JARI MOBERG – Sadoin sähkökitaroin
(GTJ/J. Moberg, ISBN 9789526932507, 251 s.)
Useampia vuosia valmisteilla ollut suomalaisen rautalangan historiikkiteos Sadoin sähkökitaroin on antanut odottaa itseltään harvinaisen paljon, siinä määrin pyhästä asiasta kotimaiselle musiikki- ja etenkin nuorisoyhtyekentälle on kyse. Vaikka aikaa rautalangan suuresta hittivuodesta 1963 onkin jo vierähtänyt, konkreettisesti nämä tapahtumat kokeneita soittajakonkareita ja muita taustavaikuttajia riittää yhä muistelemaan menneitä, sekä mikä ilahduttavinta, heidän kätköistään on myös saatu opuksen käyttöön huima määrä harvinaista kuva- ja leikemateriaalia. Kuinka sitten itsekin rautalankamuusikkona maailmaa paljon kolunnut Jari Moberg ensimmäisestä kirjallisesta urakastaan suoriutuu?
Alkajaisiksi on sanottava, että julkaisu kyllä vakuuttaa ulkoisella olemuksellaan. Koviin kansiin puettu yli 250-sivuinen laitos on toteutettu ilman ammattikustantajaa, mutta päällisin puolin tätä ei huomaa. Kirjan eräänlaiseksi kantavaksi teesiksi valikoitua ”Miksei The Soundsin Emmalle annettu kultalevyä?” -aihetta havainnollistava kansikuva on tehokas katseenvangitsija. Samaa jekkua sukkelaan puolifiktiiviseen tyyliin takasivun saatesanoissaan venyttävä Hannu Nyberg kasvattaa vääjäämättä kirjanostajan uteliaisuutta entisestään.
Vaikka Sadoin sähkökitaroin antaakin alaotsikollaan ”Suomalaisen rautalankamusiikin historia” ymmärtää sisältönsä aikajanallisesti hieman todellisuutta laajempana, teos keskittyy kotimaisesta katsantokannasta kaikkein keskeisimpään vaiheeseensa noin vuosille 1961–64, jonka jälkeen populaarikentän muut nousukkaat olivat jo pitkälti sysänneet instrumentaalisen kitaramusiikin maamme valtavirtojen tavoittamattomaan marginaaliin. Toki kirja pohjustaa lyhykäisesti myös tiettyjä suuren maailman tapahtumia, jotka olivat edesauttaneet kotimaisen rautalankabuumin syntyä, jatkaen kertomustaan hurmoskauden jälkeisiin aktiviteetteihin, 60- ja 70-lukujen ”hiljaiselosta” ennen kaikkea Topi Sorsakosken ja Agents-yhtyeen menestyksen siivittämille 80- ja 90-luvuille sekä edelleen, joskin hyvin suppeamuotoisesti kuluvalle vuosituhannelle. Moberg pääsee tavoitteisiinsa varsinkin siltä osin, että vuoden 1963 merkittävyyden tälle viitekehykselle – eritoten suosiota jopa Japanissa saakka nauttineen The Soundsin vuolassanaisesti kerrotun tarinan välityksellä – hän kyllä onnistuu todistamaan. Hyvin käy myös selväksi silloisen ammattimuusikkokunnan keskimäärin penseä suhtautuminen rautalankaa soittaneisiin koulupoikabändeihin – sekä heidän lopulta virheelliseksi osoittautunut kantansa. Viimeistään kirjan huipentavan (vaikkakin mainoslauseiden lupaamasta ”laajimmasta ikinä kootusta” diskografiasta valovuoden päähän jäävän) levytysluettelon perusteella voi nopeasti laskea, miten suurella osuudella juuri Heikki Laurilan ja Herbert Katzin tapaiset studiomestarit lopulta itse sekaantuivat kitarayhtyehenkisten äänitteiden tehtailuun.
Sekä tilaa että tilausta siis jää vielä hyvin myös seuraaville, vuoden 1963 jälkeisiin tapahtumiin keskittyville tietoteoksille, sekä samalla uusille, yhä rohkeammin ja analyyttisemmin aihepiiriä lähestyville tarkastelukulmille. Omassa lähdeviitteettömässä tekstissään Moberg nojautuu voimakkaasti kahteen aikaisempaan julkaisuun, Hannu Nybergin edelleen täysin kuranttiin historiikkiin ”Rockista rautalankaan” (1984) sekä niin ikään tutustumisen arvoiseen Arto Vilkon kirjaan ”Emmaa etsimässä” (2013). Ymmärrettävästi hänen fokuksessaan ovat valtakunnallisen tietoisuuden tavoittaneet, siis enimmäkseen levyttäneet yhtyeet. Eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta dokumentointi pitäytyy siten myös sangen pääkaupunkikeskeisenä. Kenties tarpeettomankin paljon saavat palstatilaa jo mm. Nybergin varhaisemmassa tuotannossa hyvin samansisältöisesti kuvatut Suomi-rockin ensivaiheet Lasse Liemoloineen ja Jorma Kaleniuksineen. Tuon luvun paikalla olisin itse mieluusti nähnyt esimerkiksi laajemman selvityksen skandinaavisen rautalangan kehityskulusta, nyt tarjolla olleen vajaan parin tekstisivun referaatin sijaan.
