset vankitoverit kävivät kuumana, miksi minua ei enää kidutettu, sanoin että kuulusteluvaihe meni mustien osalta jo, nyt on valkoisten vuoro. Ei niissä oloissa voinut välillä kuin nauraa.
Kun 82:s laskuvarjodivisioona sitten jyräsi japanilaiset ja meidät vapautettiin, pyysin kotijoukoilta tunnin verran aikaa, aseen ja käsikranaatin. Kun väki ihmetteli, mitä aioin, sanoin että haluan kuulustelijan päänahan. Aloitin ampumalla kolme vankileirin vartijaa. Sen jälkeen oli kuulustelijan vuoro. Sidoin hänet tuoliin. Hän kysyi, mitä aion – hänhän oli jättänyt minut rauhaan. Sanoin, että haluan tasata puntit. Laitoin käsikranaatin hänen suuhunsa, teippiä pään ympäri ja vilkaisin missä ovi on. Vetäisin sokan irti, juoksin niin paljon kuin jaloista lähti ja katsoin maahan syöksyttyäni, kuinka kuulustelijan pää räjähti. Sen jälkeen annoin lainaamani aseen takaisin ja sanoin kaverille, että eiköhän lähdetä.“
Tämä hämmästyttävä kertomus Okinawalta joskus vuoden 1944 tai 1945 aikoihin kuului rhythm’n’bluesin villimiehen Screamin’ Jay Hawkinsin juttubravuureihin, jota hän toisteli vähän eri muodoissaan naisystävilleen, taustamuusikoilleen, toimittajille ja muille kiinnostuneille vuosikymmeniä. Tarina on kirjaimellisesti kouriintuntuva, pysäyttävä ja säälimätön – paitsi että se ei ole totta.
Asia selviää kirjailija Steve Bergsmanin viime kesänä julkaisemasta Screamin’ Jayn elämäkerrasta I Put A Spell On You: The Bizarre Life Of Screamin’ Jay Hawkins. Bergsman tilasi nimittäin nähtäväkseen Jalacy J. Hawkinsin palvelutiedot Yhdysvaltain armeijasta ja totesi, etteivät väitteet Tyynenmeren tapahtumista tai siitä, että laulaja oli armeijassa toisen maailmansodan ajoista Korean sotaan ja taisteli molemmissa, voi pitää paikkaansa.
Arkistotiedot paljastivat, että Hawkins pestautui armeijaan joulukuussa 1945, kun rauha oli julistettu maailmaan kolme kuukautta aiemmin. Hän siirtyi siviiliin kesällä 1952. Korean sota alkoi kahta vuotta aiemmin, mutta papereista ei löytynyt mitään viitteitä siitä, että hän olisi ollut sielläkään.
Suupalttina ja oman elämänsä sankarina Hawkins tiesi, että parhaat tarinat ovat aina enemmän tai vähemmän mielikuvituksen työtä. Todellisuudessa Hawkins palveli armeijan viihdytysjoukoissa, jossa hän kehitti myös muusikon taitojaan. Viihdytysjoukkojen riveissä ainoat kaadot viriilille pelimiehelle syntyivät keikkapaikkojen keittiöhenkilökunnan kanssa muhinoidessa, Bergsman epäilee.
Kirja on täynnä muitakin vastaavia selvityksiä Hawkinsin väitetyistä uroteoista. Mistään ei löydy mustaa valkoisella siitä, että Hawkins voitti 1947 Golden Gloves -nyrkkeilymestaruuden keskiluokassa ja sovitteli päälleen kaksi vuotta myöhemmin Alaskan mestaruusvyötä, vaikka hän rehvasteli vastustajan nimellä jo 1950-luvulla ja antoi vasemman koukkunsa puhua armotonta kieltään monesti elämänsä kiistatilanteissa.
Välillä hän oli mustajalkaintiaanien sukua, sitten sudanilaisen tai arabi-isän jälkikasvua. Varmaa on vain se, että hänet annettiin orpokotiin nopeasti syntymän jälkeen, vaikka hänen äitinsä asui jossain päin Clevelandia muiden lastensa kanssa. Teko jätti niin märkivän haavan Hawkinsiin, että hän pohti hylätyksi joutumistaan vanhempanakin eikä mennyt äitinsä hautajaisiin.
Atlanticin studiossa tammikuussa 1953 hänen kerrotaan lyöneen Ahmet Ertegunia, kun yhtiön nokkamies pyysi Hawkinsia matkimaan Fats Dominon leppoisaa tyyliä orkesterinjohtaja Tiny Grimesin tarjotessa kokemattomalle suojatilleen mahdollisuutta työstää omaa raisua sävellystään Screamin’ Blues.
Tämänkin tarinan on pakko olla tarinaa, sillä väkivahvan Hawkinsin töötti pienikokoisen, kaljuuntuvan ja silmälasipäisen Ertegunin naamavärkkiin ei olisi jäänyt huomaamatta alalla.
The Driftersin jäsenet Hawkinsin kerrotaan piesseen siksi, kun joku koiranleuka lauluyhtyeestä lukitsi laulajan ruumisarkkuunsa lavalle. Kun syyllistä ei selvinnyt, Hawkins pisti vahingon kiertämään koko porukkaan.
Vaikka tarinoita riittää, monet Hawkinsin elämän käänteet ovat hämärän peitossa pitkälle 1970-luvulle saakka. Hän lensi viittoineen ja pääkalloineen kukasta kukkaan, ei huolehtinut jälkikasvustaan eikä elatusmaksuista, kaksinnai kun ei välittänyt hoitaa eropapereita.
