DAVE LINDHOLM LIGHTS – Honolulu + 1 Hour
(Emsalö Music EMCD020)
Poikkeusolot ovat saaneet normaalistikin tuotteliaan Dave Lindholmin villiintymään. Kun monet muusikot ovat korona-aikana tyytyneet vain kiillottamaan soittimiaan, hän on säveltänyt uusia lauluja ja käynyt bändeineen levyttämässä ne.
”Honolulu + 1 Hour” on Dave Lindholm Lightsin kakkosalbumi ja samalla myös toinen täyspitkä tämän vuoden aikana. Bändin debyyttikiekko ilmestyi vapuksi ja jatkoa pukkasi kesällä seiskatuumaisen muodossa. Tässähän alkaa olla jo samanlaista meininkiä, kuin Bluesoundsilla aikoinaan: jos he eivät olleet keikalla, he olivat studiossa. Hurjasta julkaisutahdista huolimatta Bluesounds julkaisi vain hyviä levyjä. “Honolulu + 1 Hour” on saatavana CD- ja vinyyliversioina, tosin jälkimmäistä joutuu odottamaan ensi vuoden puolelle. Olisiko ollut huono idea laittaa molemmat ulos samaan aikaan?
Esikoinen teki jo selväksi, että herrat ovat valinneet oman tiensä, piittaamattomia rockin kliseisimmistä väännöistä ja riippumattomia siitä, mitä muut tekevät. Uutukaisella he eivät ole takkiaan kääntäneet, vaan matka jatkuu hyvin samanlaisissa tunnelmissa kuin esikoisellakin. Mistään kopioinnista ei ole kyse, toisaalta pyörää ei ole yritetty keksiä uudelleen, muttei se ole tarpeenkaan. Levyllä on kymmenen Lindholm-originaalisävellystä, joukossa myös kesäsingle Woodman Dance / Gramophone. Asia tietysti miellyttää niitä, jotka eivät vinyylisoitinta omista tai eivät ehtineet sinkkua ajoissa hankkia. Pienen painoksen RSD-julkaisuna se todennäköisesti on jo keräilyharvinaisuus.
Materiaali on tasalaatuista, eikä suurempia irtiottoja oteta suuntaan tai toiseen. Woodman Dance sai ansaitsemansa kehut pari numeroa takaperin ja sen kääntöpuoli Gramophone on retrosoundeineen vallan mainio. Edellä mainittujen sävellysten lisäksi pari muutakin kappaletta erottuu joukosta. Futuristisia avaruussoundeja pursuava One Is A Robot, jonka innoittajana on todennäköisesti ollut Jean-Michelle Jarren Oxygene Part IV eli tuttavallisemmin Hittimittarin tunnari, joka ainakin eräällä striimikeikalla kuului bändin ohjelmistoon. Kauniin melodian omaava Sunday Flower Sounds on levyn sävelmistä se kaikkein mieluisin.
Muutamissa kappaleissa kitaristit tarjoilevat napakoita soolonpoikasia ja joissain hiukan pidempiäkin sooloja. Pientä kiilaamistakin on havaittavissa, mutta mihinkään kaksintaisteluun ei kuitenkaan lähdetä. Sinisiä sävyjä olisi saanut olla muuallakin kuin vain kannessa ja pariin kappaleeseen olisin kaivannut hiukan enemmän tartuntapintaa. Näillä mennään kohti tulevia kevään keikkoja.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 6/2021)
