DAVE WELD & THE IMPERIAL FLAMES – Nightwalk
(Delmark 874)
Chicagon perinteisen bluessoundin ylläpitäjänä 1970-luvun lopulta lähtien kunniakkaasti uurastanut Dave Weld (s. 1952) on kolmannella Delmark-albumillaan vitaalissa vedossa. Uutuudellaan hän kuitenkin jakaa lauluvuorot elämänkumppaninsa ja nykyisen bänditoverinsa Monica Myhren kanssa miltei tasan. Muun kokoonpanon muodostavat basisti Kenny Pickens, rumpali Jeff Taylor (yhdellä raidalla patteriston takana istuu levyn tuotannosta vastannut Tom Hambridge) sekä vuorottelevat kosketinsoittajat Harry Yaseen ja Graham Guest. Mukana kuullaan myös liutaa kokeneita vaskipuhaltajia sekä versiolla Weldin slideoppi-isän J.B. Hutton vuoden 1954 esikoisslovaribluesista Now She’s Gone harpistikonkari Billy Branchia. Edellä mainittua sekä toista ”pakollista” Hutto-lainaa, nopeatempoiseksi slideshuffleksi arrattua Loving You’tä (johon on myös lisätty osia Bukka Whiten Jelly Roll Bluesista) lukuun ottamatta Weld ja Myhre ovat myös laatineet levynsä kaikki 10 uutta kappaletta.
”Nightwalkin” avaa ja päättää (yli 6-minuuttisesta introsta vielä puolitoista minuuttia pidemmäksi pistäen) raastava yhden soinnun talking blues Mary Who, joka johdattaa matkalaiset 1970-lukuiselle yötripille Chicagon Harrison Streetin Grayhound-bussiasemalle – tutustumaan erään kaltoin kohdellun maksullisista palveluista elantonsa saaneen naishenkilön kurjaakin kurjempaan kohtaloon. Kaupunkikävely jatkuu Weldin edelleen puhetyyliin vokalisoimalla bluesrock-sävyisellä saarnalla Don’t Ever Change Your Ways. Sanottavaa miehellä siis riittää – ja hyvä niin, vakuuttavimmillaan hän nimittäin tuntuu juuri näillä tarinankerronnallisilla suorituksillaan olevankin.
Muilta osin pätevä kitaristi ja pidetty keikkaviihdyttäjä ei ole livennyt tyylillisesti järin kauas liioin omasta aikaisemmasta soolotuotannostaan kuin hänet muusikkona takavuosina julkisuuteen ponnauttaneesta Lil’ Ed & The Blues Imperialsistakaan, ellei sitten tällä levyllä keskeisessä asemassa toimivien puhaltimien mukanaan tuomaa, aavistuksen verran funk-hakuisempaa taustapoljentoa uudistukseksi aiempaan lasketa (torvisektio tosin hääräili kuuluvassa roolissa myös Weldin edellisellä vuoden 2015 albumilla ”Slip Into A Dream”).
Vaikkei sangen ohutääninen Weldkään rehellisyyden nimissä varsinainen mestarivokalisti ole, hänen vetovoimansa solistina ylittää silti roimasti sinänsä mukiinmenevästi mutta valitettavan sävyttömästi esiintyvän Monica Myhren. Sattumalta eloisammillaan ja itsevarmimmillaan daami on puolisonsa tavoin reissuaiheisella tilityksellä – Travelin’ Womania petraavat osaltaan myös Weldin harvinaisen revittelevät kitarasoolot.
Lisäpisteet Myhre saa vielä tummasävyisen, osittain espanjankielisin lyriikoin ja lattarirytmiosuuksin varustetun hienon Donde Vas -bluesin puhallinsovitusten kirjoittamisesta. Laulun otsikko kääntynee suomeksi jotakuinkin muotoon ”Minne matka?”. Tätä kotimaansa etelärajan mitä ilmeisimmin ylittävää pikavisiittiä lukuun ottamatta Weld ja kumppanit taitavat kuitenkin viihtyä parhaiten juuri niillä kulmilla, mihin heidät myös musiikillisesti tullaan aina ja ian kaiken yhdistämään: makeaan kotiinsa, Chicagoon.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 4/2022)
