AL CONTRERA – Hushabye – The Mystics, The Music and The Mob
(Balboa Press, ISBN 9781982200299, suomentamaton, 234 s.)
Mitä enemmän 1950- ja 60-luvuilla rapakon takana vaikuttaneiden muusikoiden elämäkertoja kahlaa läpi, sitä enemmän ihmetyttää järjestäytyneen rikollisuuden yhteydet levyteollisuuteen. Hyvänä esimerkkinä toimii The Mystics -lauluyhtyeen bassoäänen Al Contreran muistelmat, joissa pyörii wise guys -termillä kutsuttuja jengiläisiä sivulta toiselle.
Contrera epäilemättä tietää mistä puhuu, sillä The Overtons -nimellä aloittanut Mystics ponnisti listoille Brooklynin italialaissiirtolaisten asuttamalta Bath Beachin alueelta. Contrera kertoo niin yksityiskohtaisesti hempeää musiikkia esittäneen doowop-yhtyeen lonkeroista paikallisiin pikkucaesareihin, että lukijan on uskottava katujen olleen kovia, managerien huijareita ja tiskijukkien helposti lahjottavia.
The Mysticsille kovin paikka lain kanssa sattui loppuvuodesta 1959, kun yhtyeessä liidiä laulanut Phil Cracolici oli mukana paikallisten kovanyrkkien joukossa, joka päätti kiusata huoltoaseman tuttua mekaanikkoa ryöstöä esittäen. Kuten arvata saattaa, leikki päättyi lyhyeen, luotiin päähän, ja Cracolici joutui vuosiksi telkien taakse avunannosta tappoon. Tilalle palkattu Paul Simon (silloin vielä Jerry Landis) ei löytänyt yhteistä nuottia muiden kanssa ja sai lähteä. Sen jälkeen löytyi Jay Trainor, jonka valtteja oli laulutaidon lisäksi se, että hän oli lyhyenläntään Simoniin verrattuna samaa kokoa Cracolicin kanssa – yhtye säästi, kun hänelle ei tarvinnut teettää esiintymisasua. Trainorille Mystics oli hyvä koulu Jay & The Americansiin ja myöhemmälle soolouralle.
Muuten Contreran muistelmat ovat tuttua lauluyhtyemusiikkia tunteville. Intoa saatiin esikuvista, Frankie Lymon & The Teenagersin hiteistä, The Cadillacsin vauhdikkaista koreografioista Harlemin klubeissa, Alan Freedin radio-ohjelmissaan soittamista levyistä. Treenejä pidettiin autoissa, koululuokissa, rappukäytävissä. Levyttämään päästiin katsomalla puhelinluettelosta levy-yhtiöiden osoitteita ja menemällä rohkeasti Brill Buildingiin esittämään taitoja. Contrera kuvaa elävästi, miten Doc Pomus ja Mort Shuman esittelivät heille maaliskuussa 1959 Laurie-yhtiön pomojen edessä A Teenager In Loven, mistä piti tulla Mysticsin läpimurtolevy. Yön yli nukuttuaan Laurien väki päätti kuitenkin antaa varman hitin Dion & The Belmontsille, mutta säveltäjäkaksikon kynä oli tässä vaiheessa niin kuuma, että parissa päivässä ilmoille loihdittiin Hushabye. Siitä tuli alan klassikko Mysticsin esittämänä.
Contrera kuvaa tarkasti, miten Hushabye purkitettiin Bell Soundin studiossa. Ennen levytyksen alkua Laurien pomo Gene Schwartz soitti pätkän The Elegantsin tarttuvaa Little Staria ja ilmoitti, että tähän tunnelmaan tähdätään. Rumpali Panama Francisille kerrottiin samalla, että Hushabyen tempo on sama kuin Elegantsin levyllä. Contrera kertoo ihaillen miten Francis, Al Caiola, Bucky Pizzarelli ja muut studioketut loivat kuin tyhjästä, tuottaja Elliot Greenbergin esille panemista ylimalkaisista nuoteista, elävän taustan levylle.
Kun Hushabye alkoi kivuta listoilla, The Mystics pääsi mukaan pakettikiertueille, joissa mentiin alkeellisissa olosuhteissa rakkaudesta lajiin. Koko poppoota säestänyt Johnny & The Hurricanes aloitti 20 minuutin setillä, Carl Dobkins Jr lauloi vartin, Barbara Evans samoin ennen kuin oli Mysticsin sekä Frankie Fordin 20 minuutin osuuksien vuoro. Illan kruunasi Freddy Cannon ennen kuin kaikki palasivat lavalle When The Saints Go Marching Inin merkeissä.
Välillä oltiin kovemmissakin paikoissa: Contrera kertoo, ettei esimerkiksi Isley Brothersin ekstaattisen Shout pt 1 & 2 -esityksen jälkeen ollut mukava nousta lavalle Alan Freedin show’ssa, vaikka oltiin kotiyleisön edessä Brooklynin Fox-teatterissa.
The Mystics jäi yhden hitin ihmeeksi: Lauriella kesti Contreran mielestä liian kauan saada seuraava single, So Tenderly / So Take The Stars, Hushabyen jälkeen markkinoille. Laatukaan ei ollut edeltäjän tasoa, sillä Pomus-Shumanilla meni siinä vaiheessa niin lujaa, ettei huippukappaleita riittänyt pienemmille yrittäjille.
Kun yritys saada hitti ikivihreillä Dion & The Belmontsin jalanjäljissä epäonnistui, edessä oli hiljalleen paluu kotikulmille, erilaisia virityksiä muun muassa The Videlsin jäsenten kanssa ennen kuin armeijakomennukset ja aikojen muuttuminen päätti levypomojen kiinnostuksen lauluyhtyemusiikkiin.
Contreran muisteloihin on eksynyt joitakin virheitä nimien ja vuosien osalle, mutta niiden vastineeksi hän kuvaa hyvin yksityiskohtaisesti elämää itärannikon lauluyhtyeessä. Ja päälle paljon kulmakuntien konnankoukkuja.
Petri Lahti
(julkaistu BN-numerossa 1/2020)
