SUONNA KONONEN, OLLI NURMI – Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja-cowboyt
(Sammakko, ISBN 9789524833615, 592 s.)
Aivan alkajaisiksi lienee syytä pyytää anteeksi, että tämän kunnioitusta herättävän opuksen esittely ilmestyy lehdessämme vasta nyt. ”Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja-cowboyt” ilmestyi nimittäin jo reippaasti viime vuoden puolella. Luulin jonkun muun olevan tekemässä esittelyä, kunnes kuulin, että vastuu olikin minun kaljapulloharteillani. Otan siis nöyrästi syyn niskoilleni ja pyydän anteeksi niin kirjan tekijöiltä, kotimaisilta kantriartisteilta kuin tietenkin myös lehtemme lukijoilta.
Toivottavasti suomalaisesta kantrista kiinnostuneet ovat kirjan löytäneet ilman vaatimatonta lehteämmekin, mutta mikäli se on päässyt livahtamaan ohi, kannattaa se ehdottomasti hankkia – tai vähintäänkin lukea. Lähes 600 sivua täyttä asiaa ottaa tietenkin aikansa, mutta kärsivällisyyttä se ei vaadi. Erästä tuntemaani musiikin harrastajaa vapaasti lainatakseni: kirja on niin mukaansa tempaava, että sen haluaisi lukea yhdeltä istumalta! Moinen toki vaatii harjaantunutta sisälukutaitoa ja notkeaa omaksumiskykyä.
Kulttuuritoimittaja, Huojuva lato -yhtyeen nokkamies, laulaja ja lauluntekijä Suonna Kononen on pitkän linjan intohimoinen kantrin harrastaja. Niinpä rakkaus tätä musiikkityyliä ja kunnioitus sen tekijöitä kohtaan paistaa väistämättä läpi myös hänen kirjastaan.
Varsinaisesti kirjailijaksi Kononen ei tässä tapauksessa halua esittäytyä. Pääosassa ovat musikanttien, kantrin esittäjien ja tekijöiden haastattelut. Tarinoitaan pääsevät kertomaan niin vanhan liiton veteraanit kuin nuoremman polven tärkeimmät tulokkaatkin – ja tietenkin kaikki niiden väliltä. Kononen ei herrasmiehenä myöskään sorru mihinkään ”kissan hännän nostoon”, sillä oman yhtyeen tekemiset on tyylikkäästi rajattu vain olennaisimpiin ja tietenkin kiinnostavimpiin yksityiskohtiin. Vastaavanlainen nöyryys valitettavasti loistaa poissaolollaan ärsyttävyyteen saakka useimpien artistien kirjoista.
Vaikka mahtiosan kirjasta haukkaavat artistien tarinat, valaisee Kononen myös suomikantrin historiaa ja kehitystä. Kulttuuritoimittajan taustastaan huolimatta hän ei sorru pitkäpiimäiseen ja akateemiseen puisevuuteen, vaan tuo faktat esiin napakasti onnistuen pitämään lukijan mielenkiinnon yllä. Uskoisin kirjalla olevan paljon annettavaa jopa niille, joita ei kyseinen tyylisuunta erityisemmin kiinnosta – jopa kantria pakkomielteisesti vihaaville lukeminen saattaa olla valaiseva kokemus. Lukijoita ei myöskään yli- tai aliarvioida, sillä asiat tulevat selviksi myös aiheeseen perehtymättömille. Positiivisesti toimittajantyön rutiini näkyy siinä, kuinka jouhevasti Kononen onnistuu sitomaan tarinat yhteen kadottamatta kuitenkaan haastateltavan omaa ääntä.
Ja mitä tarinoita! Niitähän riittää enemmän kuin voisi kuvitellakaan. Osa kertojista on vähäsanaisempia ja toiset taas suoltavat juttua hyvinkin vuolaasti. Jonninjoutavat jorinat on hienovaraisesti karsittu välistä, jolloin kerronta kulkee herpaantumatta. Tekopyhään sensurointiin ei nähtävästi ole sorruttu, vaikkei turhanpäiväisillä kohelluksillakaan retostella. Osa kertomuksista ei ehkä kuitenkaan ole sopivaa luettavaa perheen ihan pienimmille tai herkkähermoisille tiukkapipoille.
Suonna Kononen rajaa (jonkinlainen rajaus on luonnollisesti jouduttu suorittamaan että sivumäärä pysyy alle tuhannen) suomikantrin alkaneen vuonna ’68, jolloin ilmestyi Jarno Sarjasen levyttämä Nukkekoti. Kari Kuuvan kappale oli ensimmäinen, joka pohjasi tietoisesti amerikkalaiseen countryperinteeseen, mutta oli kokonaan suomalaisvoimin toteutettu. Varovaisesti mutta vääjäämättä country-vaikutteet alkoivat uida mukaan suomalaiseen levytystuotantoon. Vuosikymmenen vaihteessa countryn suomensi kantriksi Jussi Raittinen, joka on oikeutetusti kirjassakin runsaasti äänessä. Raittinen onkin ollut countryn esitaistelijoita Suomessa monin tavoin. Olihan hänellä jo 70-luvun alussa Jussi & The Boysin sivuprojekti Jussi & The Country Boys.
Noihin aikoihin elettiin nähtävästi muutenkin suomennosten kunnianhimoista kulta-aikaa, kun Raittisen lanseeraaman kantrin lisäksi M.A. Numminen alkoi jazzin sijaan puhua jatsista. Rockistakin tuli rokki, sittemmin heavy metallista hevi ja rapista räppi. Soul tai folk eivät ymmärrettävästi kaivanneet suomalaista muotoa, kun taas bluus ei koskaan tuntunut istuvan täkäläiseen kirjoitusmuotoon. Rokkapilli oli lähinnä halventava ilmaisu USA:n etelävaltioista lähtöisin olleelle räväkälle musiikille. Useat rockabillyn harrastajat kuitenkin löysivät myös sen country-juuret.
