Levyarvio: Bill Blue


BILL BLUE – The King Of Crazy Town
(Conch Town Music CONCH 001)

Musiikin kentälle mahtuu tietysti valtava määrä persoonallisuuksia. Toiset suurempia ja toiset pienempiä. Key Westin legendary bluesmaniksi tituleerattu Bill Blue on eittämättä Persoona ja vieläpä isolla alkukirjaimella.

“Crazy” ei tässä tapauksessa tarkoita mitään lipan alta -tyyliä, vaan ennenminkin sitä, että Billillä on hieno tapa yhdistellä outoja asioita keskenään paitsi luontevasti, niin myös kekseliäästi ja yllättävästi. Jo miehen lookki antaa odottaa jotain muuta, riemunkirjava räsysadevarjo, värikkäät lasit, simpukkakaulanauha ja pisteenä iin päällä knalli päässä.

Minusta tuntuu, että mies viettää loputonta Mardi Gra’ta. Varoituksen sana lienee kuitenkin paikallaan: vaikka Bill ammentaa monesta lähteestä ja monen kokoisella ottimella, on levy selkeästi blues, eikä mikään far out -paketti.

Bill maksoi oppirahoja itsensä Big Boy Crudupin bändissä ja oli sittemmin osallisena useammassakin pumpussa. 1980-luvulla hän kuitenkin leipääntyi koko hommaan ja jätti musiikinteon. Taukoa kesti seitsemäntoista vuotta ja nyt on käsillä toinen paluun jälkeinen cd-albumi. Tuore tieto kertoo, että Bill on viime syksystä lähtien kamppailut kurkkusyövän kanssa ja parhaillaan hän on toipilaana leikkauksen jäljiltä. Laulajaksi hänestä ei enää siis ole, mutta toivotaan, että muusikonura ja elämä jatkuisivat. Bill muisteli käväisseensä Suomessakin useampaan otteeseen kaukaisella 1980-luvulla.

Yksi miehen vahvuuksista on hill county -johdannainen blues, näistä vähän funkyfiiliksinen Carolina Time hypnotisoi kuulijansa poljennollaan ja siivun happokitara on hurjaa kuultavaa. Puhelaulua hyödyntävä Everybody’s Leaving Town sujahtaa sujuvasti samaan karsinaan. Biisi on minimalistisen kitaroinnin juhlaa ja huuliharppu huhuilee jossakin kaukana taustalla. B.B. Kingille omistettu Indianola on näistä hill-blueseista rauhallisin ja harmonisin, ja lopussa ylletään jopa gospel-tyyliseen hurmokseen.

Jos sitten haetaan aivan toinen ääripää, niin I Want It All ropeltaa rock and roll -kierroksilla ja komeasti räpyttääkin. Bill saa piiskattua tulkintaansa lähes Little Richardmaista vimmaa ja raivoa. Tässä seurassa perusrunttushuffle You Ain’t Fun Anymore edustaa vaihtelua. Ote ja meno on tiukkaa, asenteessa pesee ja soundista löytyy Mississippin mutaa ja multaa.

Kovaa kamaa on avauskin. Do What I Do Don’t Do What I Say on tymäkkä shuffle, miehen raspaava laulu sopii fiilikseen hyvin. Reippaaksi bluesmediumiksi luokittuvalla sävelmällä soi erityisen särhäkkä kitara. Boogie-numero Hunker Down (”Everybody Has A Hurricane Song Here In Florida”) on hieno. Tunnelma on odottava, kuin myrskyä odottava, sitten biisi kasvaa kasvamistaan ja täsmätyötä tekevä kitara ulvoo myrskyn ytimessä. Rockaava jump-shuffle The King Of Crazy Town svengaa isosti ja mukana olevat pillit tukevat kokonaisuutta. Harppuakin kuullaan ja kappale etenee voimalla maaliinsa.

Mojolation on nipun ainokainen instru. Syke on kovalla tasolla ja ote suorastaan hyökkäävä. Tässä on tekemisen meininkiä, biisi on rujo mutta samalla nätti. New Orleans -sukuista rumbarytmitystä hyödyntävä Enough Blues To Give You The Blues nojautuu outoon soundiin, mutta rullaa vastustamattomasti. Closing Time starttaa hiljaa, lähes vaivihkaa. Biisi kuitenkin kasvaa, vahvistuen lujaksi ja ajattomaksi bluesballadiksi. Soittaja on palkastaan kiitollinen, rahat kun menevät (taas) vuokrarästeihin.

Hieno levy, jolta tuntuu jokaisella kuuntelukerralla löytyvän jotakin uutta.

Mikke Nöjd
(julkaistu BN-numerossa 3/2021)

Share