Hieman turhaan Moberg myös puolustelee alkusanoissaan kieltämättä paikoin hellyttävän töksähtelevää kielellistä ilmaisuaan, toteamalla halunneensa tekstin jäävänkin puhekielen oloiseksi. Lukijalle lähinnä luonnosmaisena ja erityisesti tautofonian kannalta tarkistamattomana näyttäytyvää kirjoitusasua en kuitenkaan osaa ihan sellaisenaan puhekieleksi mieltää. Tässä kohdin kustannustoimittajan sivuuttaminen tuottaakin teokselle pienen miinusmerkin. Toinen harmillinen huomio kohdistuu niteen etukäteen niin vuolaasti hehkutettuun kuvitukseen. Teoksella olisikin ollut kaikki edellytykset muodostua yhdeksi tyylikkäimmistä kuvakirjoista kotimaisen juurimusiikin saralla. Siinä se ei kuitenkaan täysin onnistu. Sinänsä osaava taittotyö ei jätä moitteille sijaa, sitä vastoin huolellisen taittajan sekä viimeistään vastuunsa tuntevan painolaitoksen olisi kyllä pitänyt puuttua moniin luokattoman alhaisella resoluutiotasolla kirjassa esiintyviin valo-, kansi- ja etikettikuviin. On perusteltua ja joskus mitä mainioin tyylillinen tehokeinokin antaa roimasti suurennetun otoksen korostaa omaa ainutkertaisuuttaan juuri ylimittaisena ja siten tarkoituksellisen nuhruisena. Tässä teoksessa eniten silmiä vihlovaa pikselöitynyttä suttugrafiikkaa kuitenkin ilmenee kaikkein tavanomaisimmissa kuvissa, joiden kohdalla ei mitenkään voi käyttää selityksenä, ettei parempilaatuisia ollut käytettävissä. Jopa koko kirjan lähtökohtana toimineen Rautalanka Recordsin julkaiseman ”Sadoin sähkökitaroin” -cd-sarjan kannet näyttävät siltä kuin ne olisi poimittu netistä googlehaulla pienimpinä mahdollisina vastaan tulleina tiedostoversioina.
Sadoin sähkökitaroin tarjoaa joka tapauksessa puutteineenkin myös kosolti jollei aivan uutta niin vähintään kertaamisen arvoista tietoa. Painotus The Soundsiin on ilmeinen, mutta myös muut kynnelle kyenneet saavat suunvuoronsa. Kukin teemoitettu kappale puolustaa paikkaansa, vaikkei päällekkäisyyksiltä niidenkään välillä voida täysin välttyä. Takaumat mm. The Scaffoldsin kiinnitykselle Sirkus Sariolan matkassa kesällä 1963 sekä The Strangersin seikkailuihin samaan aikaan Ranskassa ovat aina lukemisen väärtejä. Mobergin omat kytkökset näyttäytyvät kirjassa lähinnä edellä mainitun cd-antologian koostamiseen liittyneiden taustakuvausten yhteydessä. Persoonallisempaa otetta hänelle tarjotaan vielä loppumetreille saavuttaessa, kun käsittelyyn otetaan Olle Salon ja Seppo Salmisen 80-luvun alussa perustama Rautalanka Records. Erikoista kyllä, tämä luku kuitataan kovin luettelomaisesti juuri silloin, kun myös yhtiölle useita levyjä tehneen Mobergin henkilökohtaisille muisteloille olisi kerrankin tarjoutunut luonteva saumansa.
Mutta entä sen ”Operaatio Emman” laita? Kuulostaa kieltämättä epäoikeudenmukaiselta, ettei Emmaa huimasta sukseestaan huolimatta koskaan siunattu kultalevyllä. Toisaalta, hankalaahan palkitseminen olisi ollutkin. Virallisesti kun mainittuja huomionosoituksia ryhdyttiin jakamaan Musiikkituottajat ry:n toimesta vasta vuodesta 1971 lähtien. Sitä ennen ”kultalevyjä” oli ojennettu kaiketi vain tiettyjen levy-yhtiöiden omina markkinointikeinoina, itse määrittämiensä kappalelukujen perusteella. Tuskinpa Emma sen kuuluisimman verrokkinsa, Annikki Tähden Muistatko Monrepos’n 30 000 myydyn singlen saldoon silti ylsi.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 3/2020)