1950-luvun puolivälin jälkeen hän heilasteli maineikkaan stripparin Lee Angelin kanssa. Tämä touhusi samaan aikaan myös Little Richardin kanssa, mutta ”valinta oli Jay kun tarvittiin joku joka hoitaa hommat maaliin”, Angel on muistellut. Suhde kesti tanssijan mukaan 44 vuotta.
Mustasukkaiselta lava- sekä elämänkumppaniltaan Shoutin’ Pat Newbornilta hän sai keittiöveistä selkään, kun Hawkins pakkasi tavaroitaan parin yhteisessä asunnossa vuoden 1964 aikoihin.
Hawkins repi dollareita sieltä mistä sai, myöhemmin monilta eurooppalaisilta hyvää uskovilta levy-yhtiöihmisiltä Jonas Bernholmia myöten. Tälle hän jätti toimittamatta lupaamansa äänitykset 2500 dollarin etumaksusta huolimatta. Välillä Screamin’ Jay oli katkerakin, kun koki että kaikki artistit James Brownista David Bowieen varastivat hänen tyylistään jotain Tähtien sota -elokuvan puvustajia myöten.
Samaan aikaan Hawkins oli lähimmäisestä kiinnostunut, runollisen kaunopuheinen ja aina uuteen parempaan päivään uskova artisti, joka eli pitkän elämän ja onnekseen ehti kokea uuden kukoistuksen Euroopan lavoja sekä Jim Jarmuschin kulttielokuvaa ”Muukalaisten paratiisi” myöten. Hän tiedosti vanhoilla päivillään myös sen, että jää kevyen musiikin historiaan I Put A Spell On You’lla, jonka ympärille koko ura oikeastaan rakentui.
Senkin levytyksen tiimoilta riitti muisteloita, joiden yksityiskohdat vaihtelivat vuosien varrella. Yhteistä niissä oli aine, jonka avulla Sam ”The Man” Taylor, Mickey Baker ja muut muusikot pääsivät samalle aaltopituudelle solistin kanssa: Kaliforniassa tuotettu Italian Swiss Colony Muscatel -viini, jota on kaupan vieläkin.
Eloon jäi myös Jayn lohkaisu elämästään, ”I wish I could be who I was before I was me”, joka rivien välissä paljastaa hienosti sen, että hän tiesi elävänsä melkoisten sepitteiden keskellä.
Monien artistien tavoin Hawkins oli alati liikkeellä. Vaikka hän syntyi Ohiossa, yleensä hän majaili New Yorkissa. Välillä hän asusteli naisineen nuhruisissa hotelleissa, sitten vuokrakämpissä ja hetken jopa Varetta Dillardin kanssa, jonka puhelinta hän käytti säälimättä asioidensa hoitoon.
1960-luvulla aikaa kului Havaijilla, samoin kiertueilla Englannissa, elämän loppuvuodet sujuivat Ranskassa. Heti Lontooseen päästyään hän huomasi hotellin ikkunasta hääparin marssivan viereisestä kirkosta. Hawkins avasi räppänän ja huusi kantavalla äänellään morsiamelle, että ”älä tee sitä, älä tee”. Tuoreen siipan ilme oli silminnäkijöiden mukaan unohtumaton.
Clevelandiin hänellä ei ollut pitkään aikaan mitään asiaa, kun Anna Mae Hawkins järjesti poliisin aina pidättämään aviomiehensä maksamattomien elatusmaksujen vuoksi. Perhe oli monesti ihmeissään, kun se luki afroamerikkalaisten suosimasta Jet-juorulehdestä, että isä oli menossa taas kihloihin tai naimisiin. Anna Mae Hawkins sai eropaperit kuntoon yksin vasta 1970.
Loppujen lopuksi Hawkinsin lumous johti kuuteen viralliseen avioliittoon. Lapsien määrästä ei ole varmuutta, mutta reippaan kaksinumeroista määrää epäillään.
Vuonna 2000 tapahtuneen kuoleman jälkeen maallinen perintö oli laiha: klassikkokappaleen oikeudet oli myyty pilkkahintaan ties minne, nuoruuden avioliitosta syntyneille lapsille hän jätti nöyryyttävästi yhden dollarin kullekin, kuolinpesästä taisteli kaksi viimeistä Ranskassa asunutta vaimoa.
Epäselväksi jäi sekin, minne käryävä pääkallo, vanha tuttu Henry siis, viitta ja muu rekvisiitta katosi. Tosin Bergsman kirjoittaa, että Hawkinsin omaisuus mahtui 1970- ja 80-luvuilla välillä muutamaan matkalaukkuun, joten matkassa ei tainnut olla aitoa lumottua materiaalia vanhoilta ajoilta vaan enemmänkin pilailupuodeista hankittuja kumikäärmeitä.
Henkistä perintöä ja hienoja muistoja Screamin’ Jay jätti paljon enemmän. Natsan keikka vuonna 1987 oli unohtumattoman väkevä ankeasta taustaryhmästä huolimatta, 1950-luvulla levytetty materiaali oli operettimaisista ja viihteellisistä syrjähypyistä huolimatta priimaa – ja sitten on kappale, josta on yksinkertaisesti paha panna paremmaksi.
Petri Lahti
(julkaistu BN-numerossa 2/2020)
