LEVYARVIO: INA FORSMAN – s/t (Ruf, 2016) (BN 1/16)

En ole tullut tarkistaneeksi, mutta sikäli kun suomenkieliseen Wikipediaan sattuisi sisältymään adjektiivi päämäärätietoinen, olisi sitä ilmentävän valokuvan syytä esittää Ina Forsmania. Parin edellisen vuoden aikana tämä poikkeuksellisen lahjakas ja uralleen linjakkaita suuntaviivoja omatoimisesti piirrellyt nuori vokalisti on näet noussut erääksi koko roots-musiikkiteollisuuden valovoimaisimmista uusista tähdistä, jolla toden totta on nyt kaikki kansainväliseen menestykseen tarvittavat aseet kättensä ulottuvilla.

Idols-julkisuutta seurannut blues-alokaskausi Helge Tallqvistin ja tämän yhtyeen isällisessä huomassa sujui Forsmanilta vielä etupäässä lupauksia herätelleenä cover-laulajana. Tätä nykyä 21-vuotias talentti on kuitenkin paitsi allekirjoittanut artistisopimuksen saksalaisen Ruf Recordsin kanssa (sisältäen oman soolotuotannon ohella keikkailua Blues Caravan 2016 -pakettiturneen jäsenenä ympäri Eurooppaa), myös siirtynyt esittämään ja levyttämään omia kappaleitaan. Ihailtavan vahva laulumateria onkin ensimmäinen seikka, johon cd “Ina Forsman” antaa kiinnittää itsessään huomiota.

Aivan kaikkia Ruf-debyytin tekstejä Ina ei sentään ole loihtinut, levyn avauksena kuultava Hanging Loose kun on Tyko Haapalan osittaista käsialaa. Oman hiphopahtavan alkuperäisversionsa Down Home King III:na ja räppäripiireissä Tykopaattina tunnettu Haapala levytti vuotta aiemmin Helge Tallqvistin kanssa. Forsman on onnistunut korostamaan tulkinnassaan lauluteknisiä vahvuuksiaan mutta osoittaen samalla uskollisuutta Tykon erinomaisen originaaliversion ominaisimmille piirteille. Kunniakkaasti tilanteen tasalla on myös jo 80-luvun alusta lähtien käytännössä kaikkien kanssa työskennelleen fonistin Mark “Kaz” Kazanoffin koostama teksasilainen allstars-studioyhtye. Tällä esityksellä ryhmä painottaa voimakkaalla mutta ymmärtäväisellä tyylillä sekä N.O.-sävytteistä pianoa (Nick Connolly) että puhaltimia (The Texas Horns), mutta taipuu levyn edetessä vaikka mihin. Austinissa kokonaisuudessaan työstetyllä albumilla kuullaan tärkeässä roolissa myös sessioiden kitaristeja Laura Chavezia ja Derek O’Brienia.

Jatko taittuu Inan omien, ilmeisen henkilökohtaisten ja kypsällä otteella roiseihinkin aiheisiin tarttuvien hengentuotteiden äärellä. Moniin kappaleisiin on tarjonnut osaamistaan Tomi Leino säveltäjänä ja sovittajana. Vuoronsa saavat mm. swing-jatsahtavana slovarina yhden yön jutun tyypillistä juonenkaarta dramatisoiva Bubbly Kisses sekä eroaiheinen popahtava soul-numero Pretty Messed Up. Parisuhteen päättymistä sivuavat lyriikoissaan myös soul-balladi Now You Want Me Back sekä luonteeltaan sovittelevaisempi valssitahtinen Before You Go Home.

Halusi tai ei, vokalististen vaikutteidensa osalta myöskään Forsman ei valitettavasti voi välttyä rinnastuksilta Amy Winehousen ja Duffyn tapaisiin brittikollegoihinsa, siinä määrin ilmeisiä laulajan suosimat äänenväreet hetkittäin ovat. Muutamaan otteeseen ne myös hieman kuormittavat lopputulosta. Näin käy mm. reggae-rytmisellä Farewell’illa.

Ruf-yhtiölle luonteenomaisen modernimman mollivoittoisen bluesrockin kintereille tähtää vuorostaan hauras Don’t Hurt Me Now, joskin heti sitä seuraavalla, käskevällä Talk To Me’llä ratti on käännetty tyylillisesti jälleen kohti blueshistorian menneitä vuosikymmeniä – levyn ainoana ja itseoikeutettuna suomalaisvieraana kappaleen harppuosuudet soittaa kukapa muukaan kuin Helge Tallqvist.

Amerikkalaistuotannolle odotettavissakin ollutta Stax-henkistä retrosoul-kaapua puetaan Forsmanin ylle levyn sinkkuraidalla No Room For Love. Yksittäisotantana sovituksessa ei ole nytkään moitteen sijaa, mutta onneksi cd:llä on soundillisesti laaja-alaisempaakin tarjottavaa. Esim. syntikkaefektien ja värisevän baritonikitaran voimin käynnistyvä Devil May Dance Tonight kyydittää kuulijan vanhan vihtahousun tanssipartnerina ja elokuva-soundtrackmaisissa tunnelmissa jonnekin aivan toisaalle. Monella tapaa riskejä kaihtamaton esitys on myös levyn päättävä huikea cover-luenta Nina Simonen I Want A Little Sugar In My Bowl’sta. Alkujaan vuodelta 1967 peräisin oleva slovari on kunnianosoitus 1920- ja 30-lukujen kaksimieliselle blueslaulutraditiolle sekä ennen kaikkea samannimisen klassikon aikoinaan tehneelle Bessie Smithille. Niin Smithin kuin Simonenkin henget voivat yhä levätä rauhallisin mielin – vastustamattomasti kujerteleva Forsman suoriutuu tiukasta testistään tavalla, jollaista meidän oloissamme ei olla miesmuistiin kuultu.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2016)

Share