MARCO KOSONEN – Bändilaboratorio: Tarinoita Lepakkoluolasta
(Like)
Marco Kosonen on koonnut historiapaketin kasarin musiikkimeiningeistä Stadin ja valtavirtakulttuurien reunamailta. Tämä kirja oli minulle henkilökohtaisesti paluuta muistojen sivupoluille, sillä tuon aikakauden 1979–1992 elin itsekin Helsingissä noissa piireissä innocent bystanderina.
Kososen kirja avaa monitoimitalo Lepakon ympärille muodostuneita infrastruktuureja mehukkaasti ilman jälkiviisauksia ja pikku tarinoiden ympärille rakentaen. Itse asiassa jouduin ajautumaan viime syksynä noille aalloille itsekin, kun avustin Jyrki Lehtolaa kirjoittamaan Manifetsi-lehteen jutun suomalaisesta postpunk-skenestä. Monet Lepakossa treenanneista ja kirjan käsittelemistä bändeistä luukutettiin juuri tuohon lokeroon. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kyseinen tyyli ja aika oli se, jolloin rockissa oli kokeilevuutta ja särmikästä huojuntaa, ja joka sitten johdatti useimmat bändit palamaan erittäin nopeasti hiillokseksi.
Minun sukupolveni voi taas pohtia, miten nykypäivän jengi mahtaisi pärjätä tuon aikakauden infrastruktuurissa ilman somea, nettiä ja mobiililaitteita. Ehkä juuri tuon takia Lepakko ympäristönä korvasi nuo kaikki musiikin tekijöiden yhteisöllisyydellä. Lepakon käytävällä ollut kolikkopuhelin kuuluisi siis Suomi-rockin museoon aikansa virtuaalisena infokanavana.
Bändilaboratorio keskittyy viisaasti musiikkiin ja samalla onnistuu kertomaan aikakautensa skenestä ja alakulttuureista oleelliset asiat pähkinäksi rutistettuna. Silloinen ymmärtämättömyys ja pelko outoa uutta kohtaan kertaantuu hyvin tarinoissa. No, onhan 40 vuotta jo kulunut ja skaala eri nuorisoryhmien ymmärtämisessä laajentunut. Kososen tapa avata omia muistojaan ja analyysejään sekä sitten päästää aikalaiset puhumaan on toimiva ja napakan paketin luova ratkaisu. Samalla se palvelee tarkoitustaan aikakirjana niille nuoremmille lukijoille, jotka eivät olleet paikalla. Tarinaansa kertovat mm. Lama, Musta Paraati, Shadowplay, Päät ja Keba. Muistelut ovat selkeitä ja paljastavat uusia detaljeja ylipäätään koko tuolloisesta suomalaisbisneksestä. Kiinnostavaa on muun muassa kuulla kulttibändi Shadowplayn tarina, viimeinkin itse Brandi Ruokosen kertomana. Marco Kosonen soitti yhtyeessä trumpettia. Shadowplay kokoontuu joskus vieläkin keikoilla, kun Ruotsissa asuva Brandi vierailee täällä.
Bänditarinoiden lisäksi kirja avaa hyvin Helsingissa alkanutta klubitoimintaa, johon Lepakko toi viriilin lisän 80-luvun puolessa välissä. Lepakossa toimineet promoottorit tekivät buukkauksia, joita ei Tavastia ja Vanha tehneet samassa mittakaavassa. Lisäksi sama jengi pyöritti muissa ravintoloissa uuden tyyppisiä moderneja klubeja (mm. Bela Lugosi) ja Klub 77 hämäriä yöbileitä Lepakossa. Tämä private party -mentaliteetilla toteutettu konsepti oli uutta härmässä, jossa klubeille mentiin jo klo 20 ovimiehen siunauksella, valomerkki koitti 00.30 ja viimeiset kolikot kuului luovuttaa poistuessa portsareille. Tosin herääminen sunnuntaiaamuna Lepakon kahvilan biljardipöydän alta hiha oksennuksessa ei kuulu parhaisiin muistoihini.
Erääksi henkilökohtaiseksi takaiskukseni muodostui väliin jäänyt Johnny Thunders & The Heartbreakers originaalikokoonpanossaan, kun hihani tuhertui jälleen ja hoipuin ulos Lepakosta iltaan jo ennen esiintymistä. Itse pidin kuitenkin enemmän paikoista, joissa oli myös alkoholitarjoilua. Lepakkohan sai keskiolutoikeudet vasta 90-luvun alussa. Muistelen silti lämmöllä vaikka Sun Ran, Einstürzende Neubautenin, Linton Kwesi Johnsonin ja Lemonheadsin vierailuja isossa salissa.
BN:n valvoman reviirin sisäpuolelta katsoen tärkeä luku on se, joka käsittelee Bullworkersia ja Cool Sheiksejä. Siinä kerrotaan samalla se, kuinka soul, jazz, reggae, funk ja hip hop murtautuivat klubimaailmaan Helsingissä lavoilla ja dj-seteissä. Tällä oli merkitystä laajemminkin, sillä klubikansa valaistui ja mustan musiikin arvostus nousi nopeasti. Muistan hyvät illat mm. Kappelissa, Vanhalla, Victorsissa ja Kaivohuoneen kesäklubilla, jossa housebändinä toimi Lepakon veteraanin Mitja Tuuralan Tone Kings.
Lepakossa tuli käytyä myös, kun hengailin Rumban kellaritoimituksessa, sillä kirjoittelin joitakin soul-blueslevy- ja -keikka-arvioita lehteen. Rumba ja Radio City nostivatkin Lepakon brändiä isomman kansanosan hyväksymäksi. Myös tämä on dokumentoitu hyvin Bändilaboratorioon. Taisin kerran jopa soitella Lepakossa soulmusaa levyiltä, kun Kojon soul-coverkiertue päättyi sinne. Lepakon jengin kantapaikka ravintola Kannas oli myös jännä kapakka vierailla. Stadin virkeä bluesbändi-skenekin sai noina aikoina Lepakon illoissa muiden bändien mukana hyvän soittoalustan musiikilleen.
Mikäli Lepakon koko ensimmäisen vuosikymmenen melko monenlaisia sekoiluja sisältäneen ja iskuja ottaneen historian haluaa lukea häntineen ja karvoineen, suosittelen lisäksi Jukka Lindfordsin, Markku Salon ja Ritva Väänäsen historiikkia Nupit kaakkoon! – Elmu kymmenen vuotta (1988). ”Mustahuulisukupolven” tarinan on taas koonnut kovien kansien väliin aivan äskettäin Pete Europa kirjassaan Helsinki 1984: Yön olennot ja uusi aalto. Tuo ”Bela Lugosi -sukupolvi” sitten ottikin vahvan vetovastuun Lepakosta vuonna 1986, Radio Cityn myötävaikutuksella. Myös Marco Kososen romaani Muurikaupunki kertoo samoista postpunk-ajoista.
Kososen teos kuuluu ehdottomasti kotimaisen rock-kirjallisuuden eliittiin hyvin editoituna tieto- ja tarinapakettina, joka vie meidät boomer-setämiehet muistojen bulevardeille sekä toimii oppina ja ojennuksena nuoremmille milleniaaleille.
Jorma Riihikoski
(julkaistu BN-numerossa 4/2022)