Jussi Raittinen ei tietenkään ole ainut haastateltu, vaikka suulaana miehenä reippaasti sivutilaa saakin. Onhan häntä joskus verrattu jopa tietosanakirjaan. Äänensä saavat esille myös mm. Jussin velipoika Eero, Olli Haavisto, Timo Vakkilainen, Roy Rabb, Antti Tammilehto, Erkki Liikanen, Waldemar Wallenius, Marko Haavisto, Kapa Ahonen, Tero Pulkkinen, Jari Metsberg, Marko Aho, Jani Jalkanen, Ninni Poijärvi, Teppo Nättilä, Jussi Syren, Tarja Merivirta, J. Karjalainen sekä Mika ja Turkka Mali – vain joitakin nimiä mainitakseni. Myös edesmenneet taiteilijat, kuten vaikkapa kitaristi Tommie Mansfield tai Topi Sorsakoski pääsevät esille aikalaistensa muisteluiden kautta.
Kyllähän ennen Sarjasta oli country- tai folkpohjaisia lauluja tehty suomeksi vuosikymmeniä. Olavi Virran, Tapio Rautavaaran, Harmony Sistersin ym. levytykset olivat kuitenkin sulautuneet valtavirtaan, eikä kukaan mistään countrysta ollut Suomessa kuullutkaan. Nihkeää se oli vielä myöhemminkin, sillä rockin harrastajille ”heinähattumusiikki” oli lähinnä vitsi. Tuskin monikaan Elvistä, Creedence Clearwater Revivalia tai Janis Joplinia kuunnellessaan tiesi kuuntelevansa välillä myös countrya. Rokkiyleisölle kantrin taisi lopullisesti myydä vasta 80-luvulla Freud Marx Engels & Jung. Vielä vuosikymmentä aiemmin Country Express tai Vanha isäntä herättivät myötätuntoista suhtautumista, mutta niitä pidettiin lähinnä jonkinlaisina erikoisina kummajaisina. Dave Lindholmin, Juice Leskisen, Tuomari Nurmion tai Mikko Alatalon kappaleissa ei suuri yleisö ymmärtänyt olevan country-vaikutteita.
Ansaitusti, ylä- ja alamäistään huolimatta, Freud Marx Engels & Jung on kirjassa nostettu eräänlaiseksi musiikilliseksi vedenjakajaksi suomikantrissa. Pekka Myllykosken, Mikko Saarelan ja Arto Pajukallion vetämän bändin vaikutus maamme musiikkielämässä on kiistaton niin kantrin esilletuojana kuin koskettavien, yleensä elämän varjopuolia kuvaavien lyriikoiden ansiosta. Freukkarit saivat luonnollisesti lukuisia seuraajia ja oppipoikia, joiden sekä musiikillinen että verbaalinen rima pyrki olemaan samalla korkeudella. Vaikka Freukkareissa on vaikuttanut lukuisia teknisesti taitavia ja musiikillisesti näkemyksellisiä soittajia, teki yhtye alusta saakka selväksi, että musiikin sisältö on jossain syvemmällä kuin sorminäppäryydessä. Vaikka joku saattaa ihmetellä, että Freud Marx Engels & Jung seuraajineen valtaa kirjasta yli sata sivua, on se täysin ansaittua.
Nyt kun kantri on vihdoinkin saanut musiikillisesti hyväksytyn aseman suomalaisen musiikin pirstoutuvassa kentässä, on uusia ja lahjakkaita soittajia ilmaantunut alalle. Kantrin monet tyylisuunnat on löydetty, eikä rokkipiireissäkään sitä tuomita enää minään ”junttimusana”. Luonnollisesti Kononen nostaa esiin myös tuoreempia kantrin tekijöitä kuten Hoedown, Luxury Liner ja Hilland Playboys kotimaankielisiä Kevyet mullat- tai Jytäjemmarit-yhtyeitä unohtamatta. Kirjan viimeinen luku onkin napakasti otsikoitu ”uusi polvi siirtää isien perinteen 2000-luvulle.” Suomikantrin tulevaisuus on vasta edessäpäin.
”Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja-cowboyt” on toiseksi tekijäkseen saanut maininnan ”kuvat: Olli Nurmi”. Ansioitunut valokuvaaja ja antaumuksellinen musiikkimies Nurmi on Konosen rinnalla kiertänyt haastatattelutilanteita valokuvaajana ja luultavasti tuonut myös näkemyksiään esiin kirjan sisällön suhteen. Koska Nurmen maine valokuvaajana tiedetään, on hän rohjennut ottaa mukaan myös harrastajamaisia tilannekuvia. Eihän kantrin pidä olla aina niin loppuun saakka hiottua vaan pikeminkin maanläheistä. Nurmen vedosten lisäksi kuvituksena on käytetty myös eri taiteilijoiden kotialbumeista peräisin olevia epäammattimaisia kuvia autenttisuutta lisäämässä. Ainoa miinuspuoli lienee se, että kirjan painojälki ei tee kuville täyttä oikeutta. Järkäleen painaminen edulliselle paperille on ymmärrettävää, sillä miksikään kultakaivokseksi tätä ei varmasti ole suunniteltu.
Musiikkikirjaksi ”Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja-cowboyt” on enemmän kuin loistava – perustelut tulivat toivottavasti esiin jo aiemmin tekstissä. Juuri tämän kaltaisia musiikkikirjojen tulisi olla, sekä viihdyttäviä että informatiivisia – sitä uskottavuutta unohtamatta.
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 1/2020)
