”BIG” JON ATKINSON – Raw Blues
(BigTone CDBJA1)
Kuinka voi olla selitettävissä tai ainakaan anteeksiannettavissa, ettei Big Jon Atkinsonin tähän mennessä ilmestyneistä kolmesta pitkäsoitosta ainutkaan ole saanut palstatilaa BN:ssä? Vuonna 1988 syntyneen kitaristi-laulajan kaksi esikoiskiekkoa Bluebeat Music -yhtiöllä johdattivat floridalaisnuorukaisen kiihkeiden arviokehujen saattelemana Bob Corritoren isällisessä käsikynkässä Delta Groove -merkille ja albumin ”House Party At Big Jon’s” myötä Blues Music Award -pystin saajaehdokkaaksi ”vuoden traditionaalisen bluesalbumin” kategoriassa. Perinteiden parissa Atkinson kieltämättä viihtyykin, vaalien näitä arvoja ilmeisen suurella hartaudella. Myös äänittäjänä ja tuottajana viime vuosina ansioitunut vintagefanaatikko näet jaksaa intoilla kokoelmiinsa hamstraamista menneiden aikojen kalustoista sekä niillä loihtimistaan vanhan liiton studiosoundeista. Oma Bigtone Records on luonteva jatke omaehtoiselle toiminnalle, mutta ovatpa Iso-Jonnen palveluksia jo ottaneet kiitollisina vastaan myös muut artistit, kuten Atomic Road Kings ja Johnny Tucker. Omaan, olettaakseni jo muutamia vuosia sitten toteutettuun Bigtone-sessioonsa hän on saanut seurakseen jokaisella uralla harpistina hehkuvan Kim Wilsonin, eikä muustakaan säestystiimistä heikkoja lenkkejä löydy. Mm. kitaroissa vuorottelevat Billy Flynn, Denny Michel ja Kid Andersen, kosketinosastoa puolestaan dominoivat edesmennyt Barrelhouse Chuck sekä tätä nykyä Elvin Bishop’s Big Fun Triossakin vaikuttava Bob Welsh.
Vaikkei nyt käsillä olevalla ”pitkäsoitolla” olekaan kestoa kuin puolisen tuntia, siinäkin ajassa kyllä äimisteltävää riittää. Avaus-shuffle You Messed Up paiskaa kuulijan passeja kyselemättä suoraan syvälle Louisianan 50-lukuisiin downhome-syövereihin osavaltion todellisen pianonestorin, yli ysiviitosena yhä esiintyvän Henry Grayn sanoin ja sävelin. Vähintään yhtä ilkeillä linjoilla jatkavat Little Johnny Jonesin Wait Baby sekä Elmore James-kompilla ratsastava Hold Out, joka tutuhkosta ilmeestään ja nimestään huolimatta on Atkinsonin omia aikaansaannoksia räyhäävän Don’t Treat Me Like You Used To’n lailla. Tanakaksi shuffleksi on valjastettu myös Eddie Taylorin nimiin tässä kontekstissa kirjautunut (mutta alkujaan Arthur Crudupin käsissä levytysversioksi muovautunut) Train Fare Blues. Mutkattomammin chicagolaiseen äänimaailmaan lipuvat toinen Eddie Taylor -merkintä Looking For Trouble sekä erityisen runnovan laulusuorituksen myötäilemänä yksi Eddie Boydin Chess-kauden sykähdyttävimmistä kruununjalokivistä, I Got The Blues. Loput kermat kuorii vielä päältä Robert Nighthawkin Someday vaihteeksi r&b-swing -vaihteella herutellen.
Lienee jo kirjoittamattakin selvää, mutta levynsä Atkinson on nimennyt jetsulleen oikein. Meno on juuri niin raakaa kuin se hyvän maun rajoissa voi suinkin olla. Vaatimaton 8 kappaleen saldo vain on aivan liian pieni satsi tällaista nannaa.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2020)
